Soveliaasta puheesta (jota et ehkä löydä tästä kirjoituksesta)

Kalervo Niementaus paheksui kiroilukulttuuria. Hän kuvasi kirosanavetoista kulttuurista "suvaitsevaksi alennustilaksi". Ymmärrän toki sen, että kiroilua pidetään pahana. Mutta poliittisten blogien kontekstissa on hieman omituista törmätä siihen että asiaan vedottiin ensi sijassa "huolestuneena, näin neljän lapsen isänä". Ja korostettiin, että "Nuorena poikana oltiin kovia kun uskallettiin se sanoa, nykyisin se lähinnä huvittaa..aikuisen ja eritoten naisen kirjoittamana lähes naurattaa." Tässä ei selvästi ole kysymys enää hyvistä tavoista. Kysymys on moralismista. Kun kirosanan käyttöä kiinnitetään ikään ja sukupuoleen, on selvää että kiroilussa on kyse paitsi siitä että kiroillaan niin myös siitä ketkä kiroilevat.

Pekka Pihlanto viittasi kiroilun kohdalla myös siihen ajatukseen että kiroilu on älyn puutetta. "Joka joutuu turvautumaan törkeyksiin, osoittaa paitsi sivistymättömyytensä myös sen, että asia-argumenttien pakki on tyhjä." Teoria on yleinen. Ja se varmasti johtuu siitä, että kiroiluun usein turvaudutaan kun muunlaiset sanat loppuvat. Joten tämä sitten koskisi kiroilua noin kategorisesti. ; Oli mielenkiintoista huomata myös miten kommenteista löytyi toinenkin suuri linjaus. Jorma Moll kertoi että "Väitetään myös että kiroileminen on osoitus epäselkeästä ajattelusta. Kun tuon aikanaan kuulin aloin seurata ihmisten puheita siltä kannalta. Nykyään yhdyn väitteeseen. Melkein samaa tekee mieli sanoa sivistyssanojen käytöstä, paitsi ammatti- ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä." Pihlanto tukee viestiä "Totta on - kun ajatus tökkii, ei keksitä muuta kuin kirosana. Se vastaa usein englanninkielisten well -sanaa tai muuta täytesanaa, joka antaa pienen hengähdystauon ajatella sopivaa vastausta. Sivistyssanojen käyttö on turhaa keikarointia tavallisessa keskustelussa." Niementauskin ilmaisee olevansa tästä samaa mieltä "Täällä toki kirjoittelee professoreja, sun muita oppineita, joilta asian jotenkin ymmärtää, mutta kun (kenties itseään korostaakseen?) sitä tekee "rahvaskin", niin se tuntuu huvittavalta. Toki sellaisen kirjoittajan vika ole se että itsellä vain kesken jäänyt keskikoulu, mutta jonkun verta potuttaa, kun pitää aina välillä googletella että tietää mistä toinen puhuu."

On selvää että kysymys ei ole kohteliaisuudesta, pelkästä kohteliaisuudesta. Tai itse asiassa kohteliaisuudesta lainkaan. Tämä toki paistaa kommenteista joissa selvästi kiroilijoita käsitellään tavalla josta on haastavaa löytää sivistystä, saati sydämen sivistystä. Selvästi tässä ei niinkään ajeta sinänsä monesti tarpeellisiakin hyviä tapoja. (Tätä tietysti voi olla vitun vaikeaa uskoa minun sanomakseni. Mutta ei tämäkään paskaperse nyt vittu ihan kaikkialla perkele kiroile. Saatananvittu sitä pitää tietää mitä jumalauta laukoo helvetti kellekin.)

Olen paikoitellen erittäin samaa mieltä kirosanoista. Kun kirosanat jättää pois, on ilmaisuun käytettävissä oleva sanasto suurempaa. Tai oikeastaan ei ; Tutkimuksissa ne jotka keksivät paljon kirosanoja tuntevat muitakin sanoja enemmän. (Kirosanat ovat osa sanavarastoa joten tämä nyt tuskin mullistaa kenenkään mieltä.) Mutta onhan se miellyttävämpää.

Samoin on hyvä tiedostaa että kieli on kommunikaation väline. Ja jos viesti ei tule ymmärretyksi on syytä miettiä johtuuko tämä siitä että viestiä ymmärtämätön ei ole viestin tarkoitettua yleisöä. Vai siitä että viestijä on huono. Tosin jos jokin minun tekstini saa ihmisen oikeasti menemään sanakirjan ääreen, niin sitten olen tyytyväinen. Sillä se tarkoittaisi sitä, että tekstistä on opittu vähintään tuo yksi sana. Ja kiinnostusta sanan oppimiseen on ollut joten se on varmasti kunniakasta elinikäistä oppimista korostavan yhteiskuntammekin silmissä. (Tosin en usko että sanakirjaan oikeasti mennään. Sanotaan vaan tl;dr. Joskus ei voi kuin ihmetellä miten tiedottomassa tilassa on mahdollista ylipäänsä näpytellä kasaan tekstiä. Tekstiä joka ilmeisesti ei läpäisisi vanhan keskikoulun seulaa.)

On kuitenkin melko selvää että kun isketään sekä sivistyssanoihin että kirosanoihin, on kysymys enemmän kielen "normalisoinnista". Tai oikeastaan kielen keskiluokkaistamista. Paheksumalla tiettyjä puhumisen tapoja luodaan hyvien tapojen ja "huolestuneen vanhemman" harrastamalla lasten suojelulla ilmapiiri joka normittaa hyvin monia ihmisiä. Sitä on helppoa viitata sivistykseen kuuluviin hyviin tapoihin ja etikettiin samalla kun unohtaa että sanavarasto kuuluu yleissivistykseen. Ja että ihmisten alentaminen paarialuokkaan väärän sanavalinnan kautta on kohtuu vahvasti ns. sydämen sivistyksen vastaista.

Itselleni, jolla -erityisesti "livenä"- joka toinen sana on sivistyssana ja joka toinen kirosana on törmännyt tähän ongelmaan. Saan kuulla siitä miten on syytä siistiä puheita. (Yllättävän harvoin tosin.) Ja toisaalta saan kuulla siitä miten teitittelu ja muut vastaavat muodolliset läsnäolon tapani ovat "etäännyttäviä". ; Mutta mitä minä tälle voin. Aloitin lukemisen hyvin nuorena ja turmelin mieleni lapsesta lähtien korkeakulttuurikirjallisuudella. Olisi turhaa väittää että tämä ei olisi vaikuttanut siihen miten käsitän "kielen käyttämisen". Kiroilemaan opin vasta melko kypsässä iässä. (Olin lukioon mennessäni tunnettu siitä että en kiroile.) Mutta sitä on sitten tullut harjoitettua sellaisissa elinympäristöissä joissa kiroilu on toinen äidinkieli.

Tämä on lähinnä täydennys hyvin yleiseen ilmapiiriin jossa tietyt aiheet ovat tärkeitä ja jaettuja. Jossa niistä kannattaa olla samaa mieltä kuin muutkin. Kun retoriikkakin pitää sovittaa muottiin, on hyvin vaikeaa löytää sitä osaa kielenkäytössä jolla sitten voisi oikeasti tehdä sitä mitä varten kieli on. Eli ajatusten välittämiseen. Tuntuu että kommunikointia normitetaan niin paljon että viestintä tavallaan loppuu. Olen muutenkin erityisen kiinnostunut siitä miten ns. "kunnon ihmisillä" on oikeasti tapana määrittää sallittu kieli hyvinkin tarkasti. Eihän tässä voi kuin lainata Stephen Frytä joka esitti asian ytimekkäästi "The sort of twee person who thinks swearing is in any way a sign of a lack of education or a lack of verbal interest is just f*cking lunatic."

Kun "kohteliaisuus" on tekosyy jolla syytellään ja moititaan ihmisiä esimerkiksi typeriksi tai huvittaviksi briljeeraajiksi pelkästään siksi että he käyttävät jotain omasta mielestä vääriä sanoja. Sanoja jotka tuntuvat liian banaaleilta tai oman käsityskyvyn ylittäviltä. Kun tälläinen haukkumisasenne nousee esiin, on selvää että kyse ei ole ystävällisyydstä, kohteliaisuudesta ja siitä että pyritään olemaan toisille decent human being. Kun retoriikkaantarttujien asenne on näin haukkumiskeskeistä ja ihmiseenkäyvää, on selvää että vastavuoroisuuden nimissä syntyy into vastata samalla epäkohteliaalla linjalla takaisin.

Mutta niinhän se on. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Koska kun on elossa sitä ei ole ja kun se on kohdalla siitä kärsivät muut. Tyhmyys, kusipäisyys, asenteellisuus, huono sanavarasto ja pikkumainen asenne ovat vähän samanlaisia.

Taikarenkaat

Olen viettänyt pääsiäistä Pohjanmaalla. Tämä on ollut hyvin erikoinen reissu, koska olen laulanut selvin päin. Tämän lisäksi minulla on ollut aikaa miettiä ja tämän seurauksena olen tehnyt kenties radikaaleimman maailmankuvamuutokseni sitten teini-iän. (Mistä en kirjoita nyt, asia vaatii aikaa ja lähteentarkistusta jota en voi tehdä koska matkustan kevyesti. Asiat ovat ulkomuistissani mutta en luota muistiini.) Minulla on ollut siis syvä maailmankuvallinen kriisi samalla kun vierailen äitini luona ja olen käynyt kirkossa ja karaokessa. Olen elänyt mielenkiintoisia aikoja.

Lomassa mielenkiintoista on ollut se, että sen voisi tiivistää harmonia -käsitteen ympärille. Olen, paremman tekstimateriaalin puutteessa, analysoinut ja purkanut hänen juttelujaan. Niiden taustalla on ollut hämmentävä asia joka selittänee monta asiaa. Hän tavoittelee harmoniaa. Tavoilla jotka vaikuttavat pinnallisesti omituisilta. Esimerkiksi hän saattaa soittaa keskiaikaista kirkkomusiikkia kovalla volyymilla mutta Lordia pitää soitta hiljaisella volyymilla. Minusta ne pitäisi mennä toisin päin. Mutta hänestä ensimmäistä on tuettava koska se on harmoniaa ja jälkimmäistä on vaiennettava koska se ei ole sopuisaa. Tämä selittää varmasti sen, miten kitchintäyttämää lomaa olen viettänyt. Kaikki on hirvittävän herttaista. Äitini näkee hirvittävästi vaivaa harmonian eteen, ja kun tämän vie riittävän pitkälle kaikki näyttää hieman kitchiytyvän.

Toisaalta tätä kautta kaikesta tulee hieman normatiivista. Äitini tavat luokitella maailman tapahtumia ovat eettis-käytännöllisiä. Maailmassa toimimisessa on tärkeää että ajaa oikeaa puolta tietä. Joka on mielivaltainen de jure -sopimus. Tämä kuitenkin palvelee käytännön elämää ja ajaa sitä että emme tapa toisiamme. Tämänlaisessa fyysisen todellisuuden sekundarisoinnissa on jotain niin poikkeuksellista ja jopa röyhkeää että en voi jossain määrin olla pitämättä siitä.

Tämä herttaisuus toki asettautuu myös testimuotoon. Esimerkiksi kun sain valita eri paidoitsa pitkänperjantain kirkkoon, oli annettujen vaihtoehtojen joukossa pinkki paita. Olisin halunnut sen. Kun kerran olen jo menossa kirkkoon niin voin sitten saman tien tehdä sen omilla ehdoillani. Kyseinen paita oli annetuissa ja tarjotuisa vaihtoehdoissa ja minun käskettiin valita. Tarjottuja vaihtoehtoja oli lisäksi kaksi joten kysymys ei ole kovin mielekäs jos molemmat eivät ole valittavissa. Siksi valinnallani ei ollut merkitystä ja se tiivistyi enenmmänkin jonkinlaiseksi hyvän maun testiksi. Joksikin jossa voi epäonnistua. Tämä on itse asiassa yhteensopiva harmonian kanssa siinä mielessä että jossain mielessä harmoniaa on vain jos sillä on olemassa vaihtoehto. Paidan väri ei toki ole kovin suuri kriisi. Eikä epäonnistumiesta tehty numeroa. Joten kyseessä on enemmänkin huomio. Joka kertoo sen tosiasian että harmonia on usein nimenomaan sensuurin varaan rakennettua.

Toisaalta myös karaokelaulu oli sinänsä kiinostavaa, että äitini sattui valitsemaan kappaleen josta minusta on tehtävä jonkinlainen optimismitesti. (Äitini on hyvä laulaja - minä en. On itse asiassa jännittävää miten hän katsoo musiikkia tavalla joka on itselleni musiikissa vieras mutta joka on tuttu miekkailussa. Hän luokittelee lauluja sen mukaan miten vaikeita tai helppoja ne ovat. Hän ei ole kovin historiatietävä, eli hän laulaa klassisia historiallisia kappaleita joista hän tietää suunnilleen sen että ne ovat vanhoja. Hän tietää miten ne tehdään. Minä mietin onko se siisti kappale, minkälaita asennetta se yrittää välittää ja onko siinä mikä sanoma ja mikä historiallinen konteksti. Hän valitsee kappaleen joka on harmoninen ja sitten merkittävää on vain se miten se lauletaan. Which is pretty cool when you think about it.)

Hän valitsi lauluksi "Kultaiset Korvarenkaat". . (Olisin halunnut laulaa karaokessa "jokainen on vähän homo" -kappaleen, mutta en osannut sitä, mutta se oli vaihtoehdoissa. Olisin halunnut laulaa myös "Urheiluhullu" -kappaleen mutta jostain syystä se ei ollut vaihtoehdoissa vaikka ainahan se on. Sen lisäksi olisin halunnut laulaa "Sorsanmetsästys" -laulun joka oli vaihtoehtona, mutta kun nostin ehdotuksen pöydälle ihmisillä tuli kiire poistua, joten se käytännössä kiellettiin minulta. Joten piti tyytyä muuhun. En nyt kerro mitä hävettävää lauloin. Laulun on joka tapauksessa esittänyt yhtye, jonka nimi ei yleisestä väärinymmärryksestä huolimatta käsittele vuorokaudenaikaa vaan sitä ääntä jota ihminen päästää pöntöllä kuultuaan kyseisen yhtyeen kappaleita.)

Nähdäkseni kappaleen voi tulkita kahdella tavalla. Äitini on optimistisehko harmonian ystävä, joten hän tulkitsee laulun siten että myydyt kultaiset korvarenkaat ovat oikeasti taikarenkaat joiden avulla saadaan ihania asioita. Minä olen kyynis-melankolinen ja näen että mustalaisämmä on kusettamassa rihkamalla ja taikauskolla. Väittäisinkin että jos katsot asioita pääasiassa hyvän kautta, näet laulun toivon etkä petoksen kautta. Ja jos olet optimisti pidät tästä positiivisesta tulkinnasta ja vihaat sitä negativista tulkintaa ja tämä valinta vaikuttaa siihen pidätkö kappaleesta. Optimisti pitää tämänlaisista kappaleista. Kyynikko näkee laulun negatiivisen kautta. Mutta siihen on tietysti parhaimmillaankin vaikeaa suhtautua muuten kuin ironisesti. (Minusta tuo laulu pitää tosin olla miehen laulama. Tai muuten se on omituinen kuin muuan "Aikuinen nainen" miehen laulamana.)

Mitä on normaali ja odotettu?

"Black Box" -sarjan ensimmäinen osa oli hyvin suuri pettymys. Se oli "Housen" tekijöiden uusi sarja. Ja tämä näkyy. Tosin ei hyvässä. Pahiten kusevat henkilöhahmot ; Päähenkilöä näyttelee sievä näyttelijä, joka on teatraalinen ja etäännyttävä. Häntä ei oikein esitellä ja tämän vuoksi syvä syöksy bipolaarisen mielen vierauteen tuntuu varsin kököltä. Kysymys ei siis ole itse teemasta vaan siitä että sarja menee liian nopeasti liian syvälle, eikä valmistautumaton katsoja yksinkertaisesti kykene välittämään päähenkilön ongelmista. Oman haasteensa antaa tietysti bipolaarisuus itse, sillä se heittelee tunteita ja käytöstä suuresti. Hahmosta ei tahdo saada mitään selvää. Ja jos mysteeri olisi hyvä, niin tässä tapaukessa se ei tarjoa mysteeriä vaan samastumisvaikeuksia. Joka on aina huono tarinankerronnassa.

Toinen asia jossa sarja kusee on sitten sen tiedesuhde. Toki "Housen" kanssa on totuttu "tiettyyn laatuun" että "tiettyihin, sanotaanko, vapauksiin". Monet asiat oli hoidettu osaavasti, eivätkä ne puutteet sinällään haittanneet ; Viihteen tehtävänä ei ole olla tieteenfilosofian oppikirja. Ja ne voivat minun puolestani pitää sisällä jopa epätosia elementtejä. Mutta tämän uuden sarjan henki on sellainen joka on siitä paha, että se hieroo tiettyjä hyvin toistuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluuloja jotka ovat ongelma. Ja joita sarja lietsoo ja syventää sen sijaan että ratkaisisi.

Tähän maailmaan saa otteen kun katsoo mikä on aloitusjakson suhtautuminen neurologiaan. Sarjan päähenkilö on bipolaarinen nainen joka tutkii epänormaaleja aivoja samalla kun häntä vaivaa koko käsite normaali. Muutenkin neurologi toimii kuin psykiatri, potilaiden kanssa humaanisti vuorovaikuttaen. Hän kuitenkin muka johtaa tutkimuslaitosta. Joka vaatisi ... no muuta kuin hoitsuna toimimista. (Mielestäni vahva mutta hullu nainen tälläisessä roolissa olisi todella mainio asia.)

Miten niin epänormaali suhteessa normaaliin: luulin että kysymys on vaikutuserojen havaitsemisesta?

Kuitenkin jos aivojen funktioita katsotaan, voidaan katsoa sellaisia ajatuksia mitä vaikka neurologiaa seulovan Damasion kirjoista löytyy, ne ovat itse asiassa melko kaukana normaali-epänormaali -dikotomista joiden varaan sarja rakentaa narraationsa. Jos Damasio esimerkiksi tutkii aivovammapotilaita, leesio voi kenties vaikuttaa epänormaalilta siksi että se on harvinainen tavallisten ihmisten keskuudessa. Mutta tosiasiassa leesio on merkittävä lähinnä siksi että se on variaation lähde. Jos aivoista puuttuu osa X ja toisissa se on, saadaan selville miten tämä aivojen osa X vaikuttaa. Kysymys ei ole siitä mikä on normaalia ja mikä ei ole normaalia. Vaan siitä mikä muuttuu. Korrelaatio ei ole normatiivisuutta.

Itse asiassa ihmettelin miten televisiossa älykkäät ihmiset taputtivat niin innolla neurologiksi kuvatulle neurologille joka kuulosti humanistilta. Ei siksi että humanismi olisi huonoa, vaan sillä että neurologia on lähempänä klassista luonnontiedettä ja esiin tuotu humanismi on jotain sen tyyppistä joka on sen verran alkeellista että sentasoiset eivät kiinnosta humanistiseen filosofiaan syventyneitä. ; Heillä on paljon sofistikoituneempaa materiaalia. On vaikeaa nähdä miksi he taputtisivat skientistiä joka ilmiselvästi suorittaa filosofian peruskurssin mietintöjä heidän edessään luennolla.

Itse asiassa ajatus neurologiasta normatiivisena onkin se asenne joka tästä puheesta, kenties tahattomasti, välittyi. Silloin voidaan vetää mielet vaikka Helsingin Sanomien kirjoitukseen joka käsitteli juopaa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Siinä viitataan Snown näkemykseen siitä miten akateeminen kulttuuri on kahtiajaettu. Ja kuinka "luonnontieteilijöiden kulttuuri oli jäänyt pahasti ihmistieteisiin nojaavan kulttuurin jalkoihin. Ei-luonnontieteilijät eivät hyväksyneet luonnontieteellisten saavutusten kulttuurista merkitystä." Luonnontieteiden osaamattomuudella voidaan jopa ylpeillä koska sitä pidetään kylmänä ja kovana ja kulttuurisidonnaisena.

Tämä on jossain määrin totta. Sillä kun katsotaan viime aikoijen koulutuskeskustelua, voimme muistaa kuinka isoa riitelyä heräsi kun esitettiin että historiasta tehtäisiin vapaaehtoista. Samanaikaisesti fysiikasta on yksi pakollinen kurssi jonka asiasisältö on ajettu äärimmäisen matalaksi. Sotahistorian osaaminen tuottaa humanisteista oleellisia tarinoita kun taas fysiikka ei mitään. Ei siitä huolimatta että kvanttimekaniikan ymmärrys on vaikuttanut elämäntapaamme enemmän kuin suunnilleen mikään. Sillä elämme teknologisessa kulttuurissa jossa pitäisi tiedostaa että McLuhanilla oli relevantti mahdollisuus kun hän korosti että väline on viesti. Siksi tietokoneen toimintaperiaatteen tiedostaminen olisi tärkeää periaatteessa myös humanististen seikkojen vuoksi. Mutta tälle ei oikein haluta antaa yleissivistykseksi laskettavan arvostuksen viittaa.

Itse pidän tätä stereotyyppinä, mutta "Black Box" tuntui alkujaksonsa puolella heijastavan tätä stereotyyppiä jopa tarpeettomasti. Kun korrelaatiot ja normatiivisuus menevät sotkuun, on lopputulos häiritsevä. Toki naturalistien ajattelu voi tuntua helposti tyypittävältä. Mutta kenties asista voi antaa eriävän mielipiteen.

Voisin ottaa asian esiin klassisen "ihmeen" kautta.

Ilmoilla on tyypittelevä ajatus että skientisti a priorisesti kiistää ihmeen mahdollisuuden ja vetoaa sattumaan, koska sattuma on mahdollinen. Ja uskova maailmankuvallisesti taas sallii yliluonnollisen voiman jonka tuottaman ihmeen vaihtoehtona ja on näin vähemmän torjuva ja suopea. (Paitsi että jos siinä halveksutaan naturalismia suppeana ja kahlitsevana niin tämä "avomielisyys" paljastuu välittömästi valehteluksi ja illuusioksi. Paskapuheeksi.) Tästä syntyy helposti ajatus siitä että luonnontiede vaatii normaalia ja poikkeava on jotain jota se torjuu. Ja että silloin kun tieteeltä loppuvat sanat, se kutsuu ihmettä sattumaksi.

Kahtiajako on vanha. Samuel Johnson ja Pierre-Simon Laplace ovat pohtineet tätä teemaa. Heillä ongelmana oli se, että jos epätodennäköinen tapahtuu, onko se yhteensattuma vai onko sen takana jokin suuri selittävä voima, jonkinlainen tuntematon "piilomuuttuja" joka tekee epätodennäköisen todennäköiseksi.

Valitettavasti se on kovimmillaan uskonnollisessa keskustelussa. Silloin sattumahypoteesia vastassa on "piilomuuttuja Jumala". Siinä voidaan esimerkiksi keskustella siitä että jos heitämme kolikkoa satoja kertoja kertaa ja havaitsemme että se tulee joka kerta kruuna yllä alas. Tällöin voidaan ajatella että tämä täsmällisyys olisi ihme. Kuitekin moni paatunut ateisti muistuttaa tässä että mikä tahansa sekvenssi on saman arvoinen. Jokainen kolikonheittosarja on täsmälleen yhtä todennäköinen. Joten kaikki olisivat yhtä ihmeenomaisia.

Ongelma vaikuttaa ongelmalta ellei avuksi oteta "kauheaa kaksiarvoista logiikkaa". Tästä paradoksista on itse asiassa olemassa matemaattinen malli. Sen perusideana on soveltaa Kolmogorov kompleksisuutta. Se ei mittaa lainkaan merkkijonon todennäköisyyttä vaan arvioi sen sijaan mallien osuvuutta. Eli se katsoo paljonko yllättävyyttä prosessiin syntyy. Karkeasti sanoen viestinä on juuri ns "häviötön pakattavuus". Salaisuus on siis siinä että vaikka kaikki permutaatiot ovatkin yhtä todennäköisiä niin kaikki kombinaatiot eivät ole. Ja siksi tässä hylätään intuitiivisesti liiankin vahvasti ilmiselvyytenä pidetty ajatus siitä että katsotaan syntymekanismia ja sitä millä todennäköisyydellä se tuottaa juuri tämän yhden permutaation. Tämä menee roskakoriin, koska lähestymistavassa ei käytetä suoraa todennäköisyyttä vaan ilmiön pakattavuutta, joka on hitusen eri asia.
1: Tämä tarkoittaa sitä että jos merkkijono on pakattavissa on pakko hylätä ajatus siitä että yhteys olisi sattumaa. Pakkaamattomissa oleva taas sanoo että sattuma on paras selitys. Tästä poikkeaminen ei toki ole mahdotonta mutta koko matematiikan taustalla on kuitenkin se, että todennäköisyys sattumalle pienenee nopeasti eksponentiaalisesti ja näin vähänkin pidemmillä jonoilla todennäköisyys korkeasti pakattavalle jonolle tiivistyy lähelle nollaa. Näin esimerkiksi kolikonheittoesimerkki näyttää että on järkevämpää odottaa että kolikko ei ole tasapainossa. Eli sen takana on paljon paljon todennäköisemmin jokin muuttuja. (Mahdottomuus hämää tässä todellakin mieliä. Ja tämä on nimenomaan ateistien ajattelutavalle tyypillinen hämääntyminen.)
2: Toisaalta tästä sattumasta ei voida nimenomaan vetää tulkintoja ihmeeseen koska se mitä havaitaan on se, että jakauma ei ole satunnainen. Ja todennäköisyyksiä verratessa oletetaan "normaali odotettava jakauma" johon verrataan. Jos asia ei osu, niin tämä jakauman satunnaisuus kumoutuu relevanttina vaihtoehtona. Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että jatkoselitys voisi olla mekanismiltaan mikä tahansa. Ratkaisu ei nimittäin vaadi sitä että kolikko olisi painotettu, vaan Jumalakin olisi mahdollinen. Mutta tämä vaatisi syy-yhteyksien tutkimista. Kolikon painotuksen voi tarkistaa vaa-alla. Ja vaikka rukousparannus olisi yliluonnollinen se kuitenkin vaikuttaa normaalimaailmassa, joten rukouksen ja paranemisen välinen korrelaatio voitaisiin havaita vaikka kaksoissokkokokeella tai muulla vastaavalla järjestelmällä. Muu olisi ns. jumping the conclusions.

Tässä mielessä klassinen puska-ateisti saattaa muistuttaa stereotyyppien naturalistia. Ja tällöin tilanne saattaa näyttää maailmankuvien kisaamisesta jossa molemmilla on hyvä ja vankka perusta. Tarkemmalla miettimisellä molemmat stereotyypit ovat typeriä. Tiede ei ole normatiivista, mutta ei se tarjoa tilaa ihmehörhöttelyllekään. "Black Boxin" peruspremissi on siis jotain joka vaikuttaa yhtä omituiselta kuin joidenkin ajatus siitä että neurologia olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittua koska emme tiedä edes miten tietoisuus syntyy aivoissa. Se vaatii hyvin omituisen ja vahvasti ideologisen perustan ollakseen lainkaan uskottava. Ja se nojaa enemmän Dunning-Kruger -efektiin kuin siihen että tällä maailmankuvalla olisi jokin relevantti paikka minkäänlaatuisen keskustelun osana.
1: Ja  tämän Dunning-Krugerin vuoksi käy käytännössä niin, että huomio keskittyy liikaa is-ought -ongelmaan ja naturalistisen virhepäätelmän liepeille. Kun ongelmana ei ole se onko keskiarvo oikein, vaan siitä että keskiarvo ja tavallisuus ylipäätään nostetaan tarpeettoman vahvaan kuningasrooliin, kun luvut itse kuitenkin puhuvat jakaumista ja variaatiosta jotka ovat faktoja koskevia asiantiloja aivan kuten ilmiön tavallisimman piirteen todennäköisyys ja keskiarvokin. Virheet on tehty jo ennen is-ought -kysymystä. Ja vaikka tuo on kiinnostava ja relevantti filosofinen pulma, vikana on se että se värittää liiaksi kaiken keskustelun.

Eihän tässä voida sanoa muuta kuin että tieteen tehtävänä on selvitellä asioita. Että vain ideologioilla on faktoja joita se levittää dogmina ja joiden pohjalta se rakentaa oikeaoppisen tulkinnan. Tieteessä on kysymys uusien juttujen selvittämisestä. Jos olisi aivan syvästi ilmiselvää miten kognitio syntyy neuroneissa, niin tutkimukselle ei olisi enää oikeastaan tarvetta. (Ne olisivat kuriositeetteja kuten Galileon pudottelukokeiden toistamista Pisan tornissa.) Pitäisi panostaa tutkimus johonkin muualle. Ja että prosessissa ei kerrota mikä on "normaalia" saati että "normaali" olisi keskivertoa jossa kaikki olisi tasaista ja harmaata. Sillä kuten pakattavuuskäsitys saattaa muistuttaa, se vaatii variaatioita. Keskiarvon lisäksi on sellaisia tilastollisia ominaisuuksia kuin jakauma. Frekvenssi ei tiivisty siihen mikä on keskiarvo tai mediaani. Paitsi aivan liian monilla, that is.

Palauttaakseni tämän sarjaan

Sarjan tiedekäsitys on oleellinen koska sen varaan on rakennettu valtaosa konflikteista ja tarinasta. Pulmat nojaavat siihen että tämä jaottelu on tosi. Se voi vaikuttaa ensivaikutelmalta tutulta. Koska virheuskomus jota se levittää on hyvin yleinen. Toisaalta se voi näyttää uskottavalta siten että se tuo esiin arkielämästä tuttuja ihmisiä jotka noudattavat näitä stereotypioita. Ja tekee näistä sitten koko ilmiötä kuvaavan voiman.

Sarjan perusongelma onkin siinä että se paradoksaalisesti pitää pienten ja heikkojen puolta. Se näkee miten epänormaali ja hullu voi olla kulttuurille ja tieteelle arvokas. Se kuitenkin toisaalta noudattaa hyvin kliseistä normatiivista luokittelutapaa maailmassa ja tätä kautta se ei itse asiassa vapauta vaan lähinnä korostaa että vapaus koskee vain näitä tiettyjä ryhmiä. Niille vapaus toki kuuluukin, mutta olisi mielenkiintoisempaa havaita että se kykenisi myös luomaan uudenlaista kriittisyyttä. Sellaista joka vaikuttaisi vapauttavasti tiedottaen tosimaailmassakin olevasta kahlinnasta ja tuomitsemisesta.

Siihen asti luonnontieteilijälle on varattu friikin kaapu. Hänet nähdään kylmänä ja kovana ja normatiivisena, jota vastaan pehmeä ja lempeä humanistinen sivistys asetetaan, ikään kuin jonain joka parempana, syvällisempänä ja eettisempänä ja kaikella tavoin syvemmin ymmärtävänä sitten ottaa hallittavakseen heikon, pahan ja puutteellisen. On hieman surullista huomata että erään oman suosikkisarjan tuottajat ovat latistuneet ja alkaneet tuottamaan sen tyylistä ilmaisua jota on ilmoilla muutenkin aivan liikaa. Sarjan ongelmana ei olekaan se, että tämä peruskysymys normaaliudesta ja hoitamisesta ei olisi merkittävä. Ongelmana on se lattea tapa jolla se tekee sen.

ecce lesbo (eli inhimillisestä variaatiosta)

Kirjoitin aiemmin hieman leikkimielisen ja "lähinnä puolivakavan" tekstin jossa lähestyin "luonnollista etiikkaa" evoluutio ja funktion määritelmä mielessäni. (Ja sain erikoisia lopputuloksia homoseksuaalisuuden kohdalla.) Se tuli mieleeni kun luin Wilkinsin tuoretta tekstisarjaa joka käsittelee evoluutiota ja variaatiota ihmisten käyttäytymisessä. Huomioissa on paljon samaa.

Yritän aluksi referoida Wilkinsiä siten että alustan varsinaisen asiani.

Wilkins lähtee argumentissaan yksinkertaisesti siitä, että aina jos tarkasteltavassa kohteessa on variaatiota on syytä katsoa muuttujia. "In any field that has statistical variation, it is necessary to isolate the variables. Biology is all about statistical variation of populations" Ja ihmisten käyttäytymisessä on nimenomaan variaatiota. Ja tätä variaatiota on tarpeen analysoida tarkemmin. Sillä kun luonnossa kaikki on variaatiota, ei normin olemassaolo ole samaa kuin hyvyys. Ei edes siinä mielessä että hyvyydeksi oletetaan yksilön ja populaation hyöty siinä mielessä kuin mitä evoluutio ohjelmoi. "mere existence of a norm is no guarantee that it tracks past success (at that level of fitness bearer), and so we ought not expect that the moral landscape is an adaptive landscape to which morals have adapted, as Sam Harris has it doing" Esimerkiksi huomioon tulisi ottaa sellaisia asioita kuin;
* Johtuuko variaatio siitä että siihen kohdistuu luonnonvalintaa vai ei. Osa variaatiosta on neutraalia ja osa taas on populaatiossa siksi että ne hyödyttävät. Näitä voidaan arvioida jakauman frekvensseistä ja painottumisesta. "If there is a skewed distribution of behavioural dispositions, then the null hypothesis must be that there is some selective pressure to which a population has not yet adapted" Gaussin käyrän muoto kertoo onko populaatio saavuttanut adaptiivisen tasapainon vai onko siinä valikoitumista johonkin suuntaan.
* Samoin on syytä katsoa että variaatio voi kertoa siitä että keskiverto toimii mutta ääripäitä on silti läsnä. "There will be tails for any distribution that are seen as over-cooperative (“saintly”) or under-cooperative (“evil”)." Esimerkiksi jos optimaalinen sosiaalisuusaste olisi jotain, niin tästä poikkeavia olisi. Se, että jokin piirre on olemassa ei vielä kerro että se olisi adaptiivinen. Eikä evoluutiokaan toisaalta tarkoita sitä että kaikki nähtävät piirteet olisivat hyödyllisiä.
* Ja lisäksi adaptiivisuuden arvioinnissa olisi syytä vilkaista sitä mikä on tapahtumisen konteksti. Adaptaatiota lähestytään turhan usein siten, että ajatellaan että asiasta on joko hyötyä tai ei. Mutta tosiasiassa hyödyllisyys ja haitallisuus näkyvät enemmänkin siitä mitä ominaisuuksia muilla on. Jokin piirre joka muutoin olisi huono voi yht'äkkiä olla hyvä jos ympäristö on toinen. "Dawkins once used the metaphor of a Gangster Society (like 1930s Chicago). If you live in such a society, you have limited alternatives to be nice. If, on the other hand, you live in a Society of Friends, it is easier and more rewarding to be a grifter."
...

Wilkins nostaa esiin myös sen että käytöksessä onkin variaatiota monillaki aspekteilla. Hän luettelee ominaisuuksia joiden kohdalla ihmisten välillä on paljon variaatiota. Hän nostaa esiin jaottelun jossa esimerkiksi (1) riippumattomuus vs. sosiaalisuus (2) hyveiden vs. seurausten arvostus, (3) konservatiivisuus vs.progressivismi (4) laaja-alaisuus vs. spesialismi (5) reflektiivisyys vs. matkiminen. Nämä piirteet sitten ovat eettisen käyttäytymisen ja siihen liittyvien asenteiden ytimessä. Vaikka ne kaikki viittaavatkin laajempiin asioihin kuin pelkkään etiikkaan.

Omaan asiaani.

Olen toki hieman vastahankainen kun katsotaan evoluutiota ja etiikkaa. Olipa kysymys sitten biologisesta evoluutiosta jossa tietty käytösmalli yleistyy ja on adaptiivinen, tai olipa kysymys siitä että oppiminen ja indoktrinointi viittaavat kulttuurievoluutioon jossa menestyksekkäät kulttuurirakenteet säilyvät ja sen sijaan huonot ja epäkelvot kulttuurit romahtavat ja menestyvät huonosti ja katoavat kuin muinaisegyptiläisten uskonnot. Evoluutio toimii hyvin jos pitää deskriptiivisesti kuvata sitä miten ihmisten tai kädellisten tai jonkin muun populaation sosiaalinen rakenne toimii. Se voi perustua täysin havaintoihin, korrelaatioihin ja muuhun joka saadaan redusoitua ryhmän käyttäytymiseen. Mutta jos kysymys siirretään kysymys normatiivisuuteen että "onko moraalisuus (yksilöiden tai yhteiskuntien) kelpoisuutta korottavaa" ollaan sitten siirrytty asiaan joka ei välttämättä ole vahvasti yhteydessä tähän deskriptiiviseen tasoon. Sillä deskriptiivinen taso kertoo lähinnä miten asiat ovat, ja mikä on tietty tavoite mielessä käytännöllistä, älykästä tai viisasta. Normatiivinen taso taas kysyy onko tämä kätevyys ja hyvyys ja älykkyys "strategiallinen hyvyys" samaa kuin "eettinen hyvyys".
* Siksi esimerkiksi kun Takkirauta selittää miksi älykkyys korreloi pitkän avioliiton kanssa, en loikkaa tästä vielä etiikkaan jossa esimerkiksi pitkää avioliittoa pidetään hienona asiana välttämättä. Tai että älykkyys jotenkin antaisi avioliitolle gloriaa ja lyhyt avioliitto olisi hoopo konsepti. Sen sijaan korostan vain että noin näyttää tapahtuvan. ; Kenties kulttuuri vangitsee ja hegemoniaa seuraavat hybriksen sokeuttamat tanssivat ja tottelevat kuin orjat. Mutta tämäkin kertoo yhdenlaista selitystä miksi tietynlainen asia tapahtuu useammin kuin toisenlainen, ei itsessään että onko se oikein tai väärin. Näin vain käy.

Kuitenkin jos tämä näkökulma nyt sitten otetaan käyttöön niin sain kyhäelmääni pari hyvin vahvaa mielijohdetta Wilkinsin tekstistä. (Ne eivät ole deduktiivisessa suhteessa Wilkinsin sanomisiin, mutta intuitioni huutaa niiden väliin analogisuutta, eli intuitioni rakentaa niistä aavistuksen jotain induktiivisesta.)
1: Wilkinsin hyveet toivat mieleeni hyvin vahvasti Jonathan Haidtin tavan lähestyä etiikkaa. Haidt viittaa että selvästi ihmisten kesken on klustereita, joissa tietyt asiat ovat useammin yhdessä kuin toiset. (Johtuipa tämä sitten biologisesta evoluutiosta tai kulttuurievoluutiosta.)
2: Toinen vahva mielikuva joka minulle syntyi oli asian yhdistäminen peliteoriaan. Nashin tasapainossa usein nimenomaan sekastrategia on se kaikista toimivin tapa. Moni ajattelee adaptaatiota tai menestystä liian kapeasti. Peliteoria muistuttaa että frekvenssi merkitsee hyvinkin paljon kun ylipäätään mietimme sitä mikä on tehokasta ja mikä ei.

Ja näin saadaan palautus siihen alkuperäiseen monifunktioargumenttiini. Argumenttiin joka on itsessäänkin tehty lähinnä siksi että klassinen teologinen funktionaalisuusargumentti ja "biologinen tosiasia on että lapsia syntyy vain miehen ja naisen välillä" -tyylisissä lausumissa on samaa henkeä kuin kulttuurievoluutiota tai evoluutiota korostavissa näkemyksissä.. Jos lajin säilyminen ja hyöty ovat ne joilla asia oikeutetaan, evoluutiolla ja adaptiivisuudella on taatusti jotain sanottavaa aiheesta.

Ensimmäinen huomattava asia on että homoseksuaalisuus näyttää olevan varsin pysyvä piirre. En puhu vain yksilötasolla, vaan nimenomaan sillä tasolla että kulttuuriessa  homoseksuaalisuus näyttää nimenomaan sangen pysyvältä piirteeltä. Homovastaiset kulttuuritkaan eivät ole onnistuneet karsimaan sitä. Homoseksuaalien frekvenssi on melko pieni jos arvoidaan "mitä yli 50% sitten tekeekin on keskivertoa ja normaalia ja vähempi on vähemmistössä" -näkökulmasta. Mutta se on kuitenkin samalla yllättävän suuri jos homoseksuaalisuus olisi todella jotenkin niin tuhoisaa kelpoisuudelle kuin mitä siitä sanotaan. Jos homoseksuaalisuus suoralta kädeltä tuhoaisi kelpoisuuden, miksi se on niin yleistä? (Ja toisaalta jos se on opittua niin miksi kulttuuri ei voi vain karsia sitä täysin pois, jolloin voisimme huomata että se olisi vain opittu piirre. Sen sijaan uskonnot paitsi kieltävät homoseksuaaliset suhteet joutuvat huomioimaan että se on jotain jota ihmiset todella tekevät yllättävän yleisesti.)

Tämä vihjaa siitä että kenties kelpoisuutta homoseksuaaleille saadaankin niistä monista epäsuoran kelpoisuuden keinoista joita maailmalla on tarjota. Ihminen on lajina K -strategikko. Lapsen kasvatus vaatii paljon vaivaa. Ihmisiä on myös kuollut. Esimerkiksi oman veljen tai sisarten lasten kaitseminen on liitoksissa omaan kelpoisuuteen. Sillä sisarilla on yhteisiä geenejä. (Ja tästä päästään tavallaan siihen miksi meidän lesbot haluavat adoptoida teidän lapset!)

Uskallankin väittää että lisääntymiselimien yhteenhankaamisessa on paitsi lisääntymisfunktio, niin myös - ellei peräti etenkin - sosiaalinen funktio. (Jopa heteroliitossa on tärkeää huomioida että K -strategia on vaivalloinen, työläs ja vittumainen asia. Sitoutuminen perheeseen on tässä strategiassa nimenomaan "sitä jotain" joka on suoraan sidoksissa evolutiiviseen kelpoisuuteen. Ja sosiaalisuus vanhempien kesken syventää yhteistyötä, sen sijaan että mies esimerkiksi lähtisi harjoittamaan r-strategiansuuntaista käyttäytymistä, eli hyppäämällä vieraisiin hankkimaan "äpäriä" jostain muualta taktiikalla jossa määrä korvaa laadun.) Ja tälle ei ole vaikeaa kuvitella yhteyttä myös siihen biologiseen kelpoisuuteen.

Moraalisesta mökkihöperöitymisestä ~ yhteishyvä, yhteisöpaha

Kävin Pohjanmaalla. Joulukonsertissa. Keskitasoisesti hengellisessä konsertissa joka pidettiin kirkossa. Itse asiassa astetta enemmän - olin myymässä käsiohjelmia, ihan ilman palkkaa. Eikä tämä ollut mikään ongelma.

Projekti oli paikkakunnan mittakaavaan nähden melko massiivinen. Se oli kuitenkin tehty paikallisin tekijöin ja voimin. Harjoitustuntejen, valmistelun, syömisen ja puuroilun vaatima työmäärä oli yhteenlaskettuna melko suuri. Pitkän konsertin tyylinen "ilmaan rakennettu katedraali" on käytännössä aina yhteistyöprojekti. Minusta oli ihan mukavaa olla kohtuu vanhassa rakennuksessa, joissa on muun muassa Piae Cantionesin keskiaikaisia lauluja.

Moni saattaa olla yllättynyt tästä positiivisuudesta. Mielestäni tämä on kuitenkin se voima joka saadaan kysymällä. Jos ilmaistyö olisi velvollisuus, käsky ja komento - tai kysymykseksi naamioitu retorinen kysymys joka on illokuutioiltaan käsky -  jossa lopputulos on ilmiselvyys, ilmapiiri ja lausuntoni asiasta olisi hyvin erilainen.

Äärimmäisen eihengellisenä ihmisenä kirkko on kulttuurihistoriaa. Ja tässä mielessä en pidä vaikkapa siitä että vanhaa kirkkoa pitäisi käydä polttelemassa tai tuhoamassa. Kirkkorakennukset edustavat usein aikakautensa ja alueensa käsityötaidon huippua ja niillä on tätä kautta arvo. Samoin en lähtisi polttelemaan historiallisesti arvokkaita jeesustelulaulujen nuotteja vain "väärän ideologian" vuoksi.

Nähdäkseni tässä kohden onkin hyvin oleellinen yhteiskunnallinen juopa. Kun uskovaiset puhuvat uskonnollisesta toiminnasta, heillä on varmasti sellainen ajatus että eivät he siellä kirkossa ketään ateistejakaan pure. Että on loukkaavaa jäädä pois. Se nähdään epäsosiaalisuutena. Ja tämä on varmasti mukana siinä kun uskovaiset korostavat miten joku vanhemman polven ateisti oli kriittisesti kirkossa mukana laulamassa ja että tämä on se osa mihin ateistin pitäisi jotenkin mennä. Että mukana tutustumassa. Toisaalta taas mukaan velvoittamista pidetään hyvästä syystä pakottamisena.

Syy on se, että yhteisö, yhteisöllisyys, sosiaalisuus ja mukankuuluminen ovat itse asiassa hyvinkin erilaisia asioita.

Tämäntapaista puolta voidaan ymmärtää vaikka Michel de Montaignen avulla. Hänhän kiinnitti huomiota siihen, miten monissa kulttuureissa sen kulttuurin käytänteet ovat normaalin standardit. Ja että näistä lisäksi tästä normaalista tulee normi. Tavallisesta tavasta hoitaa asioita tulee hyvä. Montaigne näki tämän keinotekoisena. Hän ei toki uskonut että ihmissyöjien kulttuuri olisi vain erilaista kulttuuria, mutta hänellä oli kuitenkin selvästi esillä se, että monesti alueen kulttuurin tapa on vain mielivaltainen sääntö.

Normatiivisen normaalin naurettavuus näkyy vaikka siitä miten Aurinkokuninkaan hovissa ranskassa kaikki käyttäytyminen oli tarkoin etikettien muokkaamaa. Tämä toki taisteli elämän banaaliutta ja noloja sosiaalisia ristiriitoja vastaan, mutta se johti joustamattomaan rituaalikäyttäytymiseen jota on hyvin vaikeaa nähdä samana kuin aito eettisyys.

Voidaankin sanoa, että kulttuurinen arvo ja se, että on jokin yhteisö joka tekee jotain ei tarkoita sitä että mukaan tuleva välttämättä saisi siitä sosiaalisuutta. Jos tilanne päin vastoin korostaa "kuka ei kuulu joukkoon" -henkeä, se ei ole oikea ratkaisu. Jos yhteisö pakkomukaanotetuttaa, kyseessä on valta jossa se mahdollinen kulttuurinen arvo on pelinappula jota itse asiassa uhrataan ja yritetään tuhota tässä velvoittamisprojektissa. Voidaan jopa sanoa, että jos arvostaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta ja sitä minkälaisia arvoja ja kulttuuria uskonto levittää, kannattaa tukea sitä että nämä ovat kunnioitettavia. Jos arvokkaiden asioiden arvoa käyttää tuhon masinointiin, voidaan sanoa että tämä velvoittaja on se perimmäinen ja suurin kulttuurinvihollinen.

Samoin individualismi tai introverttiys ei tarkoita samaa kuin yksinäisyys.

Asiaa mutkistaa sekin, että individualismi, itsellisyys ja introvertismi leimataan nekin helposti sosiaalisen vastakohdaksi. Ja sitten lopputulokseksi saadaan se, että nämä tarkoittaisivat yksinäisyyttä. Siksi individualistiset opit koetaan helposti vaarallisina. Ne kun tuhoaisivat sosiaalisuuden korostamalla yksilöä.

Kuitenkin kun mietimme sitä että yhteisö ei ole sosiaalisuuden kanssa sama asia, voidaan huomata sekin, että individualismi ei ole sosiaalisuuden vastakohta, yksinäisyys on.

Siksi moni introvertti ihminen on hyvinkin moraalinen. He eivät vain halua olla äänessä tai ihmisten keskuudessa. Voidaan jopa sanoa, että ilman yksilöitä ei ole moraalia. Ja että yksilön uhraava utilitarismi voi helposti mutatoitua uhraamaan yksilöitä yhteisön edestä varsinkin radikaalisti. Sillä utilitaristinen malli pitää sisällään vaihtoehtoja joissa vaikkapa viaton ja syytön ihminen uhrataan yhteisön tarpeiden edestä.
1: Utilitaristinen maailma on tällöin kuin satujen kaupunki jossa neitsytneidon uhraaminen lohikäärmeelle on ratkaisu. Ja että se ei ole pelkuruutta vaan eettistä kokonaisuuden silmälläpitoa ja yhteisön säilymisen korostamista. Prinssi taas uhkaa järjestelmää ja vaarantaa koko sopimuksen. Jos prinssi ei onnistukaan surmaamaan lohikäärmettä, lohikäärme ei ehkä tyydykään syömään prinssiä ja neitoa pulassa, vaan saattaa kostoksi hyökätä kaupunkiin.

Sisareni näki, että moraali on sosiaalista. Se tulee perimmiltään siitä että kun tekee jotain, on siitä vastuussa jollekulle muulle. Ilman tätä seurausmaailmaa ihminen on oman etiikkansa mitta. Ja tällöin saattaa käydä niin, että hänestä tulee paha tai kieroutunut. Tätä tilaa voisi kutsua parhaimmillaan jonkinlaiseksi moraaliseksi mökkihöperyydeksi.

Tässä muodossa se on kohtuullisen lähellä Aaron Jamesin kusipäisyysmallia. Siinähän ytimessä on se, että kun tarkoitus pyhittää keinot, ihminen käyttäytyy helposti ikävästi. Näin pahaa eivät tee ne ihmiset jotka eivät välittäisi mistään mitään, vaan nimenomaan ne ihmiset jotka ovat moraalisesti närkästyneitä ja jotka katsovat oikeudekseen tehdä asioita joita haluavat. Pahanteko voi tarjota hauskuutta itselle tai rangaistusta väärintekijöille. Tämä malli sopii hyvin kuvaamaan myös jengejä, jotka ovat näennäisesti yhteisö mutta jotka ovat perimmiltään antisosiaalisia. Jengissä on monta ihmistä jotka ovat keskenään yksin niin, että he ovat moraalisesti mökkihöpertyneet ja oikein urakalla.

filosofia - tieto ja hyvyys - velvollisuutena

Hyvin usein viisautta lähestytään viittaamalla Tietoon, Hyvyyteen, Totuuteen tai Kauneuteen tai muihin vastaaviin arvoihin. Näiden perusasetelmana on sitoa perustelut todellisuuteen. Epistemologian kunnioitus syntyy vain koska se nähdään liitoksissa ontologiaan. Locke on sen sijaan otti ytimeksi deontologian, velvollisuusetiikan. ; Hänelle myös tiedon filosofia oli sidoksissa tekemiseen, käytäntöön ja tähän liittyvään kausaalisuuden kokemukseen.

Locken vahvana henkenä oli se, että tieto on todennäköisyyksiä. Ja että suurikaan todennäköisyys ei ole varmuutta. Näin varma tieto, scientia, ei ollut mahdollista. Locke korosti, että todennäköisyysperustainen tieto on hallittua. Oli tavallaan järkevämpää katsoa sitä ennemmin käytännönläheisyytenä kuin jonain "Todellisuutena isolla T:llä". Lockella tiedossa ja viisaudessa olikin mukana moraalista lisää. Tietämiseen ja argumentointiin liittyi enemmän velvollisuus kuin ajatus toiminnan suorasta yhteydestä ehdottomaan totuuteen. Tässä voidaan nähdä muutamia tasoja (1) "Teologisella tasolla" Uskovaisena miehenä Lockella taustalla oli ajatus auktoriteetista jota oli velvollisuus totella. Filosofoinnin ohjeita oli noudatettava koska se oli velvollisuus. Uskoja on vastuussa vain auktoriteettinsa valitsemisesta. (2) "Teleologisella tasolla" viisaus oli asianmukaista toimintakykyä. Perustelun ja filosofoinnin ohjeita oli noudatettava, koska niillä on useammin oikeassa kuin väärässä. Ja tätä kautta voi menestyä elämässä.

Tiede johtaa terveyteen, onnelliseen elämään, menestykseen. Tieto on hyödyllistä, mutta ei välttämättä totta. (Toki tämäkin oli mahdollista. Mahdollisuus tiedon ja totuuden yhteydestä ei ollut se ongelmallinen kohta, tieto tästä totuudellisuudesta oli.) Tämä johti siihen, että ihmisen ja filosofin velvollisuus oli seurata tietoa. Jumala oli antanut meille järjen ja meidän velvollisuutemme oli käyttää sitä. Matkalla tietoon ja selkeyteen ("The Clearer Evidence and greater Propability") ihminen painiskeli kykyjensä ja lahjojensa voimalla ja niiden rajoissa ja että viisaudessa seurauksena oli menestystä jos ei ehkä oikeassaoloa ( "thought he should miss the Truth he will not miss the Reward of it").

Tieteessä vastaava on tullut vastaan nykyään. Esimerkiksi Stephen Hawkingin "Suuri suunnitelma" -kirja korostaa malliriippuvaista realismia. Siinä hyväksytään mahdollisuus siitä, että aistijärjestelmät ovat vääristymiä täynnä, mutta tieteen tehtävänä onkin mallintaa mahdollisimman elegantisti havaintojen maailma. Näin tiede voisi toimia erinomaisesti vaikka eläisimme "Matrixissa" tai muussa harhojen valtakunnassa. Näkemyksessä on paljon hyviä puolia. Ja käytännössä vastaava asenne on otettu fysiikkaan jo aikapäiviä sitten. Esimerkiksi Maxwellin sähkömekaaniset yhtälöt keskittyivät ilmiöiden selittämiseen. Maxwell toki uskoi että tässä oli liitos absoluuttiseen totuuteen. Mutta hän ei pitänyt tätä kysymystä jonain johon tiedemiehen pitää kuluttaa aikaa. Maxwellille tiede oli tärkeää todellisen ymmärryksen nimissä. Mutta silti hän ei enää uskonut fysiikan lainomaisten kaavojen "kaikkivoipuuteen". Fysiikka on näistä ajoista ollut yhä enemmän puhtaasti analyyttistä empiiristen koejärjestelyjen suunnittelu- ja tulkintajärjestelmää. Fysiikassa kilpailevat mallintavat teoriat, eivät todellisuuskäsitykset. (Filosofit sitten ottavat teorioihin liittyviä todellisuuskäsityksiä mielellään puntariin.)

Tämänlainen asenne tietoon on otettu käyttöön muissakin hyveissä kuin Totuudessa.

Otetaan vaikkapa Hyvyys. Sam Harris kirjoittaa "Moraalisessa maisemassa" tavalla jossa otsikon "maisema" on käytännössä metafora utilitaristisen moraalinäkemyksen mukainen verkosto jossa käsitellään monia elementtejä samanaikaisesti ja saadaan hyvinkin tilannekohtaisia tulkintoja. Lopputulos on karkeasti se, että yhteiskunnassa yksilöt ja ryhmittymät tekevät valintoja ja tämä johtaa lopputuloksiin. Tämä asettaa meidät johonkin kohtaan tässä moraalisessa maisemassa. Sam Harrisille eettisyys ja moraali on sitä että tarkastellaan "moraalista maastoa", katsotaan missä on korkeimmat paikat ja sitten mennään sinne. ; Tämä asenne on metafora. Ja se korostaa implisiittisesti sitä, että moraali on kalkulaatio. Se, että samankaltaiset tilanteet johtavat erilaisiin moraalisiin hyväksyntiin johtuu siitä että tilanteet ovatkin jotenkin epäanalogisia. (Tai sitten laskijalla on kaksoisstandardit ja hän on itse asiassa epäeettinen.)

Tässä kalkyylissä on järkeä juuri Locken tyylisessä hengessä ; Esimerkiksi jos astiat tiskaa, se on moraalinen koska sillä estetään sairastumista. Se, että on kohtelias, on hyödyllistä koska en saa niin usein turpaan ja muilla on miellyttävämpi olla. Tässäkin maailmassa on kuten Locken tiedossa. "Objektiivinen moraalimoraali" sanan vanhakantaisessa kristillisessä tai Platonisessa mielessä, jäävät saavuttamatta, mutta ihminen kuitenkin nauttii tämänlaisen hyvän hedelmistä. (Jos jätän tiskit liian usein välistä, puolisoni rankaisee minua siitä että hän joutuu tiskaamaan. Vaikka Jumala vihaisi tiskaamista koska se tuhoaa hänen vaivalla luomiaan bakteereita, noita luonnon pieniä ihmeitä.)

Valitettavasti suurin osa moraalisesti haasteellisista tilanteista ovat vangin dilemmaan ja vastaaviin peliteoreettisesti "einollasummapeleihin" liittyviin tilanteisiin.
1: Näiden hyvänä puolena on se, että niissä yhteistyö on hyvin usein kannattava vaihtoehto. - Tosin tässä on huomattava, että kartellit ovat hyödyttävää yhteistyötä joiden hyvyys - nimenomaan utilitaristisessa mielessä - on hyvin kyseenalaista, koska asiakkaat kärsivät vaikka moraaliaan soveltava yritys sen kuin porskuttaa voittoja maksimoivalla tiellään.
2: Huonona puolena on se, että niissä yleensä kannattavimmat strategiat ovat sekastrategiat. Ne ovat hyvinkin kaksinaismoralistisia ja ne pelaavat juurikin yllättävyyden eivätkä deterministisesti ennakoitavan strategian pohjalta. Niiden ytimessä on mielivalta jolla on lähinnä frekvenssi. Tämä ei toki täysin tuhoa Harrisin ajatusta - frekvenssi on epäanalogiaa luova tilanne, jokin tapa toimia on oikea ja toinen väärä koska viitataan kokonaisuuteen joka on suurempi kuin ne yksittäitsapaukset joiden tasolla ollaan mielivaltaisia. Mutta se tekee siitä hyvin omituisen. Sillä kalkyyli muuttaa luonnettaan. Ei oikeastan voida puhua mistään moraalisesta maisemasta siinä mielessä jossa on pysyviä vuoria. Vaan enemmänkin aaltoilevasta merestä, jolla on keskimääräinen pinnankorkeus ja jossa aallonkorkeudet sitten ovat mitä ovat.

Quinen valtakunnasta kusipäiden vallantuntoon

Olen blogatessani ja muutoinkin huomannut että ihmisillä on taipumuksena olla ymmärtämättä mitä sanon heille suoraan. Käytännössä aina ja poikkeuksetta kun joku millään tavoin reagoi teksteihini, on kyseessä jonkinlainen väärintulkinta jossa minun aivan suoraan sanotaan väittävän jotain mitä en ole sanonut. (Ongelmana ei siis ole erimielisyys tai erilainen tulkintaskeema itsessään, vaan se että tulkinnoissa syntyy aina sellainen kuva jossa minun nähdään sanovan jotain jota en ole tarkoittanut.) Tässä kohden olen tottunut hyväksymään tämän asiantilana. Se ei ole ongelma, se on olotila. Ongelmiin on olemassa ratkaisu, ja jos ratkaisua ei ole, se on olotila. Ongelmiin on olemassa ratkaisu, olotilojen kanssa on totuttava elämään. (Kyllä, selitykseni on oma taitojen puute, eikä lukijoiden järjenjuoksun vähyys ; Jos avioliitto kariutuu yhden kerran voi syyttää puolisoa, mutta jos 25 ex vaimoa vaatii päätäsi tilille, niin kyllä järkevämpi teoria on se, että sinä itse olet aivan paska siippa.)

Tekstinymmärtämisen kohdalla on tasapainoiltava sen kanssa että kirjoittaa sopivan seikkaperäisesti.
1: Jos on liian tarkka, silloin ihmiset eivät jaksa sisäistää ja tätä kautta myöskään ymmärtää kokonaisuutta. Tällöin kritiikissä tulkitaan detaljeja ja usein kritiikki on jo huomioitu tekstissä. (Mutta teksti on liian raskas joten tätä ei huomata.) Kuitenkin jokainen blogaukseni on aina rakennettu kokonaisuutena. Se ei ole vain kasa detaljeja vaan on niiden kompositio. Näin ollen joudun pidemmissä ja seikkaperäisemmissä jutuissa toistamaan itseäni kommenteissa. Syntyy "kritiikki on huomioitu jo tekstissä, ääliö" -tílanne. Tämä on todella ärsyttävää.
2: Jos taas oikoo, niin tartutaan johonkin sellaiseen yksityiskohtaan jota olisi voinut täsmentää. Tämä on ymmärrettävää. Joskin usein tässä tulee lisätyönteetättämisen makua, joka on rehellisesti sanoen hieman ärsyttävää. Mutta tämä ei tunnu yhtä turhauttavalta kuin se, että toiset reagoivat johonkin jota olet jo huomioinut.

Sitten on joskus maksimaalisia epäonnistumisia kuten eilinen blogaukseni. Se on nimittäin kohdannut molemmat ylläolevat ongelmat. Hyvä asia on tietysti se, että tälläisessä epätietoisuusmyllyssä keskustelu aina jotenkin etenee. ; Vaikka luulisi että keskustelu etenisi kun kaikki ymmärtävät toisiaan. Tällöin eri lähtökohdat johtavat kuitenkin usein "pattitilanteeseen". Kukaan ei joudu korjaamaan mitään ja täsmentämään. Ja näin niitä virheitäkään ei tarvitse esillekaivella ja löytää. Tämänlainen on leppoisaa ja psykologisesti kevyttä, mutta filosofisen projektin kannalta huono vaihtoehto. En pidä näitä kasvattavana. (Tai ainakin se kasvattaa luonnetta. Antisosiaalista luonnetta.)

Puuttuvat detaljit

Eilisen blogaukseni kommentteihin ilmestyi reaktio joka selitti puuttuvista detaljeista. ; Korostettiin, että esittämäni esimerkki itsepuolustuksen opettamisesta ei ole rinnastettavissa SlutWalkin kävelijöiden vaatteista puhumiseen, koska itsepuolustus on aktiivista ja pukeutuminen on passiivista. Tämä toki sopii esimerkkeihini, mutta koska teksti oli jo muutenkin räjähtänyt en ajatellut että joutuisin erittelemään asioita aivan tällä tasolla. ; Tämä täsmentäminen on toki mahdollista ja teinkin sen viittaamalla siihen että aivan suoraan referoin miesten kesinäiseen ohjeistoon. Kommentoijalle tämä kulttuuri näyttää totaalisen vieraalta koska hän näkee sen pelkän väkivallantekemisen ja kikkailun teemoilla. Pukeutuminen ja esimerkiksi lompakon pitämisohjeet ovat passiivisia ohjeita joita käytetään paljon.

Lisäksi korostettiin huomiota siihen tosiseikkaan, että pukeutumisella ei oikeasti ole mitään tekemistä raiskatuksi tulemisen kanssa. Tämä oikeisiin objektiivisiin syy-seuraussuhteisiin tarttuminen oli toki tärkeää, mutta keskustelussani keskityin jaotteluun joka oli deskriptiivinen-normatiivinen, en jakoon joka olisi objektiivinen-eettinen. Nostinkin kommenteissani esiin ns. bullshido -teeman. Monet miehet itse asiassa "tipsaavat" toisiaan aivan pelleillä tavoilla. Ohjeet vaatisivat aivan omituisen näkemyksen maailman toiminnasta. Kun tälläinen epätoimiva machoilutipsi annetaan, kyseessä ei kuitenkaan ole tasa-arvo -ongelma. Kysymys on jostain aivan muusta. Tämänlaiset erot ovat mielestäni oleellisia. Niitä täytyy täsmentää. On ymmärrettävää että niitä ei lueta tekstistä (koska ne tavallaan eivät ole siellä, vaan korkeintaan rivien välistä mukana.

Tuomon lukeminen, ilmeisesti vähän kuin savolaisten erikoismurteiden tajuamista

Vakavampi itseilmaisukyvyttömyyteni näkyykin sitten siinä miten tekstiini on reagoitu. "Filosofian puutarahassa", jonka kirjoittaja on aivan tervejärkinen ja fiksu ihminen, nimittäin tulkitse minun tarkoittaneen seuraavaa.¹ "Tuomo ehdottaa, että meidän pitäisi osata erottaa normatiivinen ja deskriptiivinen taso. Se tapahtuu esimerkiksi ymmärtämällä että vaikka uhri on täysin viaton (normatiivinen fakta) siihen jos joku tulkitsee hänen pukeutumisensa kutsuksi lähennellä, on silti käytännössä niin että niukkapukeiset naiset herättävät joskus osassa miehiä kaikenlaisia ajatuksia (deskriptiivinen fakta). Paitsi että tällaiset teoriat ovat käytännössä vähän huteralla pohjalla (esimerkiksi siksi että on paljon miehiä jotka eivät yksinkertaisesti osaa jättää naisia rauhaan, näytti nainen miltä tahansa) ne osoittavat myös että tässä meillä onkin sellainen soppa jossa normatiivistä ja deskriptiivistä alkaa olla vaikea pitää erillään." Näissä kohden tulkinnan kohteena on koko teoria. Olin hieman vieraantunut siitä mitä minun ajateltiin sanovan. (Tulkintani voi tietysti olla sekin väärä. Joka tapauksessa syntyi kokemus siitä että sanomakseni sanottu ei tuntunut siltä mitä yritin epätoivoisesti sanoa.) Ei siksi että siinä ei olisi sanottu juuri sitä mitä sanoin, vain konteksti ja kompositio tuntui vieraalta.

Ehkä pääsyy on siinä että "Filosofian puutarha" lähestyy tasa-arvotilaa ystävällisyyden ja sosiaalisuuden kautta, niitä korostaen. Itselleni tämä puoli maailmasta on aina jäänyt hieman vieraaksi. (Koska karkeasti ottaen minulle luottamus ansaitaan. Ja työllä ansaitaankin.) ; Hänhän käsittelee koko tilannetta sillä että miesten hyväntahtoisuus tulisi ottaa sekin huomioon. Että sovinistin määrittäminen vilpittömäksi mieheksi on hyvä tehdä. Itse olin pessimistisempi ja peräti lopetin oman tekstini siihen että luotan lähes kaikkien ihmisten hyväntahtoisuuteen mutta en juuri kenenkään hyvyyteen. Tämä on nähdäkseni pessimistisempi huomio kuin ajatus siitä että kaikki pitäisi ottaa vilpittöminä, järkevinä ja reiluina ihmisinä. (Itse sanoisin että se on enemmänkin "pick two". Eli ota kaksi kolmannetta.)

Eniten tartun jaottelun ideaan. Puhuin jaottelusta, mutta se käsiteltiin jaotteluna. Ja tämä oli tietysti aivan väärin, koska jaottelu oli erilaista kuin se jaottelu mitä tarkoitin. (Kyllä. Jaottelulla on useita merkityksiä, homonymia on ansa. "Ensin käydään saunassa ja sitten syödään vasta" on sanaleikki jossa on monta merkitystä samalla sanalla.) Tämä tuotti hieman ressiä, etenkin kun mielestäni käsittelin tekstissä aika runsaastikin sitä miten oikeasti deskriptiivisessä on normatiivisuus aina hieman mukana. (Ideanani oli että kaikessa on tulkintaa, ja että toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset). Ainakin minun silmiini tässä yritettiin soveltaa oma holistis-epämääräinen jaotteluni "kaksiarvoisen logiikan pakkopaitaan". Eli tässä ei tehtäisi "käsitteidenjakoa" vaan "dikotomia". (Oma ratkaisuni on se moitittu. Eli homonymiaongelmien kohdalla laitetaan esiin "lisää sanoja", ja näiden sisällöstä syntyy ongelmia, koska käsitteitä ei aina jakseta erikseen määritellä. Ja moni luulee niitä kaikesta erittelystä huolimattakin synonyymeiksi.)

Tässä kohden "Filosofian puutarhassa" nostetaan esille vähän saman mikä nousi kommenteissakin. Eli että deskriptiivinen taso pitää sisällään arvovalintoja. Samalla se kuitenkin tuntuu nollaavan teoriani kannalta kaiken sen kritiikkipotentiaalin, sillä kritiikki mainitsee asian vastaesimerkillä joka viittaa deskriptiiviseen tosimaailmaan joka tekee tietystä tulkinnasta epäobjektiivisen. Viitataan siis siihen miten maailma on. Tämä kuvaus tekee tietyistä deskriptiivisistä malleista yhteensopimattomia maailman kanssa. Tämä ei nähdäkseni tarkoita että deskriptiivinen näkökulma itsessään olisi väärä. Päin vastoin, se näyttää että deskriptiivisellä tasolla voidaan tehdä arvioita joissa toiset deskriptiiviset mallit kumpuavat pelkästään maailmankuvista ja toisilla on vastaavuus objektiivisesta maailmasta.

Tässä kohden voi tuntua ongelmalliselta että samanaikaisesti viittaan siihen että deskriptiivisyys on vain samaa kuin teoria maailman syy-seuraussuhteesta. Että puhe on etiikasta ja arvoista, jolloin deskriptiivinen ei aina ole samaa kuin tosimaailma. Toisaalta korostan että toiset deskriptiiviset mallit ovat parempia ja objektiivisempia kuin toiset. Tästä päätyy varsin terveeseen kysymykseen siitä, että olisin jonkinlaisessa ristiriidassa. Että onko deskriptiivinen objektiivista vai ei.

Vastaus on, että osa deskriptiivisistä kuvauksista on totuudenmukaisia ja toiset eivät. Ja itse suosin "paatuneena naturalisti-skientistinä" sitä että objektiiviset deskriptiiviset mallit ovat laadukkaampia. Kuitenkin samalla esitän että epätodetkin deskriptiiviset mallit ovat itse asiassa jotain jotka kumpuavat kenties toiveajattelusta ja tätä kautta normatiivisesta maailmasta, mutta ne ovat kuitenkin itsessään jotain johon viittaaminen ei ole ideologista sanan vahvimmassa mielessä. Ihminen joka todella luulee että maailman mekaniikka toimii toisin kuin se toimii, tarjoaa vilpittömiä mutta luultavasti typeriä ohjeita. Näin ollen deskriptiivinen malli tarjoaa syyntakeettomuuden vilpittömän mielen säännöllä "ei tiedä eikä pitäisi tietää". Ihminen voi erehtyä. Ja osa virheistä on vakavia perusasioiden osaamattomuuksia kun taas toiset eivät.

Näin ollen maailmassani rasismi ja pelkkä syrjivä käyttäytyminen ovat hieman kuin pikkuserkkuja. Erot ovat joskus pelkkää sisäiseen maailmaan vetoamista. Vilpittömyys on rehellisesti sanoen minun maailmassani vähäarvoinen, mutta se painaa sentään jotain. Suuri osa rasistisesta käytöksestä on vilpitöntä, mutta tämä ei silti ole samaa kuin tekojen oikeutus.

Syy on kuitenkin enimmäkseen siitä että en ehkä käytä sanoja niin tarkasti ennalta määritellen kuin pitäisi, tai jota ihmiset eivät tule ajatelleeksi; Karkeasti ottaen lähestyn asiaa seuraavilla käsitteillä:
1: Objektiivinen maailma on foundationalistinen maailma joka toimii ja on olemassa ihmisistä riippumattomasti. Se on karkeasti ottaen se, mitä "is - ought" -tilassa käsitellään terminä "is".
2: Deskriptiivinen maailma on ihmisen maailmankuvan se osa jossa käsitellään maailman mekaniikkaa. Tämä on siis se, jonka yksilö rehellisesti uskoo olevan tosimaailman objektiivinen tila. Henkilö käyttää argumenteissaan tätä kuin se olisi "is-ought" -jaottelussa "is". Vaikka se usein käytännössä kumpuaa ennakkoluuloista, peloista ja toiveista jotka kumpuavat nimenomaan siitä "ought" -osiosta.
3: Normatiivinen maailma taas käsittelee eettisiä asiantiloja. Humen giljotiinin ystävänä pidän tätä täysin eri asiana kuin "is" -tila. Mutta moni pitää Humen giljotiinia porvarillisena tai jonain saatanallis-demonisena valheena ja vääristelynä joka on keksitty norsunluutorniateistiskeptikoiden mielissä turmelemaan Jumalan objektiivisen moraalin merkitys. Heille normatiivinen maailma on tietysti sekin "is" -tila. Mutta usein tällekin nähdään jokin erityinen sfääri. (Pelkkä olemassaolo ei tee kenellekään oikeutusta. Esimerkiksi jos puhutaan etiikasta ja päänsärkypotilaalle tarjotaan aspiriinia tai syanidia, ei riitä pelkkä vaikuttavan aineen olemassaoloon viittaaminen ; Arvo syntyy tosiasioiden kompositiona, eli otetaan syy-seuraussutheita huomioon ja osaa näitä määritetään toivottaviksi ja toisia ei.)

Maailmani on siis hyvin harmaasävyinen. Tämä voi yllättää sillä tekstissäni korostan juuri jakoa. Että on merkitystä puhua "ääripäistä". Tämä onnistunee hieman parilla strategialla. (Tai epäonnistuu, koska tekstiä tuotan kuitenkin minä, ymmärrettävyyden kohdalla ikuinen luuseri.)

Quinelaisuuden "paradoksi".

Olen tunnetusti, jopa tylsyyteen asti, Quinen kannattaja. Hän on siitä erikoinen taho viitata, että hän sumeuttaa klassisia filosofisia käsitteenjakotapoja. Mutta hän ei oikeasti koskaan lakkaa puhumasta siitä mihin nämä käsitteenjaot viittaavat. Quine viittaa siihen että analyyttinen ja synteettinen ovat aina toisiinsa sekoittuneita. Mutta että kuitenkin ihmiset voivat tavoitella ja edistyä tieteessä. Ero on Duhemin-Quinen teesistä selviämisen suuruinen. Quine pakottaa viittaamaan kokonaisuuteen. (Ja minä olen paatunut holisti. Pätkin tekstejäni osittain siksi että ne referoivat toisiin jo aiemmin tehtyihin juttuihin. En tiedä voiko blogiani edes kommentoida asiallisesti lukematta isoa liutaa teemaan liittyviä blogauksia. Ehkä tämä on yksi ongelma joka tuottaa niitä ymmärtämisvaikeuksia.)

Quinehan huomauttaa ensin että falsifiointitilanne on itse asiassa aina kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Ja sitten hän tarjoaa keinon jonka tarjoama ratkaisu on yllättävän usein yksiselitteinen. Teorian joutuessa modus tollens -päättelyn kautta kumotuksi, voidaan selittää tilannetta mittausvirheistä toisista teorioista tuleviin vaikutuksiin. (Jos katsot kiikarilla avaruuteen ja syntyy omituinen tulos, onko vika kiikarissa olevassa pölyssä vai onko vika optiikan teoriassa jolla kaukoputki on rakennettu ja joihin viittaamalla sen käyttämistä perustellaan. Vai onko tähtitieteen teoria joka ennusti erilaista tilaa väärä?) Hänestä on valittava tie joka vaatii vähiten korjauksua nykytietoon. (Kiikari on kenties hyvä selitys aluksi, mutta jos kaikki maailman kiikarit rupeavat näyttämään tismalleen samalla tavalla väärin, olisi todella omituista että osuisi pölyä kaikkiin juuri sopivasti samalla tavalla. Etenkin jos pöly on näkymätöntä pölyä jonka läsnäolo havaitaan vain kun kiikarin läpi katsotaan.)

Tässä kohden minulla on puolihauska anekdootti jolla olen yrittänyt selventää tilanteen vaikeutta ja helppoutta. Olen korostanut että olen arrogantti mies. Ja ylimaailmallisen nokkeluuteni vuoksi kykenen argumentoimaan miltei mitä mielpidettä tahansa. Ja yleensä voitan. Tämä voittaminen on siis juuri nokkeluuteni takia merkityksetöntä, koska egoilun sijasta pitäisi keskittyä totuuteen. Niinpä pistänkin kaiken ylimaallisen oveluuteni peliin ja yritän tehdä mahsollisimman hyvän casen molemmille puolelle. Jos esimerkiksi olen jotain mieltä A ja sen vastateoria on B, niin jos en saa keksittyä hyvää argumenttia B:lle, se tarkoittaisi että olisin jotenkin epäovela ja kaikkea muuta kuin superterävä. Egoni ei anna tälle periksi. Kun olen tehnyt tätä paljon, saan aikaan kaksi hyvää casea. Ratkaisevaa ei ole se, että nämä molemmat ovat hyviä tai huonoja. Ratkaisevaa on se, että jompi kumpi näistä on paremmin onnistunut.

Esimerkkini ajattelutapa ja asenne on tietysti itsetarkoituksellisen itsekeskeistä, mutta kun sen tilalle vaihdetaan tiedeyhteisö, ja se laajennetaan tätä kautta isompiin piireihin, voidaan puhua siitä mitä Quinen ajatus tavallaan pitää takanaan. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, asiat ovat harmaasävyisiä. Me emme koskaan näe pikimustaa tai vitivalkoista. Silti voimme aivan täysin puhua siitä että jotkin asiat ovat tummia, toiset vaaleita ja jotkut hyvin vahvasti siltä väliltä. (Näin ollen Quinelaisuuden ytimessä on jokin joka ei ole paradoksi - se vain näyttää siltä.)

Kusipää, itte oot.

Tieteenfilosofia on tietysti hieman ikävä ottaa esille, koska asia on arvokeskustelullinen. Siksi voinen ottaa toisen tavan jolla voin yrittää selventää samaa asiaa. Eli kantaani tasa-arvopuoleen, ja deskriptiivisyyteen ja normatiivisuuteen. Tässä minua auttaa Aaron Jamesin "Assholes - a theory" -kirja. Siinä käsitellään kusipäisyyden käsitteen määrittelemistä ja lähestytään aihetta luokittelemalla kusipäisyyttä. Aihe on tärkeä, lähinnä siksi että itse olen itsetunnustetusti kusipää.

Olen tässä kohden kyllästymiseen asti kuunnellut klassista selitystä siitä miten asia olisi niin että jos sanoo olevansa kusipää ei olisi sellainen. Ja toisaalta jos sanoo jotakuta muuta kusipääksi, niin sitten olisi juurikin kusipää. James korostaa että tämä on vain nyrkkisääntö. Tosiasiassa hyvin usein kusipäät nimenomaan käyttävät kusipäisyyttä itsemääritteenä. Ja kusipääksi tunnustautuminen on joskus jopa itsessään aseistariisuva kusipäisyysaktio. Samoin kusipääksi kutsuminen ei välttämättä ole etiketinmukaista käytöstä, mutta kusipäisyyttä se ei kuitenkaan ole automaattisesti.

Jamesin käsite kietoutuu hierarkisuuden, itsekkään toisten kustanuksella hyötymisen, vilpittömän mielen ja moraalisen närkästymisen ympärille. Kusipää toimii omia etuja hakien. Hän toimii siten että moraalinen närkästys ohjaa hänen toimiaan - hän on vakuuttunut siitä että hänellä on ikään kuin lupa rikkoa sääntöjä koska hän on jotenkin spesiaali. Ja vaikka kusipäiden saamat hyödyt ovat usein aika pieniä - karkeasti sanoen he ottavat ilmaiseksi jotain sellaista jota he voisivat saada lupaa kysyen - he herättävät ympäristössään suuttumusta.

Ja toisaalta James  korostaa että kusipäisyys ei ole psykologinen tautitila tai diagnoosi. Hän määrittelee kusipäisyyttä kätevästi erilaisilla ilmiöillä jotka ovat lähellä kusipäisyyttä, mutta eivät kuitenkaan ole sellaisia. Kusipäisyys ei ole myöskään syy heittää linnaan. Kusipää voi tehdä rikoksia mutta hänet tuomitaan näiden kautta. Tämä näkökulma antaa tavalliselle ihmiselle erässä mielessä oikeutuksen käyttää termiä ilman asiaankuuluvaa koulutusta. Se ei ole medikalisoitua etiikkaa eikä juridista kannanottoa. Samoin James tosin korostaa että oikeassaoleminen ei ole kusipäisyyden kannalta relevanttia. Kusipäisyys ei kerro ideologian fiksuudesta. Ja vaikka kusipää kannattaa jotain eettistä teoriaa, tämä ei tuhoa tätä eettistä teoriaa itsessään. Näin ollen kusipäisyys on lähinnä yksilöä koskeva kuvaus, jonka ilmaiseminen huomiona tuo kusipäähän turhautuneelle ihmiselle ihmeenomaista sisäistä helpotusta.

Tätä kautta tein hieman oma-aloitteista soveltavaa miettimistä ja yritän kuvastaa Jamesin ajatuksia omin esimerkein. (Joihin James itse asiassa mielestäni rivien välistä viittaa.)
* Psykopaatit ja sosiopaatit eivät ole kusipäitä, koska kusipäisyydessä ei ole kysymys siitä että oltaisiin moraalisesti närkästyneitä. Psykopaatti ei välitä tunteista, joten syntyy egoistista toimintaa joka on vaaralista ja tyrannimaista, mutta vakavampaa kuin kusipäisyys.
* Aspergerin syndroomaiset eivät ole kusipäisiä, koska vaikka he välittävät, heidän ongelmansa johtuvat sosiaalisten tilanteiden tajuamisen puutteesta. Heidän teoriansa toisten ihmisten mielistä on puutteellinen. ; Deskriptiivinen taso on epäobjektiivine korjaamattomalla tavalla, he paitsi eivät tiedä eikä heidän tarvitsekaan tietää, tila on vielä enemmän. He eivät edes voi tietää.
* Narsistit eivät ole automaattisesti kusipäitä koska he manipuloivat ja voivat toimiessaan olla hyvinkin ärsytystä tuottamattomia.
* Teräväkielisyys ei ole välttämättä muuta kuin hyvien tapojen rikkomista. Rumiakin sanoja voidaan käyttää humanistisesti, ja joskus kusipää voi käyttää kohteliaita sanavalintoja. Esimerkiksi Richard Dawkins on aika ilmiselvä kusipää, vaikka hänen sanavalintansa ja maneerinsa ovat itsetarkoituksellisen yläluokkaisia. Hänen aatetoverinsa Hitchens taas oli tunnettu sekä humaaniudestaan että todella törkeänröyhkeistä sanavalinnoistaan.
* Edes egoistit eivät ole väistämättä kusipäitä, koska egoistien maailmassa jokainen ihminen pitää luonnonsääntönä sitä että ihminen pitää ensin huolen itsestään ja vasta sitten muista ; Tämä on itsekästä mutta ei hierarkista koska kaikki ihmiset nähdään samanlaisina eikä toisia ihmisiä nosteta eliittiin muiden yli. (James kuvastaa tähän viittaavia asioita puhuessaan Rousseausta, amour de soista jaa amour-propresta).
* Edes huono tempperamentti ei ole samaa kuin kusipäisyys. Sillä jos jollakulla on vaikka vihaongelma ja hän katuu tekojaan, mutta palaa toimintamalliinsa, hän käyttäytyy asiattomasti. Mutta aito kusipää ei katuisi tekojaan. Aito kusipää siis voi myöntää olevansa kusipää, mutta tämä on hänelle jotenkin kunnia -asia eikä häpeämisen paikka. Kusipää kun ei välitä kriitikosta koska on hierarkiassa tätä ylempi. Näin hänellä on vilpitön usko omaan erinomaisuuteensa ja tämän tuomaan oikeutukseen rikkoa sääntöjä ja normeja jotka koskevat vain "tavallisia ihmisiä".²

On selvää että Jamesin kuvauksessa on paljon viittauksia subjektiiviseen sisäiseen maailmaan. Ja että tätä subjektiivista asiantilaa käytetään jotenkin tosiasiana (is) jolla oikeutetaan sitten jokin toiminta (ought). Ihminen ei kuitenkaan pääse katsomaan toisten ihmisten päihin, joten tietyllä tavalla kusipää -termi jää "riippumaan ilmaan". Se on mielivaltaa ja loukkaavaa koska siinä viitataan toisen mielentilaan ja väitetään sen olevan katumaton tai jotain muuta vastaavaa. Kuitenkin James kiertää tätä ongelmaa viittaamalla siihen että kusipäisten ihmisten sisäinen maailma heijastuu heidän tekoihinsa.

Hän nostaa esille erityisesti kusipäiden taipumuksen kritiikki-immuuniuteen. Joku kusipää käyttää tähän hyökkäävyyttä, eli sitä että hän epäargumentatiivisesti nuijii vastustajiaan maahan pilkalla ja jopa kirveellä. Joku toinen kusipää taas saivartelee ja oikeuttaa tekemisiään tavoilla jotka heijastuvat solipsistisena käyttäytymisenä ja presuppositionalistisen logiikan käyttämisenä ; Oman näkemyksen ajaminen falsifioimattomissa olevaan tilaan onkin siis tavallaan joskus jotain muuta kuin tieteenfilosofinen huomio, se on heijastuma persoonallisuudesta. Näin arvioita subjektiivisuudesta voidaankin tehdä tavalla joka on enemmän kuin pelkkä väittämä tai mielipiteily. (Se on vain vaikeaa, James näyttää paljon esimerkkejä joissa toisten suorapuheinen rehellinen puhuja on toisen poliittisen suuntauksen retoriikan mukaan armoton kusipää.)

Ja itse asiassa teemmekin näitä subjektiivisuuden tulkintoja jatkuvasti. Kun esimerkiksi puhumme "Filosofian puutarhan" tapaan siitä että "ihminen jolle on tehty vääryyttä ei tahdo ensimmäiseksi että häntä neuvotaan, vaan että häntä kuunnellaan ja ettei hänen kärsimyksiään ja tuntemuksiaan vähätellä, kielletä tai leimata typeriksi (etenkään kun nämä ovat hyvin perinteisiä naisten vaientamisen keinoja. Jos et halua vaientaa naisia, älä toimi kuten toimivat ne jotka haluavat.) Hän haluaa osoituksia ystävällisyydestä ja hyvästä tahdosta, ei ylivertaisesta älystä. Hyväntahtoista on myös ymmärtää, että feministit saattavat olla joskus herkkänahkaisia ja jotenkin tunteellisia. Joten feministin vaikeutta ja vikoja pohdiskellessa kannattaa ehkä lukea jokin hyvä kirja naisen historiasta ja miettiä, millaiset fiilikset itsellä olisi vastaavassa tilanteessa." viittaamme että ihmisillöä on jokin perusluonne jossa toiset mallit ovat yleisempiä kuin toiset ja tätä kautta jotkin tulkinnat toisen ihmisen sisäisestä maailmasta ovat parempia kuin toiset eivät.

Subjektiivisuuskaan ei siis ole ihan sitä miksi olemme sen tottuneet näkemään. (se on yksilölle "is", se on kertomassa mikä on "ought", siitä on myös muille olemassa deskriptiivisiä tiloja) Kaikki on harmaasävyistä mutta käsitteet ovat silti mielekkäitä.

Jotta saisin asian leimattua takaisin sukupuolikysymykseen, ajattelin että voi olla sopivaa lopettaa Aaron Jamesin käsitykseen kusipäisyyden sukupuolijakaumasta. Tilastollisia mittareita katsoen kun voidaan sanoa että kusipäät ovat miehiä. Jamesin suhde feminismiin tästä on huomiollepantavaa. Sillä tässä feminismi auttaa miehiä. (s 96) "feminist critiques come to the aid of maleness. It is not the maleness of males per se that explains the proliferation of masculine assholes. It is not that men are assholes, as though non-asshole men have somehow owercome their inherently male asshole tendencies. Rather, the influence of gender culture is just very deep. Deep gender cultures, not maleness, is primary to blame for the fact that assholes are mainly men." Tämä kannanotto toivon mukaan selventää sitä miten kaikki ylläoleva sovittautuu siihen syyllistämisen, tuomitsemisen ja rankaisemisen kulttuuriin joita eilisessä (väärinymmärretyn rooliin asetetussa) blogauksessani esitin.

---

1 Hän toki ymmärtää että tarkoituksenani on ollut ratkaista ongelma siitä "miten esimerkiksi naisten riskikäyttäytymisestä voisi puhua niin että viesti menisi perille mutta väkivalta- tai seksuaalirikosten uhreiksi joutuneita naisia ei lainkaan syyllistettäisi." Tämän ymmärtäminen kiusaamiskeskusteluissani on jäänyt ihmisille melko vieraaksi. Vaikka teoriani sekä tasa-arvokysymyksessä että kiusaamisessa on täsmälleen sama, ihmiset tuppaavat tulkitsemaan tekstit aivan päinvastaisilla tavoilla. -  Syynä lienee käyttämäni sanavalinnat, sisältö ei ehkä muutu mutta niitä ilmituova retoriikka on oleellisesti erilaista. Teoria ja sen soveltaminen on samantapaista, mutta tiettyä tunneilmaisua tietysti tulee mukaan, etenkin kun en edes yritä jarruttaa retorisia valintojani, minusta on tärkeää että lukija kykenee arvioimaan positioitani. Koska tunteet värittävät suhtautumista kaikilla. En kuvittele olevani kognitiiselle dissonanssille immuuni.
2 Jamesin kirjan lukeminen tuotti itselleni kenties elämäni vakavimman identiteettikriisin. Sillä olen itseilmoitettu kusipää. Jamesin määritelmänrajaus tuottaa kuitenkin sen, että minulla olisi enemmän vihaongelma ja monista asioista moraalisesti erimieltä oleminen. Eli olisinkin vain outo, minulla olisi erilainen maailmankuva, ja tekisin vihaylilyöntejä sosiaalisen paineen alla. Tämä pakottaa joko tunustamaan että en ole kusipää. Mutta toisaalta jos olisin aito kusipää, voisin vain selittää siitä että tämä määritelmä on väärä koska siihen ei osu kaltaiseni oleellinen malliesimerkki, olisin siis vähintään anomalia Jamesin teorialle. Koska olen katuva kusipää, joka on ilmeisesti kaiken parannuksen ja toivon ulkopuolella, uskon tietysti juuri näin. James on vaan niin paska filosofi minun korkeuteeni - eli Suvereeniin, Armoitettuun ja Erehtymättömään SuurInkvisiittoriKeisariin - verrattuna.

Ihmisenä olemattomuuden kamaluus

"Filosofian puutarhassa" -blogissa otettiin kantaa naisasiaan. Näkökulma on tuttu mutta ihan hyväksyttävä "Aloitan asian ytimestä. Mitä on olla nainen? Miten se eroaa miehenä olemisesta, vai eroaako mitenkään? Sukupuolineutraaliuden kiivaimpien kannattajien mukaan sukupuoli on marginaalinen asia, ja esimerkiksi lapset tulisi kasvattaa lapsiksi eikä tytöiksi tai pojiksi. Sukupuolirooli nähdään tällöin lähtökohtaisen arvottavana, rajoittavana ja ahdistavana. Naisena oleminen on ennen kaikkea ihmisenä olemista." Tätä kautta ihmisenä olemisen eksistentiaaliset sävyt nousevat esille. Näin selittyy esimerkiksi se, miten ja minkä vuoksi Laasaselle on tullut paljon kritiikkiä ; "Esimerkiksi viime vuosina "parisuhdemarkkinoista" käytävä keskustelu on niin ikävää luettavaa pääasiassa siksi että ihmisyys ja ihmisarvon käsitteet loistavat poissaolollaan niin täydellisesti. Keskusteluissa ihmiset kuvataan pari- ja seksisuhteiden shoppailijoina jotka toimivat kuin kauppalistan mukaan ja arvostelevat toisia ihmisiä tavaroina tai korkeintaan potentiaalisina palveluntarjoajina. On vaikea sanoa, kumpi sukupuoli kuvataan pahempina esineellistäjinä, ja helppo sanoa että koko touhu on vastenmielistä ja jos joku vakavissaan esineellistää muita eikä tiedä mitä eroa on rakkaudella ja kaupankäynnillä, hänen ei pidä yrittää selittää toimintaansa luonnolliseksi vaan pyrkiä eroon typeryydestään."

Onkin aivan oikein erottaa rakkaus ja pariutumismekaniikka. Luonnolliseksi määritettyä toimintaa on myös aina kuvastanut huolestuttavan pinnallinen perustelukulttuuri. Oma tapani suhtautua asioihin on kuitenkin hyvin erilainen. ; Haluan taas erottaa toisistaan normatiivisen ja deskriptiivisen. Lisäksi haluan erottaa toisistaan ihanteen ja käytännön mekanismit (jossa tietoisuus on oleellinen erottelukeino.)

Se mitä kukaan ei halua ; Deskriptiivisen erottaminen normatiivisesta.

Erottelun voisi kuvitella vaikkapa siten että jos esitetään Fioren miekkailutekniikoita, niin deskriptiivinen taso on sitä että vaikka kuvataan jokin kaksintaistelussa sovellettavissa oleva tekniikka. Normatiivinen taso taas korostaisi enemmänkin sitä että haluaisin kaksintaistelujärjestelmästä juridisesti oikeutetun. Näen että tekniikkaa voi opettaa ja harjoitella ilman tämänlaisia.

Nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä että olen vastustamassa aika isoa joukkoa ihmisiä.
1: Moni (stereotyyppien kautta ; uskovaiset objektiivisen moraalin kannattajat, New Age luontaisparannusnoidat, perussuomalaiset, laasaslaiset) sekoittaa deskriptiivisen normatiiviseen sillä tavalla että jos ihmisten parisuhdemekaniikassa on tietyt säännöt ja keskiarvot, niin tämä tarkoittaa sitä että tästä keskiarvosta tulisi luonnollinen tila ja joka olisi peräti lisäksi oikein. Olen tätä jaottelua vastaan hyvin vahvasti, koska (a) jos jossain on variaatiota, esimerkiksi tukan värissä, ei voida sanoa että punaiset hiukset tai vasenkätisyys olisivat luonnottomia vain siksi että ne ovat harvinaisia. Luonnollisuudesta puhuttaessa ei siis kannattaisi typistää keskiarvoon vaan käsitellä niitä vain jakaumina. Tämä ei tietysti ratkaise yhtään kiistaa, koska jos kiistassa on erimielisyyttä se on todiste siitä että on jakaumaa. (b) Kannatan humen giljotiinia, niin epämuodikasta kuin se onkin.
2: Moni (stereotyyppien kautta ; feministit, postmodernistit, sinä) sekoittaa deskrpitiivisen normatiiviseen sillä tavalla että jos joku kuvaa jonkin tapahtuman mekaniikkaa, että tämä tarkoittaisi aina samaa kuin poliittinen kannanotto. Eli kaikki deskriptiiviset lausunnot pitäisi niputtaa normistoon. Intressien kaivelussa on se huono puoli, että se voidaan aina tehdä, ja usein sillä voidaan perustella aivan päinvastaisia asioita.

Onkin itse asiassa tavanomaista että feministi tuomitsee tyypin 1 virheen, mutta hypähtää sitten kohtaan 2 itse. Tämä on tietyllä tavalla hyvin ongelmallista. Sillä se, millä postmoderni puhetapa sotkee asiat tapahtuu, tapahtuu aika usein sanalla "poliittinen". Tämän perusideana on se, että esimerkiksi jos väkivalta on julkinen tapahtuma, jossa on mukana useita ihmisiä, se on poliittinen ja siksi siihen ei ole mitään deskriptiivistä suhdetta. On aina normatiivinen suhde. Tässä on tietyllä tavalla paljonkin järkeä. Esimerkiksi käyttämäni kaksintaisteluesimerkki pitää sisällään normatiivisia lausuntoja kuten "on hyväksyttävää opetella ihmisten tappamisen tekniikoita jotka ovat sovellettuina letaaleja" tai "on oikein harjoittaa tämänlaista itsepuolustusta". Toiminta vihjaa hyväksyttävyydestä. Ja kieltämättä tämä on jonkinlainen poliittinen kannanotto. Tätä kautta moni näkee oikeudekseen tuomita kaiken deskriptiivisen poliittiseksi. Ja usein tämä liitetään vielä hyvin tiukasti joihinkin stereotypioihin. (Ihanteissa näin ei käy, käytännössä juuri näin käy. Mutta tämä on tietysti yleistä.)

Väkivaltakeskustelu näyttää miten ihmiset tulkitsevat asioita ja toisiaan ja määrittävät tämän asiantilaksi.

Kuitenkin jos tämän ottaa liian vakavasti. tästä seuraa hyvin paljon ongelmia. Esimerkiksi viime aikoina on keskusteltu paljon väkivallasta. ; Huumorin huippua esittänee omituinen lausunto jossa kaikki SlutWalk -kävelyyn osallistujat toivovat tulevansa raiskatuiksi koska heiluttelevat hepeniään vaikka he tietävät mitä siinä käy ja mihin tämä provosoi. Tämä tietysti sekoittaa sen mitä tällä kävelyllä tarkoitetaan. Koko kävelyn ideana on korostaa sitä että "pukeudumme näin vaikka emme halua tulla raiskatuiksi". Siksi on tietysti totaalisen tampiota väittää että koko kulkue on sama kuin yritys tulla oikein joukolla raiskatuksi. (Ainut mikä itselleni antaa yhtään lohtua tässä tilanteessa on sen miettiminen että samalla logiikalla jokainen joka yrittää raiskata näitä naisia haluaa tulla potkituksi munille piikkareilla koska heidän tulisi tietää mitä seuraa kun menee mekkaloimaan.)

Mutta sitten on tietysti sitäkin että väkivallassa mies esiintyy aina tekijänä ja nainen vain uhrina. Kun tässä keskustelussa nostettiin esille se, että miehet ovat naista useammin uhreina, korostettiin että koska tekijät ovat miehiä, on keskityttävä tekijöiden ohjaamiseen. Uhreihin ei siis saa eikä pidä panostaa koska se olisi heidän syyllistämistään. Väkivalta on jotain jossa pitää keskittyä tekijään ja tämän toiminnan ohjailuun. Tämä on tietysti hyvin omituista - ja ainakin itse korostan sitä että uhrien hoitamiseen on keskityttävä vahvasti. Pitää luopua ajatuksista joissa kiusattu olisi marttyyri ja hyveellinen. Sillä väkivalta ei tee vahvoja ihmisiä vaan särkee heitä. Eikä uhrin auttamista voida ohittaa jollain oman pikkuhienossa sääliöpäässä koettuun ajatukseen siitä että uhrissa ei ole vikaa, ja tähän asiaankuuluvalla abstraktilla mutta sitäkin hierarkisoivammalla säälimis-stereotypioilla. Nähdäkseni väkivallassa ja sen kontrollissa on kysymys monesta puolesta.

Tätä kautta voidaankin mennä "Valtakunnanärsyyntyjän" pakeille. Hän korostaa sitä että selviytymisohjeiksi tarkoitetut ideologisoidaan naisten kahlitsemiseksi. "mikäli miehet näkyvissä asemissa ilmaisevat huolensa naisten koskemattomuudesta ja arjen turvallisuudesta, käännetään kukin esiintulo esittäjäänsä vastaan. Mikäli suomalaismies ilmaisee huolensa vieraan kulttuurin piirissä tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista, vääntyy koko tapaus miehen rasismiksi." Esimerkiksi edellämainittu Slut Walk on tätä kautta johtanut siihen että lausunnot nähdään omituisessa kontekstissa "Lutkamarsseihin johtaneet kannanotot naisten hillitymmän pukeutumisen, käytöksen (ml. alkoholin käyttö) ja ajan, seuran sekä paikan valinnan ennaltaehkäisevästä vaikutuksesta. Tarkoituksena ei ole ollut kahlita naisia kotiin tai pyrkiä patriarkaalisesti määräämään kunkin pukeutumistyyliä vaan huoli heidän oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen. Fakta kuitenkin on se, ettei tätä oikeutta kunnioiteta - tehtiinpä mitä tahansa.Myöskään tarkoitus ei ole väheksyä naisten kykyä huolehtia itsestään. Toistan siis otsikon kysymyksen olennaisilta osin tarkennettuna: Onko miehen enää luvallista olla huolissaan naisten itsemääräämisoikeudesta ja turvallisuudesta joutumatta itse (verbaalisen) hyökkäyksen kohteeksi?"

Itsepuolustus näyttää että saman kuvauksen voi tulkita päinvastaisin intressein.

Olen itse painiskellut jonkin verran hieman saman parissa. Miehenä ja kamppailumekaniikkalajin harjoittajana olen tottunut siihen että miehet jakavat maskuliinisessa mielessä toisilleen erilaisia "tipsejä". Syynä ei ole se, että toinen koettaisiin itsepuolustuskyvyttömäksi pelleksi tai luuseriksi joka tarvitsisi tukea. Tämä nyt vain on jotain jota machomachomiehet selittävät toisilleen. Päin vastoin, kun toisen turvallisuuspuolta ollaan tällä tavalla neuvomassa, korostetaan sitä että oletetaan tämän olevan kyvykäs - kenties jopa halukas - selviämään omista vaikeuksistaan. Luusereille ei tipsejä välttämättä edes kerrota, koska heidän oletetaan/toivotaan juoksevan karkuun ja soittavan poliisille.

Näin ollen olen naisten lutkamarssin kohdalla ollut hyvin hankalassa välikädessä, koska joskus rajoitteet ovat aivan ilmiselvästi pelkästään halua rajoittaa toisen elämäntapaa. Eli lausunnot ovat juurikin sitä että on määritelty luonnontila jossa himoilleen altis humalainen/hullu tai muuten kontrollikyvytön mies raiskaa helposti kun näkee vähän persettä. (Noin stereotyyppisesti sanoen.) Samalla olen tietoinen siitä että itsepuolustusneuvojen jakaminen naisille on joskus - paapomisen sijasta - heidän "voimauttamistaan". ~ Jos eli kun minä opetin pienelle sisarelleni defensiivisen kyynärvarsilukon ja maahanviennin, kahlitsinko hänen elämäntapaansa vai vaadin häntä elämään miesten maailmassa miesten ehdoin? Poliittisia kantoja asiaan voi tietysti aina liittää. Esimerkiksi jos opetan itsepuolustusta, saatan kontekstoida asiat siten että tämä taito ei ole sovellettavaksi elävässä elämässä. Tai kontekstoida sen kannanottona jossa ihmisen tulee osata puolustaa itseään ja että tästä tulee tehdä heidän perusoikeutensa.

Hankaluutena on myös se, että mekaniikka voidaan nähdä kahleena josta yritetään vapautua. Asian tiedostaminen on tällöin tarpeen jotta siitä voitaisiin irrottautua. Käsitys siitä että asia voisi olla muutenkin - ja että ilman asioiden omaa miettimistä ajautuu helposti intressiin X tai biologiseen käytösnormiin Y - vapauttaa itsessään, jopa ja etenkin feministis-postmodernissa teemoin. Tällöin esille nouseekin se, että deskriptiivinen taso itse asiassa on itsessään nimenomaan deskriptiivinen, koska siihen liitetyt tulkinnat johtuvat yksilöiden omista mietteistä ja tulkinnoista sekä ennakkoluuloista.

"Seksuaalimarkkinakeskustelu" näyttää että kuvaus on joko kahle tai kahleen kuvaus ja vapautumisen väline

Tämä kulma taas pakottaa uudelleentulkitsemaan esimerkiksi Laasasta. Hänhän kuvaa pariutumisen mekanismeja. Tämä on itsessään deskriptiivinen tapa. Ja tilastot näyttävät että se "sisäinen kauneus" ei ole se toimintatapa jolla nykykulttuurissa avioidutaan, ihastutaan tai paneskellaan. Naiset harvemmin tiedostavat sitä että heidän valikoinnissaan on biologiaa. Tämä ei sinänsä ihmetytä koska psykologia opettaa nimenomaan sen, että tietoisuutemme on yllättävän pienessä roolissa toiminnassamme. Näin ollen Laasasen huomiot ovat deskriptiivisiä. Moni toki tekee niistä normatiivisia - rehellisesti sanoen Laasanen itse tekee niin. Kuitenkin teksti voidaan tulkita deskriptiiviseksi, koska se toimii toimintaohjeena jos ja vain jos intressisi korostavat että olisi mukavaa päästä panemaan paljon. Jos haluat erottaa rakkauden tästä, niin sitten teet jotain muuta. Kenties voit naisena jopa huomata, että ihmisyyden sijasta preferoit pinnallisilla kriteereillä miehiä, ja tämä huomio on mahdollisesti tie itsekasvuun jossa preferoidaankin tämän jälkeen syvällisemmillä kriteereillä.
1: Enkä puhu tässä mistään esitietoisista lapsuustraumoista, vaan enemmän siitä mitä kognitiotiede ja evoluutiopsykologia korostavat ; Esimerkiksi Ridleyn malliin käytös on fenotyyppi ja siihen vaikuttaa sekä ympäristö - ideologiat, intressit, kokemukset, traumat - ja genetiikka. Genetiikka pitää sisällään muutakin kuin ruumiinrakenteen. Funktio, evoluution ydin, kun ei ole pelkkä rakenne, se on aina suhteessa siihen miten sitä käytetään. (Korkkiruuvilla ei itsessään ole muotona mitään funktiota, sillä on suhde vasta toiminnan ja sen kontekstin yhteydessä. Eli jos viinipullonkorkkien avaaminen olisi evoluution edellytys, ei olisi hyötyä rakentaa korkkiruuvimaista raajaa, ellei mukana olisi myös käyttöohjetta, toimintaohjetta.)
2: Ihmettelen miten naisten palkkatilastot ovat monista naisista aivan asiallinen referoitava tasa-arvopuheessa. Sekin on deskriptiivinen kuvaus yhteiskunnan tulonjakaumasta. Raha on vähintään yhtä poliittista kuin seksi. Joten jos Laasanen on kamala seksuaalisen politiikkansa kanssa, niin tässä rahanjaon seulomisessa on mukana iso kaksoisstandardi.

Piratismikeskustelu näyttää miten kaikki tulkinnat eivät ole samanarvoisia

Itse korostankin sitä että usein intressi on nimenomaan oma tulkinta ja oma pelko. Tosin irrottaudun tässä sen verran Derridasta, että korostan sitä miten toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset eivät. Kokonaisuus voidaan ymmärtää "Filosofian puutarhassa" -blogin esimerkin kautta. Kun pienen lapsen Nalle Puh -läppäri takavarikoitiin tekijänoikeusmafian puolella, asiasta tuli kansanilmiö. "Minusta mielenkiintoista on niiden kansalaisten lukumäärä joille tapaus on ihan selvä lehtitietojen perusteella. He eivät mitenkään voi puhua tapauksesta tiedossa olevista tosiseikoista, joten he puhuvat itsestään: omista epäluuloistaan, näkemyksistään, oikeuskäsityksistään. Ei ole pelkoa, että jutunjuuri loppuisi ihan heti vaikka yhtään varmaa faktaa ei selville saataisikaan." Tässä tulkinta syntyykin siitä että ihminen luokitellaan ennakkoluulon ja omien näkemysten kautta. "Meillä ei ehkä ole syitä epäillä ettei isä olisi rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta toisaalta meillä ei myöskään ole sen parempia syitä uskoa että hän puhuisi totta. Ihan yleisesti voin sanoa, että tavalliset kansalaiset joiden oikeuksia olen luottamustehtävissä puolustanut, eivät keskimäärin olisi kovin hyviä marttyyreita. He dramatisoivat, liioittelevat, unohtelevat, kertovat valkoisia valheita ja väritettyjä tarinoita ja vetävät kotiinpäin siinä missä isot kihotkin. Herravihaisen silmissä Hallituksen edustajat ovat aina lähtökohtaisen epäilyttäviä kun taas yksittäiset kansalaiset ovat lähtökohtaisesti rehtiyden perikuvia. Kunnes toisin todistetaan- periaatteella, tietenkin, mutta jos kansa saisi päättää, tämäkin juttu olisi jo moneen kertaan käsitelty, ja ehdottomasti ilman kajoamista mahdollista todistusaineistoa sisältävään tietokoneeseen." Kuitenkin samalla uutisointi tarjoaa materiaalia tietyistä tulkinnoista. "kun uutisessa kerrotaan miten poliisit veivät pikkutytön Nalle Puhin kuvilla päällystetyn läppärin, on selvää että joku jossakin yrittää vedota tunteisiin. Jos läppärin takavarikoiminen on väärin, olisiko mahdollisesti ollut pienempi vääryys viedä minun musta ja kolho läppärini? Tunteisiin vetoaminen on luonnollista, ja oikeamielisetkin ihmiset voivat joskus kokea tarvitsevansa hyvän asian tueksi vielä sympatiapisteitäkin. Se vain on kuoppa johon arvostelukykyinen ihminen ei kompastu." Tunteisiin vetoaminen kun vaatii "oletetun ihmisluonteen" / "teorian mielestä". Ja näihin viitaten saadaan aikaan erilaisia viestejä.

Tämä tarkoittaa sitä että väitän aivan vakavalla naamalla, että vaikka kaikessa deskriptiivisessä on jotain normatiivista, toiset asiat ovat deskriptiivisempiä ja neutraalimpia kun taas toiset eivät. Ja aivan samaan tapaan jokaisessa normatiivisessa pelottelupuheessa on jotain deskriptiivistä mutta toiset tulkinnat ovat subjektiivisempia ja mielivaltaisempia kuin toiset eivät. (jos kuvaa vaikka liioitellusti raiskausta jonka paha mokkamunaneekeri tekee islamin voimalla, sillä on jokin suhde todellisuuteen, enemmän tai enemmän keksitty sellainen mutta kuitenkin. Samoin kuin nallepuhläppärillä on jokin suhde lapsiin, tietokoneisiin ja tätä kautta piratismiinkin.)
1: Quinelaisena perustelen tätä käsiteverkolla, jossa Duhemin Quinen teesi on se kriteeri jolla tätä voidaan arvioida ja joka tarjoaa mahdollisuuden, ei nyt sentään vapautua kaikesta subjektiivisuudesta, niin kuitenkin vähentämään tätä.

Tämä keino tarjoaakin kätevän tavan tulkita tulkintoja jotka kertovat jostain muustakin kuin sanojastaan. Tämä on nimittäin tiukkuudesta. Kun esimerkiksi em. "valtakunnanärsyyntyjä" selittää että väkivallan sijasta olisi katsottava hyvää tarkoitusta ja aitoa huolta. "Seksuaaliviettiä heikentävän lääkehoidon mahdollisuuden esittäminen (Haavisto) tai pallien leikkaaminen irti pedofiileiltä ja niiden takapuoleen tapilla survominen (Halme) eivät välttämättä ole olleet järin korrekteja tapoja esittää asiaa, mutta taustalla on pohjimmiltaan huolestuneisuus suomalaisnaisten - ja Halmeen tapauksessa lasten - itsemääräämisoikeuden turvaamisesta myös jatkossa." Itse korostaisin että rasisimi on juuri asiatonta huolta jossa huoli kohdistetaan rotuun. Muotoilu on siis enemmän kuin pelkkä retorinen ylilyönti. Sen takana on jotain aivan muuta. Tästä asenteestani siihen miten tämänlainen ylenmäräinen väkivaltakouhotus tulee tulkita saa pontta "Panuhuoneesta", jossa puhutaan katkeruuspolitiikasta. Tässä ei korosteta klassisen rasismin malliin siitä miten valkoinen rotu on ylivoimaista, vaan korostetaan että valkoinen rotu on uhri. Tässä väkivallalla mässäily kumpuaa rasismista joka kumpuaa tästä uhan kokemuksesta ; "Kuten tiedämme, äärioikeistoa kiehtovat syvästi sekä homoilu että mustien miesten tekemät raiskaukset - tyypillinen äärioikeistolainen pystyy kuvailemaan vesi kielellä ja yksityiskohtaisin sanakääntein niin homoseksuaalista yhdyntää että niitä väkisinmakaamisiakin.". Näin esimerkiksi kuohimispuheet ovat kostopuhetta jotka oikeutetaan näillä ylilyövillä lausunnoilla, joiden takana on uhan ja itsepuolustuksen korostaminen. Ja koska väkivallan takana ei ole kunnollista deskriptiivistä pohjaa, nämä ovat tavoitteiltaan pelkästään normatiivisia. Tämän jälkeen on lillukanvarseilua miettiä onko kyseessä uskonnollinen, rodullinen vai jokin muu kuin syrjintä. Itseäni ei kiinnosta ns. "rasismi=viharikos" -luokitelmat koska usein rikokset ovat viharikoksia. Mustasukkaisuusrikos on viharikos. Se, että rasismia korostetaan kun vihjaa että rodussa olisi jokin merkittävä ero. Itse näen että pahoinpitely on pahoinpitely. Järjestelmällinen ja järjestäytynyt pahoinpitely järjestelmällistä ja järjestäytynyttä pahoinpitelyä. Määritelmäsaivartelut kertovat jonkin tason jälkeen pelkästään lausujansa omista intresseistä.

Loppukaneetti

Uskallankin väittää että rasismin takana on samanlainen "esitietoisuus" kuin mikä tuntuu Laasasta kritisoiville pelottavana. Tietoiset intressit ja omat toimintatavat vain eivät kovinkaan usein osu yksiin. Se, että rasisti ei tiedosta sitä että hän kutoo rotuennakkoluulon ympärille tarinaa aivan muita sanoja käyttämällä ei ole sen kummallisempaa kuin se, että nainen ei tiedosta miksi hän valikoi jonkun tietyn miehen, ja uskoo siksi että hän "seuraa sydäntään autenttisesti ilman intressejä ja laskelmointia eikä jotain biologista kaavaa".

Luotan kuitenkin siihen että maailmassa on aitoakin maahanmuuttokriittisyyttä eikä vain roturealismiksi kätkettyä herraroturealismia. Samoin luotan että kaikki naiset (ja miehet) eivät ole minkään seksuaalisen ennaltamääräytymisen uhreja. (Olenhan esimerkiksi itse hyvin kovasti varattu.) Kuitenkin tässä vapautumistilassa oleminen on aika epätodennäköistä jos ongelmaa ei ole edes tiedostettu tai sitä ei edes tunnusteta. ; Sekä maahanmuuttajat lähtökohtaisesti uhkana kokeva että miestä baarissa valikoiva nainen toimii tunteidensa pohjalta "viattomasti", eikä tähän välttämättä liity tietoista laskelmointia. Tämä on kuitenkin vain osa ihmisyyttä. Ja siksi "aito ja vilpitön" lähestyminen ei paina minun silmissäni paljoa. Luotan ihmisten hyväntahtoisuuteen mutta en juurikaan heidän hyvyyteensä. (Mikään ei ole niin epäilyttävä kuin itseään viattomaksi ja hyväksi kutsuva ihminen. Sellaisen on pakko olla manipuloija. Niin sanoo oma ennakkoluuloni. Tiedostan tämän ja siksi uskallan olla pelkojani löysempi.)

---

Tämä teksti ei ole sekava sillisalaatti, se ei vain ole aiheesta vaan teemasta jota moni aihe käsittelee. Ymmärrän jos tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Tyhmille.