Filosofiset laitteistot

Filosofia esitetään usein määritelminä jotka kuvaavat sen perimmäisiä tavoitteita. Esimerkiksi katsotaan, että se tavoittelee totuutta tai viisautta. Kuitenkin käytännössä filosofia redusoituu joksikin jossa totuutta ja viisautta tavoitellaan jollain keinoilla ja näkökulmilla. Tämä johtaa siihen, että pragmaattisesti filosofia ilmenee erilaisina kikkoina ja menetelminä joiden väitetään edustavan joko totuutta tai viisautta.

Sen vuoksi on varsin kätevää käsitellä filosofiaa laitteistona. En ole vielä itse lukenut David Papineaun "Philosophical Devices" -kirjaa. Mutta pidän sen lähestymistavasta. Se tarkastelee käsitteitä ja perustelutapoja. Se toki monista latistaa filosofian. Mutta käytännössä jokainen filosofinen perinne on "latistunut" siihen, että asioita lähestytään vaikka fenomenologisesta näkökulmasta fenomenologiassa hyväksyttävissä nähtävin keinoin. Osa filosofeista esimerkiksi käyttää reduktiota ja toiset kieltävät sen käytön ja vaativat reflektoivaa filosofin omien tunteiden ja kokemusmaailman peilaamista.

Tämä on itselleni hyvin luonteva lähestymistapa. Voidaan jopa sanoa, että valtaosa teksteistäni rakentuu siten, että yhdistän jonkin itselleni kenties kiinnostavan asian johonkin käsittelytapaan. Tämä on ikään kuin malli jossa filosofinen laitteisto on mylly johon tungetaan aineisto ja katsotaan mitä tulee ulos. Vielä useammin syntyy rakenne, jossa on kaksi eri aihetta, joita yritän käsitellä jollain laitteistolla. Tässä teemana on yhdistäminen. Ja tässä filosofinen laitteisto valikoituu usein käytännössä valittujen aiheiden kautta. On jopa niin että toisiinsa yhteensopimattomat aiheet ovat haaste ja roolini on pähkäillä, mikä välineistö sopii aineistoon siten että voin käyttää sitä molempiin. Tämä johtaa usein siihen, että tekstini lähtevät jostain, ja sitten lopulta ollaan siirrytty ihan toiseen aiheeseen. Niitä yhdistää vain jokin teema. Ja tämä teema on käytännössä jonkinlainen filosofinen laitteisto.

Tämä on hyvä siinä mielessä, että se harjaannuttaa erottamaan erilaisia metodiikkoja. Tämä taas on taito joka on yllättävän harvinainen. Monesti pelkkä käsite itsessään hämää. Esimerkiksi Sewell aikanaan käsitteli termodynamiikkaa ja evoluutiota. Hämmentävintä oli se, että vaikka Sewell laittoi tekstiin esille entropian kaavoja, hän ei soveltanut sitä missään vaiheessa. Kaavan läsnäolo muuttui kuitenkin monien lukijoiden mielessä prosessiksi. Tämä ei kuitenkaan ole filosofisen laitteiston käyttäminen, vaan enemmänkin irrallinen laitteiston esittely. Kaava pelkästään "ilmassa" ollessaan jää tyhjäksi.

Samoin voidaan ottaa historia. "Takkiraudassa" kirjoitettiin vallankumouksen paraabelista. Oikeutusta matematiikkaan haettiin varsin suorasukaisesti. "Paraabeli on toisen asteen polynomifunktion kuvaaja ja sen derivaatta on lineaarinen. Paraabeli on siksi erittäin käytännöllinen kuvaaja kuvaamaan erilaisia muutoksia, joihin liittyy paikka, nopeus ja kiihtyvyys. Ja vallankumoukset noudattavat paraabelirataa. Tämän huomasi ensimmäisenä suuri matemaatikko ja fyysikko Pierre-Simon Laplace. Ne alkavat jostain alkutilasta, kiihtyvät, saavuttavat lakipisteensä, sitten sieltä aletaan tulemaan alas ja lopulta päädytään samaan tilaan, josta aloitettiin. Laplace otti tämän niin vakavasti, että hän formuloi siitä kaavan ja sovelsi sitä historiaan, ja kuinka ollakaan, vallankumoukset noudattavat kaikkialla samaa kaavaa. Alkukaaoksen jälkeen päädytään aina siihen samaan tilaan, josta aloitettiin. Tämä havainto merkitsi matematiikan ja tilastotieteen tulemista yhteiskuntatieteisiin ja sosiologiaan."

Itse en vastusta matematiikan ja tilastotieteen soveltamista yhteiskuntatieteissä. Pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä ongelmana on se, että paraabeli on enemmänkin metafora. On toki lähes selvää, että vallankumouksissa on rakenne joka tiivistyy muotoon "vallankumous syö lapsensa". Kuitenkin samaa voisi kuvata sinikäyrällä tai ympyrällä. Itse asiassa paraabeli on toisen asteen yhtälö. Se voisi kuvata myös rajatonta ikuista eksponentiaalisesti kasvavaa käyrää. Laplacen analogian ongelmana onkin se, että miksi vallankumous ei ole kertatapahtuma. Miksi historia toistaa itseään jos toisen asteen kuvaaja kuvaa ihmisten väkivaltaisuutta?

Monitulkintaisuus on itse asiassa ongelma. Jos matematiikka, eksaktina menetelmänä, toimisi täydellisesti, meillä ei olisi tulkintavaikeuksia. Katsotaan vaikkapa vallankumouksen kaarta "Venäjän vallankumous on kestänyt hiukan pitempään - se alkoi tsaarin syrjäyttämisestä ja helmikuun vallankumouksesta. Sitten valtaan tulivat Kornilov ja Kerenski, ja lopulta lokakuun vallankumouksessa 1917 bolševistit. Tätä seurasi Leninin diktatuuri ja Stalinin diktatuuri. Lakipisteensä Neuvostoliitto saavutti Hruštšovin aikana. Sitten alkoi alamäkin Ensin Brezhnevin pysähtyneisyyden aika, sitten Andropov ja Tšernenko, perestroika ja vallankaappaus ja Jeltsin. Tämän jälkeen siirryttiin taas samaan demokratiaan kuin helmikuun vallankumouksessa, ja nyt Putinin aikana Venäjästä on jälleen tullut oligarkia. Kuinka kauvan kestää, ennenkuin Romanovit ovat jälleen valtaistuimella? Kymmenen vuotta? Viisikymmentä vuotta? Sata vuotta? Ruukinmatruuna ei tiedä, mutta Venäjällä kruunataan tsaari ennemmin tai myöhemmin valtaan aivan yhtä vääjäämättömästi kuin mitä ilmaan heitetty kivi putoaa maahan. Tai sitten Putin on jo tsaari." Monitulkintaisuus johtuu siitä että matematiikan sijasta paraabeli on vertaus. Ja se muistuttaa tässä eksaktin tieteen sijasta teelehdistäennustajien, horoskooppifanien, Nostradamuksen ennustusten tai Raamatun maailmanloppuskenaarioiden tulkitsijoita. Heille kuvaus on tosiasia ja tärkeintä on sovittaa aineisto sen mukaiseksi ja sen kielelle sen sijaan, että testattaisiin pitääkö se paikkaansa.

Toisen asteen yhtälö ei tässä kohden tosiasiassa ole matematiikan soveltamista yhteiskuntatieteisiin. Se, että saadaan matemaatikko ja kuuluisa nimi asetettua taakse ei muuta sitä tosiseikkaa, että kyseessä on lähinnä vertaus. Takkiraudan mallissa ytimessä on analogia. Mistä tiedämme, että "kulma on sama"? Hän esittää ennustuksen jossa Venäjällä tulee olemaan tulevaisuudessa tsaari. Mistä tiedämme mikä on riittävän analoginen  tsaarille? Mistä tiedämme mikä on riittävä vallankumoukselle? Historiantulkinnan kannalta ongelmallista on, että tuhoutuneita sisäiseen kinasteluun hajonneita alueita on vaikka kuinka paljon. Vertausta hakeva voi korostaa aina että jos paluuta ei ole tapahtunut, niin (a) se on ollut reformi eikä vallankumous (b) se on ollut vallankaappaus eikä vallankumous (c) se on ollut ulkopuolisen tekemä valloitus eikä vallankumous. Ja siksi ne olisivat epäanalogisia. (d) Muutokselle on annettava enemmän aikaa. Kokonaisuuden kannalta ongelmana onkin se, että tämänlaista teoriaa ei voi mitenkään falsifioida tai kritisoida. Sillä se ei ole teknisesti ottaen matemaattinen ennustus, mallintava vertauskuva, vaan tätä epämääräisempi näkökulmien vertauskuva.

Tässä on hyvä huomata, että vertaus on filosofinen väline. Se on hyvin intuitiivinen ja arkijärjen mukaine. Siksi Jeesuskin käytti sitä. Moni pitää vertauksista, ja itsekin sovellan analogioita mielelläni. Mutta on pidettävä mielessä, että se on aivan eri filosofinen väline kuin eksakti matematiikka. Matematiikka on perustaltaan deduktiivista, paraskin analogia on aina induktio. Ja vertaus on usein jopa monitulkintainen ja epämääräinen induktio - toisin kuin hypoteettis-deduktiivisen peittävän lain mallin mukainen induktio, joka on kyllä induktiivinen mutta myös varsin yksitulkintainen.

Tieteellisen mielikuvan tuominen tieteellisillä termeillä on pseudotieteiden lempikeino. Niiden ydin on siinä että jotain filosofista laitetta kutsutaan joksikin toiseksi. Yleensä jokin taikauskoinen tai muutoin heikko ja epäuskottava perustelukenttä yritetään sovittaa johonkin jota tiedemiehet noin yleensä kannattavat. Virhe onkin siinä, että laitteistoja ei eroteta toisistaan ja ajatellaan, että "kun siinä esiintyy matemaattinen termi, se on matemaattisesti todistettu". On selvää että yhteys ei päde Sewellin eikä "Takkiraudan" kohdalla. Tämänlaista argumentaatiovirhemaailmaa kutsutaan ekvivokaatioksi.

Vaikka emme tiedä (tai emme tietäisi) viisaudesta tai totuudesta mitään, tiedämme, että filosofisten laitteistojen näkökulmasta tämänlainen lähestymistapa ns. smells like a rat.

eksperimentialismin portaat (tai kehä)

Kun nykyisin keskustellaan monenlaisista aiheista, melkoinen osa maailmankuvallisista eroista ja näkemyseroista johtuu siitä miten perustelu nousee sosiaalisesta loogiseksi ja lopulta empiristiseksi. Yleisesti ottaen voidaan sanoa että yleensä nämä jakautuvat kolmeen tasoon, jotka heijastelevat yleensä osallistujien osaamistasoa. (Liika tiukkaa yleistystä tästä ei voi tehdä. Se on sellainen nyrkkisääntö. Ja tosiasiassa maailmassa on esimerkiksi aivan ensiluokkaisia rationalisteja.)

Ensimmäinen kina koskee instituutioita ja keskustelijoita. Matalimman tason keskuksessa on luottamus. Kysymys redusoituu auktoriteetiksi. Tässä havainto, tieto ja henkilökohtainen henkinäky ovat usein samanarvoisia. Niitä arvioidaan vain sen mukaan nähdäänkö viestin kertoja luotettavana vai ei. Tämä ei yleensä johda mihinkään. Jos sinut tulkitaan väärämieliseksi vaikka siksi että sinulla on väärä mielipide, oelt kehässä josta ei ole ylös nousemista. Tämän yllä on argumentatiivinen taso.

Toinen taso koskee sitä puhutaanko "yksityisestä yleiseen" ja "yleisestä yksityiseen" -tasosta. Vai puhutaanko induktiosta ja deduktiosta. Tässä konseptit yleensä lähinnä sekoitetaan toisiinsa sen sijaan että tunnistettaisiin joku "auktoriteetti". Näkemyserojen suhde voi vaikuttaa läheiseltä, mutta tosiasiassa eroja on olemassa.
1: Induktio on usein päättelyä yksityisten tapahtumien joukosta yleiseen pääsääntöön, mutta jos otan huomion siitä, että kaikki tähän asti näkemäni joutsenet ovat olleet valkoisia ja päättelen tästä että seuraava yksittäinen joutsenkin on valkoinen, teen päättelyn yleisestä yksityiseen induktiolla.
2: Deduktiossakin voidaan päätellä yksityisestä yleiseen. Jos päättelen siitä että Venäjä on Suomeen nähden idässä, että Venäjällä oleva paikka nimeltä Pietari, Petroskoi ja kaikki muut Venäjän paikkakunnat ovat myös idässä, teen päätelmiä deduktiivisesti mutta yksittäisestä yleiseen.

Ero on ollut oleellinen Francis Baconin ajoista lähtien. Hän jakoi maailman selventäviin yleistyksiin, jotka voivat olla ampliative (laajentavia) tai explicative (selkeyttäviä). Deduktio selkiytti kun taas induktio laajensi. Baconin aikana induktio ei vielä tarkoittanut aivan samaa kuin nykyään. Siinä yleiset lait enemmänkin johtivat yksittäisiin innovaatioihin. ~ Erot näiden välillä johtavat joskus hankalasti huomattaviin virheisiin ; Aivan kouluttamattomat ihmisiet ovat yllättävän tottuneita käyttämään induktiota oikein, mutta vain kun puhutaan yksittäisestä yleiseen. Erilaiset perustelukeinot ovat siis jossain määrin hanskassa - mikä on ilahduttavaa ja sen mainitseminen tässä blogissa lienee yllätys monelle.

Kolmas ero on erikoinen. Siinä nimittäin irrotaan klassisesta perustelusta ja tilalle tulee metodologia. Bacon toki jo aloitti tämän erkanemisen tien. Hän hylkäsi puhtaan deduktion. Syllogistiset dispusitiosäännöt saivat häneltä kenkää. Induktiivinen logiikka laajensi päättelysääntöjä hyvin uudenlaisella systeemillä. ; Tämä hyppykin on useille vaikea. Moni ymmärtää induktiivisen ja deduktiivisen eron ja hyväksyy vain deduktion. Mutta tämä on nähdäkseni lähinnä "puoliporras". Enkä panosta tähän kokoaskeleen vertaa jo siksikin, että olen varsin kattavasti seulonut tämän väliportaan eroja.

Ero metodologian ja rationalismin välillä voidaan jossain määrin tiivistää Hobbesiin. Hobbes eli tärkeässä murrosvaiheessa. Hän itse asiassa suhtautui melko nuivasti empiiriseen perustelemiseen, mutta hänen ajatuksillaan on ollut valtava panos sen edistämisessä. Hänelle merkittävää oli se, että geometria oli puhdasta tiedettä. Syynä oli se, että sen aksioomien varmuus oli hänestä erinomaisen hyvin ihmisten tiedossa. Siksi Hobbesin tieteenteko oli vielä varsin rationalismin - nojatuolifilosofointinakin tehtävän päättelysuoriteryppäitten tuottamisen - sävyttämää ; Hobbesista hyvä tiede redusoitui geometriaan jollakin tavalla.

Hän kuitenkin tunnusti että geometriaa ei vain voinut siirtää kaikkeen. Siksi hän huomautti että luonnontieteellinen prosessi eteni ex hypothesis. Tämä oli mullistava ajatus, sillä se itse asiassa erottelee klassisen absoluuttisen virheettömän totuuden vähemmän absoluuttisesta tiedosta joka onkin vain "hyvin perusteltu uskomus". Hobbes korosti että tutkijan on osattava käyttää analyysiä (induktio) ja synteesiä (deduktio) enemmän apuvälineenä kuin jonain Totuuden löytämisenä, ja että tämä prosessi piti altistaa todistamiselle. Tätä kautta hän ei pitänyt sitä pelkästään prurentiaa eläinten ja ihmisten harrastamaa elämänkokemuksen kartuttamista. Vaan se oli osana sapientiaa, todistavaa viisautta tuottavaa tiedettä yhdessä matematiikan ja puhtaan geometrian kanssa.

Hobbesin aikana (1600 -luvulla) Lontoon kuninkaallinen seura oli alkutaipaleella ja tässä murroskaudella siihen kohdistui rankkaa epäilyä. Erikoista on että tämä epäily voidaan nähdä eräänlaisena NoMa -periaatteen kaltaisen uskon ja tieteen erottamisen syynä. (Ja tämän erottelun tuomat seuraukset pulppuavat tavallaan nykyäänkin, vaikka Thamesissa on virrannut melkoisesti vettä noista ajoista.) Hobbes oli nimittäin ateisti. Siksi monelle tuli tarve puolustaa kirkon metafysiikkaa. Siihen aikaan myös alkemia toi oman soppansa peliin ; Eksperimentalistit olivat tässä suhteessa varsin kokeilevia ja sallivia siihen aikaan, ja koska luonnontieteen tietoteoreettinen perusta oli vasta aivan muotoutumassa, ei niiden välille edes nähty suurta filosofista eroa.
1: Mikä on hyvä, koska toimimaton kullanrakennus teorioista kertoo empiirisesti että ne ovat olleet väärässä. Sitä ei ole siis jätetty tutkimatta a priorisista syistä, vaan se on epäonnistunut yrityksissään a posteriorisesti. Joka on melko oleellista.

Anglikaanikonservatiivit olivat varsin vihaisia Hobbesille. Tämä saatiin laannutettua sillä, että anglikaanit tekivät piispantarkastuksia monarkistien yliopistoissa. Ja metafysiikka sysättiin valtionkirkolle. Näin Hobbes joutui luopumaan tärkeänä pitämästään metafyysisten kysymysten setvimisestä. Mutta hän sai tilaa tutkia. Onkin erikoista että tälläinen varsin käytännöllis-poliittisin syin rakentunut järjestelmä on sittemmin napattu moneen paikkaan ikään kuin normatiiviseksi ohjeeksi miten asiat ovat. Esimerkiksi jako luonnollinen-yliluonnollinen on monissa myöhemmissä tieteenfilosofioissa varsin keinotekoinen.
1: Esimerkiksi itse Quinelaisena holistina edustan näkemystä jossa tieto on kokonaisuutena arvioitava kokonaisuus ; Palaset sopivat yhteen tai eivät sovi. Ja ne ovat selitysvoimaisia tai eivät ole. Ihminen ei voi nousta oman ymmärryksensä yläpuolelle lainaamaan Jumalallista viisautta - ainakaan tavalla josta hän voisi tietää että hän on onnistunut tässä suoritteessa - ja esimerkiksi Jumalaselitys ei ole lähtökohtaisesti sen omituisempi, kielletympi tai tutkimattomissa olevampi kuin mikään muukaan kysymys. Tämä lähestymistapa tietysti vaatii generalistia, tämä tiedoksi niille jotka ovat väsyneet siihen että blogini pomppii aiheesta toiseen ja joista on perin vittumaista että aloitan jostain aiheesta ja venytän tästä ideoita jotka sitten valuvat johonkin.

Kenties tähän voisikin laittaa vielä yhden portaan. Sen, että onko tabujärjestelmien asettelu oikeasti osa järkevää keskustelua vai ei. Että onko metodiikan yllä jokin poliittis-käytännöllis-Jumalallinen viisaustaso joka vain näyttää redusoituvan kysymykseksi luottamuksesta ja arvovallasta ja statuksesta. Siihen asti kaikki menee tietysti kivasti kehää. Eikä se nyt varsinaisesti niin haittaa. Kunhan meno on hauskaa eikä pelota (liikaa).

Vasaroista, nauloista - ja hieman kännyköistäkin

Levinneen hokeman mukaan "Jos sinulla on kädessäsi vain vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta." Tämä on hyvä muistutus, jonka mukaan korostetaan sitä, että ihmisen on helppoa vain toistaa vakioksi muuntunutta toiminintatapaansa, prosessoida, suorittaa ja tehdä samoilla perusperiaatteilla. Tällöin ihminen helposti unohtaa vaihtoehtoiset työkalut, tekniikat ja toteutusmallit jotka kuitenkin voisivat olla hyvinkin käytännöllisiä.

Sillä vaikka usein ajatellaan että teknologia ainoastaan helpottaa asioita, se kuitenkin samalla myös muuttaa mukanaan myös elämäntapaa. Teknologian tuodessa meille kännykät, helpotimme kommunikaatiota ja samalla koko kanssakäymisen ja tavoitettavuuden muututtua ihmisten elämäntapa muuttui radikaalisti ; On tavallaan erikoista että juuri se, että kännykkä on "langaton" on se joka "sitoo" ihmiset esimerkiksi vastaanottamaan viestejä. Tämä vaikuttaa esimerkiksi työntekemisen rytmiin oleellisesti. Sillä kun kännykkä on käsillä, kaikki ongelmat näyttävät olevan ratkaistavissa puhelinsoitolla.

Tämä johtuu siitä että vasaran funktioksi ajatellaan vasaroiminen ja kännykän funktio on kontaktinotto. Käyttöliittymähän on esimerkiksi kännykän kohdalla "laitteen ohjelmistojen se osa joka näkyy käyttäjälle. Käyttökokemus laitteesta muodostuu osittain käyttöliittymän ja osittain ohjelmien avulla, mutta ohjelmat eivät välttämättä ole itse ydinkäyttöliittymän osia ja tästä päästäänkin itse asiaan: mitä puhelimen käyttöliittymät tekevät ja miten. Käyttöliittymä käytännössä mahdollistaa käyttäjälle pääsyn eri ohjelmiin."

Kännykkä ja sen tekemä elämän hektistyminen muistuttaa (ainakin meitä eikännykkäajan kasvatteja) sitä, että väline todellakin muuttaa todellisuutta hyvinkin radikaalisti. Voidaan sanoa että jokainen esine (ja sen käyttöliittymä) on jonkinlainen elämässäolemisen keino joka helpottaa toisenlaisia elämäntapoja olennaisesti enemmän kuin toisia ; Innovaatio yrittää yleensä ratkaista jonkin ongelman - joskus se tosin luo ensin ongelman tai kokemuksen ongelmasta ja ratkaisee sen vasta sitten - joten tässä mielessä se lupaa elämän helppoutta.

Funktiot ja käyttöliittymät ovatkin tässä mielessä hyvin yhteiskunnallisesti laaja alue. Voidaan nimittäin sanoa että esimerkiksi katujen tiet luovat esteettömyyttä tietyllä tavalla kulkeville. Toisaalta liikennemerkit voivat ohjata ja rajoittaa liikettä mutta nekin tavoittelevat esteettömyyden maksimointia ; Niiden takana on vahvasti utilitaristinen henki jolla yritetään vähentää esimerkiksi onnettomuuksia ja rytmittää liikenteessä tapahtuvaa jonotusta niin että se olisi tasaisemmin jakautunutta ; Liikenteen käyttöliittymä määrittää autoilijoiden liitoskäyttäytymisen.

Ja kuten yhteiskunnassakin, on maailmassakin hyvä huomata että kaikki ei suinkaan ole sitä mikä käyttöliittymästä päällepäin ilmenee. Esimerkiksi maissa joissa on orjia - tai talot joissa on palvelijoita tai hovimestari - ovat piirejä joissa on paljon "näkymättömän työn" tekijöitä. Ihminen joka kokee oikeudenmukaisuuden nimissä omistavansa orjat - tai palvelijoiden työpanoksen - näkee usein työn vasta kun sitä ei ole tehty. He astuvat pöytään, eikä pöydässä oleva ruoka suinkaan referoi siihen työhön mitä ruuan eteen on tehty. ~ Näin esimerkiksi kokin, teurastajan, siankasvattajan, sian ... työpanos ja uhraus ovat piilossa ja edessä pöydällä näkyy vain kinkkua. "ohjelmistoja" on paljon taustalla. Ja usein mutkikas ja hieno käyttöliittymä kätkeekin hyvin paljon näkymätöntä taakseen.

Tästä voidaan vetää ajatus siihen että yhteiskunnallinen tiedostaminen on jotain joka on tehtävä. Kun ihminen on teknologistanut maailmaa, hän ei enää elä "luonnonolento vaan kulttuuriolento". "Passiivisen" vastaan tulevien ongelmien ratkomisen ei riitä, sen lisäksi on otettava selvää kulttuurista ja sen taustalla olevista piilossakin olevista asioista. Kun ongelmat ratkotaan on rarkottava ongelmanratkaisemisen ongelmia. Kulttuurissa elävä ihminen tarvitsee sivistystä.

Ongelmana tässä on kuitenkin se, että esteellisyys ja esteettömyys ovatkin itse asiassa usein näkökulmakysymys. Esimerkiksi kun ihmiset tekevät yhteiskunnasta keskivertoihmiselle kevyen käyttää, on kaltaiseni ASsi silloin tällöin helisemässä kaikenlaisten piilevien ohjailujen kanssa - kulttuurissamme on paljon tilanteita joiden piirteet eivät suinkaan ole liikennemerkitettyjä.

Syynä on se, että "ninjan kädessä mikä tahansa esine on funktioltaan tappolelu." Hyvin usein funktio on jonkinlainen jollain tavalla opetettu asia. Esimerkiksi vasaran käyttöliittymä on ilmiselvä vasta sen jälkeen kun joku on näyttänyt. Monesti käyttöliittymä tuntuu automaattiselta, mutta se johtuu siitä että oppi on sisäistetty. Näin ollen vasarakaan ei sido ajattelutapaa, vaan se että meille on opetettu vain hyvin rajallinen valikoima siitä mitä kaikkea vasaralla voi tehdä. - Vasaran muotohan mahdollistaa sen, että sitä käyttää apuvälineenä kiipeilystä pähkinöiden särjentään. ; Ninja tietysti tappaisi sillä ihmisiä, ja vasara onkin tässä hyvin monipuolinen ase, koska siinä on kahva, teräväksi koukuksi luokiteltava osa ja murskaamiseen sopiva osa.

Vastaava suorastaan ylikorostuu kännyköiden mukana. Sillä kännyköiden käyttöliittymään tutustutaan ja niiden sisältö on tuttua vasta harjoittelemalla tai soveltamalla siitä harjoittelusta joka on tehty jonkun toisen kännykän käyttöliittymän kanssa. Kännykällähän on mitä moninaisempia funktioita. Ninja näkisi että sillä voi esimerkiksi tehdä murhan monillakin eri tavoilla, kuten tukehduttamalla sillä jonkun tai käyttämällä sitä osana pommia.

Siksi onkin mielenkiintoista että sanonnassa vasaroiden ongelman naulamaiseksi muuttavassa vaikutuksessa on perushenkenä se, että ihmiset lukkiutuvat eivätkä siksi kykene lateraaliseen ajatteluun. Kuitenkin sen tapa käsitellä vasaroita kertoo siitä että sanonnan kehittäjä on lukkiutunut eikä siksi kykene lateraaliseen ajatteluun. Jos ihmiset näkisivät teknologian ja käyttöliittymän kuten "Ihmemies MacGyver" maailma näyttäisi aivan erilaiselta kuin nyt. Esteellisyys ja esteettömyys muuttuisivat enemmänkin kekseliäisyyskysymykseksi, älyn ja asenteen asiaksi. Mutta ihmiset eivät ole, kun viimeksi katsoin.

Ihminen ei ole luonnostaan tai helposti sivistysolento, hän on vain kulttuurissa elävä olento. Ilmankos niissä hyvän elämän opeissa onkin aina korostettu sitä, miten se luontainen ihmisyys on aina jotenkin työn ja tuskan takana, vaikea asia.

---

En tiedä mikä minulla on kädessäni, mutta kaikki ongelmani näyttävät olevan poikkeuksetta "nuijia". Joko ongelma on nuija siksi että minulla on ongelma. Tai sitten ongelma tulee siitä että esiin nousee jokin joka on vaan niin nuijaa.

Nuuskija

"There's nothing worse than great start."
(Pablo Picasso)

Salapoliisikertomuksilla/"dekkareilla" on kirjoina hieman kahtalainen status. Niitä luetaan paljon ja niiden sisällöt ja esittämistavat ovat ihmisille tuttuja. Kuitenkin näitä kirjoja myös pidetään rahvaanomaisina ja typerinä.

Metodologisesti salapoliisikertomukset ovat ihan mielenkiintoista kurkisteltavaa. Vaikka niissä onkin usein asiavirheitä, voidaan siltikin katsoa että niissä on jopa yllättävänkin järkevää "prosessointia". Tämä ei tietysti yllätä koska "dekkarit" joutuvat aina painimaan sekä yllättävyyden että järkevyyden vaatimusten mukana. Juoniratkaisujen tulee olla perusteltuja mutta yllättäviä. Muutoin lukija pettyy. Tämä perustila ajaa helposti punnitsemaan eri vaihtoehtoja tavalla jossa ollaan riittävästi "inside the box" että ei olla idiootteja ja riittävästi "outside the box" jotta ollaan yllättäviä ja mielenkiintoisia.

Siksi salapoliisiromaanien metodia voidaankin katsoa hienommin. Salapoliisiromaanien metodinselvitys voidaankin jakaa seuraviin päätyyppeihin. Usein niistä käytetään useampia, jopa kaikkia. Niitä yhdistää se, että ne ovat aineistonkäsittelyä joka vaikuttaa jollain tavalla myös tiedonhakuun. Ja usein kirjoittaja on erikoistunut johonkin tiettyyn menetelmään ja osa-alueeseen. Salapoliisikirjat ovatkin tämän vaikutuksesta hyvin erilaisesta suorastaan kaaoottisesta aina junamaiseen tapahtumien vyörymiseen:
1: Ongelman määrittely. Tässä olennaisena osana on kysellä eri tahoilta tietoja ja katsotaan minkälaisia kytköksiä näillä on toisiin tietoihin. Kun ongelman luonne on selvitetty, on helpompaa kysyä oikeita kysymyksiä. Tätä kautta saadaan perusnäkemys johon havaintoja mukautetaan.
2: Havaintojen mukauttamisen teemassa on ikään kuin "johtolanka" jota seuraamalla on käsitys ongelman luonteesta. Havaintoja sovitetaan tähän skeemaan ja tätä kautta yhdistetään induktiivisesti tietoa jotka eivät välttämättä muutoin mitenkään ilmiselvästi liittyisi yhteen.
3: Havaintojen riitelyn kohdalla aineistoa verrataan olemassaolevaan näkemykseen ja jossa keskitytään "palaneen käryyn" ; Tarkastellaan rosoisiin kulmiin jotka eivät oikein sovi peruskuvaan. Niiden kohdalta kyselemällä saadaan joko lisätietoa joka sovittaa tiedon, mutta useimmiten niihin keskittymällä ongelmia ilmestyy lisää, joka johtaa koko perusnäkemyksen vaihtamiseen - usein samalla määritellään ongelma uudestaan.
4: Intuitiivinen ajattelu "Kuka sen teki" -kysymyksen selvittämisessä kirjoissa kuvataan usein jollain tavalla intuition kautta. Useinhan intuitio tuntuu maagiselta ja mielikuvitus ja mielleyhtymät saavat ikään kuin mahtiaseman. Kuitenkin samalla korostetaan sitä miten intuitio yksinään on voimaton. Ja salapoliisiromaaneissakin tapaukseen perehtyminen on samalla sitä olennaista intuition rakentamista, joka on juuri se joka vaatii eniten työtä. "Minä vaan tiedän" ei olisi kovin kiinnostava, Sherlock Holmeskin tuottaa olennaisen kiinnostavuuden selittämällä lopuksi miten jokin rikos on tapahtunut. Usein selitys on jälkikäteen jopa ilmiselvä ja ongelman kanssa äimistellyt lukijakin voi suorastaan ihmetellä miten "Minäkin olisin osannut tehdä noin". Salapoliisi ei siis vetoa intuitioon enää ratkaisuvaiheessa, tarve sille on kadonnut. Intuitio ei siis ole vain arvaamista vaan lateraalista ajattelua joka auttaa lähinnä ongelman määrittelyssä ja tutkintalinjan valinnassa.
5: Mahdollisten vaihtoehtojen selvittäminen ja mahdottoman eliminointi ovat useinkin salapolisiiromaaneissa piilo-oletuksena. Erilaiset suljettujen yhteisöjen kertomukset ovat hyvin yleisiä koska ne karsivat mahdolliset syylliset hyvinkin pieneen määrään yksilöitä. Alibit ja muut vaihtoehdot karsitaan. Tämä korostaa sitä että on ikään kuin pakko käyttää Occamin partaveistä ; Eliminointi vaatii aina kannanoton siitä mitkä ovat ylipäätään mahdollisia ja järkeviä vaihtoehtoja before the fact ja jonkin kriteerin jolla asiat voidaan rajata mahdottomiksi after the fact. Kuitenkin tätäkin järjestelmää horjutetaan esimerkiksi siten että jokin alibi paljastuu valehteluksi, ja tämäkin järjestelmä itse asiassa määräytyy perusongelman määrittelyn kautta ja erehtyminen voi muuttaa kokonaan sen miten perusongelma nähdään.

Karkeasti voisikin sanoa että salapolisiiromaani on kuvittelun ja todennäköisyyden välillä tasapainoilua. Intuitio ohjaa dataa ja data ohjaa intuitiota ja kysymys onkin näiden välisestä balanssista. Tätä kautta salapoliisi kertoo vetoavan ja uskottavan tarinan ja tekee implikaationsa eläväisiksi ~ Salapoliisille kunnon tieto vaatii "nenää", viisautta - ja kunnon viisaus rakentuu vain tiedon avulla.

Strategianvalinnassa on eräs mielenkiintoinen piirre. Salapoliisiromaaneissa on nimittäin tavallista epäonnistua. Vähintään lukija - ja useimmiten myös salapoliisi tai sitten salapoliisin kilpailija (yleensä poliisi) - epäilee jossain vaiheessa jotakuta viatonta. Erehtyminen ja epäonnistuminen jotka liittyvät intuitioon ja siihen liittyvään riskinottoon on siis otettu huomioon ja liitetty olennaiseksi osaksi tarinaa. (Toisin kuin vaikkapa kvanttimystikot jotka luottavat intuitioon enemmän kuin heuristiikkana ; Heille intuitio on Totuus.)

Tieteentekijöiden parissa tämä onkin ymmärretty. Esimerkiksi Niels Bohr esitti kuuluisasti "Mistakes are at the heart of progress, so our challenge as scientists is how to make more mistakes faster." Kun tieteessäkin tuijotetaan uusia tutkimuksia ja tuloksia, on selvää että tässä kulttuurissa arvostetaan ensisijassa (eräänlaisia) innovaatioita. Hypoteesinmuodostus on aina riski epäonnistumiselle. Siksi tiedekulttuurin tulisikin hyväksyä ennakolta epäonnistumisia ja epäonnistumisen mahdollisuuksia, mutta samalla karsia epäonnistumisia jotka on paljastettu. Tässä näkemyksessä innovaatio ei ole menestys, vaan inovaatio on enemmänkin mahdollisuus menestykseen. Tässä kulmassa esimerkiksi paradigmanmuutosaika on innovaation koeaika.

Hupsutellen läpi elämän

"The world is cruel, and the only morality in a cruel world is chance. Unbiased. Unprejudiced. Fair."
(Two-Face, "Dark Knight")

Myers nosti blogissaan esiin laskelman jota esitettiin jumalatodistuksena. Siinä todistetaan että jokainen yksilö on äärimmäisen epätodennäköinen. Tässä huomioidaan se, miten harva ihminen on elänyt lisääntymisikäiseksi ja miten pieni todennäköisyys on että juuri tietty siittiö hedelmöittää munasolon. Kertoimia kerrotaan yhteen koska tätä on tehty monta sukupolvea. Näin saadaan aikaan hirvittävän pieni todennäköisyys jonka mukaan sinä olet sinä.

Ylläoleva laskelma on kenties intuitiivisesti hieman huvittava. Siinä on kuitenkin hyvin jännittävä lisäelementti. Sillä sukusolujenkohtaamisargumentti on jotain jota on pyöritelty vastaesimerkkinä evoluutiokriittisille jumalatodistuksille. Henkenä on ollut, että kun sama metodi ja yhtä todet premissit ovat käytössä, pitäisi molemmat tulokset ottaa samanlaisina. Henkenä on ollut että ajattelutapa tuottaa selvästi vääriä tuloksia joita ei voida hyväksyä, joten alkuperäisen argumentaation henkikin menettäisi uskottavuutensa. Tässä tilanne on vain korvattu sanomalla että "vastaesimerkkisi on vain jumalatodistuksen laajennus epäintuitiivisessa paikassa." Sitä ei otetakaan vastaesimerkkinä vaan sovelluksena. Näin on mahdollista että heikkoudesta voidaan kääntää voima - vastapuolihan voi vain sanoa että tuo laskelma on vastaesimerkki koska se on tuloksena naurettava.

Siksi asia onkin ratkaistava metodologialla. Sattuman ja kontingentin maailman tuntemisen perusteella tämänlainen lähestymistapa ei yksinkertaisesti ole uskottava tai hyvä. Siksi Myers kommentoikin järkevästi että laskelmat ovat uskottavia, mutta mutta muistuttaa että tämä on päättelyvirhe jossa asioita tarkastellaan jälkikäteen, ja tilannetta arvioidaan kuin sitä katsottaisiin etukäteen. Jos asioita tarkastellaan ylläolevalla tavalla, mikä tahansa näyttää epätodennäköiseltä. "It's a very truthy list of calculations. Sure, you can multiply out the probabilities of all the many events that led directly to you after the fact, but this wasn't a process that began with the goal of making you. You are a contingent product of many chance events, but so what? So is everything else in the universe. It's simply making the lottery fallacy. The odds of winning the Minnesota state Powerball lottery are 1 in 195,249,054 - why, it must be a miracle that anyone wins!" Tämä kun ei jää pelkästään "onko esitys esimerkki-vastaesimerkki-lisäesimerkki" -tasoiseen vänkkäämiseen jossa pohjimmiltaan asiantila vain määritellään jonkinlaiseksi itsessään, vaan sen sijaan nojaa satunnaisuuden ominaisuuksiin ja rakentaa tältä pohjalta perustelun miksi argumentti ei ole hyvin tehty. Asiaa ei siis vain määritellä, vaan rakennetaan pohja jota kautta selvitetään mikä esitys on uskottavin, parhaiten perusteltu uskomus.

Tässä on kuitenkin toinenkin puoli. Tosiasiassa vastauksen takana on keskittymispuoli. Sain tähän mielestäni arvokasta valaistusta kun keskustelin erään ihmisen kanssa siitä miten skeptisyys on hänestä kuiva ja tylsä asenne. Hän korosti sitä että tiede, sen kaavat ja korrelaatiot eivät yksinkertaisesti vastaa kokemusta ihmisenä olemisesta. Näin luonnontiede tuottaa hänelle pääasiassa "totta mutta irrelevanttia" -kokemuksia. ~ Kun saatu tieto rikkoo intuitiota, se voi olla vaikeaa hyväksyä riippumatta siitä onko arvioitu asia sitten tosi tai ei. Mutta vielä suurempi ongelma on se, että vaikka tiedon hyväksyisikin, niin sen soveltaminen ja "läsnäolo elämässä" voivat olla hyvinkin vieraalta ja omituiselta tuntuvia kokemuksia. Asian voi silloin hyväksyä ja tietää todeksi, mutta sen kohdalla on kuitenkin ongelmana se että se ei ollenkaan sovi siihen mikä tuntuu ihmiselämästä.

Otinkin siksi Myersin esiintuoman laskelman pääasiassa siksi että siinä on mukana hyvin monimutkainen intuition suhde tulokseen. Luultavasti tämäntapainen sukusolujen kohtaamisargumentti on hyväksytty siksi että vastaava logiikka antaa intuitionmukaisia tuloksia muualla. Näin samaan ajattelutapaan tottuminen tuo uskottavuutta omalle näkemykselle jopa sellaisissa paikoissa jotka ovat perinteisesti nähty ongelmallisina vastaesimerkkeinä. Näin ollen pohjimmainen syy miksi toiset ottavat tämänlaiset ajattelutavat tosissaan ja toiset eivät, on intuitioristiriidassa.

Psykologiantutkimushan tuo meille toistuvasti esiin sen, että ihmisen ajattelutapa ; Ne ovat niin tunnettuja ja vakaita että esimerkiksi niitä käytetään psykologisen tutkimuksen rakenteessa. Esimerkiksi "Epiphenomin" käsittelemä ateisteja kohtaan suunnatun vastemielisyyden luonteen ja alkuperän tutkimus jossa metodin ytimessä oli Daniel Kahnemanin löytämä ihmisille tyypillinen tapa ajatella väärin. "Linda is a single 31-year-old, who is very bright and deeply concerned with issues of social justice. Which of the following statements is more probable: a) that Linda works in a bank, or b) that Linda works in a bank and is active in the feminist movement? The overwhelming majority of respondents go for b), even though that's logically impossible. (It can't be more likely that both things are true than that just one of them is.) This is the "conjunctive fallacy", whereby our judgment is warped by the persuasive combination of plausible details. We are much better storytellers than we are logicians." Tämä muistuttaa vakavasti siitä että ihmisen olemassaolon luonne ja ihmisenä olemisen kokeminen ovat todellakin juuri niin kaksi eri asiaa kuin minä postmodernistit sitä pitävät. - Ja toisaalta ihmisenä oleminen voi silti olla niin objektiivista kuin skientistit sen sanovat. Ihmisintuitio on vain monin paikoin viallinen kone ; Ongelmana on se, että aivojemme heuristiikka tuottaa "nopeasti kohtuu hyviä tuloksia" emmekä "tarkkoja hyviä tuloksia" koska ne olisivat "laskennallisesti raskaampia".

Näin esimerkiksi sukusolulaskelmassa on taustalla intuitio - jota maailmankuva luultavasti vahvistaa - jossa koetaan älyn tuottamaa merkitystä ja suunnitelmallisuutta jossain joka loogikolle näyttää vain pieneltä todennäköisyydeltä - joka on peräti laskettu after the fact eikä ennen asiantilaa. Toisaalta satunnaisuus nähdään juuri mielivaltana ja kaiken suunnitelmallisuuden vastakohtana - näin siitä huolimatta että Mario Bunge on selittänyt tieteenfilosofisesti miten sattuma on itse asiassa säännönmukaista, jotain jota voidaan estimoida ja joka on itse asiassa determinismin ja säännönmukaisuuden erityismuoto. Tämä sattuman ominaisuus ei kuitenkaan vastaa ihmiskokemusta, sitä miten ihminen satunnaisuuden kokee. (Vaikka kuvaus kertoo siitä mitä satunnaisuus on.)

Vastaavasti sukusoluja ja kombinaatioita laskeva juttu ei hae voimaansa perustelutasolta ja tosiasiatasolta. Ytimessä on ihmisen merkityksellisyyden kokemus - tai tarkemmin sen menettämisen pelko jota vastaan taistellaan niin kovasti että metodologiset lipsahdukset sallitaan. "Mom tell me I was special" -kokemus rikkoutuu jos tilanne nähdään sattumana eikä merkityksenä. Sattuma tuntuu julmalta ja merkityksen vievältä. Ja siksi päätelmissä voidaan tehdä metodologisia virheitä. Vaikka tosiasiassahan sattuma ei muuta merkitystä mihinkään, vaan se että ihmisillä on eitosiasioita vaan arvottavia väittämiä, kannanottoja ja mielikuvia siitä mitä provenienssi, alkuperä, tarkoittaa merkitykselle silloin kun syntykertomuksessa on sattuma (tai Jumala). Tämä ei siis ole sitä miten asiat ovat, vaan miten ne koetaan. Tässä kyseessä ei ole oikeastaan lainkaan empiirinen - tai edes esteettinen - kannanotto.

Moni ajattelee että skientismi puristaa elämän kuivaksi, poistamalla ihmisyydestä sen mikä siitä tekee kokemuspuolella ihmisyyttä. Toiset taas ajattelevat että tiede todistaa ihmisen hupsuuden ja että tiede antaa kuvan siitä mitä maailma on, ja jos tunteet ovat sen kanssa ristiriidassa, niin sen pahempi tunteille. Minusta tiede selittää miten asiat ovat ja ristiriita kokemusmaailman kanssa on psykologinen havainto joka todistaa ihmisen hupsuuden lajinmukaiseksi käytökseksi - joka taas voi olla jopa vapauttava kokemus.

Aloittamani varsin karkea kuvaus voisi antaa jonkinlaisen viestin siitä että tämänlainen ajatteluristiriita kuuluisi vain "hupsuttelijoille" joilla on maailmankuvallinen asennevamma jonka voimalla kaikki vääristetään niin että musta maalataan valkoiseksi ja vastaesimerkistä tehdään mielessä saivarteluakrobatialla jonkinlainen sovellus. Kuitenkin asia ei ole näin. Tosiasiassa tällä on syvällisiä tieteenfilosofisia ja tieteensosiologisia vaikutuksia.

Kenties älyllisimmillään ne näkyvät kvanttifysiikassa olevassa tulkintakeskustelussa. Tässä vastakkain ei ole "uskonto vs. ontologinen fysikalismi" (kuten esimerkissäni) vaan "instrumentalismi vs. realismi". - Tämä huomio on tärkeä koska se muistuttaa että teologiasta irtautuminen totaalistikaan ei ratkaisisi tätä esilläolevaa ongelmaa.
1: Instrumentalistit näkevät että kvanttifysiikan kaavat ovat selitys. Ne tuovat ymmärrystä maailmasta ja että tieteellisen teorian päätehtävänä on tuottaa ennusteita ja kokeita. Näin nykymallinen kvanttifysiikka olisikin itse asiassa varsin menestynyt, hyvä ja onnistunut tieteenala.
2: Realistien mielestä tieteellisten teorioiden on rakennettava epistemologista tietoa maailmasta ja maailman jäsentämistä. Näin ollen tieteen tehtävänä olisi itse asiassa ratkaista maailmankuvallisia ongelmia ja antaa sanallisiakin selityksiä maailman rakenteesta ja toiminnasta.

On selvää että instrumentalistit painottavat enemmän epistemologiaa ja realistit ontologiaa. Mutta näiden välinen rajanveto on itse asiassa yllättävän vaikeaa. Tunnettua on esimerkiksi se, että fysiikka ei voi koskaan olla puhdasta matematiikkaa; Tämä tarkoittaa sitä että fysiikan teoriaa on pakko tulkita jotenkin jotta siitä saadaan materiaalia koeaineistoon. On määriteltävä ja selvitettävä ainakin mitä havaitseminen prosessina tarkoittaa ja miten havaintoaineisto jota lähestytään ilmenee.- Esimerkiksi kvanttifysiikassa minimitulkinnan määräksi on esitetty ainakin sitä että paatuneimmatkin instrumentalistitkin liittävät formalismin mahdollisiin mittaustuloksiin kvantisaation ja tilastollisten algoritmien kautta. Toisaalta taas kvanttifysiikan perusongelmana on sen voimakas intuitionvastaisuus, jolloin maailman ymmärtäminen voi olla ihmisen, ei teorian, rajoite. Lisäksi huolta on siitä että omia maailmankuvallisia ennakkoluuloja salakuljetetaan tieteen verhoon kätkettynä juuri sillä että asioita tulkitaan ja niihin liitetään jotain mielikuvia jotka liittyvät siihen vain intuitiolla, jonka hyväksymisen jälkeen voidaan suoraan hypätä siihen että mitään empiriaa ei tarvita vaan riittää että ihmiset kulkevat varmoin äänenpainoin ympäriinsä kertomassa miten maailma toimii.

Esimerkiksi Bohr nostikin komplementaarisuuskäsitteessään esiin ajatuksen jossa arkikieli ja matemaattinen kieli olivat erilaisia ; Matematiikka ilmaisi asioita joita oli vaikeaa ilmaista kielellisesti ja toisinpäin. Hän paini tämän eron lisäksi sen kanssa, miten vaikeaa hänen oli kuvata intuitiivisia käsityksiään edes arkikielellisesti. Hänen mukaansa tiedon tavoittelu ja tiedon jakaminen on sidottu kieleen. Kvanttifysiikka, kuten kaikki fysiikka, taas oli jotain jossa oli matemaattinen osa olennaisena, koska matematiikka toimii kun tarvitaan ristiriidattomuuksia ja objektiivisia kuvauksia. Mutta tämän lisäksi tarvittiin pieni määrä arkikielellistä tulkintaa joka johtui siitä että fysiikka vaatii kokeita soveltamista eikä puhdas matematiikka ole fysiikkaa. Tämä ristiriita on kvanttifysiikassa suurimmillaan, koska siinä ihmisen päätökset vaikuttavat koejärjestelmän kautta koko systeemiin ; Kvanttifysiikassahan mittaaminen vaikuttaa systeemiin eikä tarkastelija voi "asettaa itseään ulkopuoliseksi" samalla huolettomuudella kuin normifysiikassa jossa tarkastelijan vaikutus on tässä tarkastelukulmassa luonteeltaan aivan erisuuruista. Ja sen alueella Bohr suhtautui samalla skeptisyydellä sekä matemaattisiin malleihin että kaikkiin visualisoiviin malleihin. - Bohm päätteli että fysiikka ei ole ongelma, vaan ihmisen kielellinen ymmärrys. Maailma ei siis ole väärin, vaan ihminen on.

Tämä muistuttaa siitä että me kaikki olemme suorastaan pakotettuja tämänlaiseen. Käsittääkseni tämän tunnustaminen on viisauden alku, ei se että olettaa että oma maailmankuva on "vihjeistänyt" itselle tiedon, että Jumala takaa ihmisaivojen havainto- ja logiikkatoimintojen erehtymättömyyden ja toimintavarmuuden tai arkijärjen perimmäisen erehtymättömyyden. On siis olennaista tajuta että sisäisen ja ulkoisen identiteettiseksi jäsentämispakko on vihje jostain. Vihje siitä että me kaikki hupsuttelemme läpi elämän. Skientistinä oleminen tarkoittaakin sitä että ihmisellä on edes jokin aavistus siitä miten tyhmä on. Ilman tätä me tietysti vain luulemme olevamme viisaita.

---

If you're reading this, the odds are that all of your ancestors lived to reproductive age.

Kiitokseni tiimilleni jota ilman tämä ei olisi ollut mahdollista

Moitin pari päivää sitten Myllykangasta hänen varsin instrumentalististiseta (ja siksi asenteellisuuksissaan piilotetusta) esityksestään. Tästä keskustelusta löytyi minuta mainio sivujuonne "Snafman" -blogissa.

Toki tämä blogaus ei näyttänyt esittävän pätevää argumentaatiota itse otsikkonsa aihetta kohtaan - sehän kysyy yksiselitteisesti "Kuuluuko teologia yliopistoon?", mutta vastaa perinteisiin vetoamalla ja muistuttamalla historiallisista kristityistä tieteentekijöistä, joista ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä ikuiselle oikeutukselle kuten paradigmojenvaihdokset ovat meille karusti opettaneet. Ja valittaa että teologian vaatiminen pois yliopistosta oltiin tehty väärään retoriseen sävyyn kuvaten sitä "Teksti on äkäisempi kuin nenään tungettu wasabi eli melko kaukana akateemisen viileästä asiallisuudesta." joka on naurettava retoriikkaan vetoaminen, tieteessä kun ei pitäisi vaikuttaa sanoja tai sanojan habitus vaan metodinen sisältö ja logiikan rikkumattomuus - joka taas on "julkkisteologian" parissa suorastaan standardi. Se, mitä sanotaan voi olla häijyä mutta sitä ei nähdä pahana jos se kätketään sivistyssanalla ja hymyllä.

Sen sijaan se kuitenkin nostaa esiin hyvintärkeän seikan. Nimittäin kiitostekstit. Teologianpoistoteesissähän korostettiin että teologia oli inhottavaa ja tunkeutui tieteen piiriin asiattomasti koska "Teologit ovat tiedeyliopistoissa jo tunkeutuneet tieteen vastaisella uskonnollisella retoriikallaan opetukseen eri aloilla. Väitöskirjojen esipuheissa kiitellään jopa jumalia. Tiede taantuu, jos opetuksessa ja tutkimuksessa veivataan teologisia järjettömyyksiä kuin tiibetiläistä rukousmyllyä." Snafman näyttää että kaikenlaisia kiitoksia löytyy. Esimerkiksi Charles Darwin, jonka epäateistisuutta Snafman korostaa historiallisesti katsoen aivan oikein - ja oliko niitä muita sallittuja tapoja muka? - ja muistuttaa mitä hän oli laittanut "Origin of Species":iin - "There is grandeur in this view of life, with its several powers, having been originally breathed by the Creator into a few forms or into one; and that, whilst this planet has gone circling on according to the fixed law of gravity, from so simple a beginning endless forms most beautiful and most wonderful have been, and are being evolved." Kiitostekstit ovat usein olleet uskonnollisia. Eikä sen takia voida kiistää tutkimuksen arvoa.

Harva muistaa Darwinin kristillisyyttä, vielä harvemp välittää siitä. Mutta ei sen pohjalta olisi kukaan häntä - saati hänen aloittamaansa tutkimusmääriensä pohjalta selvästi hedelmällistä tutkimusohjelmaansa - yliopistosta ulos heittämään. Hänen lausumansa ei ole mikään "yliluonnollisen rukousmyllyn pyöritys" tai muu naurettavaksi tekemä kohta. Toki Darwin eli uskonnollisempana aikana. Nykyään tämä ei ehkä ole ihan yhtä sopivaa - eihän flogistonista tai eetteristäkään kirjoitella. (Joka tapauksessa, lainaus johtaa enemmän kulmakarvojen kohttamiseen, ihmettelyyn mallia "what? - who cares? - whatever...")

Tämä muistuttaa siitä, että tutkimuksen kiitostekstithän ovat itse asiassa metodologian kannalta aivan totaalisen irrelevantteja. Tieteenfilosofian kannalta tutkimuksen arvon määrittää kuvailun logiikka - kuten se minkälaisen hypoteettis-deduktiivisen rakenteen se sisältää ja miten tätä rakennetta testataan koejärjestelyllä, dokumentoinnin tarkkuus, toistettavuus jne. - Mutta ei se, onko tutkimuksen sävy inhottava tai mikä maailmankuva tekijällä on ollut.

Kiitos on sosiaalinen, tutkimuksen tieteellisyyden kannalta irrelevantti osio, jonka rooli on täsmälleen sama kuin "Oscar" -palkintojen juhlapuheiden. Niissä voidaan viitata vaikkapa "rakastavaan vaimoon", joka ei ole kuvannut pätkääkään em. elokuvaa, mutta joka on laittanut kotona ruokaa. Ja on varmasti niinkin että monessa tutkimuksessa kiitetään ystäviä ja aviopuolisoa joiden ansiosta tutkimus olisi tutkijan mukaan syntynyt. Nämä ovat kuitenkin enemmän narraatiota "MacIntyreläisiä tarinoita" jotka kuvaavat sitä missä tarinassa tutkija yksilönä haluaa olla osana.

Realistina minulla on jopa kyyninen näkemys siitä missä suhteessa kiitokset ovat oikeaan merkitykseen. Esimerkiksi professori voi delegoida tutkimuksen pilkkomalla sen osiksi, laittamalla samanlaisen metodin ja lähestymistavan kanssa ison kasan maisteriksi hinkuvia tekemään tutkimusta - kuten esimerkiksi rämpimään metsään etsimään peiponpesiä ja laittamaan niitä paikkatietoon ja arvioimaan tätä kautta populaatiotiheyttä. Ja sitten hän koostaa osatulokset yhteen - esimerkiksi peippojen spatiaaliset patternit eri puolilta suomea - ja tekee osatutkimuksista referenssejä. Ja lopuksi laittaa päälle kiitosviestin "vaimolle jota ilman tämä tutkimus ei olisi tapahtunut". Enimmän työn ovat tehneet ne wnb -maisterit ; ja ilman heitä - ja mikä merkittävintä, opintolautakunnan opintotukiseikkoja - kyseistä tutkimusta ei "ihan aikuisten oikeasti" olisi syntynyt. Sen sijaan ilman vaimoa tutkimus olisi voinut syntyä murjottavammin.

Harva tutkimus pitää sisällään "haluan kiittää loppumatonta vallantahtoani, teräviä kyynärspäitäni, yleisiä tutkimusambitioitani, sitä lössiä jonka olen delegoinut tekemään töitä, sekä eniten oikeaa kättäni joka on kunnioitettavasti kestänyt sen valtaisan runkkauspaineen joka on syntynyt kun olen iltaisin töiden jälkeen ihaillut omaa älykkyyttäni" -tyylisiä kiitoksia. Vaikka on selvää että tämänlaisillakin piirteillä voisi olla osa tutkimuksen synnyssä. Jopa olennainen osa. Näitä ei kuitenkaan pidetä sellaisina tarinoina jossa haluttaisiin olla, niitä ymmärretään hieman hävetä. Näin ollen kiitosteksteistä muodostuu eräänlaisia "eettisesti kestäviä valehteluja". Ja minulla - kenties hieman yllättävästi - on tämänlaisesta asiasta melkolailla vain hyvää sanottavaa.
1: Esimerkiksi sympatiani saa uskonsa menettänyt alkoholisoitunut pappi. Tai virallisesti selibaattilupauksessa elävä, kaksimielisyyksiä viljelevä, PR -kuvissa loistoautojen kanssa hymyilevä ja punaviinissä marinoitu MEP -julkkispastori jolla on leppoisan miehen maine.

Tämä esimerkki muistuttanee siitä että vaimon kiittäminen ei tarkoita että olisi perusteltua väittää että aviossaolevat olisivat parempia tutkijoita. (Sillä in facto esimerkiksi Carl Saganin mahtava tutkimusmäärä, populaaritiedeteosten määrä ja muu on mahdollista koska se mies oli sellainen joka osasi delegoida) Se kertoo siitä minkälaisessa MacIntyreläisessä tarinassa tutkija haluaa elää. Toki se mitä hän aidosti yksilönä arvostaa ja mikä häntä luultavasti inspiroi ja kannustaa yön synkeinä hetkinä jää salaisuudeksi. - Ja hyvä niin. Sillä muuten joku hoopompi voisi ajatella että tämänlaisia piirteitä olisi myös eettistä ja rationaalista seurata, kun tutkijatkin laittaa niitä niihin ihannetarinoihinsa.

---

Kirjoittajan oikea käsi on ... lihaksikas. Hän kiittää tästä vaimoaan, jota ilman se ei olisi mahdollista.

Levittämistä, Laventamista, Lewistämistä.

Eilisessä blogauksessani viittasin ohimennen C.S.Lewisin näkemykseen fantasian kirjoittamisesta. Hänestä se, että ihminen voi luoda uskottavan "toisenlaisen maailman" hänen täytyy kyetä ajattelemaan oikeaa toista maailmaa, eli henkimaailmaa ja levittämään tästä eteenpäin, hieman erilaisessa yhteydessä.

Tässä on tietysti taustalla piilo-oletus siitä että kristinuskon "toinen maailma" on todellinen. Sitä vastaan on itse asiassa olemassa näkemys jonka mukaan Jumalakonseptia itse asiassa ymmärretään meidän maailmojemme kautta. Tässä apuna on usein analogisuus ja analogisten ajattelujen käyttäminen. Pascal Boyerin mukaan ihminen rakentaakin mielikuvat kombinaatioina, näin syntyy komplekseja ideoita joissa on yksi osa jostain skeemasta ja toinen osa jostain toisesta skeemasta. Näin ollen yhdistelemällä syntyy yllättäviä ja kiinnostavia kokonaisuuksia.

Toisin sanoen voidaan aivan suoraan väittää että kaikki ne ajatukset joita meillä on kristinuskon "toisesta maailmasta" ovatkin mielikuvia ja analogioita "tästä yhdestä maailmasta". Eli täytyy olla jokin käsitys meidän maailmastamme - kuten kappaleiden toiminnasta, ihmisen mielen toiminnasta ja vastaavista - jotta ylipäätään voimme rakentaa jotain.

Tämän ajattelun ymmärrettäväksi tekemisessä voi auttaa Tuomas Akvinolaisen analogioiden käsittleytapa. Hänestä analogia on referenssi, ei identtisyys. Siksi jokaisessa analogiassa on aina jonkinlaista epäanalogisuutta mukana. Akvinolainen muistuttaa että analogian käyttämisessä on aina "ekvivokaation riski". Se on ikään kuin hyödyllinen työkalu jota tulisi käyttää huolellisesti. Silti analogisuus on hänestä erittäin käytännöllinen ja hyvä väline ajatteluun. ~ Akvinolaisen analogisuus tarkoittaakin sitä, että jos katsomme vaikkapa lelukoiraa, ja sanomme sitä koiraksi, teemme tavallamme ekvivokaation ; On selvää että lelu on jotain hyvin erilaista kuin elävä koira. Näin ollen tiukka määritteleminen, tarkka analyysi, johtaakin siihen että analogisuuden tehokkuus heikkenee. Siltikin Akvinolainen muistuttaa että analogia on perusteltu referenssinä : Sekä aidon koiran että lelukoiran näkeminen johtaa mielemme ajattelemaan koiran käsitettä. Näin ollen koirat ovat oikeita koiria ja koiralelut ovat vain representaatioita aidoista koirista. Analogioiden käsittely tällä tavalla johtaa hyvin järkevään lopputulokseen.

Analogioiden käyttäminen taas on teologiassa hyvin tavallista. Esimerkiksi slogan "Jumala on rakkaus" on analogia joka saa ytimensä siitä, että ihmiset tietävät rakkaudentunteen itsessään ja laventavat tästä referenssin Jumalaan.

Akvinolaisen huomioita käytetään usein analogioiden puolustamiseen ; Hyvin usein nimittäin kohdataan tilanne että teologian ytimessä on analogia ja näitä puolustetaan muistuttamalla että analogia on vain referenssi, ja että tämän vuoksi kaikki epäanalogiat ja heikkoudet joita päättelyssä on, johtuvat siitä että analogisuus ei koskaan ole identtisyyttä, vaan analogiassa on aina epäanalogisuutta. Joten kritiikistä ei enää ole väliä. Perusteluissahan on usein ytimessään jonkinlainen analogia tai vertaus - erilaisia kritiikkejä vastaan muistuttamalla että mukana on aina epäanalogisuutta. Jostain syystä vähemmän esiin nousee se, että epäanalogiaan perustuva kritiikki on sekin tavallaan analogiaan perustuva argumentti, ja että siksi kysymys olisi "vaihtoehtoisesta tulkinnasta". Eli vastaansanominen ei kumoaisi kritiikkiä, vaan ainoastaan sen että kaikkien olisi nieltävä se. Epäanalogiaan perustuva kritiikki on siis hieman kuten analogiakin ; Se vetoaa, ei perustele.
1: Kun argumentti itsessään on analogian varaan rakennettu, on selvää että "systeemin sisältä" sitä voidaan kritisoida vain epäanalogioiden kautta. Ja "systeemin ulkopuolelta" taas tulee analogioiden metodologian kiistämistä. Onkin varsin ärsyttävää että hyvin suuri osa uskontoa puolustavista argumenteista pitää sisällään "piilotetun kritiikki -immuniteetin" joka rakentuu siten että "ulkoinen kritiikki" hylätään muistuttamalla vain että analogiaa voidaan käyttää ajattelussa. Ja hylkää "sisäisen kritiikin" sillä että jokaisessa analogiassa saa olla epäanalogioita joten mikään määrä epäanalogioita on aina vain "not good enough".

Siksi esimerkiksi "Jumala on rakkaus" muuttuu varsin erikoiseksi. Jos löydät pahuutta "Raamatusta" se johtuu siitä että vertaat omaa inhimillistä ja epätäydellistä rakkauttasi Jumalaan sellaisenaan. Näin ollen teologisen dogmatiikan normistosta tulee rakkauden määritelmä, ja jos oma analoginen kokemuksesi on epäanaloginen, ero ei milloinkaan voi tuhota vätettä "Jumala on rakkaus" . Sillä vika on vain syntisessä ihmisessä, sinussa. Epäanalogisuus määritellään "syntisen etääntymiseksi aidosta rakkaudesta eli Jumalasta". Analogia muuttuu tällöin vahvaksi valtapelilliseksi systeemiksi.
1: On varsin hauskaa että synnistä tehdään kritiikin nihilaatio ; Synti ikään kuin ennustaa epäanalogioiden olemassaolon ja kritiikin tulemisen. Näin syntyy - ikään kuin huomaamatta - presuppositionistinen ajattelutapa, jossa ensin oletetaan että on Jumala ja sitten kaikki mikä lisää häneen uskomistaan on "oikeaoppista rakkautta" ja mikä saa uskomaan häneen vähemmän on "vääräoppista rakkautta". Näin ihmisen tunne-elämä on se, mitä tässä pohjimmiltaan analysoidaan ja joka on työstämisen alla.

Analogisen ajattelun rooli on vielä näitä vertauksiakin vahvemmin esillä. Esimerkiksi Intelligent Designissä jossa käytetään paljon analogioita joissa esimerkiksi bakteerin siimamoottoria verrataan erilaisin analogioin koneisiin. Ja sitten hypätään siihen että kysymys "ei ole siitä että olisi vain samankaltaisuutta koneiden kanssa vaan että nämä ovat ihan oikeita koneita". Tässä unohdetaan että analogia on referenssi, ja ilman oikeaa ja huolellista kontekstointia vastaavalla ajattelulla päädytään väittämään että "Lelukoirat eivät ole vain analogisia elävien koirien kanssa - ne ovat oikeita koiria." -Mikä on jotain joka voi hyvin vastata lasten leikeissä tapahtuvaa elämys/kokemustilaa. Unohtuu että asia on referenssi, fantasiaa. (Ja joka saa kivoja mielleyhtymiä jos lukee herttaista koirablogia ja lukee lauseita kuten "Onni innostuu"...) Tämänlaatuinen hypähdys ajattelussa tapahtuu Lewikselläkin. - Analogiaa pidetään synonyyminä eikä referenssinä, ja tämän vuoksi aletaan tekemään sarjatulella päätelmiä joita voi varsin helposti analyysin tarkkuutta lisäämällä huomata ekvivokaatioiksi.

---

Kirjoittaja pitää Jumalakäsityksiä ihmiskuvan analogioina. Hän suhtautuu negatiivisesti Jumalaan. Joten suhtautuuko hän negatiivisesti ihmisiin? Kyllä - mutta ei tämän argumentin pätevyyden tai automaattisuuden vuoksi.

"Painotetuista korteista" ja muusta ajatustenluvusta

Uhkapelejä on pitkään tehty todennäköisyyden lait mielessä. Yleisesti ottaen kaava on siinä, että talon voittaminen pitkällä tähtäimellä halutaan varmistaa. Tässä onnistutaan huomioimalla voiton odotusarvo. Tätä on usein lähestytty teoreettisesti, eli olettamalla esimerkiksi ruletin kohdalla että jokainen sektori on yhtä todennäköinen. Mutta kuten Tekno-Kekko meille muistuttaa, tosiasiassa ruleteissa oli jotain "epätäydellistä". Siksi analysoimalla rulettien antamia tuloksia voitiinkin tehdä niin että pelaamisesta tuli kannattavaa. Toiset tulokset tulivat useammin kuin toiset, vaikka rulettia ei edes manipuloitu pelinohjaajan toimesta.

Myös painotetut nopat ovat esimerkki siitä miten todennäköisyyksiä voidaan manipuloida. Noppien taustalla on myös teoreettinen tilasto, joka poikkeaa. Kun noppaa on painotettu, sillä saadaan tiettyä tulosta huomattavasti yleisemmin kuin muita tuloksia. Teoreettinen todennäköisyys ei vastaa käytäntöä. Itse asiassa painottamattomien noppien tekeminen on haasteellista ; Muovissa oleva kupla vaikuttaa tuloksiin hippuriikkisen. Tasolla joka saadaan näkyviin otoksen suurennoksella ; Kun noppaa heitetään vaikka miljardi kertaa, saadaan esiin se, jos siinä on hitusen tulokseen vaikuttavaa painottuneisuutta. Otoksen kasvattamisella tarkkuuskin kasvaa, joten nopista voidaan löytää "pieniä heittoja" jotka näyttävät että ne eivät ole aivan tasapainoiset.

Parapsykologian tutkimus on toistuvasti kolahtanut tämäntapaiseen tilastolliseen virheilyyn. Tästä esimakua saatiin paljon mainetta saaneista tutkimuksista joita tehtiin ns. "Zener -korteilla". Näissä tutkimuksissa idea oli yksinkertainen ; Sekoitettiin korttipakka, jossa oli viidenlaisia kortteja. Muodot olivat hyvin erilaisia, jotta niiden levittäminen ajatuksilla olisi mahdollisimman selkeää. Siksi siellä on kolmiota, tähteä, aaltoja ja niin edespäin. Yksi henkilö katsoo kortteja ja toinen arvaa. Sitten katsotaan kuinka usein "ennustaja" arvaa oikein. Tilastollisesti tämän pitäisi olla 20%. Ideana oli se, että 1/5 osuu oikeaan ja jos onnistutaan useammin, on takana tietysti ajatustenlukua. - Ongelmana oli se, että pakansekoittamisessa tehtiin vakavia virheitä; Esimerkiksi pakat sekoitettiin usein käsin eikä koneella. Tällöin pakka ei ole totaalisesti satunnainen. Toinen, merkittävämpi, ongelma oli se, että kortteja käytettiin tavalla, jossa jokaisen arvauksen jälkeen pakkaa ei sekoitettu uudestaan, vaan käytetty kortti vain heitettiin pois. Tämä johtaa siihen että korttien todennäköisyys muuttuu hallittavalla tavalla.

Tässä tilanteessa ongelmana on se, että jos kortteja ei ole sekoitettu tasaisesti, niin tasainen arvaaminen johtaisi siihen että tuloksissa olisi heittoa suhteessa odotettuun. Tämä heitto ei johtuisi ennustajan vaikutuksesta, vaan epäsatunnaisuudesta otoksenannossa. Tilastollisesti tämä on olennaista, koska ero voi karkeasti ottaen syntyä siitä että kortit ovat satunnaisesti sekitetut ja arvaaja arvaa niistä oikein. Tai siitä että arvaaja arvaa satunnaisesti mutta kortit eivät olekaan satunnaisessa järjestyksessä.

Myöhemmin tämä tuli esiin ns. PEAR -projektissa. Tässähän taustalla oli se, että oli satunnaislukuja tuottava järjestelmä. Satunnaisluvuissa oli heittoja, joita kuvattiin sillä että satunnaisuus ei tuottaisi sitä kovinkaan todennäköisesti jolloin tulos olisi tilastollisesti merkittävä. "Statistical significance" sanapari oli PEAR -projektissa vahvassa roolissa. Tuloksien esitettiin siis olevan anomaalisia. Muutoksien taakse selitettiin ihmisten kollektiivinen tietoisuus. Henki voittaisi materian, kun ihmisten ajattelu vaikuttaisi jollain kvanttimystisellä tavalla aineeseen. Eli ero johtuisi eräänlaisesta telekinesiasta. Selityksen uskottavuutta lisätäkseen muutokset liitettiin maailmanpoliittisiin tapahtumiin, eli esimerkiksi katastrofien lähellä tapahtuneet anomaaliset tilanteet tulkittiin johtuvaksi tapahtumasta - tai tästä tapahtumasta uutisoinnista jos se tapahtui hieman sen jälkeen.

Vaikutuksen määrä oli melko heikko, mutta tilastollinen merkitys saatiinkin valtavalla otoksenottomäärällä. Toisin sanoen satunnaislukuja pyöritettiin valtavia määriä. Tässä tullaankin siihen merkittävään ongelmaan joka on tuttu jokaiselle joka on joskus ottanut tietotekniikan perusteiden kurssin. Satunnaislukujen generoinnissa on kysymyksessä käytännössä algoritmilla arvotusta luvusta. PRNG -generaattoreita taas kuvaa se surullinen seikka että niiden tuottamat luvut eivät ole satunnaisia ; Niihin tulee toistuvuutta ja muuta vastaavaa heittoa, joka näkyy nimen omaan pitkässä tähtäimessä tarkastellen ; Jos vertailuna on tilastollinen odotus, syntyy aina jossain vaiheessa pakosti anomaalisia tuloksia. Koska PEAR pyöritti lukuja vuositolkulla ja aivan hemmetisti, oli selvää että tämä ilmiö puskee esiin ; Koska PRNG tarkoittaa likimain samaa kuin "jollain tavalla painotettu noppa", on selvää että ero putkahtaa esiin samalla tavalla. Näin ollen pieni vaikutus oli selvästi yhdistettävissä synnyttämismekanismiin.

Lisäongelmaa syntyy tietysti siitä, että itse asiassa katastrofeissa ei ole mitään yllättävää. Jos seuraa lehdistöä, havaitaan että jatkuvasti tapahtuu jotain. Näin ollen katastrofeihin yhdistäminen on "jälkikäteen sidottua" logiikkaa.

Näyttääkin siltä että nimen omaan parapsykologeja näyttää vaivaavan yksinkertaistettuun teoreettiseen tilastojakaumaan tarrautuminen (mallia PEAR -generaattori) - ja että sen metodologiassa ei oteta kaikkia edes todennäköisyyslaskennan olennaisia elementtejä (mallia Zener -kortit).

Kuitenkin käytännön konsepteissa "frekvenssointi", eli sitominen koeaineiston satunnaisuuteen, on tärkeää. Tutkimuksissa otoksen satunnaistamista korostetaan koska otoksen vinouma johtaa -mahdollisesti näkymättömiin- systemaattisiin virheisiin tuloksissa. Eisatunnaonen mutta ei hallittu otos vie yksinkertaisesti luotettavuutta koko kokeelta. Tässä suhteessa teorianratkoja onkin juuri kuten kasinon ruletin ostaja ; Pitää varmistaa että ruletti noudattaa jakaumaa eikä vain toivoa parasta. Sillä muutoin joku pirulainen kyllä tekee sen frekvenssoinnin ja sitten sitä ollaan häviämässä urakalla...

S¹

Kun mietitään pseudotieteitä ja tieteitä, on olemassa yksi erittäin mielenkiintoinen parivaljakko. Humanoidi -UFOukkeleiden kannattajat ovat yleensä pseudotieteilijöitä, mutta SETI -projektia taas pidetään tieteellisenä tutkimusohjelmana. Tämä parivaljakko onkin kätevä kun tarkastellaan sekä pseudotieteiden että tieteiden välimaastoa. ~ Uskoisin että seuraavaa ajattelu-huomiointipatternia voi soveltaa pseudotieteisiin laajemminkin. Tämän aihe on siis avaruusolentojen tieteellisyys-pseudotieteellisyys. Mutta tässä olevaa taustaideaa ja teemaa voi soveltaa niihinkin aiheisiin.

Kun tarkastellaan UFOissa matkaaviin avaruusolentoihin uskovia argumentaatiota, on hyvä huomata että he puolustautuvat valtavan paljon heidän pseudotieteeksi kutsumistaan vastaan.
1: He nostavat yleensä esiin sen, että avaruusolentoja ja heidän teknologiaansa voidaan tutkia tieteellisesti ja havainnoida, joten ne ovat selvästi tieteellinen tutkimusaihe.
2: He nostavat esiin sen, että tiedeyhteisö ja tieteen metodologiat eivät ole riittävän avarakatseista ottaakseen heidän näkemystään vakavasti ja että tiedemaailma sulkee avaruusoliovaihtoehdon suoralta kädeltä.

Luonnollisesti ei ole vaikeaa huomata, että tämä on aihekeskeistä lähestymistä. Ja tässä heillä on keskenään ristiriitaiset lähestymistavat. - Joko heidän aiheensa on tieteen metodologian mukaista tai sitten sitä vastaan. Kuitenkin tässä kenties isompi ongelma onkin siinä, että tässä tarkastellaan koko aihetta yhtenä nippuna eikä asioita tarkastella yksityiskohtien tasolla.

Ongelmana kun on se, että UFO:t ovat selvästi mahdollinen tutkimusohjelma, ja tähän ilmiöön avaruusolennot ovat periaatteessa yksi vaihtoehto. Tieteen menetelmät sallivat sen kaltaisten ilmiöiden tutkimisen. Avaruusolentojen ruumiinavauksia voidaan tosiaan suorittaa ja pudonneita hylkyjä havaita ja niiden teknologiaa havaita - jollei peräti reverse engineerata. Olennaista on kuitenkin se, että avaruusolentonäkemys ei nouse tästä minkäänlaiselle onnistumisen tasolle, ja siitä huolimatta he haluavat esittää että avaruusolennot ovat todellisia. Ja tämän tehdessään he käyttävät ihan erilaista metodologiaa kuin mitä tieteessä on katsottu hyväksi. Avaruusolennot voisivat olla logiikalla ja havainnoilla vahvistettavia, mutta tämän sijasta on sorruttu tekoargumentteihin.

Esimerkiksi seuraavat argumentaatiotavat ovat hyvin yleisiä niiden keskuudessa joiden mielestä avaruusolentojen tutkiminen on tiedettä ja itse asiassa avaruusolentojen olemassaolo ja maassa käyminen on jo todistettua:
1: Auktoriteetteihin vetoaminen (usein jopa anonyymeiksi jätettyihin "korkeisiin sotilashenkilöihin" vetoaminen). Näissä jonkun sana otetaan kritiikittömästi totena. Lisäongelmia tulee siitä, että vaikka nämä tahot olettaisi rehelliseksi, niin valtaosa koostuu kuitenin niistä lentäviksi lautasiksi tulkituista ilmiöistä. Ja niiden kohdalla huomataan, että vaikka sotilas kenties on harjaantunut havainnoimaan, hän ei kuitenkaan ole harjaantunut analysoimaan merkitystä ja sitä mikä ilmiön takana on. Kuuluisuus tai titteli ei vielä tee havaintojen tulkinnasta oikeanlaista.
2: Universumin suuruuteen vetoaminen. Tässä taustalla on ajatus että kun maailmankaikkeus on laaja, siellä syntyy varmasti elämää montakin kertaa. Näistä yksi voisi yltää maahan asti. Ongelmana tässä selityksessä on se, että tosiasiassa universumin etäisyydetkin tulevat vastaan. Tämä kaventaa sen todennäköisyyttä että avaruusolennot tulisivat juuri tänne.
3: UFO -näkemysten suosio. Eli kun moni ihminen uskoo, sen täytyy olla totta. Kuitenkin monesti on havaittu niinkin, että esimerkiksi netissä on pyörinut valokuvia joihin moni on uskonut. Mutta joiden takana on kuitenki ollut väärennös ja siihen on uskottu siltikin. Selvästi usko ei tarkoita samaa kuin näkemyksen oikeudellisuus.
3: Salaliittoteoriat salailusta. Nämä ovat siitä mielenkiintoinen, että ne eivät oikeastaan ole todiste avaruusolentojen puolesta, vaan selitys siitä miksi niistä ei ole todisteita. Tämänlaisissa ad hoc -selityksissä on tieteenfilosofin suuhun sellainen maku, että tässä yritetään isolla työllä selittää miksi vaikka kaikki todisteet viittaavat päinvastaiseen, olisi silti syytä uskoa juuri päinvastoin kuin mitä todisteet sanovat. Eli katsoa havaintoja ja sitten seurata niitä juuri sinne minne ne eivät vie.
4: Pelastusnäkemys jonka mukaan avaruusolennot antavat toivoa ja jos kypsymme, saamme heistä todisteetkin. Tässä vastustaminen nähdään epäeettisenä ihmiskunnan tuhoon ajamisena. Tässä voima tulee seurauksiin vetoamisesta. Ja mikä ongelmallisinta, se perustuu sellaisiin seurauksiin jotka tapahtuvat jos ja vain jos avaruusolennot ovat olemassa. Perustelu siis selvästi vetoaa niihin jotka uskovat avaruusolentoihin valmiiksi. Jos ei niihin usko, se näyttää naurettavalta satuilulla pelottelulta, jonka takana on haluttomuus kyseenalaistaa koko näkemystä.

Eli metodologialtaan avaruusolentojen kannattajat selittävät tieteenfilosofiaa yleisellä tasolla, mutta käytännössä heillä on eri metodit kuin mihin nämä yleiset periaatteet viittaavat. Lisäksi se, että jokin asia on mahdollista tutkia ja todistaa muuttuukin ikään kuin "mutkan takaa" samaksi kuin väite siitä että tässä ollaan jo onnistuttu.

Tälle on tosiaan hyvä laittaa kontrastiksi se, miten SETI taas on kuluttanut isosti vaivaa ensin metodologian kehittämiseen. Ja kuten LGM-1 näytti, se on valmis myös korjaamaan metodologiaansa. Se, että vanha metodi tunnisti pulsarit avaruusolennoiksi oli ongelma joka oltiin halukas korjaamaan. SETI ei myöskään korosta onnistumisiaan ennalta. Se etsii, mutta ei ole toistaiseksi löytänyt. Toisin sanoen SETI ei puhu aiheestaan tieteenfilosofian ja metodologian vastaan tullessa jonain abstraktiona, vaan se miettii miten niiden periaatteita voidaan käytännössä soveltaa tässä aiheessa. Ja sitten se tekee sen. Ja kun tämän metodin mukaiset vastaukset saadaan, arvioidaan onko tämä tulos seurausta puutteellisesta metodista vai todellisista avaruusolennoista. Se ei myöskään yritä väkisin etsiä rakeisia kuvia ja epämääräisiä monitulkintaisia anekdootteja joiden valossa se väittäisi taivaan älyn löytyneen.

Ja ironista on, että juuri tämä tekee siitä tieteellisen tutkimusohjelman, jolla saatetaan ehkä kenties joskus saada jotain tulostakin. Sen sijaan UFO -aktivistit jäävät anekdoottien tasolle ilman mahdollisuutta tuottaa luotettavaa "skeptisyydenkestävää" havaintomateriaalia aiheestaan. SETI ei ota onnistumista väistämättömänä mutta yrittää - ja juuri siksi se voi joskus onnistua. UFO -avaruusmiestematiikka taas on tuomittu sortumaan huonouteensa ; Kun he käyttävät huonoa metodiikkaa ja epämääräistä dokumentaatiotaan he eivät saisi tuotua esille näkemystään edes silloin kun todellinen avaruusolento todellisessa avaruusaluksessaan laskeutuu heidän pihalleen.

Kenties tämä onkin jo tapahtunut? Juttujen perusteella monta kertaa!

---

S.E.T.I. -projektin nimi tulee sanoista Search for Extra-Terrestrial Intelligence. Ilman yhtään ETI -ä jäljelle jää vain S.

Voidaanko historiaa tutkia?

Myersin "Pharyngula" blogissa näytettiin miten eräs teologi väittää että historia ei olisi tiedettä skientistien tiukkojen mallien mukaan. Perustelu tilanteesta menee seuraavasti "A huge number of factual claims are not scientifically testable. Many historical and autobiographical claims, for instance, are not repeatable, not publicly observable now or in future, and are not subsumable under any general law. We know that rational answers to many historical questions depend on general philosophical views, moral views, personal experience and judgment. There are no history laboratories. Much history, like much religion, is evidence-based, but the evidence is not scientifically tractable." Eli missään ei ole historialaboratorioita ja että historiaa ei voi toistaa.

Tämäntapainen väite siitä että menneisyyttä ei voida nähdä on hyvin yleinen. Kent Hovindin eräs slogan on kysyä esimerkiksi menneisyyteen sijoittuvaan evoluutioselitykseen tai yli 10 000 vuotta vanhan universumin kosmologiateorioihin seuraavasti "were you there?" eli esittää että historiaa ei voi tutkia kun siellä ei voi aikakoneen avulla käydä kurkistelemassa. Myersin lainaama edusti toki leppeämpää teologiaa.

Näissä historia tiivistyy usein pelkäksi auktoriteetteihin uskomiseksi. Että asiat vain katsotaan dokumenteista tai kirkonkirjoista. Kuitenkin tosiasiassa tiedetään että nämä eivät ole koko totuus ja itse asiassa valtaosa historiantutkimuksesta nojaa siihen että dokumentin provenienssi selvitetään ja tätä kautta seulotaan se, onko se aito ja miten hyvin se vastaa aikaansa. Vain näin kyseenalaistamalla voidaan esimerkiksi selittää hieroglyfien takana olevaa propagandaluonnetta selittää - ja tämän tajuaminen on kuulemani mukaan hyvin tärkeää kun tutkitaan egyptin historiaa.

Tämänlaisen argumentaation kaksi päätarkoitusta on esittää jompi kumpi seuraavista asioista:
1: Menneisyyteen sijoittuvan teorian denialismi. Tämä on tarpeen olipa sitten vastustamassa vaikkapa ilmastonmuutosta joka esittää trendejä menneisyydestä ja nykyisyydestä -tai Hovindin tapaan evoluutioselitystä tai kosmologiaa. Kun kiistää toisen teorian ytimen siitä ei tarvitse välittää.
2: Lupa luistaa erilaisista perusteluperiaatteista. Henkenä on tällöin "kun nuokin hyväksytään, miksi ei meitä". Myersin lainaama käytti tätä ensi sijassa. Mutta toisaalta vastaavaa Hovindkin voisi käyttää hyväkseen silloin kun hän selittää siitä miten älyä tutkitaan arkeologiassa joten hän voi tutkia sitä universumissa.

Kuitenkin tässä tilanne on hyvin erikoinen. Sillä tieteenfilosofisesti historiasta voidaan tietää yllättävänkin paljon. Tarkemmalla miettimisellä huomataan, että "toistettavuuden" käsite on vain ymmärretty historian tieteellisyyttä kyseenalaistavassa tekstissä hyvin omituisesti. Se on enemmän "arkijärjen mielikuva" toistettavuudesta kuin aitoa toistettavuuden puutetta.

Historioitsijoilla on varmasti oma osansa tässä väärinymmärryksessä. Sillä he eivät yleisesti ottaen opiskele kovinkaan paljoa luonnontieteellistä tieteenfilosofiaa. Näin he eivät välttämättä näe kaikkea hienoutta jota heidän menetelmillään on esille kaivettavissa. (pun intended.)

Historiantutkimuksessa ja arkeologiassa voidaan käyttää apuvälineinä matematiikkaa. Tässä on itse asiassa löydettävissä syy-seuraussuhteita. Esimerkiksi voidaan tarkastella erilaisia muuttujia joita paikalla on ollut. Nämä voivat olla hyvin monenlaisia. Esimerkiksi maantieteellisiä/ilmastollisia seikkoja, kuten alueen sijainti maapallolla ja onko siinä ympärillä minkälaista maastoa. Ne voivat olla infrastruktuuriin ja kansaan liittyviä, kuten väkilukuun tai muuhun vastaavaan liittyviä. (jne.) Näiden kohdalla kysymys on muuttujista jotka ovat eri kulttuureissa erilaisia. Ja näitä eroja voidaan arvioida. Voidaan huomata, onko jokin asia yleisempää jossain syissä kuin toisissa. Ja eri muuttujia verraten voidaan huomata että jotkin asiat korreloivat keskenään hyvin usein.
1: Itse asiassa vielä vakuuttavammaksi tilanteen saa, kun tarkastelee mitä muuttujan vaihtuminen aikaansaa ; Tiedetään että jossain tilanteessa on käynyt muutos (vaikka maanjäristyksestä lähtien) ja tällä on ollut tiettyjä vaikutuksia. Ei ole välttämättä kovin vakuuttavaa jos löydetään pelkkä yhteys. Sillä asian muutoksen aikaansaamat tilojen vaihtumiset ovat vakuuttavampia ; Muutoksen syytä ei ole järkevää etsiä jostain joka on pysynyt samana, vaan siitä mikä on muuttunut.
2: Lisäksi hyvin erilaisten kulttuurien päätyminen samantapaiseen tilanteeseen auttaa ; Jos kulttuurit tekevät samantapaisia asioita ja niissä on vain muutama analoginen piirre, ovat nämä analogiset piirteet luultavasti olennaisia. Kun muutoin hyvin erilaisesta lähtöpisteestä päädytään tekemään samantapaisia asioita, on näiden samanlaisten piirteiden joukossa varmasti jotain olennaista jotta kulttuuri voi tämänlaisia tehdä ja rupeaa myös tämänlaisia tekemään.

Tämä itse asiassa tarkoittaa sitä että historioitsijat voivat käyttää korrelaatioita ja kausaatioita hyvinkin monimutkaisella tavalla. Mutta haasteeksi jää tietysti myös se mainittu toistettavuus. Tämä on historiantutkimuksessa mahdollista. Sillä toistettavuus on sitä, että uusien havaintojen löytymisen on sovittava sitä. Tällöin varmistetaan että olemassaolevia havaintoja ei vain soviteta teoriaan, vaan että teoria ennustaa ennalta myös sellaista mitä ei ole vielä tapahtunut. Tähän taas on ihan oikeasti kaksi tietä;
1: Selitys ennustaa mitä löydetään ja mitä ei löydetä tulevaisuudessa. Historian ja arkeologian kannalta onkin riemuisaa, että kaikkia kohteita ei ole vielä keksitty ja kaivettu maasta. Toistettavuus syntyykin tällöin siitä, että teoria mallintaa tulevaisuudessakin saatavia löytöjä.
2: Tulevaisuus näyttää. Eli historian kaavan oletetaan toimivan jotenkin samalla tavalla nykyaikanakin, ja tähän saadaan sitten jonkinlainen koeaineisto. Näin historia voi todellakin ennustaa joitain asioita "huomispäivästä".

Historiallinen näkemys voidaankin siksi vahvistaa monellakin tavalla. Ne eivät ole pelkkiä spekulaatioita. Itse asiassa jopa luonnontiede fysiikka ottaa kantaa menneisyyteen juuri sen takia että ajassa havaitseminen ei ole ainut asia. Asiat tekevät tietynlaisia muutoksia ja tästä jää merkkejä luontoon. Geologit taas eivät hekään ole tilassa jossa asteroidi-impakti täytyisi toistaa sellaisenaan jotta voitaisiin sanoa jotain asteroidi-impaktin vaikutuksista. Iskusta jää merkkejä luontoon ja kraaterit voidaan nähdä silmällä. Kraaterin avulla voidaan jopa laskea kuinka suuri massa ja voima on ollut kivellä joka kuopan on aikaansaanut - vaikka asteroidi olisi sirpaloitunut laajalle ja höyrystynyt iskun kuumuudessa ja muuta ikävää niin että siitä ei välttämättä löydetä kuin rippusesti osasia kuoppa kertoo.

Historian tutkimus onkin itse asiassa komparatiivista. Historiassa on paljon tapahtumia ja niitä vertaamalla saadaan ihan oikeasti ilmi yhteyksiä.
1: Evoluution puolella tämän ymmärtäminen on tietysti sujuvaa, sillä evoluutioteoria ennustaa esimerkiksi sen Gouldin tapaisen asian "kambrikaudella ei ole nisäkkäitä" - joka on falsifikaatiokriteeri koko teorialle, vaikka aiheena onkin historia ja sen tapahtumat! (Falsifioitavuus taas on maineeltaan leimallisesti luonnontieteellinen kriteeri.) Evoluutio ennustaa siksi pakosti maantieteellisen alueen josta niitä olisi etsittävä sekä sen ajan jossa niitä olisi löydyttävä. Tässä asia sidotaan esimerkiksi erilaisiin ajoitusmenetelmiin, joiden "sattumalta" olisi osuttava juuri oikein. Se olisi epätodennäköistä, joten se että nämä kaksi sopivat hyvin yhteen tarkoittaa sitä että ne molemmat ovat todennäköisesti tosia. Jos ne olisivat mielivaltaisia, niin olisi varsin omituista että ne sopisivat niin pirun hyvin yhteen monien eri muuttujien mukanaollessa..Ylläoleva käsittely selvästi näyttää että luonnontieteellisestikään ajatteleva ei suinkaan suoralta kädeltä kiellä historiantutkimusta. - Itse asiassa päinvastoin, historiantutkimus voidaan hyvinkin nähdä jonain johon luonnontieteellistä ajattelua on tavattu levittää aina! Historiaa leimaa humanistinen maine ja se onkin ihmistiede, humanistinen tieteenala. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se olisi jotenkin tieteenfilosofisten työkalujen ulkopuolella. Tieteenfilosofia ei koske pelkästään luonnontieteitä, ja itse asiassa jakoa ihmistieteisiin ja luonnontieteisiin voidaan jopa pitää keinotekoisena. Quinelaisena tieteenfilosofiana korostan konsilienssia ; Näin historian on oltava yhteennivottua esimerkiksi maantiedon kanssa.
1: Aiemman esimerkkini luonnonhistoriaa penkova evoluutiopohjainen paleontologia haki esimerkeissäni konsilienssia fysiikkaan koska siellä taustateorioina ajoitusmenetelmissä on esimerkiksi tiettyjen radioaktiivisten aineiden puoliintumisajat. Ja apuna on myös maantieto, koska lajit muuttuvat ja vaeltavat vain rajatusti sen takia että maantieteelliset yksiköt tarjoavat esteitä - esimerkiksi Australian kohdalla isolaatio olennainen osa selittämässä pussieläinten keskittymää. Jos kengurun evoluution selittäminen pitää sisällään Araratvuoren fossiileja ja hyppimistä ajasta toiseen eri mantereille, on selvää että se olisi evoluutioteorialle iso ongelma.

Teologian kohdalla tilanne on vakavasti ottaen se, että sitä ei suinkaan kielletä periaatteessa. Vaan se, että transsendentin käsite - jonka tapaiseen logiikkaan valtaosa teologiassta nojautuu - on määritelty sellaisiksi että niitä ei voi tutkia. Niistä on määritelty eitieteellisiä, ei järjellä lähestyttäviä. Näin ollen niitä ei kielletä suoralta kädeltä "naturalistien toimesta", vaan "supernaturalistist" itse kieltävät Jumalan tutkimisen sisältä käsin omissa määritelmissään. Näin teologia ei hae apua fysiikasta, eikä Jumalateorioita yritetä falsifioida vaikkapa ajoitusmenetelmiä apuna käyttäen. Näin ollen siinä missä historioitsijoilla on "eräänlaisia laboratorioita" kaivauksillaan, teologeilta tämä puuttuu. - Vertaus "kun annatte noille niin antakaa meillekin" muuttuu silloin suorastaan virheelliseksi väitteeksi koska verrattaviksi laitetut asiat ovat olennaisilta ominaisuuksiltaan epäanalogiset.
1: Huvittavinta on tietysti se, että hyvin usein kreationistit ja leppoisammat teologit lähtevätkin rakentelemaan hyvinkin erilaisia ihmisten intentioihin perustuvia teoretisointeja. Kreationistit selittävät innolla miten kristillinen ajattelu johtaa tieteelliseen kehitykseen. Tämä on historiallinen teoria. Ja tämä sidotaan sihen vaikeiten mallinnettavampaan ; Ihmisen syvimpiin intentioihin. Myös postmodernismin vaikutus erittäin eifundamentalistisessa teologiassa on johtanut vastaavaan. Näin historian tieteellisyyttä vastustetaan koska pelätään "maantiededeterminismiä". He vastustavat tiettyjen asioiden tieteellisyyttä ja leimaavat stereotyyppisiksi ja "determinoiviksi" tietyt aiheet.
2: Tulee miltei mieleen ne humanistit jotka vastustavat sitä että geeneillä olisi mitään vaikutusta käyttäytymiseen ja pitävät tätä valinnanvapauden murskautumisena, mutta jotka kuitenkin joista on ihan OK determinoida ihmisen kohtalo vaikkapa kotikasvatukseen tai ihmisen kannattamaan maailmankuvaan, aivan kuten nämä sitten determinoisivat vaikkapa sen minkälaisia luonnontieteellisiä teorioita heidän päähänsä putkahtaa. Irigaray determinoi hypoteesinmuodostuksen mieskuvaan ja katsoo että naisen määrittely determinoisi onnistuneen turbulenssiteorian puolesta. Kreationisti determinoi että evoluutioteorian kannattaminen johtaa kansanmurhiin ja esittää että tästä on syy-yhteys Hitlerin juutalaisvainoissa. Ja niin edespäin. Ja heistä nämä eivät ole vain mielivaltaisia mielipiteitä vaan järkeviä teorioita.

Luonnontieteilijöiltä teologit vaativat likimain aina nöyryyttä. Tässä selitetään sitä että luonnontieteilijän asiantuntemus ei yletä teologian puolelle, koska oppialat ovat niin erilaiset. Kuitenkaan tämä osaamismuuri ja ymmärryshorisontti ei koskaan ole ongelmana kun teologi lähtee selittämään asioita siitä mitä luonnontieteilijät ja tieteenfilosofit sanovat esimerkiksi historiasta. Vaikka juuri heidän kohdalla vastaan tulee yllättävän usein se, mikä tässäkin esiin nousi. Heillä näyttää olevan varsin heikosti jäsennetty kuva siitä mitä nämä heidän kritisoimansa asiat oikein pitävät sisällään. He moittivat toistuvasti asiaa jota eivät tunne. Ehkä siksi että tuntemattomaan kannanottaminen on heidän leipälajinsa. Valitettavasti tässä näkyy miten arvailuksi tilanne tässä kohden menee

Merkitsemisen ihmeelliset hyödyt

Tieteellisessä kirjoittamisessa käytetyt metodit kirjataan ylös usein yllättävänkin tarkasti. Tämä voi sinällään olla yllättävää, koska peruskäsitteet ja perusmetodit on itse asiassa opiskeltu siinä vaiheessa kun ollaan tiedemiehiä, jotka taas ovat tietellisen tutkimuksen kirjoittamisen yleisö.(Popularisoinnit ovat yksinkertaistuksia joita ei tehdä tiedemiehille vaan maallikoille. Tämä yleisöero muuttaa sen mitä kirjoitetaan, yleisöllä on siis valtava voima käytettyyn retoriikkaan.)

Joskus tarkkuus tuntuu jopa väsyttävältä. Tuntuu houkuttelevalta vain katsoa mikä on tutkimuksen aihe, katsoa karkeasti perussysteemi, ohittaa suurin osa mekaanisesta ohjeistuksesta jonka reseptillä kokeen voi uusintaa. Ja lukea sitten johtopäätökset. Kuulemman mukaan moni ammattitutkija tekeekin näin, etenkin jos tarkoituksena on vain seurata alan kehitystä. He ovat lukeneet "kokeen rakennusohjeet" niin usein että heidän ei tarvitse panostaa siihen osioon hirmuisesti.

Kuitenkin tarkkuus on periaatteessa hyödyllinen, vaikka se kenties aliarvioikin yleisöä hieman. PZ. Myers nimittäin näytti miten erikoinen tilanne Intelligent Designin eräässä projektissa oli käynyt. Axe ja Gauger olivat ottaneet erään (toisten tekemän) tutkimuksen johon he tekivät metatutkimusta (tämä on tarpeeton kuvaus tottuneille, ID:läiset tekevät aina näin, eivät ilmeisesti vuosien supertieteensä kehittämisen jälkeenkään parempaan kykene).

Analyysissä oli vain yksi iso virhe. Se olisi toki osoitettavissa esiin normaalin tieteellisen keskustelun kauttakin. Virhe ei ole edes mutkikas tai vaikeatajuinen. Jos alakoululainen näkee että vaikka nobelistitiedemies laskisi 2+2=5 alakoululainen silti tietäisi että tässä supetiedemiesnobelisti teki laskuvirheen. Ja tätä asiantilaa ei muuta puheet vainosta. Mutta monesti asiat on helpompi huomata kun ne on kerrottu. Siksi vahingossa fiksukin voisi tehdä joskus pienen lipsahduksen.

Mutta jossain menee raja, jossa tämänlainen armeliaisuus ei ole enää mahdollinen. Itse asiassa on olemassa raja, jonka jälkeen tämänlaisen armeliaisuuden osoittaminen on idioottimaista idiotismin halaamista. Ei viisautta joka sietää typeryyttä vaan typeryyttä joka kannustaa typeryyteen vaikka tietää sen olevan typeryyttä.

Mutta oleellisemmalla tasolla esiinlaitto kertoo siitä miten koko keskustelu on itse asiassa käyty ennakkoon, jo ennen kuin Axen ja Gaugerin kirjoitusta oli edes alettu kirjoitettamaan. "The tactical error is that right there in the very first paragraph of their paper, Carroll, Ortlund, and Thornton point out the fallacy of what the creationists were doing." Koska meta-analysoituun tutkimukseen oli kirjattu tarkasti ylös se, mitä tehdään ja on lisäksi kerrottu enemmän ja kerrottu mitä tieteellisiä virheitä tällä on kierretty, johti siihen että viitattu paperi kumosi eksplisiittisesti paperille painettuna perustelujen kanssa täsmälleen sen, mitä kreationistit väittivät sen tarkoittavan ja kertoivat myös miksi näin on.

Ensin sitä voisi onnitella hyvin tehdystä tutkimuksesta, kun ennakkoon osaa huomata aukkoja joihin jotkut huonot lankeavat, on se jonkilaista viisautta. Mutta sitten tajuaa että tosiasiassa se, että tekstin esillelaiton jälkeen tähän samaan langetaan, se viittaa jo siihen että tämä huomio ei olekaan mikään tutkijoiden ansio. Vastakkain on jokin, jonka (1) tehtävänä on manipuloida ja valehdella niin että vaikka tutkimus suoraa näyttää että logiikka on huonoa, sitä käytetään silti koska luotetaan että ignorantti kansa nielee viitteitä tutkimatta asiantilan (2) analyysintekijät ovat niin inkompetentteja että heidän sisälukutaitonsa ei riitä tekstinymmärtämiseen ja neuroninsa eivät kykene suorittamaan edes yksinkertaista loogista implikaatiota, edes silloin kun siihen ohjataan kädestä pitäen tutkimuksen ensimmäisiin lauseisiin laittaen.

Ja koska se oli ensimmäisessä lausessa, se tarkoittaa sitä että jokainen joka on ottanut Intelligent Designin analyysin vakavasti ja tarkistanut lähteen ja logiikan ajatuksella, ovat taatusti huomanneet tämän asiantilan. Siksi voidaan sanoa että joka ikinen kreationistinen taho joka on kyseiseen Axen ja Gaugerin tuotokseen viitanneet, ovat joko inkompetentteja tai valehtelijoita. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ID :läisten omaa julkaisulaitosta "Bio-complexity", jonka he pistivät pystyyn, kun tiedemiesten vertaisarvioinnit eivät päästäneet heidän tutkimuksiaan läpi. He rakensivat siksi oman, joka hyväksyy ne joita tiedemiehet eivät. He pitävät tätä heidän omana vertaisarviointinaan, ja vähintään yhtä hyvänä kuin muidenkin tiedemiesten vertaisarviointia. (He ovat omien sanojensa mukaan visionäärejä ja uuden voittoisan paradigman esitaistelijoita, informaatiotieteen uusNewtoneita ja muutenkin hyviä veikkoja. Ja vaatimattomia ja nöyriä koska uskovat Jumalaan ja kaikkea. Siitä laatu.)

Tämä kyseinen Axen ja Gaugerin tutkimus oli läpäissyt vertaisarvioinnissa itsensä ID -guru Michael Behen seulan.
1: Tästä voimme päätellä miksi tiedemiesten tutkimuslaitokset eivät päästä ID -tutkimuksia läpi ; On selvää että tämänlaiset perusvirheet eivät mene luokkaan "hyvälaatuisia supertiedemiehiä vainotaan" vaan viittaavat siihen että "inkompetentti roska jätetään sinne minne kuuluu".
2: Tästä voimme päätellä miksi ID guru Michael Behen ID -tutkimukset eivät mene vertaisarvioinnissa läpi. Hän kenties osaa tehdä jotain muuta tutkimusta jossakin. Mutta tämä kyseinen aihe näyttää sumentavan hänen nerokkaan superälynsä oivalluskyvyn ja peruskiriittisyyden. Jopa lukutaidon.

Itse asiassa, olipa Axen ja Gaugerin tutkimuksia sitten kehunut kuka tahansa, näihin tahoihin kannattaa jatkossa soveltaa ns. tiukennettua lähdekritiikkiä. He eivät evidenlty osaa.

Puutteellisten havaintojen vallitessa (Onko meillä muka muuta?)

On joskus jopa tavallista, että kun tehdään tutkimusta, on joukossa aina jotain yksittäisiä kohtia jotka eivät onnistu. Näin mitatusta tilanteesta ei saada kaikkia havaintoja. Tämä on jotain, johon voidaan reagoida järkevästi.

Ehkä yksinkertaisin tapa on tehdä poistoja:
1: Poistetaan koko muuttuja koko kokeesta. Tämä on järkevää etenkin jos havaintoja puuttuu paljon. Jos aineistossa on muita tarkasteltuja muuttujia, se ei vielä pilaa koko tutkimusta. Tämä ratkaisu on tosin melko radikaali, sillä kokeesta jätetään pois tarkastelukulma. Kuitenkin tätä kautta otoskokoa ei välttämättä tarvitse pienentää yhtään. Ja jos mittaaminen on jonkun tietyn muuttujan kohdalta hankalaa ja siihen tulee paljon virheitä, tuntemattomat tiedot keskittyvät helposti juuri näihin muuttujiin ja silloin voi olla "välineellisistä syistä" ihan fiksua jättää koko muuttuja johonkin toiseen tutkimukseen tai toiselle tutkijalle.
2: Poistetaan koko havainto joka on puutteellinen. Tämän ongelmana on se, että otoskoko pienenee, mikä vaikuttaa tutkimukseen. Lisäksi tämä on riski otoksen satunnaistamiselle. On nimittäin mahdollista että mittausvirheet eivät jakaudukaan tasaisesti koko aineistoon vaan keskittyvät johonkin kohtaan. Tällöin rakentuu helposti huomaamatta näkymättömiin ja piiloon jäävä systemaattinen virhe. Joka on itse asiassa huolestuttava tilanne.

Kuitenkin melko usein puuttuvat havainnot eivät ole ylitsepääsemätön ongelma, vaan tarjoaa tilaa "hyville akateemisille arvauksille";
1: Puuttuva tieto voidaan olettaa muun aineiston kautta. Kun otetaan esiin kaikki tunnetut muuttujat, ja laitetaan puuttuvan tiedon kohdalle näiden keskiarvo, mittaustuloksen puute ei muuta keskiarvoa. Otoskoko ei muutu, mutta valitettavasti tämä johtaa väistämättä hajonnan pienenemiseen ja painottumiseen kohti keskiarvoa. Yleensä tämä tarkoittaa myös aineistossa olevien korrelaatioiden heikkenemistä.
___1.2: Keskiarvo voidaan toki ottaa myös ryhmän kautta. Usein aineisto voidaan jakaa eri luokkiin. Ja silloin tuntematonta ei oteta koko aineiston keskiarvosta vaan sen oman luokan keskiarvosta. Tämä ratkaisu tekee luokitelman sisällä saman minkä keskiarvon koko aineistosta teki aineistolle. Mutta samalla se korostaa eri luokitelmaryhmien välisiä eroja.
2: Toinen tapa korvata tulos on ottaa edellisen havainnon arvo tai arpoa aineiston satunnaisen yksikön arvo. Tällöin hajonta eikä keskiarvo muutu. Toisaalta tätä keinoa käyttäen puuttuvan tiedon kohdalle voidaan laittaa useitakin vaihtoehtoisia tuloksia.
3: Lisäksi koko aineisto voidaan laittaa tarkempaan tilastolliseen tarkasteluun jolloin otetaan huomioon kaikki tiedot joita kahdella muuttujalla muussa aineistossa on keskenään. Tällöin rakennetaan erilaisia korrelaatiomatriiseja. Näidenkin seurauksena aineiston otoskoko tavallisesti pienenee, koska analyysistä poistuu havaintoja "hallitusti". Kuitenkin tässä poistuu yleensä paljon vähemmän dataa kuin suoralla kädellä tehdyllä poistamisella. Menetelmä on tosin myös mutkikkaampaa ja vaatii enemmän laskentaa.

Minunkaltaiselle kokonaisvaltaiseen tieteenfilosofiaan = konsilienssin ja koherenssin merkitystä korostavaan lähestymistapaan tämä perusmetodologia tarjoaa eräänlaisen työkalun. Esimerkiksi Duhemin-Quinen teesin mukaan falsifiointitilanteessa on tehtävä muutoksia jotka muuttavat kokonaisuutta vähiten. Tämä tapahtuu aineistonkäsittelyssä monella tavalla ja on houkuttelevaa ajatella että ne toimivat konkreettisesti sovellettavana apuvälineenä, jotka itse asiassa tekevät juuri tätä. Kun aineistossa puuttuu mittaustulos, oletetaan että aineiston mittaustulos on ollut jotain, ja sitten arvataan muun aineiston kautta mitä se todennäköisesti on.

Tässä ei siis lähdetä vaikka olettamalla asian todennäköisyydeksi 50%, josta poikkeaminen vaatisi tietoa joka kumoaisi tämän tilan. Samalla korostuu että mikään valinta ei tapahdu tyhjiössä. Mikä tahansa asia voidaan joutua muuttamaan. Mittausvirheen hoitamisen kaltaiset työkalut tarjoavat mahdollisuuden selvitä epätäydellisyydessä ja epätiedossa tavalla joka ei ole vain asian todennäköisyyksien päättämiseen ennalta. Näin vapaus premissejentekoon pienenee ja jotkut oletukset muuttuvat paremmiksi kuin toiset taas eivät.