Ihmiset täyttävät maailmaa antropomorfistisilla hahmoilla. Suuri osa lasten piirretyistä ja kansanasaduista pursuaa ihmisenkaltaisia eläimiä. Pidämme niistä. Itse asiassa ihmisenkaltaisuuden lisääminen tekee niistä suosittuja. Kuitenkin tässä on rajat. Robotiikasta tuttu uncanny valley -ilmiö on hieman yllättävä. On olemassa kuilu jossa ollaan niin lähellä ihmistä, että se on epämiellyttävää. Tästä epämiellyttävyydestä päästään irti joko vähentämällä ihmisenkaltaisuutta tai lisäämällä sitä. (Tekniset rajoitukset ainakin toistaiseksi tarkoittavat että sitä on vähennettävä.)
Tätä ilmiötä on yritetty selittää montaa kautta.
1: Eräs varhaisemmista versioista korostaa että vaivaantuminen johtuu siitä että ne näyttävät siltä kuin kuollut ihminen tai kuoleva ihminen olisi elossa. Tämänlaiselle reaktiolle voidaan saada evolutiivinen selitys siitä että on tervettä varoa ja väistää sairaita jotka tartuttavat tautiaan. - Ja tämän seurauksena selittyisi sitten vaikkapa pelkomme zombieita ja androideja kohtaan.
2: Toinen suosittu selitys on ollut se, että ihmisellä on mielessään skeemoja. Ja niistä poikkeaminen tuottaa kognitiivista dissonanssia. Siksi uncanny valley tulee juuri siinä missä on kompleksi idea jossa elävän ihmisen ja kuolleen ihmisen skeemat menevät sekaisin. Aivot tavallaan sanovat että sellaista ei voi olla olemassa, mutta pitäisi kuitenkin uskoa siihen. Tämä on siitä erikoinen selitys, että vastaava johtaa myös ideoiden suosioon. Taruolentojen, taikaesineiden ja Jumalien kiinnostavuus tarinallisina efekteinä perustuu juuri siihen että ne yllättävät ja ovat mieleenpainuvia, mutta samalla jotenkin ymmärrettäviä. (Tämä kenties selittää miksi zombieita samalla inhotaan, mutta ne ovat kovasti suosittuja.)
Nämä voivat vaikuttaa osaltaan. Esimerkiksi se selittää miksi juuri zombien kaltaiset sairaat piirteet pelottavat oleellisesti eri tavalla kuin ylitsepääsemättömän siistit ja pinnaltaan muovikliiniset robotit. Mutta asiaa on tutkittu myös muulta kannalta ja muitakin syitä on. Kenties ne ovat jopa vahvempia syitä kuin nuo helposti mieleentulevat.
Tuoreemmat näkemykset perustuvat aivokuvantamiseen. Niissä on havaittu että empatia itsessään on liian löyhä käsite. Me ihmiset käytämme sitä kovin yksinkertaisesti. Päämme sisällä tapahtuu kuitenkin enemmän. Itse asiassa neurotieteissä empatia pitää pilkkoa ainakin kolmeen erilliseen osaan. Jaottelu ei usein vaikuta merkittävältä tavallisten ihmisten kohdalla, mutta jos puheenaiheena ovat vaikka psykopaatit, narsistit tai autistit on selvää että niitä ei voi oikein ymmärtää ilmankaan. Jaottelu on melko karkeasti seuraava:
1: Kognitiiviseen empatiaan (cognitive empathy), jossa on kysymys mielen teoriasta. Siitä että kokee, arvelee ja jopa tietää mitä toinen ajattelee.
2: Emotionaaliseen empatiaan (emotional empathy) joka on tarve toimia siten että on jotenkin vastavuoroinen toisen kanssa.
3: Myötätuntoiseen empatiaan (compassionate empathy) jossa on tarve auttaa ja jossa on kiinnostus toisen näkökulmasta ja toisen hyvinvoinnista hänen omalta kannaltaan.
+: Lisäksi uncanny valleyn kohdalla on puhuttava myös "motorisesta empatiasta", joka koskee käsitystä ruumiillisuudesta ja siitä miltä ihminen näyttää. Ihmiset reagoivat myös siihen että jokin nyt vain näyttää kovasti ihmismäiseltä. (Ja pareidoloa näyttää että aivomme ylitunnistaa ihmismäisiä piirteitä.)
Uncanny Valley johtuu dissonanssista joka koskee yllättävän vähän pelkkää ulkonäköä, ja sillä on enemmän tekemistä sosiaalisuuden ja emootioiden kanssa. ; Kohteen täytyy rakentaa ristiriitoja eri empatian osa-alueiden välille. Uncanny valleyssä vastaan tulevassa ahdistuskessa on kysymys siitä että vähintään kaksi kategorioista on ristiriidassa emotionaalisen empatian kanssa. Jonkinlaisen mielen omaava/ulkoisesti ihmismäinen/sosiaalinen joka ei ole vastavuoroinen on ahdistava kohtaaminen. ; Robotti joka on antisosiaalinen kylmä algoritmi joka näyttää ihmiseltä on robottejen myynnille suuri ongelma.
Tämä on itse asiassa järkevä hyvin monella tavalla.
1: Moni ihminen on hyvin eläinrakas (itse symppaan eläimiä enemmän kuin ihmisistä, noin karkeasti) ja antropomorfistaa lemmikkiään aivan uskomattomilla tasoilla. (Minä voin joskus antropomorfistaa tietokoneen ja kiroilla sille. Niinkuin se vitun matolaatikko muka lagittaisi vähemmän kun nimittelen sitä. Ihmisen tervejärkisyys tarkoittaakin usein sitä että hän kyllä puhuu kuolleille, elottomille tahi eikielellisille kohteille mutta ei usko että kohde vastaa. (Koira joka puhuisi takaisin veisi jopa sekin hoitolaitokseen.)
2: Ihminen pystyy silti samastumaan vaikkapa Peter Jacksonin Tolkienfilmatisoinnissa näytettyyn Klonkkuun joka ulkonäöltään on muutoin hyvinkin lähellä uncanny valleyta.
3: Samoin olen itse ihmetellyt että miksi ihmiset eivät kammoksu cosplayaajia tai lehtien kansissa olevia ääriphotoshopattuja ihmisiä jotka näyttävät jo hyvinkin siltä mitä robotiikka tuottaa. Ihmiset tunnetusti liittävät tuntemisen tunteita julkkiksiin. Ihmiset kokevat tietävänsä mitä nämä ovat ihmisinä. Cosplayaajien kanssa on sama. Osa näihin kohdistetusta vastenmielisyydestä voidaan kuitenkin kenties selittää tätä kautta, jos ihminen on vieraantunut cosplayaajista tai julkkiksista ulkonäkö voi auttaa prosessin etenemisessä/pahenemisessa.
4: Itse asiassa tämä ristiriita sopii hyvin yhteen sen erikoisen tapauksen kanssa mitä kävi MIT:n kampuksella kun tutkimus juttelevista
tekoälyalgoritmeista aloitettiin. Moni käytti paljon aikaa
laatikkomaisen tietokoneen kanssa jutteluun. He tiesivät että se oli
vain algoritmi, mutta ihmiset viihtyivät ja olivat vastavuoroisia.
Algoritmi ei tietysti ollut kovin hyvä, mutta se oli vastavuoroisuutta
simuloiva. Vaikka algoritmi ei täyttänyt mitään Turingin testin ehtoja
se ei kuitenkaan taatusti ollut uncanny valleyssa -silloinhan ihmiset olisivat vierastaneet sitä.
Ihmisenkaltaisuuden näkeminen ei-ihmisessä on niin tavallista että
dissonanssia tällä tasolla tapahtuu koko ajan, mutta koska se ei tapahdu emotionaalisen empatian kohdalla, emme kärsi. Robotiikka, jossa uncanny
valley nousee vahviten esiin on taas jotain joka on nimenomaan
käänteinen koira : Se näyttää ihmiseltä mutta se ei ole vastavuoroisessa
tunnesuhteessa ihmisen kanssa. Siksi robotit tuottavat ahdistusta,
mutta moni muu ei. (Paitsi tietysti niillä jotka ahdistuvat naapurin kanssa juttelusta, mutta se ei johdu uncanny valleysta vaan muista sosiaalisista puolista.)
Otsikko viittaa uncanny valleyn nimeen japaniksi. Japanit ovat robotiikan pioneereja juuri kuten anime-mechat meille opettavat. Olin hieman huvittunut kun siinä Wettenhovi-Aspa -metodilla ihan selvästi puhutaan pukimista. Tämän syvempää viisautta otsikkoon ei tällä kertaa kätkeydy.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pareidolia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pareidolia. Näytä kaikki tekstit
torstai 4. heinäkuuta 2013
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
imitaatiopeli
Alan Turingin turingin testi on kenties tunnetuin tapa määritellä onko kohde älykäs. Siinä ytimessä on tuottaa keskustelua. Ja jos ihminen ei kykene keskustelun kautta erottamaan konetta ja ihmistä (tai oikeastaan jos ihmiset epäonnistuvat ja tunnistavat ihmiset koneiksi yhtä usein), on kone älykäs. Ajatteleva kone liittyy siis kykyyn käyttää sanallista viestintää. Tähän liittyy kyky prosessoida toisen sanomisia ja tuottaa lauseita. Ja lisäksi tuotetun tekstin tulee rakentaa jonkinlainen uskottava personallisuus. Näitä piirteitä voidaan pitää hieman omituisina sillä ne korostavat ihmismäistä älykkyyttä ja kommunikaatiota.
Turing liittyy tietysti tietotekniikkaan, joten ei liene yllätys että turingin testin kautta testaaminen toimii vain hyvin tietyntapaisille asioille. Se toimii ennen kaikkea algoritmeihin. Toisaalta komputationalistinen koulukunta, jota esimerkiksi Noam Chomsky on nimekkäästi kannattanut, esittää että ihmiset ovat hyvin algoritminkaltaisia. Ideana on se, että luonnollisessa kielessä on kielioppi, säännöt ja kaavat. Tältä osin kielenkäyttö olisi hyvinkin algoritmista.
Turingin testi on kuitenkin ylipäätään melkoisen kova haaste ohjelmille. Tarkalleen ottaen se on suuri haaste siinä vaiheessa kun ihmiset osaavat miettiä sitä vaihtoehtoa että toinen on tekstingeneroijakone. Esimerkiksi jo Weizenbaumin ELIZA -tietokoneohjelma (vuosimalli 1966) johti varsin erikoisiin asioihin.
ELIZA rakentui erään psykoterapian terapeuttien ohjeistusten pohjalta. Eli sen keskustelu rajautui siihen että ohjelma oli ikään kuin korostetummin kuuntelija-reagoija joka kysyi hyvin tietynlaisia kysymyksiä. Kun taas kommunikoija oli tietysti vapaammat kädet. Ratkaisutapa oli tietysti simplistinen. Siinä kommunikaatio toimii hyvin tietyillä ehdoilla. Valitun psykoterapiamallin taustaideana on se, että kyselijä on ikään kuin naivi ja Sokraattisen metodin kautta saa ihmisen kyseenalaistamaan omia näkemyksiään. Näin ollen kyselijän oletettiin olevan tavallaan hyvin typerä, mutta sen takana nähtiin olevan viisautta. Ohjelma olikin kaiken kaikkiaan melko yksinkertainen, jopa banaalin yksinkertainen. Sen ohjelmointi ei ollut erityisen monisäikeistä. Nykyisin sitä pidettäisiin enemmänkin jonkinlaisena nörttileluna, jonkinlaisena pikkukoodarin sormiharjoituksena.
Kuitenkin tästä ELIZA -algoritmista tuli MIT:ssä varsin suosittu lelu. Opiskelijat leikkivät sillä ja sitä käytettiin usein luentoesimerkkeinä. Weizenbaum huomasi että moni opiskelija, taatusti fiksu ihminen, oli sitä mieltä että jollain tasolla algoritmi ymmärsi ihmisiä. Ihmiset kävivät sen kanssa myös syvällisistä ja intiimeistä aiheista keskusteluja. Pisimmälle menneet intoilijat selittivät että kenties oikea terapeutti olisi aidosti mahdollista korvata algoritmilla. Ihmiset siis pitivät ihmisiä tietokoneohjelman kaltaisina simulaatioina, eikä niin että ohjelma olisi karkea simulaatio ihmisestä.
ELIZA ei täyttänyt turingin testiä sen tiukassa määritelmässä. Mutta hyvin löyhässä mielessä se täytti kuitenkin juuri sen. Tähän on monia syitä. Yksi niistä on toiveajattelu. Ihmiset halusivat liittää ohjelmaan tunteita ; Etenkin jos olet komputationalistisen mallin ystävä, tämä on jopa hyvin suuri motivaatio. Toisaalta ihmiset eivät suinkaan lue tekstiä, he tulkitsevat sitä. Ihmiset ovat hyvin taipuvaisia siihe että he tulkitsevat merkityksiä asioihin. Jopa silloin kun tätä ei ole. Ihmisille tyypillinen antropomorfistinen taipumus on historian aikana liittänyt intentionaalisia näkemyksiä luonnonilmiöihin ilman että tälle on kunnollisia perusteita. Teleologinen selittäminen on normi. Pareidoliassa ihmiset näkevät kasvoja satunnaiskuvioissa, vaikkapa puuovien oksanrei'issä. Teologiassa luonnossa olevan teleologian kokemisen esilletuominen on vakiotavaraa.
Eräässä mielessä itse olenkin niitä ihmisiä joista ihmisen älykkyys ei edes redusoidu puhuttuun kieleen. Tässä maailmassa komputationalistinen malli on hieman kuin uusi yritys tehdä teologiaa ilman Jumalaa. En näe tätä parannuksena. Pareidolia ja teleologian näkeminen ilman kunnon perusteluja ei riitä vakuuttamaan minua siitä että kohteessa on teleologiaa. ; Siksi se, että teleologiaa nähdään helposti mutta tiukka Turingin testi ei onnistu on hyvä syy olla kriittinen kun joku sanoo että hänellä on älykäs tietokoneohjelma. (Tosin moni hienompi algoritmi varmasti pärjäisi erinomaisesti Mensan testissä. Niiden IQ on siis tavallaan oikein vallan mainio.)
Sen sijaan kannatan adaptiivista mallia, ja itse asiassa ajan enemmänkin sitä että älykkyyden ja tietoisuuden takana on enemmänkin "esitietoinen ei pelkkää kommunikaatioon tarkoitettua kieltä käyttävä modulaarinen prosessi". Ihmisen aivot eivät ole matematiikkaa ja yhtä kaavaa. Sen sijaan ihmisillä on monia erilaisia adaptiivisia osia jotka tarjoavat yhteneviä ja risteytyviä ja vastakohtaisia impulsseja, ja lopputulemana on sarja ratkaisuja joka on enemmän tai vähemmän kompromissi. Teknisesti tämä todennäköiseti redusoituu joksikin jota voisi kuvata "reagoinneista systeemiään muuttavaksi algoritmi-sensori -kasaksi", joten ajatus kaavamaisesta ihmisestä ei ole niin huono kuin voisi luulla. Se on vain paljon omituisempi kuin pelkkää kieltä tarkastellen on voitu kuvitella.
Tältä kannalta tekoälytutkimuksessa on monessa kohden vaivana nimenomaan tietoisuuden ylikorostaminen. Ihmiset ajattelevat olevansa hallinnassa, koherentteja, yksi. Ihmiset yhdistävät tietoisen ajattelun loogisen rakenteen ja kielenkäytön samaksi kuin inhimillinen kognitio. On selvää että tämä rajoittunut näkökulma johtaa siihen että tietoisuuden ja älykkyyden kaltaiset teemat vääristyvät. Lopputuloksena ei ole älykästä algoritmia vaan ELIZA. Ja vielä pahempaa - lopputuloksena ei ole ihmisiin sopivaa teoriaa tietoisuudesta, vaan esille nousee jonkinlainen kuva jonka soveltaminen tarkoittaisi sitä että ihmiset olisivat jotenkin ikään kuin ELIZAn kaltaisia. (En usein puhu ihmisen latistamisesta ja reduktion ongelmista. Tässä syynä ei ole refuktio tai mallintaminen itsessään. Vika on siinä miten mallintamiset on rajattu.)
Omaa suosikkivaihtoehtoani, evoluutiopsykologiaan nojaavaa teorisointia, voi olla vaikeaa kuvata ymmärrettävästi ilman snobijargonia oikein muuta kautta kuin kirjallisuuden kautta. (Taide ja estetiikka yli mallinnuksen - tätäkään ette joka päivä kuule minulta!)
Tässä kohden otankin avukseni Terry Pratchettin "Aikavaras" -kirjan. Siinä hengettömät Tarkastajat keksivät juonen toimia ihmisten parissa. He yrittivät ensin luoda liharobotin (eli ihmiselimistön) mutta ne eivät toimineet. Siksi he keksivät mennä tälläiseen liharobottiin sisälle ohjaimiin. Dualistinen näkemys murtuu varsin mukavasti, kun ruumista ja sielua ei sen jälkeen oikeastaan edes voida erottaa toisistaan (s197) "Viiden aistin hallitsemisen olisi pitänyt olla helppoa, mutta kaikki oli kytketty suoraan yhteyteen muun ruumiin kanssa! Ne eivät tyytyneet vain välittämään tietoa, ne esittivät vaatimuksia! Hän oli kävellyt paistettua lihaa myyvän kojun ohi ja hänen suunsa oli alkanut erittämään sylkeä! Hajuaisti oli halunnut ruumiin syövän lihaa kysymättä ensin lupaa aivoilta! Sekään ei vielä ollut pahinta! Aivot ajattelivat itse omasta puolestaan! Se oli kaikkein pahinta. Silmien takana olevat vetelät kudospussit tekivät työtään täysin omistajastaan riippumatta. Ne ottivat vastaan asitien välitämää tietoa, tarkistivat sen muistin pohjalta ja esittivät vaihtoehtoja. Joskus aivoje kätketyt osat ottivat valtaan jopa suun! Ihmiset eivät olleet yksilöitä, vaan jokainen oli oma komiteansa!"
Turing liittyy tietysti tietotekniikkaan, joten ei liene yllätys että turingin testin kautta testaaminen toimii vain hyvin tietyntapaisille asioille. Se toimii ennen kaikkea algoritmeihin. Toisaalta komputationalistinen koulukunta, jota esimerkiksi Noam Chomsky on nimekkäästi kannattanut, esittää että ihmiset ovat hyvin algoritminkaltaisia. Ideana on se, että luonnollisessa kielessä on kielioppi, säännöt ja kaavat. Tältä osin kielenkäyttö olisi hyvinkin algoritmista.
Turingin testi on kuitenkin ylipäätään melkoisen kova haaste ohjelmille. Tarkalleen ottaen se on suuri haaste siinä vaiheessa kun ihmiset osaavat miettiä sitä vaihtoehtoa että toinen on tekstingeneroijakone. Esimerkiksi jo Weizenbaumin ELIZA -tietokoneohjelma (vuosimalli 1966) johti varsin erikoisiin asioihin.
ELIZA rakentui erään psykoterapian terapeuttien ohjeistusten pohjalta. Eli sen keskustelu rajautui siihen että ohjelma oli ikään kuin korostetummin kuuntelija-reagoija joka kysyi hyvin tietynlaisia kysymyksiä. Kun taas kommunikoija oli tietysti vapaammat kädet. Ratkaisutapa oli tietysti simplistinen. Siinä kommunikaatio toimii hyvin tietyillä ehdoilla. Valitun psykoterapiamallin taustaideana on se, että kyselijä on ikään kuin naivi ja Sokraattisen metodin kautta saa ihmisen kyseenalaistamaan omia näkemyksiään. Näin ollen kyselijän oletettiin olevan tavallaan hyvin typerä, mutta sen takana nähtiin olevan viisautta. Ohjelma olikin kaiken kaikkiaan melko yksinkertainen, jopa banaalin yksinkertainen. Sen ohjelmointi ei ollut erityisen monisäikeistä. Nykyisin sitä pidettäisiin enemmänkin jonkinlaisena nörttileluna, jonkinlaisena pikkukoodarin sormiharjoituksena.
Kuitenkin tästä ELIZA -algoritmista tuli MIT:ssä varsin suosittu lelu. Opiskelijat leikkivät sillä ja sitä käytettiin usein luentoesimerkkeinä. Weizenbaum huomasi että moni opiskelija, taatusti fiksu ihminen, oli sitä mieltä että jollain tasolla algoritmi ymmärsi ihmisiä. Ihmiset kävivät sen kanssa myös syvällisistä ja intiimeistä aiheista keskusteluja. Pisimmälle menneet intoilijat selittivät että kenties oikea terapeutti olisi aidosti mahdollista korvata algoritmilla. Ihmiset siis pitivät ihmisiä tietokoneohjelman kaltaisina simulaatioina, eikä niin että ohjelma olisi karkea simulaatio ihmisestä.
ELIZA ei täyttänyt turingin testiä sen tiukassa määritelmässä. Mutta hyvin löyhässä mielessä se täytti kuitenkin juuri sen. Tähän on monia syitä. Yksi niistä on toiveajattelu. Ihmiset halusivat liittää ohjelmaan tunteita ; Etenkin jos olet komputationalistisen mallin ystävä, tämä on jopa hyvin suuri motivaatio. Toisaalta ihmiset eivät suinkaan lue tekstiä, he tulkitsevat sitä. Ihmiset ovat hyvin taipuvaisia siihe että he tulkitsevat merkityksiä asioihin. Jopa silloin kun tätä ei ole. Ihmisille tyypillinen antropomorfistinen taipumus on historian aikana liittänyt intentionaalisia näkemyksiä luonnonilmiöihin ilman että tälle on kunnollisia perusteita. Teleologinen selittäminen on normi. Pareidoliassa ihmiset näkevät kasvoja satunnaiskuvioissa, vaikkapa puuovien oksanrei'issä. Teologiassa luonnossa olevan teleologian kokemisen esilletuominen on vakiotavaraa.
Eräässä mielessä itse olenkin niitä ihmisiä joista ihmisen älykkyys ei edes redusoidu puhuttuun kieleen. Tässä maailmassa komputationalistinen malli on hieman kuin uusi yritys tehdä teologiaa ilman Jumalaa. En näe tätä parannuksena. Pareidolia ja teleologian näkeminen ilman kunnon perusteluja ei riitä vakuuttamaan minua siitä että kohteessa on teleologiaa. ; Siksi se, että teleologiaa nähdään helposti mutta tiukka Turingin testi ei onnistu on hyvä syy olla kriittinen kun joku sanoo että hänellä on älykäs tietokoneohjelma. (Tosin moni hienompi algoritmi varmasti pärjäisi erinomaisesti Mensan testissä. Niiden IQ on siis tavallaan oikein vallan mainio.)
Sen sijaan kannatan adaptiivista mallia, ja itse asiassa ajan enemmänkin sitä että älykkyyden ja tietoisuuden takana on enemmänkin "esitietoinen ei pelkkää kommunikaatioon tarkoitettua kieltä käyttävä modulaarinen prosessi". Ihmisen aivot eivät ole matematiikkaa ja yhtä kaavaa. Sen sijaan ihmisillä on monia erilaisia adaptiivisia osia jotka tarjoavat yhteneviä ja risteytyviä ja vastakohtaisia impulsseja, ja lopputulemana on sarja ratkaisuja joka on enemmän tai vähemmän kompromissi. Teknisesti tämä todennäköiseti redusoituu joksikin jota voisi kuvata "reagoinneista systeemiään muuttavaksi algoritmi-sensori -kasaksi", joten ajatus kaavamaisesta ihmisestä ei ole niin huono kuin voisi luulla. Se on vain paljon omituisempi kuin pelkkää kieltä tarkastellen on voitu kuvitella.
Tältä kannalta tekoälytutkimuksessa on monessa kohden vaivana nimenomaan tietoisuuden ylikorostaminen. Ihmiset ajattelevat olevansa hallinnassa, koherentteja, yksi. Ihmiset yhdistävät tietoisen ajattelun loogisen rakenteen ja kielenkäytön samaksi kuin inhimillinen kognitio. On selvää että tämä rajoittunut näkökulma johtaa siihen että tietoisuuden ja älykkyyden kaltaiset teemat vääristyvät. Lopputuloksena ei ole älykästä algoritmia vaan ELIZA. Ja vielä pahempaa - lopputuloksena ei ole ihmisiin sopivaa teoriaa tietoisuudesta, vaan esille nousee jonkinlainen kuva jonka soveltaminen tarkoittaisi sitä että ihmiset olisivat jotenkin ikään kuin ELIZAn kaltaisia. (En usein puhu ihmisen latistamisesta ja reduktion ongelmista. Tässä syynä ei ole refuktio tai mallintaminen itsessään. Vika on siinä miten mallintamiset on rajattu.)
Omaa suosikkivaihtoehtoani, evoluutiopsykologiaan nojaavaa teorisointia, voi olla vaikeaa kuvata ymmärrettävästi ilman snobijargonia oikein muuta kautta kuin kirjallisuuden kautta. (Taide ja estetiikka yli mallinnuksen - tätäkään ette joka päivä kuule minulta!)
Tässä kohden otankin avukseni Terry Pratchettin "Aikavaras" -kirjan. Siinä hengettömät Tarkastajat keksivät juonen toimia ihmisten parissa. He yrittivät ensin luoda liharobotin (eli ihmiselimistön) mutta ne eivät toimineet. Siksi he keksivät mennä tälläiseen liharobottiin sisälle ohjaimiin. Dualistinen näkemys murtuu varsin mukavasti, kun ruumista ja sielua ei sen jälkeen oikeastaan edes voida erottaa toisistaan (s197) "Viiden aistin hallitsemisen olisi pitänyt olla helppoa, mutta kaikki oli kytketty suoraan yhteyteen muun ruumiin kanssa! Ne eivät tyytyneet vain välittämään tietoa, ne esittivät vaatimuksia! Hän oli kävellyt paistettua lihaa myyvän kojun ohi ja hänen suunsa oli alkanut erittämään sylkeä! Hajuaisti oli halunnut ruumiin syövän lihaa kysymättä ensin lupaa aivoilta! Sekään ei vielä ollut pahinta! Aivot ajattelivat itse omasta puolestaan! Se oli kaikkein pahinta. Silmien takana olevat vetelät kudospussit tekivät työtään täysin omistajastaan riippumatta. Ne ottivat vastaan asitien välitämää tietoa, tarkistivat sen muistin pohjalta ja esittivät vaihtoehtoja. Joskus aivoje kätketyt osat ottivat valtaan jopa suun! Ihmiset eivät olleet yksilöitä, vaan jokainen oli oma komiteansa!"
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Naama pitkällä (pareidolatry)
Rippikoulussa käydessäni rippikoulunopettajani Seija Aarto näytti eräänlaisena keventävänä välipalana valokuvan joka oli otettu Jeesuksesta. Kuva oli mustavalkoinen ja se koostui lähinnä erilaisista tummista pilkuista. Jotkut näkivät tässä Jeesuksen kasvot. Itsekin kykenin näkemään sen, kun ensin oltiin annettu vihjeitä. Joukossa oli yksi tai kaksi jotka eivät kyenneet hahmottamaan Jeesuksen kasvokuvaa kyseisestä pisteiden rykelmästä. ; Aarto kertoi kuinka hän ei ollut aluksi huomannut itsekään kasvokuvaa, mutta sitten kun hän oli huomannut sen, oli kokemus ollut mainittavan voimakas. Hieman kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. (Tämä oli luultavasti kuvainnollista kieltä joka ei viittaa piilolinsseihin.)
Tämä tarina oli jollain tavalla vetoava. Tämä ei yllätä, sillä uskovaisilla on paljon erilaisia pareidoliapohjaisia kertomuksia joita he pitävät tärkeänä. "Research Digest" viittaakin tuoreeseen tutkimukseen jonka mukaan kaikilla ihmisillä on jonkinlainen taipumus pareidoliaan, mutta että uskovaisilla ihmisillä tämä on selkeästi voimakkaampi kuin muilla. Uskovaiset näkevät muunlaisia ihmisiä helpommin "kasvoja joita ei edes ole".
Teologiassa tämänlaista lähestymistapaa ei yleensä arvosteta. "Filosofien Jumala" kun on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi antropomorfistinen ja pareidoliaa käyttävä Jumalakokemusten hakeminen näyttäytyykin helposti lapsellisena, epäsofistikoituneena. Samanaikaisesti jos pitää kuvata uskoa ja se mikä vakaumuksellisilla ihmisillä on mielessään, on hyvä huomata että juuri tämä on se joka ihmisiä vetoaa. Esitänkin suoraan että "Filosofien Jumala" ja "sofistikoitunut teologia" itse asiassa rakentaa Jumalakäsityksen joka ei oikeastaan mitenkään aidosti liity esimerkiksi siihen mistä kristinuskovat tekevät ja uskovat. Valtaosa kristityistä ja heidän jumalasuhteistaan on "filosofien jumalaan" heijastettuna pelkkää taikauskoa.
1: Tässä on tosin omituinen kaksoisstandardi. Sillä pareidolia ja antropomorfismi ovat "sofistikoituneiden teologien" käsittelyssä naurettavaa taikauskoa jos ja vain jos he ovat vastaamassa uskontokriitikon näkemyksiin jossa (a) uskonnollisuudelle haetaan selitystä psykologiasta Raamatun ja Herran Ilmoituksen ulkopuolelta (b) kritisoidaan jotain uskonnollisten tapaa tai tekoa tai ideologiaa jossa pohjalla on tämänlainen psykologinen efekti. "Sofistikoituneet teologit" eivät jostain syystä osaa olla niin koherentteja että moittisivat että "juoskaa vittuun kirkosta, te taikauskoiset". Jos puhe kohdistetaan uskovaisiin ei pareidoliassa tai muussa olekaan yht'äkkiä mitään väärää, moitittavaa, naurettavaa tai epäkristillisyyttä tai mitään muutakaan mikä ei kirkkoon ja uskoon nasakkaasti kuuluisi. Eli ilmeisesti nämä eivät kuulu uskontoon jos ja vain jos ateisti sattuu kritisoimaan niitä.
Moni näkee tämän siten että teologit todella oppivat jotain. Itse näkisin enemmänkin niin että "jumalatodistusteologit ja heistä haarautuneet teologiasuuntaukset" eivät ollenkaan kykene tarttumaan käsittelemäänsä ilmiöön. Tämä ei tietysti yllätä koska he ovat valinneet lähtökohdakseen premisseihin perustuvan rationalistisen lähestymistavan, jonka ongelma on vanhastaan ollut se, että se on kyennyt rakentelemaan koherentteja maailmanselityksiä joiden ainoa vika on se, että ne eivät oikeastaan kuvaa kohdettaan.
Toki vastapuolellakin on ongelma. Monille ateisteille pareidolia on jotain joka viittaa siihen että uskovaisuus on ikään kuin mielisairauden jonkinlainen lievämuotoinen ilmentymä. Toisaalta kaikki pareidolian tutkimiseen liittyvä onkin tavattu helposti nähdä hyvin loukkaavana. Pascal Boyer ja muut vastaavat uskontoa psykologian kautta lähestyvien kohtaamaa vastarintaa on kuvattu hyvin hänen kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat", jossa psykologia nähdään uskonnollisesti eineutraalina. (Samoista syistä miksi toiset näkevät psykologian poliittisena. Eli koska puurot ja vellit menevät sekaisin.) Kuitenkin psykologia selittää sen, että minkä kautta ihmiset uskovat Jumalaan ja minkälaiseen Jumalaan he uskovat. Ja millä ehdoin he ovat valmiita uskomaan Jumalaan. (Boyerin kirjaa lukiessa vahvana teemana on se, että usein se mitä ne tosiasiassa ovat, eroaa aivan selkeästi siitä mitä ihmiset kertovat.)
Asiassa on kuitenkin pieni yksityiskohta ; Psykologia kuitenkin antaa induktiivista tukea sille, miksi ihmiset uskovat Jumalaan riippumatta siitä onko tämä olemassa vai ei ole. Uskovaiset eivät tämänlaista selitystä tarvitse, se ei ole heille kiinnostavaa. Ateisteille tämänlaiset ovat elinehto. Näin ollen vaikka data sopiikin sekä ateismiin että teismiin saumattomasti, korroboraation kannalta ateistien teoria vahvistuu jokaisen pareidolian kaltaisen ilmiön kohdalla (pikkuriikkisen) mutta uskovaisille vastaavaa muutosta ei tapahdu.
Tämä tarina oli jollain tavalla vetoava. Tämä ei yllätä, sillä uskovaisilla on paljon erilaisia pareidoliapohjaisia kertomuksia joita he pitävät tärkeänä. "Research Digest" viittaakin tuoreeseen tutkimukseen jonka mukaan kaikilla ihmisillä on jonkinlainen taipumus pareidoliaan, mutta että uskovaisilla ihmisillä tämä on selkeästi voimakkaampi kuin muilla. Uskovaiset näkevät muunlaisia ihmisiä helpommin "kasvoja joita ei edes ole".
Teologiassa tämänlaista lähestymistapaa ei yleensä arvosteta. "Filosofien Jumala" kun on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi antropomorfistinen ja pareidoliaa käyttävä Jumalakokemusten hakeminen näyttäytyykin helposti lapsellisena, epäsofistikoituneena. Samanaikaisesti jos pitää kuvata uskoa ja se mikä vakaumuksellisilla ihmisillä on mielessään, on hyvä huomata että juuri tämä on se joka ihmisiä vetoaa. Esitänkin suoraan että "Filosofien Jumala" ja "sofistikoitunut teologia" itse asiassa rakentaa Jumalakäsityksen joka ei oikeastaan mitenkään aidosti liity esimerkiksi siihen mistä kristinuskovat tekevät ja uskovat. Valtaosa kristityistä ja heidän jumalasuhteistaan on "filosofien jumalaan" heijastettuna pelkkää taikauskoa.
1: Tässä on tosin omituinen kaksoisstandardi. Sillä pareidolia ja antropomorfismi ovat "sofistikoituneiden teologien" käsittelyssä naurettavaa taikauskoa jos ja vain jos he ovat vastaamassa uskontokriitikon näkemyksiin jossa (a) uskonnollisuudelle haetaan selitystä psykologiasta Raamatun ja Herran Ilmoituksen ulkopuolelta (b) kritisoidaan jotain uskonnollisten tapaa tai tekoa tai ideologiaa jossa pohjalla on tämänlainen psykologinen efekti. "Sofistikoituneet teologit" eivät jostain syystä osaa olla niin koherentteja että moittisivat että "juoskaa vittuun kirkosta, te taikauskoiset". Jos puhe kohdistetaan uskovaisiin ei pareidoliassa tai muussa olekaan yht'äkkiä mitään väärää, moitittavaa, naurettavaa tai epäkristillisyyttä tai mitään muutakaan mikä ei kirkkoon ja uskoon nasakkaasti kuuluisi. Eli ilmeisesti nämä eivät kuulu uskontoon jos ja vain jos ateisti sattuu kritisoimaan niitä.
Moni näkee tämän siten että teologit todella oppivat jotain. Itse näkisin enemmänkin niin että "jumalatodistusteologit ja heistä haarautuneet teologiasuuntaukset" eivät ollenkaan kykene tarttumaan käsittelemäänsä ilmiöön. Tämä ei tietysti yllätä koska he ovat valinneet lähtökohdakseen premisseihin perustuvan rationalistisen lähestymistavan, jonka ongelma on vanhastaan ollut se, että se on kyennyt rakentelemaan koherentteja maailmanselityksiä joiden ainoa vika on se, että ne eivät oikeastaan kuvaa kohdettaan.
Toki vastapuolellakin on ongelma. Monille ateisteille pareidolia on jotain joka viittaa siihen että uskovaisuus on ikään kuin mielisairauden jonkinlainen lievämuotoinen ilmentymä. Toisaalta kaikki pareidolian tutkimiseen liittyvä onkin tavattu helposti nähdä hyvin loukkaavana. Pascal Boyer ja muut vastaavat uskontoa psykologian kautta lähestyvien kohtaamaa vastarintaa on kuvattu hyvin hänen kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat", jossa psykologia nähdään uskonnollisesti eineutraalina. (Samoista syistä miksi toiset näkevät psykologian poliittisena. Eli koska puurot ja vellit menevät sekaisin.) Kuitenkin psykologia selittää sen, että minkä kautta ihmiset uskovat Jumalaan ja minkälaiseen Jumalaan he uskovat. Ja millä ehdoin he ovat valmiita uskomaan Jumalaan. (Boyerin kirjaa lukiessa vahvana teemana on se, että usein se mitä ne tosiasiassa ovat, eroaa aivan selkeästi siitä mitä ihmiset kertovat.)
Asiassa on kuitenkin pieni yksityiskohta ; Psykologia kuitenkin antaa induktiivista tukea sille, miksi ihmiset uskovat Jumalaan riippumatta siitä onko tämä olemassa vai ei ole. Uskovaiset eivät tämänlaista selitystä tarvitse, se ei ole heille kiinnostavaa. Ateisteille tämänlaiset ovat elinehto. Näin ollen vaikka data sopiikin sekä ateismiin että teismiin saumattomasti, korroboraation kannalta ateistien teoria vahvistuu jokaisen pareidolian kaltaisen ilmiön kohdalla (pikkuriikkisen) mutta uskovaisille vastaavaa muutosta ei tapahdu.
perjantai 12. lokakuuta 2012
Loppumaton luonnonvara
Internetissä erilaiset pseudotieteelliset väitteet, crankit ja hörhöt mellastelevat. Tämä kuuluu asiaan eikä se tule loppumaan. Tätä on sanottu "loppumattomaksi luonnonvaraksi". Tämä aiheuttaa kenties merkittävimmän ongelman skeptiselle elämäntavalle. Kysymys on sekä älyllinen (hyvän debatin hakeminen), että elämänfilosofinen (mitä on mielekäs skeptikon elämä) että eettinen (miten toimien skeptikko voi olla rakentava ja miten onkin sitten destruktiivinen).
Klassinen mielikuva aktiiviskeptikosta heijastuu nimenomaan "SIWOTI -syndroomaan". Eli siihen että kuluteaan aikaa siihen että joku, aivan kuka tahansa, on väärässä internetissä. Tällöin ideana ei ole julistaa omaa näkemystä vaan enemmänkin debatoida ja korjata muiden virheitä. Tämä ei tietysti ole rakentavaa koska (a) tämä ei johda yleensä mielipiteiden muttumiseen tai korjautumiseen puolin tai toisin (b) joku on aina väärässä internetissä.
Nämä kaksi kohtaa johtavat turhautumiseen ja itsensä väsyttämiseen. Skeptikko joutuu siis aina priorisoimaan toimintaansa jotenkin. Osa valitsee "pahimmat hullut" ja osa taas keskittyy "pelastettavissa oleviin". Ja osa valitsee kohteen vaikkapa aiheen tai vaikeustason mukaan. Skeptikon on käytännössä priorisoitava.
1: Itselläni on tässä kolme kriteeriä. (a) Reagointini kohde on jotenkin aivan erityisen keskinkertainen, eli hyvä esimerkki jostain laajemmasta ilmiöstä. (b) Reagointini kohde esittää argumentin johon minulla on kenties aikaisempia vastauksia mutta myös jotain mitä en ole - sillä hetkellä ainakaan muistaakseni - missään sanonut. (c) Reagointini kohde esittää jotain perusajattelutavaltaan aivan uutta mihin en ole ennen törmännyt, siis olettaen että tämänlaisia jossain on, edellisestä tämän kokemisesta on rehellisesti sanoen jo vuosia. Yksityiskohdat muuttuvat, mutta perusvirheajattelu on yllättävissä määrin kohtaa a.
Tähän liittyen skeptikon on hyvä muistaa "Totaalista Sotaa!" -sivun maininta asenteesta : "Edes näkevä kana ei löydä jyvää sieltä missä se ei ole. Tolkun hakeminen voi olla turhauttavaa puuhaa, jos varsinainen substanssi puuttuu kokonaan. Sepon ja Klasun puuhat pitää ottaa ihan sellaisinaan, au naturel. Asioiden pitää antaa virrata ylitseen ja itse säilyttää luotaamaton tyyneytensä kuin mikäkin zen-munkki. Kun vastaanottaja on täysin clear, alkaa asioita tapahtua. Kaikki on totta ja kaikki liittyy kaikkeen." Tämä asenne nähdäkseni lopettaa "SIWOTI -syndrooman" ja tilanteesta.
Mutta mukana on olemassa vakavampikin ongelma. Se liittyy mielenterveyspuoleen. "Cultural Psychology" -sivuston kautta nimittäin otetaan kantaa salaliittoteorioihin ; Se, mitä psykologia näyttää on valitettavasti se, että usein salaliittoteoriat ovat vääntyneen mielen tulosta ; "I have seen - without an in-depth investigation -resembles faith, which is an impulse to believe, and confirmation bias to that faith, which is the compulsion to see evidence where there is non or to give it strength where it is weak - pareidolia. The fact of the matter is I am being polite when I describe conspiracy theorists as having “faith” because what I really mean by faith when it comes to conspiracy theorists is paranoid delusion." Suomessakin eräs melko kuuluisan salaliittosivuston pitäjä on mielisairaalahoidossa ja tämä hoitaminen esiintyy blogissa yhtenä todisteena tästä salaliiton olemassaolosta, koska eihän sitä muuten toisinajattelijaa näin kohdeltaisi. Tämä vastaa tietysti mielikuvaa. Useimmiten salaliittoteoreetikot eivät kuitenkaan ole suoranaisesti "hulluja", mutta vääntymisestä on ehdottomasti oikein puhua. "Most psychiatrists would label obsession with conspiracy theories and a strong belief in their ill standards of evidence as paranoid schizophrenia. I will not take it as far as the psychiatrists and label conspiracy theorists so broadly, so specifically; however, it is fair to classify them as characterized by cognitive deficits."
Tämä johtaa toiseen asiaan. Skeptikko joutuu väistämättä tätä kautta tekemään jotain aivan muuta kuin ad hominem -argumentin jossa hän moittii vastustajiaan vaikkapa "pöpiläjengiksi". Hän joutuu oikeasti ottamaan kantaa siihen kysymykseen onko ylipäätään eettistä iskeä mielenterveydellisesti horjuviin. ; Ei oikeasti ole kovin sairasta ajatella sitä, että onko omalla mukaantulolla seurauksena vaikkapa oman terveyden vaarantaminen (koska toinen puoli voi olla väkivaltainen) tai sitten keskustelukumppanin itsemurha (maailmankuvan järkkyminen on suuri asia, ja ihmiset voivat olla itsetuhoisia.) Tilanteet tuntuvat ikäviltä jälkeenpäin, joten on hyvä hieman varmistella että niitä ei tulisi eteen.
Skeptikko joutuu siis "motivointikysymyksen" (miksi vaivautua ja keihin keskittyä) lisäksi ongelma siitä että miksi ja millä ehdoin skeptikon touhut ovat ylipäätään eettisesti perusteltuja. Se, että päätyy lopulta siihen että skeptisyys on sallittua on mahdollista, mutta tähän on hyvä olla reflektoitu jonkinlainen vastaus.
Itse näen että mikään "Niuvanniemi" ei voi olla argumentti sen puolesta, että henkilön kanssa ei kinattaisi tai voisi debatoida ; Nähdäkseni jos keskustelu on asiakeskeistä, ei puhuta ihmisistä vaan asiasta. Silloin on nähdäkseni eettisesti perustella keskustella vaikka pahimmankin skitsofreenisen pöpilätyypin kanssa. Sillä tämä on nimenomaan heidän ottamistaan vakavasti. Nähdäkseni on peräti kunniatonta olla ottamatta ihmisten näkemyksiä ja argumentteja vakavasti ja ohittaa ne suoralta kädeltä vain sen vuoksi että niiden sanoja on jonkinlainen.
Sen sijaan "trollaaminen" on jokin johon näen hyväksi vetää tarkemmat rajat. Sillä trollaamisen kohdalla kysymys on tavallaan siitä että by definition tunnustaa että asiasta ei voida keskustella ja tämän jälkeen jäljelle jää vain parodian, ironian ja ivailun tarjoamat keinovalikoimat. Trollaaminen on aina ihmiseen kohdistuvaa. Siksi on hyvä miettiä kehen sen kohdistaa.
1: Näkisin että esimerkiksi em. salaliittosivusto on sellainen että sen puolelle ei ole välttämättä asiallista vetää debattia koska keskustelu ja erimieltä oleminen on rakentunut sellaiseen kontekstiin että mitään vuoropuhelua ei ole mahdollista tehdä. Sitä tietää jo lähtiessään että keskustelu vääntyy pakosti jonkinlaiseen trollaamiseen. Siksi on parempi vaieta, koska puhuminen on mahdotonta. On turhaa hämmentää sairasta mieltä turhan takia (etenkään kun ei voi olla aivan varma omasta tai keskustleukumppanin omasta turvallisuudesta sen jälkeen mitä käy jos hämmentynyttä mieltä hämmennetään ja maailmankuva romautetaan.)
2: Toisaalta taas esimerkiksi Jouko Piho on näyttänyt että vaikka hänellä on ylitsevuotavasti arjen ylittäviä omintakeisia tulevaisuusprofetioita ja niiden lisäksi kenties joitain hyvin tiukkoja ja ilkeämielisenä nähtäviä syytöksiä vaikkapa "generational satanistien" lapsensurmista, hän on kuitenkin pääasiallisesti leppoisa mies. Esimerkiksi hänen seikkailunsa Punksivustolla ovat näyttäneet että hän voi olla aivan vieraassa paikassa ja ymmärtämättä lainkaan ympäröivää alakulttuuria, mutta hän on kuitenkin suhtautunut näihin syntisinä ja pahatapaisina taatusti pitämiinsä ihmisiin varsin hyvällä huumorilla ja asenteella. Jouko Pihoa on siksi asiallista trollata, kohtuudella, koska tietää että mies kestää sen ja kykenee myös puolustamaan itseään.
Toki sitten on oma lukunsa ne tilanteet joissa toinen valitsee sinut kohteeksi. Nähdäkseni niille ei voi tehdä juurikaan mitään. Paitsi hieman debatoida takaisin (jos sen näkee mahdolliseksi) tai sensuroida sanomat (jos ei näe). Tällöin vastuu ei enää kuitenkaan enää ole yhtä kovasti skeptikolla vaan vastuuta siirtyy ainakin jonkin verran sille "kuulijalle"/"tulijalle". Mitäs läksit, nii-hii-hii!. (Kikkeliskokkelis vaan!)
Nämä kaksi kohtaa johtavat turhautumiseen ja itsensä väsyttämiseen. Skeptikko joutuu siis aina priorisoimaan toimintaansa jotenkin. Osa valitsee "pahimmat hullut" ja osa taas keskittyy "pelastettavissa oleviin". Ja osa valitsee kohteen vaikkapa aiheen tai vaikeustason mukaan. Skeptikon on käytännössä priorisoitava.
1: Itselläni on tässä kolme kriteeriä. (a) Reagointini kohde on jotenkin aivan erityisen keskinkertainen, eli hyvä esimerkki jostain laajemmasta ilmiöstä. (b) Reagointini kohde esittää argumentin johon minulla on kenties aikaisempia vastauksia mutta myös jotain mitä en ole - sillä hetkellä ainakaan muistaakseni - missään sanonut. (c) Reagointini kohde esittää jotain perusajattelutavaltaan aivan uutta mihin en ole ennen törmännyt, siis olettaen että tämänlaisia jossain on, edellisestä tämän kokemisesta on rehellisesti sanoen jo vuosia. Yksityiskohdat muuttuvat, mutta perusvirheajattelu on yllättävissä määrin kohtaa a.
Tähän liittyen skeptikon on hyvä muistaa "Totaalista Sotaa!" -sivun maininta asenteesta : "Edes näkevä kana ei löydä jyvää sieltä missä se ei ole. Tolkun hakeminen voi olla turhauttavaa puuhaa, jos varsinainen substanssi puuttuu kokonaan. Sepon ja Klasun puuhat pitää ottaa ihan sellaisinaan, au naturel. Asioiden pitää antaa virrata ylitseen ja itse säilyttää luotaamaton tyyneytensä kuin mikäkin zen-munkki. Kun vastaanottaja on täysin clear, alkaa asioita tapahtua. Kaikki on totta ja kaikki liittyy kaikkeen." Tämä asenne nähdäkseni lopettaa "SIWOTI -syndrooman" ja tilanteesta.
Mutta mukana on olemassa vakavampikin ongelma. Se liittyy mielenterveyspuoleen. "Cultural Psychology" -sivuston kautta nimittäin otetaan kantaa salaliittoteorioihin ; Se, mitä psykologia näyttää on valitettavasti se, että usein salaliittoteoriat ovat vääntyneen mielen tulosta ; "I have seen - without an in-depth investigation -resembles faith, which is an impulse to believe, and confirmation bias to that faith, which is the compulsion to see evidence where there is non or to give it strength where it is weak - pareidolia. The fact of the matter is I am being polite when I describe conspiracy theorists as having “faith” because what I really mean by faith when it comes to conspiracy theorists is paranoid delusion." Suomessakin eräs melko kuuluisan salaliittosivuston pitäjä on mielisairaalahoidossa ja tämä hoitaminen esiintyy blogissa yhtenä todisteena tästä salaliiton olemassaolosta, koska eihän sitä muuten toisinajattelijaa näin kohdeltaisi. Tämä vastaa tietysti mielikuvaa. Useimmiten salaliittoteoreetikot eivät kuitenkaan ole suoranaisesti "hulluja", mutta vääntymisestä on ehdottomasti oikein puhua. "Most psychiatrists would label obsession with conspiracy theories and a strong belief in their ill standards of evidence as paranoid schizophrenia. I will not take it as far as the psychiatrists and label conspiracy theorists so broadly, so specifically; however, it is fair to classify them as characterized by cognitive deficits."
Tämä johtaa toiseen asiaan. Skeptikko joutuu väistämättä tätä kautta tekemään jotain aivan muuta kuin ad hominem -argumentin jossa hän moittii vastustajiaan vaikkapa "pöpiläjengiksi". Hän joutuu oikeasti ottamaan kantaa siihen kysymykseen onko ylipäätään eettistä iskeä mielenterveydellisesti horjuviin. ; Ei oikeasti ole kovin sairasta ajatella sitä, että onko omalla mukaantulolla seurauksena vaikkapa oman terveyden vaarantaminen (koska toinen puoli voi olla väkivaltainen) tai sitten keskustelukumppanin itsemurha (maailmankuvan järkkyminen on suuri asia, ja ihmiset voivat olla itsetuhoisia.) Tilanteet tuntuvat ikäviltä jälkeenpäin, joten on hyvä hieman varmistella että niitä ei tulisi eteen.
Skeptikko joutuu siis "motivointikysymyksen" (miksi vaivautua ja keihin keskittyä) lisäksi ongelma siitä että miksi ja millä ehdoin skeptikon touhut ovat ylipäätään eettisesti perusteltuja. Se, että päätyy lopulta siihen että skeptisyys on sallittua on mahdollista, mutta tähän on hyvä olla reflektoitu jonkinlainen vastaus.
Itse näen että mikään "Niuvanniemi" ei voi olla argumentti sen puolesta, että henkilön kanssa ei kinattaisi tai voisi debatoida ; Nähdäkseni jos keskustelu on asiakeskeistä, ei puhuta ihmisistä vaan asiasta. Silloin on nähdäkseni eettisesti perustella keskustella vaikka pahimmankin skitsofreenisen pöpilätyypin kanssa. Sillä tämä on nimenomaan heidän ottamistaan vakavasti. Nähdäkseni on peräti kunniatonta olla ottamatta ihmisten näkemyksiä ja argumentteja vakavasti ja ohittaa ne suoralta kädeltä vain sen vuoksi että niiden sanoja on jonkinlainen.
Sen sijaan "trollaaminen" on jokin johon näen hyväksi vetää tarkemmat rajat. Sillä trollaamisen kohdalla kysymys on tavallaan siitä että by definition tunnustaa että asiasta ei voida keskustella ja tämän jälkeen jäljelle jää vain parodian, ironian ja ivailun tarjoamat keinovalikoimat. Trollaaminen on aina ihmiseen kohdistuvaa. Siksi on hyvä miettiä kehen sen kohdistaa.
1: Näkisin että esimerkiksi em. salaliittosivusto on sellainen että sen puolelle ei ole välttämättä asiallista vetää debattia koska keskustelu ja erimieltä oleminen on rakentunut sellaiseen kontekstiin että mitään vuoropuhelua ei ole mahdollista tehdä. Sitä tietää jo lähtiessään että keskustelu vääntyy pakosti jonkinlaiseen trollaamiseen. Siksi on parempi vaieta, koska puhuminen on mahdotonta. On turhaa hämmentää sairasta mieltä turhan takia (etenkään kun ei voi olla aivan varma omasta tai keskustleukumppanin omasta turvallisuudesta sen jälkeen mitä käy jos hämmentynyttä mieltä hämmennetään ja maailmankuva romautetaan.)
2: Toisaalta taas esimerkiksi Jouko Piho on näyttänyt että vaikka hänellä on ylitsevuotavasti arjen ylittäviä omintakeisia tulevaisuusprofetioita ja niiden lisäksi kenties joitain hyvin tiukkoja ja ilkeämielisenä nähtäviä syytöksiä vaikkapa "generational satanistien" lapsensurmista, hän on kuitenkin pääasiallisesti leppoisa mies. Esimerkiksi hänen seikkailunsa Punksivustolla ovat näyttäneet että hän voi olla aivan vieraassa paikassa ja ymmärtämättä lainkaan ympäröivää alakulttuuria, mutta hän on kuitenkin suhtautunut näihin syntisinä ja pahatapaisina taatusti pitämiinsä ihmisiin varsin hyvällä huumorilla ja asenteella. Jouko Pihoa on siksi asiallista trollata, kohtuudella, koska tietää että mies kestää sen ja kykenee myös puolustamaan itseään.
Toki sitten on oma lukunsa ne tilanteet joissa toinen valitsee sinut kohteeksi. Nähdäkseni niille ei voi tehdä juurikaan mitään. Paitsi hieman debatoida takaisin (jos sen näkee mahdolliseksi) tai sensuroida sanomat (jos ei näe). Tällöin vastuu ei enää kuitenkaan enää ole yhtä kovasti skeptikolla vaan vastuuta siirtyy ainakin jonkin verran sille "kuulijalle"/"tulijalle". Mitäs läksit, nii-hii-hii!. (Kikkeliskokkelis vaan!)
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Jos asiasta tehdään henkilö
Uskonnollisessa keskustelussa kritiikin irrelevantisointi toimii hyvin monella tavalla. Nihilaatio on hyvin yleinen keino ; Siinä vastustajasta tehdään ihmiskuva, johon asetetaan sellaisia asioita kuin "ylpeys", "maailmankuvaansa liittyminen pakkomielteenomaisesti". Ja sitten katsotaan että nämä psykologiset elementit ajavat ihmistä kritiikkiin. Kun kritiikin olemassaolo näin "ennustetaan" nin kritiikin sisältö voidaan ohittaa, koska teko kuitenkin vain heijastaa ateistin maailmankuvaa. Ajatellaan että uskonto saa empiiristä tukea kun ennustaa kritiikkinsä olemassaolon. Tämänlainen on ad hominem -argumentointia, jossa keskitytään ihmiseen asian sijasta.
Tätä pidetään jostain syystä leppoisana. Tätä korostavat esimerkiksi mystiikalta vivahtavat suuntaukset, joissa korostetaan että esimerkiksi pareidolia -ilmiössä ei ole relevanttia että ihmisen psykologia näkee kasvoja. He korostavat ihmisen saamaa kokemusta, jossa yksilön autenttinen subjektiivinen kokemus on keskiössä ja asian autenttinen laita on turhaa. Tästä sain esimerkin eilen katsoessani televisiosta matkailuohjelman dokumenttia Jerusalemista. Siinä oli ihminen joka oli iloissaan ollessaan Via Dolorosalla. Sillä ei hänestä ollut merkitystä että tie ei välttämättä ole juuri se historiallinen tie jota Jeesus aikanaan aidosti kulki. Hänestä ajatus riitti että hän oli samalla alueella kuin Jeesus aikanaan. Tässä onkin helppo huomata tiettyjä henkilökohtaisia asenteita jotka eivät ole lä
Kylähullun päiväkirjassa asia esitetään seuraavalla tavalla : "Torinorätin epäonnistuneet ja aina uudet ja uudet yritykset rekonstruoida väärennystapa jaksaa myös hämmästyttää. Jos haluaa ihmetellä ja ehkäpä jopa uskoa, niin näistä voisi joillakuilla kiinnostus lähteä alkuun. Ovatko tällaiset ihmiset arvottomia, kun heitä varten ei kyseisiä näkökulmia haluta esillä pitää, jos vaikka itseä ei satukaan kiinnostamaan?"
Hänen kannaltaan ikävää on se, että Torinon käärinliinan toisintaminen keskiaikaisilla menetelmillä on onnistunut itse asiassa todella hyvin. "Turhiksi" todisteita heittelevät vain uskovat joilla ei ole mitään todistetta omalle kannalleen. Heidän ainut lähesytmistapansa ilmiöön on denialismi, jossa he heittävät hatustaan sellaisia käsitteitä kuin "ei tarpeeksi hyvä". Tässä tapauksessa uskovaiset ovat selittäneet että vaikka saman asian voi tehdä huijaamalla, niin se ei tarkoita samaa kuin ihmeen mahdottomuus. Tässä kriitikko tietysti asetetaan kummalliseen tilanteeseen koska ihmeitä väitetään falsifioimattomissa oleviksi, mutta niiden kumoamista kuitenkin vaaditaan.
Väärennösten tekeminen taas on relevanttia koska tieteenfilosofiassa konsilienssi on hyvin tärkeää. Monesti uskovaiset kikkailevat sillä että "Yksinkertaisin ratkaisu" on mielipidekysymys, mutta tosiasiassa asia on kuten Valtaoja on joskus tokaissut. Siihen että ihminen uskoo että lapio on kätevä työkalu ei tee hänestä lapiouskovaista. Koska vastakkain on huijausteoria ja yliluonnollisen ihmeen teoria, on väärennöstavan kehittäminen painava teorioiden paremmuusvertailun painottaja. Olen maininnutkin tästä asiasta aiemmin. Tieteenfilosofisesti juuri tämänlaiset asiat ovat tärkeitä. Uskovaisten parissa "voi olla" -selitys sen sijaan tuntuu riittävän.
Kriittisessä analysoinnissa asiakokonaisuus on osattava katsoa ja huomattava esimerkiksi "Raamattu". "Joh 20:6-7" kuvaa olennaisen asian Jeesuksen käärinliinasta "Niin Simon Pietarikin tuli hänen perässään ja meni sisälle hautaan ja näki käärinliinat siellä ja hikiliinan, joka oli ollut hänen päässään, ei pantuna yhteen käärinliinojen kanssa, vaan toiseen paikkaan erikseen kokoonkäärittynä." Torinon käärinliina on yksi kappale, jossa näkyyy koko Jeesus, kun taas Uuden Testamentin mukaan Jeesuksen kasvot olisivat jääneet erilliseen hikiliinaan. Samoin ihmetystä on herättänyt Torinon käärinliinan miehen pitkätukkaisuus sekä se, että tämä pitää käsiään ristissä sukupuolielinten edessä. Kumpikaan kun ei vastaa Juutalaisia hautaustapoja. Jeesuksen ajan juutalaisilla miehillä vain nasiireilla oli pitkät hiukset. Ja nasiirit eivät saneet juoda alkoholia, ja Jeesus taas oli tunnetusti viinimiehiä.
Kaikista inhottavin asia tässä on tietysti se, että tosiasiatasolta on itse asiassa hypätty täysin ihmistasolle. Asenne on se, että vaikka kritiikki olisi miten perusteltua, se ei olisi eettisesti oikeutettua, koska moni ihminen kiinnostuu uskonnosta ja tulee uskovaiseksi tämänlaisten esineiden ja reliikkien kautta. Tässä asiasta ei keskustella vaan ihmisistä. Ja kun joku ihminen sitten sitoo identiteettinsä asiatasolle, tosiasiatason ohittava tietysti kokee että asian kritisointi on vain tämän ihmisen kritisointia. Koska ihminen oli tärkeä, ei perustelu.
Onneksi olen keksinyt loistavan vastaiskun näille ihmisille. Jos ihmisillä ja autenttisuudella on oikeasti merkitystä, niin voi aina kysyä että "Jos haluaa ihmetellä ja ehkäpä jopa olla skeptiko, niin näistä voisi joillakuilla kiinnostus lähteä alkuun. Ovatko tällaiset ihmeitä kyseenalaistavat, niitä kriittisesti miettivät ja vaihtoehtojakin läpikäyvät ihmiset arvottomia, kun heitä varten ei kyseisiä näkökulmia haluta esillä pitää, jos vaikka itseä ei satukaan kiinnostamaan?" En tee tätä siksi että minusta pitäisi puhua ihmisestä vaan asiasta. Vaan siksi että nämä ihmiset eivät hyväksy kuin yhden lähesytmiustavan ja he haluavat puhua ihmisestä. Heitä on hauska muistuttaa.
Tätä pidetään jostain syystä leppoisana. Tätä korostavat esimerkiksi mystiikalta vivahtavat suuntaukset, joissa korostetaan että esimerkiksi pareidolia -ilmiössä ei ole relevanttia että ihmisen psykologia näkee kasvoja. He korostavat ihmisen saamaa kokemusta, jossa yksilön autenttinen subjektiivinen kokemus on keskiössä ja asian autenttinen laita on turhaa. Tästä sain esimerkin eilen katsoessani televisiosta matkailuohjelman dokumenttia Jerusalemista. Siinä oli ihminen joka oli iloissaan ollessaan Via Dolorosalla. Sillä ei hänestä ollut merkitystä että tie ei välttämättä ole juuri se historiallinen tie jota Jeesus aikanaan aidosti kulki. Hänestä ajatus riitti että hän oli samalla alueella kuin Jeesus aikanaan. Tässä onkin helppo huomata tiettyjä henkilökohtaisia asenteita jotka eivät ole lä
Kylähullun päiväkirjassa asia esitetään seuraavalla tavalla : "Torinorätin epäonnistuneet ja aina uudet ja uudet yritykset rekonstruoida väärennystapa jaksaa myös hämmästyttää. Jos haluaa ihmetellä ja ehkäpä jopa uskoa, niin näistä voisi joillakuilla kiinnostus lähteä alkuun. Ovatko tällaiset ihmiset arvottomia, kun heitä varten ei kyseisiä näkökulmia haluta esillä pitää, jos vaikka itseä ei satukaan kiinnostamaan?"
Hänen kannaltaan ikävää on se, että Torinon käärinliinan toisintaminen keskiaikaisilla menetelmillä on onnistunut itse asiassa todella hyvin. "Turhiksi" todisteita heittelevät vain uskovat joilla ei ole mitään todistetta omalle kannalleen. Heidän ainut lähesytmistapansa ilmiöön on denialismi, jossa he heittävät hatustaan sellaisia käsitteitä kuin "ei tarpeeksi hyvä". Tässä tapauksessa uskovaiset ovat selittäneet että vaikka saman asian voi tehdä huijaamalla, niin se ei tarkoita samaa kuin ihmeen mahdottomuus. Tässä kriitikko tietysti asetetaan kummalliseen tilanteeseen koska ihmeitä väitetään falsifioimattomissa oleviksi, mutta niiden kumoamista kuitenkin vaaditaan.
Väärennösten tekeminen taas on relevanttia koska tieteenfilosofiassa konsilienssi on hyvin tärkeää. Monesti uskovaiset kikkailevat sillä että "Yksinkertaisin ratkaisu" on mielipidekysymys, mutta tosiasiassa asia on kuten Valtaoja on joskus tokaissut. Siihen että ihminen uskoo että lapio on kätevä työkalu ei tee hänestä lapiouskovaista. Koska vastakkain on huijausteoria ja yliluonnollisen ihmeen teoria, on väärennöstavan kehittäminen painava teorioiden paremmuusvertailun painottaja. Olen maininnutkin tästä asiasta aiemmin. Tieteenfilosofisesti juuri tämänlaiset asiat ovat tärkeitä. Uskovaisten parissa "voi olla" -selitys sen sijaan tuntuu riittävän.
Kriittisessä analysoinnissa asiakokonaisuus on osattava katsoa ja huomattava esimerkiksi "Raamattu". "Joh 20:6-7" kuvaa olennaisen asian Jeesuksen käärinliinasta "Niin Simon Pietarikin tuli hänen perässään ja meni sisälle hautaan ja näki käärinliinat siellä ja hikiliinan, joka oli ollut hänen päässään, ei pantuna yhteen käärinliinojen kanssa, vaan toiseen paikkaan erikseen kokoonkäärittynä." Torinon käärinliina on yksi kappale, jossa näkyyy koko Jeesus, kun taas Uuden Testamentin mukaan Jeesuksen kasvot olisivat jääneet erilliseen hikiliinaan. Samoin ihmetystä on herättänyt Torinon käärinliinan miehen pitkätukkaisuus sekä se, että tämä pitää käsiään ristissä sukupuolielinten edessä. Kumpikaan kun ei vastaa Juutalaisia hautaustapoja. Jeesuksen ajan juutalaisilla miehillä vain nasiireilla oli pitkät hiukset. Ja nasiirit eivät saneet juoda alkoholia, ja Jeesus taas oli tunnetusti viinimiehiä.
Kaikista inhottavin asia tässä on tietysti se, että tosiasiatasolta on itse asiassa hypätty täysin ihmistasolle. Asenne on se, että vaikka kritiikki olisi miten perusteltua, se ei olisi eettisesti oikeutettua, koska moni ihminen kiinnostuu uskonnosta ja tulee uskovaiseksi tämänlaisten esineiden ja reliikkien kautta. Tässä asiasta ei keskustella vaan ihmisistä. Ja kun joku ihminen sitten sitoo identiteettinsä asiatasolle, tosiasiatason ohittava tietysti kokee että asian kritisointi on vain tämän ihmisen kritisointia. Koska ihminen oli tärkeä, ei perustelu.
Onneksi olen keksinyt loistavan vastaiskun näille ihmisille. Jos ihmisillä ja autenttisuudella on oikeasti merkitystä, niin voi aina kysyä että "Jos haluaa ihmetellä ja ehkäpä jopa olla skeptiko, niin näistä voisi joillakuilla kiinnostus lähteä alkuun. Ovatko tällaiset ihmeitä kyseenalaistavat, niitä kriittisesti miettivät ja vaihtoehtojakin läpikäyvät ihmiset arvottomia, kun heitä varten ei kyseisiä näkökulmia haluta esillä pitää, jos vaikka itseä ei satukaan kiinnostamaan?" En tee tätä siksi että minusta pitäisi puhua ihmisestä vaan asiasta. Vaan siksi että nämä ihmiset eivät hyväksy kuin yhden lähesytmiustavan ja he haluavat puhua ihmisestä. Heitä on hauska muistuttaa.
lauantai 6. elokuuta 2011
Naureskelu (saako uskovaisia pilkata ja voiko vammaisvitsejä kertoa)
Tänään netissä kierteli juttu jossa kerrottiin olevan Neitsyt Maria ladon seinässä Hämeenlinnassa.Juttuun liittyvässä keskustelussa (toisaalla internetissä) mukana oli vahvasti ihmettelyn sävyä. Esimerkiksi eräs kommentoija sanoi seuraavasti "Ekaks tosiaan luulin, että toi on joku parodia koska "Se ei voinut olla heijastus. Edessä oli pensaita, enkä keksi mistä valoilmiö olisi voinut tulla" ja kuvassa on vittu auto." Tapauksesta keksittiin myös erilaisia sanaleikkejä ja vitsejä "hehhe, niinkun seinästä revästy :D" Pian keskustelu muuttui sellaiseksi että on ikävää kun uskovaisille nauretaan. "Mitäs tuommoisille nauramaan? En ota kantaa tuohon ilmestykseen. On se jännä, että suurin osa ateisteista aina haukkuu uskovaisia tuomitseviksi, mutta itse he tuomitsevat uskovaisia ja haukkuvat todella rumilla sanoin juuri mm. hulluiksi. En kyllä itse väittäisi tuota aidoksi, mutta en minä nauraisikaan." Tämä huomio on muistutus siitä että keskustelua kannattaisi käydä kohteliaasti.
Asiaa voi tietysti lähestyä sitä kautta, että nauramista on monenlaista. Itse asiassa asiassa on huomioitava, että nauru itsessään ei ole paha asia. Ei edes huumori.
1: Ensinnäkin kaikki kritiikki ei ole vitsailua. Kysymys ei siis ole siitä että uskovaisilla olisi huono huumorintaju, vaan se että hyvin usein ihan perusteltu kritiikki ohitetaan sillä että kritiikki on naureskelua ja vitsi. Vitsiin ei tarvitse vastata. Hyvin moni, etenkin tiukan linjan uskovaiset, näyttävät harjoittavan strategiaa jossa mikä tahansa kritiikki, kriittinen huomautus tai muu vastaava nähdään helposti juurikin naureskeluna. Tällöin esimerkiksi autosta tulevan heijastuksen huomioimisen sijasta loukkaannutaan kun ollaan oltu epäkohteliaita (lue: erimielisiä).
2: Voidaan katsoa nauretaanko tässä uskolle itsessään, vai siitä miten uskon ilmenenimen vääristyy jossain yksittäistapauksessa. Lisäksi tapauksesta vedetyt sanaleikit ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä voisi tehdä kristittykin. Esimerkiksi tapauksen kohdalla vitsi seinästä repäisystä on luonteeltaan sellainen, että uskovainenkin voi hyvin nauraa sille. (Olettaen tietysti että se olisi ... parempi vitsi.)
Kostonhimoinen mieli toki muistuttaa siitä, että vastaavanlaista ilkeyttä kohdistuu myös ateisteihin. Niiden kohdalla uskovaiset eivät tule toppuuttelemaan. Joten vain toisiin kohdistuva ilkeys on ongelma johon tulee puuttua, kun taas toisiin kohdistuvana se ei ole mikään varteenotettava kiusa joten sen voi ohittaa. Valitettavasti tästä kostonhimosta muistuttaminen tarkoittaisi sitä että tekisi juuri samoin. Siksi kannustankin siihen että näkemyksiä kritisoidaan ja tapauksista vedetään vitsejä, mutta että tätä ei käytetä koko ideologian torppaamiseen tai näihin uskovien ihmisten ihmisarvon alentamiseen.
Hyvänä nyrkkisääntönä voi pitää ad hominemin rajoja ; Ei voi sanoa että joku on väärässä vain sen takia että hän on hullu. (Hullutkin voivat olla jossain oikeassa.) Mutta ei ole ad hominem tehdä psykologisesti pätevää diagnoosia jossa paljastuu mielenterveysongelma, sitten kertoa se diagnoosi ja kertoa sitten että "Kyllä. Te olette [laita oma suosikkipsykoosisi tähän] - eli näin karkealla arkikielellä hullu". Lisäksi tietty maassa makaavan pieksentä on hyvä huomioida. Asiassaan inttävä uskovainen puolustaa kantaansa järkevänä, joten tässä debattia ei tarvitse lopettaa. Mutta jos hän on jo esimerkiksi tunnustanut erehtymisensä tai on päätynyt inttämisessään "itkuparkutasolle", on fiksua jättää sikseen.
Tosin naureskeluteema on laajemminkin vaikea. Esimerkiksi "Mythopoeiassa" huomattiin että sitä oltiin pelattu "pahaa (rooli)peliä". Peli oli keskittynyt mielenterveyshäiriöisien toilailuille naureskeluun. Koin turhautumisen liioitelluksi koska jonkun vitsin aiheen kieltäminen itsessään on yksi tapa tehdä asioista tabuja ; Jos asialla ei saa nauraa, niin asiassa on jotain vikaa. Poliittinen korrektius kieltää tietyt vitsit joissa kiellon takana on joko jalustallenostaminen tai halventaminen. Esimerkiksi uskontovitsejä ei pidetä arvossa koska Pyhää ei saa loukata. Toista ääripäätä edustavat sitten sukupuolitautivitsit, joissa kiellon syynä on aiheen nöyryyttävyys.
1: Kun kyseessä on kehitysvammaiset, on mahdollista että vitsikiellolla nöyryytetään, kehitysvammaisten ei oleteta kestävän huumoria. Tai sitten vitsikielto on kompensaatio jossa muutoin kärsineet vapautetaan vaikeuksista, jolloin kyseessä on jalustalle nostaminen tietyissä osa -alueissa. Sama monitulkintaisuus on myös "Marian heijastusvitsailuiden kaltaisissa asioissa" ; On vaikeaa sanoa loukkaanutaanko asiasta sanaleikin tekemisestä siksi että pyhällä vitsailu on kauheaa, vai siksi että uskonnollisuus onkin jollakin tavalla häpeällinen asia.
Mythpoeia antaa tilanteeseen jonkinlaisen nyrkkisäännön, joka paljastuu minun silmissä jopa etiketin kaltaiseksi ohjenuoraksi. Hän ei kokenut ongelmalliseksi itse aihetta, vaan määrän runsauden ja käsittelytavan. (Tai molemmat yhteensä) Kokemus oli, että huumori ei ollut peloista vapauttavaa huumoria vaan ennakkoluuloja lietsovaa huumoria. "Hyvä huumori vapauttaa, paha huumori alistaa. Tässä kyseisten pelikertojen kohdalla kyse ei nähdäkseni ollut yhdestä ohimennen heitetystä keharivitsistä, vaan pitkitetystä ja pilkallisesta suhtautumisesta tiettyyn ihmisryhmään."
Huono huumori ei toki ole samaa kuin pahuus tai epätotuus. Mutta se voi olla näitä molempia tai jompaa kumpaa. Ja vain harvoin se on sellaista että siinä ei ole kumpaakaan. Uskovaisille ja hulluille kannattaa nauraa, mutta vain hyvässä hengessä. Sellaiessa jolla sitä nauraisi itselleenkin. (Mikä antaa tosin minulle kenties turhan paljon valtuuksia, mikäli olette itseen kohdistunutta pilkkaani kuulleet, tai lukeneet. Moni jopa luulee että minulla on ns. huono itsetunto. Olen kuitenkin vain kyyninen realisti ja näen itseni tasa-arvoisesti yhtä huonona kuin kaikki muutkin.)
lauantai 2. tammikuuta 2010
OXXXOXXXOXXOOOXOOXXOO
Apophenia on psykologinen ilmiö, jossa ihmiset illuusionomaisesti havaitsee järjestystä ja merkitystä jossakin satunnaisessa. Merkityksettömyys näyttää merkitykseltä. Tilastotieteen termeillä kyseessä on aina Tyypin 1 virhe, false positive. Liika herkkyys yhteyksille johtaa siihen että ihminen näkee liian helposti jotain jota ei ole. Ilmiön tutkinta alkoi psykoottisten ihmisten tutkimuksessa.
Klaus Conrad esitti että se on "motivoimatonta yhteyksien näkemistä". Myöhemmin huomattiin että ilmiö koskee mielenterveydeltään aivan normaalejakin ihmisiä. Ilmiötä käytetään esimerkiksi joidenkin uskonnollisten kokemusten taustaselittämisessä.
Apophenia on melko laaja ihmisen harhatulkinnan ilmiö. Sen takana on muutamia erilaisia virheentekotapoja. Mainitsemisen arvoisia ovat ainakin seuraavat:
1: Clustering illusion on harha, jossa ihminen kokee että satunnaisissa merkkijonoissa on järjestystä, järjestysklustereita. Daniel Kahneman ja Amos Tversky liittivät tämän ilmiön ajattelun prosessointiin, heuristiikkaan. Mielemme käsittelee aineistoa, ja usein tavoitteena on löytää nopeasti "kohtuu hyvin toimiva ratkaisu" sen "täysin oikean vastauksen" sijasta. Thomas Gilovich, Robert Vallone ja Amos Tversky huomasivat että tämä näkyy esimerkiksi urheilujuontajien ja urheilun ystävien puheissa. Kilpailumenestyksessä esimerkiksi nähtiin "kausia", jollain oli onnea ja toisilla oli huonon onnen kausi. Tilastollinen käsittely näytti kuitenkin sattumaa. Vastaava taikausko on tietysti tuttua myös uhkapelien maailmassa.
2: Pareidolia taas on sitä että nähdään kuvissa ja kuullaan äänissä merkityksiä, jotka tuntuvat epätodennäköiseltä. Tämän vuoksi esimerkiksi väärinpäin soitetuissa nauhoissa voidaan kuulla viestejä jotka tulkitaan backmaskingiksi, joihin liitetään tarinoita manipuloinnista. Parapsykologian ystävät taas kuulevat nauhojen kohinassa puhetta, jonka he kokevat johtuvan kummitusten viestinnästä. Kuvien puolella ihmiset näkevät helposti kasvoja ja silmiä vaikkapa lautalattiassa.
3: Confirmation bias, jossa asioiden yhteensopivuus painaa enemmän kuin niiden sopimattomuus. Tässä on takana kaksi osaa: (1) Ensimmäinen puolisko ei ole apopheniaa, koska se johtuu assimilaatiosta. Odotuksemme ja maailmankuvamme painottavat tulkintaa, ja sen kanssa sopimaton hylätään ja siihen sopivat valikoidaan helpommin kuin pitäisi. (2) Sen toinen tyyppi, illusory correlation, sen sijaan on apopheniaa, koska siinä satunnaisten asioiden välissä vain nähdään yhteys. Vahvistusharhoja on hyvin monenlaisia:
___3.1: Forer efektissä ihmiset kokevat että jokin asia on räätälöity juuri heille sopivaksi, vaikka se sopiikin yleisemmin ihmisiin. Tämä vaikuttaa esimerkiksi yhtenä astrologian taustavoimana. Ihmiset kokevat satunnaiset sanajonot harvinaisen hyvin itseensä sopivina. Astrologiassa, kuten muissakin mukana on myös "muutakin vaikutusta" kuin apophenia. Odotukset, halut, toiveet ja maailmankuva vahvistavat räätälöintikokemusta : Esimerkiksi se että kuulijalle esitetään että se on juuri hänelle tehty vahvistaa tätä harhaa, samoin kuin se että arvion antajan kerrotaan olevan "asiantuntija" tai "kehittäjä" vahvistaa kokemusta siitä että arvio on osuva.
___3.2: Synchronicity on kokemus siitä että jos kaksi asiaa tapahtuvat samaan aikaan, koetaan niillä olevan yhteys toisiinsa vaikka asiat ovat tapahtuneetkin samanaikaisesti sattumalta. Sattuma saa siis ikään kuin merkityksen.
Apopheniaa vastaan käyty tärkein taisteluväline on aineiston käsittely ja itsekriittisyys. Conrad kirjoitti tästä seuraavasti "A Cognitive Approach to Situation Awareness: Theory and Applicationissa" : "While observations of relevant work environments and human behaviors in these environments is a very important first step in coming to understand any new domain, this activity is in and of its self not sufficient to constitute scientific research. It is fraught with problems of subjective bias in the observer. We (like the experts we study) often see what we expect to see, we interpret the world through our own personal lens. Thus we are extraordinarily open to the trap of apophenia."
Vaikka apophenia ilmiö itsessään ei tavoitteellista tai maailmankuvariippuvaista, nämä kuitenkin liittyvät siihen mutkan kautta. Maailmankuvaan ja sen antamiin odotuksiin sitoutuminen nimittäin tuottaa sokeita pisteitä, jotka vaikeuttavat harhautumisen huomaamista. Tehty virhe otetaan totena, eikä sitä tajuta virheeksi. Näin harha "näyttää, maistuu ja tuntuu" havainnolta.
1: Ja siksi apophenian varaan voidaan rakentaa monia ennakkokäsityksiä vahvistavia argumentteja. Esimerkiksi uhkapelimaailmassa taikauskon takana on sitäkin, että onnen vaihtelu on "kokemus" joka on pelureille "havainto". Se "selitetään" jollain asialla, kuten taikasukilla jotka on ollut jalassa "hyvän onnen kausina".
Vaikeaksi ilmiön tekee tietysti se, että hahmojen huomaaminen voi tarkoittaa sitä että henkilö näkee tavoitteita ja ideologioita jossakin, missä niitä ei ole, on sen erottaminen monista ryhmäpaineen avulla tuotetuista harhakäsityksistä hyvin vaikeaa. Niissähän jokin sääntö opetetaan, ja tästä syntyy motivoitua yhteyksien näkemistä. Tämä tarkoittaa sitä että jos salaliittoteoriajengi näkee yhteyksiä UFO:ista, se tulkitsee vaikka satunnaiset lehtiuutiset niin että niiden takana on jokin voima. Jokin toinen salaliittojengi voi nähdä samoissa jutuissa yhteyden illuminatin toimintaan. Se, että näitä yhteyksiä harjoitellaan huomaamaan kertoo että ne ovat maailmankuvan kautta rakennettuja harhoja. Tässä tulee helposti tulkinnallisia vaikeuksia. On esimerkiksi vaikeaa sanoa johtuuko jokin tietyn yksilön stereotypia (enemmän) ennakkoluuloista vai siinä että hän vahvistaa mielessään yhteyksiä väärin.
Otsikon nimi juontaa Thomas Gilovichin tutkimukseen. Siinä hän havaitsi, että ihmiset kokevat esimerkiksi tuon merkkijonon säännönmukaiseksi, vaikka sillä on kaikki satunnaisen merkkijonon ominaisuudet. Syynä on se, että ihmiset odottavat satunnaiselta merkkijonolta enemmän vaihduntaa kuin mitä satunnaisessa oikeasti on. Ihmisten satunnaiseksi kokemissa merkkijonoissa X jälkeen on useammin O kuin X, ja O:n jälkeen olisi useammin X kuin O. Ihmiset kokevat että jos asiat eivät ole vierekkäin, ne ovat satunnaisia. Hajallaan olo tuntuu sattumalta. Kuitenkin oikeassa satunnaisuudessa syntyy myös pieniä kohtia, klustereita, joissa asiat ovat yhdessä, rypäytyneenä.
Klaus Conrad esitti että se on "motivoimatonta yhteyksien näkemistä". Myöhemmin huomattiin että ilmiö koskee mielenterveydeltään aivan normaalejakin ihmisiä. Ilmiötä käytetään esimerkiksi joidenkin uskonnollisten kokemusten taustaselittämisessä.
Apophenia on melko laaja ihmisen harhatulkinnan ilmiö. Sen takana on muutamia erilaisia virheentekotapoja. Mainitsemisen arvoisia ovat ainakin seuraavat:
1: Clustering illusion on harha, jossa ihminen kokee että satunnaisissa merkkijonoissa on järjestystä, järjestysklustereita. Daniel Kahneman ja Amos Tversky liittivät tämän ilmiön ajattelun prosessointiin, heuristiikkaan. Mielemme käsittelee aineistoa, ja usein tavoitteena on löytää nopeasti "kohtuu hyvin toimiva ratkaisu" sen "täysin oikean vastauksen" sijasta. Thomas Gilovich, Robert Vallone ja Amos Tversky huomasivat että tämä näkyy esimerkiksi urheilujuontajien ja urheilun ystävien puheissa. Kilpailumenestyksessä esimerkiksi nähtiin "kausia", jollain oli onnea ja toisilla oli huonon onnen kausi. Tilastollinen käsittely näytti kuitenkin sattumaa. Vastaava taikausko on tietysti tuttua myös uhkapelien maailmassa.
2: Pareidolia taas on sitä että nähdään kuvissa ja kuullaan äänissä merkityksiä, jotka tuntuvat epätodennäköiseltä. Tämän vuoksi esimerkiksi väärinpäin soitetuissa nauhoissa voidaan kuulla viestejä jotka tulkitaan backmaskingiksi, joihin liitetään tarinoita manipuloinnista. Parapsykologian ystävät taas kuulevat nauhojen kohinassa puhetta, jonka he kokevat johtuvan kummitusten viestinnästä. Kuvien puolella ihmiset näkevät helposti kasvoja ja silmiä vaikkapa lautalattiassa.
3: Confirmation bias, jossa asioiden yhteensopivuus painaa enemmän kuin niiden sopimattomuus. Tässä on takana kaksi osaa: (1) Ensimmäinen puolisko ei ole apopheniaa, koska se johtuu assimilaatiosta. Odotuksemme ja maailmankuvamme painottavat tulkintaa, ja sen kanssa sopimaton hylätään ja siihen sopivat valikoidaan helpommin kuin pitäisi. (2) Sen toinen tyyppi, illusory correlation, sen sijaan on apopheniaa, koska siinä satunnaisten asioiden välissä vain nähdään yhteys. Vahvistusharhoja on hyvin monenlaisia:
___3.1: Forer efektissä ihmiset kokevat että jokin asia on räätälöity juuri heille sopivaksi, vaikka se sopiikin yleisemmin ihmisiin. Tämä vaikuttaa esimerkiksi yhtenä astrologian taustavoimana. Ihmiset kokevat satunnaiset sanajonot harvinaisen hyvin itseensä sopivina. Astrologiassa, kuten muissakin mukana on myös "muutakin vaikutusta" kuin apophenia. Odotukset, halut, toiveet ja maailmankuva vahvistavat räätälöintikokemusta : Esimerkiksi se että kuulijalle esitetään että se on juuri hänelle tehty vahvistaa tätä harhaa, samoin kuin se että arvion antajan kerrotaan olevan "asiantuntija" tai "kehittäjä" vahvistaa kokemusta siitä että arvio on osuva.
___3.2: Synchronicity on kokemus siitä että jos kaksi asiaa tapahtuvat samaan aikaan, koetaan niillä olevan yhteys toisiinsa vaikka asiat ovat tapahtuneetkin samanaikaisesti sattumalta. Sattuma saa siis ikään kuin merkityksen.
Apopheniaa vastaan käyty tärkein taisteluväline on aineiston käsittely ja itsekriittisyys. Conrad kirjoitti tästä seuraavasti "A Cognitive Approach to Situation Awareness: Theory and Applicationissa" : "While observations of relevant work environments and human behaviors in these environments is a very important first step in coming to understand any new domain, this activity is in and of its self not sufficient to constitute scientific research. It is fraught with problems of subjective bias in the observer. We (like the experts we study) often see what we expect to see, we interpret the world through our own personal lens. Thus we are extraordinarily open to the trap of apophenia."
Vaikka apophenia ilmiö itsessään ei tavoitteellista tai maailmankuvariippuvaista, nämä kuitenkin liittyvät siihen mutkan kautta. Maailmankuvaan ja sen antamiin odotuksiin sitoutuminen nimittäin tuottaa sokeita pisteitä, jotka vaikeuttavat harhautumisen huomaamista. Tehty virhe otetaan totena, eikä sitä tajuta virheeksi. Näin harha "näyttää, maistuu ja tuntuu" havainnolta.
1: Ja siksi apophenian varaan voidaan rakentaa monia ennakkokäsityksiä vahvistavia argumentteja. Esimerkiksi uhkapelimaailmassa taikauskon takana on sitäkin, että onnen vaihtelu on "kokemus" joka on pelureille "havainto". Se "selitetään" jollain asialla, kuten taikasukilla jotka on ollut jalassa "hyvän onnen kausina".
Vaikeaksi ilmiön tekee tietysti se, että hahmojen huomaaminen voi tarkoittaa sitä että henkilö näkee tavoitteita ja ideologioita jossakin, missä niitä ei ole, on sen erottaminen monista ryhmäpaineen avulla tuotetuista harhakäsityksistä hyvin vaikeaa. Niissähän jokin sääntö opetetaan, ja tästä syntyy motivoitua yhteyksien näkemistä. Tämä tarkoittaa sitä että jos salaliittoteoriajengi näkee yhteyksiä UFO:ista, se tulkitsee vaikka satunnaiset lehtiuutiset niin että niiden takana on jokin voima. Jokin toinen salaliittojengi voi nähdä samoissa jutuissa yhteyden illuminatin toimintaan. Se, että näitä yhteyksiä harjoitellaan huomaamaan kertoo että ne ovat maailmankuvan kautta rakennettuja harhoja. Tässä tulee helposti tulkinnallisia vaikeuksia. On esimerkiksi vaikeaa sanoa johtuuko jokin tietyn yksilön stereotypia (enemmän) ennakkoluuloista vai siinä että hän vahvistaa mielessään yhteyksiä väärin.
Otsikon nimi juontaa Thomas Gilovichin tutkimukseen. Siinä hän havaitsi, että ihmiset kokevat esimerkiksi tuon merkkijonon säännönmukaiseksi, vaikka sillä on kaikki satunnaisen merkkijonon ominaisuudet. Syynä on se, että ihmiset odottavat satunnaiselta merkkijonolta enemmän vaihduntaa kuin mitä satunnaisessa oikeasti on. Ihmisten satunnaiseksi kokemissa merkkijonoissa X jälkeen on useammin O kuin X, ja O:n jälkeen olisi useammin X kuin O. Ihmiset kokevat että jos asiat eivät ole vierekkäin, ne ovat satunnaisia. Hajallaan olo tuntuu sattumalta. Kuitenkin oikeassa satunnaisuudessa syntyy myös pieniä kohtia, klustereita, joissa asiat ovat yhdessä, rypäytyneenä.
maanantai 25. toukokuuta 2009
"Pattern Police?"
"It's not what it seems. / Not what you think. / No, I must be dreaming. / It's only in my mind, / Not real life. / No, I must be dreaming."
(Evanescence, "Bleed (I must be dreaming)")
"Scientific American (April 2009)" sisälsi Nelson Leithin tekemän kritisoinnin Michael Shermerille. Syynä oli se, että tämä oli kirjoittanut aikaisemmin lehteen siitä miten ihmiset näkevät vääriä hahmoja. Eli toisin sanoen ihmiset näkevät yhteyksiä joita ei oikeasti ole.
Otan tälläisestä esimerkin. (Jotta selityksen sisältö avautuisi paremmin hypoteettisille lukijoille.)
Tässä kohden mielenkiintoinen ilmiö on pareidolia. Ihminen etsii luonnostaan ihmishahmoja ympäristöstään, ja on taipuvainen näkemään niitä satunnaisuuden joukossa. Siksi ihmisillä on esimerkiksi piintynyt ja ikävä synnynnäinen tapa nähdä tietyntyyppisiä harhanäkyjä, varjoihmisiä. Ne ovat sivusilmällä näkökentän laidalla olevia tummia hahmoja joita ei näe jos niitä katsoo suoraan. Suuri osa täysin terveistäkin ihmisistä on nähnyt tälläisen. (Minäkin olen.) Perussyy tähän ilmiöön on se, että ihmisen näkökyky on tarkkaa keskellä näkökenttää ja se on reunoilla huono. Tästä voi tehdä omakohtaisen kokeilun internetissä. Ihmishahmo syntyy kun jokin epäselvä havainto tulkitaan ihmiseksi, ja tämä tehdään aivan luonnostaan ilman että vaikutelmia tietoisesti yritetään ohjailla. Ja kun tarkennetaan katse suoraan kohteeseen aiempi tulkinta katoaa ja tämä tuntuu katsojalta siltä että se ihmishahmo katosi. Varjoihmiset katsotaan useissa kulttuureissa kummituksiksi, hengiksi tai muiksi ihmisenkaltaisiksi olennoiksi jotka eivät halua tulla huomatuiksi. Pareidoliaan liittyy tietysti myös sellaisia ilmiöitä jotka eivät muutu näkökentän mukana. Hyviä esimerkkejä tästä on ainakin se, miten meillä on taipumus nähdä kasvoja muuallakin. Esimerkiksi "Face on Mars" ja "Neitsyt Maria öljyläikässä" ovat esimerkki tästä väärinhavaitsemisesta.
Palataan takaisin SciAmin kommentoijaan.
Hän oli huolissaan siitä että tämänkaltaista perustelua saatetaan käyttää stereotypioiden vahvistamiseen. Hän muistutti että aivan kuten joskus vaaraton käärme voidaan sekoittaa vaaralliseen käärmeeseen koska molemmat ovat raidallisia, voi tässäkin käydä niin että kaikki uskovaiset yhdistetään niihin jotka näkevät öljyläikässä Neitsyt Marian ja kaikki jotka hakevat kontaktia avaruudessa eläviin olentoihin yhdistettäisiin niihin jotka näkevät kasvot marsissa. Tälläinen yhdistäminen on riski ja tälläisessä on aina vaaroja. Hän muistutti että riskinä voisi olla se, että olisi jonkinlaisia hahmopoliiseja (Pattern Police) jotka sitten tuomitsisivat jotkut havaitsemistavat oikeiksi ja toiset vääriksi. Leith oli huolissaan myös tämän vaikutuksesta politiikkaan.
Shermer kommentoi tähän siten että Leith on aivan oikeassa siinä että mikään auktoriteetti ei voi vain erottaa oikeita hahmoja vääristä hahmoista. Ihminen kun näkee oikein, että hän saa väärin kokemuksia sellaisesta mitä ei ole ja tietenkin joskus hän ei huomaa jotain. Politiikassa päätämme mitä joukkoa seuraamme. Mutta tieteessä luotetaan evidenssiin, kokeisiin, korroboraatioon, toistettavuuteen ja muihin tieteen metodeihin.
Toisin sanoen "hahmopoliiseja" ei tieteessä tarvita, koska hahmoja ei voida sinällään käyttää todisteena suuntaan tai toiseen, ne eivät siis ole todisteenaa niinkään vääriä. Ne ovat itse asiassa jotain vielä vakavampaa: Ne ovat todisteina irrelevantteja. Pelkkä kokemus hahmosta ei riitä, vaan sitä on kohteltava tieteellisellä metodeilla. Esimerkiksi jo se että voimme sanoa että näemme satunnaisessa hahmoja tarkoittaa tietoa siitä että olemme tilastomatemaattisesti analysoineet että kyseessä on satunnainen pistejono tai tiedämme sen generoimistavan satunnaiseksi. Tällöin tässäkin käytetään tieteellistä käsittelyä ja tätä verrataan ihmisten kokemuksiin. Tämä taas näyttää muistutuksen siitä että vaikka empiria perustuu "havaintoihin" ja myös se kun katson on kyse "havainnosta". Kuitenkin ne ovat hieman eri asioita eikä niitäkään saisi niputtaa väärin: Varjoihminen on havainto ihmisen näkökulmasta mutta se ei ole havainto empiirisesti. Tämän eron vuoksi varjoihmisiä ei löydy eläinten tunnistusluetteloista vaikka monien harvinaisten eläinten kohdalla sekä havaitsijoita että havaintoja on vähemmän kuin varjoihmisten kohdalla.
Merkityillä harvinaisilla lajeilla on vaan tieteen metodien kautta tulevien havaintojen tuki. Toiset taas nojaavat pelkästään ihmisten omaan, sinänsä käteviin mutta erehdyksille herkkiin, havaintoihin.
(Evanescence, "Bleed (I must be dreaming)")
"Scientific American (April 2009)" sisälsi Nelson Leithin tekemän kritisoinnin Michael Shermerille. Syynä oli se, että tämä oli kirjoittanut aikaisemmin lehteen siitä miten ihmiset näkevät vääriä hahmoja. Eli toisin sanoen ihmiset näkevät yhteyksiä joita ei oikeasti ole.
Otan tälläisestä esimerkin. (Jotta selityksen sisältö avautuisi paremmin hypoteettisille lukijoille.)
Tässä kohden mielenkiintoinen ilmiö on pareidolia. Ihminen etsii luonnostaan ihmishahmoja ympäristöstään, ja on taipuvainen näkemään niitä satunnaisuuden joukossa. Siksi ihmisillä on esimerkiksi piintynyt ja ikävä synnynnäinen tapa nähdä tietyntyyppisiä harhanäkyjä, varjoihmisiä. Ne ovat sivusilmällä näkökentän laidalla olevia tummia hahmoja joita ei näe jos niitä katsoo suoraan. Suuri osa täysin terveistäkin ihmisistä on nähnyt tälläisen. (Minäkin olen.) Perussyy tähän ilmiöön on se, että ihmisen näkökyky on tarkkaa keskellä näkökenttää ja se on reunoilla huono. Tästä voi tehdä omakohtaisen kokeilun internetissä. Ihmishahmo syntyy kun jokin epäselvä havainto tulkitaan ihmiseksi, ja tämä tehdään aivan luonnostaan ilman että vaikutelmia tietoisesti yritetään ohjailla. Ja kun tarkennetaan katse suoraan kohteeseen aiempi tulkinta katoaa ja tämä tuntuu katsojalta siltä että se ihmishahmo katosi. Varjoihmiset katsotaan useissa kulttuureissa kummituksiksi, hengiksi tai muiksi ihmisenkaltaisiksi olennoiksi jotka eivät halua tulla huomatuiksi. Pareidoliaan liittyy tietysti myös sellaisia ilmiöitä jotka eivät muutu näkökentän mukana. Hyviä esimerkkejä tästä on ainakin se, miten meillä on taipumus nähdä kasvoja muuallakin. Esimerkiksi "Face on Mars" ja "Neitsyt Maria öljyläikässä" ovat esimerkki tästä väärinhavaitsemisesta.
Palataan takaisin SciAmin kommentoijaan.
Hän oli huolissaan siitä että tämänkaltaista perustelua saatetaan käyttää stereotypioiden vahvistamiseen. Hän muistutti että aivan kuten joskus vaaraton käärme voidaan sekoittaa vaaralliseen käärmeeseen koska molemmat ovat raidallisia, voi tässäkin käydä niin että kaikki uskovaiset yhdistetään niihin jotka näkevät öljyläikässä Neitsyt Marian ja kaikki jotka hakevat kontaktia avaruudessa eläviin olentoihin yhdistettäisiin niihin jotka näkevät kasvot marsissa. Tälläinen yhdistäminen on riski ja tälläisessä on aina vaaroja. Hän muistutti että riskinä voisi olla se, että olisi jonkinlaisia hahmopoliiseja (Pattern Police) jotka sitten tuomitsisivat jotkut havaitsemistavat oikeiksi ja toiset vääriksi. Leith oli huolissaan myös tämän vaikutuksesta politiikkaan.
Shermer kommentoi tähän siten että Leith on aivan oikeassa siinä että mikään auktoriteetti ei voi vain erottaa oikeita hahmoja vääristä hahmoista. Ihminen kun näkee oikein, että hän saa väärin kokemuksia sellaisesta mitä ei ole ja tietenkin joskus hän ei huomaa jotain. Politiikassa päätämme mitä joukkoa seuraamme. Mutta tieteessä luotetaan evidenssiin, kokeisiin, korroboraatioon, toistettavuuteen ja muihin tieteen metodeihin.
Toisin sanoen "hahmopoliiseja" ei tieteessä tarvita, koska hahmoja ei voida sinällään käyttää todisteena suuntaan tai toiseen, ne eivät siis ole todisteenaa niinkään vääriä. Ne ovat itse asiassa jotain vielä vakavampaa: Ne ovat todisteina irrelevantteja. Pelkkä kokemus hahmosta ei riitä, vaan sitä on kohteltava tieteellisellä metodeilla. Esimerkiksi jo se että voimme sanoa että näemme satunnaisessa hahmoja tarkoittaa tietoa siitä että olemme tilastomatemaattisesti analysoineet että kyseessä on satunnainen pistejono tai tiedämme sen generoimistavan satunnaiseksi. Tällöin tässäkin käytetään tieteellistä käsittelyä ja tätä verrataan ihmisten kokemuksiin. Tämä taas näyttää muistutuksen siitä että vaikka empiria perustuu "havaintoihin" ja myös se kun katson on kyse "havainnosta". Kuitenkin ne ovat hieman eri asioita eikä niitäkään saisi niputtaa väärin: Varjoihminen on havainto ihmisen näkökulmasta mutta se ei ole havainto empiirisesti. Tämän eron vuoksi varjoihmisiä ei löydy eläinten tunnistusluetteloista vaikka monien harvinaisten eläinten kohdalla sekä havaitsijoita että havaintoja on vähemmän kuin varjoihmisten kohdalla.
Merkityillä harvinaisilla lajeilla on vaan tieteen metodien kautta tulevien havaintojen tuki. Toiset taas nojaavat pelkästään ihmisten omaan, sinänsä käteviin mutta erehdyksille herkkiin, havaintoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)