Valtaistuinpelistä

On yleistä tietoa että suurin osa fantasiakirjallisuudesta on hirvittävän huonoa. Fantasia on lajityypeistä se, joka kerää C. S. Lewisin kaltaisia uskonnollisen allegorian levittäjiä, joiden ateistinen vastine on Philip Pullman. Fantasia on lajityyppi jossa on paljon kliseitä. Nämä kliseet ovat jossain määrin lajityypin turma. On tietyllä tavalla hävettävää että Tolkien teki rikkaan matkakertomuksen jota lajityyppi on sittemmin toistanut niin että suuri osa kirjoista koostuu erilaisiin paikkoihin menemisestä ja erilaisten arkkityyppi-kliseiden kohtaamisesta.

En ole seurannut George Martinin kirjoihin perustuvaa "Game of Thronesia". Olen odottanut että se on sitä tavallista tylsää fantasiaa. Suosio ei ole minulle mainos. Ja saamieni kommenttien perusteella olen odottanut sitä sarjana joka keskittyy saippuaoopperamaiseen juonitteluun, jossa keskitytään tarinan sijasta yllättäviin käänteisiin. Olen toki nähnyt siitä muutamia jaksoja sieltä täältä, mutta tätä sarjaa ei selvästi voi katsoa tällä tavalla. Kaikki vaatii kontekstia. Esimerkiksi näin prinssin myrkytykseen päättyvän hääjakson ilman kontekstia ja esityksessä ollut kääpiöiden taisteluesitys oli vain hölmöilyä. Kun edeltävät tapahtumat oli tiedossa, siinä oli yllättävän paljon kaikenlaista. (Tosin sarjassa on  jo jakso-sieltä-toinen-täältä -näkökulmassa erinomainen kääpiö.) Itse asiassa sarja on niin hyvä että se menestyisi vaikka se jättäisi tissit näyttämättä. (Joskin toivon että ei.)

"Game of Thrones" on maineeltaan sarja jossa ei saisi ottaa suosikkeja koska ne tuppaavat kuolemaan. Sarjasta kertovat korostavat usein yllättäviä kuolemia. Joka luo mielikuvan siitä että sarja nojaisi tämän yllätyselementin varaan. Tosiasiassa sarjaa ei kuitenkaan tuoteta pelkästään kehittelemällä juonenkäänteitä ja käyttämällä tšehovin aseita.
* Pieni katsominen kertoo pinnallisuuden korotaminen ei ole epäuskottavaa. Sarjaa katsoessa esimerkiksi nähdään maahan pimpin muotoon aseteltuja jäätyneitä ruumiita, alastomuutta, insestiä, dekapitaatiota, toista insestiä, lapsensurman yrittämistä. Ja tämä oli vasta ensimmäinen episodi.
* Sarjan tehoelementit näyttävät olevan iskulausemaiset motot (Winter is Coming!), tissit, Ja vähänkin tarkkaavaisempi (esimerkiksi valvetila riittää) katsominen paljastaa että Martinilla on jotain hyvin erikoista kikkeleitä ja niiden irtileikkaamista kohtaan. Sarjassa on väkivaltaa, kastraatiota, insestiä, homoseksuaalisuutta, homoinsestiä, tissejä ja mother fucking lohikäärmeitä..

Sarja siis toki käyttää pinnallisia tehokeinoja. Sarjassa esimerkiksi tapetaan ihmisiä kesken klassisen kostojuonikehittelyn. Hahmot eivät saa ikään kuin klassista juonta ratkottua. Mutta tämä on vain pintaa. Hyvin usein hahmot kuolevat vasta kun ne ovat jollain tavalla virittäneet osansa tarinassa. Esimerkiksi Ned Starkin kuolema voidaan nähdä sitä kautta että hän oli tehnyt roolinsa ja hänen elossapysymisensä voisi itse asiassa jopa haitata tarinaa.
* Tosin tarinaa oikeasti haittaa se, että hahmoja on niin paljon että tosiasiassa muistan tyypit rooleinaan. "Palovammatyttö", "insestikuningatar", "Sipulisalakuljettaja", "kääpiö", "lumipalloleikkiä leikkivä punapää"...

Näin tarkemman seuraamisen jälkeen voin sanoa että sarja näyttää siltä että sen kohdalla on ensin suunniteltu maailmaa. Ja tätä paljastetaan hieman. Koko ajan on tunne siitä että asioiden takana on suurempia tapahtumia ja asioita. Syynä on se, että hahmoihin on panostettu ja myös maailmaa on suunniteltu enemmän kuin olisi pelkän kirjan tuottamiseksi tarpeen. Tästä syntyy luonnollisesti näppärä rinnastus Tolkieniin joka paitsi kirjoitti paljon Keski-maan historiasta, niin myös esimerkiksi suunnitteli kansoille kielet ja kulttuurit.

Jos joku hahmo kuolee, se on yleensä pienempi hahmo. Tai sitten se on suurempi hahmo joka on saanut tarinallisen osuutensa kerrottua ; Tästä ainoana poikkeuksena on Jon Snown kuolema. Joka ei ole itse asiassa ilmiselvyys. Muutoin "Game of Thrones" onkin sarja jossa kuka tahansa keskeinen hahmo voi kuolla. Kunhan on Ned Stark. Ned Starkin ystävä. Ned Starkin vaimo. Ned Starkin poika. Ned starkin miniä. Ned Starkin perhekoira joka on kyllä teknisesti helvetinmoinen susi ... Muutoin kuolleeksi keskeiseksi hahmoksi pääsee likimain vain päätymällä Arya Starkin tappolistalle. (Lukuunottamaatta kääpiöille vittuilua joka ei ole koskaan hyvä ajatus.)

Se, miten paljon tarinankerronnallista piilotietoa ladataan asioihin, on kenties demonstroitava jotenkin. Sarjan maailmaa syväluotaavat faniteoriat ovat niin runsaita, että jo niiden olemassaolo paljastaa sen miten paljon "Game of Thronesin" maailmaan mahtuu. Tähän liittyen otan esille oman näkemykseni tarinan syvästä juonesta. Se voi olla väärä. Mutta jo se että tämälaisen tulkinnan pystyy tekemään annetusta aineistosta vihjaa siihen että maailma on rikkaampi kuin kasa kliseitä levittelemässä tissejä, yllättäviä kuolemia ja kastraatiovitsejä.

You know nothing, Jon Snow.

Jos mietitään Jon Snowta hän on ollut selvästi hyvin keskeinen hahmo. Häntä esitellään Starkien äpäränä. Jolle ei ole annettu Starkin nimeä. Jon Snown äidistä ei kerrota oikein mitään. Eddard "Ned" Stark ei kuitenkaan vaikuta hahmolta joka siittäisi vahinkolapsia. (Oli sitten miten Boromir tahansa hän.) Lordi Stark on hahmo jota ajaa kunnia, jopa typeryyteen asti. Hänen suhteensa vaimoonsa on kaikkea muuta kuin huono. Stark kertoo kuningas Baratheonille että Jon Snown äidin etunimi on Wylla. Mutta ei suostu täsmentämään tai kertomaan naisesta edes hänen ulkonäköään. Tarinan mukaan Stark oli atistellut Baratheonin rinnalla ja elänyt yhden yön huuman. Ja ottaa sitten syntyneen äpärän hoiviinsa. Myöhemmin Stannis "palovammatytön isä" Baratheon kuvaa että tämänlainen käytös ei osuisi Starkin luonteeseen.

Onkin todennäköistä että Jon Snown äiti on kuningas Baratheonin elämän syvin rakkaus, Lyanna Stark. Nainen joka kuoli. Jon Snown isä sen sijaan on Rhaegar Targaryen. Mies joka oli perimässä rautavaltaistuinta. Em. "juoppokuningas" Baratheonin vihollinen. Sarja esittää Rhaegarin ja Lyannan välille syvän intiimin suhteen. Jopa virallinen historia kertoo että Rhaegar olisi kidnapannut Lyannan. Ja tähän liittyi Robert's Rebellion jonka tarkoituksena oli saada Luanna takaisin. Kidnappaustarina on vahva. Mutta ei uskottava kun kuulee Rhaegarista kerrottuja tarinoita. Hän on jopa "bordellihemmo" Baelishin turnajaiskuvaelmassa kaunis ja ritarillinen. Ja jopa tässä tarinassa hän antaa turnajaisvoiton, sinisiä kukkia, vaimonsa sijasta ... Lyanna Starkille.

Tämä yhteys on siis jotain jota edes "voittajien kirjoittama historia" ei ole voinut pyyhkiä pois. Lyannan pelastajat löysivät naisen kuolevana. (Kenties synnyttäessään lasta tai lapsia.) Tämän jälkipyykissä Robert Baratheon nousee valtaan ja ryhtyy siihen mitä osaa parhaiten, juoppokuninkaaksi.
* Tuossa vaiheessa kuollutta Rhaegaria kehutaan rohkeaksi ja hyveelliseksi, etenkin sarjan erityisen hyveelliset hahmot kehuvat häntä menneistä kertoillessaan. Kerrotaan että Rhaegar taisteli hyveellisesti, Rhaegar taisteli rohkeasti ja Rhaegar kuoli. Kerrottiin että hän piti laulamisesta eikä taistelusta ja että hän lauloi ja sai siitä rahaa ihmisiltä. Ja hän käytti näitä rahoja hyväntekeväisyyteen ja hauskanpitoon ja muihin kivoihin asioihin.

Jos kidnappaustarina on jäljellä, on huomattava että tarinoita on varmasti haluttu pyyhkiä. Mutta "kidnappaus" on ollut niin merkittävä Koska Jon Snow sotkisi virallisen kruununperimysjärjestyksen. Lisäksi kuninkaan henkilökohtainen rakkaus Jon Snown äitiin johtaa varmasti haluun tappaa lapsi. Joka varmasti sotisi Starkin vahvaa periaatteellisuutta vastaan. Toisaalta Jon Snow olisi myös hänen kauhistuttavimman vihollisensa jälkeläinen joten tässäkin mielessä kuninkaalla voisi olla henkilökohtaisiakin kaunoja asian korjaamiseksi. Kuolleen sisaren kunnian puolustaminen sopisi kuvioihin.

On hyvä huomata miten Jon Snow saa erikoisia miekkoja kokeneilta vartiomiehiltä, niiltä jotka ovat riittävän vanhoja voidakseen tietää asioita. Lisäksi voidaan katsoa miten hän saa ensimmäisen tuotantokauden alussa toppuuttelua kun hän haluaa vannoa valan yövartiomiehiksi. Hän kun joutuu heittämään lisääntymisen sikseen. Hänelle vihjataan että kenties jos hän tietäisi niin hän kenties suhtautuisi asiaan eri tavalla. Kenties tämä on syvempi vihjaus kuin pelkkä vihje siitä että neitsyys on kunnioitettava ja helppo pitää jos ei tiedä miten kivaa paneminen on. Mutta mitäpä Jon Snow tietäisi?

Because the night is long and full of terrors.

Tämä sotkee monia asioita. Sillä sarjassa on vahvasti toistuva teema jäästä ja tulesta. ("Ice and fire"). Teema vaikuttaa siltä että maailmassa on vastakkaisia voimia. Kun talvi tulee, tulee pimeää ja kylmää. Tulee esimerkiksi jääzombieita ja kuolleet muuttuvat sellaisiksi.

Toisaalta maailmassa on myös varsin viheliäinen tulta palvova uskonto. Jonka jumala R'hllr on siitä hieno että hänen nimessään herätetään kuolleita, taistellaan leimuavilla miekoilla, nähdään tulevaisuuteen tuijottamalla liekkejä. Ja tuotetaan varjoassassiinejä kiusaamaan ylikasvaneita naisritareita. Uskonto jossa ihmisiä poltellaan roviolla ja korostetaan että tuli antaa valoa ja lämpöä, mutta miten valo heittää varjoja ja voidaan tehdä kauheuksia. Samalla kun asiat ovat joko hyviä tai pahoja.

Voidaan nähdä että nämä ovat kilpailevat puolet. (Mikä on siitä ikävää että kummallakaan puolella ei haluaisi olla.) Tärkeää on että uskonto on selvästi legitiimi verrattuna vaihtoehtoon, seitsemään Jumalaan. Joista ei oikeastaan tiedetä muuta kuin nimet/ammatit hääseremonian kautta. (Tosin näen että sarjan tärkeimmät hahmot ovat näiden roolien edustajia. Ja heidät tiedetään tärkeiksi koska he ovat näiden roolien mukaisia.) Maailman "pappi, lukkari, talonpoika, kuppari..." ei kuitenkaan tee ihmeitä. Sen uskonnon suurin mahti näyttäytyy suurvarpusessa joka vaikuttaa lähinnä jonkinlaiselta Savonarolan analogilta.

Väitän että tulen jumaluudella on oleellinen merkitys jääzombieita vastaan taistelussa. Ja siinä missä suuri osa kansasta lähettää pikkurikollisensa muurille vartioimaan ja päättävät tehdä tärkeämpiä asioita (henkilöstä riippuen, insesti, homoseksuaalisuus, homoinsesti, kastraatio, tappaminen) tulen palvojat ovat oikeasti keskittymässä huomiota tähän. Talvi on todellakin tulossa. Ja siihen pitää varustautua. Kenties keinoja kaihtamatta.

Tulen kautta saadaan viestejä, vihjeitä ja profetioita. Ja näkisin että Stannis Baratheon on tärkeä koska hänellä on kaukaisia Targaryen -sukulaisia. (Tällä suvulla on selvästi erityinen suhde tuleen. Todellinen edutaja ei kuolisi edes sulaan kultaan. Ja voi nousta roviolta alastomana lohikäärmeiden kanssa. Lohikäärmeiden jotka syöksevät tulta.) Näkisin että tähänastisten jaksojen perusteella julma tulen ylipappi, "iilimatopervoilija" Melisandre ei ole kovin kummoinen profeetta. Hän saa selvästi jotain aitoja vihjeitä tuleen tuijottaessaan. Mutta hän yllättyy ja selittelee monessakin kohdassa aivan ilmiselvästi. Jos tässä kontekstissa mietitään minkä vuoksi Stannis tekee niitä omituisia rituaalejaan on siinä että Melisandre tietää pelastuksen merkit. Hän tietää millä ehdoin "Messias/pelastaja" on. Ja sen sijaan että hän kiertäisi maailmaa ja näkisi kuka toteuttaa vihjeet, hän sen sijaan yrittää rakentaa väen väkisin niin että Stannis toteuttaa ennustuksen lupailemia asioita.

Melisandren motiivit ovat tuntuneet omituisilta. Hän oli hyvin pitkään ja syvästi Stannisin hovissa. Ja hän poistui paikalt hyvin äkkiä juuri ennen Stannisin perikatoa. Joku voisi ihmetellä mikä poliittinen agenda tässä on ollut taustalla. Onkin luultavaa että syy ja motiivi tempulle ei ole poliittinen. Hän etsii pelastajaa ja yrittää luoda sellaisen. - Tällä on tietenkin syvä merkitys koska Jon Snown äidin suhde takaa että hän on Targaryanien sukua. Se selittää miksi hän saa miekan jolla jostain syystä voi tappaa jääzombieita. (Hänkin varmasti toteuttaa seikkailuissaan niitä ennustuksia mutta ilman pakottavaa yrittämistä. Ne ovat tunnusmerkkejä eikä jotain reseptejä pelastajalle.)

Tämä profeetallisuus on tietenkin siitä omituista että viimeisin tuotantokausi päätyi johonkin joka äärimmäisen vahvasti vaikuttaa Jon Snown murhalta. Jos tämänlainen kasa taustahistoriaa poistetaan, olisi Jon Snown kuolema todella yllättävä. (Ja vihjaisi että kenties maailman pelastaa jäältä tummatukkaisen miehen sijasta blondi tyttö.) Itse tosin uskon vielä toistaiseksi, että Jon Snow pelastuu jotenkin erikoisesti. Sillä sarjassa ei ole kysymys satunnaisista kuolemista. Tosin jos Snow kuolee oikeasti, kyseessä on joka tapauksessa - vaikka oma tulkintani olisi vääräkin - television historian antiklimaattisimmista päähenkilöiden kuolemista.

---

On erikoista miten sarjassa Winterfell on käännetty koko ajan Talvivaaraksi. Kas kun Jon Snowta ei ole nimetty Pekka Peräksi. Joka kyllä ei tiennyt kovin paljoa.

Anonyymit Kristityt

"Anonyymit kristityt" on kristillinen käsite joka koskee ihmisiä jotka kuolevat kuulematta evankeliumia vaikka ovat eläneet yrittäen tehdä hyvää ja jotka etsivät Jumalaa. Käsite ei kuitenkaan ole kovin osuva, sillä Anonyymit Kristityt tuovat vahvasti mieleen Anonyymit Alkoholistit. Ja tältä pohjalta on hyvä lähteä.

Monet kristityt elävät jonkinlaisessa vainoparanoijassa. He puhuvat mielellään siitä miten heitä kiusataan mielipiteiden ilmaisusta. (Mutta korostavat silti sitä miten positiivinen uskonnonvapaus on oleellisempaa kuin negatiivinen uskonnonvapaus. Mikä on erikoista, koska negatiivinen uskonnonvapaus korostuisi jos aitoa kiusaamista tapahtuisi.) Mutta otsikko ei johdu siitä että heille tulisi jokin salaseura sekulaarin maailman ulkopuolella. Jonne mennään nimettömänä.

Sen sijaan jos Anonyymit Kristityt olisi, se muistuttaisi Anonyymejä Alkoholisteja. Eli jotain sellaista jossa ollaan raittiita, halutaan olla raittiita, mutta painitaan sitten uskonnon kanssa. Uskonto viehättäisi jotenkin. Pahojen kielten mukaan tämä tarkoittaa samaa kuin ateismi. ; Tässä on takana C. S. Lewisin tapainen ajattelu jossa ateisti "oikeasti" vihaa Jumalaa. Eli oikeita ateisteja ei olekaan, siis sellaisia joiden maailmankuvaa kuvastaisi jumaluskon puuttuminen.

Ja ateisteista löytyy sellainen joukko joka itse asiassa hyväksyy tämän ajattelutavan. Sartren maailmassa olemassaolemattomuudella oli merkitystä. Ja koska kulttuureihin opittiin niin että jopa silloin kuin eurooppalainen ottaa jonkun idän uskonnon, hänelle käy niin että tämä uusi kulttuuri peilataan sen opitun kautta (samanlainenkuin tai erilainen kuin -vertailu). Eli kun kaikilla on mielessään oman kulttuurin opettama Jumalakäsitys josta ei päässyt eroon, saatiin aikaan kontrasti. Näin ollen sekä ateismissa että teismissä oli merkitys, joka ei vaatinut mitään konkreettista Jumalan olemassaoloa, vaan pelkän abstraktin Jumalakäsitteen mielikuvan olemassaoloa. Maailmaan heittämisen kokemus on tätä kautta vahva. Tämä on toki "(iki)vanhaa ateismia". Mutta modernina aikanakin löytyy Philip Pullmanin "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" kuvaa kirjailijan itsensä tekemässä kommenttiosiossa sitä miten uskonto on syvään opetettu ja se ikään kuin pakottaa tiettyihin ajatteluratoihin.

Olen itsekin tätä "Anonyymit Kristityt" -luokkaa siinä mielessä että tunnistan tämänlaiset tuntemukset itsessäni. Olen toki agnostikko enkä ateisti, mutta kontrasti on silti olemassa. Kenties jopa vahvempi, koska olemassaolo-olemassaolemattomuus -taso on ikään kuin "montaa astetta epämääräisempi ja siksi alati läsnä". Syynä on luultavasti juuri kasvatus, eikä se että Jumala olisi mitenkään ihmiselle lajityypillisesti viekoitteleva.

Oppimisessa takana on silloin ihan yksinkertaisesti aivojen plastisuus. Se tekee aivoista oppivaiset ja joustavat. Aivojen plastisuuden avulla ihminen sopeutuu ja oppii erilaisiin tilanteisiin ja on niissä sitten kuin kotonaan. Tässä on kuitenkin erikoinen lisäpuoli ; Nimittäin se, että plastisuus rakentuu periaatteeseen jossa "käytetyt yhteydet vahvistuvat". Tällöin tietyistä ajatuksista tulee hyvin helposti ikään kuin aivoihin biologisesti uurrettuja. Tällöin asian esiintuominen johtaa ikään kuin refleksinomaiseen vasteeseen. Tässä on vapaus kaukana, vaikka plastisuus noin pääsääntöisesti tuottaakin joustavuutta.

Lopputulokset oppimisprosessista ovat joskus hyvinkin outoja. Esimerkiksi musiikin ja muistojen välinen yhteys on vahva. Siksi jokin kappale saattaa palauttaa mieleen vanhoja tunteita joiden tilanteet ovat muutoin menneet ohi jo kauan sitten. Koska on tuntenut niitä tunteita aiemmin tuota musiikkia kuullessa. Itselläni on luultavasti hyvinkin tämän kuvatun kanssa analoginen, hieman erikoinen, yhteys kristinuskoon. Positiiviset ajatukset kristinuskosta herättävät itsemurha -ajatuksia ja niihin liittyviä tunteita kuin itsestään. Kristinusko ei tietysti itsessään ole oppina masentava ja itse asiassa itsemurha on sen dogmien vastaista. Ja vaikka "haluan ennemmin tappaa itseni kuin olla kristitty" onkin hyvä vittuilu, on yhteys kuitenkin konkreettisempi. Syynä on luultavasti se, että kääntymiseni liittyi aikanaan nimenomaan hyvin ahdistaviin mielenmyllerryksiin. Kristinusko on sitten ikään kuin se kappale joka pistää siihen periaatteessa liittymättömän kytköksen päälle. (Ihmiset tosin ylipäätään eivät muuta maailmankuvaansa ja käänny puhtain argumentein, suuri osa vain selittää kääntymisensä jälkikäteen prosessin itselleen rationalisoiden. Ihminen muuttaa mieltään vain jos se ei koske suoraan hänelle emotionaalisesti tärkeitä maailmankuvallisia kysymyksiä.)

Uusateistit ovat kuitenkin selvästi eläneet Sartren elinaikaa maallistuneempina aikoina ja minua maallistuneemmassa paikassa. Heillä ei ole takanaan minun tapaista "seurakuntanuoruutta" ja uskontoon indoktrinoitumista. (Vaikka indoktrinointi sanana heidän puheissansa esiintyykin.) Uusateismin ja vanhan ateismin eri ei oikeastaan olekaan se, että "uusateistit ovat fundamentalisteja ja militantteja", kuten uskovaiset tuppaavat leikkimään. (Kyllä kaikenmaailman taistolaiset olivat kovempia aktivisteja ja häiriköitä.) Tärkein ero onkin juuri siinä että koko uskonnon merkitystä ei pidetä ilmiselvänä. Ero uuden ateismin ja vanhan ateismin välillä on tätä kautta vähintään yhtä suuri kuin koko ikänsä raittiina olleen ja koko ajan alkoholisminsa tiedostavien anonyymien alkoholistejen.
1: Ja nähdäkseni juuri tämä loukkaa uskovaisia syvästi. Kuten Adorno asian esitti, pahiten ihmisiä häiritsevät onnelliset syntiset. Ateisti joka itkee ateismiaan ja selittää että uskonto olisi paras elämäntapa ja että jos hän voisi hän olisi ehdottomasti teisti, niin uskova hyväksyy hänet (juuri ja juuri) ja tarjoaa hänelle suvaitsemista ja ennen kaikkea tekee hänestä säälin kohteen. Uusateismissa ikävää ei siis ole se, että he sanovat julkisesti ääneen olevansa ateisteja vaan siksi että he korostavat että tämä tarkoittaa elämästä nauttimista.
2: Erikoista onkin että esimerkiksi Sartrea on pidetty todisteena siitä että angst on ateismin seuraus. Ja että ateismin mestari tässä vain sanoo jotain joka on tunnetasolla pakkoseuraus joka ikiselle ihmiselle. Ja että ateistien tulisi lukea omia mestareitaan. Asia on hupaisa, sillä uusateistit eivät ole eksistentialisteja vaan naturalisteja. Ja toisaalta lisähupia saa kun tiedostaa että Sartren maailmaan heitettävyys tuotti ongelmia lähinnä asian tiedostamistilanteessa. Ja edes Sartren ateismia ei kuvaa merkityksettömyys, arvotyhjiö tai mikään muukaan vastaava nihilismi. Vaan valta, vastuu ja se että jokainen tekee merkityksen itselleen omilal valinnoillaan. Arvotyhjiö-nihilismi saadaan vasta kun kristitty kytkee mukaan Nietzschen. Ja hänenkään maailmassaan nihilismi ei ollut ateismin automaattinen seuraus. Ja vaikka olisikin, hän edustaa hyvin erilaista ateismia kuin Sartre. Itse asiassa jos kristinuskon kohdalla Jehovan todistajien oppeja sekoitettaisiin lennosta vaikka katolisien oppeihin aina kun se sattuu sopimaan, sitä ei katsottaisi hyvällä. Ateismin kohdalla kokonaisia aivan eri ideologiaperusteita vain sotketaan toistensa yhteyteen niin että ensin Sartre todistaa automaattisen ateismin seurauksen angstista ja siten Nietzsche ateismin automaattiseksi seurauskeksi nihilismin. Ja että nämä olisivat ikään kuin samaa ateismia. Ja että uusateistit ovat myös tätä samaa ateismia, uutena vain militanttius. En kykene edes laskemaan sitä kokonaisvirhemäärää jota tässä prosessissa kumuloituu teistien pöytään. Ja nämä eivät ole vaikeita asioita vaan aivan perusasioita ja ne ovat silti äärimmäisen tavallisia jopa akateemisilla titteleillään brassailevien apologeettojen teksteissä.

Rehellisesti sanoen näyttää että Jumala on uusateisteille tylsyyttä. Suvivirren vastustamiseen ei ole välttämättä samanlaista pakkoajatuskytköksiin ajautumista kuin itselläni. Asia on heistä turha ja tylsä ja siihen pakottaminen on samantapainen vastustamisen aihe kuin pakkoruotsi. Uskonto ei itsessään tuota edes ahdistusta, ja toistuvuus on jotain joka entisestään lietsoo haukotuksia. Tämänlaiseen turhuuteen pakottaminen kerta toisensa jälkeen onnistuu vain ulkoisella rituaalivallalla. Joka ei ole edes indoktrinoivaa tai repivää. Vaan tyhjää pakottamista pelkän pakottamisen vuoksi. (Tässä mielessä ilmapiiri näyttää uusateisteilla hyvin erilainen kuin miten itse asioihin reagoin. Minulle kysymys on jopa hengissäselviämisestä, teoriassa. Käyn kirkossa vain kun olen lähes ateisti ja hyvissä sielunvoimissa.)

Itse asiassa kenties tässä uusateismin kohdalla olikin aivan viisasta että siihen yritettiin liittää kaikenlaisia uuskäsitteitä kuten "bright" (välkky). Sillä ateismi terminä viittaa enemmän teologialle alisteisuuteen. Että on jokin teismi jolle ollaan "ei" (a -etuliite). Bright taas perustuu enemmänkin "naturalistiselle maailmankuvalle". Asenteelle jonka voisi ylitypistää muotoon "empirismi tai ei mitään". Jossa ei toki ole Jumalakonseptia, mutta tosiasiassa lähinnä sivutuotteena. Maailmankuva määrittää itsensä tietyllä tavalla, nämä sidokset ovat esimerkiksi fysikaalisuuteen ja tieteellisyyteen sidottuja. Tämä ei sido itseään negatiivisiin attribuutteihin. (Jumalaa ei ole.) Vaan sen sijaan se sitoo itsensä käsitteisiin joiden sisään mikään tunnettu teismin muoto ei hyväksyttävästi mahdu. He asettavat ehdot joilla he vakuuttuisivat teismistä, ja jos sen ulkopuolella on jumalamalleja ne ovat epäkiinnostavia, ja niihin reagoiminen on turhaa.
1: Tämän vuoksi moni ajattelee että tässä sotketaan syvällisesti kreationismi ja fundamentalismi samaksi kuin koko kristinusko. Mutta tosiasiassa lähinnä kreationismi ja fundamentalismi voisi olla kiinnostava teismin muoto. Ja muut ovat lähinnä tielläolevaa häiriötä, surinaa jolla ei ole arvoa.

Hyvän kuvan tästä asenteesta saa kun vilkaisee Mehtan kommentointia tuoreeseen ateismi vs. teismi -debattiin. Jumalaa pidetään teistien puolella automaattisesti jonain default -asiana johon on tärkeää ottaa kantaa ja joka on käsitteenä oleellinen. Kiinnostavaa on se, että tässä se, että ateistit pakotetaan todistustaakkaan siksi että Jumalakäsite määritetään joksikin joka on kaikille ihmisille tärkeä reagoitavaksi. "[Bruggencate] never actually presented a positive argument for why it is reasonable to believe in any deity, much less in one particular iteration out of the thousands available. Instead of offering an affirmative case for his particular religion, he did the only thing which his peculiar variety of presuppositional apologetics can do: He argued (quite poorly, I might add) that atheists lack certainty in their knowledge and he concluded without explanation that somehow this means his view wins by default."

Totuttu sisältö, uudet värit

Sartre edusti näkemystä jossa kulttuuri hyvinkin helposti painuu ihmisiin syvälle. Äärimmillään tämä edustaa huonoa uskoa (mauvaise-foi) jossa autenttisuus ja vapaus myydään. Ei olla rehellisiä itselle ja muille, ja valitaan ikään kuin helppo elämä oikean elämän sijaan.

Mutta tässä ei ollut kaikki. Sartern ihminen kykenee myös itsepetokseen. Kun katsotaan mitä Sartre sanoi Jumalasta, hän näki että kulttuuri on tässä hyvinkin tiukassa. Hän esitti että jos länsimaalainen ihminen ryhtyy buddhalaiseksi, hän ei oikeasti ryhdy buddhalaiseksi vaan suhteuttaa buddhan jotenkin kristinuskon Jumalaan. (Ja buddhalaisesta kulttuurista tuleva tekee samoin.) Sartren mielestä ateistikin on suhteessa Jumalaan. Sillä Sartren maailmassa myös poissaololla ja olemassaolemattomuudella oli syvä merkitys. Ajatus siitä miten voisi olla on kontrastina sille miten asiat ovat ja tämä erokin sävyttää sitä miten koemme maailman.

Tämänlaatuinen tottumuksen voima näkyy rituaaleissa. Ja äärimmillään ne ovat samantapaisia kuin Dan Simmonsin "Hyperionissa" ollut kohta jossa pastori Paul Duré menee romahtaneeseen katoliseen kirkkoon ja alkaa ikään kuin itsekseen tekemään jumalanpalvelusta. "Asiaa tietoisesti ajattelematta astuin alttarin taakse, kohotin käteni ja aloitin ehtoollisliturgian. Toimituksessa ei ollut mitään parodista tai melodramaattista, ei symbolismia eikä kätkettyä merkitystä ; se oli ainoastaan sellaisen papin reaktio, joka on lausunut messun lähes päivittäin yli neljänkymmenen kuuden vuoden ajan ja joka mahdollisesti ei enää koskaan saisi osallistua kyseisen juhlatoimituksen rauhoittavaan rituaaliin."

Roikkumista on tietysti toisenlaista. Philip Pullman, fantasiakirjailija joka on mielessäni ateismille samaa mitä C. S. Lewis on kristinuskolle - rinnastus joka ei ole minun suustani koskaan minkään sortin kehu - kirjoittaa "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" -kirjassaan, ikään kuin tarinan päätteeksi, siitä miten hänen ateisminsa on suhteessa vastaavaan ajatteluun. Uskonnon indoktrinointi on kahlitsevaa. "Kristinuskon perinteet ja kieli ovat syöpyneet niin lähtemättömästi muistiini, hermoihini ja lihaksiini, ettei niitä voitaisi poistaa edes leikkauksella. Mutta muistot eivät riitä pitämään uskoa hengissä." Tottumuksista tulee helposti riesa.

Minun on helppo nähdä ja ymmärtää sekä Durén että Pullmanin kohdalle esitetty "refleksinomainen pakkomielteisyys". Olen ilmeisesti riittävän vanha ollakseni yhteydessä Sartren tyyliseen maailmaan jossa uskonnonopetus on merkinnyt jotakin. "Nuoremmassa polvessa" tämä ei näytä toteutuvan. Itse asiassa näyttää siltä että edes kristityksi itsensä identifioivissa on harvemmin tämänlaista kiinnostusta ja vetoa koko aiheeseen ; Kristinusko on lähempänä suhdetta perinteisiin kuin suhdetta vakaumukseen. Uskon on korvannut uskomiseen uskominen, jossa uskonto nähdään hyväntekeväisyysjärjestönä ja jonain joka tuo symboliella tasolla iloa ja hyvää mieltä elämään. Tässä mielessä olen muinaisjäänne. - Kenties tämän eron vuoksi uusateismi on liikkeenä niin erilaista kuin se vanhempi ateismi, ja kenties siksi uskovaisilla piispoillakin näyttää olevan vaikeuksia koko asian käsittämisessä. Siinä missä minun suhteeni uskontoon on refleksinomaista rimpuilua ja kahlitsevaa se näyttää olevan monella ateistille ikävystyttävää, tylsää ja totaalisen irrelevanttia jo lähtökohtaisesti.

Yhden voideltu jäännös
on toisen rasvattu jämä.
Yhden suoltama roska
on toiselle suurin aarre.

Tosin oma agnostisminikin näyttää olevan vaikea. Ovellani nykyisin käyvät Jehovan Todistajat kyselevät vakaumuksestani, ja kun vastaan heille suoraan, he kokevat että kiertelen. Että minulta olisi vaikeaa saada vastausta. Muistutan tässä Simmonsin "Hyperionin" Sol Weintraubia, juutalaista oppinutta jonka kohdalla toteutui seuraava keskustelu ; "'Isä', Rachel sanoi, 'aion kysyä sinulta kysymyksen, jonka olen esittänyt miljoona kertaa sen jälkeen kun täytin kaksi vuotta. Uskotko sinä Jumalaan?' Sol ei hymyillyt. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa tytölle sama vastaus, jonka oli antanut tälle miljoona kertaa 'Odotan, että voisin uskoa', hän sanoi." Minun ja Sol Weintraubin välillä on vain hyvin pieniä eroja. Kenties merkittävin niistä on se, että minä odotan että voisin epäuskoa.

Vilpittömien apostolien seuraamo

"Syvemmältä" -blogin kirjoittaja kaipaa selitystä ateistejen (ja ilmeisesti muidenkin uskonnottomien) suhtautumiseen apostoleihin. "Minua on askarruttanut pitkän aikaa sellainen kysymys, että miten kristinuskon hylkäävä suhtautuu opetuslasten todistuksiin?  Siis niihin, joissa kerrottuihin tapahtumiin ottivat konkreettisesti osaa ja minkä totuudenmukaisuuden tähden he kuolivat.  Ottaessani asian esille kyseiset tahot vaikenevat pääsääntöisesti hyvin äkkiä, mutta jotain suhtautumistapoja olen onnistnut kaivamaan esille.  Ollessani itse ateisti olin yksinkertaisesti ajattelematta asiaa - usko ei ollut minun juttuni ja sillä sipuli.  Kysymys olisi kuitenkin ollut vaikea." Hän uskoo että ihmiset eivät usko mihin tahansa satuihin. Hän moittii sitä että vedotaan Jeesuksen karismaan ja vastaaviin. Ne tuntuvat kirjoittajasta huterilta elleivät peräti mahdottomilta. Hän ajaakin melkoisen voimakkaan loppukaneetin. "Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät usko opetuslasten joko puhuneen totta, tai sitten kuvittelevat näiden tulleen huijatuiksi, tai muuta vastaavaa.  Kumpaakaan edellämainituista selityksistä ei kuitenkaan tue ainutkaan järkevä peruste.  Käsillä olevasta todistusaineistosta voi rationaalisesti vetää vain yhden johtopäätöksen, eikä minulla ole riittävästi sokeaa uskoa sen virheellisyyteen hylätäkseni sen."
1: Eli näin "Tuomo-savoksi" hän sanoo että jokainen ateisti on denialisti -idiootti jolla on vikaa päässä, järjenkäytössä ja sydämessä. Tätä on turhaa peitellä kohteliain sanoin. Se on päätelmä, sisältö vastaava. Ja siitä ollaan vastuussa. Tämä on samanaikaisesti ohje tämän blogauksen ja tämän blogin lukemiseen. Se on myös muistutus siitä että vaikka moni mielellään kätkee kusipäisen asennevamman käyttämällä lieventäviä sanoja, tämä kuorrutus ei itse asiassa muuta sitä asiaa että kyseessä on asennevamma. Toimii siis molempiin suuntiin tämä huomautus.

Tämä kysymys on tullut vastaani melko usein. Itse asiassa kun vuosia vuosia sitten juttelin Pauli Ojalan kanssa, hän viittasi siihen että "Raamattua" levitettiin paljon. Hän piti tätä vahvana todisteena siitä että Raamattu on faktuaalinen. Itse korostin sitä että painosmäärä kertoo siitä että Raamattu on historiallinen lähde. Eli se on historiantutkimuksen kannalta aika luotettava. Se kertoo siitä että se on ollut kirjoitusajankohtanaan tietynlainen. Joten se on kiistatta tähän aikaan sidottu historiallinen dokumentti. Se auttaa hyvin tehokkaasti ajankuvan muodostamisessa -aivan kuten Harry Potter -kirjat auttavat tulevaisuudessa nykyajan ajanhengen kuvastamista.
1: Niitäkin on kopioitu paljon, se on tulevaisuudessa varmasti vielä vahvemmin historiaan sidottavissa kuin Raamatut. Sillä Harry Pottereista niitä kopioita on paljon enemmän, kiitos kirjapainotaidon. Harry Pottereissakin on myös oikeita paikkoja kuten Lontoo. Eikä tästä pidä vetää päätelmiä siitä että Tylypahka olisi faktuaalinen paikka.

Kun perushenkenä on se, että Raamattu on uskottava koska opetuslapset pitivät sitä tärkeänä, Ojala loukkaantui syvästi. Hän piti reaktiotani pilkallisena. (Mitä se kenties olikin, tähän en osaa sanoa mitään, olen aina niin pilkallinen, kuulemma.) Ja korosti että opetuslapset uskoivat vilpittömästi ja se on itsessään todiste.

Tarinavastaus = aina paskin mahdollinen vaihtoehto.

"Mythopoeian" arvio Philip Pullmanin teoksesta "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" näyttää että kysymykseen on vastattu. Vähintään siinä muodossa että reagointi olisi vastaus. Hän kritisoi tosin selityksen osuvuutta lujasti. Tämä ei sinänsä ihmetytä, koska itse dissaan Pullmanin ateistista kirjoitustapaa aivan yhtä paljon kuin Lewisin kristillistä kantaa. Olen siis tässä Mythopoeiaa kirjoittavan Koposen kanssa aivan samaa mieltä. (En tosin ole lukenut tuota Pullmannin teosta, vielä, mutta olen lukenut miehen fantasiakirjoja.) "Pullman on saavuttanut mainetta jonkinlaisena C.S. Lewisin negatiivina: molemmat miehet käyttävät kirjallisuuttaan tuodakseen julki näkemyksensä kristillisestä uskosta. Siinä missä Lewisin Narnia-sarja on tylsää allegorista evankeliumien uudelleenkertomista, Pullmanin tarinoissa katolisen kirkon edustajat ovat poikkeuksetta mustasydämisiä omanedun tavoittelijoita ja hyvikset kirkasotsaisia ateisteja."

Tosin kirjaa lukemattakin, sen mukaan mitä siitä on esilletuotu kyseisessä blogauksessa, huomaan että selityksen kritiikki ei ole kovin toimivaa. Asenteellisuus, joka on tekstissä toki aina vaivaavaa, ei kuitenkaan ole sama kuin se, että sen argumentti tai sisältö olisi huono tai sellainen jota ei perustella. Nimittäin sitä kritisoidaan asenteella "Epilogista käy ilmi, että Pullman tietää kristinuskon seisovan tai kaatuvan ylösnousemuksen varassa: jos se ei ole historiallisesti totta, putoaa kristinuskolta pohja pois. Odotusten mukaan Pullman siis käy ylösnousemuksen kimppuun ja rakentaa sen monesti nähdyn modernistisen juonikuvion, jossa ylösnousemus on huijausta. Jeesuksen ruumis varastetaan haudasta ja Kristus esiintyy ylösnousseena veljenään, jotta opetuslapset tulevien vuosisatojen aikana perustaisivat sen Kristuksen kaipaaman organisaation, kirkon. Tämä on kuitenkin historiallisessa kontekstissaan täysin päätön ratkaisu: miten kenelläkään olisi ollut motivaatiota kirkon perustamiseen ja miten kukaan voisi huijata opetuslapsia esiintymällä Jeesuksena? Pullmanin tarjoama selitys ylösnousemukselle on vielä järjettömämpi kuin perinteinen kristillinen yliluonnollinen selitys." Lihavoin lausunnon sen vuoksi, että tämänlaista arvioita ei voi ihminen tehdä tiedolla. Se ei ole perustelu, se on asennevamma. Jotta voidaan arvioida eri selitysten paremmuutta, ne pitäisi voida laittaa vierekkäin ja arvioida niitä keskenään. Nyt ei voi tehdä oikein muuta kuin moittia sitä että selityksessä on premissejä tai vastaavia. Selitys on toki far fetched enkä itse kykene ottamaan sitä kovinkaan vakavasti. But basicly, it sounds a bit like doable.

Mythopoieassakin ollaan samaa kantaa kuin "Syvemmällä" -blogissa. Itse asiassa itsekin pidän näitä tarinointiversiota varsin heikkoina. Huteruus ei kuitenkaan johda päätelmään siitä että yliluonnollinen selitys olisi yhtään laadukkaampi. Jeesus todistetaan ihmeillä. Tule parantamaan amputoituja rukouksella, niin uskomme paremmin kuin tuollaisilla sepeämisillä. Jos uskonne todella rakentuu yliluonnollisen uskomiseen, niin keskustelu käydään tuomalla tämä konsepti yhteiseen keskustelukenttään. Todistamalla että se yliluonnollinen on edes hutera, eikä vain jokin oletettu asia josta ei ole edes viitetodisteita.

Niissä on itse asiassa jo lähtökohtavirhe. (Itse asiassa jo tuossa kysymyksessä on lähtökohtavirhe. Se on se sama virhe mikä on siinä kun siihen vastataan huonosti.) Se nimittäin perustuu itsereflektioon ja siihen perustuvaan psykologismiin, mielikuvaan siitä miten ihmismieli toimii kuvataan ajattelemalla oman itsen toimintaa. Pullman kertoo tarinan omasta mielikuvistaan ja lähtökohdastaan ja se määrittää mikä on naurettavaa ja mikä ei ole. Samoin, kun olen toistuvasti tähän "apostolien vilpittömään uskoon on pakko uskoa ja Jeesus todistuu jo tällä"  -argumenttiin törmännyt, olen huomannut että asiallinen vastaus ei yksinkertaisesti toimi. Sillä vaikka viittaat psykologian tunnettuihin teorioihin jotka eivät ole edes mitenkään kontroversiaaleja, niin siinäkin tapauksessa sinua syytetään siitä että tarina ei ole uskottava koska se ei sovi selittäjän omaan skeemaan siitä mitä ihmiset voivat ja eivät voi tehdä.

Itsereflektion heikkous on siinä että yksilö ei ole kaikki ihmiset. Ei koskaan. Kun katsomme televisiota, saamme jatkuvasti törmätä ihmeellisiin vesseleihin joiden järjenjuoksu ei seuraa yhdenkään tervejärkisen ihmisen ratoja. Heitä yritetään usein tyypittää kahvipöytäkeskustelussa ties mihin. Ja tämä ei ole kovin toimivaa. Itse asiassa jopa profiloinnin kohdalla on ollut paljon asiallista kritiikkiä siitä että he sovittelevat selityksiään melko puutteellisesti.

Olenkin, kuten blogini ahkerammat lukijat ovat huomanneetkin, korostanut sitä että anekdootti ei ole minkäänlainen maailmankuvan totuuden mittaamisen kannalta merkitsevä seikka. Oikeudessa asti silminnäkijätodistukset ovat aina paljon vähempiarvoisia kuin mitä arkijärjellään menijät uskovatkaan. Tarinoihin tulee lisäksi puutteita. Ja ennen kaikkea ne eivät asetu oikein minkäänlaisen asiallisen kritiikkiketjun alle. Pulmannin suurin ongelma ei siis ole edes se, että hänen näkemyksensä on far fetched. Vaan enemmänkin se, että hän rakentaa anekdootin jonka todennäköisyyttä on mahdoton testata ja arvioida. Anekdootilla on arvo jos ja vain jos siinä on testi jonka avulla tarina voidaan falsifioida. Pullmannin kirjassa tälläistä ei luonnollisesti ole eikä tule. Joten anekdootin suurin ongelma on oikeastaan vain se, että se tuntuu far fetchediltä. Se on oikeasti arationaalinen, järkevän keskustelun ulkopuolella oleva, vakuuttamisen retorinen muoto. Se, että perustelu ajatuuu tämänlaiseen on siis enemmänkin todiste siitä että ollaan epätoivoisia kun tämän parempaa ei ole. Siksi sekä Pullmannin tarinan että Jeesuksen apostolien kohdalla asiat turhan vakavsti ottavilla on mielstäni ongelmia. (Menkää hoitoon! Tai edes pois!)

Itse olenkin vähän etääntynyt siitä, mitä olen usein käyttänyt. Uskomisen sisältöä ei arvioida harhaluulon voimakkuudella, vaan esimerkiksi niillä kriteereillä joihin Pascal Boyer viittaa. En toki ole hylännyt taustalla olevaa kognitiotiedettä ja sitä että itsereflektion sijaan tehdään asiallisempia psykologisia tutkimuksia jotka kertovat mikä on ihmisille mahdollista ja mikä ei ole. Mutta se johtaa aina vain denialismiin. Koska tarina ei ole heistä uskottava silloinkaan kun se perustuu psykologiseen tietoon siitä mitä ihmiset tekevät ja eivät tee.

Tähän liittyen en tartu edes apostolien historiaan. (Minulla on tosin varsin konkreettisesti uskovaisten taholla hiljaisuutta herättävä argumentti aiheesta. Mutta se ei kuulu tähän.) Itse perustelen asiat mieluiten sillä, että ihmiset ovat konkreettisesti ja havaitusti tehneet jotain. Joten selvästi ihmiset tekevät senlaisia asioita.

Ensinnäkin taustalla on ajatus siitä että kuolema olisi jotenkin merkittävä asia.

Kun asiaa miettii, voi huomata että tämä koskee ehkä joitakuita ihmisiä. Mutta että poikkeuksia tähän on niin paljon, että olisi syytä punnita mietteitä uusiksi. Esimerkiksi jo itsemurhaterroristit ovat tietoisia kuolemastaan. He eivät ole saaneet mitään tieteellistä tai muutoin konreettista todistusta Jumalansa olemassaolosta. He vain uskovat siihen. Silloinkin kun ovat islamilaisia. En yksinkertaisesti kykene ottamaan vakavasti sellaisia ihmisiä, jotka pitäisivät islamia tämän itsemurhaan kykenemisen vuoksi jotenkin uskottavampana kuin vaikkapa uuspakanoita jotka eivät itsemurhaa suostu tekemään vaikka kuinka pyytäisi. (Esimerkiksi se, että minut saisi tekemään itsemurhan ei vaatisi edes kovin paljoa. En tarvitse tähän edes mitään uskoa yliluonnolliseen.)

Marttyreita tulee itse asiassa kaikkina aikoina, nykyaikanakin, usein. Ja kaikki heistä eivät ole kristittyjä. Ateistien marttyyri taitaa olla Bruno, jonka nimi toistuu ainakin Enqvistin ja Valtaojan uusimmissa kirjoissa. Itsemurhan ovat tehneet ainakin Hale Boppin taakse avaruusaluksen uskoneet Heavens Gatelaiset. Sen perustanut Applewhite ei vaikuta edes kovin karismaattiselta veikolta, ja siitä huolimatta hän onnistui rakentamaan kultin. Kultti teki itsemurhan. Mistään aggressiosta ei ollut kyse, vaan lahkon jäsenet asettuivat siten että heidät olisi helppo kuljettaa ruumishuoneelle. Pyytelivät jopa anteeksi vaivaa. He uskoivat että liharuumista ei enää avaruusaluksella tarvittaisi.

Toisaalta tausalla on usein ajatus siitä että ylösnousemustarinat ovat lähipiiristä ja tämä tarkoittaa että ne eivät olisi keksittyjä.

Tässä kohden en sano mitään muuta kuin nimen Carlos Castaneda. Se on tässä kohden nimittäin aivan oleellisesti samanlainen vastaesimerkki, kuin mitä Muhammad on Josep Smithille. Nimittäin sekä islamilaiset että mormonit uskovat, että heidän perustajansa koulutuksen puute on todiste siitä että kirja ei ole voinut syntyä muuta kuin Jumalisessa johdatuksessa. Tämä on toki lähtökohdiltaan hieman halveksiva kaikkia itseoppineita putkimieskvanttifyysikoita kohtaan (joilla on nerokkuutensa vuoksi taskussaan aina maailmanselitys Kaiken Teoria jota kuulemani mukaan vain tälläinen asennevamma estää ottamasta vakavasti). Kumpikin uskoo kovasti omaan profeettaansa, mutta vastapuolelle se ei anna uskottavuutta. (Mikä kertoo että kyseessä ei ole argumentti.)

Carlos Castaneda nimittäin on ylösnoussut kuolleista. Tai tarkalleen ottaen, hän olisi kuollut valonvälähdyksessä tavalla jossa hän nousee korkeammille ylösnousemuksen tasoille. Tämä ylösnousemus oli hänen opissaan ja hän esitti jopa että jos hänen seuraajansa pitäisivät häntä kädestä ylösnousemuksen aikana, hekin voisivat samalla nousta ylemmille olemisen tasoille. Castanedan kuolema ei lopettanut uskomusta. Päin vastoin, sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. Sitä kannattavat etenkin Castanedan lähipiiri. Tämä ei tietysti yllätä, koska tosiasiassa kun uskonjohtaja tekee kultin tahi lahkon, hänen kuolemansa jättää valtatyhjiön joka on varsin haluttava paikka kenelle tahansa systeemissä jo sisällä ja johtopaikassa olevalle. (Ja miksei muillekin yritteliäille.) Tosiasiassa jo se, että on porukka joka kulkee ympäriinsä tekee tämänlaisen tilan olemassaolevaksi.

Itse asiassa kun katsotaan lahkojohtajien kuolemia, on ajatus kuoleman erikoislaatuisuudesta yleinen. Syynä on tietysti se, että uskonnoissa on tavallisesti suhde yliluonnolliseen ja kuolemanjälkeiseen. Itse asiassa tunnetaan että uskomusjärjestelmät eivät romahda vastaesimerkkeihin. Viidennen päivän adventistit eivät hajonneet vaan vahvistuivat kun tiettyyn päivään liitetyt maailmanlopun ennustukset eivät toteutuneet. Siksi heitä on olemassa tänäkin päivänä. Lahkojohtajan kuolema huutaa alamaisten lahkolaisten puolella selitystä. Koska muuten se voisi hajota. Hierarkiassa ylemmät keksivät jotain ja koska he ovat lähipiiriä, he voivat kaupata tämän kaiken totena ja anekdoottina. Tämä on kristinuskon kannalta merkittävää, koska tosiasiassa ei ne Jeesuksen lähipiirin apostolit "niin paljoa tehneet", Raamatussa tilaa saavat marttyyrit ja esim Paavali jotka eivät olleet näitä silminnäkijöitä vaan jotka enemmänkin uskovat näiden silminnäkijöiden anekdootteihin. Uskaltautiivat saarnaamaan, kuten jokainen lahko tekee johtajansa kuoleman jälkeen.

Paavali naulittiin tosin hänetkin ristille. Tämä tuskin oli hänen tavoitteenaan, uskoi selviävänsä hengissä hän. Lahkojohtajaksi noustaan myös väkivallan ja uhan aikoina. Al Qaidan ei tarvitse pelätä olemassaolon lakkaamista siihen että Osama bin Laden ammuttiin. Se ei kaadu, koska tälläisiä asioita ei yksinkertaisesti tapahdu. Väkivallan uhka ja johtajien tappaminen itsessään ei lopeta ihmisryhmittymiä. Pikemminkin päinvastoin. Joku asettuu mielellään tulilinjalle - joko vallan vuoksi tahi vilpittömyyttään tahi muuten vain. (Kuoleminen ei ole niin iso asia. Oikeasti.)

Waltarin "Sinuhe egyptiläinen" ei toki ole faktaa, mutta siinäkin kerrotaan faaraon kuolemaan liitetyistä yksityiskohdista. Ihmiset kertoivat tarinoita kuolemaan liittyvistä asioista. Vaikka he eivät itse ole edes olleet paikalla, he esittävät läsnäolleen näkemyksestä kertomuksia. ~ Onhan toisaalta Darwinin kuolinvuoteella tehty kääntymyskin, kreationistiklisee, perustunut siihen että Darwinin lähipiirissä ollut henkilö joka ei ollut kuolinvuoteen lähelläkään on väittänyt että näin tapahtui. Hän ei sido itseään paikkaan eikä sido kääntymystä muutenkaan mihinkään dokumenttiin. Ihmiset kertovat  toisten ihmisten kuolemasta paskaa. Ja vain aivan vitusti. Jeesuksen kohdalla tämä on relevanttia koska roomalaiset iskivät Öljymäelle ja tämä hajotti apostolien seuran yhteyden. Porukka hajaantui kun pelästyi. Itse asiassa tätä kuvaa myötäillään itse teoksessakin, esimerkiksi Pietarin kieltäymyksessä hän oli indiivinä eikä osana apostolien tiivistä ydinjoukkoa.

Vilpitön pitää olla koska valehtelu on syntiä.

Anekdootti taas on tässä helppo tapa saada julkisuutta. Esimerkiksi Jehovan Todistajien "pääsiäisbileissä" käyneenä korostan että heillä on käytössä ehtoollisen kaltainen rituaali. Mutta sitä leipää ei saa ottaa koska se on tarkoitettu vain niille jotka pääsevät 144 000 joukkoon paratiisiin. Muuthan ovat maanpäällä, vähän niinkuin vain tavallisemmin liharuumiseen henkiin herätettyinä. Tätä ei  testata ja se perustuu henkilön omaan tunteeseen. Näiden kyseenalaistamista ei pidetä asiallisena, se on teologisen korrektiuden mukaan epäsopivaa, koska seuran teologian mukaan tämänlaisen huijaaminen olisi pahin mahdollinen vale. Ja että Jehova rankaisee siitä. Kuitenkin käytännössä Jehovan Todistajien keskuudessa kiertelee varovaisia huhuiluja siitä että "onko se ja se" aidosti nouseva. Esimerkiksi helluntailaistausta nähdään riskinä. Helluntailaisuuteen kun tämänlainen oman itsen korostaminen kuuluu Jehovan Todistajien mielessä oleellisesti. Anekdoottien valehtelun ja vilpittömän mielen kohdalle on määritelty hirveät kiellot, kaikki tietävät että tarinointi on epäluotettavaa tai ainakin sitä ei voi tarkistaa joten ne ovat perustaltaan epävarmoja. Niihin vetoaminen toimii silti tehokkaasti koska kukaan ei uskalla nostaa epäilyä kovemmalle tasolle. Se on vain sellaista pseudonurinaa jota kuulee sivupöydissä kun yksilöillä ei ole parempaa tekemistä kuin juoruta toisista.

Kokonaisuus on kompositio.

Väitänkin että ylläolevat elementit muistuttavat siitä että on aivan täysin mahdollista, eikä ollenkaan irrationaalista ainakaan, nähdä että apostolit ovat erehtyneet tai valehdelleet tai että tarinat ovat kertomaperinnettä. Ihmiset voivat tehdä juuri tuonlaisia asioita. Se ei ehkä sovi mielikuvaan joka ihmisillä on rehellisistä vilpittömistä ihmisistä. Mutta rehellisesti sanoen se on näiden ihmisten ylenmärääistä sinisilmäisyyttä - joka on tosin siitä kannustavaa, että se kummunnee heidän itsereflektiostaan, eli se heijastaa sitä että nämä yksilöt ovat itse hyviä ihmisiä. Valitettavasti moni ihminen ei ole. Ja heille uskontojen perustaminen tuntuu olevan jonkinlainen harrastus.

Monet kulttijohtajia seuraavat ihmiset uskovat heidän vilpittömyyteensä koska he eivät itse valehtelisi sellaisista asiasta. Osa seuraa vallan vuoksi ja valehtelee. Yksittäisiä motiiveja ei ole syytä eikä edes tarpeen lähteä erittelemään tätä tarkemmin. (Argumenttini ydin on siinä että tämä vaatisi psykologiaa joka on arvon kristityille automaattisesti by definition "epätyydyttävä ja hutera" kun se ei sovi heidän minäkuvaansa ja maailmankuvaansa kun se antaa epämiellyttävän tuloksen ja kaikkea. Tässä argumentissa riittää että tiedämme mitä voi tapahtua.) Se, miksi nykymaailmassa uskonnoissa on vähemmän marttyyrikuolemia johtuu lähinnä siitä että on maita joissa ei isketä hengiltä mutta joissa on näkyvyyttä. Näissä uusia lahkoja putkahtelee säännöllisesti koska mainostaminen on helppoa ja vainoa on vähän. Näin sikiää skientologien kaltaisia järjestöjä joissa ei kuolla marttyyreina koska tälle ei ole tarvetta. (Jos skientologiassa olisi tarvetta, niin luultavasti lentelisi kyllä omien jäsenten veri heillä. Rehellisest sanoen kammottava järjestö on se.) Sitten on maita joissa vainotaan, ja joissa myös syntyy ties mitä. Näissä vain myös kuolee enemmän porukkaa. Niin että Kiinastakin saamme tietää vain jostain Falun Gongista. (Jota kannattavat ihmiset ovat todellakin valmiita kuolemaan.)

Kaikki uskonnot lähtevät kulteista ja lahkoista. Sillä uskonto kerää jäseniä, eikä yht'äkkiä synny jättimegauskontoja yhdessä päivässä. Pieni määrä toimii tietyllä rakenteella ja tämä muuntuu jäsenmäärän kasvettua muunlaiseksi uskonnoksi. Syntyy instituutio. Kristinusko oli Jeesuksen aikana ja sen jälkeen lahko. (Monien sen aikalaisten mielestä peräti juutalainen lahko.) Kristinusko on kompositio jonka osat ovat kaikista lahkojen toiminnoissa aivan tavallisia. - Kristinusko on siis ihmeellinen korkeintaan samalla tavalla kuin joku sairas narkomaani on ihmeellinen kun tällä on kaikki narkomaanien perussairaudet kun keskimäärin narkomaaneilla on vain osa narkomaanien perussairauksista. Se on helppoa nähdä tilastopoikkeamana joita saadaan ihan sillä että narkomaaneja on paljon. Kristinuskoja on tietysti vain yksi, mutta kultteja ja lahkoja sitten onkin ollut todella monia. (Ei siinä voi sanoa muuta kuin että käyttäkää vähemmän huumeita tai uskontoja.)

Näin ollen uskoisin että voidaan sanoa että ei tarvitse olla hoopo uskoakseen että alkukristittyjen kova usko olisi mikään todiste siitä että uskon kohde olisi sekin ns. totuudenmukainen. En haluaisi lähteä sille tielle että kristitty joka uskoo että näin on olisivat hoopoja. Sillä olen agnostikko. Kuitenkin näyttää että ihme on selityksenä melkotavalla ontto ja puutteellinen, sellaisella oletuksenvaraisella tavalla joka kertoo että tässä kohden on kysymys enemmän mielivallasta, premissienvalintahipasta, kuin mistään järkevästä totuudenetsinnästä. Usko tosin onkin sitä että uskoa ei etsitä, se väitetään omistetuksi. Usko on sitä että vääräoppisia kutsutaan sulkumielisiksi joiden pitäisi etsiä totuutta siitä uskovaisten jo hallussaolevasta uskosta. Sillä uskovainen tietää paremmin. ~ Esimerkiksi suoralta kädeltä Uskova tietää sen, onko kaksoisvelihuijaus todennäköisempi ja tieteellisempi ja parempi selitys kuin yliluonnollinen ihme. Heille "epätodennäköinen" ja "uskottava" on enemmän tunneasia kuin tosiasia. Ja sitten he vaativat muita hyväksymään, paitsi sen että asia on tunneasia eikä tosiasia, että alistumaan siihen että kysymys on juuri heidän ylivoimaisesta supertunteesta joka on aitoa toisin kuin muiden, kuten ateistien, agnostikkojen tai buddhalaisten deluusiot ja harhat.

---

Kirjoittaja on wannabe-kulttijohtaja, jonka toistaiseksi osallistujattomaksi jääneet hengelliset kurssit ovat olleet osallistujien mieleen - ainakaan valituksia ei ole kuulunut. Hänen henkisesti-jumalallisesti-annetun-spontaaneissa ajatuksenvirtamaisissa saarnoissaan aiheena voivat olla esimerkiksi Legot, My Little Ponyt sekä aivojen kaapiminen ulos nenän kautta. Samanaikaisesti.