Fallos otsaan ; Ajatuksia fallibilistisista symboleista

Eija-Riitta Korhola otti ilmastonmuutokseen kantaa otsikolla "fallibilistinen symboli". Otsikko on mielestäni hauska koska siinä on miltei sana fallos. Kikkelivitsi! hih hih! En toki ota tätä esille sen vuoksi. Huomio oli lähinnä huomion varastamista varten. Manipulointia!

Korhola kritisoi ilmastonmuutosta vihjaten että se ei olisi falsifioitavissa. Tämä tekstini ei ole ilmastonmuutosta koskeva, vaan tieteenfilosofinen. Korholan tekstin ytimessä on tieteenfilosofia. En rehellisesti sanoen ole jaksanut ottaa selvää ilmastonmuutoksesta - se on niitä aiheita jotka eivät jostain syystä oikein kiehdo mieltäni. Tieteenfilosofia on sitten aika syvällä sydämessä. Niin syvällä että sinne miltei sattuu sellaisessa punapäisessä hengessä. Tämä teksti on sitä varten, että toivon että ilmastonmuutoksen ymmärrys on Korholalla paremmin hallussa kuin tieteenfilosofia. Kenties onkin.

Toki on ihmeellistä miten hän rakentaa argumentin sisäisestä keskustelusta. Se, mitä olen itse oppinut tieteenfilosofiasta, on se että julkaisu ja vertaisarviointi on aika tärkeä asia. Usein sisäisen viestittelun ja tieteen välinen ero onkin siinä, että sisäisissä sähköposteissa tulee jauhettua kaikenlaista eitieteellistäkin. Jo tämä puoli herättää epäilyksiä. Se ei ainakaan tee jutusta uskottavaa. Ihan tieteenfilosofiselta kannalta katsoen esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian ominaisuusjoukot korostaisivat että Korhosen kannattaisi kenties miettiä uudestaan.

Kieltämättä Korhosella on hetkensä. Hän kuvaa Popperin falsifioiperiaatteen varsin hyvin. Tavallinen ihminen ymmärtää ja virhettä siinä ei ole. Se ei edes latista ideaa joksikin joka muistuttaa sitä. Korhonen siiskuvaa periaatteen hyvin. "Se joka on opiskellut filosofian alkeita, muistaa ehkä Karl Popperinjalostaman fallibilismin. Se on tieteenfilosofinen teoria, jonka mukaan mitään teoriaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska tiede kehittyy koko ajan. Tieteellisen tiedon kriteeri täytyykin hakea muualta: väitelauseen tieteellisyyden ehto on, että sillä on falsifikaatiokriteeri, eli että se voidaan joissain olosuhteissa osoittaa vääräksi. Väite “Keijukaiset terhentelevät näkymättömässä avaruudessa” ei ole tieteellinen lause, koska ei ole mitään olosuhteita, joissa pääsisimme kumoamaan sen - lause vain lilluu omassa todellisuudessaan, kritiikiltä suojattuna." Korhosen ongelmana ei ole se, että hän ei osaisi falsifiointikriteerin sisältöä. Ongelmana on se, että hän ei osaa soveltaa sitä. Ja minun silmissäni konsepti ilman sovellustaitoa on tyhjää tietoa. Toki ymmärrän että ihmisillä on muitakin kiinnostuksenaiheita kuin tieteenfilosofia. Mutta jos aihe ei kiinnosta, ei ehkä kannata sitten nojata sen varaan perusteluissaan.

Katsotaan mitä hän sanoo ilmastonmuutoksesta. "IPCC:n raportit eivät nimeä yhtään falsifikaatiokriteeriä, olosuhteita, jotka kumoaisivat teorian.  Ei niiden toki tarvitsekaan. Vaikka emme olettaisikaan, että tutkijoiden täytyisi varta vasten nimetä kumoavia seikkoja, jää kysymys, onko niitä ylipäätään löydettävissä." Tässä kohden Korhola unohtaa että aika harvassa tieteessä luetellaan falsifiointikriteerejä sellaisenaan. Ne ovat olemassa. Esimerkiksi induktiossa asiat joko osuvat ennusteiden sisään tai eivät osu. Kun otetaan vaikka näkemys maan vetovoimasta, riittää tieto nopeuskiihtyvyydestä. Ei tarvitse kuvata kaikkia tilanteita joissa tämä teoria kumoutuisi. Niitä onkin ääretön määrä ; Kun mitataan kiihtyvyyksiä tyhjiössä, voidaan ihan suoraan nähdä mikä ei osu kaavaan. Falsifiointikriteerien olemassaolo sekoittuu toki humanisteilla ja kreationisteilla usein siihen että ne ääneenlausutaan. Luonnontieteilijälle kaava itsessään sisältää falsifiointiperiaatteensa. Tässä mielessä Korholan tekstistä voidaan löytää falsifiointikriteeri. "Toukokuun 7. 2009 hän jatkoi sisäistä keskustelua :“Ei-nousevan trendin täytyy jatkua yhteensä 15 vuotta ennen kuin huolestumme.”" Tämä on nähtävissä estimaattina falsifiointikriteerille. Jotain joka ei ehkä kumoa, mutta pakottaa harkitsemaan paremmin. Korhola onkin oikeilla jäljillä sanoessaan tästä että "Tavallaan sen tuli Phil Jones sanoneeksi: 15 vuoden tasaisen jakson pitäisi alkaa huolestuttaa. Vakka se ei olekaan falsifikaatiokriteeri, jolla teoria voidaan osoittaa vääräksi, se on piste jonka jälkeen sopii tulla  mietteliääksi."

Kuitenkin Korholalla on mukana omituista naiviutta. "lmastonmuutos on ilmiö, jota ei voida aistein havaita." on lausunto joka osoittaa lähinnä sen, että koko käsitys empiriasta on hyvin naivi. Ilmastonmuutos on jopa minun perustietojen nojalla sidottavissa lämpömittariin. Puhuessaan ilmastonmuutoksen trendeistä Korhola itsekin osoittaa että tämä on hyvinkin jotain jota voi tutkia tieteellä. Minun mielestäni ongelmana ei nimenomaan ole se, onko ilmastonmuutos falsifioitavissa vaan se, että mitä aineistosta voidaan tulkita. Tarkalleen ottaen se, onko se jo falsifioitu. Se, että ilmastonmuutoksesta yritetään tehdä pseudotiedettä viittaamalla Popperin esittämään demarkaatiokriteeriin on lähtökohtaisesti omituinen. Mielestäni tämä on käytännössä kuollut tie. Oikea ilmastokritiikki keskittyy sen sijaan siihen onko se ilmastonmuutosteoria jo falsifioitu. Monesta tallaajasta tämä on lillukanvarsia, mutta tieteenfilosofisesti ero on aivan oleellinen. On ihan eri asia sanoa että teorialla ei ole ollenkaan demarkaatiokriteeriä kuin sanoa että se ei täytä omia demarkaatiokriteereitään.

Peräti idioottimaista olisi tietysti se, että ensin väittäisi että jokin malli ei ole falsifioitavissa ja sitten falsifioisi sen tai pitäisi sitä tosiasioiden vääräksiosoittamana! Korhonen flirttailee, kenties jopa lähentelee juuri tätä tekstissään. Ero ei ole lillukanvartta tieteenfilosofiassa. Etenkin jos huomio keskittyy spesifisesti yhteen kriteeriin eikä tutki asiaa laajemmin useamman eri näkökulman kautta. (Johon suosittelen kaikkia, mutta en toki velvoita ketään.)

Nähdäkseni ilmastonmuutoksen vahvuus on siinä että se redusoituu vahvaan fysiikkaan. Kasvihuoneilmiö ei ole pelkästään teoria, vaan se on ns. huipputeoria. Tämä ei ole sama kuin teorian kehuminen superälykkääksi. Se tarkoittaa sitä että ilmastonmuutos on seuraus useiden tunnettujen ilmiöiden yhteisvaikutuksesta. Ilmastonmuutoksen taustavoimien etuna on se, että ne on hyvinkin vahvasti empiirisesti varmistettu. Lämmön sitoutuminen on termodynamiikkaa, joka sekin on "tilastollinen ilmiö".

Esimerkiksi lämmön meriin sitoutuminen on mahdollisuus joka voi selittää Korholan esittämiä ongelmallisia seikkoja. Kommenteissakin tämä tulee hienosti tiivistäen esiin "Millä mittausmenetelmällä yleensä osoitat sen, että energian nettolisäystä tapahtuu? Ja millä sen, että merten lämpösisältö kasvaa? Koko ajan liikutaan niin pienissä muutoksissa, että näytteenottoon perustuva integrointi sopii moneen kertaan virhemarginaaliin." ; Tämä on kieltämättä argumentti. En kuitenkaan ole siitä kovin vakuuttunut. Tässä ongelmana EI ole se, onko lämmön kasautuminen falsifikaatiokriteeri. Kyseessä on mittausongelma. Eli se, millä ehdoin tuo kasautuminen voitaisiin osoittaa. Koska meret ovat hyvin suuria ja fysiikasta tiedetään että vesi imee valtavat määrät lämpöä, ilmastonmuutoksellisesti merkittävän lämpösisällön muutos mahtuu varmasti virhemarginaalien sisään. Ongelmana on siis lämpömittarien tarkkuus ja maapallon koko eikä se onko ilmastonmuutos falsifioitavissa.

Kysymys siitä että miten voidaan tietää että sitoutuuko meriin lämpöä on kaksiteräinen miekka ; Jos sitä tapahtuu, ilmastonmuutos on totta. Jos sitä ei tapahdu, ilmastonmuutos ei ole totta. Jotta tämän yhden seikan kautta voidaan sanoa kumpi pitää paikkaansa, se tulisi mitata. Demarkaatiokriteereitä löytyy taatusti kummallekin puolelle. Jos merivesi lähes kiehuu, siihen on äkkiä imeytynyt pirusti lämpöä. Jos se killittää vedyn nesteeksimuuttamislämmön tienoilla, siiehn ei taatusti ole imeytynyt lämpöä ja pitäisi ihmetelle mihin se kaikki energia on mennyt. Mutta meillä ei ole käsillä tämänlaista Popperin vaateet täysin täyttävää tilannetta. Meillä on vain tilanne joka on "mittausepävarmuuden sisällä".
1: Toki tästä voisi mennä vielä paljon syvemmälle. Seuraavassa asteessa on nimittäin se, että jos ilmastonmuutos kumoutuisi, niin olisi selitettävä mikä johtaa siihen että hiilidioksidi ei aiheuta lämpenemistä, vaikka se redusoituukin hiilidioksidin fysikaalisiin ominaisuuksiin. Toki yhteisvaikutukset ja konteksti painavat paljon, mutta nämä tulisi jotenkin kuvata. Tätä selitystä hakiessa meidän pitäisi löytää toinen selitys viimeiselle 100 vuoden lämpenemiselle, joka sekin on sellaista "mittarein vahvistettua historiaa" johon Korhola kehottaa luottamaan. Tämänlaisia selityksiä ei ole, joten ei ole tavallaan ihme että moni ajattelee "joko niin tai näin" -selityksen kohdalla että todennäköisemmin löydämme selityksen 15 vuotta kestäneelle viilentävälle tekijälle kuin muokkaamme koko käsitystämme ilmakehän toiminnasta sen taustalla olevaa perusfysiikkaa myöten uusiksi.

Itse asiassa vaikka monet valittavat siitä että merivesiin imeytymistä ei voi näyttää tai kumota, he katsovat vain nykytilaa. Demarkaatiokriteerinä voidaan sanoa että jos merivesi olisi pahasti jäässä, niin selvästi ne eivät olisi imeneet sitä lämpöä. Väite siitä että meret imevät ei siis ole falsifioimattomissa. Ja virhemarginaaliin jäävä ero on itse asiassa miltei enemmän puolustus ilmastonmuutokselle kuin kritiikkiä sille ; Sillä juuri mittausvirheiden sisään mahtuva selitys antaa mahdollisuuden leikkiä ns. ad hoc -oletuksilla joilla paikataan teorian ennusteissa olevia anomalioita. Ad hoc -oletukset eivät ole hyvän tieteen ihanteessa, mutta hyvänkään tieteen tekemisessä sitä ei voida täysin välttää.

Yhtenä syynä tähän ad hocien mukaan livahtamiseen on juuri mittausvirhe ja mittaustarkkuus. Myös otoskokojen tilastollisuus perustaa matemaattiseen ytimeen jossa mukaan tulee virhemarginaalia väkisin. Tätä ei voida välttää. -Jos voitaisiin, positivismi olisi totta ja Popperin falsifiointia ja sen seuraajia ei edes tarvittaisi.

Karkean ennakkoluuloni mukaan (jossa tieteenfilosofia on paremmin hallussa kuin ilmastotiede jossa minulla on vain karkeaa fysiikan hallintaa) IPCC onkin trendimuutostensa kanssa maailmassa jota on kuvattava Imre Lakatoksen - erään hyvin merkittävän tieteenfilosofin - kautta. Hänestä teorioita ei kumota, vaan falsifiointikriteerit nimenomaan usein sulautetaan piiloon erilaisin ad hoc -oletuksin. Nämä heikentävät teoriaa ja sen tieteellistä voimaa. Ja tämä näkyy yhdessä asiassa. Tutkimuksen hedelmällisyydessä. Tässä mielessä katsoen on katsottava onko ilmastonmuutoksen tutkiminen aktiivinen tutkimusohjelma joka tuottaa uutta tietoa ja tutkimusta alan huippututkimuksessa. Jos kyllä, niin virhemarginaaliin mahtuvat merivesitutkimukset ovat itse asiassa ihan validi keino selittää anomaliat. Jos virheet mahtuvat mittausvirheiden sisään, ja teoria muuten on vahva niin tähän on ihan täysin lupa. (Jos ne sen sijaan eivät mahtuisi virhemarginaaliin vaan olisivat vaikka sitä tuhat kertaa isompia, niin sitten pitäisi jo paljon vahvemmin esittää uusia mekanismeja ja osoitettava niiden vaikutus.)

Yleensä tässä käykin niin, miten Kuhn asian kuvaa. Teoriaa ei koskaan hylätä, falsifiointia sanan vahvassa mielessä ei tiedemaailmassa tapahdu koskaan eikä tule koskaan tapahtumaan. Teoria joka on täynnä ad hoc oletuksia lähinnä väsyy. Sen kannattajat vain siirtyvät eläkkeelle kun nuorempi polvi valitsee tehokkaammat tutkimusohjelmat. Syynä vaihdokseen ei ole tutkijoiden ideologia. Vaan tutkimusohjelman hedelmällisyys. Väsynyt teoria ei enää kerää dataa, tee ennusteita tulevaisuudesta ja aseta itseään riskin alle. Se vain jälkikäteen selittää miksi tulokset sopivat sen malliin sitten kun joku muu on tehnyt työn. Nähdäkseni ilmastonmuutosmallin kohdalla kyseessä on melko ilmiselvästi tämän hetken paradigma. Moittijoita näkyy - mutta se on nykyisenä pseudotieteilyn ja denialismin aikana sääntö eikä poikkeus. Heillä ei näytä kuitenkaan olevan hedelmällisempää teoriaa tilalle. Lakatoksen maailmassa tämä painaa paljon.

Kenties yhteiskuntamme merkittävin uususkonto

"Nyt olemme tutustuneet 'aitoon'. Siihen, jossa ollaan lähellä luontoa ja syödään ja juodaan kuin ennen vanhaan, kuin kivikaudella, kuin andeilla, soturit ... mummot, intiaanit, eskimot. Aidon ruoan puolesta -buumi on lähtenyt ihan yhtä lailla käsistä, kuin ruoansulatusjugurttien tai donitsien markkinointi."
("Ortoreksia. Ihan itse tehty!")

Yhteiskuntamme on selvästi maallistunut. Tämä on saanut etenkin uskonnolliset tahot huolestumaan ; Nihilismi ja arvotyhjiö nähdään uskonnosta irtautumisen seuraukseksi. Kuitenkin ihmisten laita on usein niin että arvotyhjiöt ja valtatyhjiöt ovat hieman samantapaisia kuin tyhjiöt luonnossa : Tyhjiöt tuppaavat täyttymään jollakin. ~ Horror vacui näkyy luonnossa esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteessa. Ihmiset taas keksivät jostain arvoja, normeja, merkityksiä ja joku/jotkut/tahot ottavat haltuunsa vapautuneen vallan.

En ajatellut ottaa tässä esiin uusateismia ja sen tarjoamaa individualismia. Sillä suuri osa maallistuneesta normistosta on itse asiassa jo ohjautunut. Olemme ohjanneet siihen jo hyvin paljon voimavaroja. Kyseessä on ruoka.

Nykyisin ruokaan liitetään vahvasti eettisiä ja elämäntavallisia normeja. Ne toimivat paitsi terveellisen elämän mittareina, myös keinoina punnita toisia. Ilmiö ei ole uusi. Silloin kun minä olin lapsi, oli muodikasta että ruokaa oli prosessoitu esimerkiksi rasvattomaksi. Siksi minäkin opin esimerkiksi sellaisen luokituksen jossa rasvaton maito oli "kurria" ja ykkösmaito "juppimaitoa". Kun seurasi tälläistä rasvatonta ruokavaliota, oli trendikäs ja antoi itsestään menestyneen vaikutelman. Ruokavalio oli statuskysymys.

Tästä ilmiöstä käytetään esimerkiksi sellaista nimitystä kuin "ortoreksia", jossa ruokailutottumuksista on tullut ohjaava voima. En pidä siitä, koska siinä on medikalisoiva perussävy, jossa terveystrendiys saa alentavia sävyjä määritelmän kautta. Mutta silti ilmiön vaikutusvalta ja olemassaolo on melkoisen selvä. Toki trendit vaihtuvat, mutta ruokavalion suhde ihmisen eettisyyteen ja statukseen ovat silti olemassa, yllättävänkin vahvasti.

Ruokailutottumuksien esittelyllä luokitellaan ihmisiä ; Ravintotottumusten kutsuminen "epäterveelliseksi" on muuttunut paitsi terveyskannanotoksi, siitä on tullut hieman vastaavanlainen loukkaus kuin mitä esimerkiksi seksuaalisten mieltymysten kuvaaminen "luonnonvastaiseksi" on ollut "vanhanaikaiselle teologialle". ~ Ruoka on ottanut myös farisealaista oikeaoppisuusroolia. Tässä vaiheessa "kasvissyönti" on - paitsi eläinten tappamisen vihaamista - myös sitä että voi esittää olevansa parempi ja eettisempi ihminen kuin muut. "Karppaaminen" (hiilihydraattien minimointi) on - paitsi hyvä tapa välttää tiettyjä yhteiskunnassamme muuten helposti tulevia terveysongelmia - myös keino näyttää että on menevä ja aikaansaava ja menestynyt ihminen (toisin kuin). Jonkun ruokavalion seuraamisesta on kasvanut ideologis-eettinen kannanotto.

Ruoasta on jossain vaiheessa tullut muutakin kuin ruokaa. ~ Siitä on tullut myös normittaja. Ruokavalion määrittäjästä on tullut pappeihin rinnastettava vallankäyttäjä. ; Ruoan suhde ruokavalioon näyttääkin tässä suhteessa olevan oleellisesti samantapainen kuin uskon suhde uskontoon. Eli periaatteessa olennainen mukanaoleva, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voida oikein laittaa, kun yhteys on luoteeltaan sekä kasvanut erikoiselta tuntuviin mittasuhteisiin että muutenkin hämärtynyt luonteeltaan.

Nietzsche piti huolena nihilistejä, jotka ovat erkaantuneet uskonnon orjamoraalista mutta ovat kyvyttömiä herramoraalin seuraamiseen. Nämä sitten tyydyttävät yksinkertaisia haluja ja turruttavalla pikkuhauskalla viihteellä. Hänen huolensa on turha, sillä ihmiset kyllä näyttävät osaavan mutkistaa elämäänsä.

---

Totta hitossa tämä teksti on poleeminen, liioitteleva ja provokatiivinen. Mutta toivottavasti se onnistui kuitenkin ärsyttämään yliampuvalla tyylillään ns. herkkää paikkaa.

Ovi lukemattomiin maailmoihin.

"Jo kirjakaupan ikkunasta olet löytänyt kannen jossa on etsimäsi nimi. Tätä visuaalista väylää seuraten olet raivannut tien tiheän padon lävitse, jonka muodostavat Kirjat Joita Et Ole Lukenut ja jotka pöydiltä ja hyllyiltä katsovat sinua tuimasti yrittäen pelotella sinua. Mutta sinä tiedät että et saa antaa periksi pelolle, että niiden joukossa levittäytyvät hehtaarikaupalla Kirjat Jotka Voit Jättää Lukematta, Kirjat Jotka On Tehty Muuhun Käyttöön Kuin Lukemiseen, Kirjat Jotka On Luettu Jo Eikä Niitä Tarvitse Edes Avata Koska Ne Kuuluvat Luokkaan Luettu Jo Ennen Kuin Ne On Kirjoitettukaan."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies")

Luin Pierre Bayardin teoksen "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjoittaja on kirjallisuuden professori, joka lataa pöytään huumorin varjolla paljon asiaa. On tosiasia, että valtaosa kirjallisuudesta on sellaista että emme ehdi lukea sitä. Hän jakaakin lukemattomuuden moneen luokkaan.
1: Kirjat joita ei tunne. Tässä luokassa on valtavasti kirjoja. Vaikka ihminen lukisi pelkkiä kirjojen nimiä, hän joutuisi opettelemaan niitä kauan. Tosiasiassa valtaosa tuotannosta jäisi silti piiloon. Bayard korostaa näiden kohdalla sitä, että yleiskäsitys on helpohko saada. Hän käyttää esimerkkinään kirjastonhoitajaa, joka suunnistaa kirjastossa jonka ainuttakaan teosta hän ei ole lukenut. Hän kykenee silti löytämään aihepiirin, genren ja muut vastaavan tasoiset näkemykset, joista hän voi sitten täsmentää hakua tiettyyn teokseen.
2: Kirjat joita on selaillut. Näistä kirjoista henkilöllä on hieman tarkempi kuva. Ja sopivalla näkemyksellä kokonaisuudesta hän pystyy itse asiassa keskustelemaan niistä jopa yllättävän hyvin.
3: Kirjat joista on kuullut puhuttavan. Tässä kohdassa Bayard ottaa esimerkin Umberto Econ "Ruusun nimestä". Sen sankari tietää lopussa hakemansa kirjan sisällön melkoisen hyvin lukematta sitä. Hän tuntee sen, koska hän on lukenut kirjan lukeneiden kommentaareja siitä. Hän on saanut kirjan käsiinsä, koska hän lähti alun perin väärille jäljille, ja pääpaha, Jorge, halusi käyttää tätä välineenä jolla piilottaa murhien taustamotiivi. Tämä Jorgen hairahdus johti siihen että vääristä lähtökohdista lähteneet arvailut olivat lopuksi osuvia. Kun lukee riittävän paljon kommentaareja jostain kirjallisuuden lajista ja tekijästä ja kirjasta, ei tarvitse koskaan lukea sitä ja silti tietää siitä yllättävän paljon.
4: Kirjat jotka on unohtanut. Tässä kirjailija nosti esiin de Montaignen. Hänhän kirjoitti siitä, että hän suuresti unohti lukemansa kirjat. Itse asiassa Montaigne unohti jopa kirjoittamiaan kirjoja siten että hän valitteli kuinka toiset siteerasivat hänelle aina välistä häntä itseään ilman että hän tajusi sitä. Samoin kun hän teki kommentaareja kirjoistaan, hän laittoi niihin päivämäärän, koska hän ei aina osannut yhdistää omaa kommentointiaan kirjaan myöhemmin. Montaigne pelkäsikin, että hän toistaa itseään koska ei muista ajatelleensa jotain juttua jo satoja kertoja. (Vaikka hän korosti laiskuuttaan, ja huonomuistisuuttaan, on kuitenkin selvää että hän oli lukenut ja sivistynyt mies. "Mitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan" päti ainakin hänen kohdallaan hyvin.)

Kirjoittaja muistuttaa Oscar Wildestä, (eli "Amerikan hikipedian CMX" ~ jota lainataan aina") joka kertoi että "En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; Siitä on niin kovin helposti haittaa." Wildehän esitti jopa sellaisia kannanottoja, että siinä missä yleensä tehdään "pitää lukea" -listoja, joissa suositellaan kirjoja, yliopiston vielä tärkeämpi rooli olisi siinä että luettelisi kirjoja joihin tarttuminen ei ole suotavaa. Tässä ei tietenkään tavoiteltu boikottia, vaan sitä, että "huono kirja on huono kirja." Top 100 "not to read" olisi vaikea teettää senkin takia, että ihmisten ego on suuntautunut siihen että he mielellään korostavat lukemista, eivät lukematta jättämistä. (Vaikka jälkimmäinen on pakosti yleisempää.) Samoin henkilöt eivät halua kehua lukeneensa "niin ja niin paljon roskaa". (Vaikka erehdyksiä sattuukin, jos lukee enemmän. Lukijakaan ei opi kuin virheistä - ja kuten kaikessa muussakin, suurin osa virheistä joista opitaan on nimen omaan niitä omia.)

Syynä on se, että itse asiassa kaikki kirjat ovat jossain määrin lukemattomaksi jääneitä. Emme siteeraa niitä, emme muista ulkoa. Niistä on muutaman lauseen fragmentteja. Joistain kirjoista tiedetään muuten vaan. Kun kriitikko kommentoi kirjaa, hän puhuu muistikuvistaan ja tulkinnoistaan käsin. Kritiikki on jo oma taideteoksensa. Ja jo pelkän kirjan genren tuntien voi tehdä aivan samantasoisia kritisointeja, joten kirjavalioiden tapaisista paikoista on todella apua. Pienellä selailulla voi tarkistaa, mitä aiheita ja mitä tarkastelukulmia se käyttää. (Itse asiassa jos kirjasta tekee tietokoneanalyysin jossa se vain listaa yleisimmät käytetyt sanat, tietää kirjasta ja jopa sen tasosta yllättävän paljon.) Kirjan sisällysluettelot ja kannet auttavat, jos ne on käsillä. Takakannesta saa ylimalkaisen yleiskäsityksen kuvan kirjan sisällöstä. Ja jos tapaat kirjailijan, tämä riittää jos vain riittävän ympäripyöreästi kerrot pitäneesi teoksesta. Hän ei odota sinuta juonireferaattia.

Tämä kirja on kätevä sen takia, että se:
1: Antaa helpotusta siitä että ei olekaan lukenut Runebergin "Vänrikki Stålin tarinoita" (kuten minä) tai joka on jättänyt Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" kesken (kuin myös, en pitänyt).
2: Muistuttaa siitä, että huonon kirjan voi jättää hyvin kesken. Olen kahlannut Austenin kaamean "ylpeyden ja ennakkoluulon" väkisin lävitse. Tosin syynä oli se, että jätin Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ensimmäisen kerran kesken, kun tarinassa oli vain tylsät bileet ja tapahtumien sekaan ängettiin juonenkehityksen kannalta irrelevantti "randomencounter" haltioiden kanssa. (Joka myös jäi sellaiseksi. Jos olet lukenut kirjan, tiedät mitä randomencounteria tarkoitan) Kun luin kirjaa tästä eteenpäin myöhemmin, se oli paljon parempi. Sen alun alku kuuluu silti mielestäni yhä fantasiakirjallisuuden huonoimpiin. Jos en olisi ottanut kirjaa uudelleen käsittelyyn, en kuitenkaan olisi pettynyt. Aika harvoin kirja paljastuu joksikin muuksi kuin mitä se vaikuttaa.
3: Kertoo että jos tietää lajityypin tai kirjailijasta jotain, voi jo arvailla ja osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Tosin minä rakastan Zane Greyn roskaviihdekirjoja, joita moni ei laske edes kirjallisuuteen kuuluvaksi, mutta tärkeää onkin se, että jos en olisi lukenut niitä, voisin hyvin haukkua niitä ja kokea hyvää mieltä tästä. Ja moni pitäisi kannanottojani järkevinä ja perusteltuina.
4: Lohduttaa sillä, että jos käsitys "Rikoksesta ja rangaistuksesta" tiivistyy pariin lauseeseen, vaikka sen on lukenut (kuin itsellä) sama koskee valtaosaa muitakin sen lukeneista.
5: Kirjan lukematta jättämisen ja kirjan lukemisen välillä on vain aste -ero. Jos muistaa pari kohtaa, voi olla jopa aivan samassa asemassa kuin kirjailija, joka on kirjansa kirjoitettuaan etääntynyt siitä ja mahdollisesti kirjoittanut lukuisia muita kirjoja. Ja jos on tutustunut kirja -arvioihin, pystyy mahdollisesti jopa hämmentämään kirjailijaa "de Montaignen malliin" osoittamalla tuntemusta joka ylittää kirjailijan oman muistin omaan teokseensa. Olen melko varma että David Eddings ei erota omia kirjojaan toisistaan. Ainakin minusta tuntuu että ne koostuvat suurimmaksi osaksi randomencountereista ja muilta osin kirjat ovat melkoisen samanlaisia. Tosin ne ovat juuri tämän tyhjyyden ja redundanssin vuoksi niin kivoja lukea. Ja että jos Raamattu on jäänyt lukematta (mikä yllätykseksi on minulla kyllä kahlattuna, Uusi Testamentti peräti kahdesti) se on niin kommentoitu, että "parhaat palat on jo trailerissa" (mikä kyllä pitää paikkaansa.)

Kokonaisuutena kirja korostaakin sitä, miten amatöörit sortuvat nippeliin ja ulkolukuun, ja oikea asiantuntemus ei voi olla pelkällä lukemisen volyymillä "montaa promillea isompi siivu kokonaisuudesta". Kirjallisuuden professorit eivät yksinkertaisesti ole lukeneet niin isoa osaa kirjallisuudesta enemmän että tämä toisi heille etuaseman. He ovat hyviä koska heillä on heuristiikka ja yleisnäkemys aiheesta. He toimivat kuten televisiosarjan House, joka suorittaa sarjan vääriä diagnooseja päästäkseen lopulta juuri täsmälleen oikeaan diagnoosiin; Hän ei suinkaan lääkitse matkan varrella kaikkia mahdollisia sairauksia vaan joka välissä karsii ison joukon mahdollisia tauteja, ja siksi hän melko pian löytää juuri oikean diagnoosin, vaikka tauteja on maailmassa valtava määrä ja hänelle tulevat esimerkitkin usein eksoottisia ja harvinaisia, kun ne eivät ole niin selviä että joku muu olisi sen ennen häntä tajunnut. (Mikä jo sinänsä rajaa mahdollisia diagnooseja erittäin runsaasti.) Toisin sanoen, he ovat hemmetin hyviä puhumaan siitä mitä eivät ole lukeneet tai minkä ovat unohtaneet.

Toisaalta me taviksetkin tulemme tekemisiin saman ilmiön kanssa päivittäin. Kun kuuntelemme musiikkia, emme etsi sitä käymällä läpi kaikkea musiikkia. Itse asiassa kuuntelemme yleensä muutaman kappaleen jostain genrestä ja sitten joko viskaamme kaiken siihen liittyvän pois tai tarkennamme siihen. Samoin käy korostetusti yksittäisille artisteille ja bändeille. Emmekä me valikoi näitäkään satunnaisesti. On olemassa trendejä. Musiikkia ei valita demokraattisesti läpikäymällä kaikkia vaihtoehtoja (kuten emme anna ääntä vaaleissa käymällä kaikki ehdokkaat läpi. Tosin tässä kohden meillä on etunamme vaalikone, jota musiikkiin ei ole ainakaan toistaiseksi tehty tai ainakaan onnistuttu hyvin.)

Tosin olen huomannut, että eri ihmiset kulkevat eri osissa tätä trendiä. Kuten missä tahansa ideologioiden virrassa, myös kirjojen ja musiikin kohdalla, jotkut ovat pioneereja, ja toiset muutosvastarintaisia. Esimerkiksi minun vanhemmalla pienellä sisarellani on ollut suorastaan hätkähdyttävä taito "haistaa trendejä" etukäteen. Kun Rowlingin "Harry Potter" tuli suomeen aluksi, se oli marginaalinen. Siitä tuli muotia vasta yllättävän pitkästi sen jälkeen, kun hän oli sen lukenut ja siitä puhunut. Sama on koskenut muutamaa muutakin ilmiötä. Toki kaikki mihin hän on koskenut ei ole muuttunut kullaksi, mutta kun tilannetta vertaa itseeni - olen sentään kuluttanut lukemiseen valtavasti aikaa - en ole koskaan "ennalta haistanut" yhtään tuollaista ilmiötä, ja hänellä näitä on useita. Päin vastoin, näyttää siltä että ensin jokin ilmiö pyyhkäisee, sitten siihen liittyvä hype laantuu ja vasta sen jälkeen ylipäätään ryhdyn miettimään, kannattaako siihen tarttua vai ei. Toisin sanoen, en ole pioneereja, jotka ovat aallon eturintamassa. Tähän osaan liittyy toki usein myös haihattelu ja marginaali -ilmiöt ja riskit. Mutta toisaalta myös se eturintama on siinä. Kun olen antanut trendin valua ohi, olen saanut käsityksen ilmiöstä jo ennen kuin alan tutustumaan siihen, joten tavallaan luen kirjoja jotka ovat Italo Calvinoa lainaten "Kirjat Jotka Kaikki Ovat Lukeneet Niin Että On Kuin Sinäkin Olisit Lukenut Ne." Tyyliini kuuluu siis varmistelu. Toki tähän liittyy se, että kun ylipäätään tartun johonkin, se on todennäköisesti sen arvoinen. Tai ainakin se on ollut sitä pari vuotta aikaisemmin. Kenties tämä on se syy, jonka vuoksi en ymmärrä politiikkaa tai pysty kommentoimaan terävästi tuoreita tapahtumia. Toisaalta, sitä on ollut silti kädet täynnä työtä : "Must Read Someday" -lukulistallani on tällä hetkellä noin sata teosta, ripeälläkin tahdilla siihen menisi reilun vuoden verran.

Valitettavasti tällä hetkellä olen vaikutusvaltani huipulla. Uuden trendin ja ihmiskohtaloiden haltija. Ei, syynä ei ole se, että sfääreilyni olisi vaikuttanut muihin - kuten jotkut ovat esittäneet - vaan sen takia että minulla on kova influenssa. Jossain pitää olla ensimmäinen, trendinvirittäjä. "Mr Influenze/Influenza". Ja kuten kirjallisuudessakin, sinun ei tarvitse kokea juuri tätä tautia. Riittää, kun kerron että genrenä on "pneomonia".