Kuka Kussa Kulloin

Moni kirjoittaa hyvin epämääräisesti ; Sitä viitataan hyvin epätarkasti johonkuhun kasvottomaan henkilöön, joka tavallisesti tiivistetään yhteen ominaisuuteensa, kuten uskonvakaumukseen. Tämä voi olla toki ymmärrettävää. Esimerkiksi itse olen ollut sen verran monessa keskustelussa että nettisivustolla, että takaisinetsintä voi olla hyvinkin vaikeaa. (Yksi syy kirjoittaa blogia aktiivisesti ; Tämä takaisinhaku helpottuu.) Tätä kautta argumentit anekdotisoituvat. Rakentuu kertomus siitä miten joku on jossain sanonut jotain.

Mitään haittaa tästä ei tietysti ole, jos argumentit ovat hyvin yleisiä jossain tietyssä ideologiassa. Silloin valittu luokka ei ole henkilön näkemyksen latistamista yhteen ominaisuuteen, josta sitten ylilyödään koko kyseisen ajatusmaailman kannattajiin. Sen sijaan tässä kasvottomuus on vain viittaamista yleisesti tunnettuun. Lähdekritiikissäkin tunnetaan pääsääntö, että lukiokirjatasoisiin faktoihin ei tarvitse lähdettä. ~ Jos väittää että sorsa on lintu, ei tarvitse viitettä tähän tietoon. Sen pitäisi olla ilmiselvää joka tapauksessa.

Näin on kuitenkin yllättävän harvoin. Usein tekstistä tekee mielenkiintoisen ja tarpeellisen ja lukemisen ja reaktion arvoiseksi nimenomaan se uusi materiaali mitä siihen on liitetty. Yleissivistys on se, mitä käsitellään ja logikka se, mitä käsitellään. Ja tässä tilanteessa pelikenttää määrittää tietotekniikasta tuttu "garbage in-garbage out" ; Eli jos lähtöfaktat ovat vääriä tai vääristyneitä, lopputulos on vain tuurilla osuvaa. Logiikassa kenties riittää että premisseistä seuraa johtopäätös, mutta useimmiten keskustelijat puhuvat nimenomaan maailmasta. Silloin on tarkistettava paitsi logiikan rakenne, niin myös se, ovatko premissit juuri sellaiset kun on sanottu.

Nettiympäristössä tätä tapahtuu ja jossain määrin siinä onkin hyvä "antaa vähän löysää". Vasta jos väitteet ovat epäuskottavia tai selvästi epäoleellisia, tai jos ne pitävät sisällään uutta opittavaa, kannattaa kysäistä että missä tähän 0n lähde. Jotta voi tarkistaa että sanominen on todella sanottu, että sanoja on oleellinen osa kyseistä keskustelukenttää eikä vaan joku yksittäinen epäoleellinen hörähtelijä, ja että teksti nyt vaan on niin mielenkiintoista että sitä haluaa sukeltaa suoraan tiedon alkulähteille.

Kriittisen tarkastajan kannalta anekdotisoituminen ja epämääräistyminen on tietysti sitä että hirveän paljon olennaista jätetään auki.

Tästä valittelee esimerkiksi feminismin ilmenemistä googlehauissa tutkaileva ; "Kymmenen ensimmäisen tuloksen joukossa on pakollisen wikipedia-artikkelin lisäksi peräti kaksi henrylaasasta sekä joukko asiasisällöltään epäoleellisia foorumikeskusteluja ja äijäblogeja. Wikipedia-artikkelia lukuunottamatta lähdelistaukset ja -kritiikit puuttuvat kaikista, ja sisältö on pinnallisesti tutkimalla tuotettu hyvin vahvasti miesasialiikkeen näkökulmasta." On tietysti helppoa viitata sanomiseen epämääräisesti esittämällä että "femakot sanoo tälläsiä". Kun sitä ei ole sidottu tarkkaan kohteeseen, ei kriittinen lukija kuitenkaan voi tarkistaa löytyykö tälläistä lausujaa mistään.

Minun tapani käyttää melko runsaasti linkkejä, myös niihin paikkoihin joista en pidä, on minulle eräänlainen kunnia -asia. Sillä tähän liittyy vanha lähteistämisen idea. Linkki on aina myös viittaus. Siinä missä eräs ajankohtais(historia)kirjasarja nimeää itsensä olennaisilla sanoilla "Mitä Missä Milloin", linkittäminen kertoo aina että "Kuka, Kussa, Kulloin". Lähdekritiikki onkin apuna silloin kun tarkastellaan argumentaation osuvuutta. Olkiukotteleva vääristely ja epätarkkuus kasvaa, kun niitä ei voi tarkistaa. Ja argumentaatioketjun kannalta olennaiset yksityiskohdatkion on helppoa ohittaa ja ne voivat rehelliseltä kriitikoltakin jäädä huomaamatta ja unohtua. Siksi tarkistamisen kannalta linkittäminen onkin hyvin tärkeää. Vain sen avulla voidaan tarkistaa että jonkun tahon mielipiteistöstä todella löytyy tämänlaisia väitteitä.

On hyvin houkuttelevaa jättää linkittämättä. Esimerkiksi Google laittaa arvoa hakutuloksissa linkkien kautta. Näin ollen jos kirjoitat kriittisen arvioinnin jostakin näkemyksestä, samalla sinut ikään kuin pakotetaan mainostamaan ja tätä kautta tukemaan moittimaasi tahoa. Sama ongelma on tietysti ollut kritiikissä muutoinkin ; Jotta voisit kritisoida esimerkiksi jotain kirjaa, on se ensin käytännössä hankittava koska vain sitä minkä tuntee voi kritisoida asiallisesti.

Näin onkin varmasti houkuttelevaa tehdä kuten minun blogissa kommentoimassa käynyt kommentoi ja oikeutti linkittämistä ja linkittämättä jättämistään netiketillä ja sillä että hänen viittaamansa lausunto oli vain niin huono että ei halua että kukaan sitä lukee. Näillä perustein hän esitti että jos on kiinnostunut argumentaatiosta, niin "luulisi riittävän, että poimin pelkät kasvottomat argumentit, vastaan niihin ja sillä hyvä." Hän korosti että hyvät internetinkäyttötavat, netiketti, ei vaadi linkittämistä. Hän siis keskusteli hyvistä tavoista ja kohteliaisuudesta. Netiketti on tietysti varsin epämääräinen käsite, koska jokaisella on siitä mielikuva eikä oikein mikään taho ole tehnyt siitä virallista kokoonpanoa. Mutta ainakin minun maailmassani lähteistäminen ja tarkkuus ovat tärkeitä. Hyvät tavat eivät niitä välttämättä vaadi, mutta argumentaation hyvyys kärsii hieman jos niitä ei ole. Jos on kiinnostunut argumentaatiosta, tietää että "kasvoton argumentti" mahdollistaa olkiukottamisen, eli argumenttia vääristellään matkan varrella ja sitten tätä uutta versiota moititaan kenties ihan osuvasti ja kuvitellaan että alkuperäinen argumentaaatio tästä kumoutuu ; Olkiukko ei näy argumenttirakenteesta millään muulla tavalla kuin vertailussa alkuperäiseen. Joskus ihminen tekee virheitä, ja rehellisyys ja avoin varmistamisen henki vaativat sen sijaan linkittämistä.

Minua tämänlainen ei kiinnosta yhtä paljon kuin ns. argumentatiiviset ja perustelun syyt. Kun sitä väittää kaikenlaista, kannattaa olla tarkka jotta voi vain sanoa että "on sanottu, on olennaista". Lähteistämistä ja linkittämistä jotta voidaan vakuuttua siitä että on joku henkilö joka on todella sanonut jossain jotakin joskus. Takaisinkelausta tarvitaan osuvuuden varmistamiseksi. Jos argumentit on viety sieltä oikein, sen pitäisi olla sillä hyvä että joku voi linkin takaa käydä asian tarkistamassa.

Pieni maailma - Kuuden ketju.

Nykyisin verkostoja on joka paikassa. On internettiä ja verkostomarkkinointia. Luonnossa ei ole niinkään ravintoketjuja, kuin monimutkaisempaa kiertoa kun "energia virtaa systeemin läpi mutta aineet kiertävät", ja puhutaankin ravintoverkoista. Yritykset ovat toisiensa kanssa tekemisissä, ja ihmisetkin. Kenties tämän vuoksi matemaattista graafiteoriaa on käytetty apuna kun on haluttu selvittää yhteisöjen toimintaa ja jopa ennustaa ihmisen kollektiivista toimintaa.

Verkostojen tutkimus alkoi 1700 luvulla, kun matemaatikko Leonhard Euler ratkaisi Köningsbergin siltaongelman, jossa tavoitteena oli löytää reitti joka kulkee jokaisen sillan kautta kerran, mutta ei koskaan käytä samaa siltaa kahdesti. (Euler valitettavasti osoitti että tälläistä reittiä ei ole. Et siis voi kunnioittaa hänen saavutusta juoksentelemalla silloilla.) Kuitenkin valtaosa aiheeseen liittyvästä matematiikasta tehtiin vasta 1900 -luvun puolivälissä kun Paul Erdős ja Alfred Renyi kehittelivät abstrakteimpia verkkoja käsittelevää matematiikkaa jossa käsitellään solmuja eli noodeja (yleensä piirretty piste) joita on yhdistetty linkeillä (viivoilla), joista syntyy erilaisia verkkoja joissa on sallitut yhteydet. Tämä lopullinen kuva on graafi:
1: Tämä ei ole mikään ihme, koska verkostojen laskeminen jossa on paljon solmuja sisältää valtavasti laskentaa. Esimerkkitapauksena tälläisestä voisi sanoa ns. kauppamatkustajan ongelmaa, jossa pitää etsiä reitti joka alkaa ja päättyy samaan pisteeseen, käy tietyn monen kaupungin läpi ja on lyhin reitti joka tekee tämän. Sen ratkaiseminen on eräänlainen lyhimmän ketjun metsästys, joka on laskennallisesti erittäin työläs. Sille ei ole helppoja ratkaisuja, ratkaisu saadaan kun kokeillaan kaikki mahdolliset reitit ja katsotaan sitten mikä niistä oli lyhin. Tietenkin suuri osa verkostolaskuista ei ole näin monimutkaisia. Mutta se kuitenkin kertoo osaltaan siitä, miten hankalia ratkottavia asioita verkostoihin liittyvät asiat ovat.

Kenties kuuluisin verkostoihin liittyvä näkemys on ns. "six degrees of separation" tai "kuuden ketju". Sen mukaan kuka tahansa tällä planeetalla on yhteydessä kehen tahansa toiseen ihmiseen ketjulla joka on korkeintaan 5 askelta pitkä. Ajatuksen kehitti vuonna 1929 Frigyes Karinthy, ja se oli osana novellia nimeltä "Chains."
1: Tälläisten verkostojen pituuden tutkimiseen on toki panostettu jonkin verran kaunokirjallisuutta syvemmin: Stanley Milgram teki postilaatikkokokeen, jossa Nebraskassa asuvia ihmisiä kehotettiin lähettämään paketti tutuilleen. Paketti piti sitten postittaa eteenpäin, mutta tässä oli mukana myös peli: Tavoitteena oli saada paketti tietylle postimeklarille. Kaikki paketit saapuivat perille korkeintaan viidellä postituksella.
2: Lisäksi maailmassa esiintyvien, konkreettisten verkostojen, tutkimiseen on oman erikoisen osansa antanut näyttelijä Kevin Bacon -fanittaminen ; Syynä on se, että hän oli osana monessa elokuvassa 1990 -luvulla. Eräät pennsylvanialaiset opiskelijat keksivätkin eräänlaisen leikin, jossa oli tavoitteena yhdistää joku näyttelijä Kevin Baconiin mahdollisimman lyhyellä tavalla. Tämä kasvoi ja siitä kehittyi tutkimusohjelma, jolla on olemassa nettisivutkin. Käytännössä voi sanoa että lähes kaikki elokuvanäyttelijät voidaan liittää toisiin elokuvanäyttelijöihin verkoston kautta. Syynä on se, että he kaikki eivät ole näytelleet vain vakioporukan kanssa, vaihtamatta elokuvassa mukana olevaa näyttelijäkaartia lainkaan. Kun näin ei tehdä, syntyy esimerkiksi sellainen kytkös, että Penelope Cruz yhdistyy Baconiin Tom Cruisen kautta, vaikka ei ole suoraan näytellytkään hänen kanssaan.

Konkreettinen ja matemaattinen yhdistettiin, kun Duncan Watts ja Steven Strogatz saivat Natureen läpi jutun "Dynamics of 'Small World' Networks". Esimerkiksi Tom Siegfried pitää tätä artikkelia lähtölaukauksena vakavalle verkostojen tutkimiselle. Havaittiin että verkostoja on muutamanlaisia:
1: Säännöllinen verkosto on esimerkiksi sellainen, jossa kytkökset ovat lähelle. Tällöin kauas verkostossa pääseminen vaatii paljon askelia. Sillä on kuitenkin suuri rypäytymistodennäköisyys, eli jos A on yhteydessä B:hen ja B on yhteydessä C:hen, on todennäköistä että A on yhteydessä myös C:hen.
2: Satunnainen verkosto sisältää "pienen maailman", koska sotkuisen näköinen satunnaisverkosto on sellainen että siinä yleensä löytyy lyhyt reitti paikasta kuin paikasta toiseen. Tässä rypäytyminen on melko epätodennäköistä. Se että A on yhteydessä B:hen ja B yhteydessä C:hen on vain harvoin "todennäköisyydestä huolimatta, ei sen ansiosta" yhteydessä A:han.
3: Verkosto, jossa lainattu molempien ominaisuuksia; Siinä on siis sekä säännöllisen verkon ja satunnaisen verkon ominaisuuksia. Tässä linkit ovat yleensä lähelle, mutta siinä on harvakseltaan kauas johtavia linkkejä, ja tämän seurauksena on myös se, että vähällä määrällä askelia päästään melko pitkälle. Toisaalta se silti rypäytyy melko suuresti.

Verkostojen ominaisuuksia voidaan käsitellä ja laskea. Ja tätä voidaan soveltaa näyttelijöihinkin: Jotkin yleiset ja paljon näytelleet näyttelijät toimivat verkoissa ikään kuin liimana: He ovat tekemisissä suuren määrän muiden näyttelijöiden kanssa ja heidän kauttaan se ei enää ole pelkkä satunnainen joukko saman ammattikunnan edustajia. Sitä kautta sellainenkin näyttelijä jolla on ollut yksi pikkurooli voi hyvinkin olla yhteydessä toiseen aivan toisessa elokuvassa näytelleeseen pikkutekijään, kollegaalisessa yhteydessä. Eikä yhteydet ole välttämättä edes kaukana. Kuitenkaan tämä ei tarkoita että "kuuden ketju" olisi fakta. Itse asiassa ennuste sanoo ainoastaan sen, että on todennäköistä että lyhyt ketju henkilöstä toiseen löytyy. Kun oikein etsitään, voidaan periaatteessa löytää sellainen henkilö joka on teoriassa vaikka kymmenen askeleen päässä. Kuuden ketju on siis nyrkkisääntö. Jos taas uskoo että se pätee aina, kyseessä on väärinkäsitys.