Filosofian syntymisestä

Svante Nordinin "Filosofian historia" on pääasiassa filosofian historian oppikirja. Mutta koska Nordin on aatehistorian professori, jonka painopiste on filosofian ja humanististen alojen historiassa hän taustoittaa teostaan hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hän ei pelkästään kuvaa ajattelijoita vaan silloin tällöin seasta pilkistää myös yhteiskunnallisia teorioita.

Otan tässä blogauksessa keskiöön erään periaatteessa sivulauseessa otetun huomautuksen. Ja tämä asettaa sofistit erikoisen tärkeään asemaan. Nordin huomauttaa siitä, että filosofia keskittyi uudenlaisessa kulttuuriympäristössä. Maanviljelyyn ja siihen liittyvään omistukseen keskittynyt menetelmä muuttui kaupankäymiskeskeisemmäksi. Tämä tarkoitti esimerkiksi laivaston mukaantulemista. Ja tässä kontekstissa eri maiden tavat törmäävät. Samassa ympäristössä entinen status ei ollutkaan ilmiselvää vaan oli hankittava puhetaitoa. Näin ollen tarjolla oli kulttuuri jossa ei vain voinut elää ilman maailmankuvallisia skismoja. Monikulttuurisuus pakotti epäilemään. Ja tämä epäily on ollut filosofialle hyvin oleellista.

Nordin ei perustele tai puolusta teoriaa. Se jää vain sivuhuomautukseksi. Se on kuitenkin kysymyksenä kiinnostava ja käytän aikaa tämän asian puolustamiseen ja kumoamiseen. Tavoilla jotka eivät ole Nordinin kirjasta.

Sofistit olivatkin nykyajan mittapuilla(kin) relativisteja. He myivät pragmaattista taitoa hallita. Kysymys oli tavallaan voittamisesta.

Toki tähän on helppo vastaveto. Sokrates asetettaan usein sofisteja vastaan. Hän ei ollut relativisti. Hän kiisti tietävänsä mutta hän ei kieltänyt tiedon olemassaoloa ja hän selvästi tavoitteli jotain joka oli mielipiteistä riippumatonta.

Ja etenkin Platonin asenne oli kaikkea muuta kuin "pluralistinen". Platon olikin ylhäissuvusta. Ja hänen Sokrateen puolustuksessaan on paljon sellaisia kulmia joista paistaa läpi se, että hän epäilee esimerkiksi demokratiaa vahvasti ; Äänestettiinhän Sokrateskin hengiltä.

Ja Platonin filosofiansakin oli sellainen että siinä luotettiin melko vahvasti ihmisten aisteihin ja järkeen. Platonin kuvaama Ateena tarvitsi Sokrates -hahmoa koska se oli jalosukuinen hevonen joka oli käynyt laiskaksi ja tarvitsi siksi paarmaansa. Se mietti hyötyä ja rahallista saavuttamista enemmän kuin hyveellisyyttä (arete).

Platonin metafysiikkakin on vain mieleenpalauttamista (anamnesis). Platon yrittää esimerkiksi todistaa tätä sillä että oppimaton orja saa päätellä minkä verran suurempi on neliö jonka pinta-ala on kaksi kertaa yhtä suuri kuin jokin tietty neliö. Sokrates lähestyy asiaa muutamalla terävällä kysymyksellä ja oppimaton tajuaa että jos uuden neliön sivu on vanhan neliön lävistäjän pituus, on syntyvän neliön pinta-ala kaksi kertaa yhtä suuri. Platon näkee tämän prosessin kätilöimisenä. Orjakin on ollut ennen syntymäänsä yhteydessä Totuuteen ja se mitä kysely tekee on palauttaa muistiin jotain joka siellä on jo valmiiksi. Tässä ei siis opita uusia tosia asioita. Asiat on vain unohdettu. Tämä vaati melko kovaa luottamusta ihmisen järkeen. Ja tätä voidaan pitää kritiikkinä.

Mutta

Jos katsotaan Platonin oppia, sieltä löytyy epäilystematiikkaa. Jokainen nykyajankin relativisti tietää luolavertauksen. Että seinällä näkemämme varjot voivat ollakin vain harhaa.

Ja toisaalta kun mietitään mitä Sokrates tekee dialektiikassaan, filosofisen kysymysohjautuneen keskustelunsa, varrella voidaan huomata jotain hyvin kiinnostavaa.

Kun katsotaan Platonin kirjoittamia dialogeja, niistä kumpuaa hyvin tuttu perusrakenne. Sokrates kysyy mitä jokin asia tai käsite tarkoittaa. Henkilö vastaa jollain joka hänelle tulee ensin mieleen. Sokrates kyseenalaistaa tämän, yleensä jollain vastaesimerkillä joka rikkoo tätä annettua määritelmää tai sitä puolustavaa periaatetta vastaan. Ja prosessissa opitaan että asiaa pitää korjata.

Kun filosofiassa esitetään rakenne jossa on malli X ja sitten tälle mallille annetaan vastaesimerkki ja tämä malli hylätään, puhutaan päättelystä modus tollens. ; Jos P implikoi Q:ta ja Q ei pidä paikkaansa niin sitten P on epätosi. Tämä päättely on hyvin oleellinen kun puhutaan Popperin fallibilismista. Vanha verifiointimenettely korvataan falsifiointimenettelyllä. Tätä prosessia pidetään oppimisena. Sillä sitä se onkin. Se kiertää induktion ongelmaa. Kun induktiota ei voi ikinä täysin varmistaa, voi yksikin sopiva vastaesimerkki sen periaatteessa kumota. Ja tämä oppimisprosessi on propositiologiikalla kuvattavissa olevaa deduktiivista päättelyä.

Ja Sokrates tekee näitä kumoamisia. Ne ovatkin teknisesti ottaen oppimisprosesseja. Toisin sanoen kun Sokrates ohjailee oppimatonta geometriamaallikkoa neliöiden saloihin, hän tosiasiassa kysymyksiensä kautta lataa tietoa systeemiin. Ei olekaan mitää a priori tietoa joka paljastuu puhtailla kysymyksillä. Vaan kysymykset ovat ladattuja. Niissä on informaatiota joka on se jonka avulla tehtävä voidaan ratkaista. Muistaminen viittaakin siihen että neliöistä voidaan oppia asioita a posteriori, tekemällä yrityksiä ja korjaamalla erehdyksiä. Tai korroboroimalla tietoa.

Tilanne tuokin mieleen Quinen. Hänen "Empirismin kaksi dogmia" kertoo siitä miten analyyttiset ja synteettiset lauseet eivät ole sellaisia kuin niitä helposti voisi pitää. Hän esitti tähän liittyen kysymyksen "Mistä tiedämme että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on analyyttinen lause? Voimme toki väittää että poikamies ja naimaton mies ovat synonyymejä. Mutta mihin tämä väite nojaa? Voidaan vain vedota sanakirjaan, mutta tämä siirtää kysymyksen siitä miten tiedämme että sanakirjan tekijät ovat tienneet tämän a priori? Toisaalta jos lähdemme siitä että "naimaton mies" ja "poikamies" ovat toistensa synonyymejä koska tiedämme että lause "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on tosi. Jolloin tilanne päätyisi kehään. Asian väittäminen analyyttiseksi onkin ongelmissa. Väitteenvaraista.

Tämänlainen tilanne tulee tietenkin vastaan kun väitetään että jokin taso on vain sitä että se nyt on muistamista joka vertautuu Totuuteen jossain ideamaailmassa. Miten tiedetään että "poikamiehen" idea todella on analyyttistä tietoa? Tilanne voikin olla niin että olemmekin a posteriori oppineet jotain kun Sokrates on kysynyt muutaman todellisuutta koskeneen kysymyksen. Sellaisen jotka käsittelevät paitsi sisäistä logiikkaa niin myös käsitteiden ulkopuolista todellisuutta?

Tämä näkemys johtaakin hauskaan huomioon.

Platon kirjoitti dialogeja. Toisaalta taas monet Jumalan heille antamaan järkeen luottaneet teologit kirjoittivat omaa yhtä näkökulmaansa puolustavia monologeja aikana jolloin maailmankuvalla maailmaa jäsentävä filosofia oli elävää, mutta empiirinen tiede kaukana. Selvästi aistien virheettömyyteen luottaminen ei tuottanut empiiristä otetta.

Mistä osaltaan puhuu paljon myös se, että Descartes luotti jumala-aistiinsa ja järkeensä niin paljon että hän loi monia luonnontieteellisiä ilmiöitä kuvaavia teorioita nojatuolipohjalta. Koska hän luotti järkeensä. Ja miksikäs ei luottaisi kun ne oli todistanut Jumala joka oli kehämäisesti myös se jonka Descartes omalla taatulla järjellään koki Todelliseksi. (Descartes toki tunnetaan parhaiten paranoijatasoisesta epäilystä, mutta tämä oli hänen päätelmäketjussaan vain lähtökohta. Jotta hän voisi tästä saamastaan varmasta ytimestä ponnistaa luottamaan kaikkeen mahdolliseen.)

Mutta Platonin tapa lähestyä asiaa oli keskustelu, dialogi. (Voidaan jopa sanoa että hänelle dialogi oli oleellinen osa filosofian tekemisen metodiikkaa. Koska ilman tätä tiedon kätilöinnistä ei oikein voitaisi puhua.) Ja kun katsotaan sellaista jännittävää hahmoa kuin Galileo Galilei, niin hänkin kuvasi asioita esimerkiksi sellaisessa kirjassa kuin "Dialogue Concerning the Two Chief World Systems". Jossa aivan konkreettisesti keskusteltiin muun muassa sellaisen hahmon kanssa kuin Simplicio.

Kenties onkin niin että yhdessä kulttuurissa arkijärkeensä luottava voi elää asioita kyseenalaistamatta elämänsä läpi. Pitää monia uskonnollisia dogmejaan järkeenkäypinä jollain ilmiselvyystasolla. Sellaisella tasolla jossa keskustelu itse asiassa olisi täysin turhaa. Tämä ei helposti onnistu jos eletään monikulttuurisuudessa jossa vastassa on vähintään toinen samanlainen puupää joka pitää ilmiselvinä niitä omia aivan hoopoja näkemyksiään jotka ovat paljon typerämpiä arkijärjen mukaan kuin ne oman maailmankuvan tarjoamat vastaavat selitykset...

Soihdunkantajat

On tavallista että poliittisessa keskustelussa puhutaan siitä, miten vastapuoli on harhojen vallassa. Tämä koskee myös arvokeskustelua ja mediakritiikkiä. Moni ajattelee että juuri he tuovat valoa keskusteluun. He ovat soihdunkantajia joiden valossa muut voivat seurata ja tehdä merkityksellisiä asioita.

Tämä perinne on vanha. On klassista viitata tässä Platonin luolavertaukseen. Mutta ajatus on peräisin jo esisokraatikko Herakleitokselta (Ἡράκλειτος). Hän sanoi että monet ihmiset elivät elämänsä unessa käsittämättä Totuutta. On merkityksellistä, että Herakleitos ja muut vastaavat edustavat sellaista perinteistä filosofiaa jota anti-intellektuellismissa on inhottu. Heidän perusviestinsä kun on että arkijärki ja arkikäsitykset ovat harhaantuneita.

Kunnon "tolkuissaan oleva ihminen" tietenkin muistaa että tälläisiä heittävät vain norsunluutornissaan olevat akateemikot jotka eivät tiedä "todellisesta elämästä". Ja tässä mielessä voidaan huomata että usein arkijärkeä korostavat ovat perinteisesti väheksyneet kokemuksen ja totuuden välistä eroa. Face value on yksinkertaisesti se miltä asiat näyttävät. Ja se miltä asiat näyttävät ja tuntuvat ovat Totta.

Eräs oman blogini toistuva teema onkin ollut siinä miten uuskonservativismi on itse asiassa ottanut paljon vaikutteita postmodernismista. Itse asiassa tämä ero on yksi tärkeimmistä eroista "perinteisen konservatiivin" ja "uuskonservatiivin" välillä. Ja tässä kohden ei olekaan ihmeellistä että pienellä modifioinnilla on tapahtunut niin että "norsunluutorniargumentista" on muokattu hieman modifioitu "luolavertaus". Akateemikot ovat norsunluutornissaan katsomassa varjoja ; Vertaus on otettu käyttöön mutta käännetty ympäri.

Tämä on tietenkin näkynyt ennen kaikkea uutisissa ja niiden tulkinnassa. Perinteinen media on ollut Suomessa "riippumatonta mutta ideologista". Siinä mielessä että olemme eläneet yhtenäiskulttuurissa. Siinä on korostettu koheesiota. Esimerkiksi minulla on kotonani Kekkos -mitali jossa korostetaan sitä miten arvokas Kekkonen oli koska hän rakensi yhteiskuntasopua. Joka on ollut erikoinen kaunissävyinen kiertoilmaus sille että näkökulmien ilmaisua ja esitystapaa on sensuroitu ankaralla kädellä. Yksilöitä on tallattu suuremman hyvän, valtion, edestä. (Ajatus on itselleni vaikea. Nähdäkseni yhteiskunnalla ole mitään perusoikeuksia. Sodassakin sotilaiden kunnioituksen tulisi olla nimenomaan ehdollista. Kuolemaan ei mennä siksi että maalla on yksilöitä suurempi olemassaolon oikeus vaan siitä että valtio hyödyttää. Antaa ihmisille asioita. Tässä mielessä Suomi on ainakin toistaiseksi hyvä maa jota on asiallista puolustaa. Lähi-idässä on paljon alueita joiden sodissa kaikki osapuolet ovat vastenmielisiä, sellaisia että niitä ei saisi olla olemassakaan. Saati että niitä puolustettaisiin.) Media uutisoi rajallisesta määrästä näkökulmia. Mutta kun se viittasi johonkin tapahtumaan, tämä tapahtuma oli kuitenkin tapahtunut.

Tämä poliittisesti korrekti mutta tosi uutisointi on ahdistanut monia. Ja tämä on rakentanut pohjaa erilaiselle vastamedioille. Jossa taas korostuu usein oikeanlainen ideologia. Uutisia kerrotaan kunhan ne tukevat tätä yhtä ja tiettyä näkökulmaa. Näissä yhteyksissä voidaan jopa nähdä sen tyylistä henkeä - jopa eksplitiittisiä ilmauksia - joiden mukaan olivatpa asiat miten tahansa niin näin nämä asiat koetaan. Tämä on tietenkin hirvittävän postmodernia. Totuus sellaisenaan on irrelevantisoitu. Tai muutettu joksikin joka on vähemmän keskeinen kuin se miltä asiat näyttävät.

Onkin kiinnostavaa että akateemiset tavallaan tarkoittavat Totuudella jotain muuta. Teoreettisia konsepteja joilla on ennusvoimaa. Tässä mielessä heillä on kaavoja jotka edustavat ideamaailman ideoita. Toisella puolella Totuudeksi koetaan se miten asiat koetaan. Se, miten päin luolavertaukseen menee on tavallaan se josta keskustellaan. Se, onko idea vain karkeistus joka heijastetaan havaintoaineistosta ja oikeista kokemuksista. Vai onko päinvastoin kokemus vain tyhmän ihmisen tarkkaamatonta paarustamista maailmassa joka on vaikeampi kuin hän osaa ajatella..

Selvää on kuitenkin se, että luolavertaus on itsessään muuttunut joksikin josta itsestään pitää kysyä se että onko vertaus muuttunut luolaksi joka estää näkemästä totuutta. Onko luolavertaus keino "elää liberaalissa kuplassa". Tai olla "maailmankuvaan jymähtänyt konservatiivi"? Todennäköisesti kyllä. On aina helpompaa sanoa että vastapuoli on jotenkin niin ilmiselvästi tyhmä että on selvää kummalla puolella Totuus todella seisoo.
1: Onkin hyvin oireellista että nykyajan keskustelussa Totuus on sitä että pitää välttää tai luottaa tiettyihin lähteisiin. MV -lehden jakojen torppaajat tai intojakajat eivät tee sitä mitä pitäisi. Eli lähteä kentälle raportoimaan miten asiat ovat ja vaatia että lähteistykset ja faktantarkistus ovat ensiluokkaisia. Eli jokainen väite on todella tarkistettu poliisilähteistä tai mielellään kuvattu itse silminnäkijöiden läsnäollessa aineistolla jonka editoimattomat versiot on mielellään jatkotutkintaa varten tallella ja saatavilla. Totuus haetaan lukemalla internetissä oikeita lähteitä ja välttämällä vääriä. Tässä unohtuu se että vaikka valtamedia olisi varjojen leikkiä niin MV -lehti voi olla aivan samanlaista huijausta. Itse asiassa sen on helpompaa olla, koska siinä ei ole faktantarkistuskeskeistä journalistista otetta jossa oltaisiin sitouduttu tosiasioiden varmistamista koskeviin periaatteisiin.

Tämä on ehdottoman tärkeää kun mietitään ketkä ovat valontuojia. Ovatko soihdunkantajat kulkueissaan tuomassa valoa vai tosiasiassa polttamassa itsensä kanssa erimielisen.

"Truman show" ja mutka hedonismiin

Jim Carreyn tähdittämä "The Truman Show" oli melko vakava elokuva. Sen ytimessä oli tarkkailu. Truman oli vakuutusmyyjä joka huomasi eläneensä läpi elämänsä lavastetussa televisiosarjassa. Hänet oli otettu lapsena talteen ja sarjaa on käsikirjoitettu niin että hänen vanhempiensa kohtalo, se kenen kanssa hän menee naimisiin ja niin edespäin oli valittu hänen puolestaan. Hän oli "Tosi TV:tä" koska hän ei näytellyt. Hän ei tiennyt olevansa näytelmässä koska häneltä ei oltu kysytty suostumusta.

Päällimmäisenä elokuvasta varmasti tulee mieleen epäeettisyys. Trumanilta on hyvin ovelasti viety vapaa tahto. Hän voi esimerkiksi tavoitella uusia alueita, mutta tämän tavoittelu johtaa siihen että matkustuksella pelotellaan ja poistumista estetään erilaisilla efekteillä. Jopa henki voidaan vaarantaa prosessissa.

Pääosa elokuvan tarkasteluista onkin tehty ikään kuin "tilanteen tiedostavan näkökulmasta". Jolloin ytimessä on etiikka, erityisesti vapaaseen tahtoon liittyvä etiikka. Toisaalta elokuva tarjoaa paranoideille miellyttäviä syitä lausua sanasensa Platonin luolavertauksesta.

Mutta kenties erikoisinta onkin unohtaa tämä. Jos otetaan keskiöön hedonismi, elokuva itse asiassa tarjoaa hyvin omituisen tilanteen. Truman ei suoranaisesti kärsi tästä ratkaisusta. Hänen elintasonsa ja elämänlaatunsa on monin paikoin paljon parempaa kuin mitä hän olisi voinut odottaa ulkomaailmassa. Vastaan tulee hedonismin kohdalla kohtuu usein tavattu pulma ; Hyvä elämä koostuu nautittavista asioista. Ja hyvä elämä ei aina tarkoita sitä että elämän puitteet tai elämän toteuttaminen täyttäisivät eettisiä periaatteita. Hyvä elämä ja eettinen elämä ovat ikään kuin usein toisiinsa lomittuvia mutta kuitenkin eri asioita. Trumanin todelliset ongelmat alkavat vasta siitä kun hän tiedostaa että jokin on vialla. Ja tätä ennen mitään ongelmaa ei ollutkaan.

Truman ei kärsi kameroista joiden olemassaolosta hän ei tiedä. Itse asiassa jos minä eläisin koko elämäni kameroiden alla ja en tietäisi tästä kameravalvonnasta ja kuolisin pois ennen kuin asia selviäisi, niin minun elämäni olisi tämän jälkeen aivan yhtä hyvä elämä kuin ennen tätä tietoa. Eettisen tason ongelmat joita pakkovalvontaan liittyvät ovatkin muualla kuin hedonismin määrittämässä hyvässä elämässä.

Tätä kautta voidaankin huomata että televisiosetin rakentajat voivat tehdä aikamoisia hyökkäyksiä etiikkaa vastaan ilman että tämä tuhoaa ajatusta hyvästä elämästä. Tosin tässä on tietenkin ongelmana se, että se että piilottaa kameroita voi johtaa kiinnijäämiseen. Koska Truman onnistui selvittämään totuuden, vinkit olivat löydettävissä. Joten televisiosetin rakentaja on antanut jonkinlaisen todennäköisyyden sille että asia tulisi esille.

Ja koska tämänlaisen tiedostaminen sitten johtaa kärsimykseen, niin tämä hyökkää myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ja näin televisiosarjan puitteet rakentanut ei saa tästäkään oikeutusta teoilleen. Kun asiaan on pieni todennäköisyys, ja yksikin virhe kaiken muuttaa voi on nyrkkisääntönä se, että asia ei todennäköisesti tapahdu heti, mutta se että asia todella tapahtuu on vain ajan kysymys. Todennäköisyydet tuppaavat toimimaan näin. Epätodennäköisiä asioita tapahtuu odotettavasti kunhan vain otoskoko on riittävän suuri. Ja kun otoskokona on kaikki elämämme sekunnit, on tämänlaisen televisiosarja-kyhäelmän rakentaminen käytännössä hyökkäys myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ei siksi että piilovalvonta olisi paha. Vaan siksi että piilovalvonnasta jää jollain todennäköisyydellä kiinni.

---

Jostain syystä "Tosi TV" vaati ensin lavastuksen ja setin ja editoinnin. Ja "Tosi" viittasi käsikirjoituksen puutteeseen. Mutta esimerkiksi julkkiksia seuraava "Tosi TV" on nykyään tietoista skismojen luomista ja niitä jopa käsikirjoitetaan. Samoin pornografiassa "Reality" on nimenomaan kaikista käsikirjoitetuinta pornoa mitä on, sitä jossa on skene jossa tapahtuu seksikohtausten lisäksi esimerkiksi pizzankuljetuskohtaisten näyttelemistä. Mitä totuudelle on tehty? No, ei se hyvää elämää haittaa joten tuskin ketään kiinnostaa.

Kokemuskoneeseen hyppäämisestä

Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.

Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.

Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.

Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.

Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.

Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.

...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...

Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.

Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.

Helvettiin koko filosofia!

Raapustin ylläolevan nopeasti työpaikan tauolla. Se kuvaa mielikuvaani filosofien Helvetistä, joka on jonkinlainen Platonin luolavertauksen muunnelma. Ajatus lähti liikkeelle jostain vähän latteammasta. Huvittelin ajatuksella Platonin elokuvateatterista. Mutta sitten mieleeni vilahti A. W. Yrjänä -sitaatti. Se, joka on puhekuplassa. Sitaatti on "vastaus" "kysymykseen" Jota oli kysytty monta vuotta sitten. Kysymys koski sitä oliko yhtye "harrasuskovainen", kuten osa on luokitellut. Tässä kuvassani viesti on toki oleellisen erilainen kuin se Yrjänän näky, johon tuo sitaatti liittyy. ; Ja rehellisesti sanoen se voi yhä olla Platonin elokuvateatteri.

Platonin elokuvateatterista tehnee helvetin siinä oleva kaikki. Siinä perusasenteena on se, että heijastumatkaan eivät tule "ulkoilmasta" vaan tunnetusta punapukuisesta hahmosta jonka analogisuudet Björn Wahlroosin kanssa ovat satunnaisia. Ulospääsytie on olemassa, mutta sekin on liian ahdas kulkea. Valo suuntautuu siten, että se ei tule luolan ovensuusta sisään. Kaikki on illuusiota ja kaikesta tiedetään että se on illuusiota.

Tämänlainen helvetinkokemus on varmasti pinnallisella tavalla syvä. Ja saadakseen kokemuksen siitä tarvitsee oikeastaan vain osallistua filosofian kokeisiin. Karkeasti ottaen ihmiset pitävät koulussa filosofiasta, paitsi kokeista. Sillä sen kokeet tuppaavat olemaan hyvin kummallisia. ; Ja oikeastaan jos osaa suhtautua kokeisiin oikein, ei Platonin elokuvateatterihelvetissä eläminen olisi kovin vaikeaa.

Ja filosofian kokeissa on jotain johon saatan jopa kyetä antamaan pieniä vihjeitä. Sellaisia joista on hyötyä, hyötyä joka yltää kenties jopa tuonpuoleiseen asti!

Tärkein asia on se, että kysymykset ovat usein hyvin määrätyllä tavalla kamalia. Sellaisella joka saattaa lamauttaa ujomman tai varovaisemman ihmisen. Jos joku laittaa esille kysymyksiä kuten "Ovatko ihmiset vain biologisia tietokoneita?" on ensimmäinen reaktio tyrmistys siitä että tuollaiseen vastaaminen on mahdotonta. Mahdoton kuuluukin tässä oleelliseen ymmärryspakkiin. Nimittäin jokainen koekysymyksen laatija itse asiassa tietää että se on mahdotonta. ; Kysymys on itse asiassa jotain joka ei vaadi vastaamista sanan vahvimmassa mielessä. Kysymyksen tehtävänä on saada sinut käsittelemään tiettyä aihetta. Kun mahtipontisuusjärkytyksen kestää, kysymys latistuu helposti johonkin jossa kannattaa käsitellä tietoisuusasioita, esimerkiksi Searlen kiinalainen huone ja Chalmersin  ns. hard problem kannattaa tuoda esiin tavalla joka osoittaa että tunnet ne. Niistä irtautumisen tai myötäilemisen on sitten vain oltava perusteltua - ja yleensä kannattaa kylvää viittauksia aiheesta käytyyn keskusteluun.

Koekysymys ei oikeasti mittaa kerrotko absoluuttisen totuuden vaan tietynlaisen yleissivistyksen, muistamisen ja ymmärtämisen näistä peruskonsepteista. Kysymys on yleensä siitä osaatko soveltaa. Ei siitä onko lopputulos Absoluuttinen Totuus. ; Ne on vain muotoiltu järkyttämään. Sillä osa "filosofian karismasta" tulee siitä illuusiosta että se miettii syviä ja vaikeita kysymyksiä. Tämä on tavallaan hämäystä ja kuplaa ja siksi kysymykset latistuvat helposti joksikin jota voi käsitellä. ; On vain osattava astua se askel järkytyksestä taaksepäin ja kyettävä sekä tiedostamaan että kestämään oman vastauksen vajavaisuus ja jonkinasteinen huonous. (Yleissivistystä taas saa hankittua lukemalla ja tekemällä. Nähdäkseni tämä on oikeastaan pelkkä ahkeruuskysymys. Jos kuvittelette oikoteitä tähän, niin niitä ei ole. Asioita voi helpottaa mutta ei sen enempää.)

Etenkin lukiotasoisessa filosofiassa luovuus on vähintään puolet huvista. Kysymyksissä toivotaan usein esimerkkejä (jopa silloin kun niitä ei erikseen pyydetä) ja onkin hyvä kirjoittaa erilaisien ajatuskokeiden avulla. On toki hyvä viitata tunnettuihin ajatuskokeisiin tavalla joka osoittaa, että olet ymmärtänyt ne. Mutta muutaman avainsanan muuttaminen ja ajatuskokeen idean soveltaminen johonkin omaan tekee kysymykseen vastaamisen mukavaksi. Itse asiassa näitä ajatuskokeita voi kehitellä jo ennakkoon. Ja jos koekysymys ei osu ihan niihin, niin olet sentään totuttanut itsesi siihen miten ajatuskokeita pyöritellän. ; Sen oppii harjoittelemalla. Hyvin tehty soveltaminen näyttää että olet lukenut "viralliset esimerkit", ymmärtänyt niiden merkitykset niin hyvin että osaat käyttää niissä esiteltyjä työkaluja. Jossain määrin filosofian voikin nähdä muuna kuin Totuudellisuutena. Sen voi nähdä kasana erilaisia työkaluja, joilla leikitään.

Toisaalta työkalut latistuvat usein käsitteiksi, sivistyssanoiksi. Niiden kohdalla nyrkkisääntö on seuraava ; (a) käytä niitä paljon (b) mutta käytä niitä oikein. Tämä on hyvin tärkeää. Sillä ensimmäinen osa näyttää että aineisto on tuttua. Mutta väärin käytetyt termit kertovat päinvastaisesta. Itse asiassa jos et ole aivan varma käsitteiden sisällöstä, kannattaa kertoa asia omin sanoin.

Kolmas asia koskee sitten jotain joka on luovuutta astetta haastavampi. Nimittäin originaalius. Tämä on nähdäkseni filosofian koekysymyksissä se suurin ongelma. Itse asiassa yleensä filosofian arvioinneissa se, että varastat jonkun toisen ajatuksen on huono asia, mutta jos varastat toisen ajatuksen ja esittelet tämän nimen, se osoittaa asiantuntemusta aiheesta. Kuitenkin jos onnistut esittämään jotain omaa, joka kuitenkin on hienostuneesti perusteltu, se on kenties se kaikista suurin onnistuminen. ; Kukaan nimittäin tuskin odottaa että ihminen säännönmukaisesti toisi esille jotain sellaista jonka kaltaista ei ole kuultu viimeisten muutaman tuhannen vuoden aikana.

Originaalius on hyvin vaikeaa - ja usein sekin on sidoksissa jonkinlaiseen perinteeseen. ; Esimerkiksi homoseksuaalisuuden monifunktionäkemykseni on jotain jota itse pidän originellina ajatuksena siinä mielessä että en ole törmännyt siihen siinä muodossa missään.
1: Samanaikaisesti se kuitenkin rakentuu vanhalle keskiaikaiselle teologialle. Originaalius johtuu siitä että homoseksuaalisuutta on perinteisesti vastustettu tällä teologialla ja siitä irtautuminen taas on kuvannut lähes kaikkea sitä modernia kulttuurivirtausta johon homoseksuaalien avioliiton puolustaminen on kuulunut. Se on siis "jonkinlaista kerettiläisyyttä" kaikille ; Sen tietyt argumentit ovat hyvin vakiintuneita ja sen käsitteissä ei ole mitään uutta, vain kokonaisuus on.
2: Aivan rehellisesti tunnustaen se ei ole oma mielipiteeni edes, mutta pidän siinä olevasta rakenteesta aika paljon. Ajatus on minulle elegantti mutta huvittava, jotain sellaista johon on hauskaa palata. Filosofia onkin jossain mielessä liiankin vahvasti leimautunut "mielipidekirjoitteluksi". Moni pitää kunnia-asianaan sitä että he esittävät vain sellaisia filosofisia argumentteja joiden oikeellisuudesta he ovat vakuuttuneita. Minusta riittää että se on "hyvin tehty". Jos tämä ehto täyttyy, sen ei tarvitse vakuuttaa muita eikä itseäsikään.
3: Ja silti jossain kaikertaa ajatus siitä että jos joku onkin kirjoittanut tästä asiasta johonkin. Ideoita pyöritellään niin paljon että se on tilastollisesti enemmän kuin todennäköistä. Originaalius tulee kuitenkin lähinnä jos se on tullakseen. Siihen asti kannattaa ponnistaa ja kikkailla muiden keksimillä asioilla. (Muut vähintään ymmärtävät sisällön.)

Nähdäkseni tämänlaisesta asenteesta on hyötyä filosofiankokeissa. Mutta minunkaltaisille ihmisille se on tärkeää myös arjessa. Sillä tunnetusti olen irtautunut ns. warrant -teologiasta. Siinä uskotaan että ihmisen aistit ovat ikään kuin Jumalan ohjelmoimat niin että näkisimme Totuuteen. Olen hyväksynyt tässä kohden Alvin Plantingan näkemyksen siitä että evoluutio tuottaa hengissä selviämistä eikä välttämättä totuudellista ajattelukykyä. Siinä mielessä minä olen aina - tai uskon aina olevani- jonkinlaisessa Platonin elokuvahelvetissä. Ja tiedättekö mitä - se tekee minusta hyvän elokuva -arvostelijan, sellaisen jolla on immersiivinen ote näytökseen. Ne kokemukset sentään ovat olemassa, kenties virtuaalisia tulkintoja hallusinaatoista hourailemisesta, mutta ne ovat olemassa. Harhoissa hörhöilijä voi tässä mielessä aina selittää että cogito ergo sum - sapere aude - carpe diem - Te audire non possum, musa sapientum fixa est in aure. Ja muita yleviä lauseita joiden sisältö latistuu jos ne mainitaan selkokielellä.

Syvyyksiin, syöveriin

Aiemmin kirjoitin maailmanpyöristä ja näköaloista. Tornit ovat kapuamista ja maisemien seuraamista varten. Mutta sen vastakohdaksi voidaan laittaa toinen pikkupoikain suosikkiteema, kellareihin ja muihin meneminen. Toki sekä korkealle kiipeämisessä että kellariin menemisessä on usein samoja elementtejä kuten (a) uteliaisuus (b) eskapistinen arjesta poikkeaviin tiloihin (c) oman rohkeuden osoitus. Mutta paikkana luolilla on hyvin erilainen atmosfääri kuin vaikkapa vesitornin huipulla.

Kukaan ei mene kellariin, luolaan tai vastaavaan katsomaan maisemia. Kellari tarjoaa pimeyttä, näköalojen vastakohtaa. ; Pimeys on tavallisesti epätiedon symboli. Esimerkiksi Platonin luolavertauksessa ei ole sattumaa, että paikaksi on valittu pimeä luola, jossa ei havaita kaikkea mitä luolan ulkopuolella oleva havaitsee. Pimeys on tietämättömyyttä ja valo tietoa. Siksi kirkon korkeat tornit kuvaavat henkistymistä kun taas kirkkojen kryptat ovat lähinnä kuolleita varten.

Ajatus pimeästä epätietona ja huonona ei ole huono. Pimeän pelko on ihmisillä hyvin yleinen. Ja syynä on varmasti ollut se, että valoisana aikana uhat ovat olemassa mutta niistä ollaan tietoisia. Pimeys tarjoaa tuntematonta uhkaa. Asioihin ei voi valmistautua ja ne ovat siksi vaarallisempia. On toki ymmärrettävää pelätä leijonaa nuotion ääressä. Ja kummittelevissa paikoissakin kysymys on usein tilanteesta, jossa mennään pimeyteen, jossa joku ikään kuin vaanii. Kellari on juuri tämän vuoksi pikkupoikain rohkeudennäyte. Vaikka pimeys on itse asiassa aivan erilainen vaara kuin vaikka korkealta puusta putoaminen. Kellarissa uhat ovat usein symbolisia ja enemmän mielessä. (Ellei pimeydessä olevia avonaisia kaivoja ja vastaavia surmanloukkuja lasketa. Niitä on, mutta aika harva pelottava pimeä paikka kuitenkaan pitää niitä sisällään.)

Mutta toisaalta pimeään menemistä voidaan pitää vähemmän pahana. Aistien uudelleenorganisointina. Kun näköaistimukset puuttuvat, muut aistit tarkentuvat. Toki pimeys tuo esille myös esimerkiksi sen, miten tasapainoaisti on osittain näkökeskeistä ; Sisäkorvan lisäksi tasapaino on näkemiskysymys. Jos ei jaksa leikkiä Pertti "Spede" Pasasta ja laittaa silmiä kiinni nyt ja jalasta kiinni nyt, niin johonkin vähänkin muhkuraisempaan pimeyteen mennessä huomaa miten vaatimatonkin kivi tarjoaa uhan kompastumiselle. Esteitä ei näe, ja tasapainoaisti ei osaa korjata tilannetta yhtä tehokkaasti.

Toisaalta luola on mainio paikka mennä turvaan. Pommisuojat eivät koskaan ole tornien huipuilla, vaan yleisesti ottaen aina maan alla. Luolan pimeys tarjoaa myös suojan itselle. Kun näkö tottuu hämäryyteen, muut ovat häikäistyneitä eivätkä näe samaa kuin pimeyteen tottunut. ("Jostain syystä" Platon ei kertonut luolavertauksessa siitä miten ulkomaailman ideat nähnyt mies ei näe enää liikkua luolassa.) Pimeys on siis paitsi helposti suojaavien rakenteiden tuottama sivutuote, että itsessään lisäsuoja. (Luolat ovatkin erilaisten salamurhaajien ja rosvojen asuinalueita. He ovat tälläisissä kotonaan. He siis tekevät enemmän kuin elävät pimeydessä, he tekevät pimeydestä kotinsa, turvansa ja aseensa.)

"Luolamiehen blogi" lähestyy muinaisluolia selkeästi esoteerisesta näkökulmasta. Luola on siis enemmän kuin turva. Eräässä mielessä voidaan sanoa että luolassa mennään syvemmälle. Syvyys voidaan nähdä jopåa syvällisyytenä. Luolissa kulkeminen on usein vaikeaa, vaivalloista ja ahdasta. Tämä tunkeutuminen voidaan nähdä myös metaforana siihen että ihminen tunkeutuu tuntemattomaan. (Enkä edes puhu tässä luolasta jonain freudilaisena symbolina. Vaikka siihenkin voitaisiin ehkä mennä. Kohdunkaipuusta ja penetraatiokeskeisyydestä vääntäminen kuitenkin kuuluu jossain määrin luolien symboliikkaan.) Pimeys itse asiassa tarjoaa halukkaalle mahdollisuutta lähestyä sensorista deprivaatiota sellaisella tavalla, joka kenties muistuttaa siitä miksi jotkut meditaatiopiirit ovat innoissaan sensorisesta deprivaatiosta henkistymisen apuvälineenä, vaikka tavallinen ihminen kokeekin sen julmana kidutusmenetelmänä. Tästä saadaan tietysti vaikkapa näkemys meditaatiosta jonkinlaisena rohkeudennäytteenä.

Kuolavertaus

Lapsuuteni ei ollut erityisen filosofinen. Esimerkiksi Herakleitoksesta - tai muistakaan aikuisista - välittämättä ryvin monta kertaa samassa ojassa. Tässä minua toki yritettiin valistaa ; Ajateltiin että ojassa rypemisen pitäisi olla itsestäänselvää, a priorisen tiedon mukaan typerää. Tai että talvipakkasilla kastellut kengät opettaisivat empiirisestä kokemuksesta jotain edes a posteriorisesti. Kumpikaan näistä filosofian pääsuuntauksista eivät kuitenkaan vaikuttaneet minuun suuresti.

Mutta mitäpä sitä voisi tehdä kun maailma on mitä on. Siinä maailmassa ojassa oli jännittävää ja lumi - joka oli parempaa kuin mikään nykyajan lumi - oli juuri sopivaa siihen että lumikasaan voi kaivaa käytävän ja sen perälle onkalon. Täällä lumiluolassa rukkasta nuolemassa sitten saatoin esimerkiksi katsella seinämälle syntyviä heijastuksia joita syntyi joko auringosta tai luolan ulkona ohi ajavista autoista.

Kun sitten ryömin luolasta, tapani mukaan läpimärkänä, ulos oli maailmassa vain pinnallista puuhastelua. Siellä oleva maailma ei ollut mitään sellaista ylevää joka huutaisi että se olisi Totuutta ja Perimmäisempää Ymmärrystä. Eihän siellä tajuttu edes lumiluolien hienoutta! Kun sieltä ryömi ulos ei siinä ollut helppoa kokea mitään valaistumista. Odotettavampaa oli, että ulkopuolella aikuiset odottaisivat vain tekosyytä milloin pistäisin pääni ulos aurinkoon. Ja varjotkin kiinnostivat heitä lähinnä siinä mielessä, että he olivat päättäneet että jos ulostullessani näen varjoni, niin talvi jatkuu vielä kuusi viikkoa.

Jos Platon menisi terapiaan.

Platonin luolavertauksessa on esitelty ihmisiä jotka ovat kahlehdittuina pimeän luolan perään. He näkevät luolaansa vain varjoja. Sitten yksi vapautuu kahleistaan ja käy ulkona. Hän näkee että varjot ovat vain heijasteita suuremmista aidoista asioista. Hän ei kuitenkaan saa kovin hyvin selitettyä tätä niille joiden kokemusmaailma ei pidä sisällään mitään muuta kuin varjot.

Tässä muodossahan tarina muistuttaa sitä, että ihmisillä on ymmärryshorisontteja. Viisautta ei voi vain kaataa korvasta sisään. Näin ollen luolasta vapautunutkin voi korkeintaan rikkoa kahleet ja ohjata valoon. Selittämällä asia ei muuksi muutu. Tällä Platon vastasi myös kätevästi kritiikkiin jota hänen ideamaailmansa kohtasi. Hän vertasi empiiristä todellisuutta varjomaailmaan ja ideamaailma on tarinassa se "oikea maailma". (Ajatus voi tuntua omituiselta koska tosimaailma on Platonilla ikään kuin vajavainen iteraatio. Luolasta vapautunut voisi vapautua tajuamaan ideoiden maailman.)

Koska Platon oli nykymaailman silmin varsin epäeettinen. Koska hän kirjassaan "Valtiot" kannattaa hyvin tiukkaa kontrollia ja yksinvaltaisuutta, tämä voitaisiin nähdä nykymaailmassa ongelmana. Asiaa ei auttaisi se, että Platon "paini" pankrationia, joka on nykyihmisten silmiin hyvin väkivaltainen - eikä näyttäisi oikeasti painilta. Siksi, kun nykyään väärinajattelijoita ei polteta roviolla tai laiteta kotiarestiin - kuten vanhoina hyvinä aikoina tehtiin - ei olisi yllättävää laittaa Platonia terapeutille. (Tämä ei ole oleellista, jos tarinani ei vedonnut niin oleta ajatuskokeen vuoksi että Platon menisi terapeutille.)

Terapeutti sitten näkisi Platonin ja katselisi hänen tuotoksiaan. Hän näkisi luolavertauksen aivan eri tavalla.
1: Hän "ei voisi olla huomaamatta" luolan feminiinistä symboliikkaa. Voidaankin siksi sanoa että luolavertauksen alussa ihmiset olivat istukalla kohdussa. He näkivät varjojen liikehdintää, mutta eivät tienneet mitä se tarkoitti. Tämä viittaa tietysti siihen että vanhemmat olivat harjoittaneet seksiä. Ja koska varjot kuvasivat erilaisia tavaroita, on luultavaa että tätä seksiä harjoiteltiin hyvinkin "luovasti" käyttäen sellaisiakin keinoja joita luonto ei ihmiselle ilmiselvästi tähän suorittamiseen anna. Tämä varjo oli sitten jäänyt tuntemattomana kokemuksena piilotajuntaan. Näin ollen kyseessä on ennen syntymää alkaneesta traumasta.
2: Luolasta vapautumista, eli syntymää, tarina pitää vapauden saavuttamisena. Tämän voidaan nähdä viittaavan lapsille tyypilliseen kaikkivoipaisuusihanteeseen. Onhan esimerkiksi Kristevan mukaan niin, että lapsi ei aluksi ymmärrä omia rajojaan vaan ajattelee että maailma on ikään kuin osa häntä ; Hän kokee olevansa kaikkivoipa. Todellisuus murskaa tämän tilan ja seurauksena on luonnollisesti pettymys ja ahdistus. Kysessä on jokaisen ihmisen elämää koskeva trauma. - Tätä vasten onkin jo ymmärrettävää miksi Platon ei tyydy siihen mitä tarina opettaa; että varjoja heijastavat todelliset asiat. Platon on luolasta tultuaan ollut hetken aikaa kaikkivoipaisuusfantasiassaan mutta pettynyt sitten. Voidaankin nähdä että Platonin ideamaailma on defenssi. Kyseessä on joko rajallisuuden kiistäminen (torjunta) tai taantuma juurisyntyneen lapsen tasolle (repressio). Ideafilosofia on siksi vain traumasta johtuva oire; Se huutaa siitä että Platonin mielenterveys paukkuu ja vaatii siksi palata kaikkivoipaisuuskuvitelmiin.
3: Tätä kautta Platonin seksuaalisuuskin on vääristynyttä. Hän ei näe seksiä seksinä, vaan yrityksenä palata luolaan. Platon ei siksi yhdy vaan yrittää tunkeutua luolaan jotta voisi palata esiluolaan vapauttajana. Yhdyntä on siksi lisääntymiskeskeistä ; Platon yrittää opastajan roolillaan saada kokea tuoreesta syntymätä tuleva kaikkivoipaisuuden tunne. Jälkikasvu nähdään luolassa vankina olevina hahmoina jotka yritetään vapauttaa ja itselle annetaan tässä kaikkivaltias ylivertaisen pelastajan rooli. Vastasyntyneen lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelma glorifioidaan kuvaamalla sitä ihanteena ja antamalla sille painoarvo ymmärtämisenä. Syntymän kaikkivoipaisuusmaailmaa kuvataan ihmiskasvuna, joka tietysti vaikuttaa lapsien elämänkäsitykseen turmiollisesti, ja tämä ohjaa välineelliseen hallitsevaan ja egoistiseen käyttäytymiseen. Tämä luonnollisesti vääristää myös Platonin omaa roolia isänä, jonain jonka roolina on täyttää kaikkivaltiaan saappaat. Kaikkivaltiaan isän ajatus on ihmiselämän kannalta kestämätön, koska se heikentää epäonnistumisenkestoa ja altistaa jatkossa tulevillekin traumoille. Myös Platon itse kärsii, koska hänen roolinsa vapauttaja-opastajana, kaikkivaltiaana isänä, on psykologisesti tuhoisa, siinä ei kestetä epäonnistumisia ja tätä kautta Platonin traumoista selviämisstrategia johtaa siihen että hän traumatisoituu jatkossakin mahdollisimman helposti.

Tämän viitekehyksen kautta Platonin yksinvaltias-filosofi on vain luonteva jatkumo ajatuksesta omasta kaikkivoipaisuudesta. Ideamaailma on vain keino joka antaa tälle hallinnan harhalle luvan. Platonin elämänkokemukset - mukaanlukien hänen perverssioita harjoittaneet vanhempansa - ovat muokanneet hänen maailmankuvastaan hyvin omituisen. Tämän takia Platon tarvitsisi terapiaa - kuten ilmeisesti jokainen muukin filosofi joka on koskaan missään milloinkaan erehtynyt tekemään ajatuskokeita ja yrittäneet selventää näkökantojaan esimerkiksi vertauksin.

Alan Wake up

Kreikan kielen totuutta kuvaava sana oli aletheia. On mielenkiintoista huomata, että sanassa on a -etuliite. Sen rooli on viitata vastakohtaansa. Sana letheia taas viittaa horrokseen. Tietäminen on siis horroksen ja nukkumisen vastakohta. On mielenkiintoista huomata, että totuus ei ole perustila, joka määriteltäisiin itsenään. Sen sijaan se sidotaan johonkin muuhun, johon suhteessa se on olemassa. Tietäminen muuttuu sanatasolla unen puutteeksi. Ajatus on mielenkiintoinen - tai ainakin käyttökelpoinen tässä blogauksessa.
1: Tämä sana heijastelee esimerkiksi Platonin luolavertausta, jossa ihmiset ovat luolaan kahlehdittuja ja totuus vaatii erityistä tiedostumista vankilassaolosta. Hereilläolo ja tietoisuus onkin liitetty hyvin pitkästi tietämiseen ja viisauteen, ja tämä asenne on heijastunut esimerkiksi Descartesiin ja tieteellisen skeptismin perinteeseen.
2: Tosin tämän rinnalla on ollut aina myös vastakkaista näkemystä edustava linjaus. Esimerkiksi mystikoille ja shamaaneille valveen vastakohta on portti tietoon. Ja tunnettua on että esimerkiksi Sigmund Freud esitti että uni kertoo totuuden ihmisestä, ja valvetilassa asioita torjutaan vahvemmin. Ja torjunta oli hänelle itsepetosta.

Jako voidaankin pistää karkeasti niin että unet kertoisivat maksimaalisesti subjektiivisesta todellisuudesta eli ihmisestä itsestään. Ja valve kuvaa maksimaalisesti objektiivista todellisuutta jossa ihminen on vain osasena.

Tähän väliin sopii tietysti tietokonepelaaminen. Se tarjoaa erikoisen puolielämän ja puolihallinnan tila. Tietokonepelien nähdään passivoivan ja etäännyttävän aktiivisesta ajattelusta. Pelaaja nähdään laiskistuvana ja passivoituna viihteen kohteena. Kuitenkin esimerkiksi televisioon ja elokuviin verrattuna pelaajilla on jonkin verran aktiivista valtaa tilanteeseen. Lisäksi tähän väliin osuu kauhu, jonka ytimessä on tyypillisesti surrealismi ; Tapahtumat seuraavat unenomaista logiikkaa, jossa arkitodellisuus ja nukkuminen ovat rinnakkain.

Siksi onkin - myöhäinen aika - puhua jo hieman muodista menneestä pelistä. "Alan Wake"sta. Peli on rakenteeltaan klassista - ellei peräti kliseistä - kauhua. Paikka muistuttaa yllättävästi "Twin Peaksin" maisemia. Ultimaattisena tavoitteena on pelastaa Alan Waken vaimo. Peli koostuu episodeista joissa kaikissa on sama rakenne. Aluksi on päiväkohtaus jossa tutustutaan ympäristöön. Tämä koostuu yleensä muutamasta minuutista käsikirjoitettua materiaalia. Sen jälkeen samaan lokaatioon sijoittuu yökohtaus jossa on pahan valtaamia ihmishirviöitä. Niitä pitää sohia taskulampulla jotta pahuus menee pois ja sitten tuhota. Pahuuden pimeät aallot ja muut johtavat siihen että yön hahmoista on poistettu inhimillisyys. Pelistä paljastuu myös erillisiä käsikirjoituksia jotka Alan Wake tuntuu itse kirjoittaneen. Aivan kuin hän olisi pakotettu toimimaan sankarina omaluomassaan maailmassa.

Koska kyseessä on unenomainen kauhupeli, tuntuu houkuttelevalta soveltaa tähän peliin hieman unien tulkintaa. Ei ehkä siksi että psykoanalyysi olisi totta. Vaan sen takia että tarinankertojille tämänlaiset asiat opetetaan, joten se voi kertoa jotain siitä mitä tämänlaisilla tarinoilla halutaan kertoa. - Ja toisaalta tämänlaiset tulkinnat huvittavat niitä ihmisiä joilla on hieman irstas huumorintaju.

Peli on kohtuullisen väkivaltainen, joten lienee luontevaa vilkaista sen teemoja sadismin ja masokismin kautta. Arkikielessä sadismi on sitä että ihminen nauttii tuskan aiheuttamisesta ja masokisti haluaa kokea tuskaa itsessään. Psykoanalyysissä määritelmä on etääntynyt jonkin verran tästä.
1: Sadismi on sitä että annetaan arvioiva katse ja hallitaan. Masokismi taas on sitä että ollaan katseen kohteena. Alan Waken asioiden tutkminen voidaan tässä valossa nähdä voyerisminä - tätä tulkintaa pieni ja intiimi ympäristö korostaa, hallinta on "ihmisen kokoista" eikä liian suurta ollakseen vain kaaosta ilman hallintaa. Tämä taas viittaa sadistiseen katseeseen. Tämä nähdään maskuliinissena. Alan Waken taskulamppu korostaa tietoisuuden ja tarkastelun suhdetta ja sen roolia hallinnassa. Itse asiassa pelin idea ottaa hahmot ensin kontrolliin taskulampulla voidaankin nähdä vallanhaluksi. Pelissä tavoitellaan sadismia.
2: Masokisti taas on katseen kohde ja objekti, joka mielletään yleensä feminiiniseksi. Toiseudesta tulevaa katsetta korostavat tietysti yön hirviöt. Pinnallisesti voisi näyttää siltä että Alan Wake taistelisi unessaan omaa feminiinistä puoltaan vastaan. Tämä viittaisi siihen että hänellä olisi jonkinlainen ongelma sukupuolisuutensa kanssa. Alan Wakella olisi siis rooli jota hän noudattaa ja jonka kanssa hän ei voi olla autenttinen. Tämä valveen taistelu näkyisi sitten hänen "unitilassaan". Toisaalta taas kirjan sivujen löytyminen voi viitata siihen että Wake on kirjoittanut tämän tarinan itse, jolloin hän itse asiassa haluaa olla sadistisen katseen kohde. Wake onkin kenties ymmärtänyt että ilman sadistisen katseen kohteena olemista hän ei itse asiassa voisi ollenkaan olla oman elämänsä sankari. Tämä viittaakin siihen että hän voisi oikeasti olla hyvinkin sujut feminiinisen puolensa kanssa.
3: Alan Waken vaimo voi viitata jonkinlaiseen fetismiin. Tämä vaatii tarkempaa selittämistä.
___3.1: Protagonistille tyypillinen rooli jossa hän saa vaikeuksien jälkeen naisen, nähdään Oidipaalisena. Koska Alan Wake on selvästi sukupuoleltaan mies, tämä tarkoittaa sitä että pelaaja pakotetaan maskuliiniseen päähän. Joka herättää ihmisen mielikuvan siitä mitä maskuliininen subjektiivisuus on. (Näin käy vaikka pelaaja olisi nainenkin.) Alan Waken vaimo muuttuu siksi halun kohteeksi, miehisen katseen alaiseksi. Alan Waken vaimo on siis jonkinlaisen miehisen katseen ja haluamisen kohde.
___3.2: Fetismin taakse taas nähdään yleensä välttämisen strategia. Fetissi symbolisoi jotain ja tämän ylikorostaminen on ikään kuin tämä osa ruumiista. Psykoanalyysissä fetismiin liitetään kastraationpelko. Siinä missä naisen ongelmana on peniskateus, nähdään pojille ongelmaksi nimen omaan se että he näkevät äitinsä ja tämän tietyn elimen puutteen ja päättelevät että heidät on jotenkin kastroitu. Pelkoa hallitaan kahta kautta. (1) Voyerismi nähdään yleensä nimen omaan tämän pelon hallinnaksi. Näin pelon kohde koetaan hallituksi. (2) Fetismi taas on sitä että fallos korvataan jollakin muulla. Ylikompensoimalla vaikka hienoon autoon voidaan korostaa omaa maskuliinisuutta ja mainostaa omaa "miehistä substanssia". (+) On selvää että voyerismi on pelin vahva teema. Kuitenkin Alan Wake tarkastelee ja tutkii likimain kaikkea muuta kuin vaimoaan. Onkin uskottavampaa että vaimo on status. Waken ihana vaimo korostaa miehisyyttä samaan tapaan kuin hieno auto voi toimia kompensaationa. Näin Wake unohtaa että hänen vaimollaan ei ole penistä. Sen sijaan vaimo on penis.

Alan Waken taustaideassa ei toki ole mitään aivan ainutlaatuista. Idea kirjaansa ajautuvasta kirjailijasta on paljon käytetty. Se on kuitenkin yleensä fantasiaklisee, ei kauhuklisee. Fantasiassa sulautuminen kuvaa unen ja toden välistä eroa sekä merkittävyyseroja ; Onko subjektiivinen vai objektiivinen hallitsevampaa. Tarinassa korostuu melko usein jompi kumpi kahdesta asiasta (1) Mielikuvituksen kyky luoda maailmoja ja tapahtumia tekee ihmisestä Jumalan. Näin taakse saadaan fantasia hallinnasta ja kontrollista. Kirjoittaja on luoja ja Kontrolloija. (2) Fantasia kahlitsee kirjoittajan mielensä jolloin voidaan alkaa puhumaan enemmänkin mielenterveydellisistä teemoista. Kirjoittaja onkin hallittu, hänen oma mielensä jujuttaa ja huijaa häntä kohti jotain jota voidaan pitää jopa psykoottisena.

Alan Waken tematiikassa kauhu on läsnä. Jumalankaltaisuudesta ei ole tietoakaan. Wake ilmenee itselleenkin kryptisenä kirjansa osioiden ja katkelmien kautta, hän toimii eräänlaisena mystikkona Pyhälle Kirjalle jonka hän on itse kirjoittanut. Alan Wake on samanaikaisesti Jumala että tämän Palvoja. Sekä Tien valmistaja että Tien kulkija. Hän on luonut maailman ja joutunut sen armoille. Voidaan jopa sanoa että Wake on kirjoittanut sankaritarinan, joka toimii odotuksena ja vaatimuksena hänelle itselleen. Ja sitten hänet heitetään maailmaan toteuttamaan tämä ihanne.

On hyvä huomata, että yleensä oman tarinan toteuttamista pidetään toteuttavan ja autenttisena. Sen pitäisi olla fantasiaa. Mutta Alan Waken oma tarina on hänelle itselleen nimen omaan kauhua. Hän ei olekaan perinteinen sankari, ei fantastinen sankari ja selviäjä, vaan kauhutarinan sankari. Ja kauhussa on se ikävä puoli, että kauhussa hirviö on aina suurempi ja mahtavampi kuin sankari. Sankari saa vain väliaikaisia voittoja. Hirviön henkiinjäämisestä tulee yleensä vihjata kauhuelokuvan lopussa. (Ja se nousee takaisin eloon viimeistään jatko-osassa.)

Sukupuolisuusteemana tämä sopii tietysti aikaamme. Alan Wake taistelee jossain jossa on vastakkain kaksi aivan päinvastaista ideaa. On tasa-arvopyrintöjä että miehisyyskuvan korostamista. Miehen oletetaan jostain syystä pärjäävän molemmissa. Jos feminiininen puoli on kunnossa, häntä syytetään nahjukseksi. Jos maskuliininen puoli on kunnossa, häntä kutsutaan sovinistiksi. Maailmasta tulee tässä helposti taistelutanner, jossa ihmiset ovat vain jotain jotka tarjoavat sinulle kontrolloivaa katsetta. Katsetta jota vastaan puolustaudutaan korostamalla maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä samanaikaisesti. Valitettavasti samalla katseen kohdistajista tulee vihollisia. Alan Wake muuttuu irralliseksi, hänen elämästään tulee taistelua.

Alan Wake on tässä kuin sinä ja minä. Postmodernissa maailmassa on etäännytty objektiivisuudesta ja kuljettu kohti subjektiivisuutta ja relativismia. Kaikkeen suhtaudutaan ironisesti niin että itsen ja ulkomaailman osuus hämärtyy. Ja tämän jälkeen meille heitetään vastakkaisia ihanteita, joilla yritetään nostaa esiin valtapyrintöjä jotka kohdistuvat meihin ja rooleja joita meidän tulisi täyttää kohdistamalla valtapyrintöjä joko itseemme tai ympäristöömme. Alan Wake on siitä täydellinen peli, että lainatessaan fantasiasta tutun imeytymistematiikan hän muistuttaa että nykymaailma syntyi ihanteesta ja fantasiasta. Olisi vain huvittavaa tietää missä vaiheessa siitä tuli kauhua. Ollessaan fantasiateemaista se muistuttaa siitä että ihminen toteuttaa omaa ihannettaan ja ollessaan kauhua se korostaa miten taistelu on ikuista ja koskaan ei olla valmiita. Eikä ikinä onnistuta kuin saamaan väliaikaisia voittoja.

Alan Wake joutuu kuitenkin pelaamaan unenomaisen hirviömaailmansa face valuen mukaan. Hirviöiden päivärytmiikasta ei pääse irti. Kaikki ovat pelissä, eikä tilanteesta ole ulospääsyä kuin "Game Overin" kautta. Itsemurhateemaa ei kuitenkaan pidetä oikein ratkaisunakaan, joten peliä on pelattava jos aikoo olla Alan Wake edes sekunnin verran.

Tämä herättää vain kaksi kysymystä (1) Missä oli se hetki kun aurinko laskee liian lyhyen valoisan ajan jälkeen? (2) Missä on taskulamppuni?

Naisen kaaos.

Miehiä on historiallisesti pidetty rationaalisina ja aktiivisina. Naisiin on yhdistetty passiivisuus. Esimerkiksi Siri Kotajärvi on kuvannut minulle sukupuolikäsityksiä lausumalla "Mies puolustaa, nainen suojelee." Mies on se, joka miekan kanssa ryntää hyökkääjää vastaan ja nainen on se, joka ruumiillaan hyppää lastaan murhaavan miehen miekan eteen ja antaa henkensä. Mies kuvataan aktiivisena toimija -soturina ja nainen passiivisena vastaanottajana ja uhrautuvana. Näkemyksissä naisten ja miesten hyveet ovat kovin erilaisia.

Tämä näkemys on vanhastaan liitetty raskauteen. Esimerkiksi Aristoteles oli sitä mieltä että ihmisen synty oli maanviljelymetafora. Miehen aktiivinen siemen menee naisen passiiviseen maaperään, ja komentaa tämän tuottamaan satoa. Onnistuessa tulos on mies ja ihmisestä kehittyi nainen vain koska kehityksessä oli häiriötekijöitä. Nainen syntyy ominaisuuksien puutteesta, vajavaisena.

Platonilla on hyvin samantapainen esitys. Mutta tässä maaperä on ikään kuin yksittäistapaus. Kaiken takana on suurempi ja laajempi osa. Kosminen järjestys, jota hyvä yhteiskunta, hyvä yksilö ja maailman tapahtumat seuraavat. Platonin "Timaioksessa" puhutaan maailmanjärjestyksestä seuraavalla tavalla: Siinä on kaksi osaa.
1: Nous, järki. Tämä voima synnyttää järjestystä. Järki tavoittelee harmonista järjestystä ja se saavuttaa sen paitsi jos sen tielle tulee esteitä. Kaikki ilmiöt joissa on jonkinlaista järjestystä tai harmoniaa tai rytmiä ovat järjen aikaansaannoksia.
2: Ananke, joka on sattumanvaraisuutta tuottava voima. Ilman järkeä tämä vallitsisi.

Platon miettii mitä tapahtuisi ilman järkeä. Tästä hän päätyi ajattelemaan kaaoottista alkutilaa, khoraa. Platonille Khora oli ikään kuin viljeltävä maa, joka on kovaa eli vastustaa auramiehen järjen mahtia. Platonille khora oli tätä kautta olennainen: Se selitti miksi Platonin ylirationaaliset ja muuttumattomat ideat eivät toteutuneet maan päällä, jossa niistä näkyy vain "varjoja luolan asukkaille". Ympyrän idea on täydellinen ideamaailmassa mutta harpillakin piirretyssä ympyrässä on pieniä kuhmuja ja mikroskooppisen pieniä kohtia joissa kynä ei olekaan koskenut paperia... Tätä kautta khora on ensi sijassa maailman aineellista todellisuutta koskeva perustila. Sen vuoksi maailmassa on paljon järjestystä mutta se on kuitenkin muuttuva ja epätäydellinen.

Tämän vuoksi Platonin maailma yhdistää Parmenideen ja Herakleitoksen näkemykset. Parmenideen mukaan maailmassa ei tapahdu muutosta. Herakleitoksen mukaan kaikki muuttuu koko ajan. Muuttumisen takana on khora, ja pysyvyyden takana ideamaailmaan liittyvä nous. Tätä kautta muutokseen liittyy aktiivisuus ja passiivisuuskin. Tuli on aktiivista, se kuumentaa kiveä joka ei muuten kuumenisi. Kivi ei kuumenna tulta, se sen sijaan reagoi passiivisesti tuleen. Koska khora on perustila, on sen rooli passiivinen vastarinta, ja vaikka ideat ovat muuttumattomia, ne ovat se joka muokkaa kaaoksesta aktiivisesti asioita, eli ne näkyvät muutoksissa aktiivisena.

Kaikki tämä yllä oleva höpinä on tärkeää koska Platon vertaa järkeä isään ja kaaosta äitiin. Tässä on takana vahva henki siitä että naisen rooli on olla järkeä vastaan hangoitteleva, passiivinen ja irrationaalinen. Ja miehen rooli on olla järkevä ja aktiivinen.

Esimerkiksi Luce Irigaray, kuuluisa feministi, on kuitenkin suostunut tähän jaotteluun. Tässä feminiininen on säilyttävä ja uudistava voima, kun taas maskuliininen on rationaalista ja välineellistä muuttavaa - ja tätä kautta potentiaalisesti destruktiivistakin - voimaa. Uusiutuva voima ei muuta järjestystä eikä sillä ole tiettyä päämäärää. Se suojelee. Irigaray siis pitää Platonin voimat ikään kuin naisen ja miehen erilaisen luonteen osina, ja jopa kääntää ne paikoin toisin päin. Hänestä ihmiset yrittävät ymmärtää liikaa sen sijaan että ihmettelisivät. Irigarayllä järjen tavoite onkin nimen omaan yritys ymmärtää ja ottaa haltuun, hallita ja vangita maailma. Sen sijaan korkein hyve on kyky ihmetellä ja jättää asia silleen.

Toisaalta esimerkiksi Lloyd on esittänyt että tämänkaltainen erilaistaminen itse asiassa tukee perinteisiä stereotypioita, ja että siitä olisi luovuttava. Järki on vain liitetty maskuliinisuuteen vaikka se on yhtä paljon naisten kuin miestenkin asia, samoin kuin kyky ihmetellä. Kaikki puheet joissa naiset yhdistetään vertauskuvilla peltoon ovat analogioita, jotka vain tukevat tarinanomaisesti jo olevia sukupuolisuuskäsityksiä ja ennakkoluuloja. Analogioiden kohdallahan ongelma on usein se, että hyvinkin samanlaisilta löytyy käytännössä aina ainakin yksi piirre (eri sijainti, eri atomit...) joka ei toteudu. Ratkaisevaa onkin tavallaan se, toteutuuko analogia juuri tässä kyseisessä kohdassa. Ja tätä ei ilman tutkimusta voi tietenkään pitää muuna kuin eräänlaisena jäsenneltynä arvauksena.

Itse olen melkoisen varma siitä että naiset ja miehet ovat jossain määrin erilaisia, mutta paljon löytyy samaakin. Puheet pelloista ja suojelusta yhdistettynä naiseuteen tai mieheyteen saavat kuitenkin kysymään ennen kaikkea sitä, että onko takana muuta kuin mielikuvia jotka on puettu retorisesti tehokkaiksi kielikuviksi.

Taiteilija ja teknikko.

Ihmiset ovat käyttäneet maalauksia kauan. Esimerkiksi luolamaalauksissa näkyy piirroksia eläimistä. Maalarimestarit myöhempinä aikoina maalasivat töitä. Taitoa vaati muun muassa tarkka yksityiskohtien piirtämistaito. Taidemaalarin ammattitaitoon kuuluu tätä kautta nykyäänkin myös "fyysisiä taitoja" kuten kykyä sekoitella värejä ja laittaa niitä kädellä oikeaan paikkaan maalausta.

Valokuvaaminen on tietyllä tavalla muuttanut tätä. Ja teknologia muuttaa lisää. Vaikka esimerkiksi Mika Sipura valittelee perfektionismin rajamailla, on tekniikka tässä ihmeellistä. 1970 -luvulla nekin kuvat joita minä otan ötököistä olisivat vaatineet kalliita vehkeitä ja taitavaa käyttäjää. Nykyaikaan siirrettynä ne eivät tietenkään edusta mitään "ylen mahtavaa erikoislaatua". Tätä kautta tekninen osaaminen, ainakin tiettyyn tasoon pääsemiseen asti, on vähentynyt. Tätä kautta voisi ollakin tärkeää kiinnittää huomiota siihen mitä kuvaa.

Tosin voidaan sanoa että siinä missä taidemaalari harjoittaa fyysistä taiteentekoa - siis hieman kuten miekkailijat! - on valokuvaaja enemmän teknikko. Valokuvaaminenkin vaatii taitoa. Se taito on vain valokuvausapparaatin käsittelytaitoa. Eri toiminnot tietenkin helpottavat tätä prosessia, mutta yhä edelleen kuvaaminen vaatii tiettyä suorittamista.

Tästä pääsen Rauno Välimäen minulle esittämään asioihin. Taiteilijalta vaaditaan aina näkemystä.

Välimäki on ainakin minusta taitava ja kouliintunut valokuvaaja. (Hänen kuviaan on jopa myyty ja jopa imarreltu eli kuvia on otettu painoon asti käyttöön ilman lupia..) Ja hän kannattaa koulukuntaa, jossa kuva mietitään, otetaan yksi tai kaksi otosta, ja sitten kuva on valmis. Toinen tapahan on tietysti ottaa kuvia ja karsia rumat pois. Kuvia syntyy miettimällä tietenkin vähän. Toinen tärkeä asia, jota hän korostaa on ihmisten kuvaaminen. Hänestä ihmisiä kiinnostaa etupäässä lajitoverit. Hän kertoileekin valokuvauksen opettajastaan, joka on esimerkiksi kuvannut vankeja. Ei tirkistelevään tyyliin vaan siten että ne ovat hänen ystäviään. Hän on saanut kuviinsa kovan elämän kokemus ja ihminen sekä sen säilyminen tai miksei murtuminenkin, eikä mässäillä seiskamalliin. Kuvaa ei tietenkään pitäisi selittää liian auki, vaan katsojan pitäisi saada siitä jotain.

Itselleni ihmisen kuvaus taas on harvinaista. Samoin "näkemyskuvaus". Se joko on hetkessä tai ei. Harkinnan sijasta kyseessä on tuurista ja intuitiosta. (Jotka kummatkaan eivät minulla toimi hyvin.)

En pidä siitä että minua kuvataan enkä siitä että minä kuvaan ihmisiä. Osa pitää kuvaamista huomaavaisuutena. Tai kuten meri sen kiteytti Sipuran kuvausblogauksessa "kamera on ikään kuin lisenssi, lupalappu. monet ihmiset haluavat, että heihin kiinnitetään sen verran huomiota, ja se on ihan siisti tapa huomioksi."Valokuvaan saaminen on tietysti myös temppu. Esimerkiksi valokuvaajan kortin esittäminen, kuvausluvan kyseleminen ja sen jälkeen muiden kuvaaminen on Välimäen mukaan yksi hänen opettajansa käyttämiä temppuja. Vaikka kuvattavat muuten olisivatkin vastentahtoisia, tällä tavalla syntyy "sinä lupasit" -henkinen reaktio. Minusta, vaikka kuvat ovatkin hienoja, ihmisen valokuvaamisessa on jotain. Jotain, joka voi olla lainaa uskonnoista. Eräissä uskomuksissa valokuvaan ajateltiin tarttuvan sielun (samaan tapaan kuin luolamaalauksiin on ainakin eräiden tulkitsijoiden mukaan ajateltu vangitun eläimen essenssi), ja kuvainpalvonta on esimerkiksi Islamissa ollut kielletty asia. (Tekstinpalvontaa on sitten harrastettu sitäkin enemmän.)

Kamerassa, kuten kaikissa kuvissa on myös tunnevaltaa. Kamera on kenties vielä voimakkaampi, koska siihen liittyy helposti "editoimattomuuden fiilis". Tuntuu että maalari voi kaunistella kohdettaan, kamera ei. (Tosiasiassahan tietokoneen editointiohjelmat tekevät ihmeitä, mutta se ei riko illuusiota.) Kamera siis ikään kuin heijastaisi yhden hetken sellaisenaan. Siksi uutinen nälänhädästä ja tilastot ei saa ihmistä muuttamaan maailmaa. Mutta valokuva nälkäänäkevästä sen sijaan vaikuttaa. Tuntemattomankin kuvasta tuojottava katse tekee asiasta henkilökohtaisemman. (Ja kuten sisareni näyttää, henkilökohtaisuus on vakuuttaa ja konkreettisen tuntuista tekijälle. Sama "rahana hengettömänä" voi tehdä ihan yhtä paljon, mutta se ei tunnu samalta.) Sama koskee tietysti eläinten oikeuksia. Niissä argumentteja tehokkaampia tuntuvat olevan teurastettujen kanojen kuvat. Vaikka ne eivät kerro juurikaan mitään kanan elämästä ja kuolemasta, vaan siitä miltä ne näyttävät kuoleman jälkeen. Kuvat ovat tätä kautta valtakortti. Oikotie tunnemaailmaan.

Itse taas kuvaan kaikkea, kerään jonkinlaista muistisälpettä. Tästä seuraa tietysti se, että määrää riittää, ja kun sitä riittää on siellä keskihajonnan lain mukaan muutamia tuuriotoksia. Siis sellaisia jotka on hyviä. Karkeasti sanoen kuvaan kaikkea muuta paitsi ihmisiä. (Joita kuvaan vain hyvin satunnaisesti.) Aihepiirit heijastelevat jollain tavalla omia mieltymyksiäni. Näen sentään silmillä useampia kohteita kuin kuvaan.

Tietenkin kamera liittyy myös havaitsemisen näkemykseen. Tästä hyvä esimerkki on artikkeli
Camera Obscurasta. Camera Obscurahan on käytännössä vain reikä seinässä. (Ei. Siitä ei tunge läpi mitään japanilaisia.) Takana on seinä, jolle valo on piirtänyt kohteen ylösalaisin. Heijastefilmiä ei ole ollut, joten kuva on liikkunut. Jos mallit asettelee liikkumattomiksi, kuvan voi tietysti maalata vaikka takaseinälle laittamalle kankaalle. Craryn näkemys, jossa camera obscura on samanaikaisesti katsomisen väline että tarkastelun kohde. Crary näkee siinä yhteyksiä jopa Platonin luolavertaukseen, joka kieltämättä saa uusia sävyjä jos varjot ovatkin tosi hienoja ja värikkäitä varjoja. Craryn ajatuksissa jopa itse Descaretes olisi saanut vaikutteita tästä laitteesta ja siksi olisi eriyttänyt ajattelun ja ruumiin. Ajattelu ja tarkkailu kun ovat samanlainen mentaalinen toiminto. Sekä tietenkin seuraava: "Newtonille camera obscura oli samanaikaisesti väline empiiriseen observointiin, reflektioon ja itsetarkkailuun. Camera obscura estäisi tarkkailijaa samaistumasta tarkkailtavaan kohteeseen." Crarystä kuva oli parempi ja elävämpi kuin valokuvissa. Tämä ei ole tietenkään ihme, kun muistetaan mustavalkokuvat sekä kuvien tekninen laatu. Nykyinen videotekniikka on jo paljon joustavampi.

Tätä kautta maalaaminen, valokuvaus ja camera obscura ovatkin tavallaan olleet taiteilijan työkaluina ohjaavia. Niiden avulla voidaan esitättää jotain jota muilla välineillä on vaikea tuottaa. Tätä kautta väline, olipa Craryn tulkinta kuinka epäuskottava tahansa, on siinä suhteessa fiksu että väline on tarjonnut uuden tavan katsoa maailmaa ja tuottaa siitä toisintoja.

Valokuva kuitenkin siirtää välittömän hetken camera obscuralla tai sitä ilman maalaavaa tarkemmin. Tekninen taitovaatimus voi periaatteessa vapauttaa resursseja esimerkiksi kuvakulmien ja tilanteiden mietintään. Toisaalta maalaustaiteessa voidaan siirtyä "eiesittävämpään suuntaan". (Tai ehkä tähän on jopa paineita.) Muotokuvia tai maiseman kopiointeja ei aina tarvitse maalata. Ne voi myös kuvata, jos ei halua maalata. Tosin uskon että maisemataulut ja jopa maalatut muotokuvat ovat yhä yleisiä kodeissa. Että siihen suhteen hieman ylivedetty tulkinta minulta.

Ehkä muotokuvien ja maisemakuvien määrä vain on kasvanut kun niiden ottaminen ei vaadi eksperttiä ja aikaa. Ehkä laadukkaiden muutamien kuvien sijasta keskitytäänkin määrään ja saadaan vanhaa laatua tai vähän sitä heikompaa, mutta sitäkin suurempia määriä.

Ehkä tämä on se syy, minkä vuoksi televisiota ja elokuvia halveksutaan. Ne tuovat paljon kuvia. Ja ne eivät aina ole laadukkaita, vaan niitä vain tuotetaan paljon. Toinen syy voi tietysti olla halu välttää kuvainpalvontaa. Taide -intellektuelli eliitti voi jopa haluta korostaa älyllisyyttä. Ja tämä taas usein tuntuu korostavan tunteiden dumppaamista. (Mihin en näe syytä. Kyse on minuta enemmän siitä miten niitä tunteitaan käyttelee.) Tämä voi lisätä haluja välttää pakotetta tunnekontaktiin joka juuri kuvista helposti siirtyy (kun taas tekstistä tunteensiirto ei ole yhtä helppoa. Pelkkä adjektiivien luettelu ei auta tunnelman synnyttämisessä).

---

Kuva on tehty siten että ensin otin itsestäni valokuvan, jota käytin mallina piirustuksessa, jonka tein itse. Värimaailma on tietysti eivalokuvasta, otin väriskaalan absintista. Kaikki yhteydet valmistustekniikkaan ja itsereflektioon ovat tässä yhteydessä täysin itsetarkoituksellisia.

Alaviitteitä Platoniin.

Alfred North Whitehead¹ muistetaan kaikkialla lauseesta, jossa hän kertoo että kaikki se filosofia, mitä nykyään tehdään, on vain alaviitteitä Platoniin².

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Platon olisi ollut erityisen oikeassa kannanotoissaan³. Sen sijaan jos filosofia ymmärretään sarjana keskusteluja ja kysymyksiä, niin tilanne muuttuu. Hän kun kysyi tärkeitä kysymyksiä monilta eri alueilta⁴. Esimerkiksi hän otti kantaa havaintojen ja todellisuuden suhteessa luolavertauksessaan. Hän teki metafyysisen teorian ideoiden maailmasta, käsitteli deduktion ja induktion ongelmia ja mietti lähes kaikkea politiikasta seksin kautta kaikkeen muuhun⁵.

Tämä tuokin sen mikä filosofiassa on tärkeää. Kysyminen on tärkeää. Hyvä kysymys saa monta vastausta. Osa vastauksista hylätään. Mutta on silti tärkeää yrittää myös vastata. Ilman vastauksia meillä on vain hämmennys, jossa mikään ei salli eteenpäin menoa. Ilman kysymyksiä meillä ei ole mihin vastata. Ja ilman rohkeutta kysyä onko annetut vastaukset oikeita, meillä on vain hallinnan harha.

Platon oli sen verran väärässä monissa kannanotoissaan todellisuudesta, että hänen tietojensa pohjalta "Harry Potter" sisältää monin paikoin enemmän tietoa todellisuudesta⁶. Kuitenkin hänen kysymyksensä olivat niin hyviä ja hänen alueensa kysellä olivat sen verran laajoja, että voidaan sanoa että keskitymme niihin osa -alueisiin, etsimme vastauksia ja omistammekin niitä, juuri niissä kysymyksissä joista hän oli kiinnostunut.

---

1. Joka oli hienostunut filosofi, joka muun muassa teki Bertrand Russellin kanssa yhteistyötä "Principia Mathematica" -teoksessa. Kirja yhdistetään melko suoraan Russelliin, kun Whitehead on jäänyt tuntemattomammaksi. Reilua?
2. Joka oli kuuluisa myös painijana, mutta joka muistetaan lähinnä urastaan filosofina. Reilua?
3. Hän muun muassa kannatti harvainvaltaa ja sensuuria. Reilua?
4. Hän oli ensimmäisten joukossa, ja tunki nokkaansa kaikkeen mahdolliseen ja sen vuoksi hänet muistetaan. Reilua?
5. Joka mainitaan vain epätäsmällisesti, kun osasta kerrotaan sisältö. Reilua?
6. Rinnastan filosofian ja fantasiakirjallisuuden, ja tässä ilmeisesti pilkaan jollain tavalla Platonia, vaikka fantasiakirjailija eli erinäisiä vuosia ja tieteen kehitystä myöhemmin. Tottakai Rowlingilla on etulyöntiasema! Reilua?

Ajatukset ja kokeet.

"Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin
nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin
Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegelia ja Kanttia,
se oli kyllä tavallaan kovin intresanttia
että toiset vei naiset, oli jokaisella heili, ne näet urheili."
(Eppu Normaali, urheiluhullu)

Kamppailulajeissa korostetaan usein asennoitumista. Herrigelin "ZEN ja jousella ampumisen taito" -kirjassa mestari neuvoo oppilaitaan miettimään jousiammuntaa paitsi ampuessaan, myös matkallaan harjoituksiin. Itsekin olen huomannut, kuinka erilaisiin tilanteisiin itsensä kuvitteleminen ja niihin selviytymistapojen kehittely on hedelmällistä oppimisen kanssa. Kaikki kuvittelu ei kuitenkaan ole hyödyksi. Moni on varmasti esimerkiksi pikkulapsina mielessään kuvitellut itsensä ikään kuin Turtlesiksi tai muuksi sankariksi, joka päihittää vihollisia sadoittain. Tämä ei kuitenkaan ole samalla tavalla kehittävää. Koska niissä ei mietitä tosiasioita. Lisäksi Herrigel kuten minäkään ei voi oppia toimea vain mietiskelemällä. "Väline on myös otettava kauniiseen käteen." Ja aina välistä kuvittellut tilanteet osoittautuvatkin vääriksi. Kokeillessa harhaluulot rapisevat.

Filosofiassa ajattelu on aina ollut tärkeässä sijassa. Sokrates korosti älyä niin paljon, että hän piti fyysisen todellisuuden tutkimusta järjettömänä touhuna. Platon ei juuri ollut empiirisempi. Hänen mukaansa todellisuus on heijastumaa. Se, mitä havaitsemme on vain ideamaailman varjo. Häntä kiinnostivat ideat.

Eräällä tavalla tunnettu luolavertaus valottaakin kuinka vähän Platon arvosti empiiristä tutkimusta: Empiristit, "havaintoihinsa luottajat" ovat kuin niitä kahlehdittuja, jotka näkevät vain varjoja. Todellista viisautta ja vapautta oli sen sijaan nähdä idea.

Kreikkalaisia kiinnosti ennen kaikkea "vedenpitävyys". Argumentin tuli kestää kaikenlaisia vastaväitteitä. Lawrence Kraussin kirja "Kvintessenssi" kuvaa, kuinka tälläinen puhtaasti "nojatuolipohjalta" tapahtuva maailmanselittämminen oli muotia pitkään. Esimerkiksi René Descartesilla oli oma selitykensä, jota hän ei testaillut empiirisesti. Hänelle riitti että se oli "järkevä", eli likimain "mahdollinen". (Tälläinen johtaa tietysti kahdenlaisiin totuuksiin; Sellaisiin, jotka kestävät aidosti kritiikin ja ovat tosia, ja sellaisiin jotka ovat vain immunisoineet itsensä vastaväitteille dogmatisoimalla itsensä tai johtamalla itsensä kehäpäättelyyn.)

Tässä suhteissa heidän tapansa tutkia muistutti niitä lapsia, jotka fantasioivat voittavansa tyyppejä. He eivät sotkeneet asioihin kokeilua.

Systeemi kuitenkin kehittyi, ja empiria osoitti toimivuutensa niin lääketieteen kuin muillakin aloilla. Aristoteles oli kenties viisas, mutta se, että Totuus saatiin vertaamalla näkemyksiä Raamattuun ja Aristoteleen mielipiteisiin ja näiden pohjalta tehtyihin rationalisointeihin, ei vielä riittänyt.

Tämä kääntyi huippuunsa, kun empiristit, käsyttelevät ajatuskokeita. Heille ajatuskoe lähti kasasta oikeita havaintoja, joiden pohjalta rakennetaan näkemyksen siitä, että jos teoria on totta, mitä pitäisi loogisesti seurata jostain tietystä tilanteesta. Tätä seurataan tarkasti, yksityiskohtaisesti matematiikalla ja katsotaan onko teoriassa järkeä. (Ja tätä järkevyyttä vertaillaan sitten muiden teorioiden järkevyyteen.) Ja tässä näkemyksessä ei luoteta pelkkään "havaintojen sopivuuteen", vaan myös siihen, kuinka pakotetusti näin tapahtuu. Jos teoria sallii kaiken, sitä ei pidetä hyvänä. Jos se sen sijaan sallii vain osan mahdollisista tapahtumista, ja nämä havainnot tapahtuvat, se on jo heti paljon parempi. Tärkeää on myös se, että ajatuskokeet ovat testattavissa. Ajatuskokeen jälkeen koe suoritetaan, ja jos se on todella tärkeä tai uudenlainen, tätä testiä vielä toistetaan. Ja tällöinkin tehdään aitoja kokeita.

Toinen, filosofien usein käyttämä tapa, taas on se, että oletetaan että jotain on tapahtunut ja sitten mietitään mitä se voi tarkoittaa. Mitkä johtopäätökset kyseisestä tapahtumasta ovat päteviä ja mitkä taas eivät. Kun filosofit toimivat näin, heidän ei tarvitse kokeilla. Kyseessähän ei ole suoranaisesti todellisuutta koskeva väite, vaan väite siitä mitä jostain tapahtumasta on loogista sanoa. Voidaan sanoa että he eivät empiirikkojen tapaan katso maisemaa, vaan sen sijaan kiillottavat silmälaseja.

Argumenttina käytettävästä ajatuskokeesta ei sen sijaan käy Granville Sewellin tapa tehdä "ajatuskoe", joka koostuu kuvitteellisesta ystävästä tekemässä kuvitteellista tietokoneohjelmaa, jota ei käytännössä voida toteuttaa, ja tämän väitetystä lopputuloksesta, jota ei voi tietenkään varmistaa tai koetella mitenkään, ja tämän kuvitellun lopputuloksen väittämisen faktaksi ja tämän pohjalta todellisuutta koskevien syvällisten päätelmien tekeminen. Ilman testaamista tehty väite siitä että jotain tapahtuu ei voi korvata aitoa koetta. Vaikka sitä kuinka kutsuisi "ajatuskokeeksi".