Sitten jotain ihan muuta

Tom Kärnän blogissa syntyi parin lauseen verran kommentointia ironisuudesta. Jonathan Swiftin "Vaatimaton ehdotus, jolla estetään Irlannin vähäväkisten lapsia käymästä taakaksi vanhemmilleen ja maalleen sekä osoitetaan kuinka heistä on hyötyä yhteiskunnalle" on sen verran merkittävä teos että se tuli mainittua asiayhteydessä. Swiftin ajatus jossa kannibalismi nostaa moraalisen närkästyksen ja opettaa täten hyveellisyyteen on hyvä opetus satiirista tyylilajina. Mutta Kärnällä oli kuitenkin nostaa esille mielenkiintoinen vaihtoehto. Nimittäin Daniil Harms. Kärnä muistutti siitä miten hänellä on erilaisia lastenrääkkäysjuttuja. Ja niiden sävy on aivan toisenlaatuinen kuin Swiftillä.

Jos hänen novellejaan lukee, törmää esimerkiksi sellaiseen otokseen jonka otan kirjoituksesta "Eukko". Oma suosikkikohtaukseni kuuluu seuraavasti : "Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki." Ja toden totta. Harmsilla tämä ei ole satiiria. Mutta on hyvin vaikeaa sanoa miksi.

Helpointa ja kenties klassisinta olisi viitata tekijöiden motiiveihin. Sekä Harmsista että Swiftistä tiedetään persoonina niin paljon, että tiedetään että Swift kirjoitti suunnilleen päinvastaista kuin mitä tarkoitti. Ja siksi hän tuotti ironiaa ja satiiria. Mutta Harms on suunnilleen niin tosissaan kuin ihminen voi olla ryhtymättä ajatuksista tekoihin. Ja hän tuottaakin absurdiikkaa.

Ja kun kirjailija ikään kuin tunnetaan, niin tästä voidaan sitten tehdä filosofiaa tai psykologiaa ja tällä tulkita teosta. ; Harmsin tuotanto olisi tätä kautta Nietzscheläisittäin ressentimentin läpitunkevaa, kun taas Swiftillä kyseessä on enemmänkin sublimointi jossa halveksittavasta materiaalista kumpuaa jotain itseään kauniimpaa.

Mutta kaikki eivät ole sitä mieltä että tämä on oikeastaan se tapa jolla merkitys syntyy. Osa menee jopa niin pitkälle, että vetää Derridakortin, jonka mukaan kirjailija on kuollut. Näin teksti elää ikään kuin omana itsenään ja tulkitsija nousee oleellisemmaksi viitekehykseksi kuin vaikkapa kirjailijan psykoanalysoiminen.

Ja tässä mielessä haluan tarjota teille jotain outoa.
"The LACS" -bändi soittaa musiikkia joka on selkeästi tunnistettavissa genreltään. Se on selvä sekoitus countrymusiikkia ja RAP -tyylistä riimittelyä. Yhdistelmien tekeminen on populaarimusiikissa hyvin tavallista. "Nightwish" tuli aikanaan tunnetuksi siksi että se yhdisteli oopperalaulua popheavyvaikutteisiin. Ja "Apocalyptica" yhdisteli klassista musiikkia metallimusiikkiin soittamalla Metallicacovereita selloilla. Genrerajoilla leikkiminen on niin tavallista että tältä osin musiikki on kaikkea muuta kuin omaperäistä tai omituista. Country on itse asiassa USA:ssa suosittua radiosoittoina ja RAP taas kaupungeissa ja nuorten parissa muutoin. Joten kombinaation olemassaolossa itsessään ei ole mitään erikoista. Itse asiassa yhdistelmä on niin yleinen että sillä on jopa oma nimi jolla sitä voi hakea levykaupoista ja internetistä. Genre on nimetty hick-hopiksi.

Mutta sitten on tiedostettava näiden genrejen konteksti. Rap on "nuorten urbaania musiikkia". Country on "vanhojen ukkojen ruraalia musiikkia". Nämä mielikuvat tuovat lajityyppiin jännitteitä. Ja Lacs yhdistelee näitä aiheita kaikissa kappaleissaan. Ja tämä jännite on johtanut siihen että esimerkiksi rapmusiikista tuttu bling bling ja autojen näyttäminen on mutiloitunut kappaleisiin joissa korosteaan sitä miten tärkeää auton mutaisuus on. Yhdistelmä on jollain tavalla hilarious.

Mutta on hyvin vaikeaa sanoa onko bändi jotain joka tuo oman maalaisen tyylinsä ja liimaa sen kaupunkilaisvaikutteiden päälle. Vai onko se itse asiassa jotain jossa pilkataan maalaisia. Tai RAP -muusikoita. Kappaleita pidempäänkin seuratessa syntyy väistämättä omituinen tunne siitä että ei tiedä seuraako sitä tosissaan sanottua asiaa, vai onko kyseessä jonkinlainen äärimmilleen viety parodisuus. Vai onko se peräti mennyt huumorin yli "ihan puhtaaseen vittuiluun". Ja jos niin ketä kohtaan se on vakava, ironinen, parodinen tai herjaava. ; Asiaa ei tietysti auta se, että kappaleissa usein lauletaan etelävaltioiden lipusta kunnioittavasti. Ja hyvin monelle tämä on suoraan natsismiin ja orjuuteen liittyvä symboli. Ei tiedä onko "natsikortti" keino halveksua "landepöndejä" vai korostaako se nimenomaan sitä miten maalaisessa maailmassa kaupunkilaiset natsialluusiot eivät ole kyynistäneet ilmapiiriä niin että tämä lippukin edustaa perinteitä ja hyvää vapaata asennetta eikä orjuutta.

Nähdäkseni The LACS on musiikkia joka onkin mennyt tulkinnallisuuden äärimmäisille asteille. Siinä missä Swiftin ja Harmsin sanoma kulkee tekstissä, tavalla joka ei välttämättä tarvitse edes taustatietoja itse kirjoittajista, voidaan sanoa että näissä teksteissä tulkinnanvaraisuus on paljon niukempaa kuin The LACSin kohdalla. Nähtävästi countryrap toimiikin juuri siten kuin kappaleiden esittäjä laittaa ne toimimaan. Kysymys ei enää oikeastaan ole siitä mitä näissä kappaleissa on, vaan siitä mihin näitä kappaleita käytetään.