Seksikoneiden kapina

Tämän päivän ällistelynaiheisiin on monilla kuulunut Kathleen Richardsonin näkemys seksiroboteista. Hän ajaa kampanjaa jossa seksirobotit haluttaisiin kieltää. "Kathleen Richardson perustelee seksirobottien vastaista kampanjaa sillä, että se toistaa prostituoitu-asiakas-suhdetta. Suhde on hänen mukaansa yksipuolinen valtasuhde, eikä se ole oikein. Robottiseksi heijastuisi hänen mukaansa myös ihmisten välisiin suhteisiin." ... "Campaign Against Sex Robots on saanut toiseksi perustajakseen ruotsalaisen Skövden yliopiston informatiikan luennoitsijan Erik Billingin, jonka mukaan tulevaisuudessa tietoisuuden saavuttavien robottien pohtiminen on vienyt huomion pois tämän päivän roboteista." Koska tämänlaiset asiat ovat tunteisiin vetoavia, keskustellaan ulkomaisessakin sosiaalisessa mediassa vakavasti siitä että pitäisikö seksirobotit kieltää ennen kuin ne edes ovat mikään asia.

Aiheesta on kirjoitettu esimerkiksi, yleensä ei-tekoälyyn keskittyneessä blogissa, "Takkiraudassa". (Aihepiirin valinnan ällistyminen on kenties ymmärrettävissä sitä kautta että moralisointi on kuitenkin tavallinen näkökulma em. blogissa joten tässä mielessä se ei riko suurta kuvaa. No, oli se yllättävää.) Siellä selitetään että "Gynoidit ovat kylmiä ja kovia ja ne ovat mekaanisia ja tunteettomia. Ne eivät voi tulla äideiksi eivätkä ne uusinna elämää. Ne eivät silitä eivätkä paijaa eivätkä puhu lempeällä äänellä. Ne eivät tunne iloa eivätkä surua. Ne eivät tee kotia eikvätkä ota osaa harrastuksiin eivätkä mielenkiinnon kohteisiin. Ruukinmatruunalla on erittäin paha kutina ja ounastelu siitä, että tämä kaikki tulee päättymään todella huonosti." Seksirobottiin haetaan yhteyksiä tarinaperinteestä, koska miksipä ei. "Ilmarisen uuden vaimon kohtalo meillä on jo tiedossamme." ... "Miten ruukinmatruunalle tulee tästä jotenkin H.C. Andersenin satu Satakieli mieleen?"

Keskustelu on toki tuottanut myös vastaankirjoittamisen periaatetta noudattavia vielä innovointikuvitelmien asteella olevien robottien puolustuspuheita. Mikä on rikastanut kulttuuriamme. Tätä puolustusta on tietysti mahdollista tehdä järkevästikin. (Toki tämä ei ole vaikeaa kun vastapuolella on se, että keskeisintä on oikea mielipide jota puolustetaan asenteella. Ja tämä asenne vahvistuu viittaamalla kansanperinteen tarinoihin jotka ovat itse asiassa kertomusrakenteellaan nojanneet näihin samoihin asenteisiin. Tavalla jota ei perustella vaan joka vetoaa tunteisiin.)

Itse ottaisin asian esiin hieman erikoisesta näkökulmasta.

"Jokainen fleshlightiä kokeillut tietää, ettei mikään voita oikeaa pillua. Seksirobotin kanssa paneminen tuntuu runkkaamiselta, välillä se toimii, mikäli on jäätävä panetus, mutta muuten se ei voita oikeaa seksiä naisen kanssa. Niin kauan, kun robotit eivät ole lihaa ja verta, niin on hankalaa saada muutettua kokemusta runkkaamisesta seksiksi. Se miten aito ihminen liikkuu sängyssä, miten hän käyttäytyy, minkälaiset hänen mikroilmeensä ja kaikki on luo paljon täydellisemmän kokemuksen kuin robotin kanssa runkkaaminen."
(nimim: Istoo)

John Danaher on kirjoittanut artikkelin "Sex Work, Technological Unemployment and the Basic Income Guarantee". Siinä asiaa käsitellään sitä kautta että voiko seksikoneiden kehitys johtaa siihen että ihmisprostituoidut jäävät työttömäksi. Kysymys on mielestäni oleellinen.

Sillä olen ollut havaitsevinani että robottiseksiä vastustetaan aika rajallisesta määrästä näkökulmia. (a) Robotti ei voi saavuttaa oikeaa ihmisyyttä tai toiminnallisuutta mitenkään. (b) Robotti jotenkin vääristää asioita niin että ihmiset eivät "haluaisikaan aitoa asiaa". (c) Robottiseksi nyt vain on jotenkin "patologista" tai muuten vaan "sairasta".

Rehellisesti sanoen näistä viimeisin tuntuu ymmärrettävältä, vaikka se onkin argumentatiivisesti heikoimmalla pohjalla. Se tavallaan heijastaa vain asennetta. Lisäongelmana asiassa on oikeastaan se, että moni samanaikaisesti esittää että robotti ei voi esimerkiksi juuri tuntua yhtä hyvältä kuin aito seksi. Toisaalta taas samanaikaisesti uskotaan että robotit jotenkin kylmentäisivät ympäristöä niin että aito asia ei kiinnostaisi. Minun on vaikeaa nähdä miten nämä asiat tapahtuisivat samanaikaisesti.

Tämä johtaa tietenkin asioiden ... vaihtoehtoistamiseen.

"Klasu harrastaa yhdyntojä metsän eläinten sekä pumpattavan gummi-barbaran kanssa."
(Totaalista Sotaa!)

Danherin näkökulma on mielestäni siitä tärkeä että se voidaan jossain määrin nähdä "robottiseksin Turingin testin tapaisena ilmiönä". Sen kohdalla kysymys on juuri ajatus siitä mahdollisuudesta että prostituoidut korvattasiiin seksiroboteilla samaan tapaan kuin monien käsityöläisalojen, tehdastyöläisten ja mekaanista toistavaa työtä tekevien ihmisten työpanos on teknologistettu. On jossain määrin tehty spesiaaliin tehtävään tarkoitettuja teknologisia "ihmisen analogeja".

On syytä miettiä onko tässä "luddiittien pelossa relevanssia". Eli uhkaako seksirobottien seksi vaikkapa sitä seksiä jota ihmiset tuottavat. Joko kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa ns. rakastajina, puolisoina ja vastaavina. Vai yksisuuntaisessa suhteessa prostituoituina. Kun katsotaan mekaanista suoritusta, eroa ei tässä vaiheessa tarvitse eriyttää. (Kohtelen siis puolisoa kuin huoraa. Huorraaa. Kuten iljanteinen shauvinistisika. Tosin vain vähän aikaa. Koska sellainen on tiettävästi vielä joistakuista mahdollisesti sexyä eikä vain tyhmää, noloa ja rasvaista.)

Danaher on mielestäni hyvillä linjoilla sanoessaan että "riippuu mistä roikkuu". Ja kertoessaan mitä nämä asiat ovat; Jotta seksirobotti voi korvata prostituution on oltava niin että ihmisien relevantit ja haluttavat elementit voidaan siirtää koneeseen. Ja toisaalta jos halutaan olla varmoja että seksirobotit korvaavat ihmisprostituoidut, niin niiden tulisi pystyä tekemään sellaisia asioita joita ihmiset eivät voi. Jotka tekevät seksiroboteista haluttavampia.

On selvää että nämä ovat valtavan kovia haasteita. Nykyaikana tilanne on todellakin se, että on vaikeaa nähdä seksirobottia oikeastaan muuna kuin klassisen Gummi-Barbaran analogina. Niissä on moottorointia. Ne ovat yliteknologistettuja pumpattavia nukkeja. (Monellakin tavalla pumpattavia monesti. Osaa ei tosin tiettävästi täytetä ilmalla.) Näen tarvetta tämänlaisen kieltämiselle yhtä vähän kuin näen tarvetta kieltää dildot. (Onhan niissäkin moottori. Ja kyllä niihinkin varmasti jotain tekoälyä saadaan.)

Onko tämä sitten teknologian yläraja? Tuskin. Jopa Takkiraudassa puhuttu synnyttäminen on teoriassa fysikalistin ulottuvilla, jos siis fysikalismi olisi myös tosi. Jos kuviteltaisiin käsittämättömän vahva teknologia - sellainen jossa "Star Trekin" ruokakoneet ovat arkipäivää - ei suinkaan olisi mahdotonta että joku rakentaisi kemikaaleista atomi kerrallaan tai uutoin hedelmöittyneen munasolun ja ruokkisi tätä niin että siitä tulisi ihminen. Tämän mahdottomaksi väittäminen vaatii metafyysisen maailmankuvallisen oletuksen sielusta tai vastavasta.

Ja siitähän tässä oli oikeasti kyse.

Tässä ollaan kiinalaisen huoneen teemoissa. Nykyajan seksirobotit ovat kuten muutkin robotit. Vahvasti ns. uncanny valleyssa. Tämä on kahdella tavalla oireellinen piirre. Se nimittäin kertoo siitä että (a) teknologia ei tosiasiassa ole vielä kehittynyt relevanttiin ihmisen matkimiseen (b) se on kuitenkin hyvin lähellä. ; Kenties seksirobotit ovatkin monista iljettäviä siksi, että teknologia on niin hyvää että se on hyvää vauhtia harppomassa koneen ja ihmisen kuilua nurin. Tai sitten tämä kuilussa oleminen on todellakin oire siitä että koneet voivat jossain määrin matkia mutta eivät olla täysin identtisiä.

Moni on nähnyt tämän robottiseksin vastustamisen erikoisista kulmista. Sitä on pidetty esimerkiksi feministisenä. Erään Laasasen teoriasta ilmeisen innostuneen mukaan tämä vastustus kertoo siitä ahdistuksesta mitä naiset kokevat kun heidän "seksimonopoliinsa" tulee kilpailua joka ei ole heidän hallinnassaan.

Minä olen rehellisesti sanoen hieman enemmän ahdistunut siitä että joku pitää tätä uskottavana kuvauksena naisista ja heidän suhtautumisestaan seksirobottiin. Näen että ilmiössä korostetaan vähemmän robottiin kilpailijana ja enemmän juuri siihen mikä on yleistä muutoinkin teknologian kohdalla. Etenkin tekoälyn ja ihmisen tietoisuuden saavuttamisen kohdalla. Monella on syvä tarve korostaa että olisi ilmiselvä ja ylitsepääsemätön luonnontieteellinen ero. Pelkona ei tunnu niinkään olevan se, että koneista tulisi ihmisiä vaan juuri se että ahdistutaan siitä että ihminen olisi eräänlainen kemiallis-fyysinen kone. (Mikä kyllä vaikuttaa valitettavankin mahdolliselta.)

Toisaalta tekoäly ja tietoisuus onkin se oleellisin kupru.

Kun luin alkuun laittamani linkin seksirobottien kiellosta, olin huvittunut siitä että siinä oli toisaalta korostettu sitä että tekoälyn mahdollisuuden miettiminen on sysännyt robottien etiikan miettimisen toisaalle kuin seksirobotteihin. Kun taas toisaalta korostettiin että suhde seksirobottiin on vain yksisuuntainen suhde. ; Yksisuuntaisen suhteen kohdalla prostituutio on tietenkin oleellinen vertailukohta. Ja siksi otin Danaherin maininnat esiin. Mutta näkisin että todellinen kysymys on nimenomaan sellainen että seksirobotin kohdalla on pakko ottaa kantaa tietoisuuden ja vapaan tahdon kysymyksiin. Eli Turingin testistä ja imitaationäkökulmasta voidaan jatkaa eteenpäin kiinalaisen huoneen "onko matkiminen tietoisuutta" -tasolle.

Ja tässä on tehtävä myös valinta. Samantyylinen valinta kuin yllä. Kun yllä katsottiin että joko robotit pystyvät tuottamaaan ei-runkkaamisseksikokemuksen tai ne eivät voi. Ja huomattiin että jos ne voivat, ne saattavat uhata perheiden perustamista ja prostituoitujen ammattikuntaa. Jos eivät, niin miksi korvautuminen tapahtuisi? Miksi ei-aitoon-kunnon-seksiin-kykenevä robotti korvaisi rakastajan, huoran tai vaimon muilla kuin eksentrisillä miljonääripervoilla tai muutenkin parisuhteesta vaille jääville hikikomoreille?

Tässä kohden kysymys on kuitenkin siitä että miksi yksisuuntainen seksi mekaanisen robotin kanssa olisi mitään? Mekaaninen Robotti on kuten gummi-barbara. Esine. Minulla on yksisuuntainen valtasuhde kahvinkeittimeeni ja tämä ei ole ongelma minulle eikä varsinkaan kahvinkeittimelle. Jos robotti ei ole tietoinen ja vapaasti valitseva, niin tilanne on enemmänkin niin että ihminen käyttää ruumistaan ja omaisuuttaan ja tätä täytyy rajoittaa vain hyvin rajatuissa olosuhteissa. Autonomisuusperiaate pätee aina jos katsotaan että robotti ei kykene edes simulaatioon - saati olemaan älykäs ja tietoinen mekanoseksittelijä.

On siis otettava vaihtoehto jossa robotti olisi aidosti tietoinen. Silloin se voisi olla uhri. Toki tässä asia voitaisiin huomioida niin että robottien tahto ja moraali ei välttämättä noudattaisi ihmisten moraalia ja tahtoa. Joten kenties niiden puolesta ei pitäisi päättää. Ei siten että niitä pantaisiin vastoin niiden suostumusta omistusoikeuteen vedoten. (Joka vertautuisi tässä tapauksessa orjien raiskaamiseen.) Ja toisaalta ei ole oikein asiallista vain holhota ja päättää heidän puolestaan että he eivät missään tapauksessa halua sitä seksiä. (Joka vertautuu sitten kyllä aika moniin moralistisiin feministisiin ja uskonnollistisiin suuntauksiin. Joka on toki vähemmän rasittavaa kuin raiskaaminen. Mutta on eettistä kuin hengellinen vallankäyttö. Eli ei ole.)

Jos robotit haluavat seksiä, ne haluavat seksiä ja voivat ryhtyä vaikka kilpailijoiksi prostituoiduille. Jos robotit eivät halua seksiä, ne voidaan raiskata ja tämä voidaan määritellä rikokseksi. Sitten kun koko ajatus siitä että tietoisuuden saavuttaminen olisi ajassa relevantti kysymys. Toisin kuin nyt. Siihen asti minä pelkään seksirobottien kohdalla ihan toisenlaisia ongelmia.

Virheet ja oppiminen.

Ihmiset keskimäärin vihaavat virheitä. Tietämistä haluavat ihmiset luultavasti vihaavat virheitä vielä muita enemmän. Kuitenkin virheillä on selvä arvo. Daniel Dennett on kirjoittanut tähän liittyen jutun "How to Make Mistakes". Hänestä virheitä ei suinkaan tule pelätä.

Syynä on se, että ilman virheidentekoa ei voida oppia yhtään mitään.
1: Tätä kautta näkemys eroaa olennaisesti vanhahtavasta näkemyksestä, jossa saavuttaakseen tietoa, pitäisi jotain uhrata. Tätä näkemystä ovat edustaneet sellaiset tahot kuin viikingit, joiden jumala, Odin, sai tietoa uhraamalla itsensä itselleen, roikkuessaan maailmanpuussa hirtettynä. Ajatus on muutenkin suosittu. Esitetään esimerkiksi että vain luopumalla omasta näkemyksestä voi oppia toisen näkemyksen ja tätä kautta saat mistä luovut. Itselläni on tähän kohtaan samansuuntainen suhde, kuin mitä James Richardsonin aforismi sanoo "Ne, jotka vaativat hyvitystä uhrauksistaan, tekivät sijoituksen, eivät uhrauksia."
2: Toisaalta eroa on paljon myös "suorasta tiedonhausta", jossa totuudet saadaan suoraan ja kritiikki -immunisoituna esimerkiksi jostakin Pyhästä Kirjasta tai Mestarin suusta. Tässä tieto on jotain valmista, jotain jota ei etsitä ja löydetä, vaan joka vain omistetaan ja siirretään.

Sen sijaan Dennett lähtee siitä että jos me tiedämme jotain, voimme kopioida sitä mutta olemme tällöin vain "opetettuja". Jos haluamme löytää uutta, on otettava riski ja astuttava tuntemattomille korpimaille. Tällöin "opimme". Tämä näkemys sopii tietysti erinomaisesti tieteenfilosofiaan, koska tiede on ensisijassa tutkimisprosessi, uuden tiedon hakemiseen keskittyvä projekti, jonka sivutuotteena tulee tutkimuksia joita taas kutsutaan tiedoksi. (Objektiivinen tieteenteko ei itse asiassa tarkoita lopullista tietoa, tämä rinnastus tehdään valitettavan usein.)

Dennett arvostaa arvaamista osana prosessia. Hän ottaa esimerkiksi matematiikan, jossa tietoa voidaan saada sillä että tehdään arvaus jonka antamia tietoja käytetään avuksi toisessa arvaamisesssa. "At its simplest, this is a technique we learned in grade school. Recall how strange and forbidding long division seemed at first: you were confronted by two imponderably large numbers, and you had to figure out how to start. Does the divisor go into the dividend six or seven or eight times? Who knew? You didn't have to know; you just had to take a stab at it, whichever number you liked, and check the result. I remember being almost shocked when I was told I should start by just "making a guess". Wasn't this mathematics? You weren't supposed to play guessing games in such a serious business, were you? But eventually I came to appreciate the beauty of the tactic. If the chosen number turned out to be too small, you increased it and started over; if too large, you decreased it. The good thing about long division was that it always worked, even if you were maximally stupid in making your first choice, in which case it just took a little longer."

Ei tässä tietenkään halata tyhmyyttä. Takana on itse asiassa hyvin tuttu "kriittisen avomielisyyden" asenne. Dennett esittää asian seuraavasti "Of course people do not enjoy correcting the stupid mistakes of others. You have to have something bold and interesting to say, something original to be right or wrong about". Eli ihmiset eivät iloitse tyhmien virheiden käsittelystä. Arvauksessa olisi oltava jotain rohkeaa, mielenkiintoista ja originaalia sanottavaa, joatin joka on sellainen että sen suhteen voidaan olla väärässä tai oikeassa. Eli sanomalla on oltava sisältöä. Tiede ei ole edistynyt sillä että joku saa päähänsä samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin tehty. Siksi flogistonteoria on ammuttu pois, eikä sen käsittelyssä ole mitään järkeä, vaikka sille ilmenisikin ideolgisia puolustajia jotka vaikkapa poliittisista syistä olisivat siitä innostuneita. Pelkkä erimielisyyden ilmaisu ei tarkoita että erimielisyys olisi järkevää.

Itse asiassa tieteen kehityksessä on koko ajan joko kokonaan kumottu tai vähintään uudelleeneditoitu teorioita. Tässä on nimen omaan korjattu virheitä. Dennett näkeekin esimerkiksi vertaisarvioinnin ja tutkimusten julkaisussa myös sen puolen, että siinä virheet näytetään kaikille. Jos niistä löytyy virhe, niistä tulee julkisia virheitä.

Dennettin mukaan virheissä on ensin opittava virheistä, eikä piiloteltava niitä muilta. On olemassa loogisia kikkoja joilla sanomaa voidaan epämääräistää. Tämä strategia, rationalisointi, ei toimi pitkässä juoksussa. Toinen, vaikeampi asia, taas liittyy siihen että yrittää vain unohtaa virheensä. Ihmisen normaali reaktio virheeseen on suuttumus ja häpeäkin. Näiden ohittaminen on vaikeaa. Sen sijaan on mietittävä mikä ajoi tähän virheeseen. Kun tämä on tehty, voi jättää virheessä märehtimisen ... "you can cheerfully forget them, and go on to the next big opportunity."

Tästä on oikeastaan helppo päästä siihen miksi tieteellistä skeptismiä on vaikeaa harjoittaa. Siihen liittyy virheentekoriski. On nimittäin olemassa toinen tapa, sellainen jonka piirissä on mahdollista olla myöntämättä virhettä. Se nimittäin nojaa intuitioon. Mystiikan ystävistä löytyy paljon sellaisia ihmisiä joiden mielestä asioita ei tarvitse testata, koska oikea tie ei ole kriittinen testi vaan intuitio. Intuition luonne taas on siitä erikoinen, että siihen vaikuttavat paitsi mystikkojen korostamat tiedot, taidot ja harjoittelu (ja väitetty suora linja kosmiseen tietoon). Se myös korostaa omia ennakkoluuloja. Mystisen mietinnän kautta syntyy helposti häikäistymisiä, jotka ovat ikään kuin tunnetiloja, jotka tulevat kun oivaltaa jotain tunteistaan. Tälläinen oivaltaminen voi kuitenkin olla vain sitä että näkemys sopii omiin ennakkoluuloihin, ja tätä kautta kokemus syventää niitä. Näin ihmisen ei koskaan tarvitse kohdata virhettä ja omaa erehtyväisyyttään. Hän saa kokemuksia oppimisesta, häikäistymisiä. Tätä tunnetta voidaan varsin hyvin kutsua ymmärrykseksi, koska se tuntuu siltä. Eli käy juuri kuten koko prosessissa : Emootio muuttuu totuudeksi.
1: En siis väitä että kaikki mystiikan harjoittajat ovat omassa egossaan lilliviä olentoja jotka ajautuvat erilaisiin hulluuksiin syventämällä omia ennakkoluulojaan, toiveitaan ja käsityksiään. Mutta riski tähän on olemassa, ja tästä riskistä ei koskaan kuulla niiltäkään jotka näyttävät järkevämmiltä kuin muut eivät.

En silti pidä intuitiota tai edes meditaatiota huonona välineenä. On kuitenkin hyvä muistaa intuition paikka. Intuitio on erinomainen keino löytää uusia teitä. Se tarjoaa arvauksia, emotion=hunch. Tunne tuo aavistuksia. Osa näistä on oikeita, osa näistä on vääriä. Osa näistä on uusia ja osa niistä on vanhoja. Ja ennen kaikkea osa niistä on akateemisia arvauksia ja toiset ennakkoluulojen kiteytymisiä. (Nämä voidaan erotettaa toisistaan vasta jälkikäteen, analysoimalla.) Epäkiinnostavat ja huonot "tulee tuhota".

Kun järjellä testaaminen otetaan mukaan kuvioon, saadan testi. Tässä vaiheessa mukana tulee erehtymisen ja virheen olemassaolon vaihtoehto mukaan kuvioihin. Tätä kautta samalta näyttävästä ennakkoluulosta ja näkemyksestä voidaan erottaa kumpi on kumpaa. Ihanteessani intuitio ehdottaa, järki valitsee. Tämä on kuitenkin emotionaaliesti erittäin raskas Tie.

Pahinta ja parasta on tietysti se, että Siinä Kulkiessa tehdään koko ajan virheitä.

Tuhoisat hapot.

Arkeologiassa ja kulttuurintutkimuksessa on tilanteita, joissa tutkiminen voi tuhota tutkimuskohteen. Tällöin ratkaisuna saattaa olla jopa sen harkitseminen, jätetäänkö tutkimatta, tai ainakin mietittävä millä tavalla tutkitaan. Tästä helppona esimerkkinä ovat tietysti pienet heimot ja näiden tavat; Kun sinne hypähtää länsimaisen kulttuurin edustaja tavaroineen, heimo voi muuttua. Siksi esimerkiksi lähetyssaarnaajien toimintaa rajoitetaan joillakin alueilla: Hehän tekevät eräänlaista monokultturisoimista ja ovat tähän peräti motivoituneita.

Otan kuitenkin toisen esimerkin, jonka sisällön vuiksi saan samalla salakuljetettua joitakin muita asioita koskevia argumenttejakin.

Juttu lähtee siitä, kun R. Gordon Wasson oli kiinnostunut historiasta. Hänen vaimonsa Valentina Wasson mietiskeli hänen kanssaan Claudiuksen myrkyttämistä. Tarinoiden mukaan kyseessä oli sieni. He tulivat siihen tulokseen, että kyseessä olisi Amanita phalloides -sieni. Heitä kiinnostivat sienet muutenkin ja tämän vuoksi he saivat kuulla vuonna 1952 vihjeitä siitä että joissain myyttisissä sienissä saattaisi olla perää. Kyseessä oli sieni jota kutsuttiin nimellä teonanácatl, "the flesh of God". Siitä puhuttiin konkistadorien kirjoituksissa. He lähtivät Mexico Cityn lähimaastoon, jossa tämä sieni jota kutsuttiin nimellä Nti-sheeto eli "The Little Ones that Spring Forth", luultavasti kasvaisi. Wasson osallistui Richardsonin kanssa tutkimuksiin ja päätyikin intiaanien pyhään seremoniaan. Sienen lajiksi paljastui Psilocybe mexicana. Tämän seurauksena oli tietysti eläviä hallusinaatioita. Ne olivat aidompia kuin aidot. Kun niitä käytti, tuntui että näki ikään kuin asioihin asioiden takana. Kokemukset olivat niin voimakkaita että ne saivat kuvauksen "soul-shattering". Wassonin artikkeli "taikasienistä" julkaistiin 1957 Life -lehdessä.

Tarinaan liittyy myös toinen herra. Albert Hofmann eritteli jo hieman Wassonin kokeiluja aikaisemmin sienistä aineksia ja sattui vahingossa ihokosketuksen kautta hallusinaatioita, vaikka määrä oli pieni. Me tunnemme tämän nimellä LSD(C₂₀H₂₅N₃O). Myöhemmin Hofmannista sai johtotehtäviä luonnontuotetutkimuksen alueelta ja matkusti tämän tiimoilta tutkimaan alkuasukkaiden käyttämän Psilocybe mexicanan psykoaktiivisia ominaisuuksia. Tämä johti esimerkiksi psilosybiinin(C₁₂H₁₇N₂O₄P) eristämiseen ja lisäksi eristettiin esimerkiksi tajuntaan vaikuttava tryptamiini(C₁₀H₁₂N₂)

CIA kiinnostui hallusinogeeneistä ja kokeili niiden tehoa BLUEBIRD ja ARTICHOKE ja MKULTRA -ohjelmissaan. Tavoitteena oli siis totuusseerumin keksiminen ja mielenhallinta, joka mahdollistaisi ns. "Manchurian Candidaten" luomisen. LSD:tä oltiin tutkittu pitkin matkaa, sitä oltiin tutkittu vapaaehtoisilla potilailla, joihin oltiin annosteltu tiettyjä määriä ainetta. Sidney Gottliebiä kuitenkin kiinnosti myös saada kenttäkäyttöön sopivaa tietoa. Siksipä "acid testejä" pistettiin myös ovien ulkopuolelle. "Tämän tarinan" kannalta olennaista on se osa, jossa oli vapaaehtoisia osallistujia. Nämä testit johtivat hippikulttuurin erään osa -alueen syntymiseen, kun "acid testit" saivat suosiota; Vaikka agentteja hallusinoivat aineet kammottivat, monet vapaaehtoiset kokeilijat pitivät niistä. Koehenkilönä olo oli ikään kuin "party time".

Timothy Leary kiinnostui psilosybiinin vaikutuksista, josta hän sai tiedon Wassonin jutusta. Hänkin kokeili aineita, ja hänkin sai eläviä ja todentuntuisia hallusinaatioita (kuten kaikki muutkin kokeilijat. Tosin näyt olivat jokaisella erisisältöisiä, niille yhteistä oli vain se että ne tuntuivat käyttäjistä todella todellisilta.) Hänestä hallusinaatiot voisivat parantaa ihmisiä, tai kuten hän sanoi ; "Let's see if we can turn the criminals into Buddhas" Matkan varrella "haposta" tuli tuttua. Merkittävä "happopoppoo" oli esimerkiksi Ken Keseyn vetämä "Merry Pranksters". Kesey toimi koekaniinina MKULTRAN yhteydessä ja oli myös tavannut Learyn. Kesey kirjoitti koekaniinikokemustensa inspiroimana sinänsä fiktiivisen kirjan "One Flew Over the Cuckoo's Nest" (Suom. "Yksi lensi yli käenpesän".)

Kun asia levisi julkisuuteen, kävi niin, että tärkeä tietolähde, shamaani Maria Sabina García joutui kohtaamaan paljon matkalaisia. Siinä missä aikaisemmin hallusinaatiosienet olivat osana kulttuuria, jonka tavoitteena oli parantaa sairaita, hän joutui yhä useammin käsittelemään länsimaisia hippejä, jotka tulivat paikalle koska halusivat "tietää Jumalan". He olivat meluisia eivätkä kunnioittaneet intiaanejen tapoja. Vierailijat käyttäytyivät huonosti ja jos heidän ei annettu osallistua seremonioihin, he ostivat happonsa joltakulta. Länsimaislaatuinen jumalanetsintä ja puhdas halu vetää pää sekaisin tuhosivat tällä toiminnalla kulttuurin.

Tätä nykyä "happoa" voi ostella halutessaan epämääräisiltä päämäärättömiltä ohikulkijoilta Suomen epämääräisistä nurkkauksista. Sen sijaan kulttuurillisena ilmiönä intiaanien parannusrituaalia ei enää voida nähdä. Näyttää siltä että eurooppalaiset osasivat ottaa pahimman osan toisesta kulttuurista tuhotessaan sen hyvän mitä siinä oli. Ironista on, että juuri kulttuurin tutkimus toi esiin sienet, jotka sitten tekivät kulttuurista kuuluisan, joka taas johti sen tuhoutumiseen. On kuitenkin vihjattava myös siitä että lopullinen tuho ei kuitenkaan tullut halusta tietää, tai halusta ymmärtää, vaan nimen omaan halusta kokea. Subjektiivisuus, ei objektiivisuus, oli kulttuurin kohdalla se tuhoisin asia ; Halu tietää ja ymmärtää paljasti ja halu kokea asioita ajattelematta seurauksia/seurauksista välittämättä tuhosi.