Tiedoista, sen haasteista ja konteksteista

Epistemologiassa käsitellään tietoa. Tästä yksi klassisin lähestymistapa on ollut ajatus tiedosta totena, hyvin perusteltuna uskomuksena (justified true belief). Eli tietoa on jokainen sellainen uskomus joka on sekä hyvin perusteltu että tosi.

Ajattelutapa on kätevä. Silllä sitä kautta voidaan ymmärtää vaikkapa agnostismia. Useinhan moni ajattelee että uskomus olisi jatkumo ateismi-agnostismi-teismi. Mutta tosiasiassa kysymys ei ole näin yksinkertainen. Usein agnostismi onkin käsitettävä nimenomaan suhteessa useampaan teemaan.

Tämän takana on tietenkin jo se, että hyvin usein olemassaolo ajatellaan ehdottomana ja dikotomisena. Toisin sanoen asia joko on olemassa tai ei ole. Koska Jumala ei ole ”puoliksi olemassa”, agnostismi koskee nimenomaan Jumalasta olevaa tietoa. Ja tämä tarjoaa erikoisia tilanteita. On esimerkiksi mahdollista olla teisti ja agnostikko samanaikaisesti tai ateisti ja agnostikko samanaikaisesti. Itse asiassa se on filosofisesti katsoen hyvin yleistä.

Kysymys on siitä että uskomukset voidaan jakaa. Englannin kieli on tässä kätevä koska siinä on erilliset sanat ”faith” ja ”belief”. Suomessa uskomus -sana on sellainen että se ei ole yhtä hienovarainen. Karkeasti ottaen belief on mielipide tai arvostelma johon henkilö on vakuuttunut. Toisaalta faith taas on näkemys joka ei perustu todisteisiin vaan luottamukseen ja sitoumukseen.

Tätä kautta agnostismi on usein epistemologiapainottunutta. Tässä mielessä osaa häiritsevä käsitys teistinen agnostismi. Voisi ajatella, että tämänlainen ajatustapa olisi mahdottomuus. Kuitenkin jos asiaa lähestytään perinteisen tiedon määritelmän kautta voidaan huomata mistä on kysymys. ; Agnostikolla voi olla uskonnollinen vakaumus yhdistettynä tietoon siitä että juuri mitään muuta kuin tämä vakaumus asian puolelle ei ole.

Tässä mielessä onkin syytä huomata että ”uskomus” koetaan usein jonain joka tarkoittaa sitä että ihmisellä on maailmankuvallinen sitoumus. Kuitenkin filosofiassa on tavallista että otetaan premisseihin uskomuksia joita argumentin esittäjä itse ei usko. Niistä voi kuitenkin syntyä mielenkiintoisia argumentteja. Filosofeille syntyykin tätä kautta usein ns. ”virallinen kanta” jota he puolustavat ja tämä voi jonkin verran erota siitä mitä he ovat yksilöinä mieltä. ; Analyyttisessä filosofiassa uudet argumenttirakenteet ovat kiinnostavia, eivät yksilöt.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin usein etäännytty. Edmund Gettier aloitti tähän liittyen epistemologisen keskustelun. Hän esitti kritiikkiä edellä olevaan tiedon määritelmään.
Gettierin ongelmat ovat rakenteeltaan seuraavanlaisia;
1: Ensin otetaan sellainen uskomus, joka on perinteisen tiedon analyysin nojalla oikeutettu, mutta joka normaalisti olisi kuitenkin epätosi.
2: Sitten lisätään käänne, jonka ansiosta uskomus on sittenkin tosi, mutta syystä, joka ei liity mitenkään alkuperäiseen oikeutukseen.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tämänlainen tilanne täyttää jokaisen kriteeriattribuutin, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa. ; Emme koe että kyseessä olisi tieto. Näistä yksi tunnetuimmista on seuraavanlainen; ”Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työpaikkaa ja istuvat nyt johtajan toimiston ulkopuolella odottaen kutsua haastatteluun. Työpaikan saaja päätetään välittömästi haastattelun jälkeen. Smith on johtajan hyvä ystävä ja Jonesia kokeneemmaksi tunnustettu työntekijä, joten Smith uskoo saavansa työpaikan Jonesin sijaan. Odotellessaan Smith hypistelee taskussaan olevia kolikoita ja toteaa, että hänellä on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Hetken kuluttua Smith ja Jones kutsutaan haastatteluun, erikseen kuten tapana on. Smithin haastattelu sujuu normaalisti. Kun molemmat haastattelut ovat ohi, ei työpaikan saajan nimeä syystä tai toisesta ilmoiteta heti. Silti Smith uskoo, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.” Sitten Jones saakin työpaikan ja hänellä sattuu olemaan kolme kolikkoa taskussaan. Smithin arvio kolmesta kolikosta työpaikansaajan taskussa oli tosi ja siihen oli perusteita. Mutta tätä on vaikeaa pitää tietona.

Tässä mielessä onkin hyvä miettiä mitä gettierin ongelma tarkoittaa. Selvästi määritelmässä on jotain vikana. Tämänlaisia asioita on tavattu ratkaista filosofiassa muutamalla tavalla (1) poistamalla jokin kriteeri tyystin. (2) Muuttamalla mitä osiolla tarkoitetaan (3) lisäämällä lisäehtoja.

Tässä mielessä esimerkiksi pragmaattinen reliabilisti saattaisi sanoa että Gettierin ongelma on totuusjämähtäminen. Että olisi oikeasti vain katsottava tietoa. Ja että tieto on kontekstissa. Esimerkiksi ennen työpaikkailmoitusta arviontekijällä oli tietoa siitä miten hänen haastattelunsa menee ja tietoa siitä mitkä yleensä vaikuttavat työpaikan saantiin. Tässä kontekstissa hänen arvauksensa oli ei-satunnainen. Tämä painottuminen teki siitä sillä hetkellä tietoa. Työpaikan saaminen avaa tilanteeseen lisää tietoa joka muuttaa arvioita. Usein Gettierin ongelmissa onkin takana jonkinlainen tiedonsaantieste.

Mutta muitakin ratkaisuja on Esimerkiksi gettierin ongelmaa tutkinut Timothy Williamson on esittänyt että Gettierin ongelma on hyvin vahva. Kaikki yritykset muuttaa tieto peruskonsepteiksi olisi hänestä mahdottomuus. WIlliamsonin mukaan tieto (knowledge) on peruskonsepti jonka kautta uskomus, totuus ja perustelu tulisi nähdä.

Ja toista ääripäätä taas edustaa Stephen Hetherington joka on tutkinut Gettierin ongelmaa ja tuottanut runsaasti julkaisuja aiheesta. Hänestä Gettier ei onnistunut kumoamaan hyvin perustellun toden uskomuksen määritelmää. ; Tässä kohden perinteisenä ongelmana on ollut se, että ei ole ollut kunnollista selitystä sille miksi Gettierin kuvaama tilanne ei olisi tietoa. Tämä haaste on Gettierin ongelman parissa ollut aina kun on oletettu että arkijärjen käsitys tiedosta on oikea ja että Gettierin prosessin läpikäynyt tieto ei olisi tietoa.

Hetheringtonin mielestä ”Gettieröity” uskomus on siitä hankala että gettieröity ongelma koskee vain sellaisia kysymyksiä joissa on vahva totuuden henki. Gettieröity ongelma ei koskaan voi olla epätosi. Kuitenkin usein näissä on kuviteltavissa vaihtoehtoisia maailmoja joissa gettieröinti ei onnistuisi. (Kuten vaikka siten että työnhakijoilla sattuisi olemaan eri määrä kolikoita taskuissaan.) Tätä kautta siinä on aina metaepistemologinen elementti. Ja tätä kautta Hetherington esittää että erilaiset ei-onnea vaativat haasteet toimivat hyvin Gettierin ongelmaa vastaan:

Hetheringtonin argumentin ytimessä on se, että Gettierin ongelma vaatii tietynlaisen kontekstin ja ympäristön. Ja samalla se vaatii metatiedottomuutta; Toimija joka kohtaa Gettierin kontekstin ei saa olla tietoinen näistä ympäristöistä. Niiden tulee olla epätodennäköisiä ja odottamattomia ja harvinaisia. Tieto ja analyysi ympäristöstä muuttaisi arvioita ja vaikuttaa tätä kautta suoraan siihen miten mikäkin asia on hyvin perusteltua. Ja tätä kautta Gettierin ongelmat ovat kyseenalaisia. Hetheringtonin mukaan Gettierin tilanteessa ihmisillä ei ole tietoa. Gettieröidyt uskomukset eivät ole koskaan tietoa. Mutta tämä haaste ei iske perinteiseen tiedon määritelmään. Hän esittää että Jotta uskomuksesi olisivat tietoa, evidenssisi tulisi olla hyvää. Ja se että olet riittävästi perillä ympäristöstäsi on vaatimus jotta voisit saada tämänlaisen hyvän evidenssin ja käsityksen. Tätä kautta hämmennystä syntyykin siitä että Gettierin tapaukset nojavaat narraatiota sen varaan että uskomus on tosi. Ja tämä tilanteen totuudellisuus ja se että on jotain perusteita johtavat mieltä. Gettieröidyt tilanteet ovat rakennettu siten että on välttämätöntä että esitetty uskomus on tosi tosiasioista huolimatta. Ja kun katsomme gettieröityä uskomusta, näemme että se on tosi emmekä uomaa että ne ovat hyvin monessa vaihtoehtoisessa maailmassa epätosia. Kun mietimme näitä ”vaihtoehtoisia maailmoita”, voimme huomata että perusteltu uskomus joka viittaa epätoteen tilanteeseen, kuten vaikka siihen että palkattu olikin tyhjätasku, kiinnittäisimme huomiota enemmänkin siihen että lähtötietomme olivat riittämättömät. Gettierin ongelmissa näihin ”vaihtoehtoisiin maailmoihin” meneminen jätetään tekemättä.

Ryhmä ja yksilö.

Charles Darwin mietti sitä miten evoluutio aikaansaa sosiaalista käytöstä ja älykästä toimintaa kirjassaan "The Descent of Man". Hänestä se oli evoluution seuraus. Moni kuitenkin pitää moraalin luonnontieteellistä tutkimusta epäonnistuneena, koska siihen liittyy subjektiivisuutta jota ei voitaisi tutkia objektiivisesti. Heistä asia on tavallaan luonnontieteen ulkopuolella ; esimerkiksi Matti Sintosen "Moraalin evoluutio" -jutussaan joka on kirjassa "Kaikki evoluutiosta" kuvaa (mutta ei kannata) näkemystä, joiden mukaan evolutiivisella selittämisellä on filosofista taakkaa, koska se kertoo vain siitä miten asia on voinut syntyä, eikä kerro sitä onko se todella syntynyt niin. Tämä perustelu antaa monille sosiologeille ja uskonnollisille näkemyksille ikään kuin luvan väittää evoluutioteoreettisia selityksiä väärinä ja epäonnistuneina, ja ajattelevat että tämä tarkoittaa sitä että jokin uskonnollinen selitystapa olisi parempi. Kuitenkin tässä on siitä erikoinen seuraus, että toiset tulkinnat ovatkin itse asiassa "tasa -arvoisempia kuin toiset" : Unohtuu että esimerkiksi uskontokin kertoo samaan tapaan miten "voi olla" aktuaalisesti todistamatta että niin aivan varmasti myös on.

Toisaalta Ilkka Pyysiäisen jutussa "Uskonnon evoluutio" (joka on samassa kirjassa) mainitaan siitä, että vaikka monet ajattelevat että moraali tulee uskonnon normien kautta, se jättää itse asiassa täysin auki sen kysymyksen, miksi kukaan haluaisi seurata niiden esimerkkiä. Hän esitti, että Raamatusta löytyvät moraaliset ohjeet ja monista muista uskonnoista löytyvät moraaliohjeet ovat tulleet sinne sitä kautta, että niihin on onnistuttu sitomaan sitä miten ihmiset kokevat ja ovat kokeneet asioita. Pyhä kirja ei siis ole moraalin lähde, vaan ne ovat moraalikannanottoja.
1: Mielestäni tämä näkemys on hyvä: Uskonto jonka tapa määritellä hyvä olisi ihmisille vastenmielinen, ei saisi suosiota. Sen sijaan jos sen hyvyys tuntuu jo omalta, sen seuraaminen on helppoa. Ja siksi käännyttäjätkin aloittavat usein selittämällä sellaisia asioita jotka ovat kaikista hyviä ja sitovat moraalin Jumalaan vasta myöhemmin: Eli käännytys ei mene niin että ensin perustellaan vakuuttava Jumalatodistus ja tämän jälkeen muutetaan henkilön moraali, vaan ensin esitetään että jokin asia on hyvää, ja kun tästä ollaan samaa mieltä, tehdään ikään kuin induktiivinen hyppäys, jonka seurauksena se, että moraaliarvostelmat ovat sellaisia että ihminen hyväksyy ne, johtaa siihen että myös muut esitetyt asiat, kuten väitteet tuonpuoleisen luonteesta, ovat yhtä oikeita.
2: Mielestäni tämä Pyysiäisen näkökanta ei myöskään suinkaan vähennä uskonnon arvoa, pikemminkin päin vastoin: Ideana on se, että kaikki uskonnot sitovat jotain näkemyksiä, mutta kaikki uskonnot eivät menesty. Näin ollen ne uskonnot jotka menestyvät, vetoavat eettisiin arvoihimme harvinaisen hyvin. Ideana on hieman sama kuin mikä taiteen kohdalla tulee vastaan: Hyvä esteettislähtökohtaine taiteilija osaa vedota siihen mikä ihmisistä yleensä on kaunista. Kaikki osaavat nähdä että se on hyvä taulu, mutta harva osaa maalata ihastuttavaa taulua. Jos minä maalaan taulu, voi amatöörikin moittia sitä vaikka ei osaisi: "Ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että (lehmän)maito on hapanta, mutta täytyy olla lehmä voidakseen tuottaa sitä." Siksi menestyneet uskonnot kiteyttyvät tunnetta ja ovat samaan tapaan enemmän hyviä kuin arvostettujen maalareiden taulut ovat kauniimpia kuin minun töherrykset.
3: Tietenkin tässä on ongelmana maailman muuttuminen ja sen vaikutus. Erilaisissa tilanteissa erilaiset moraalinormistot voivat olla tarpeen ja tuntua hyviltä, ja maailman muuttuminen voikin johtaa siihen että se mikä ennen on kiteyttänyt hyvin ihmisten tuntemukset eivät toimikaan toisessa kontekstissa, eli toisenlaisessa maailmassa. On hyvä miettiä onko joku näkemys sopinut vanhaan systeemiin mutta ei vain toimi uudistuneessa maailmassa. Tässä on kahdenlaisia kohtia:
___3.1: Esimerkiksi se, onko lapselta oikein viedä tikkari on sellaisenaan kysymys, joka on ollut olemassa vain vähän aikaa, mutta se voidaan rinnastaa siihen onko kivikauden ihmisestä OK viedä lapselta maukas keitetty luu mistä tämä imee luuydintä. Tilanne on sovellettavissa, eikä yhteiskunta muuta sen pohjimmaista ydintä. (Tosin tämä toimii vain jos moraalia ei näe yksityiskohtakäskyinä - jolloin esimerkiksi kynän antaminen lahjaksi ja kumin antaminen lahjaksi olisivat aivan erillisiä asioita jotka tulisi tulkita erikseen ilman että toisesta seuraisi toinen - vaan yleisempien periaatteiden, moraalilakien, mukaan.)
___3.2: Toisaalta voidaan ajatella että systeemi on muuttunut isommissa määrin: Esimerkiksi yhteiskunta joka on muutaman kymmenen metsästäjä-keräilijä -heimo toimii sosiaalisesti, fyysisesti ja muutenkin erilaisissa tilanteissa kuin maanviljelijäporukka, jonka on mahdollista kerätä omaisuutta jota ei jaksa kantaa mukana, puhumattakaan nykykulttuuria, jossa tilanteet toimivat eri tavalla ja jossa suurin osa ihmisistä joita kohtaan on ventovieraita.

Mutta palataan siihen evoluution miettimiseen. (Tuli harvinaisen pitkä alustus. Minua fiksumpi olisi varmaan jakanut parin eri päivän blogauksille. Mutta en ole minua fiksumpi.)

Järjelle on helpohko keksiä erilaisia evolutiivisia menestymisen syitä: Sehän tuo joustavuutta toimintaan. Jos vaihtoehtojen punnitsemisesta on hyötyä niin että henkilö ei kuole koska osaa miettiä oikeaa toimintaa, luonnonvalinnallinen etu täyttyy. Tälläinen vaihtoehtojen punnitseminen on hyödyllistä etenkin jos elinolot muuttuvat, ja jos tilanne on monen tekijän vaikutusten alla, jolloin pinnallisesti samalta näyttävässä tilanteessa voikin olla hyvä toimia eri tavoin kuin toisinaan taas ei. Toisaalta älykkyys voi auttaa myös toisten ihmisten hurmaamisessa, jolloin seksuaalivalinnan ehdot täyttyvät. Darwin edusti aikansa kantaa, jossa järki ja moraalisuus olivat ikään kuin samanlaisia asioita, eikä hän tietenkään ollut aikanaan poikkeuksellinen tässä kohden.

Järki ja tunteet voivat kuitenkin olla myös toisistaan erillisiä. Tämän vuoksi etiikan kohdalla tilanne on astetta mutkikkaampi. Tässä kohden mietitään yleensä altruismia. (Ja tämä näkyy uskonnoissakin: Kielletyiksi/synneiksi tulkitaan usein teot jossa yksilö auttaa itseään muiden kustannuksella ja kunnioitettaviksi hyveiksi taas sellainen jossa yksilö auttaa yhteisöä omalla kustannuksellaan : Toisin sanoen on syytä muistaa että altruismin selittäminen ei välttämättä ole moraalisuuden tutkimista ja selittämistä, mutta jos pidät altruismia moraalisena, se sitten kyllä on sitä.) :
1: Jos altruismi määritellään sellaiseksi toiminnaksi, että henkilö aiheuttaa itselleen haittaa josta tulee muille etua, on sille vaikeaa keksiä syitä joilla se voisi yleistyä populaatiossa. Henkilö ei saa enempää jälkeläisiä jos hän esimerkiksi kuolee toisten puolesta. Tällöin altruistille muiden huomioiminen on itsessään hyvä tavoite, eikä siihen sidota egoistista ajattelua, jolloin niihin sidotaan ajatus omasta hyödystä (esimerkiksi vastapalveluksesta tulevaisuudessa) tai hedonistisia, jolloin henkilö auttaa muita siksi että siitä tulee hyvä mieli, jolloin auttaminen on väline omaan hyvään.
2: Toisaalta jos altruismi määritellään sellaiseksi toiminnaksi, että siinä ihminen auttaa toista, tälläinen voi syntyä hyvinkin evolutiivisesti : Esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta syntyy tilanne, jossa se että pelastat 3 lastasi ja kuolet itse, on itse asiassa evolutiivisesti viisas strategia. Joten se, että henkilöt kokevat tunnetasolla tälläistä auttamis ja pelastamispakkoa aidosti saisi evolutiivista etua.
___2.1: Tällöin esimerkiksi Kantin määritelmä moraalista täyttyisi hyvinkin: Hänhän määritteli moraalisen toiminnan siten että siihen liittyi henkilön motiivi sekä mietintä siitä mikä tuottaa hyvää. Eli Kantin mielestä moraali vaatii jonkinlaisen motiivin ja sen että toiminta on rationaalinen tämän suhteen.
___2.2: Samoin Humen ehto siitä että moraali liittyy sympatiantunteisiin täyttyy. Näiltä näkemyksiltä katsoen evoluutio voisi tuottaa jonkinlaista moraalista toimintaa.

Siksi yksi hyvä kysymys sen suhteen, kun henkilöt auttavat toisiaan, onkin, että onko altruismi millä tavalla määriteltyä. Lisäksi voidaan vakavasti ajatella myös sitä, että jos altruismi määritellään ensimmäisellä tavalla, että onko sitä itse asiassa havaittavissa luonnossa ja ihmisissä vai ei. Jos sitä ei esiinny, ei sen olemassaoloa tarvitse selittääkään.

Tämän vuoksi koko itsensä uhraaminen muiden kustannuksella voidaan poistaa selittämistä vaativien ilmiöiden joukosta, selittämällä miksi sellaiselta tuntuvat toimintatavat voidaan selittää egoismin ja yksilön oman edun kautta.
1: Yksilövalinnallisesti etua saadaan vaikka Hamiltonin perustelun kautta : Jos henkilö on minulle läheistä sukua, hänen auttamisensa yleistää myös omia geenejäni, koska meillä on sukulaistemme kanssa yhteisiä geenejä. (Esimerkiksi minulla on ½ geeneistä isältäni.) Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi lapsista ja suvusta huolehtiminen ei ole "pyyteetöntä altruismia", sillä se parantaa vanhemman kelpoisuutta. Toki tämä ei tarkoita sitä että vanhempi itsekkäästi miettisi, että "autan tuota kakaraa, jotta se levittäisi geenejäni." Itse asiassa tässä kohden on muistettava, että evoluutiossa automatisoituminen on monesti "hyvä kikka": Jos jostain toiminnasta on etua, sen automatisoituminen auttaa isosti, koska silloin sitä ei tarvitse aktiivisesti miettiä, toiminnasta tulee ikään kuin automatisoidusti järkevää. Ihmisen ei siksi tarvitse miettiä sitä auttaako lapsiaan, koska tässä mietinnässä on aina vain yksi tulos, ja sen miettiminen voi johtaa joskus erehdykseen päätelmässä. Jos eliö tekee lapsen auttaisen automaattisesti, ja tunteisiin sidutusti, se tekee tekee sen aina.
2: George Williamsin mukaan useat ryhmävalinnalla selitetyt asiat antavat itse asiassa itsekästä etua: Esimerkiksi jos päästän varoitushuudon, käy paitsi niin että jätän pakenematta ja jätän vähemmän valmistautuneita taakseni (jolloin saan etua muihin nähden) ja että huudolla kiinnitän saalistajan huomion itseeni (jolloi saan itselleni haittaa) aikaansaan lisäksi hässäkän, jossa pakeneminen on todennäköisempää (jolloin saankin tästä itse etua). Ja tietenkin lisäksi mahdollistan sellaisen tilanteen että kukaan laumassa ei kuole, mikä nostaa geenieni yleisyyttä, koska laumassa olevat ovat minulle todennäköisesti jotain sukua (mistä saan myös itse etua.)
3: John Maynard Smithin peliteoriaan liittyvät mietinnöt selittävät kuinka joltain epäitsekkäältä tuntuvissa jutuissa on kyse oman edun maksimoinnista. Hänen hyökkäävät haukkansa ja pakenevat kyyhkynsä saavuttivat aina tasapainotilan. Peliteoriassa lyhyen tähtäimen etu, eli huijaaminen, aggressio tai muu vastaava on pitkässä tähtäimessä huono. (Tätä efektiä voidaan vieläpä voimistaa, jos esimerkiksi huijarin kanssa ei suostuta pelaamaan, jolloin hän ei enää saa edes mahdollisuutta voittaa pisteitä.) Tätä kautta yhteistyöllä ja muilla vastaavilla on hyöty, johon evoluutiokin voi luonnollisesti tarttua.

Toisaalta moni haluaa selittää altruismia myös ryhmävalinnan kautta, jolloin myös "itsensä uhraava altruismi" on mahdollista. David Sloan Wilsonin ideana ryhmätason adaptaatio seuraa jos valintaa tapahtuu ryhmätasolla ja eri ryhmillä on erilaisia kelpoisuuseroja jotka johtuvat siitä että eri ryhmät toimivat eri tavoilla, eli niissä on variaatiota. Ryhmävalinnassa ryhmän säilyminen on ratkaisevaa: Esimerkiksi jos heimo A muodostaa yhtenäisen sotilaallisen ryhmän niin jokaisen sotilasyksilön olisi asetettava henkensä alttiiksi. Näin esimerkiksi sotaa käyvä porukka toki sallii henkensä vaaralle laittamisen, mutta saavuttaa kuitenkin parempaa etua ryhmän kautta.
1: Tosin taistelutoveruuttakin voidaan ajatella itsekkäästi: Jos kuulun ryhmään A, ja järjestäytynyt heimo B hyökkää maillemme (sukulaisvalinnan etua ei ole tässä esimerkissä edes mietitty, vaikka tyypillisesti saman heimon jäsenet ovat toisilleen myös sukulaisia. Eli käyttämäni perustelu on egoistisista egoistisin), vaihtoehdot ovat joko:
___1.1: Heimo A ei järjestäydy, jolloin heimon B tyypit voivat piestä yksinäisiä ryhmän A ihmisiä yksi kerrallaan. Ja tässä todennäköisin tilanne on sellainen että heimo B saisi heimon A tyypin maahan ilman että heimon A edustaja saisi vedettyä kenellekään heimon B edustajalle turpaan. Monta vastaan yksi tappelu kun on olennaisesti vaikeampaa. Näin tälläinen tiivis ryhmä jossa on vaikka kolme tyyppiä, voisi hyvinkin voittaa kymmenenkin yksittäistä tyyppiä ilman että ketään heistä rökitetään tässä välissä. Seuraus: Heimo A:lla ei ole käytännössä mahdollisuuksia. Tuhosta seuraa se että yksilö ei saa jälkeläisiä, eikä hänellä ole ainakaan resursseja ylläpitää niitä.
___1.2: Heimo A järjestäytyy, jolloin joko heimo A häviää tai se voittaa. Yhteistyö tuo mahdollisuuden, joka vaikuttaa yksilön geneettiseen menestykseen.
2: Kuitenkin ryhmävalinnan mahdollisuus liittyy ehkä hieman yllättävästi Simpson's paradoxiin, jossa esimerkiksi yliopisto voi olla tasa -arvoinen ja reilu vaikka selvästi suurin osa pääsykokeissa hylätyistä olisi naisia, jos naiset hakevatkin tyypillisesti aloille joille on vaikeaa päästä ja/tai miehet pyrkisivät yliopistoon menemällä aloille jonne pääseminen on helppoa. Tästä suora sovellutus evoluutioon kun on se, että vaikka ei-altruistit olisivat kelpoisempia kaikissa osapopulaatiossa, ei tästä seuraa, että ne ovat kelpoisempia myös koko populaatiossa keskimäärin. Tämän vuoksi esimerkiksi Elliot Sober on sitä mieltä, että ryhmävalinnan miettiminen on hyödyllistä, ja että sitä on syyttä väheksytty. Ryhmävalinnan kannattajat eivät toki ole sitä mieltä että yksilötasolla tai geenitasolla ei tapahtuisi valintaa, vaan että valintaan liittyy monta erilaista mekanismia ja tasoa, jotka kaikki on otettava huomioon, jotta ilmiötä voitaisiin aidosti ymmärtää
___2.1: Ryhmävalinnan ajatuksen kautta esimerkiksi uskonnollisuutta on selitetty: Se vahvistaa ryhmähenkeä, ja silloin uskonnollinen heimo taistelee rohkeammin ja häviää huonommin heimona, vaikka yksilöille voisikin käydä hassusti. Tällöin uskonnosta on hyötyä.
_____2.2.1: Tätä perustelua ei kuitenkaan kannata esimerkiksi Richard Dawkins. Syynä voi olla hänen tapansa kannattaa geenivalintaa yli kaiken: Hänen selityksensä altruismiin liittyy itsekkäisiin geeneihin, jonka todistukset liittyvät edellä mainittuihin esimerkkeihin joissa avunanto tuo etua ei yksilöille eikä ryhmille vaan sen sijaan yksilön geeneille. Dawkinsin mielestä uskonnollisuus selittyy samalla tavalla kuin se, että perhonen lentää kynttilän liekkiin: Ne ovat sivutuote jostain josta on muualla hyötyä, mutta josta on tälläisissä yksittäistapauksissa haittaa. Dawkinsista uskonto on siis esimerkiksi vanhempien tottelevuudesta syntynyt joko harmiton tai pikemminkin jopa haitallinen sivuoire, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Minusta hänen näkemyksensä siis perustuu suoraan hänen kannanottoihinsa ryhmävalinnasta.

Valehtelija, ei paradoksia.

"Somebody tell me what made us all believe you / I should have known all along it was all a lie / should have known it was all a lie / Now, / now / I know the truth / truth / I'm through fearing you / you / I am free"
(Evanescence, "Lies")

Nathan Rothschild oli kuuluuisa arvopapereilla pelaaja 1800 -luvulta. Vuonna 1815 oli kuuluisa Waterloon taistelu, jossa Napoleon Bonaparte taisteli Wellesleytä (aka. Wellingtonia) vastaan. Tarina kertoo, että hän sai kyyhkysellä tiedon siitä, että Napoleon oli hävinnyt. Tämän tiedon saatuaan hän lähti välittömästi pörssihalliin ja käski alaisiaan myymään kaikki konsulit. Konsulit olivat (Englannin) valtion oblikaatioita. Odotusarvoisesti jos Englanti voittaa, niiden arvo nousisi pilviin ja jos Napoleon voittaa, niiden paperin arvo on arvokkaampaa ennen kuin konsuli painettiin sille. Arvonnousua siis tiedossa, ja tyyppi myy kaiken ENNEN tätä hinnannousua. Tämä on totaalista tyhmyyttä.

Tosiasiassa hän oli kuitenkin ovela. Hän oli suuri meklari, jonka paikan vieressä oleva kannatinpalkkikin tunnettiin "Rothschildin pylväänä". Kun kaikki näkivät että Rothschild tulee ja käskee, he olettivat että tämä oli juuri saanut tietoa. Koska kaikki tiesivät että "Wellington vs. Napoleon -taisto" oli merkittävä, he olettivat tietysti -ironista kyllä aivan oikein- että tieto koski tätä Waterloon taistelun lopputulosta. Ja kun he näkivät Rothschildin, ovelana pidetyn meklarin, vaivihkaisesti luopuvan konsuleistaan, huhut alkoivat liikkumaan. "Rothschild tietää Napoleonin voittaneen". He myivät paniikin vallassa. Konsulin arvo romahti tämän takia, kun tarjonta kasvoi eikä kukaan halunnut ostaa. Ja TÄSSÄ vaiheessa Rothschild käski alaisiaan ostamaan kaikki konsulit jotka vain saivat irti.

Kun kyyhkyä hitaampi kuriiri sitten saapui uutisineen, Rotchildillä ei ollut vain niitä konsuleita, jotka hänellä oli silloin, kun hän oli saanut tiedon. Hän oli lisäksi
1: Myynyt kaikki entiset omistamansa konsulit kun ne olivat kalliita
2: Ostanut kaikki konsulit silloin kun ne olivat halpoja.
3: Romahduttanut toimillaan konsulien hinnan niin että hän sai ne pilkkahinnalla ja heti tämän jälkeen niiden arvo tietenkin kohosi taivaisiin.
Hän oli siis saanut tuloja 2 kertaa.

Pinnallisesti ajatellen tämä näytti typeryydeltä. Kuitenkin toiminnan lopputulos kertoi että hän oli ovela ja osasi huijata kaikkia juonikkaasti. Toisin sanoen, hän oli taitava huijari. Mutta valehteliko Rotchild? Tämä riippuu käytetystä valehtelun määrittelystä.

1: Valehtelu on sitä että "Esittää väärän lausunnon jonka tavoitteena on johtaa harhaan." Valehtelu on siis kielellistä toimintaa, jossa esitetään joko väärä tai vääräksi koettu lausunto. Lisäksi tässä on mukana valehtelijan intentio harhaan johtamisesta.
2: Williams on määritellyt valehtelun hieman toisella tavalla julkaisussaan "Ethics and the Limits of Philosophy". Siinä valehtelu määritettiin seuraavasti: "I take a lie to be an assertion, the content of which the speaker believes to be false, which is made with the intention to deceive the hearer with respect to that content." Eli toisin sanoen tässä edellistä näkemystä on muutettu siten, että lauseen pohjimmainen totuusarvo ei ole se, mikä tekee valehtelusta valetta, vaan se mitä lausuja itse uskoo sen olevan. Tässäkin versiossa puhuminen on tärkeää, valehtelu on kielellistä toimintaa.
3: Valehtelu on tehdä tarkoitettu uskottava, mutta väärä lausunto toiselle ihmiselle siten, että tavoitteena on saada toinen ihminen uskomaan että jotkut uskovat asiaan.
4: Valehtelu on joko uskottava mutta ei tosi tai uskottava väärä lausunto esitetään kohteelle siten, että kohde luulee että henkilö joka on esittänyt lausunnon on oikeutettu ja pätevä esittäjä ja että esittäjä uskoo lausunnon olevan tosi tai että henkilö, joka kuulee lausunnon on oikeutettu uskomaan että henkilö joka esittää lausunnon uskoo sen olevan tosi.
5: Tehdä uskottu mutta väärä lausunto toiselle, siten että tavoitteena saada kohde uskomaan lausuntoa tai että kohde uskoo että muut uskovat että se on tosi.

Määritelmiä on toki muitakin, mutta niissä toistuvat yleensä seuraavat piirteet, joita voidaan kutsua vaikka ehdoiksi. Valehtelun määritelmästä riippuen käytetään joko yhtä (tosin vain kohtien 2 tai 4 kohdalla) tai useampia näistä:
1: statement -ehto; valehtelu perustuu kielellisesti esitettäville propositionaalisille väitteille. Määritelmästä riippuen se voi olla puhetta, se voi olla morsekoodia tai viittomakieltä tai ilmeitä ja eleitä.
___1.1: Tätä kohtaa on kritisoitu siitä, että valehtelun kielelliseksi sitoutuminen on väärin, ei siksi että kielellä ei voitaisi valehdella, vaan siksi että eleet ja monet muut vastaavat asiat ovat myös mahdollisia.
2: untruthfulness -ehto, valehtelu on joko epätosi lausunto tai lausunto jonka valehtelija itse kokee epätodeksi.
___2.1: Tätä kohtaa on kritisoitu siitä, että lauseen epätotuus ei loppupeleissä ratkaise, koska esimerkiksi puolitotuuksissa kerrotaan pelkästään tosia asioita, mutta jätetään jotain kertomatta ja tämä on valehtelua. Myös tilanne, jossa toinen luulee sinun valehtelevan ja tiedät tämän ja haluat pettää häntä ja kerrotkin totuuden, viittaavat siihen että tämä kohta tuottaa useiden mielestä vääriä tuloksia. Toisaalta tätä ehtoa on kritisoitu myös siitä, että jos esität jollekulle puutaheinää ja kerrot sen olevan sellaista puutaheinää, jonka useimmat uskovat, ja
henkilö uskoo tämän, itse puutaheinää -osio ei ole valehtelua. Tosin jos useat eivät usko tätä, eikä lausunnon esittäjä itse usko tätä, tämä väite täyttää untruthfulness -ehdon.
3: addressee -ehto, eli valehtelu kohdistetaan jollekin yleisölle.
___3.1: Tätä kohtaa vastaan on kritisoitu siten, että jos esimerkiksi uskomme että paikalla on salakuuntelija, voimme syöttää hänelle vääärää informaatiota. Ja tämä toiminta on valehtelua, vaikka tosiasiassa mitään salakuuntelijaa ei olisikaan. Tämän kohdan kritiikki nojautuu yleensä yleisön käsitteeseen: Eräiden määritelmien mukaan itselleen valehtelussa itse on sekä esittäjä ja yleisö, kun taas osan mielestä itselleen ei voi aidosti valehdella. Samoin tässäkin kritiikissä erottelu perustuu kuvitteelliseen ja aitoon yleisöön.
4: intention to deceive -ehto, eli valehtelun tavoitteena on harhaanjohtaa.
___4.1: Tätä ehtoa on kritisoitu siitä, että esimekriksi todistaja voi todistajanaitiossa esittää väärän lausunnon, jonka hän tekee siksi että syytetyn kaverina oleva Mafiajoukko ei tule tekemään temppujaan hänelle, jonka hän sanoo silti koko ajan toivoen että kukaan ei uskoisi lausuntoa todeksi, eikä mafiamiestenkään tarvitse uskoa lausunnon sisältöä. Tässä kohdassa mielenkiintoista onkin se, yrittääkö henkilö vakuuttaa mafiamiehet omista intentioistaan. Useimpien mukaan ei. Mafiamiehiä harvemmin kiinnostaa se, mitä valehtelija itse tavoittelee, kunhan hän toimii siten kuten he haluavat.
5: Justified belief -ehto, jossa vaaditaan että vale on niin hyvä, että kuulijat todella ovat oikeutettuja uskomaan väitteen. Tämä on laadullinen kysymys, ja merkittävä esimerkiksi sen takia että jos joku kertoo satuja, tavoitteenaan saada yleisö tempautumaan mukaan kuvitteelliseen tarinaan, hän kuitenkaan ei suoranaisesti valehtele vaikka hän ei erikseen kertoisi muille valehtelevansa.
___5.1: Tätä ehtoa vastaan on kritisoitu siten, että tämä muuttaa valehtelun joko subjektiiviseksi, koska tuntuisi reilulta antaa tyhmille ihmisille helpotuksia tässä kohdassa. Yleisön luonne muuttuisi myös merkitykselliseksi.

Rothschild selvästi antoi merkkejä joita muut tulkitsivat. Statement -ehto on se, joka antaa Rothschildille useissa määritelmissä vapautuksen: Hän ei valehdellut. Mutta laajimmissa merkityksissä tämä ehto kuitenkin toteutuu - Esimerkiksi Vrij on artikkelissaan "Detecting Lies and Deceit" esittänyt että valehtelun muoto voi olla mikä vain, ilmeet ja eleet jotka sisältävät harhaanjohtavan viestin ovat hänestä myös valehtelua. Rothschildin merkit, jos olivat statement -ehdon mukaisia, ovatkin sitten jo automaattisesti lausuntoja jotka ovat sekä epätosia että Rothschild itse koki sen epätodeksi - tai sitten hän oli todella hölmö myydessään konsulinsa. Untruthfulness -ehto toteutuu siis väistämättä. Lausunnolla oli myös yleisö, eli muu pörssin väki, muut meklarit, joten adressee -ehtokin toteutuu väistämättä. Ja Rothschild oli toiminnaltaan melko ymmärtämätön, jos hän todella myi konsulinsa siksi että englanti oli voittanut - tai sitten hänen tavoitteenaan oli harhaanjohtaa. intention to deceive kohdalla vaihtoehtoina on siis se, että Rothschild oli joko tyhmä tai huijari. (Kivat vaihtoehdot.) Justified belief -ehto täyttyy koska muiden meklareiden oli loogista uskoa että Rothschild oli saanut tiedon. Ja Waterloon lopputuloksesta voitiin odottaa mitä vain tulosta, Napoleonin voitto ei olisi ollut mikään mahdottomuus tai edes "extraordinary" -väite. Yleisesti voidaan sanoa että joko Rothschildin merkit eivät olleet kieltä, jolloin hän ei valehdelut, tai sitten hän oli tyhmä, tai sitten hän valehteli. Itse uskon että viimeisin on oikea, koska tyhmäksi tuolla toiminnalla ja asemalla - Rothschild oli vakaassa asemassa pörssissä, hän siis osasi toimia oikein, tuo tilanne ei siis ollut "pokerinpeluuta, jossa pelaaja nokittaa siksi että hän luulee että hänellä on hyvä käsi vaikka se on surkea" vaan "pokerinpeluuta jossa pelaaja nokittaa koska tietää että hänellä on huono käsi ja tietää myös että tuossa tilanteessa 'bluffi' menee läpi". Ja lisäksi enemmistö valehtelun määritelmistä tuomitsee hänet valehtelijaksi.

Tosin valehtelussa on erikoisia tilanteita vakoilun maailmassa. Jos vakooja esimerkiksi kuvittelee että toinen on vakoja ja uskoo hänen valehtelevan, hänen kannattaakin kertoa totta. Silloin täyttyy pelkästään intention to deceive -ehto. Jos siis vakooja haluaa ajaa toiset länteen hän voi kertoa totuuden siitä että salainen kohtaaminen tapahtuukin idässä. Myös Sartren novellissa "The Wall" on esitetty huijaustilanne: Teloitettavaksi määrätty vanki pakenee ja fasistit haastatelevat hänen kaveriaan, joka on myös tuomittu kuolemaan noiden samojen henkilöiden toimesta. Vanki luulee, että karannut on serkkujensa luona, joten hän kertoo että hän piileskeleekin muualla. Hänen mieleensä tulee hautausmaa. Valitettavasti hän on väärässä luulossa ja kaveri löytyykin oikeasti hautausmaalta. Tämän valehtelu kuitenkin riippuu lujasti siitä mikä on untruthfulness -ehdon sisältö. Tuo sekä oli että ei ollut valehtelua. Intentio to deceive -ehdon ja untruthfulness -ehtojen kohdalla voidaan käsitellä myös erilaisia huhuja ja laajalle levinneitä virhekäsityksiä. Jos meillä on henkilö, joka valehtelee silmät korvat päästään kaikilla ehdoilla ja täysin. Hän siis esittää lausuntoja jotka ovat sekä epätotta että hän tietää ne sellaisiksi, hän kertoo ne yleisölle kielellisessä muodossa ja tavoitteena on nimenomaan harhaanjohtaa ihmiset. Ja hän onnistuukin. Nyt hänen valheeseen uskoo moni ihminen, ja he levittävät hänen sanomaansa identtisenä. Heidän valehtelunsa ei enää olekaan niin itsestäänselvää. Voidaan siis sanoa että valehtelu ei ole pelkkä viestin muoto ja sisältö, vaan esittäjällä - tai tarkemmin, heidän tavoitteillaan ja luuloillaan - on merkitystä. Toisaalta tyhmyys, tietämättömyys ei kuitenkaan väistämättä pelasta, koska esimerkiksi Suomen Laissa "vilpitön mieli" (joka voidaan liittää sekä intentio to deceive sekä justified belief -ehtoon) on määritelty muotoon "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää." Toisin sanoen jos henkilö luulee jonkin asian olevan totta, hän voi silti valehdella, koska valheen nieleminen vaatii tyhmyyttä tai koska voidaan uskoa että henkilö ei ole ottanut selvää asioista, jotka pitäisi olla tiedossa. Vilpillinen mieli - ja tätä kautta intentio - syntyy siis siitä että henkilö ei ota selvää vaan ottaa jutun totena esimerkiksi siksi että se on "liian hyvää ollakseen totta". (Ne yleensä ovat.)

Valehtelu toisen ihmisen kontekstista on kuitenkin hieman erilainen, kuin valehtelun määritelmä. Sillä siinä, missä yllä mainituissa valehteluissa kyseessä on "kaikkitietävä kertoja", eli asiaa tarkastellaan valehtelijan tai jonkun objektiivisen ja tietävän tarkastelijan toimesta, valehtelu tunnistetaan kuitenkin jostain muusta. Valehtelua ei tunnisteta siitä onko sillä yleisöä, koska kaikki kommunikaatio tapahtuu kielellisesti ja valheen tunnistaja on jo tuota yleisöä. Yleisesti voisi sanoa että valehtelu tunnistetaan eri asioista kuin vale määritellään: Untruthfulness -ehdon kohdallahan on usein vaikeaa käsitellä sitä, mitä valehtelija itse luulee asian totuusarvosta - joudumme turvautumaan omiin käsityksiimme tai muuhun tietoon. Tämä korostuu justified belief -kohdassa, jossa valehtelun tunnistaminen on itse asiassa päinvastainen asia kuin sen määritelmässä: Siinä missä valehtelijan tuottamassa valeessa tärkeäksi voidaan nähdä se että se on vähintään hänen itsensä mielestä järkevä ja uskottava, ulkopuolinen kohde tunnistaa valheen juuri siitä että asiat eivät sovi yhteen. Karkeasti voisi sanoa että valehtelija yrittää olla hyvä siinä, missä valheen tunnistaja katsoo valheen olevan huono.

Tieto.

"He deals the cards as a meditation / And those he plays never suspect / He doesn't play for the money he wins / He doesn't play for respect / He deals the cards to find the answer / The sacred geometry of chance / The hidden law of a probable outcome / The numbers lead a dance"
(Sting, "Shape of my heart")

Epistemologiassa tärkein asia on selvittää, miten ja millä ehdoilla asiaa voidaan sanoa tietämiseksi. Se siis eroaa olennaisesti ontologiasta, joka selvittää sitä miten asiat ovat. Epistemologia ei siis käsittele niinkään olemista kuin tietämistä. Voi siis olla jotain, jota ei voida todistaa. Tämmöinen on kuitenkin olemista, ei sellaista jota perustellusti voitaisiin sanoa olevaksi. Ontologinen kannanotto voi olla mahdollinen, mutta ei hyvin perusteltu. Epistemologian kenties keskeisin elementti on siksi evidenssi. Tyypillisesti se määritellään tärkeäksi jotta uskomus voidaan oikeuttaa tiedoksi. Tämän vuoksi evidenssin konseptin ymmärtäminen on tärkeää; Sen avulla voidaan
1: Miettiä sekä sitä millä ehdoin tiedämme
2: Edellisen avulla tarkastaa onko jokin väite tietoa vai vaan perustelematon kannanotto.

Käytän jutussa säännönmukaisesti anglismiin vivahtavaa sanaa "evidenssi" sanan "todiste" sijasta, koska sana "todiste" ymmärretään usein väärin. Epistemologiassa ja tieteessä harvemmin "todistetaan" mitään, eli esim. sanotaan jokin olemassaoloväite lopullisesti. Vain matematiikassa todistetaan tälläisiä absoluuttisia totuuksia. Tässä jutussa en siis käsittele matemaattista todistamista. Epistemologian lisäksi käsittelen mielestäni tärkeitä muita tietämisen tapoja.
1: Arkipäivän tieto. Kun otetaan esimerkiksi jokapäiväinen elämää ja katsomme mikä siellä on todistettua, se koskee jotain kohdetta. Ajattelemme esimerkiksi että fossiilit ovat toditeita siitä minkälaisia eläimiä maan päällä on elänyt, ja että röntgenvalokuva on todiste siitä potilaalla on murtunut jalka. Hyväksymme myös tietynlaiset epäsuorat todisteet, eli sen että kuume kertoo sairaudesta. Emme näe sairautta, mutta kuumeen näemme. Lisäksi kutsumme todisteiksi esimerkiksi silminnäkijän lausuntoja. Tosin lausunnot eivät ole yhtä helposti "objekteja", kuin esimerkiksi savuava ase, se on enemmän kielellinen entiteetti, emmekä miellä niitä yhtä konkreettisiksi. Arkipäivässä luotetaan yleensä havaintoihin ja jopa intuitioon sekä uskomuksiin, eikä juurikaan mietitä ovatko todisteiden takana olevat tavat eksakteja, aina samoja. Tämä onkin hyvä asia, sillä arkielämässä tärkeintä on selviäminen, ei takana olevien tietojen autenttisuus. Riittää että tulokset ovat "riittävän hyviä" ja "riittävän uskottavia". Aina niiden ei tarvitse olla sitäkään. Arkielämässä evidenssi on usein, joskaan ei aina, laadultaan melko kevyttä. Mutta sekin on usein jonkinlaista havaintopohjan logiikalla käsittelyä. Arkielämän evidenssi näyttää koostuvan konkreettisista kappaleista, joiden yhteydet ovat kaikille ilman muuta selvää.
___1.1: Arkielämän tietoa ei usein pidetä tärkeänä tai hyvänä. Arkielämässä kohdataan kuitenkin aina silloin tällöin tietoon, joka on hyvinkin hienostunutta. Tämä on hiljaista tietoa. Tämä on yleistä tietoa, jota on esimerkiksi monilla taitavilla käsityöläisillä. Tämä tieto koostuu työmenettelyistä ja tiedoista, joita ei voida tai ei ole helppoa ilmaista sanallisesti. (Hiljaisen tiedon ymmärtämiselle on keskeistä se, että jos henkilö osaa, mutta ei halua kertoa asiaa kielellisesti, kyseessä on protektionismi, ei hiljainen tieto.) Tämä liittyy olennaisesti ammattitaitoon. Hiljaista tietoa ei ole filosofiassa hylätty. Muun muassa Ludwig Wittgenstein tuotti käsitteen unsagbar, joka tarkoitti sanomattomissa olevaa tietoa. Myös Michael Polanyilla on käsite tacit knowledge, jolla tarkoitetaan piilevää tietoa. Hiljaisen tiedon ajatus perustuu sille, että tiedämme enemmän kuin osaamme sanoa. Hiljainen tieto voi olla käytännöllistä, jolloin se on taito. Sen merkitys koskee silloin vain jotain suoritetta, eikä päde sen ulkopuolella. Hiljainen tieto on usein sellaista, jossa kirjoissa oleva, kielellisesti esitetty tai kirjoitettu, ohjeistus on harjoittelulla saatu hallintaan. Esimerkiksi kiertopotkun voi kirjata kirjaan, mutta sen opettelu käytännössä on vielä jotain muutakin. Lisäksi kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia olisi todella hankala listata kirjaan, joten kiertopotkunkin opetteluun olisi hyvä saada joku joka arvioi asentoa ja korjaa esimerkiksi polvien taivutuksia ja askellusta. Lisäksi hiljainen tieto on voinut herättää erittäin hienostuneen kyvyn tehdä tarkkoja arvioita: Englannin kielellä tunnetaan erityisiä connaisseureja, joilla on jokin erityinen taito esimerkiksi tunnistaa taideväärennöksiä tai viinejä. Näiden sanomisilta ei vaadita kielellisiä perusteluja, ja tietojen tarkastaminen ei onnistu samaan tapaan kuin tieteelliseltä tiedolta. Tosin osa on sitä mieltä, että connaisseurejen tieto on tarkistettavissa muilta alan asiantuntijoilta, ja että tiedemaailmassakin kyseessä on samantapainen ilmiö: Vain toinen huippufyysikko voi tarkistaa toisen huippufyysikon työn.
_____1.1.1: Taitotieto on muusta hiljaisesta tiedosta poiketen kielellä ja asioita koskevilla väitelauseilla esitettävää proseduraalista tietoa, jossa kyseessä on tietoa koskeva taito. Tämänkaltainen tieto voidaan Ilkka Niiniluodon mukaan esittää myös sanallisesti. Taitotiedon tunnistamisessa tärkeä ero on kuitenkin siinä, että sanallisesti esitetyssä, propositionaalisessa, tiedossa kysymys on enemmän know that, jossa siis tiedetään että on jotain. Taitotiedon kohdalla kyseessä on know how, jossa siis tiedetäään kuinka.
2: Havaintopohjainen, propositionaalisesti käsitelty tieto, joka perustuu deduktiivisen päättelyn avulla induktiosta nostettuun selitysarvoon ja todennäköisyyksiin. Tämä on kenties yleisin tapa lähestyä tietämistä, ja sitä käytetään esimerkiksi empiirisessä tieteessä. Tässä on käytössä tietyt päättelyt. Esimerkiksi Timothy Williamson on päätynyt johtopäätökseen siitä, että perustellun evidenssin on oltava luonteeltaa propositionaalista. Eli että se edellyttää kieltä, jonka merkkien avulla voidaan muotoilla erilaisia väitelauseita. Tavallisin propositionaalisen tiedon ilmaisukeino on luonnollinen kieli, mutta se voidaan ilmaista myös merkeillä, piirroksilla ja äänillä. Karkeimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen evidenssi, sen täytyy käsitellä väitelausetta, jonka mukaan joku joko on totta tai epätotta. Tämä taas rakentuu alkuoletusten ja jonkinlaisen lain tai säännön tai loogisen käsittelytavan päälle. Williamsonin mukaan evidenssi esitetään usein päättelynä, johon liittyy selitysarvoa ; ts. se rakentuu deduktiivisesti teoriasta nostettavien hypoteesien totuudellisuuden koettelusta. Williamsonin mukaan evidenssi on siis mitä hypoteesien kautta voidaan testattavasti selittää teorista. Ja Williamsonin mukaan tämä on nimen omaan propositionaalista. Hypoteesi on väite, joka nostetaan propositioiden avulla ja jota koetellaan ; Se, mitä hypoteesit olettavat ovat erilaisia propositioita. Objektien selittäminen taas ei ole kovin järkevää. Emme voi päätellä että veitsi on esimerkiksi verinen, jos meillä ei ole jonkinlaista propositionaalista kuvausta, eli määrittelyä, veitsestä ja verestä. Objekteihinkin rakentuva tieto on hänestä siis luonteeltaan propositionaalista. Williamsonin mukaan käytämme evidenssiä todennäköisyyksien kautta. Eli vertailemme vaihtoehtoisia malleja keskenään. Eli meillä on kaksi epäiltyä murhaajaa, ja vertailemme sitten evidenssin kautta, kumpi on todennäköisempi. Tämän taas voimme tehdä vain jos annamme todisteille jonkinlaisen todennäköisyysarvon itse vaihtoehtoisille malleille. Eli jos Pekka on murhaaja, hän käyttäisi veistä jossa on hänen sormenjälkensä todennäköisyydellä X ja jos Matti, hän käyttäisi veistä jossa on Pekan sormenjäljet jollain toisella todennäköisyydellä Y. Kuitenkaan havainnot ja kokemukset eivät itsessään ole luonteeltaan propabilistisia, ne joko ovat tai ne ovat havaitut. Tämä tarkoittaa sitä, että evidenssille antamamme arvo on luonteeltaan deduktiivista, se on propositionaalista. Williamson esitti myös, että ajattelemme usein että jokin todiste falsifioi, tai muutoin kumoaa tietyt hypoteesit: Jos tekijä on havaittu Amerikoissa, hän tuskin on samanaikaisesti tehnyt murhaa Helsingissä. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan päätellä että tietyt asiat eivät tapahdu jos tietty taustateoria on voimassa. Voimme siis vetää näissä tapauksissa "ei X" -tyyppisiä hypoteeseja. Tämä tarkoittaa että nämäkin päättelyt ovat luonteeltaan propositionaalisia. Eli validi päättely on sellainen, jossa seuraa se että jos alkuoletukset ovat tosia, johtopäätöskin on tosi.
___2.1: Ongelmana tässä on se, että tämä vaatii aina uskomuksia, jotain jota ei ole perusteltu. Lähes kaikki hyväksyvät miettimättä sen, että henkilön uskomusten järkevyys riippuu siitä, mitä evidenssiä hänelä on. Jos siis esimerkiksi vaimo epäilee että hänen miehensä käy vieraissa, tämä ei ole perusteltua jos hänellä ei ole muuta todistetta kuin intuitionsa. Toisin sanoen, todisteiden puute ei tarkoita sitä että olisi hyväksyttyä pitää väitettä pätevänä. Kuitenkin itse tapahtuma tapahtuu siitä huolimatta, että onko petetyllä siitä todisteita vai ei. Vieraissa käyvän vaimo voi autuaan tietämättömänä kokoata kokouksessa olevalle miehelleen, eikä tämä tee itse tapahtumaa siitä että mies käy vieraissa olemattomaksi. Tässäkin tilanteessa tyhjästä epäileminen, eli ilman todisteita epäileminen, on perustelematonta. (Joskin esimerkissämme silti valitettavasti totta.) Toisin sanoen evidenssillä oikeutetaan ihmisten uskomukset. Evidenssi ei koske asioita, vaan uskomuksia. Toisaalta voidaan ihmetellä, että jos puolison uskollisuus on toinen vaihtoehto, eikö sillekin pitäisi olla todisteita? Jos vaimo uskoo uskollista miestään uskolliseksi, se ei ole perusteltua, jos uskollisuudesta ei ole todisteita? Toisaalta myös kaikki ne evidenssit perustuvat uskomuksiin. Induktion ongelma takaa sen, että jos päättelen että jos tapahtuu asia X, niin se tarkoittaa että on pätevää uskoa että puoliso on uskollinen, voidaan kysyä millä oikeutan X:än? Minulla voi olla tähänkin jonkinlainen evidenssi, teoria A josta on vedetty hypoteesi Y, jonka toteutuminen on vahvistanut sen, joka taas taroittaa että X on pätevä. Mutta entäs millä oikeutan tämän teoria A:n? Luultavasti hypoteesilla Z, joka on vedetty... tämä johtaa ikuiseen regressioon. Vaaditaan ääretön määrä todisteita voidaksemme sanoa yksinkertainen asia perustellusti. Lopullinen kysymys onkin: Missä vaiheessa ketjua todistusketjun varmuus on riittävä? Jossain vaiheessa se on joka tapauksessa, koska muutoin evidenssiä ei voisi tässä maailmassa olla, jolloin perusteleminenkin muuttuu turhaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta voisimme päätellä mitään, joitain uskomuksia on vain oletettava.
3: Subjektiiviset kokemukset, ja niiden pohjalle rakentuva tieto. Monissa tilanteissa, ja hermeunetiikassa, turvaudutaan henkilön omiin kokemuksiin. Ongelmana tässä on tietysti se, millä tiedämme että voimme luottaa kokemuksiimme. Voimme ajatella, että logiikan ketju päättyy siihen, mihin asti henkilön on järkevää uskoa. Se, missä loppuu havainnoinnin raja ja metafysiikka astuisi mukaan kuvioihin, olisi raja jota ei itse asiassa saisi ylittää. Tämän näkemyksen ymmärtämiseksi on tärkeää ottaa pari esimerkkiä: näkemyksessä ajatellaan että uskon että minulla on selkävaiva. Viime kädessä oikeutan selkäkipuni sillä että selkäni on kipeä. Mikään ei tietenkään takaa sitä, että en kokisi harhoja. Selkäkipuni ei myöskään lakkaisi, jos lääkäri ei löytäisi syytä kivulle. Oikeuttaisin itselleni kipuni omalla kivun tuntemuksellani ; Lääkärin taas olisi ihan rationaalista uskoa että vikaa ei ole, että teeskentelen että saisin sairaslomaa. Mutta hänellä ei olekaan minun settiäni evidenssistä, joka on oma selkäkivun kokemukseni. Samoin jos kuulen salaman ja näen pisaroita ikkunasta, päättelen että ulkona ukkostaa. Tämä todiste taas tulee silmieni kautta. Mikään ei tietenkään takaa sitä, aistinjärjestelmäni eivät olisikaan hairahtuneet juuri hetkellisesti, tai ne ovat aina olleet epäluotettavia - kuten muidenkin "kehojen havaintolaitteistot". Tästä siis päästään siihen, että molemmissa tapauksissa, sekä selkäkivussani että ukkosessa epäilyksen alle tulee asioita, jotka eivät ole hevin testattavissa. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden väitteiden takana olevat "kritiikit" ovat pohjimmiltaan metafyysisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että luotamme vain jonkinlaiseen (ei välttämättä eksaktiin, mutta niiden kaltaisiin asioihin.)
___3.1: Foundationalismiin, jossa odotetaan että takana on kaikille sama todellisuus, ja että esimerkiksi kemisti Matti Möttönen tutkii samaa maailmaa kuin fyysikko Pekka Perkele.
___3.2: Naiiviin tai tieteelliseen realismiin, jossa oletetaan että maailma on sellainen kuin havaitsemme tai laitteemme havaitsevat.
Voidaan jopa perustella, että näiden rakennetta ei voida eikä tarvitse miettiä, eikä sen takana olevaa syytä voida tietää koska ne ovat metafysiikkaa. Jos siis syyttää näitä uskomuksia "vain arvauksiksi", syyllistyy eräänlaiseen saivarteluun, jossa perusteiden kysely muuttuu merkityksettömäksi uteluksi. Eräällä lailla siis Wittgensteinilaisittain sanoen "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen." (Se, mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.) Syynä on se, että jos logiikan kohdalla regressio hyväksytään ja päätetään että johonkin on vedettävä joka tapauksessa raja, niini miksipä ei vedettäisi sitä juuri tähän, jossa sille sentään on perustelu? Monet hyväksyvät rajanvedon, mutta kuitenkin ovat sitä mieltä että subjektiivisen kokemuksen ja uskomukset eivät sisällä perusteltua yhteyttä : On vain subjektiivinen kokemus, joka sitoo ne yhteen. Kokemus on tällöin vain eräänlainen mielipide, tunne, joka voi hyvinkin olla pelkkää arvaamista. Nämä kriitikot kannattavat sellaista näkemystä, jossa ei hyväksytä biljardipöytää, jossa palloja liikutellaan, vaan että selittämisen on jatkuttava kaikkialla samanlaisena, jolloin maailma koostuu aina palloista, jotka liikuttavat toisia palloja, ja kaikki pallon liikkeet on selitettävä pallon liikkeillä. Näin uskovatkin voivat kuitenkin hyväksyä subjektiiviset havainnot ; Jos he esimerkiksi kannattavat näkemystä, jonka mukaan uskomuksilla itsellään on tietty propositionaalinen rakenne, kokemuksien käyttö on rationaalista koska se on loogisen rakenteen kautta esitettäviä väitelauseita ; Jos kokemus voi syntyä siitä kun tietty lähtötila käy läpi jonkun käsittelytavan, joka koostuu eräänlaisista säännöistä eikä ole luonteeltaan mielivaltainen. Tällöin kokemus on todiste, sen kaavaa vain ei ole välttämättä (vielä) tiedostettu. Tällöin he eivät välttämättä ole sitä mieltä, että henkilön uskomukset olisivat irrelevantteja sille evidenssille, joka heillä on. Tällöin hekin ovat sitä mieltä, että subjektiiviset kokemukset ovat yhtä propositionaalisia kuin heidän omatkin näkemyksensä.