Katuja-tallaaja

Lueskelin ja huomasin miten yksi "Uncommon Descentiin" kirjoittaja esittää kääntymiskertomuksen omasta elämästään. Hän kuvaa menneisyyttään "I was not just an ordinary, garden-variety atheist, but a really obnoxious, nasty, self-aggrandizing, pathetically prideful atheist like Dawkins. I prided myself in using my intellectual capacities in an attempt to destroy any belief that materialism cannot explain everything." sittemmin hän kääntyi. Ja vaikka kuten "Sandwalkissa" vihjattiinkin (faktuaalisesti), että hänen luonteenpiirteensä ovat muuten pysyneet samana - eli nykyisin hän uskoo että teistinen realismi selittää kaiken ja hän on vain vihainen jos joku väittää että teistinen realismi ei selitäkkään kaikkea - kääntyjä itse korostaa muutosta ja sen suuruutta. (Asenne näkyy kohteliaissa sanavalinnoissa, jotka hän nostaa esiin sopivasti nimiä mainiten.)

Tämänlaiset kääntymiskertomukset ovat yleisiä ja olennainen osa fundamentalismia ; Vaikka yhteiskuntamme on kristillinen ja ateistit vähemmistönä, ei koskaan kohdata tarinaa jossa korostettaisiin sitä, että oltaisiin oltu aina kristittyjä. Jos ihmisen historian takana ei ole ateismia, niin sitten jotain muuta kaduttavaa, kuten alkoholismia. Taustalla on ajatus siitä, että uskonratkaisu on erityisen tärkeä. Lapsikastetta ei pidetä niin relevanttina, koska uskonvalinta on tärkeää. Siksi fundamentalistejen parissa onkin käsite uudelleensyntynyt kristitty. Tämä uudelleensyntyminen vaatii tietysti irtiottoa vanhaan itseen. Tämä tarkoittaa jonkinlaisen katumusminän rakentamista. Ilman katumusminää ei ole uudelleensyntymistä, joten ei ole ihmeellistä että jokaiselta sellainen löytyy. Ja jos sellaista ei löydy, sellainen tehdään.
1: Siksi selittyy se, miksi esimerkiksi "Uncommon Descentissä" esiintyvä kääntymiskertomus vaikuttaa omituiselta. Ei siksi että "emme ole uskontoa vaan tiedettä ID -piirit" levittävät tämänlaista päätiedotuskanavassaan. Koska kaikki ihmetys katoaa jos vain tiedämme että ID on troijan hevonen kreationismille, jolloin tämänlaisia pitää suorastaan odottaa. Outouden tunne tulee siitä, että vaikka hän väittää olleensa vahvasti ateisti, hän kuitenkin esittää ateisti-itsensä sellaisena että ateismissa ei tunnu olevan mitään sellaista mitä ketkään "olen ateisti" -ihmiset ateismissa näkevät ; Hän vaikuttaa olleen erikoisen vakuuttunut siihen mitä Raamattu ja uskovaiset sanovat. "No one, not even the most devoted atheist, denies that the Bible is the most influential book ever written. So, what is the most important verse in this most important book?" johtaaa siihen, että ateisti ottaakin yht'äkkiä "Raamatun" kirjaimellisena totuutena ja käsittelee sitä sen mukaan. Sama ongelma näyttää olevan Lewikselläkin.

Kääntymiskertomuksilla on takanaan myös vankka perinne. Augustinus kuvasi opiskeluaikaansa, jolloin hän harjoitti kaikenlaista seksuaalista hurjastelua. Tähän menneisyyteen hän sitten ottaa etäisyyttä. Hän otti irtioton vanhasta minästään. Mielenkiintoista on se, mikä on ollut tekojen intention suhde etiikkaan. Hän kertoo nuoruuden synneistään "Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä." Augustinus korosti tässä sitä, että pahat teot ovat epäkristillisiä tekoja, eikä se että ihminen ei tiedä tekevänsä syntiä eikä siksi koe itseään rikolliseksi ei ole mikään vapautus synnistä. Augustinus toimiikin siksi eräänlaisena tarinan esimerkkinä ja mallina, jota toistamalla ihmiset sitten saavat itselleen pyhimysmäisyyttä ja osoittava seuraavansa nöyrää kristillisyyttä. (Mikään ei tietysti niissä piireissä ole isompi ylpeydenaihe.)

Augustinus tuo mieleen vahvasti mielikuvia Nussbaumista. Hän kun korosti että katumus syntyy omien ihanteiden rikkomisesta. Jos ihminen itse hyväksyy asian, hän ei koe syyllisyyttä. Jos joku ulkopuolinen moittii tälläisestä, seurauksena voi olla loukkaantuminen, raivostuminen, puolustautuminen tai jokin muu vastaava asia. Näin tehdään siksi että asiaa ei koeta hävettävänä. Jopa kunniakulttuureissa julkisen paineen rakentama häpeä perustuu jaettuun kulttuuriin. Samoin kulttien ryhmäpaine toimii vain kultin sisällä, sisälle se näkyy hyvyyden ja eheyden puolustamisena ja etääntymisenä ulkopuolisen maailman pahuudesta. Ulkopuolelle se näyttäytyy van karmivana ja niljakkaana. Tätä kautta Augustinuksen syyllisyys onkin kristillisyyden aikaansaama. Ja juuri tämän vuoksi se varmasti olikin "vaikeasti parannettavaa syntiä" ; Pitää ensin astua kulttuuriin sisälle jotta voisi kokea sen syyllisyyden.

Uudelleensyntymistematiikka kuitenkin etäännyttää vanhan minän. Kun kristitty uudelleensyntyy, hän ikään kuin esittää että hän on tehnyt enemmän kuin vain korjannut joitain virheitä toimissaan - kuten jotkut ihmiset tekevätkin kun katuvat virheitään. He esittävät että koko heidän elämänsä ja olemuksensa on oleellisesti erilainen. Näin tavallaan esitetään että vanhan elämän synnit ovat menneisyyttä ja irrallaan nykyisyydestä. Tätä kautta mukaan tulee voimakas vallankäytöllinen elementti, jossa ihmisten tunnustukselliset kielenkannat herätellään kertomalla tunnustuksia omasta elämästä. Tällöin toisten on helpompi tunnustaa virheitään. Tästä saadaan asevarustelua, jossa toinen saadaan tunnustamaan nykyelämäänsä ja nykyidentiteettiään koskevia virheitä, kun itse tunnustetaan vain oman nykyisen identiteetin kannalta epärelevantteja virheitä, ja sen sijaan tunnustetaan virheitä joista on jo irtauduttu ja joilla ei ole vaikutusta nykyiseen identiteettiin.

Katumusminä on tietysti tärkeä koska uskonnossa on taustalla anteeksiannon ja armon korostuminen. Jos ei olisi kaduttavaa, nämä menettäisivät merkityksensä. Siksi onkin vakavana riskinä että katumusta ylikorostetaan jotta armolle saataisiin merkitystä. Tämä johtaa syyllistämiseen. - Ja tästä uskontoa usein syytetäänkin. - Armeliaisuuteen jota kristityt esittävät tässä tilanteessa voidaankin hakea ymmärrystä Aristoteleeltä. Hänen "Retoriikkansa" pitää sisällään kohdan, jossa hän selittää että ihmiset ovat avomielisiä ja lempeitä ja armeliaita anteeksipyytäjiä vastaan, koska anteeksipyynnössä on sosiaalinen hierarkia. Anteeksipyytäjä asettautuu vapaaehtoisesti alempiarvoiseksi. Tätä kautta vaatiessaan ihmisiä olemaan katuvaisia ja pyytämään anteeksi saadaan mukaan teema jossa itse asiassa vaaditaan alempiarvoisuutta instituutiolle. Anteeksianto on ikään kuin pieni lahja siitä että alistuu vallan alle.

Katumukseen liittyy vahvasti myös halveksinta. Jos kadun jotain tekoani, pidän tekoa jollain tavalla halveksittavana ja inhottavana. Jos esitän nousseeni tästä yli, esitän olevani parempi ihminen kuin ennen olin.

Näin onkin mielenkiintoista, että kääntymiskertomuksiin liittyvä, aika yleinen, julistusstrategia onkin nimen omaan kuulijoiden syyllisyydentunteiden lietsominen, joten oma kääntymiskertomus käännyttämisstrategiana on itse asiassa aina jonkinlainen loukkaus jotain ihmisryhmää kohtaan jota se kääntyneen julistajan "entinen minä" ikään kuin edustaa. Kääntymiskertomuksessa halutaan kasvattaa synnintuntoa kuulijassa, herättää katumusta, ja tarinan keinoina on joko syyttäminen tai syyllistäminen. Ja joskus ne ovat provokatiivisiakin. Näin ollen nämä vanhan häpeäminän esittelykertomukset ovat aggressiivisia tarinoita jossa itse asiassa ajetaan sitä että vastapuolelle tulisi paha mieli, se loukkaantuisi tai muuten vain pahoittaisi mielensä. Näin tarina on itse asiassa melko aggressiivinen - silloinkin kun sitä ei esitetä "Uncommon Descendin" tapaan heitellen herjoja sille "entisen minän edustamalle ideologialle" (oikein leimattavan ideologian nimekäs edustaja nimi mainiten).

Moni tietysti esittää että kääntymiskertomuksen luonne olisi erityisen ystävällinen, koska siinä on esitetty että "olen ollut kuin sinä", ja tämän samastumisen kautta haettaisiin yhteinen pohja josta sitten ponnistettaisiin. Kuitenkin käytännössä tämä ihanne ei todellakaan ole asian nimi. Kääntymiskertomukset ovat pseudoystävällisiä -ne joko tiedetään rakenteeltaan loukkaaviksi tai sitten ollaan sosiaalisesti aivan tampioita ja täysin kyvyttömiä asettumaan käännytettävän kuulijan asemaan. Tarinoissa nimittäin kuvastuu usein varsin olkiukkomainen kuva siitä mitä käännytettävän elämä on;
1: Yksi vallitsevista ajatuksista on "elin vain materialle" tai "olin viinaan menevä". Niissä kuvastuu ennen kaikkea asennevammainen perusoletus että ateisti on automaattisesti pinnallinen hedonisti ja altis hedonistiselle elämänhallinnan puutteelle -johon harva ateisti kuitenkin ajautuu.
2: Mukana on myös jonkin verran homo religiosus -ajatuksen värittämiä kertomuksia. Silloin ajatellaan että ennen kääntymistäkin on tiedetty oikeaksi mutta kielletty uskonnon ydin ja vihattu tätä. Silloin korostuu esimerkiksi "sarjabilettäminen", jossa hedonismin sijasta korostuu halu ikään kuin peittää humalan jälkeisen sekoilun tuottama häpeä juomalla lisää viinaa. Tai miten katumusta yritetään peittää ostamalla asioita. Itse asiassa kääntymiskertomus tässä tapauksessa onkin enemmän kuin samastumista. Se sisältää "samanlaisuuteen tuomitsevan" väitteen jossa kääntynyt esittää että "tiedän mitä oikeasti pohjimmiltaan ajattelet ja tunnet". Tässä mennään ajatuksenluvun yli, ja kertoja väittää tietävänsä käännytettävästä enemmän kuin käännytettävä itse. Tarina sisältää väitteen että jos käännytettävä ei samastu, se johtuu siitä että hän kiistää aidot tunteensa ja peittää ne väliaikaisesti pinnallisuudella ja kiistää tilansa.)
___2.1: Tässäkin tapauksessa homo religiosus -ajatus luo ympärilleen sitä kammottavaa yksisilmäisyyttä, mitä se tavallisestikin luo. ~ Kokemukseni mukaan homo religiosuksen kannattaminen on vähän kuin kannattaisi arjalaiskeskeistä rotuopillista natsismia, jossa ei tuomita juutalaisia vaan uskonnottomia. Se näyttää ilmenevän oikeutuksena pitää uskonnottomia pidetään säälittävinä tai halveksittavina puoli-ihmisinä. Tämä ei ihmetytä, koska by definition tässä itse asiassa pidetään uskonnottomuutta perversiona ja luonnollisesta tilasta etääntyneinä.

Näin siinä missä perinteinen lähetyskäsky voi olla sosiaalinen ja yhdistävä, on kääntymiskertomus epäsosiaalisuutta jossa ideologia nostetaan ihmisyyden yli. Kääntymiskertomuksissa on kysymys ennen kaikkea vihollissuhteesta. Sellaisesta, jossa vain oma ideologia on tärkeä, ja jos toinen ei koe tekevänsä mitään väärää ja pahoittaa mielensä hyökkäävyydestä ja loukkaavuudesta, hänen syntinsä katsotaan vain vaikeasti parannettavaksi. Mikä taas johtaa helposti julistajan aggressivisoitumiseen entisestään.

---

Tästä ei tietysti saisi puhua, koska muita loukkaavien loukkaaminen kertoen omista tunteista, vaikka siitä miten itse loukkaantuu niistä toisten loukkaavista lausunnoista, on tietysti toiselle kerrottuna kovin loukkaavaa. Kirjoittaja on kuitenkin tunnustuksellisesti kusipää ja jättää moraalisen parempitieto-ylemmyydentunteen itsepettäjille.

Kinniku Banzuke!

"済みません"[sumimasen]

Ihmisillä on erilaisia kulttuureja, joissa on hieman erilaiset arvot. Voidaan sanoa että kaikilla ihmisillä on tietty nippu ominaisuuksia, joita arvostetaan kaikkialla. Mutta niillä on usein hieman erilaisia arvojärjestyksiä: Ne mitkä ovat keskeisiä, vaihtelevat. Myös suhtautuminen niiden rikkomiseen on kulttuurikohtaista. Tässä mukaan astuvat suhtautumistavat ja rangaistukset.
1: Syyllisyyskulttuuri on länsimaille tyypillinen. Näissä kulttuureissa maine on keskeinen elementti. Syyllisyyskulttuureissa esimerkiksi sodat ja kulkutautiepidemiat esitettiin Jumalan kollektiivisina rangaistuksina ryhmään kuuluvien yksilöiden synneistä; Syyllisyyskulttuurissa jokainen tahtoi sulautua hyvään kollektiiviin ja paha pyritään toiseuttamaan, eli siirtämään oman itsen ulkopuolelle, esimerkiksi yksilöihin tai sukuihin. Tätä kautta syyllisyyskulttuurissa yhteisö voi etsiä Jumalan anteeksiantoa noitavainojen avulla: noidat saatettiin vastuuseen teoistaan. Tämä vastaava näkyy esimerkiksi jumalanpilkkalaissa.
2: Kunniakulttuurit ovat seemiläisille tyypillisiä. Näissä kulttuureissa kunnialla on tärkeä rooli. Kunniakulttuurissa kunniansa menettänyt ihminen on asemassa, jossa itsemurhaa odotetaan; Jos kunniansa menettänyt ei osaa korjata tilannetta itse, on mahdollista että sukulainen tai ryhmän jäsen voi jopa tappaa hänet. Kunniakulttuurit syntyvät kun omaisuutta kannetaan mukana ja laki ja keskusvalta on heikkoa. Kunniakulttuureissa siteet ovat samantasoisiksi katsottujen ihmisten välisiä. Ne ovat erittäin usein väkivaltaisia elementtejä sisältäviä. Kontrolloivana voimana on pelko. Kunniakulttuurit toteuttavat siis eräässä mielessä Hobbesin näkemystä: Eletään tilassa jossa periaatteessa kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa. Tosin tämä ei johda järjestelmän tuhoutumiseen, vaan itse asiassa ylläpitää ryhmää.
3: Häpeäkulttuuri taas on esimerkiksi japanilainen kulttuuri. Häpeäkulttuurissa kasvojen säilytäminen on tärkeää. Siksi esimerkiksi Japanissa osaaminen ja onnistuminen on tärkeää ja kulttuuri kannustaa tähän. Häpeäkulttuurit ovat tyypillisiä valtioissa, joissa on vahva keskushallinto ja jossa on vahva yhteinen uskonto. Häpeäkulttuurissa ihmisten suhteet ovat hierarkisia, ja on tärkeää tietää kuka on kenenkin yläpuolella. (Minkä vuoksi japanissa on paljon eri asteisia kunnioituksen ja ystävyyden etuliitteitä jotka laitetaan nimen yhteyteen, ja niiden poisjättäminen, yobisute, on erityisen aseman suoma kunnia.) Häpeäkulttuurit ovat yleensä rauhallisia ja niiden keskeinen koossapitävä voima on kunnioitus ja sen säilyttäminen.

Kulttuurisidonnaisuus näkyy usein myös asioiden käsittelyssä: Esimerkiksi Durkheim jaotteli kirjassa "Itsemurha" itsemurhat altruistisiin itsemurhiin, jotka tehdään muiden edun vuoksi ja egoistisiin itsemurhiin, joissa itsemurhan syy on itsekäs. Tämä kuvaus sopii länsimaiden ajatteluun, mutta esimerkiksi japanilaiseen perinteeseen jaottelu ei sovi kovin hyvin: Japanissa itsemurha on hyvitys ja anteeksipyyntö. Koska japanin kulttuuri on ottanut paljon vaikutteita buddhalaisuudesta, siellä uskonto ei sanele itsemurhaa ja kuolemaa lopulliseksi, vaan ikään kuin uudeksi aluksi. Seuraavassa elämässä kasvoja ei ole menetetty ja itsensä tappanut saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Japanissa itsemurhia tapahtuu paljon, koska siellä avun pyytäminenkin on merkki epäonnistumisesta. Itsemurhan tekijä voi japanilaisessa kulttuurissa olla epäonnistuja, joka pelastaa itsensä ja läheisensä häpeältä omalla hengellään, joka on itsemurhaajalle kunniaksi. Länsimaissahan itsemurha taas on paha asia: Yksisuuntainen menolippu Helvettiin, jonka vuoksi itsemurhan kohdanneet ovat länsimaissa erikoisessa tilanteessa, kun heille kuitenkin rakas ihminen tuomitaan samanaikaisesti, kun tämän kuolemaa pitäisi käsitellä, ja tähän taas liittyy yleisesti jonkinasteista surua ; Itsemurhan tehnyttä tulee tavallaan kunnioittaa ja halveksua samanaikaisesti.

Kuitenkin muissa asioissa erot ovat lievempiä. Ja kulttuuritkin muuttuvat. Esimerkiksi TV:ssä pyörii isohko lauma japanilaisia (roska)ohjelmia, kuten "kahjot ninjat" ja "Kinniku Banzuke". Niissä keskeinen elementti on se, että japanilaiset iloisesti häpäisevät itsensä ja epäonnistuvat. Japanilaiset menevät vapaaehtoisesti ohjelmiin ja heitä on itse asiassa niissä melko paljon; Formaatit perustuvat siihen että suuri määrä ihmisiä kiertää niiden kautta. Tehtävät ovat esimerkiksi Kinniku Banzukessa uskomattoman vaikeita, ja niissä onnistutaan erittäin harvoin jos koskaan. Kaikille on jo lähdössä selvää että Kunniaa on tuskin tulossa. Tämä on toki melko lähellä perinteistä samuraihenkeä, jossa panssarivaunuja vastaan ollaan valmiita menemään vaikka bambukeihäs aseena. Vaikea tehtävä ikään kuin antaa luvan epäonnistua ja yritys sinällään on jo rohkeutta. Kuitenkin näihin sarjoihin kuuluu myös sellaisia joissa on "mahdollisia tehtäviä": Pitää esimerkiksi laskea liukumäkeä ja laskea yhteen ja vähennyslaskuja oikein tai saa mutaa päälleen. Ne ovat jo lähempänä epäonnistumisen sallimista.

Toisaalta länsimaissakin on havaittavissa merkkejä häpeäkulttuurista; Kristityissä on selvästi kahdenlaisia keskenään ristiriitaisia linjauksia.
1: Näkemys, jossa armo korostuu: Jokainen tekee syntiä, ja pyytämällä Jumalalta saa anteeksi. Tämä anteeksianto ei liity ansaitsemiseen, se on tavallaan mielivaltaista. Ihminen ei ansaitse pelastusta, vaan pelastuu itsestään huolimatta. Tässä synti ei ole kovin iso asia: Ihminen saa rohkeasti tehdä syntiä kunhan uskoo. Tällä näkemyksellä on varjopuolena se, että uskonto tavallaan menettää moraalisen kompassin voimansa: Synti muuttuu joksikin joka saadaan pois ehtollisella käymisellä. Idea tiivistyy Raamatun lauseeseen Gal 2:16 "Mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen." Erikoista tässä tavassa on se, että Jumalaa tarvitaan armahtajaksi, jolloin ongelmana on se, mistä se tuomitseminen johon se armo on suhteessa, tulee. Ehkä armon mielivaltaisuus korostuu; Kaikki ansaitsevat helvetin ja kaikki eivät saa anteeksi kun eivät osaa pyytää. Tai sitten ihmistä tarvitaan tuomitsemiseen.
2: Näkemys jossa perisynti korostuu. Tässä korostuu sääli, joka sisältää myös halveksuntaa syntisiä kohtaan. Tässä näkemyksessä tätä sääliä tunnetaan toista ja itseä kohtaan. Ja tällä säälillä ei ole paljoakaan tekemistä armon kanssa: Itse asiassa se on lähempänä vihaa. Tässä näkemyksessä usein mainitaan, että "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" . Mutta tämä ei vaikuta kovin rationaaliselta perustelulta: Siinähän sanotaan että vihataan sitä mitä ihminen tekee, ajattelee, mitä ideologioita hän kannattaa. Minusta taas ihmisyydelle keskeistä on juuri arvot ja se mitä hän pitää tärkeänä ja mukavana, se keitä hän rakastaa ja niin edes päin. Se "ihminen", jota tuossa perustelussa "rakastetaan" tuntuu kaukaiselta, se tiivistyy pelkäksi hengettömäksi lihakimpaleeksi tai jää määrittelemättömäksi esoteeriseksi ilmiöksi joka ei liity ruumiiseen, ajatteluun eikä toimintaan. Syy on se, että se on itse asiassa juuri sitä keskiaikaista "noitien rakastamista", jossa noitien vainoaminen nähtiin hyvänä asiana myös noidille, koska he vastasivat teoistaan ja tästä seurasi esimerkiksi pienempää aikaa kiirastulessa tai mahdollisuus päästä osalliseksi pelastuksesta. Tässä näkemyksessä pelastus ansaitaan uskoon liittyvillä teoilla. Tässä näkemyksessä uskonto on moraalinen kompassi, joka ohjaa tekoja ja on arvokas tätä kautta. Idea tiivistyy Jaak. 2:24 lauseeseen "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta."

Jälkimmäinen tapa on melko lähellä häpeäkulttuuria. Siinä, missä japanissa häpeä on harvinainen ja rangaistus kova (seppuku ei ole sielläkään jokaiselle kuuluva asia), tässä häpeä on yleinen ja rangaistukset tämänpuoleisessa pienempiä, mutta tuonpuoleisessa rangaistus on vähintään yhtä kova. Melko suuri ero on kuitenkin yksilöllisyyden korostamisessa: Esimerkiksi Japanissa korostetaan yhteisöä, länsimaissa yksilöä ja yksilön pelastusta - joka tosin ei ole ollut perinteinen länsimaissakaan. Se on itse asiassa melko uusi ilmiö.