Soihdunkantajat

On tavallista että poliittisessa keskustelussa puhutaan siitä, miten vastapuoli on harhojen vallassa. Tämä koskee myös arvokeskustelua ja mediakritiikkiä. Moni ajattelee että juuri he tuovat valoa keskusteluun. He ovat soihdunkantajia joiden valossa muut voivat seurata ja tehdä merkityksellisiä asioita.

Tämä perinne on vanha. On klassista viitata tässä Platonin luolavertaukseen. Mutta ajatus on peräisin jo esisokraatikko Herakleitokselta (Ἡράκλειτος). Hän sanoi että monet ihmiset elivät elämänsä unessa käsittämättä Totuutta. On merkityksellistä, että Herakleitos ja muut vastaavat edustavat sellaista perinteistä filosofiaa jota anti-intellektuellismissa on inhottu. Heidän perusviestinsä kun on että arkijärki ja arkikäsitykset ovat harhaantuneita.

Kunnon "tolkuissaan oleva ihminen" tietenkin muistaa että tälläisiä heittävät vain norsunluutornissaan olevat akateemikot jotka eivät tiedä "todellisesta elämästä". Ja tässä mielessä voidaan huomata että usein arkijärkeä korostavat ovat perinteisesti väheksyneet kokemuksen ja totuuden välistä eroa. Face value on yksinkertaisesti se miltä asiat näyttävät. Ja se miltä asiat näyttävät ja tuntuvat ovat Totta.

Eräs oman blogini toistuva teema onkin ollut siinä miten uuskonservativismi on itse asiassa ottanut paljon vaikutteita postmodernismista. Itse asiassa tämä ero on yksi tärkeimmistä eroista "perinteisen konservatiivin" ja "uuskonservatiivin" välillä. Ja tässä kohden ei olekaan ihmeellistä että pienellä modifioinnilla on tapahtunut niin että "norsunluutorniargumentista" on muokattu hieman modifioitu "luolavertaus". Akateemikot ovat norsunluutornissaan katsomassa varjoja ; Vertaus on otettu käyttöön mutta käännetty ympäri.

Tämä on tietenkin näkynyt ennen kaikkea uutisissa ja niiden tulkinnassa. Perinteinen media on ollut Suomessa "riippumatonta mutta ideologista". Siinä mielessä että olemme eläneet yhtenäiskulttuurissa. Siinä on korostettu koheesiota. Esimerkiksi minulla on kotonani Kekkos -mitali jossa korostetaan sitä miten arvokas Kekkonen oli koska hän rakensi yhteiskuntasopua. Joka on ollut erikoinen kaunissävyinen kiertoilmaus sille että näkökulmien ilmaisua ja esitystapaa on sensuroitu ankaralla kädellä. Yksilöitä on tallattu suuremman hyvän, valtion, edestä. (Ajatus on itselleni vaikea. Nähdäkseni yhteiskunnalla ole mitään perusoikeuksia. Sodassakin sotilaiden kunnioituksen tulisi olla nimenomaan ehdollista. Kuolemaan ei mennä siksi että maalla on yksilöitä suurempi olemassaolon oikeus vaan siitä että valtio hyödyttää. Antaa ihmisille asioita. Tässä mielessä Suomi on ainakin toistaiseksi hyvä maa jota on asiallista puolustaa. Lähi-idässä on paljon alueita joiden sodissa kaikki osapuolet ovat vastenmielisiä, sellaisia että niitä ei saisi olla olemassakaan. Saati että niitä puolustettaisiin.) Media uutisoi rajallisesta määrästä näkökulmia. Mutta kun se viittasi johonkin tapahtumaan, tämä tapahtuma oli kuitenkin tapahtunut.

Tämä poliittisesti korrekti mutta tosi uutisointi on ahdistanut monia. Ja tämä on rakentanut pohjaa erilaiselle vastamedioille. Jossa taas korostuu usein oikeanlainen ideologia. Uutisia kerrotaan kunhan ne tukevat tätä yhtä ja tiettyä näkökulmaa. Näissä yhteyksissä voidaan jopa nähdä sen tyylistä henkeä - jopa eksplitiittisiä ilmauksia - joiden mukaan olivatpa asiat miten tahansa niin näin nämä asiat koetaan. Tämä on tietenkin hirvittävän postmodernia. Totuus sellaisenaan on irrelevantisoitu. Tai muutettu joksikin joka on vähemmän keskeinen kuin se miltä asiat näyttävät.

Onkin kiinnostavaa että akateemiset tavallaan tarkoittavat Totuudella jotain muuta. Teoreettisia konsepteja joilla on ennusvoimaa. Tässä mielessä heillä on kaavoja jotka edustavat ideamaailman ideoita. Toisella puolella Totuudeksi koetaan se miten asiat koetaan. Se, miten päin luolavertaukseen menee on tavallaan se josta keskustellaan. Se, onko idea vain karkeistus joka heijastetaan havaintoaineistosta ja oikeista kokemuksista. Vai onko päinvastoin kokemus vain tyhmän ihmisen tarkkaamatonta paarustamista maailmassa joka on vaikeampi kuin hän osaa ajatella..

Selvää on kuitenkin se, että luolavertaus on itsessään muuttunut joksikin josta itsestään pitää kysyä se että onko vertaus muuttunut luolaksi joka estää näkemästä totuutta. Onko luolavertaus keino "elää liberaalissa kuplassa". Tai olla "maailmankuvaan jymähtänyt konservatiivi"? Todennäköisesti kyllä. On aina helpompaa sanoa että vastapuoli on jotenkin niin ilmiselvästi tyhmä että on selvää kummalla puolella Totuus todella seisoo.
1: Onkin hyvin oireellista että nykyajan keskustelussa Totuus on sitä että pitää välttää tai luottaa tiettyihin lähteisiin. MV -lehden jakojen torppaajat tai intojakajat eivät tee sitä mitä pitäisi. Eli lähteä kentälle raportoimaan miten asiat ovat ja vaatia että lähteistykset ja faktantarkistus ovat ensiluokkaisia. Eli jokainen väite on todella tarkistettu poliisilähteistä tai mielellään kuvattu itse silminnäkijöiden läsnäollessa aineistolla jonka editoimattomat versiot on mielellään jatkotutkintaa varten tallella ja saatavilla. Totuus haetaan lukemalla internetissä oikeita lähteitä ja välttämällä vääriä. Tässä unohtuu se että vaikka valtamedia olisi varjojen leikkiä niin MV -lehti voi olla aivan samanlaista huijausta. Itse asiassa sen on helpompaa olla, koska siinä ei ole faktantarkistuskeskeistä journalistista otetta jossa oltaisiin sitouduttu tosiasioiden varmistamista koskeviin periaatteisiin.

Tämä on ehdottoman tärkeää kun mietitään ketkä ovat valontuojia. Ovatko soihdunkantajat kulkueissaan tuomassa valoa vai tosiasiassa polttamassa itsensä kanssa erimielisen.

Welcome back again in the "Art of Induction"

"Sherlock" -televisiosarjassa modernisoitu Holmes on internetissä. Sarjassa häntä kuvataan sellaisilla termeillä kuin "internet phenomenon". Syynä tähän on Watsonin pitämä blogi, jolla on paljon lukijoita. Hän kuvailee hieman Holmesin ratkaisemia rikoksia ja tämä on ihmisistä niin ihastuttavaa että he itse asiassa haluavat turvautua Holmesin taitoihin yksityisetsivänä. Mielenkiintoista ja oleellista on sekin, että Holmesilla itsellään on nettisivut nimeltään "The Science of Deduction". Se ei ole suosittu koska hän luettelee siellä sellaisia oleellisuuksia kuin esimerkiksi yli 150 eri sorttista tupakantuhkaa ja niiden erotusmetodologiaa. (Josta Watson kommentoi siihen suuntaan että ihmisiä ei kiinnosta sellainen ollenkaan.) Ihmiset haluavat lukea Watsonia ja Watson on Holmesille tärkeä meinostuskanava. Mutta kukaan ei kuitenkaan halua tilata Watsonin palveluja salapoliisina.

Tämä ilmapiiri televisiosarjassa kuvastaa jotain oikeastakin elämästä. Samaa saa esille katsomalla facebookin internetilmiötä nimeltä "I Fucking love science" : Sitä kritisoidaan varsin osuvasti otsikolla "You're not a nerd, geeks aren't sexy and you don't "fucking love" science". Se huomauttaa varsin osuvasti siitä, että ihmiset eivät ole kiinnostuneita tieteestä. Sen sijaan (rivot) vitsit kuten biologiset malliluurangot ottamassa toisiaan suihin kiinnostavat. Maailmankuvalliset, yleensä liberaalit, kannanotot kiinnostavat. Ja silloinkin kun näyttää pinnallisesti siltä että ihmisiä kiinnostaa jokin tieteeseen liittyvä, kyseessä onkin esimerkiksi kuva tähtitieteellisistä kohteista kuten galakseista. Jotka nähdään esteettisen taustan eikä tieteen kautta. "There's nothing "scientific" about it. It's just an image. There isn't anything that makes this more qualitatively scientific than say, a picture of some rocks, or some cereal. Galaxies are comprised of objects, and this is just a visual depiction of one. And it's not even a photograph. These are just images of things. What exactly makes this scientific?"

Tämä tausta voi ajaa meidät vaikkapa McLuhanin suuntaan. Hänestä media on viesti. McLuhanin "Understanding Media" on tullut tunnetuksi sellaisten ajatusten kuin "maailmankylän" kautta. Ja hänen tästä termistään onkin tullut levinnyt ilmiö. Kiinnitän huomiota kuitenkin ensi sijassa McLuhanin subtitleen ; "The Extensions of Man". Sillä se kuvaa analogian kautta hänen ajatustapaansa. Hän näki että media on aina ihmisyydelle jonkinlainen jatke. Tässä mielessä media on korostetusti samanlainen kuin Dawkinsin extended phenotype ; Ihminen laajentaa vaikutuspiiriään median kautta samaan tapaan kuin mehiläinen laajentaa vaikutuspiiriään ruumiinsa ulkopuolelle rakentamalla mehiläispesän.

McLuhan korosti että jokainen media tekee aina monta asiaa. Se on laajennus jollekin piirteelle. Mutta se on aina myös jonkinlainen amputaatio. Kun median vaikutuksia mietitään onkin hyvä ottaa käyttöön muukin kuin se mikä on median ensin mieleen tuleva funktio. Analyysin ytimessä on ns tetrad, neljällä tavalla median välinettä kartoittavaa kysymystä;
1: Mitä media tai teknologia laajentaa? Laajennus on usein se joka ensimmäisenäkin tulee mieleen, se on se syy minkä vuoksi ihmiset ovat tehneet asian tai teknologian. Siinä missä tikkaat ovat pituuden laajentimia, joita tarvitaan kun oma pituus ei riitä, myös vaikkapa blogi toimii ihmisen puheen tai muistin laajentimena.
2: Mitä se tekee turhaksi? Blogi tekee kasvokkain kohtaamista tarpeettomaksi. Ei tarvitse järjestää aikatauluja synkronoiduksi niin että oltaisiin samaan aikaan samassa paikassa.
3: Mitä siltä haetaan ja mitä puutteita se palauttaa? Esimerkiksi blogi palauttaa osittain kirjeiden tuhoaman vuorovaikutuksen tavan. Kommunikaatio on kuitenkin läsnäolevampaa ja mahdollistaa nopeampitempoista ja jopa arkisempaa kommunikaatiota kuin mitä kirjeitse voidaan järjestää ; Blogin kautta voidaan jutella saman illan suunnitelmista. Ilman tämäntapaisia piirteitä ihmisillä ei olisi tarvetta vaihtaa kirjeestä blogeihin.
4: Mitä teknologia taannuttaa jos sitä käytetään liikaa? Tämä puoli tarkoittaa sitä että media voi jopa tavallaan toimia liian hyvin. Silloin jokin asia jää käyttämättä. Esimerkiksi blogi voi toimia niin hyvin, että ihmisen ei tarvitse hankkia ollenkaan sosiaalista elämää netin ulkopuolelta. Toisaalta se saattaa yksinkertaisesti vain vähentää kävelyhalua kun naapurihuoneeseen lähetetään viestiä sen sijaan että käveltäisiin muutama askel ja sanottaisiin asia ääneen. Kävely ja puhuminen, ne joiden korvikkeeksi media tulee, voidaan ikään kuin amputoida. (Mikä on toisaalta hyvä asia jos olet rampa tai mykkä kuten suurin osa ei ole.)

Blogien kohdalla perusongelmaksi muodostuukin käytettävyys. Blogit ovat helppokäyttöisiä, helposti tavoiteltavia, helposti vierailtavia. Ja tämä johtaa helposti täsmälleen siihen ilmiöön mitä Watsonin blogi ja Holmesin taidot alun esimerkissä heijastivat.

Omalta kohdaltani en tietysti ole deduktion ystävä. Empiristinä olen välttämättä induktiopainotteinen. Myös perustapani tuottaa tekstejä perustuu kykyyn yhdistellä erilaisia asioita yhteen. (Tämän vuoksi otsikko.) Ideaalitilannetta jota haen voisi kuvata saamallani, luultavasti ansiottomalla, kehulla. "On virkistävää, miten yhdistelet asioita ja annat näin uusia näkökulmia ja uutta ajateltavaa. Se on vähän hankalaa tässä sinun kommentoimisessasi, koska annat uusia lähtökohtia ja ainakin minun ajatukseni ehtivät kiertää usein jo kauas alkuperäisestä kirjoituksestasi. Sen olet varmaan huomannutkin ... Toivon, että ymmärrät (ainakin joskus), että se on sinun erikoislahjasi, eikä vain muiden, ohipuhujien, harmittava ominaisuus..." Haluan yhdistellä asioita, ja peruskaavani onkin se, että keksitään paljon kaahoja ideoita joita sitten keksimisen jälkeen ammutaan alas hoopoina. Lopuksi jäljelle jää asioita jotka ovat toimivia. En siis toki tee niin että keksimällä kaikki mahdolliset yhdistelmät ja eliminoimalla mahdottomat voidaan päätyä siihen että epätodennäköinen jää jäljelle. Sen sijaan kun laatukriteerit laitetaan tietylle tasolle, jäljelle jäävät vain tätä paremmat ideat. Ja jos tekstini herättävät muissa ajatuksia, niin se voi olla ihan hyväkin.
1: Joskaan en aina ymmärrä miksi ne tarvitsee tulla minulle kertomaan sen sijaan että ihmiset tekisivät niistä omia blogauksiaan eikä pelkkiä sivulauseita ja sivujuonteita ja mielleyhtymiä jotka jäävät jonkun varsinaisen tekstini kommentiksi eivätkä nouse omaksi itseään kantavaksi kokonaisuudeksi. Etenkin silloin kun nämä ajatukset ovat hyviä. Silloin kun ne ovat huonoja, mietin tietysti sitä miksi ne on ylipäätään kirjoitettu.

Oma blogini kohtaa toistuvasti moitteita tietyistä piirteistä, jotka eivät koske argumentaatiota vaan sitä minkälaisia blogimedian ominaisuuksia olen käyttänyt ja mitä olen rajoittanut tekemilläni valinnoilla ja ratkaisuilla. Pääasiassa tämä oireeksi näkemäni kritiikki voidaan laskea kahteen pääluokkaan (1) Moite ulkoasusta. Tämä koskee yleensä valintaani jossa tausta on mustalla ja teksti valkoisella. (2) Moite luettavuudesta. Pääasiassa tekstirakenteen vaikeaselkoisuudesta ja mutkikkaista lauserakenteista sekä siitä että käytän mukana ikävästi termejä. Nämä voidaan nähdä aivan asiallisina kritiikkeinä, ne ovat käytettävyyden kannalta aivan relevantteja argumentteja.

Ulkoasua koskevasta kritiikistä - johon vastaamiseen liittyy myös tekstin sisältöön liittyvää reagointia - ja siihen liittyvästä on hyvä lukaista saamani kommentti, johon olen reagoinut. En tässä toista kaikkea, koska se ei ole kovin järkevää (pointteja on useita ja valtaosa niistä ovat tämän tekstin kannalta irrelevantteja.) Kuvasin ideaani zen -buddhalaisuudesta lainatun idean kautta seuraavasti ; "Moni ihmettelee että miksi ZEN -munkit änkivät vuorille ja muualle vaikeisiin paikkoihin kun paikka on kuitenkin valaistumiselle irrelevanttia. Vuorihan on vain puite ja raami, eikä "maailma". Perustelu tähän oli motivaatio. Ihminen joka kävelee korttelin ei ole innostunut aloittamaan harjoittelua. Jos matka ennen tätä on vaikea, hän on tehnyt panostuksen joka kannustaa häntä ottamaan harjoittelun vakavasti. Se, että joku kahlaa ajatusrakenteitani ja lausehirviöitäni läpi, osoittaa että hänellä on kiinnostusta aiheeseen. Muut. Rehellisesti sanoen. Heihin minulla on vain yksi sanottava; "Why should I care?"" Tämä heijastanee varsin vahvasti sitä että olen Carrin edustaman tapaan internetkyyninen hahmo. Hänestä internetin linkkikikkailu ja muu vetää ihmisten huomion kohti pinnallisuutta. Vaivaa ei haluta nähdä enää missään. Tälle vastavetona onkin pakottaa ihmiset tekemään vaivaa jossain. Että kaikki ei mene vain Carrin moittimaksi "vipujen paineluksi".

En siis suinkaan halveksi käytettävyyttä. Se on kuitenkin renki eikä isäntä. Käytettävyyskeskeisyys johtaa toki kasvaneisiin lukijamääriin ja suurempaan suosioon. Sen ongelma on kuitenkin siinä, että tosiasiassa käytettävyyden takana on piilo-oletuksia. Piilo-oletuksia siitä että blogeilla tulisi hakea suurta lukijakuntaa. Piilo-oletuksia siitä että vaikeissa asioissa syvyyden sijasta pitäisi tarjota tekstejä jotka ovat helppoja. En voisi olla näiden oletusten kanssa enempää erimielinen. En ole lukijakeskeinen kirjottaja. Tänne blogiin kommentoinnistakin on tullut vaikeaa - itse asiassa siitä on tehty sellaista ihan tarkoituksella.
1: Olen siis miettinyt blogini käytettävyyttä paljonkin. Helppokäyttöisyyden sijaan onkin ollut omien tavoitteideni kannalta tarkoituksenmukaisten piirteiden korostaminen. Blogi on mediana piirrejoukko jonka tiettyjä puolia, kuten siihen liittyvää sosiaalista puolta, olen tietoisesti amputoinit ja rampauttanut juuri siinä määrin missä katson sen relevantiksi - mutta en sen enempää. En ole esimerkiksi torjunut kommentointia kokonaan ja sensuroin yllättävän vähän tekstejä. Vittuilu vaikuttaa kommentoijiin tehokkaammin ja paremmin ja läpinäkyvämmin. Näin oma toimintani ei tyle yllätyksenä muillekaan, toisin kuin sensuroinnin kohdalla jossa perusongelma on siinä että muut eivät näe mitä on sensuroitu ja tämän vuoksi he eivät voi päätellä kovinkaan hyvin sitä, mitä saa sanoa. Sensuroitukin laitos voi näyttää avoimelta kun ei nähdä mitä on deletoitu.

"Sherlock" -sarjan mestarietsiväkin ihmetteli saamansa median moittimisen jälkeen sitä miksi Watson välitti siitä mitä mieltä muut olivat hänestä kun hän itsekään ei välittänyt. Holmes joka kirjoitti tupakantuhkasta asioita ylös ei yksinkertaisesti välittänyt lukijamääristä. Ja miksi pitäisi? Miksi ajattelua pitäisi rampauttaa vain siksi että valittu media helposti amputoi ihmisten piirteitä tavoilla jotka korostavat ajattelun rampautumista?

---

Tämä oli tämän blogin 3700 blogaus.

Giving a Damn

"Paholaisen Asianajajassa" oli humoristinen pikku-uutinen siitä miten USA:ssa uskovaiset sanovat hassuja asioita. Sinne ilmestyi kommentoija "Ironmistress", joka antoi linkin Ugandasta, jossa kristittyjä lapsia tapetaan aivan oikeasti. Hän esitti tämän ikään kuin se olisi jollain tavalla relevantti tämän kommentoinnin kannalta.

Tämä herätti mielenkiintoni, koska argumentti jätettiin sanomatta. Esitin muutaman yleisen uskovaisten käyttämän strategian joita uskovaiset käyttävät tämänlaisissa tilanteissa valitettavan usein. Koska argumentti oli eksplisiittisen sijasta implisiittinen, kysyin mitä tällä yritetään oikein sanoa. Esimerkiksi kysyin marttyyriydestä, jossa se, että kristityt ovat jossain uhreja, niin heidän syyttelynsä ei voi olla missään koskaan oikein koska he ovat uhreja. Vai onko takana "sensuristinen ja muutenkin omituinen seikka jossa kun isompia asioita liikkuu maailmalla niin pienemmistä asioista ei saisi kirjoittaa?"

Kommenttina tuli, että "TSH ja PA, se pointti on että te olette totaalisen vihjeettömiä ja ennenkaikkea pueriileja tuossa pilkanteossanne - jonka kohteena ovat kristityt ainoastaan siksi, että he ovat sopivan vaaraton maali. Maailmassa on tuhansittain uskontoja, jotka ovat paljon kipeämpiä, paljon vihjeettömämpiä, paljon vaarallisempia ja paljon destruktiivisempia kuin kristinusko. Kuten juuri tuo Ugandan animismi, johon liittyvät ihmisuhrit. Silti teikäläiset ovat niistä ihan hiljaa. On nimittäin lapsikasteen ja rituaalimurhan välillä melkoinen aste-ero." ¹ Tämä on hyvin yleinen fatwaenvy -argumentti. Se ei ollut hyvä edes silloin kun kuulin sen useita vuosia sitten ensi kerran. Sen jälkeen se ei ole ollut edes kiinnostava, etenkin kun sitä käytetään varsin kliseenomaisesti. Kyseessähän on se, että kritiikistä siirtytään metatasolle. Ei siis katsota onko tapahtuma todellinen, vaan esiin nostetaan motiivinkeksintä. Motiivejen kaivelun kohdalla tarvitsemme tietysti jonkinlaista reflektiota vastutajasta. Ja jos tässä epäonnistutaan, on kyseessä tarina joka kuvaa enemmän kriitikkoa kuin kritisoitua.

Karkeasti sanoen kun tehdään arvokannanottoja, on hyvä huomata että keskustelussa on aina mukana se, kuka kirjoittaa, keille kirjoittaa. Ja mikä on jutun idea, esimerkiksi vitsailu, uutisointi, molempia, ... Joskus, kuten esimerkiksi tässä blogissa, ei ole keskitytty yleisöön, joten on varmasti vaikeaa selvittää mikä suhde yleisöön ja tarkoitusperään on. Tämä, ironista kyllä, tekee blogistani henkilökohtaisen. Kirjoittaja korostuu, jopa ylikorostuu. Lukijan on tätä kautta osattava itse valikoida mitä lukee.

Tämä monikirjoisuus on tietysti haasteellista. Joku voisi esittää että tämä on jopa kunnioitusta lukijaa kohtaan. Että kollaasimaisesta kokoelmasta lukija osaa hahmottaa ihan itse mikä on minkäkin jutun tärkeys ja aihe ja kiinnostavuus. Ja arvioida onko kyseessä runo, vitsi. Tai vaikeampana, onko kyseessä tiede, logiikkapohjainen perustelu, arvokeskustelu, diskurssianalyysi, vai onko se parodiaa tietyistä perustelukäytänteistä. (Jotka kaikki muuttavat sisällön tulkintakentän aivan totaalisti, viimeisin on mukana koska se on arkijärjen mukaankin hyvin tärkeä elementti). Tosiasiassa en vain yleensä jaksa välittää yleisöstä jonka mielenliikkeitä olen vain rajallisesti ymmärtävä (etenkin vastaus "kuinka kukaan lukee tätä blogia" on mysteeri). Olen tässä mielessä pääasiassa "kirjoittajassa" ja tämä retorinen huolimattomuus tekee viime kädessä blogin kokonaisuuden ja yksittäisten blogausten lukemisen haasteelliseksi. Aineistoon tutustumista tarvitaan tavallista enemmän.

Priorisointi vs. Pikkujutustelu.

Medialukutaidossa ytimenä on retoriikantaju. Retoriikka ei tässä oikeastaan ole mitenkään negatiivinen asia, vaan se kuvaa lähinnä muotoa jolla asiat esitetään. Tässä tajuamisessa on hyvä huomata perustelujen loogisuuden lisäksi monia ns. "eiargumentatiivisia puolia". Tämä tekeekin siitä itse asiassa hyvin vaikeaa ; Yliopiston tohtorien väliseen keskusteluun tarkoitettu looginen tutkielma voi olla väärässä paikassa jos se laitetaan paikallislehden filosofiapalstalle. Paikallislehteen kaivataan usein enemmänkin jonkinlaista popularisointia jolloin sama juttu jotenkin avataan. Tällöin suuri osa alkuperäisen tarkkuudesta tietysti voi mennä.

Toisaalta kirjoitelman tasossa on toinenkin puoli. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Ihmiset helposti pitkästyvät siitä jos heille kerrotaan itsestäänselvyyksiä. Usein onkin kunnioittavaa olettaa että lukijalle ei tarvitse erikseen kertoa että "tämän lehden sarjakuvasivut ei ole yhteiskunnallisesti niin merkittäviä kuin pääkirjoitus vaikka ne vievätkin useamman sivun lehdestä". Ihmisten oletetaan yleensä osaavan katsoa että uskovaisen tekemä syytös siitä että homoseksuaalien ylläpitämä homomafia haluaa kostaa kokemansa vääryydet ja että kristityt ovat siksi menneisyytensä vuoksi vaarassa ei ole yhtä merkittävä kuin julma lapsiin kohdistuva väkivalta ja murhaaminen. Se, että tätä ei oleteta itsestäänselvyydeksi on jo itsessään loukkaus lukijaa kohtaan. Eksplisiittinen kontekstiinlaittaminen on itse asiassa tässä mielessä jopa törkeää epäsosiaalisuutta, kyvyttömyyttä ottaa toisia ihmisiä huomioon, sekä muutenkin yleisestä kusipäisyydestä jossa on liian vähän härömielisyyttä. Lausunto on suoraan sanoen seuraava "Et osaa edes kansamurhaa laittaa oikeaan arvoasteikkoon, arvotyhjiössä oleva ateistipaska. Siksi minun täytyy tämä kontekstointi sinulle erikseen kertoa."

Kritiikissä esiin nousee se, että ongelmat pitäisi osata laittaa mittasuhteisiin. Uutisointi ja kirjoittelu nähdään siksi puhtaasti asioiden priorisointina, jossa asian painoarvo maailmassa on ytimenä. Kuitenkin tosiasiassa vain harva ihminen harjoittaa blogailua tai muuta tavoitteenaan maksimaalinen vaikutusvalta ja maksimaalinen merkitysarvo. Esimerkiksi minulla löytyy blogauksia aiheiltaan laidasta laitaan. En usko että kaikki kirjoittamani asiat ovat merkittävyysarvoltaan samoja. Ne kuvaavat enemmän asioita joita tykkään pitää.

Tätä kautta on hyvä huomata että teksti ja julkaisukokonaisuus rakentavat kokonaisuuden. Jos joku pitää käsityöblogia, on selvää että häntä ei mennä moittimaan siitä että hän ei kirjoita Ugandan ongelmista. Vaikka jokainen -myös tämän käsityöblogin pitäjä- lieneekin sitä mieltä, että ongelma on vakava ja tärkeämpi kuin joku ohje jolla saadaan tehtyä sukka. Kirjoittajalle ei mennä siksi vakavasti sanomaan että "olet pinnallinen, menneisyyteen nostalgisesti kaihoamaan jäänyt väkertäjä jonka arvomaailma on kieroutunut kun et ole edes huolissasi tästä mehiläisten massakuolemasta tai Ugandassa noitien käsiin kuolevista lapsista. Etkä selvästi ole huolestunut koska et kirjoita asiasta."

Tosiasiassa ihmiset eivät priorisoi edes hyväntekeväisyysalalla. Esimerkiksi kun minä olin siellä töissä, puuhasimme Norsunluurannikon vaikeuksien vuoksi. Siellä oli sisällissota, nälkää ja väkivaltaa jossa ihmisiä ammuttiin ja lyötiin viidakkoveitsillä. Katastrofi ei ollut suurin siinä vaiheessa ollut katastrofi, se taisi olla jokin SPR:än urakka. Se, että tämä ongelma ei ollut suurin mahdollinen, ei kertonut siitä että halveksisimme SPR:än urakkaa. Tosiasiassa työnjaossa on kysymys siitä että osa tekee sitä mitä toinen ei. Kaikkien ei tarvitsekaan tehdä merkittäviä juttuja, on itse asiassa kokonaisuuden kannalta parempi jos osa puuhastelee pienempien asioiden parissa.

Mukana on tietysti myös osaamiskysymys. Vaikka Ironmistress on huolestunut "jonka tajuaisi jo ymmärtävän soveliaisuuden rajat sekä oman ymmärtämyksensä rajallisuuden. Jos kuvittelette olevanne jotenkin fiksuja tuolla päänaukomisella, niin pieleen on mennyt. Aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää asia."² Siinä, että ei ota kantaa globaaleihin asioihin voi olla ihan oikeasti myös tunnustus siitä että ei osaa kyseistä asiaa. Aikaa ei silloin edes kannata tuhlata siihen että kertoo omasta inkompetenssistaan. Sen sijaan voi keskittyä asioihin jotka ovat paremmin hallinnassa. - Esimerkissä olleen kuvitteellisen käsityöblogin pitäjänkään ei kannata minulle tulla selittämään miksi hän ei pidä miekkailublogia ja viittaamaan inkompetenssiinsa asiassa. Olisi jotenkin alentavaa ja latistavaa vaatia häneltä tämänlaista.

Psykologismi vs. psykologia.

Psykologismi on helppoa. Siinä toista syytetään jonkin kuvitteellisen mielikuvan mukaan. Näin esimerkiksi uskonnottoman kirjoittaminen ja kirjoittamattomuus voidaan nähdä "ironmistressin tapaan" pelkona. Jos kristinuskoa vastaan uskalletaan kirjoittaa, keskustelu nähdään turvallisena. Islam taas on pelottelua. Tämä oletus hyppää tietysti kirjoittajan pään sisälle ja syyttää tätä pelkuruudesta. Toki tämä voi olla perusteltuakin. Mutta huolimattomana tämä johtaa ennakkoluulojen ilmituontiin.

Esimerkiksi "iron mistressin" psykologinen motivointi voidaan nähdä vääristellyn suuttumisdiskurssin kautta. Tässä näkemyksessä suuttuminen ja reagointi näyttää sen, että asia "osuu liian lähelle". Näin esimerkiksi uskovaisten tekemät pelottelut ja salaliittoteorioinnit kertoisivat siitä että ihminen itse käyttää tämänlaista logiikkaa ja tämä esimerkki toisi esiin sen onttouden. Tai että uskovaisten esittäminen ikävässä valossa osuu arkaan paikkaan koska se kuvaa uskonnon realistisesti ja epämiellyttävästi. Näin suuttuminen tarkoittaisi sitä että relevanssi olisi kova.

Tämänlainen tarina on hemmetin helppo keksiä. Sitä voi jopa maustaa ylläolevan esimerkin tapaan hieman henkilökohtaisilla tottumuksilla ja höysteillä. Se ei kuitenkaan oikeasti riitä. Sillä tosiasiassa ihmiset loukkaantuvat myös epätosista asioista. Esimerkiksi taannoin oli lihava ja paisunut internetriita siitä onko kaupan kananmunissa kysymys tipun abortoinnista. Moni muistutti että ilman kukkoa ei tule tipuja ja että munat eivät ole hedelmöittyneitä. Tämä on fakta, eikä kukaan varmasti kokenut munanäkemyksensä romahtavan tai olevan uhattuna. Sen sijaan ilmiötä kuvaa SIWOTI -syndrooma, jossa pelkästään se että joku on väärässä internetissä ajaa kommentoimaan yksinkertaisenkin faktan puolesta. Uhattunaolo ja relevanssi ei ole kommentoimisen ainoita tai edes vahvimpia syitä.

Sillä rehellisemmin "ironmistressin" näkemyksen voidaan nähdä johtuvan siitä että media ja kirjoittelu on käytännössä lukijalle muutakin kuin tosiasiankuvaus. Lukija helposti myös värittää maailmaa. Jokainen teksti vaikuttaa mielikuviin joita kautta muut asiat väritetään. Tämä onkin totta. Ja siksi itsetarkoituksellisesta vitsailusta voi todellakin seurata se, että kuva kristinuskosta vääristyy. Kun listataan riittävän monta yksittäistapausta, joissa kristitty on pelle, syntyy helposti mielikuva jossa kaikki kristityt ovat pellejä. Tämä on tietysti väärin.³

Mutta ihmiset silti helposti tekevät tämänlaista. "Kasa yksittäistapauksia muuttuu väitteeksi kausaatiosta". Vaikka kuitenkin tieteenfilosofisesti on ilmielvää että jos otoksen tasaisuutta ei ole varmistettu, on isokin kasa yksittäistapauksia vain huolelliseti ja ahkerasti koottu cherry picking -kokoelma. Korrelaatioista voi jo sanoa enemmän, ja isompi kasa korrelaatioista voi jopa paljastaa sen, onko ilmiön takana syy-seuraussuhde vai onko asioiden takana vain jokin yhteinen muuttuja.
1: Tiedämme että vaikka hukkuminen ja jäätelönsyönti korreloivat, on syynä yhteinen muuttuja. Kysymys ei ole siitä että emme voisi ikinä tietää onko korrelaatio kausaatio vai jotain muuta. Usea tuntuu sekoittavan korrelaation ja kausaation "ei aina" -suhteen siihen että korrelaatio olisi kausaation suhteen jonkinlainen mysteeri. Onneksi suhteellisuudentajulla tästä hypystä voi selvitä ihan helposti, kunhan sitä vain ensin tietää varoa.

Valitettavasti medialukutaidottomuuden varaan rakennettu psykologisointi ei ole läheskään yhtä iskevä tai pureva kuin esittämäni "suuttuminen tarkoittaa relevanssia". Siksi on selvää että tämänlaista hieman tarkempaa retoriikka -analyysiä ei yleensä viitsitä tehdä.

---

1 Pueriili tarkoittaa "lapsellista". Rakenteena tämä on ad hominem. Eikä logiikan rakenne välitä kutsutaanko suoraa "lapselliseksi" vai naamioidaanko se "pueriilin" kaltaisen sivistyssanan taakse. Retorisesti ero on toki valtava ja siksi minä pyrin käyttämään itse karkeita pilkkanimiä jotta tulisi manipuloinnin henkeä. Pilkka muuttuu monen mielessä argumentiksi kun sen muotoilee sivistyssanalla.³
2 Oikeasti päänaukomiseni tuli siitä että oli varsin herjaavaa ja halventavaa aloittaa koko juttua tuolla tavalla. I give a damn ja on herjaavaa että joku olettaa että jos asiaa ei eksplisiittisesti alleviivaa kaikkialla ja aina - kuten itseriittoiset egopullistelijakristityt joitsa maailman parantaminen on sitä että ei auteta hädässäolevia vaan kiusataan ihmisiä julistuslapuilla ja herjaamalla heitä pahoiksi ihmisiksi koska heillä on väärä mielipide Jumalanolemassaolokysymyksessä. Kommentti on juuri sopivan törkeä, se lukee retorisen kontekstin oikein, eikä yliarvioi lukijaansa ja laita siihen mitään vaikeaa. Huono syyttely saa takaisin huonoa syyttelyä. Se on vain toisen taitotasoon asettautumista.
3 "IronMistressin" näkemyksen olennainen ad hominem -luonteinen lausuma menee seuraavasti ; "Yksi tärkeä syy, miksi ruukinmatruuna ei enää nykypäivänä ole ateisti on se, että suuri osa ateisteista on ihmisinä täysiä kusipäitä - siis täysin empatiakyvyttömiä, ihmissuhdetaidottomia ja nulikkamaisia pölkkypäitä. Näin siis henkilökohtaisen kokemuksen mukaan." Asia on väärä koska siihen liittyvät ihmiset ovat inhottavia. Esim. kristittyjen minulle lähettämien tappouhkausten kautta minun pitäisi kaiken logiikan mukaan olla täysateisti. Toki se kumoaa väitetyn "pelon takia ette uskalla moittia tahoa X" -argumentin. Mutta se olisi ad hominemia, joten en voi sekoittaa mieltymyksiäni mielipiteisiini. Pelkästä inhosta ei saa argumenttia.

Ikuisesti Yhdessä.

Unkuri kirjoitti mediajulkisuudesta ja Matti Nykäsestä. Media rakensi Nykäsestä sankarin jota ihailtiin ja riepoteltiin. Julkisuus -ja Suomen kansa siinä sivussa- on kohdellut Nykästä hyvin laajalla skaalalla. Tästä kenties hauskan kontrastin saa lukiohistoriastani. Lukiossa oli eräs henkilö jonka nimi oli Matti Nykänen. Nimi tuotti huvitusta, ja kerran opettaja joutui pyytämään anteeksi kun alkoi hihittämään luettuaan nimen. Lapsen syntymän aikaan Matti Nykänen oli nimenä ylpeyden ja kunnioituksen aihe. Lukioiässä kontrasti oli jo kääntynyt pelleyden puoleen. Sankarista oli tullut antisankari.

Media kohteleekin ihmisiä karulla kädellä, koska asioita myydään. On vaikeaa sanoa innostaako tämä myyminen myös mediajulkisuudessa olevia, sillä ainakin Nykäsen elämässä on riittänyt juonenkäänteitä. Esimerkiksi Matin ja Mervin historia onkin legendaarinen. Esimerkiksi juorunen vuodelta 2010 kertoo seuraavaa : "avioeroon johtava hakemus on parin viidestoista. Ensimmäisen kerran he menivät naimisiin vuonna 2001 ja erosivat pari vuotta myöhemmin. Uusi avioliitto solmittiin 2004." Ollakseni rehellinen, en ole seurannut tilannetta tuon tarkemmin joten en tiedä ovatko Matti ja Mervi tällä hetkellä yhdessä.

Kuitenkin Matti ja Mervi sopivat yllättävän hyvin myös perinteiseen perhekuvaan. Sellaiseen, jossa ollaan vaikeuksista huolimatta. Useinhan esimerkiksi jos perheessä on ollut perheväkivaltaa, on katsottu niin että avioliiton pyhyys on suurempi asia kuin hakatuksi joutuminen. Miestä on siksi "vain kestetty". Tätä on jopa arvostettu. Eikä tämänlaisia mielipiteitä puutu nykyaikanakaan, edes nuorten keskuudesta. Seksuaalisuusasioissa moni haluaa että nainen kestää ja toimii ikään kuin miehen ehdoilla. Henkenä on että perheen on kestettävä likimain mitä vain.

Onkin totta että perhe -elämä ei ole mikään sellainen paratiisi kuin mitä vaikkapa viihde antaa ymmärtää. Perheutopia särkyy helposti jos tavoitteet ovat utooppisia ja epärealistisia. Kuitenkin myös toisessa päässä on liiallisuutta. Jotain josta Aristoteles olisi varoittanut ja muistuttanut kultaisesta keskitiestä.

Tässä mielessä Mervi ja Matti ovat hyvin mielenkiintoinen. He kyllä eroavat -monien mielestä "liiankin modernisti"- mutta kuitenkin palaavat takaisin hyvinkin konservatiiviseen malliin. Jollain tavalla, vaikka tälläinen heijaaminen onkin tavallaan typerää, kykenen symppaamaan jossain määrin tätä jojosuhdetta. Tunnetasolla kykenen arvailemaan asioita. Järjellä katsoen koko jutussa ei tunnu olevan sitten mitään tolkkua.

Välittäminen

Suomenkielinen sana "välittää" on siitä mielenkiintoinen, että se on homonyymi jossa on sekä merkitys "kuljettaa viestiä" että "pitää sympatiseeraavia tunteita". Tämä yhdistelmä tavallaan liittyy viestintään - jopa hyvinkin olennaisesti. (Tässä mielessä Englannin sana "messenger" ei osuisi tämän aiheen sisältöön läheskään yhtä ilmaisuvoimaisesti kuin suomenkielen sana.)

Voidaan sanoa että jokainen kommunikaatiotapa on - tai vähintään tarjoaa keinon siihen että se olisi - eräänlainen yritys saada yhteys ja "koskettaa" jotakuta. Näin esimerkiksi puhe, kirja ja internet ovat eräänlaisia ihmisen ilmeneviä piirteitä. Kyseessä on "laajasti tulkiten" ihmisen extended phenotype. Sähköverkkomme internet on siis ihmiselle hieman sama kuin proteiinisäikeistä koostuva verkko hämähäkeille. ; John Naisbitt onkin tätä ajatusta mukaillen esittänyt että viestintä joka tuottaa kulttuuria vaatii sitä että siihen liittyy inhimillistä tunnetta ; Menestyäkseen sen on saatava vastakaikua tunteiden kautta. Hänestä kaikki viestintä liittyy vastakaikuun, kontaktin tunteeseen, koskettamiseen ja läheisyyden tunteeseen.

Moni voisi ajatella että kontakti olisi liitoksissa johonkin abstraktiin, jolloin sitä voitaisiin kuvata "Platonisena". Joku muu taas voisi korostaa että aistihavaintojen luonne vaikuttaa systeemiin olennaisesti, jolloin voitaisiin olla "Aristoteelisia". Otan tässä jatkossa aika vahvasti "Aristoteelisen" kannan.

Walter Ong esittää teknologia vaikuttaa voimakkasti viestin sisältöön. Näin median kanava vaikuttaa itse ajatteluprosessiin. Lopputuloksena syntyy tietysti holistinen järjestelmä jossa "osasten toiminta ja suosio riippuvat toisista osista". Ong selittää tätä muutosta esimerkiksi muistuttamalla että ennen kirjoitettua kieltä ajattelu tiivistyi sananparsiin ja iskulauseisiin. Asioita toistettiin koska muuten kuulijat ja viestittäjät "eivät pysyisi kärryillä". Kirjoitettu kieli tarjosi tavan olla toistamatta niin paljoa, ja tämä vaikutti itse ajatteluprosessiin. Ulkoaosaaminen menetti merkityksensä ja prosessointi ja ajatusten kompleksisuus sai kasvaa valtavasti. Ongin mukaan kirjoittaminen tekikin tekstistä vähemmän emotionaalista ja objektiivisempaa pelkästään rakenteensa kautta.

Mediakanava on siis jotain joka vaikuttaa todellisuuden kuvaamiseen ja sen katsomiseen ja vaikuttaa tätä kautta siihen mitä ajatteluprosesseja ihmisen on helppo käyttää ja mikä taas on vaikeaa.

Tällä on tietysti suuri merkitys nykyaikana. Ongin mukaan moderni teknologia, jossa on tarjolla videoita, tarjoaakin keinon palata takaisin kohti puhutun kielen maailmaa. Videioiden toistaminen replayllä vertautuu rituaaleihin ja sananparsiin. Toki mediassa on monta olennaista eroakin, kuten se että se ei ole sidottuna aikaan ja paikkaan yhtä paljoa kuin puhuttu kieli. Näin mediakulttuuri on erilaista kuin puhutun kulttuurin maailma. Siksi uusi mediakulttuuri onkin piilovaikuttamiseen keskittyvää. Ihmiset suostutellaan tunteiden kautta erilaisiin asioihin. Suora komentaminen ja objektiivisuus puuttuvat ja käsittely onkin emotionaalisesti hienovaraisempaa.

Voidaankin sanoa että mediakulttuurin rakenne on auttanut sirpaloitumista. Tietoa on niin paljon että kaikkea ei kykene hallitsemaan, käsittelemään tai suodattamaan. - Ei vaikka olisi kuinka elämätön nörtti joka käyttäisi aikaansa vain tähän. Siinä missä on ollut aika, jolloin kirjallisuus säilyi muuttumattomana ja sen määrä oli sellainen, että elitisti kykeni hallitsemaan olennaisen laajasti ja syvästi sen ajan tietämyksen, se on nykyaikana selvästi mahdotonta. Informaation jaettavuus on johtanut määrän kasvuun ja tätä kautta kaiken täydellinen prosessointi on kärsinyt - koska ihmisyksilön aivojen datanprosessointi ei ole kasvanut on pakko valikoitua, kuten esimerkiksi luopua "renessanssi -ihanteen mukaisesta yleisnerosta" ja spesifioitua jonkun tietyn tieteenalan mestariksi..

Tätä kautta alakulttuureja on syntynyt. Ihmiset liittyvät pienryhmiin, jotka voivat olla rakenteeltaan hyvinkin globaaleja ja kooltaan jopa melko suuria. Mutta jotka ovat kuitenkin liitoksissa yhteen samaan tapaan kuin kyläyhteisöt olivat ennen kirjallista kieltä ja muuta vastaavaa. - Postmoderni maailma on sirpaloitunut osittain yhteiskunnan viestinnän rakenteen pakottamana, ei siksi että joku filosofia itsessään olisi vapauttanut ihmiset.

Sirpaloitumisen haittapuolena voidaan tietysti nähdä se, että eri pienryhmät kasaavat intressinsä yhteen. Älyllisyydestä etäännytään, argumentaation ja ajattelun tason sijasta keskiöön nousee helposti juurikin se oma alakulttuuri. Ryhmäpaine ei ole mahdollista jos maailma olisi kasa kasvottomia hahmoja, mutta alakulttuurien sirpaloituminen pitää ihmismäärän yhden ihmisen kohdalla sen verran vähäisenä että ryhmäpaine ja "me vs. muut" -henki voi kasvaa helposti. Tämä näkyykin esimerkiksi mitä ihmeellisempien pseudotieteiden syntymisessä ja leviämisessä.

Mutta toisaalta etenkin viime vuosina internet näyttää keskittyneen. Hakukoneiden runsaus on tiivistynyt "käytännössä Googleen". Ja facebook alkaa kohta olemaan sellainen että se vetää sisäänsä myös sellaisia joita ei oikein huvittaisi, mutta "kun kaikki on siellä". Lisäksi nettiin halutaan kaikenlaisia sensuureja, kieltoja, rajoitteita, estokoneita, tietyn aiheisten sivujen estoja. Olipa kyseessä sitten wikileaksien tai internetpornon rajoittamisesta, se selvästi vähentää yksilöiden tietotaakkaa tekemällä osasta siitä näkymättömyyden kautta heille olematonta.

On siis periaatteessa mahdollista että sirpaloituminen on vain välivaihe, joka tiivistyy lopulta siihen että nämä tietyt mediakanavat hallitsevat tietoa ja prosessoivat "tärkeät asiat" ihmisille. Tällöin saattaa syntyä yhtenäiskulttuuri tai sitä voimakkasti muistuttava rakennelma. Tämäkään ei ole mikään itsessään hyvä asia. Vähintään siinä keskittyy valtava määrä valtaa - ja ennen kaikkea sellaisille tahoille joille sitä ei välttämättä uskalla antaa vähäisemmissäkään määrin.

On esimerkiksi järkyttävää, miten facebookin "taustaohjelman" (~viestikanavan) päivitykset ja niiden rakenne rikkoo kaikkia asiakaspalvelun ja asiakaskeskeisen järjestelmän ohjeita. Näin tapahtuu koska käyttäjät eivät ole asiakkaita, vaan ne joilta facebook saa rahaa. Niissä ei kuunnella mitä käyttäjä haluaa vaan mitä mainostaja haluaa. Ja menestyksen esteenä tämä ei näytä olevan. Sillä facebookin oma massiivisusu ja käyttäjämäärä estää erkanemista voimakkaasti. Määrän kautta facebook taatusti tarjoaa sen, että käyttäjä saa sen tunnereaktionsa eli kokemuksen kontaktista ja kosketuksesta toisiin ihmisiin.

Voidaan sanoa että ihmisten tapa välittää (viestejä) vaikuttaa olennaisesti siihen miten he välittävät (kokevat) asioista. Mediakanavan tekijän ei tarvitse näkyä, sillä itse kanava ja sen rakenne vaikuttaa. Näin facebookin/googlen päivittäjäinsinöörillä onkin yllättävän paljon valtaa. Vaikka näiden firmojen johto ei näy ja tuntuu että ei aina kuuntele käyttäjiäkään, he ovat vallan ytimessä.

Verkon lukutaitoa.

"Nuotta on useista verkoista rakennettu kalastusväline, jonka perään kalaparvi yritetään saartaa."
(Wikipedia, "Nuotta")

"Nuotan" homoseksuaalisuutta käsittelevä materiaali sai runsaasti mediajulkisuutta. Tämä on sinänsä kummaisaa, koska se oli kliseinen. Olen törmännyt vuosien varrella moniin kauheampiin näkemyksiin. Ja lisäksi se sisältää melko tylsän anekdootin, jossa on yksi ihminen. Yksittäistapaus lähinnä esitetään eikä sanota miten pitäisi toimia. Tässä mielessä lähinnä tarinalla yritetään vaikuttaa asenteisiin.

Tämänlainen voisi vaikuttaa manipulaatiolta, mutta tämä olisi epäkunnioittava rinnastus, koska manipulaatio on hienovaraista ja se tuntuu vakuuttavalta. "Nuotassa" koko asetelma ei vain tunnu kauhean kiinnostavalta. (Emme itse asiassa edes tiedä onko se tottakaan.) Esitys on rakenteeltaan liian kliseinen, tylsä ja tyhjä ollakseen mielenkiintoinen - tai edes pahanilkinen. Tarinan lisäksi sillä ei ole edes varsinaista suoraa sisältöä, kaikki mitä se sanoo on implisiittisesti esitettyä. Näissä tapauksissa jos sanoma on, levittäjä pääsee helposti pakenemaan selittelemällä että "ei tarkoittanut mitään tämänlaista". En kannata sitä, että lähtisi ajamaan tämänlaisia tapauksia nurkkaan, koska koko tilanne on jo perustaltaan saippuainen. Sen sijaan vaatisin suoraa argumentaatiota ja suoraa sisältöä. Nuotassa sitä ei ollut, ja tätä kautta sillä on yhtä paljon tiedottavaa arvoa kuin sillä nauhalla joka kamerassa oli ennen kuvausten alkamista

Media rakensi sille kuitenkin näkyvyyttä ja se herätti paljon toimintaa. Koska itse keskustelu on pyörinyt melko paljon puhtaasti arvokeskustelutasolla, voi kenties olla kiinnostavaa vilkaista hieman tämän keskustelun metatasolle. Medialukutaidon kannalta tämä on olennaista, tai ainakin opettavaista.

Otan tässä pienessä asian lähestymisessäni esimerkkejä, jotka ovat minusta jollain tavalla kuvaavia, että "riittävän laadukkaita". Suosittelen kuitenkin niiden lukemista kokonaan, sillä tätä kautta tähänkin blogaukseen saa uusia vääntöjä. Tosin pyrin siihen että en aivan tajuttomasti kopioisi lähteideni tekstiä ja että kuitenkin tämä teksti eläisi itsellisenä. Lopputulos on jonkinlainen kompromissi.

Asian lähestyminen lähtee sujuvasti liikenteeseen, jos avuksi otetaan kristillisen "Snafmanin" blogausta "Homoja, pornoa ja murhaajia". Hän korostaa sitä, miten keskustelussa on paljon ihmisiä, jotka eivät selvästi ole voineet nähdä videota. "video, jota on katsottu 80 000 kertaa, mutta josta viitisen miljoonaa ihmistä lienee muodostanut jo käsityksensä lehtien perusteella." Snafman korostaa sitä miten mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä että homoseksuaalisuutta vastustavilla on oikeus mielipiteeseensä ; "sanovat, että kaikilla pitää olla uskonnonvapaus, kunhan se uskonto ei sisällä tällaista kampanjaa eikä varmaan mitään muutakaan, mitä he eivät halua?" ... "Tarkalleen ottaen se ei ole idea lainkaan, vaan contradiction in terms."

Snafmania lukiessa onkin hyvä huomata, että "nuotan" kampanja on saanut vaikutusvaltaa lähinnä median välityksellä. Tätä kautta koko kampanja on pääasiassa metakampanja, joka on vain jonkinlaisessa viittaussuhteessa "nuotan" aineistoon. Tämä kuvaa hyvin nykyistä mediakenttää, jossa ytimessä on eräänlainen laiskuus. Koska informaatiotulva on valtava, on selvää että ihmiset suhtautuvat määrällisesti runsaaseen informaatioon jotenkin. Helpoin tapa on ignoroida ja lukea valmiiksipurrut tiivistelmät. Asiaa ei auta se, että näitä pureksijoita on. (Ja se että kirjoitan tälläisiä juttuja ei suinkaan auta asiaa. Olen toimineni oire, en parannus.)

Toinen asia, joka Snafmanin kautta tulee korostetuksi, onkin se, mitä keksitään kun huomataan soveltaa antropologiasta tuttua hyväntahtoisuuden periaatetta ; Eli jos jonkun näkemys sisältää selvän ja voimakkaan ristiriidan, syynä voi ollakin se että perusoletus kyseisen ideologian sisällöstä on epäselvä. Joskus se toki kuvaa sitä, että ideologia todella on sisäisesti ristiriitainen. Tässä voidaan huomata, että "Nuotan" kampanja on itse asiassa perinteistä valtapeliargumentaatiota käyttävää. Homoseksuaalisten puolesta kampanjoivat nähdään ideologiana, jolla on tavoitteet. Tämä on kieltämättä sama asia kuin tiettyyn muottiin pakottaminen. Tämä voidaan ymmärtää sitä kautta että taustalla onkin ideologia, jossa esimerkiksi kielletään syrjintä. Tällöin voidaan korostaa moniarvoisuutta, mutta pinnallisesti se näyttää paradoksilta jossa syrjijöitä kohdellaan syrjivästi eikä siksi ollakaan moniarvoisia. Toki tässä unohtuu myös se, että myös uskonto esittää normeja, eikä se että Jumala käskee muuta käskyjä epävaltapeliksi.

Ja tästä päästäänkin siihen sinänsä mielenkiintoiseen huomioon, että "Nuotan" kohdalla perinteiset asenteet ovat muuttuneet. Ennen yksi uskontoja eniten kritisoineet tahot ovat vedonneet valtapeliin ja uskontojen puolella on vedottu moraaliin josta poikkeaminen on haitallista. Nyt kyseessä on kuitenkin selvästi tilanne, jossa roolit ovat menneet nurin. Uskontoja vastustetaan moraaliin vedoten ja uskonnot vetoavat siihen miten heidän ulkopuolellaan on intressejä ja valtapelipyrintöjä jotka pyrkivät vaikuttamaan identiteettiin määrittelemällä hyväksytyn ja eihyväksytyn.

Uskallankin sanoa että "Nuotan" kampanjaa vastustavatkin henkilöt, joiden mielestä nuotan asenteet ovat epäeettisiä. Tämä johtaa siihen että "kohderyhmä" on ikään kuin valittu huonosti. Uskovaiset ovat käyttäneet jotain kuulemaansa kieltä ja soveltaneet. Ikään kuin yrittäneet "lyödä omilla aseilla". Mutta yleisö onkin ollut jotain muuta.

Tästä päästään melko sujuvasti valtapeliin olennaisesti liittyvään pelisilmään. Sen kannalta nuotta oli todellinen katastrofi. "Fun Pastimes for Stupid Children" sisältää blogauksen "Älä alistu (paitsi meille)", jossa kantavana teemana tuntuukin olevan juuri tämä tilannetajun puute.

"FPfSC" esittää että jo pohjatarina jossa päähenkilö on aluksi lopputilansa antiteesi on kliseisyydestään huolimatta erityisen eitoimiva strategia, jossa on klassinen asetelma : "jollakulla menee huonosti ja hän tuntee olevansa heikko, ja joku tyyppi tulee sitten auttamaan ja tukemaan, ja äkkiä tämä auttaja paljastaakin - varmistettuaan ensin olevansa henkilö, johon toinen voi luottaa - olevansa uskovainen, ja äkkiä värväys onkin aktiivisesti päällä. Jos kyseessä olisi Baphometin kultti tai vapaamuurarit, tätä pidettäisiin kiusallisena, epärehellisenä ja yksinkertaisesti creepynä toimintana, mutta kun kyseessä on uskovainen, se on ilmeisesti ihan okei."

Eikä siinä vielä kaikki. Nuotan kampanjassa kohdeyleisöä ei ole ymmärretty ollenkaan, vaan on innolla lähdetty taistelemaan vihollista vastaan, joka onkin jokin ihan toinen taho kuin se, jolle juttu sitten kohdistui ; "Se, minkä he kokevat jonkinlaiseksi "nyt kyllä räväytetään ja näytetään" -tempaukseksi, jonka avulla saadaan pantua ihmisiä ruotuun on todellisuudessa vain tapa ajaa lisää väkeä pois kirkon piiristä."

Ihmiset yksinkertaisesti kokevat Nuotassa esitetyn tarinan ja tilanteen pahana - ja ironista onkin, että tämä syntyy juuri siksi että kampanjassa on lähinnä yksilötason anekdootti johon katsoja saa rakentaa oman suhteensa. Näin asian argumentaatiopohjan väistely johtaakin siihen että tekijöille tulee isoja ongelmia ; Kun videossa esimerkiksi kerrotaan "Annan" lesbosuhteesta lähtemistä, katsojasta tuntuu helposti pahalta. Vaikeuden tunne taas yhdistyy varsin helposti siihen että se koetaan pahana. Näin eheytyminen biseksuaalisuudesta voidaankin nähdä pahuuden toteutumisena. Ja jo tämä nostaa vastarintaa ; Se näyttäytyy uskovaisuuden ulkopuoliselle helposti sinä, miten ideologia murtaa ihmisen oman tahdon ja tekee tästä tahdottoman sätkynuken ja pakottaa hänet luopumaan rakkaudesta. Tämä yksinkertaisesti on jotain, jolla ei saa myötätuntoa Jeesukselle nyky -yhteiskunnassa.

Uskonnon ulkopuolisen tulkinnassa käykin niin että videossa on tarina kusipäästä, jossa uskonnon ideologian valtapeli murtaa yksilön, johtaa oman identiteetin torjuntaan ja kieltoon ja mukauttaa sen heteronormatiiviseen muottiin, tämän valtapelin absoluuttiseen Jumalalliseen mahtikäskyyn naamioiden. ~ Kuten "FPfSC" -blogaus mainitsee ; "Parasta tällaisissa kampanjoissa on tietenkin se, ettei kukaan näistä "eheytyneistä" ihmisistä oikeasti mystisesti muuta seksuaalista suuntautumistaan. Jos Anna haluaa rakastella naisten kanssa, kuinka dorka pitää olla että kuvittelee, että se halu vain katoaa? Totta kai sen voi painaa jonnekin syvälle piiloon ja päättää, että tämä ei nyt enää vaikuta minun elämääni."

Torjutusta ja kätketystä seksuaalisuudesta päästäänkin median esittämästaä arvomaailmasta arvomaailmojen toteutuvaan tasoon. Monesti näitä kahta tasoa pidetään samana. Mutta tosiasiassa, kuten Snafmankin meitä muistutti, media on vain viittaussuhteessa asioihin.

Käytäntöä vilauttaa homoseksuaali Jukka Hankamäki blogauksessaan "Nuoret homofobian nuotassa", jossa näkyy toki vilauksia omakohtaisista kaunoistaan. Jotka eivät kuitenkaan oikeastaan syö sanomaa, koska sitten sitä vaan alkaa miettimään että mistä ne kaunat ovat tulleet..

Hankamäki korostaa, että nyky -yhteiskunnassa homoseksuaaleihin ei suhtauduta normaalisti, vaan hyväksyminen on lähinnä hyssyttelyä jonka takana on kovakin kieltämisen idea. Näin käy etenkin kun perhe astuu mukaan kuvioihin. Hankamäki esittääkin että "Homoihin kohdistuva viha ei ole ominaista vain tietyille henkilöille tai yhteisöille, vaan se pesii kaikkialla. Vaikka yhteiskunnan normit ovatkin muuttuneet hyväksyvämmiksi homoseksuaalisuutta kohtaan, puhujien äänensävy muuttuu heti, kun homoseksuaalisuus alkaa koskea itseä." Aito suvaitsevaisuus puuttuu. Tämä vastustus taas ajaa helposti nuoria uskontojen piiriin ; "Seurakuntanuorten ryhmät ovat täynnään homoja, sillä homot hakeutuvat usein pois heteroiden tavanomaisista tapahtumista ja heteroravintoloista päätyen "epäseksuaalisiksi" miellettyihin toimintayhteyksiin kirkon nuorisoryhmiin." Toisin sanoen epämiellyttävät asiat piilotetaan. Homoista ei tule heteroita, mutta heistä tulee aseksuaalisia.

Tämä käytännön taso iskee kenties koviten siihen, miten "Nuotta" pisti ytimeensä valtapelien vastustamisen. Yhteiskunta ei suinkaan muokkaa homoseksuaaleja seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Sen sijaan valtapelit ovat homoseksuaalisuudesta pois ajavia. Se, että ihmisiltä puuttuu medialukutaito johtaa siihen että he sekoittavat sen, että asiasta käydään keskustelua joka yrittää muuttaa tätä tilaa ei tarkoita sitä että maailma olisi homoseksuaalien vallassa. Olisi vain hyvä huomata se, että media nostaa esiin kiistanalaisia näkemyksiä enemmän kuin tavanomaisuuksia. Siksi nämä homojen puolesta taistelevatkin saavat näkyvyyttä. Yhteiskunnan arvomaailma ei ole sama asia kuin tämä. Kuitenkin maailmassa on jo institutionalisoituja homoseksuaalejen painamisen muotoja, jotka ovat käyneet liian vanhakantaisiksi jotta niille annettaisiin uskottavuusarvoa nyky -yhteiskunnassa.

Siksi onkin hyvä huomata sekin että jos/kun joku moittii että "nuotta" -kampanjan kritisoijia siitä että he leikkivät uskonnonvapauden asiaa, vaikka kieltävätkin joitain uskonnäkemyksiä, voidaan muistuttaa että myös se, että kritisoi näitä kritisoijia on silloin väärin. Silloinhan ihminen sallii mielipiteet, mutta ei silti salli kritiikin kritiikin lausujia.. Tämänlainen kritiikin kritiikin kritiikin.... taso ajautuu jonkinlaiseen järjettömyyskuiluun joka tekee koko identiteetinsitomisesta tyhjänpäiväistä ja irrelevanttia. Sillä valtapeli tulee vastaan kaikkialla. No man is an island.

vastaanvankkaamisen periaate

Moni keskustelunaihe on polarisoitunut. Tällöin voidaan puhua vastaankirjoittamisen periaatteesta, jossa kirjoittajat määrittelevät näkökulmansa jotain tiettyä kantaa vastaan. Keskustelutapa johtaa lähes väistämättä kärjekkäisiin ja stereotyyppisiin kuvauksiin. Vastustajasta rakentuu yllättävän usein olkiukko sen vuoksi että osa tämän puolen esittämistä argumenteista lakaistaan maton alle. Näistä keskusteluitsa parhaan kuvan saakin siten, että katsoo mihin argumentteihin ei reagoida. Itse keskustelu tälläisissä tilanteissa taas taantuu helposti inttämiseksi.

Tälläisiä keskustelunaiheita on itse asiassa hyvin paljon. Kenties selkein niistä on kuitenkin pornografia. Se tuntuu olevan sen verran vahva aihe, että kaikilla on jonkinlainen mielipide aiheesta, joko puolesta tai vastaan. Aiheesta puhutaan avoimemmin kuin vaikkapa uskonnosta, jonka kohdalla monelle kyseessä on herkkä ja arka aihe sellaisella tavalla joka ei johda ihmisiä avautumaan vaan olemaan uskomuksinensa hiljaa.

Vastaan.

Monet, esimerkiksi Andrea Dworkin ajaa pornon sensuroimista. Heille se edustaa stereotypisoivaa ja miehistä vallankäyttöä. Hänelle porno on nimen omaan miehisen väkivallan ja ylivallan muoto, eikä se mitenkään voi olla itseilmaisua tai edes fantasiointia. Alakulttuurit typistetään, ja keskustelu tiivistyy leimallisesti väkivaltapornoon ja muihin ääri -ilmiöihin. Tai sitten tavallisemman pornon kuvastoa käytetään varsin erikoisilla symbolisilla yleistyksillä.

Dworkinin mukaan pornografia on vain raiskauksen dokumentti, jonka katsoja tekee raiskauksen ja teko voidaan toistaa. Hänelle porno on sitä, että nainen houkutellaan tai pakotetaan katseen kohteeksi ja sitten hänet välineellistetään. Näin ollen porno erotisoi epätasa -arvon, eli yhteiskunnan miesten ylivalta siirtyy pornografiassa suoraan miesten vallankäytöksi.

Esimerkiksi Dworkin on vahvasti sitä mieltä että sperma on likaista ja saastaa naisen. Tämä likaaminen on miehelle vallankäytöllisesti nautittavaa, koska siinä naista hallitaan ja tuhritaan. Dworkin liittää sperman kuolemaan väittämällä että miehen olemus on yleisesti liitetty kuolemaan. Siksio peniksenkin on kuvattava tätä miehisen metsästäjä-keihästäjä-murhaajan roolia. Näin spermastakin saadaan kuoleman symboli. Hänen mukaansa naisen seksuaalinen haluttomuus johtuu alitajuisesta halusta taistella tätä miehistä ylivaltaa vastaan.

Puolesta vastustajia vastaan.

Pornon vastustajien vastustamisessa - joita esimerkiksi Kipnis edustaa - vastustetaan seksuaalisuuden hierarkista jakoa poikkeaviin ja normaaleihin. Usein tässä vedotaan seksuaalisuuteen yhteiskunnan rakentamana ilmiönä. Näin ei ole naiseutta, mieheyttä tai yhteä yleistettävää seksuaalisuutta. Näin seksuaalinen monimuotoisuus korostuu.

Tässä näkemyksessä pornografiassa korostuu fantasioihti, halu ja molempien osapuolten rooli. Kipnis esittää esimerkiksi, että pornon vastustamisen keskustelukenttä muistuttaa kovasti perinteistä yläluokan suhtautumista alempiarvoisiin ; Pornon katsoja leimataan eläimelliseksi ja hillitsemättömiksi. Samoin kielletään ajatus siitä, että nainen voisi nauttia miehen ruumiin näkemisestä, eli ottaa miehen katseellisen välineellistämisen kohteeksi jolla olisi välineellinen itsen kiihottamisen tarkoitusperä.

Pornografiasta syntyy monille helposti epämiellyttävä kuva. Tästä seuraa usein inhoreaktio. Asiaa voi kenties ymmärtää Sartren kautta. Hän kuvasi pornografiaa tirkistelynäkökulmasta. Hänestä pornografiaa katsova haluaa nähdä, mutta ei itse tulla nähdyksi. Pelko konkretisoituu ja tirkistelijälle tulee tuntemus siitä, että joku ikään kuin huomaa hänen tirkistelynsä. Tämä sallii häntä ottamaan huomioon tirkistelyn huomaajan roolin ja tunteen. Tästä seuraa syyllisyydentunne ja häpeä. Häpeästä syntyy helposti suora negatiivinen asiaan suhtautuminen.

Kuitenkin moniin asioihin liittyy tämänlainen reaktio. Esimerkiksi nyrkkeily tai vapaapaini on varsin rajua. Samoin kuin televisioväkivalta. Näitä kaikkia aiheita ei kuitenkaan sellaisenaan ole leimattu puhtaasti pahoiksi ilmiöiksi, vaan niistä on käyty hyvin monisärmäistä keskustelua. Sartren huomio ei siis ole keskustelujarru.

Symbolien julmistava epätotuus.

Dworkinin linja on selvää yleistä miehisyyden syyttämistä. Yleistäminen rajusta pornosta kaikkeen kuvalliseen seksuaalisuuden esittämiseen on selvä aggressiivinen miesvastainen stereotypia. Se on selvästi väärä ja poliittisesti värittynyt. Ja tämän lisäksi kenties myös eettisesti kyseenalainen.

Catherine Waldby on esittänyt, että fallosnäkemyksessä on vikana se, että se on pelkkä tulkinta. Penetraatiomyytti on aivan yhtä validi tulkintatapa, kuin ajatella että vagina ottaa peniksen haltuunsa, otteeseensa. Näin ollen voitaisiin sanoa että miehen elin otetaan haltuun samalla tavalla kuin vaikkapa nyrkki ottaa vasaran haltuun. Sama liittyy Dworkinin ja muiden pornonvastustajien sperman likaisuuden korostaminen. Se määritellään automaattisesti vastaanottajalle epämieluisaksi asiaksi. On aivan eri asia, onko se myös todella kaikille näin.

Kaiken kaikkiaan Dworkinin argumentaatio kytkee pelkomielikuvia miehisyyteen yleisesti ja siirtää tämän pornografiaan. Esimerkiksi toisaalla Dworkin yhdistää sperman miehen omaisuuteen, joka on kallisarvoista, mutta ei hyväksy sitä, että sperma pornografiassa olisi tuhlailun ja lahjoittamisen symboli.

Vertausten johdonmukaisuuttakin enemmän näyttää roolissa olevan asiayhteyden negatiiviset konnotaatiot. Symboliikka on selvää : Fallossymboli sekoittuu miehen sukupuolielimen kanssa yhteen. Pornografiaan liitetyt asiat ovat helposti siirrettävissä seksuaalisuuteen. Mies nähdään tämän jälkeen normaalissakin seksissä lävistäjä-keihästäjänä. Valitettavasti Dworkinilla tapahtuu matkan varrella ekvivokaatio ; Fallossymboliin liitetyt asiat siirtyvät penikseen. Keihäs on kenties fallossymboli, mutta se ei muuta penistä tappavaksi aseeksi. Lävistymisosa on kenties symbolejen kesken välittyvä ominaisuus, mutta tämä ei tarkoita että keihään joka ikinen ominaisuus tai käyttötarkoitus siirtyisi. Symboli ja asia menevät suloisesti sekaisin.

Dworkinin väkivaltainen kuvasto pakottaa ihmettelemään sitä, miksi valtaosa pornosta on muuta kuin raiskauspornoa tai väkivaltapornoa. Miksi naisen nauttiminen orgasmien saanti pornopätkissä on niin näkyvää ja äänekästä. Se on toki näyteltyä, mutta auki jää, miksi sitä niin voimakkaasti haetaan, jos keskiössä olisi todellakin miehisyyden tappavan voiman näyttö. Tuntuukin että kohteeseen koettu antipatia ja totaalinen samastumisen tunne ohjaavat näitä tulkintoja vahvasti.

Valitettavasti tälläinen liioittelu lienee ilmiselvää lähes kaikille jolloin pornon vastustamisen asiallisetkin piirteet asettuvat helpommin kyseenalaisiksi. Asiaa uskovat ovat ignorantteja ja tämän jälkeen he taatusti pelkäävät voimakkaammin pornografian kannattajia. Tämä ei johda keskusteluun tai asian ymmärtämiseen, eikä asiasta debatointiin. Jäljelle jää vain moraalinen närkästys ja siihen liitetty aktivismi. (Aktivismi joka liittyy järjenkäyttöön on tietysti usein hyvä asia. Tälläinen kaahottaminen harvemmin.)

Pornon moninaisuus.

Pehmopornossa jännittävänä piirteenä onkin itsea asiassa eräänlainen moralismi. "Levottomat 3" oikeutti itsensä sillä, että se otti esiin seksuaalisen pakkomielteen ongelman. Näin seksiin saadaan hieman paheksuva sävy. Tämä onkin hyvin vallitseva asia ; Esimerkiksi Tekno-Kekko kertoo "Kalle" -lehdestä ; "Kalle ei ikinä jättänyt väliin tilaisuutta tarjota avokätisesti kuvamateriaalia ja lausahtaa samaan hengenvetoon teatterikriitikon äänenpainoilla, kuinka murheellista ja keinotekoista sellainen surkeus on." Samoin lehdistössä haastatellaan naisia, ja pikkutuhmat kuvat sallitaan ajatuksella, että hän avaa sydämensä ja hieman ruumistaankin. Tälläisessä asetelmassa on tietysti helppo nähdä tekopyhyyttä. Mutta olennaista onkin huomata, miten tämän lähestymistavan sanoma eroaa lujasti toisenlaisen pornon sanomasta.

Naisille myytävä pehmopornoisa eroottisen kirjallisuuden laji taas harjoittaa tunnetusti strategiaa, jossa nainen pehmeydellään päihittää vastustelevan vapaan miehen. Alussa mies on ikään kuin rouhea stereotyyppinen sankari, jonka nainen saa voitettua pauloihinsa. Ja tämä päihitys ei tapahdu kaksintaistelussa miehisin tavoin. Tämä on helpohkoa nähdä miehen hallitsemisena ja naisen valtana suhteessa mieheen. Vastaavaa löytyy myös Cosmopolitan -lehdestä, jossa on joka numerossa seksikikkoja joilla parantaa omaa suoritusta joko itse saaman tai sitten jakaman nautinnon kautta.

Toisaalta pornografiassa on monia leikillisiäkin piirteitä. Suomessakin Moon TV tuli tunnetuksi siitä, että siellä ei esitetty pornoa ainoastaan hikisenä penetraationa joka tapahtuu jossain hämyisessä paikassa. Aiheeseen liittyvissä ohjelmissa mukana oli leikillisyyttä, kokeilua ja hauskanpitoa jossa sekä mies että nainen nauttivat. Ohjelmissa seksuaalisuus on toki kaupallisen makuista, esimerkiksi välinetestauksen osalta. Mutta rakenne näissä oli lainattu likimain Ostos TV:stä. Seksuaalisuus liitettiin -toki kaupallisen makuisesti- arkisuuteen ja siihen liittyvään leikillisyyteen. Kaupallisuus taas liittyy niin monenlaiseen asioihin, että pelkästään sen takia pornon vastustaminen tuntuu hieman oudolta.

Sensuurin laajeneminen.

Oleellista on tajuta ainakin se, että pornografian kielto ei ole pelkkää pornografiankieltoa. Pornografian vastustaminen levitetään usein myös seksuaalivähemmistöjen sensuroimiseen. Kipnis teki 1996 tutkimuksen, jossa havaittiin että pornosensuurimielisyys on johtanut paikoin jopa feminististen antipornotekstejen sensuroimiseen. Dworkinin lausuntoihin vedoten on toisaalta sensuroitu hyvin erikoisia asioita. Vance on tutkinut asiaa, ja Dworkinin argumentaatiotapaa käyttäen on esimerkiksi feministien konfrenssijulkaisuja joutunut sensuurin hampaisiin. Samoin kuin sen vuoksi hampaisiin on joutunut lesbojen sisäisiä lehtiä, joita ei ole edes käytetty pornografisena materiaalina. Vancen mukaan pornosensuuri onkin eräs vahvimpia keinoja hillitä naisten vapautumista. Naisten seksuaaliset halut kielletään ja kritiikistä rakennetaan pohja naisten sisäiselle kontrollille. Jos nainen haluaa, hänen kokemuksensa turrutetaan kielloilla, jossa nämä tunteet ovat miehisen ylivallan rakentamia ja naisen halu onkin siksi orjan statuksen vapaaehtoista ottamista.

Seksuaalisuus onkin myös biologinen ominaisuus.

Toisaalta on selvää että pornografiaa puolustavassa diskurssissa (tai tarkemmin pornonvastustajien debunkkauksessa) taas keskiössä on liian usein se, että sukupuolisuus on vain yhteiskunnan kehitelmä. Kuitenkin seksuaalisuutta ohjaa myös perimä. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että ihminen olisi aina standardiheteroseksuaali : Luonnontieteissä on keskiarvon lisäksi variaatiota ja jakaumaa, jotka ovat luonnollisia nekin. Tätä kautta voidaan sanoa että hyvin moni on luonnostaan standardiheteroseksuaali, ja osa seksuaalisuuden toteuttamistavoista on marginaalisia. (Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että kulttuuri ei vaikuttaisi sukupuolisuuteen mitenkään.)

Biologian hylkääminen, biokammo jossa luonto esiintyy vapauden kahleena ja siksi vastustettavana asiana, taas voi herättää antipatioita siitä, että pornografiaa suosivassa linjassakin olisi jotain vikaa. Kenties vakavampi este tulee luovuuden ja toteuttamisen korostamisessa. Pornografiasta osa kun on selvästi halventavaa ja "liiallisen välineellistävää". Tuntuukin fiksummalta olla käsittelemättä koko ilmiötä yhtenä klönttinä, vaan enemmänkin hyvin erilaisina osakokonaisuuksina.

Internetin yleisimpiä sivuja selaamassa.

Pornografia on hyvin suosittua. Internet pursuaa sitä. Joku sitä tekee ja joku siitä saa maksunkin, joten selvästi asia on haluttua. Minä olen kirjoitellut pornografiasta ties mitä. Mutta olen käyttänyt sitä jopa liian abstraktissa muodossa. Etäältä ilman katselua. Se on vähän kuin esittäisi lausuntoja asioista joita ei suoraan tunne. Tälle täytyi tietysti tehdä muutos.

Ajatus tästä syntyi, kun minulla oli jumalattoman tylsää. Puolisoni sisar tuli käymään viikonlopuksi. Gyllingin ja Sillantauksen "naisen kanssa" on opettanut minulle, että naisen naisystävien pariin ei parane mennä. Heidän pitää antaa olla kahden, koska arvostat sitä kaunista ystävyyttä joka heillä on. Puolisoni ja hänen sisarensa pelaavat yhdessä nettipelejä. Tämä tarkoittaa sitä että olen paljon poissa tieltä.

Ja kuten moni ehkä tietääkin, minulla ei ole ollut aikoihin televisiota. Minulla on toki DVD -pätkiä joita pystyn katsomaan. Mutta olen nähnyt ne kaikki moneen kertaan. Ei sitä aina jaksa samoja. Niinpä päätin lähteä seikkailuun, ja kirjoittaa siitä lyhyen reportaasin. Päätin tehdä sen (osittain sanaleikin vuoksi) gonzo -journalismin tyyliin. Näin siitä ei tule mitään objektiivista kuvausta, vaan enemmänkin kertoo tuntemuksia.

Tein seikkailuretkeni kolmena päivänä, tosin niiden välillä oli pitkähköjä aikavälejä. Näin saan miettimis ja tarkasteluaikaa. Sekä näen pienessä määrin miten aika muuttaa tilanteita.

Niinpä poistin googlesta hakuasetukset, ja laitoin tietokoneen tietoturvasuojaukset täysille. (En löysyttänyt vyötä.)

Ensimmäinen huomio oli näennäinen runsaus. Google antaa hakusanoilla valtavasti tuloksia. Tarkemmassa tarkastelussa runsaus itse asiassa kääntyy päälaelleen. Moni sivustot ovatkin sellaisia, että ne linkkaavat toisiin sivustoihin. Näin ollen saat galleriaesittelyn, jonka klikkailu vie toiseen galleriaesittelyyn. Näistä syntyy hämähäkkimäinen sivustorykelmä, jossa varsinaista ladattavaa ja katseltavaa saa enemmänkin tuurilla.

Tällä yhteenlinkittelyllä on tietysti hyvä syy. Syy on google. Googlehan arvostaa tuoreutta ja sitä että sivuille on paljon linkkejä. Kun tälläiset sivustot pistetään linkittämään rinkiin, saadaan hyvä googlehitstatus. Etenkin jos joka päivä lisätään uusia kuvia. Näissä hämähäkkimäisissä linkittelysivuissa niitä on peräti aika paljon samoja. Saattaa olla että tietty pienikokoinen "mainoskuva" on samalla kuvalinkkisivulla kaksi - tai jopa kolmekin kertaa. Kaikki eivät toistu, mutta näitä on toistuvia on niin useita, että on selvää että sivuston pitäjää ei kiinnosta onko linkki uutta materiaalia vai ei. Kunhan syntyy päivitys.

Toinen runsautta vähentävä juttu on tietysti talousasia. Sivustot eivät periaatteessa anna ilmaiseksi paljoakaan materiaalia. Niiden ideana on saada ostamaan "jäsenkortteja". Eli kun tilisiirto pankissa kilahtaa, porno kovalevylle vilahtaa. Materiaaleja ei jaeta kovinkaan paljoa. Projektissani en tietysti ruvennut pistämään rahaa tämänlaiseen.

Kolmas oli se, että sivustot tuottivat kuvia, kotikoneelle ladattavia videoita tai netissä katsottavia mutta ei ladattavia videoita. Niissä on ilmaiseksi jaossa vain maistiaisia.
1: Videot ovat likimain aina 10 sekunnin mittaisia, tosin jotkut näyttävät suosivat 6 sekuntia ja toiset 20. Videoissa voidaan jättää "strateginen kohta" pois, jolloin haluamansa saa nähdä maksamalla. Videot ovat usein lyhyydestään huolimatta leikattuja, eli kuva vaihtuu kesken. Eteen ja taakse on saatu mainokset.
2: Kuvissa joitain alueita voidaan sensuroida, eli saat nähdä kaiken kun olet maksanut. Tarjolla ei tietysti ole kuin osa, sivustot vihjaavat että näkyvä on vain jäävuoren huippu. Kuvien kerrotaan olevan terävämpiä ja tarkempia, videoiden pidempiä. Tämä ei ole yllättävää. Jaettavissa ei ole "niin isoja määriä" tavaraa. Ilmaisen materiaalin määrä on kokonaisuutena varmasti enemmän kuin ehtisin katsoa ja latailla.

Kuitenkin netistä löytyy kaikesta huolimatta yllättävän paljon pornoa. Sivustot voidaan karkeasti jakaa "sekatavarakauppatyyppiseen ratkaisuun" ja "erikoisliikkeisiin". Erikoissivu voi olla keskittynyt vaikkapa tiettyyn aiheeseen. Eli jostain löytyy vain poseeraavia bikinityttöjä. Toiset näyttävät enemmän. Osassa on japanilaisia. Ja osassa näytteleviä japanilaisia, demoneja ja lonkeroita (ei, ette halua tietää. Minäkään en haluaisi tietää). Osa erikoistuu tiettyyn henkilöön. Tämä on tietysti tekijän kannalta kätevää. Sekatavarakauppa taas ei yleensä itse pidä sisältöjään, vaan se linkittää eri "erikoisliikkeisiin". Ne eivät säilö, vaan ohjaavat.

Nämä "sekatavarakaupat" olivat yllättävän käteviä, niiden kautta "skenestä" saa hirveästi irti. Niissä on nimittäin usein hakusanakäytänne. Hakusanoja voi olla esillä satoja. Itse asiassa niitä on käsittämätön määrä.
1: Moni hakusanoista on ilmiselviä (hakusana "lesbian", "fuck" tai "orgasm" kertonee kaikille, mitä sen takaa löytyy. Jopa "forest" tai "shower" kertoo paikasta.)
2: Osa on hyvinkin kummallisia. ("snowballing" ei ole mitään lumisotasilla oloa. Ei todellakaan. Löytyy sieltä "pearl neclacea" ja "golden rain":takin, jotka eivät ole mitä luulisi.).
3: Osa on lyhenteitä jotka eivät ulkopuolisille kerro mitään ("MILF", "DPed", "FFM", "CFNM", "CBT"...)
4: Osa on vain sellaisia että ei haluaisi tietää. (hakusana "vampire" kertoo kyllä kaikille jotain olennaista. Samoin kuin "torture". Ja kyllä. Te ette halua tietää.)

Hakusanat voidaan jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin:
1: Vaihe. Osa keskittyy flirttipuoleen ja ne eivät oikesti kovin isosti eroa bikinimainoksista. Niissä kuvataan jonkinlaista esileikkivaihetta. Varsinainen huipentuma näyttää olevan hyvin tärkeä.
2: Seksiä harrastavat osapuolet. Nämä voidaan luokitella iän, sukupuolen, ihonvärin, hiustenvärin, rintojen/muun varustuksen koon mukaan. Pornotähdet on usein mainittu nimeltä, joista osa tuntuu keksityiltä taiteilijanimiltä ja osa ihan oikeilta nimiltä, kuten varmasti onkin. Tässä kohden ei voi tietysti olla puhumatta ammateista, joista ainakin poliisi ja hoitajatar näyttää olevan naisten kohdalla yliedustettuna. Ja sitten on avaruusolentoja. (Voi kyllä. "Ranuan kummit" eivät ole ainoita joilta löytyy "sokerina pohjalta".)
3: Paikka, joka voi olla ulkona vaikkapa metsässä tai rannalla, muuten vain julkisella paikalla, tai kotona ties missä huoneissa.
4: Mekaaninen tekotapa. Tässä on erilaisia asentoja ja tahteja ja rajuuksia. Sekä sitä, miten niitä vaihdellaan missäkin kohdassa. (Tyypillisesti pornossa näytetäänkin vaihtavan asentoa koko ajan, mikä on hyvin kummallista. Tosin ei niin ihmeellistä kuin se, että naiset näyttävät saavan orgasmin vaikka mies ei koske tähän, kunhan tämä vain laukeaa päälle.)

Tämäkin itse asiassa tuottaa osan pornon näennäisestä monipuolisuudesta. Näitä hakusanoja voidaan yhdistellä hyvin vapaasti. Voit ottaa vaikka viisi määritelmää kohdasta 1, tai yhden jokaisesta, tai vain yhden jostain. Tässä kohden saat hyvinkin spesifejä lopputuloksia. Tämä muuttaa "sekatavarakaupat" keinoiksi käydä samalla kaupassakäynnillä ties missä "erikoisliikkeessä", jopa siten että käyt useassa "samanaiheisessa erikoisliikkeessä". Palvelinmatkat ovat ihmeellisiä, ja yksi klikkaus voi johtaa aivan eri puolilla maailmaa olevaan paikkaan, ja sen viereinen toisaalle.

Kuitenkin kokonaisuutena tilanne näyttää olevan aika lattea. Kun olet nähnyt yhden tissipanon, olet nähnyt ne kaikki. Kliseiset yksityiskohdat ovat vain uudessa paikassa. Onkin selvää, että tässä ei haeta katsojan yllättymistä. Pornokauppa ei siksi ole mikään hieno ravintola, johon mennään kokeilemaan mitä gastronomisia herkkuja sitä onkaan kehitetty. Pornokauppa on enemmänkin McDonalds, jonne mennään, odotetaan lyhyt aika, ja sitten saadaan se, mitä on tiedetty haluavan.

Tätä kautta, vaikka porno onkin yllättävänkin monisärmäistä, siinä on yllättävän vähän luovuutta. Pornossa on kuitenkin selvästi oma alakulttuuri, joka vaatii paljon erikoistermien osaamista. Suuri osa sanoista on itse asiassa aivan vieraita. Sanakirjakaan ei auta, koska pornossa näytetään monin paikoin rakastavan kiertoilmauksia. En tiedä, onko tämä sitten se humoristinen ja luova osa pornografiakulttuuria.

Myöskään pelkkä aiheiden määrä ei kerro koko totuutta. On katsottava määrää ja suosiota. Tämän tarkastelu on yllättävänkin helppoa, koska moni sivusto sisältää ladattujen määrän tai tähdillä arvioinnin kautta tehdyn suositusjärjestyksen. Eli ne kertovat mitä katsotaan paljon ja tarjoavat niitä ensin. Tietyt pätkät ovat paljon suositumpia kuin toiset. Itse asiassa jopa niin, että tässä näyttää olevan voimassa Pareton periaate ; Nyrkkisääntöhän toimii niin että 80% katseluista on 20% videoista. (Tämä on tosin hirveä yleistys.) Toisaalta tarjonnassa ei ole kaikilla kohdin tasaista määrää tarjontaa. Esimerkiksi eräs sivusto tarjosi varsin ekstreemiä vaihtoehtoa ("vampire") 19kpl. ja sama sivusto tarjosi 10 853 suihinottovideota. On selvää että kliseisiä vaihtoehtoja on määrällisesti niin paljon, että sekin kertoo omaa osaansa aiheiden suosiosta.

Itse asiassa vaikka feministit korostavatkin usein kaksoispenetraatiosta ja kidutuspornosta, sitä löytyy määrällisesti hyvin vähän. Keskimäärin ihmiset ovat siellä kiltimmässä linjamassa. Lievin pornolinjahan lähestyy joko "taidekuvia" joissa nainen kekkaloi alasti oudossa asennossa metsän keskellä ja leikkii olevansa nymfi. Ja toinen normipää muistuttaa jotain, jota erilaiset vaateliikkeet (joko uima- tai alus-) laittavat ilmaiseksi postiluukusta. (Joita minä tietysti teininä... tai siis köhköh.)

Suosiot näyttävät, että ihmiset tykkäävät "iloisemmasta pornosta". Sellaisesta, jossa on kaksi ihmistä, joista vähintään yksi on nainen, ja jossa hommat hoidetaan loppuun asti. Orgasmit ovat tärkeitä. Naisetkin pitävät kovasti meteliä ja numeroa asiasta. Koska juuri sitä ilmeisesti halutaan. Tämä on kenties alhaista sosiaalisuutta, mutta se kuitenkin on sosiaalisuutta.

Kokeiluni ja seikkailuni eivät kuitenkaan -yllättävää kyllä- aikaansaaneet virushyökkäyksiä. Tosin joissain paikoissa oli koko ajan vastassa varoitusikkunaa, jossa varoiteltiin että sivu on vaarallinen, joka tarkoittaa että sitä ei pidä ladata. Pornosivustot tuntuvat kuitenkin rakastavan "spywarea". Eli
niiden kautta koneelle tulee ohjelmia jotka kerävät tietoja tietokoneesta ja esimerkiksi vierailluista nettisivuista ja levittävät niitä eteenpäin ilman käyttäjän suostumusta. Tämä tuokin arvokasta tietoa, josta muuten joutuisi maksamaan, joten en ihmettele että näin on.

Nyt uskallan väittää että minulla on jonkinlainen yleiskuva pornografiasta. Se voi tuntua kovasti aspergerin näkemykseltä, josta puuttuu peruskäyttäjän emotionaalinen suhde. Mutta vastaavalla "tutustumis -ei tunnu hirmi kiinnostavalta" -kombolla sitä on tässä talossa kierretty harrastuksia ja uskontojakin.

Ulkokultaisen käytöksen kirja.

"Unkuri" kirjoitti lööpeistä ja niissä esiintyvistä julkkiksista seuraavaa. "lööppi on yhteisen tajuntamme suurin yhteinen nimittäjä." Lööpit ovat pintakulttuuria, ne menestyvät koska ja vain koska ihmiset ostavat sitä. Näin se mukailee "ajan yleistä käsitystä". Tätä kautta lööpit tuovat eräänlaista suomikuvaa. Eivät kulttuuria tai snobismia, vaan sitä samaa suomikuvaa mitä esimerkiksi kapakat tai suosittu popmusiikki edustaa.

Lööppi liittyy sanana lööperiin ja mielikuvissa hömppään.

Oma suhtautumiseni lööppeihin tulee (tietysti) modernismin kautta. Julkkikset voidaan eräässä mielessä nähdä henkilökohtaisen julkistajina. He ovat erään modernismin kovimman ristipaineen ytimessä. He ovat vapaita, ja ilmaisevat itseään. Mutta altistuvat samalla julkiselle arvioinnille ja arvostelulle ja haluavat tätä. Julkkis on äärimmäisellä tavaääa Yksilö Yhteisössä ; Massalle hän näyttäytyy erikoisuutena, jontain ekstreeminä. Mutta toisaalta yhteisöllä on valta rakentaa, tuhota, tukea ja tuomita julkkis.
1: Pikkusormikielellä : Peter Wagnerin mukaan modernismissa yksilöt pyrkivät vapauteen ja itsemääräävyyteen ja oikeuteen toteuttaa ja ilmaista itseään. Yhteiskunta lakeineen suojelee tätä, jolloin tulee rajoituksia. Touraine taas esittää että modernismi syntyy rationaalisuuden ja subjektiivisuuden ristipaineessa ; Rationaalinen viittaa yleiseen järkiperäisyyteen ja objektiivisuuteen mutta yksilöllisyys taas omakohtaisuuteen joka ei ole yleisen säännön alla, ja subjektiivisuuteen. Jokainen sääntö rajoittaa subjektiivisuutta.
2: Lapsenomaisesti julkkikset ovat kuten Helsingin seurasaaren oravia. Oravat näyttävät söpöiltä ja tulevat rohkeasti kädestä hakemaan ruokaa. Ne tekevät näin koska niitä on ruokittu aina, ja ne ovat oppineet että ihmistä ei tarvitse pelätä. Seurasaaren oravat voivat jopa kipittää päälle ja penkoa taskuja että onko siellä pähkinäpussi. Oravat näyttävät seurasaaressa käyvälle turistille vain söpöyttään, mutta ne ovat toisaalta myös aika kusipäisiä pikku olentoja jotka esimerkiksi raatelevat ja syövät linnunmunia ja -poikasiakin.

Kun ruvetaan puhumaan lööpeissä näkyvistä hahmoista, ei voi olla tekemättä muutamaa perusjakoa. Karkeasti sanoen henkilöt voidaan jakaa kuuluisuuksiksi ja julkkiksiksi. (1) Kuuluisuudet ovat esimerkiksi oppineita alan erikoisasiantuntijoita. Heidän nähdään ikään kuin ansainneen paikkansa. (2) Julkkikset taas ovat enemmänkin viihdyttäjiä. He eivät anna välttämätöntä panosta yhteiskunnalle, vaan enemmänkin tekevät elämisen sinnittelystä hauskempaa. Julkkiksissa on helposti "hömpän" makua. (2+) Julkkiksista voidaan jakaa esiin vieläpä sellainen luokka kuin "turha julkkis", jolla ei ole ansioita taiteensa tai muiden suoritustensa kautta. Lööpit kirjoittavat heidän toilailuistaan koska he ovat saaneet julkisuutta aikaisemmin. "Turhan julkkiksen" suhde yhteiskuntaan on varsin erikoislaatuinen. He viihdyttävät paljastamalla itsestään asioita. Ja he ovat median itsensä luomuksia.
1: Tosiasia on että yksikään näistä kolmesta luokasta ei ole jotain jota vain saadaan. Sillä asian täytyy myydä. Tätä kautta media kenties luo julkkiksen, mutta median taitoa onkin nostaa esiin sellaisia hahmoja ja elämänkohtaloita - sekä kertoa elämänkohtalot sellaisella tavalla että sen hetkinen yhteiskunta niitä haluaa ostaa.

Jotta voisin selittää nykyisyyttä, hypähdän menneisyyteen. En tee sitä siksi että historia opettaisi meitä, vaan siksi että historiassa ihmiset ovat olleet aivan yhtä hoopoja kuin nykyäänkin. Se, mitä yritän sanoa, tulee esiin paremmin kun puhun jostain muusta, joka taas kenties johtuu ilmaisullisista puutteistani.

Otan kontrastiksi viktoriaanisen maailman.

Viktoriaaninen kulttuuri perustui olennaisesti kodin ympärille. Koti oli linna joka suojasi kaoottiselta maailmalta. Kodin hengettäreksi korotettiin nainen, jonka tehtäväksi nähtiin kodin rauhan ylläpitäminen. Naiset huolehtivat perheestä ja elannosta. Miehiä pidettiin vähemmän hyveellisinä, heidät nähtiin seksuaalisempina olentoina jotka toimivat talon ulkopuolella. Näin "ulkomaailman kaaoskin" tahrasi miehiä, kun he kohtasivat esimerkiksi maailman viettelyksiä ja kovuutta. Miehen oli ikään kuin oltava ritarillinen voidakseen selvitä. Nainen oli viaton ja herkkä ja mies oli viettelevässä maailmassa oleva taistelija. ^# Naisen jääminen kotiin oli siis perusteltu naisen suojelulla ja korkeammalla sivellisyydellä.

Viktoriaaniseen kulttuuriin liittyikin voimakas yksityisen erottaminen. Tästä seurasi voimakas itsesensuuri. Moraalin totteleminen muodosti erityisen säädyllisyyyden, jossa yläluokkainen ulkona tapahtuva käytös ja julkisuuskuva oli keskeisessä asemassa. Kotona tapahtuvista "paheellisista asioista" vaiettiin. Pahaa ei puhuttu eikä tunnustettu ulkopuolisille. Kodin rikkumattomuus oli tabu, ja kun koti edusti suojaa oli kodin mädännäisyys samaa kuin se, että eli koko elämänsä altistuneena maailman kaaokselle. Tätä kautta korostui jopa naisen sankarillisuus vaikean miehen kanssa eläessä. Moraali rakentui peittelyyn, jossa ulkokultaisuus oli ratkaisevassa tilassa. Status siitä miltä näyttää oli tärkeintä.

Viktorianismin ymmärtäminen syntyy kun tajuaa että sensuuri ja moralismi lyövät kättä siten että vain julkinen on tärkeää. "Julkinen elämä" ja "perhe -elämä" erottuivat toisistaan syvästi. Niiden ikään kuin teeskenneltiin olevan sama asia. Tälläisestä ulkokultaisuudesta eivät kaikki pitäneet. Sitä pidettiin kaksinaismoralistisena.

Huomattiin että aitous ja vapaus rajautuivat sensuurimallissa pois. Alettiin hakemaan sitä "kokonaista ihmistä" pintakiiltoisen julkisuuskuvan sijasta ; Taiteilijat nousivat lehdistön tarkastelun alle. Ajallisesti tämä tapahtui jossain siinä 1800 -luvun taitteessa.

Boheemit taiteilijat olivat vapaan elämän symboli. Heidän touhujaan katseltiin ja niitä jopa kauhisteltiin. Syntyi mielikuva jossa boheemit taiteilijat elivät värikästä ja mielenkiintoista elämää. Juttuihin saatiin aineistoa joka vetosi kaikkiin: Toiset näkivät vapautta ja jännitystä, kun taas toiset voivat katsoa reposteluja ja kauhistella moraalista rappiota ja kokea tätä kautta suuria tunteita ja saada ylenkatseen sävyttämää kokemusta siitä että on itse jotenkin moraalisesti korkeammalla oleva olento.

Rooli tietysti yleistyi ja ajan saatossa yksi ammattiryhmä nousi selvästi taiteilijoita kiinnostavammaksi ; Elokuvien alettua elokuvatähdistä tuli nopeasti suosittuja. Kenties siksi koska heidän kasvonsa näkyivät tarinoissa, ja heidät samastettiin helposti mielenkiintoiseen elämään jota he elokuvan valkokankaalla näyttelivät. Vastaavaa pian myös urheilijat - jotka itse asiassa ovat eräänlaisia esiintyviä taiteilijoita - nousivat tarkastelun kohteeksi.

Tässä vaiheessa boheemista itsessään tuli "median midaksen kosketuksen kautta" pintakiiltoinen julkisuuskuva. Nykyään pyörivät "turhat julkkikset" ovatkin monesti lehdistön kannalta samanlaisia kuin elokuvatähdet - tosin ilman niitä elokuvia.

Nykyisin täytyy tietysti puhua supertähdistä ja megatähdistä.^¤ Tähtiä kuvaakin yllättävän hyvin "voittaja saa kaiken" -malli. Tälläistä on kannattanut Stivers, jonka mukaan yhtä alaa alkaa helposti leimaamaan tietty naama. Tällöin yhteiskunnassa ollaan kiinnostuttu vain tähdistä.
1: Kysymyksessä ei ole välttämättä edes paremmuus : Erot parhaiden välillä ovat häviävän pieniä tai olemattomia. Tai tähti ei ole edes alansa huippu. Tähdestä tehdään erikoislaatuinen imagolla, joka on median rakentama ja se on yleinen mielikuva joka ei ole välttämättä edes sidottuna minkäänlaisiin tosiasioihin. Näin ollen julkisuudesta ja tunnettavuudesta tulee helposti menestyksen itsearvoinen mittari.

Kun katselemme lööpeissä vaikkapa Johanna Tukiaista, on selvää että hän paljastaa sellaisia asioita joita viktoriaanisessa ajassa oltaisiin pidetty kauheina. Onkin mielenkiintoista miettiä sitä, että Tukiaisen käsittelyssä on yhä edelleen kauhistelevia sävyjä. Epäeettisyyttä siunaillaan sillä erityiselä tyylillä jossa tekoa ei pidetä siunauksen arvoisena vaan kauhisteltavana.

Moderni maailma näyttääkin ainoastaan muuttaneen retoriikan jolla tälläinen tuomittiin. Moralistille kyseessä oli tabu, kodin pyhyys ja viktoriaaniset (p)erhearvot oli rikottu ; "Tuksu" rikkoo pysyviä (k)arvoja. Nykyisin täsmälleen samat asiat kielletään ja halvennetaan "hömppänä ja turhuutena". Tukiaisen kaltaisille on varattu puhekielinen termi "turha julkkis" joka vihjaa että he ovat pinnalla ikään kuin ilman omia ansioitaan ; He ovat kuitenkin julkisuudessa koska ovat tyrkyttäneet tarinoitaan aktiivisesti ja koska heidän tarinoitaan on ostettu ja ostetaan edelleen. Heillä on jotain tekemistä asian kanssa.

Onkin mielenkiintoista huomata, miten media on tehnyt julkkisten kohdalla erikoisia asioita:
1: Julkkiksissa on rakennettu eräänlainen "uusboheemi", jossa ansioiden ja taiteen sijasta katsotaan värikästä elämää jota "uusboheemi" elää. Tämä on sävyltään hieman kapinallista koska tässä loukataan yksilöllisyyden tabua, joka on modernina aikanakin yllättävän voimakas. Näin he kokeilevat rajoja.
2: Boheemiudesta on tehty pintakiiltoa. Julkkiksissa on vahva "julkinen kuva" ja "todellinen minä" jotka ovat kenties yhtä erilaisia kuin viktoriaanisen ajan kuva. Julkkiksista näytetään vain se, mikä myy ja kiinnostaa.
3: Julkkikset voivat myös tukea ja vahvistaa normeja, koska eräässä mielessä he näyttävät vaihtoehdon. He voivat olla ikään kuin varoitustarinoita, jotka näyttävät vaarallisen ja vaihtoehtoisen. Ihmisillä taas on tälläisessä tilanteessa ikään kuin kovennettu velvollisuus kertoa mielipiteensä.

Näiden yhteistuloksena julkkis voi ajaa asioita mihin tahansa suuntaan. Julkkis on koetinkivi, joiden avulla voidaan nähdä minkälaisia asioita ihmiset sietävät. Sama "roolisuoritus" voi kuitenkin johtaa mihin tahansa suuntaan. Sillä yleinen arvokeskustelu määrää suunnan, sen miten tarina "tulkitaan oikeaoppisesti".

---

# Miehiä ei kuitenkaan pidetty syyllisinä kaaokseen. Turvattomuus ei siis johtunut miehisyydestä vaan maailmasta ja yhteiskunnassa olevasta pelistä.
¤ Pian kai supernovista. Jossain vaiheessa tähdet ovat niin suosittuja ja rikkaita että pitää alkaa puhumaan mustista aukoista ovat niin voimakkaita että mikään, ei edes heidän valovoimansa, ei kykene pakenemaan sen pinnalta. Sinne mulahtaa meidän kaikkien karisma, tiukkaan singulariteettiin.

Monessa yksi : Yhtenäistyminen ja yksilöityminen.

Kristinuskon kolminaisuudessa "kolme on yksi". Hieman samaan tapaan puhutaan myös mediatutkimuksen piirissä. Siinä ideana on medioiden yhteensulautumiseen ja yhteenliittymiseen. Eri mediat nappaavat elementtejä, aiheita ja tekijänoikeuksien alaisia hahmoja toisiltaan ja sulauttavat niihin jopa uusia ideoita. Sulautettavien elementtien viemistä mediasta toiseen kutsutaan nimellä remediation. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi suosikkisarjan hahmot esiintyvät peleissä tai toisin päin. Esimerkiksi "Soulcalibur" -pelit ovat tunnettuja siitä että niissä viitataan toisten pelien hahmoihin: "Soulcalibur II":sessa seikkailee "Zeldasta" tuttu Link, "Tekkenistä" lainattu Mishima Heihachi, ja sarjakuvista tuttu "Spawn"... Kyseessä on siis eräänlainen spin-off toiseen mediaan.

Uudelleenmediaatio tavallaan luo hahmoille historian. Ne ovat "jo tuttuja". Ideana on historiallisuus. David Bolter ja Ricard Grusin ovat rakentaneet tälle pohjalle idean siitä että ne luovat historiaa. Eräällä tavalla voidaan kutsua provenienssin antamiseksi: Tutun hahmon kohdalla tavallaan "jo tiedämme" miten se on siinä. Toki tätä samaa voidaan tehdä myös taustatarinoiden luomisella, tai nämä voidaan yhdistää. Voidaan sanoa että tuttu hahmo luo autenttisuutta ja tuttuutta peliin tai muuhun mediatuotteeseen. Näin siitä huolimatta, että Link seikkailee "Zelda" -universumissa, joka sisältää tavallisesti "kerää tavaroita puzzletunneleissa" -tyylisissä seikkailupeleissä, kun taas "Soulcalibur" on perinteinen "1-1" -tappelupeli.

Tässä on tietysti taustalla taloudellisia intressejäkin: Jos sinulla on tekijänoikeus hahmoon ja rojaltit napsahtavat tilillesi aina kun sitä käytetään, sinua ei haittaa jos se sama hahmo on televisiossa, kengissä, konsolipeleissä, pizzerioiden ikkunoissa, kellotauluissa, kalentereissa, internetissä... (Ja minä listasin vain sitä missä muistan nähneeni nähnyt Mikki Hiirtä tämän kuukauden aikana..)

Tietenkin media voi olla erilainenkin: Otetaan vaikka pokeripeli. Olen pelannut sitä lapuilla, internetissä, tietokonepelinä, ja olen pelaillut tätä rahasta, tulitikuista. Ja onpa strippipokeriakin tullut kokeiltua. Kaikkia näitä melko huonolla menestyksellä. (En ole todellakaan mikään pokerihai.)

Onkin hyvä huomata, että medioissa toimii eräänlainen ristiriitainen paine: Ensinnäkin asian täytyisi olla tuttu ja osittain uusi, jotta se olisi kiinnostava. Kuitenkin yhtä tärkeää on myös samaistuvuus-erillisyys -akseli: Mediassa katsotaan jotain kanavaa pitkin johonkin sen näyttämään asiaan. Toisin sanoen katsomme mediaa sekä sen näyttämän todellisuuden vuoksi, että katsomme mediaa sen median itsensä vuoksi. Näiden keskittyminen tietenkin vaihtelee.

Tässä kohden on jännittävää huomata, että "irrottavia" elementtejä on paljon. Esimerkiksi monissa nettipeleissä tallentaminen vie paljon aikaa. Kuitenkin joissain nettipeleissä tälle viiveelle on annettu "tarinallinen selitys" - esimerkiksi tallennusviive rinnastetaan leirinrakentamiseen. Ehkä syynä on se, että tämä viive on toki irrottava, mutta myös tahaton. Tätä ideaa onkin sitten vaikeampi sovittaa vaikkapa elokuvien tai pelejen alkuteksteihin. Ne ovat tahallisia ja suunniteltuja, mutta ne eivät tuo asioita "todellisemman tuntuisiksi". Mutta voidaan ajatella että pelejen alkutekstit remedioivat TV ja elokuvamaailmaan. Kysymys tässä vaiheessa siirtyykin siihen, miksi elokuvissa on niitä? Yksi vastaus voisi olla että tekijät haluavat mainetta. Mutta jos tarjolla olisi elokuvia joissa tekstiä ei olisi, ja katsojat eivät haluaisi niitä, niin näiden pitäisi menestyä tästä syystä hieman paremmin. Mistä voidaan vetää esimerkiksi kysymys: "Jos savuttomat kapakat olisivat niin tarpeeseen, miksi ne pitää rakentaa laeilla?" Ehkä sen vuoksi että vaikka klassinen talousteoria muuta olettaakin, markkinat eivät välttämättä ole "tyydyttyneet". Siksi esimerkiksi maaseutuelinkeinojen neuvojana voi opettajani Jukka Korhosen mukaan törmätä tyyppeihin, jotka "kiertävät kaupungin ympäri ja keksivät tässä matkalla liikeidean, joka menestyy siellä". Nämäkin perustelut ovat hieman vaikeuksissa sen kanssa, että peleissä ollaan irrallisia. Esimerkiksi tallennuspaikkojen metsästys on tärkeää. Pelaaja, tai ainakin taidoiltaan huonompi pelaaja, kuten minä odottaa irrottavia elementtejä ja toivoo niitä. Ja silti pitää siitä pelaamisesta. Selvästi jotain tarvetta irrallisuuteen on.

Tietenkin tätä voidaan viitata silläkin että televisiossa, elokuvissa ja muissa on väkivaltaa ja tuskaa. Niiden irrallisuus itsestä on tärkeää, koska täysi samastuminen actionsankarin tai hänen kohteidensa tuskaan olisivat "aika erikoisen mielen vaativia". Siksi "Kuolin" -lausuma joka peliä pelatessa tulee vastaan ei tarkoita sitä että henkilö olisi jotenkin kokenut tuhon. Samoin into, joka "Tekkenissä" tulee vaikka puolison päihittämisessä ei kerro halusta perheväkivaltaan.

Tätä voisi verrata Umberto Econ pornografiasta kertomiinsa kokemuksiin. Hän huomauttaa että pornoelokuvissa on tyypillisesti erityisen paljon ajamista paikasta A paikkaan B, hotelleihin kirjautumisia ja muita vastaavia. Syy on siinä että kenenkään psyyke ei kestäisi 2,5 tuntia suoraa toimintaa. Nämä erittävät elementit, joita yleensä rinnastetaan "tekosyiksi koska ne on tyhjiä ja ne antavat vain tekosyyn yhdyntään". Samaa sanotaan pelien taustakertomuksista ja muista vastaavista elementeistä. Kuitenkin niillä on suuri merkitys. Voidaan sanoa jopa että niiden moittijat aliarvioivat kuluttajia ja pitävät heitä muodon ja pinnan tavoittelijoina vain siksi että he edustavat normia.

Mutta entä jos "yleisesti hyväksytty" ei aina olekaan "tyhmää"? Ainakin demokratian kannattajana toivoisin että näin ei olisi. Vaikka toki populismin tietyt vaarat myönnänkin. Olihan jo vanhassa "Batman" -telkkarisarjassa jakso jossa Batman pyrki pormestariksi vetämällä asiaa, kun taas Pingviinillä oli miellyttäminen, leipä ja sirkushuvit aseinaan. Esitti tietysti kovan haasteen ja pärjäsi hyvin. Mutta Batman ei hävinnyt. Ei vaaleissa eikä mediasta.

---

Jamie Whyte kritisoi "Crimes against logic" -kirjassa sitä että kolme ei ole yksi. Asiaa voidaan kiertää esittämällä että identiteetti on transitiivinen ominaisuus. Mutta tällöin otetaan käyttöön sääntö että jos A=B ja B=C, se tarkoittaa että A=C. Hän muistuttaa että teologit yhdistävät Pojan Isään ja Pyhän Hengen Isään, mutta kiistävät että Pyhä Henki olisi sama asia kuin Poika. Tämä on loogisesti mahdotonta. Mediatutkimus ei tähän törmää, koska "kaikki ovat yhtä", eikä tiettyjä yhteyksiä erotella. En jaksa viitata tähän tätä alakommenttia enempää.