"Otsikon alla oleva teksti vastaa otsikon kysymykseen täydellisesti."

Kouvolan Sanomissa oli Wilma Peräojan kirjoitus. Se käsittelee stereotypioita. Ja kreationismia. Tekstissä on monia filosofisia ongelmia. Ja niiden kokonaisuus tavallaan tiivistyy Peräojan otsikkoon. "Miksi kristitty on idiootti?" Kreationisminpuolustus ilman faktoja, pelkästään stereotypioista puhuen, tavallaan demonstroi otsikon. Eräs kommenteista onkin tuon vuoksi lainattu otsikkoon.

Kirjoituksen argumenttianalyysi olisi itkettävää tehdä.

Teksti on kliseinen, argumenteiltaan järkyttävän heikko. Ja täynnä omituisuuksia. Niiden kaikkien listaaminen johtaisi sinisen veren valumiseen sieraimesta kun aivoverisuoni ratkeaisi. Korjaaja mahdollisesti myös vanhenisi merkittävän paljon. Lyhyesti asiaa voi lähestyä vaikka siten että katsoo miksi;
1: Stereotypioissa on käsittelytavassa omituinen hyppäys. Joka johtaa siihen että ideologioita ei punnita samoilla punnuksilla. (Eli tehdään epäreilu vertailu joka ei olekaan vertailu.) Esimerkiksi kreationismia ja islamia ei ajatella sitä kautta miten kreationistit ja islaminuskoiset katsovat itseään. Niitä katsotaan jonkin vaikeasti määritetyn "yleisen" kautta. "... Muslimi on sukupuolesta riippuen joko sorrettu tai sovinisti ..." Ateistit sen sijaan nähdään sitä kautta miten ateistit näkevät itsensä. "Kaikkien kirkkojen yläpuolella istuu ateisti, onnellisena yltiömäisen nerokkuutensa ympäröimänä ja tieteidensä turvissa." Ateistit ovat yleensä ottaen karsaasti katsottuja. Yleinen mielipide uskonnottomista on se että he ovat nenäkkäitä, liikaa itsestään luulevia, elämäntaidottomia, antisosiaalisia ... ja tietenkin "militantteja". Tämä on se kuva mitä media levittää, olipa kyseessä evankelisluterilaisen kirkon piispa, kreationisti tai postmoderni feministi joka pitää "reduktionistista" ja "skientististä" ateistia varsin vastenmielisenä.
2: Samoin kirjoituksesta paistaa se, että idealismi-realismi -kiista, rationalismi-empirismi -kiista ja foundationalismi-koherentismi -kiista on ohitettu. Siksi maailmankuvallisuus ja oletuksiin suhtautuminen tehdään kuin Agrippan trilemma olisi ratkaistu ja juuri foundationalismi olisi ehdottoman totta ja se ainut mahdollinen näkökulma asiaan. Ja sitten tältä pohjalta puhutaan pelkästään  "Molemmat uskovat samanlaisiin Pyhiin Kirjoihin ja sokeaan uskoon." Joka on tietenkin hilarious. Ja on keinona kliseinen konventio joka paljastaa sen, miten vähän vastapuolen ajatustapaan on kyetty samastumaan.
3: Kommentit demonstroivat miten "ajattelee omilla aivoillaan" -lausunto tarkoittaa sitä että kommentoija ei osaa itse olla niin itsenäinen että loisi oman tavan ilmaista tämä asia. Ja sanoessaan korostaa enemmänkin sitä että on sanojan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Eli ironisesti tarkoittaa sitä että vastapuoli itse asiassa ajattelee hänen aivoillaan sen sijaan että olisi indiivi.
4: Miksi evoluutiota ei kritisoida tieteellisesti ja miksi kreationismia ei puolusteta tieteellisesti vaan puhtuaan pelkästään stereotypioista. Ikään kuin totuus olisi valtapelikysymys kuten monille postmodernisteille se onkin. Mutta harvemmin uskovaiset tunnustavat postmodernismia kannattavansa.

Moni voisi pahastua että lukiolaisen tekstejä ei kritisoida, koska hän on niin nuori.

Mutta tosiasiassa ageismi ei ole mikään kovin hyvä asenne. Ihmisen täytyy saada sanoa mielipiteitään ja saada niihin palautetta. Ja näin hän oppii. Lisäksi nuori ei tarkoita "avutonta" tai "idioottia". (Oma nuoruudentyönä kasaamani evoluutio-kreationismi -sivusto ei ole ihan idioottimainen.) Tätä tekstiä en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan. Ylläoleva on vain sitä varten että vihjaan että jos haluaisin voisin vakavasti analysoida jokaisen pilkun. Ja katsoa kirjoitusta kuin se olisi argumentti. Minusta on täysin oikeutettua lähestyä asiaa Augustinuksen malliin. Eli malliin "Ei ole harvinaista, että jotain maasta, taivaasta, muista tämän maailman alkuaineista, tähtien liikkeistä ja kierrosta tai jopa koosta ja etäisyyksistä, auringon ja kuun määrätyistä pimennyksistä, vuosien ja vuodenaikojen kulusta, eläinten luonnosta, hedelmistä, kivistä, ja muista sellaisista asioista voidaan tietää mitä suurimmalla varmuudella järkeilemällä tai kokemuksen kautta, jopa niiden toimesta jotka eivät ole kristittyjä. On siten liian häpeällistä ja turmiollista, ja suuresti vältettävää, että hänen [ei-kristityn] tulisi kuulla kristityn puhuvan niin idioottimaisesti näistä asioista vieläpä yhtäpitävästi kristillisten kirjoitusten kanssa, että hän saattaisi sanoa, että kykenisi hädin tuskin olemaan nauramatta nähdessään kuinka täydellisen väärässä ne ovat."

Kuitenkin teksti vaikuttaa trollaukselta.

Kirjoitus demonstroi Poen lain voiman. On hyvin vaikeaa erottaa kreationismiparodiaa kreationismista. Niilo Paasivirran "Oikeat Mielipiteet" ovat tunnetusti saaneet paljon moitetta jonka ydin on siinä että hänen uskotaan sanovan mitä ajattelee. Tosiasiassa hän on kuitenkin parodioimassa. Mielestäni tässä tapauksessa trollaus on otettava hyvinkin vakavana vaihtoehtona. Vihjeenä tästä on jo se, että Peräoja on vaihto-oppilas. Tarkalleen ottaen hän on ilmeisesti UWC -vaihto-oppilas. Sen eetos on hyvin kaukana kreationisteista. Toisaalta Peräojalla on blogi "vacca foeda" jonka lukeminen sai räät lentämään nenästäni. En yleensä naura ääneen.

Asiasta on toki ollut erimielisyyttä, mutta itse uskon että kyseessä on nimenomaan varsin ilkeä huumoripila jossa otsikko saa vastauksen tekstissä. Lajityypin tulkinta on toki tässä kyseisessä tapauksessa hirveän vaikea ja vaatii hyvin ankaraa trolliongelman kanssa painimista. Ratkaisu ei ole täysin objektiivinen, asiat ratkotaan enemmän todennäköisyyksien kuin selkeyden kautta. Mutta kenties jatkossa lukiolainen oppii kehittämään tyyliään. Saa nähdä tuleeko hänestä taitava satiirikko. Vai tekeekö hän kuten minä, eli lähtee tavoittelemaan parodiahorisonttia. Mikäli tavoitteena on jälkimmäinen, hän on itse asiassa jo hyvin pitkällä.

Itse asiassa kirjoitus toi mieleeni syvää kunnioitusta Wilma Peräojaa kohtaan. Yhtä syvää herooista kunnioitusta olen tällä viikolla kokenut ainoastaan Mikael Jungneria kohtaan joka tunnusti trollanneensa internetissä. Hän oli haukkunut itseään internetissä, levittänyt itseään haukkuvia epätotuuksia, jotta saisi ihmiset provosoitua. Maailma on kenties sittenkin hieno paikka!

Vanhenemisen paradokseja ; Iän painamisesta

Takkiraudassa oli listaa siitä miten hän kokee elämän muuttuvan paremmaksi. Sitä miten nelikymppisenä on parempaa kuin kaksikymppisenä. Ajattelin, huvin vuoksi, katsoa asiaa hieman itsekin. En toki ole vielä neljääkymmentä, joten teen vertailun 20 ja 30 välillä. Ja lähestyn asiaa lähinnä siltä kannalta miten asiat ovat eri tavalla. En suhtaudu maailmaan optimistisesti, ja tämä asenne koskee myös menneisyyttä. (Voisin ottaa tietenkin iästä 15-35, mutta koska teini-ikä on aivan kammottava aika elämää, vertailu olisi hyvin samansuuntainen, positiivisuus olisi asenteellisuuteen asti jo muotoilussa.) Lopputulos on silti melkoisen subjektiivinen. Kysymyksen uudelleenmuotoilu vain osuu henkilökohtaisiin tarpeisiini ja joustaminen tuntuisi teeskentelyltä. Puhun myös "vanhenemisesta" joka on kenties hyvin omituista tälläisessä hädin tuskin keski-ikäisessä kontekstissa.

1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.

2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.

3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.

4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.

5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.

6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.

7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.

8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.

9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.

10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.

Se on Täytetty (33)

Juhlat vietettiin perhepiirissä. ; Tarkalleen ottaen juhlaa viettivät
minä ja yllätyskasa syanidinmakuisia leivonnaisia.
Paremmin ei siis voisi juhlinta mennä.

Yllättävän moni ihminen muisti sen mitä en itse meinannut. Eli täyttöpäiväni. (Isäni kyllä pilasi yllätyksen jo eilen muistuttamalla siitä että minulla on syntymäpäivä. Muuten olisin unohtanut sen. Tapa ei ole ainutlaatuinen.) Monet ovat toivottaneet toivotuksensa tavalla joka korostaa ns. "onnea". Onni on tässä kiinnostava konsepti;
* Sillä en paatuneena naturalistina tunnetusti usko sellaiseen. Vain todennäköisyyksiin. Joku siis haastaa maailmankuvani omana syntymäpäivänäni? Mitä helvettiä?
* Todennäköisyyskulmassa korostuu vähän sellainen henki että olisi jotenkin odotettujen todennäköisyyksien vastaista täyttää vuosia. Joka tuo mieleeni sen, lähinnä vanhoja ihmisiä vaivaavan, asenteen jossa tekisi mieli urputtaa siitä että "olen toki vanha mutta en niin vanha". En tiedä ovatko "parasta ennen" -päiväykseni menneet kovin loppupuolelle kun näitä onnentoivotuksia jaellaan.
* Ja muutoin onni tarkoittaa jotain onnellisuustilaa. Joka on kaltaiselleni pikkumaiselle nipottajalle ja yleisesti ärsyyntymisherkälle urputtajalle poikkeuksellinen tila, Minulle on valitettavan luontevaa viilata pilkkua joistain "onni" -sanan denotaatioista kuin katsoa mitä toivottajat ovat perimmiltään tarkoittaneet. Ja tässä ilmapiirissä tietty iloisuus ja positiivisuus voivat karista nopeammin kuin hilse päänahastani.

Mutta kenties toivottekin minulle tältä osin persoonallisuudenmuutosta, asenteenmuutosta ja kasvua ihmisenä. Se tulleekin tarpeen. Joskin en tiedä miten epäkohteliasta tai kohteliasta on korostaa heikkoja puolia juuri syntymäpäivänä. Mutta toisaalta se on päivä muiden ohella. Se on vain 24 tuntia ; Maapallon pyörimisen mukaan määritelty inhimillisen kulttuurin konstrukti. Joten miksipä ei.

vaikea ja epämieluisa tehtävä (ja makaabereja lisukkeita)

Kirkosta eroaminen on hyvin jännittävä asia. Siihen nimittäin liittyy hyvin vahvasti ongelmia jotka ovat liitoksissa ateismiin. Silloinkin kun eroaminen ei johdu suoranaisesta ateismista. "Yhtiönkadun" "älä sääli ateistia" -kirjoitus kuvaa sitä että suomessa kokemukset eivät vastaa amerikan ateistejen vainokokemuksia. "Viime päivinä netissä on pyörinyt köyhänmiehen kaavio siitä, kuinka ateistit kohtaavat syrjintää. Kyseistä kaaviota en jaksa edes etsiä, sillä siinä Yhdysvallat ja Suomi oli luokiteltu samaan kategoriaan. Näinhän se ei käytännön tasolla mene: Yhdysvalloissa noin 95% ihmisistä uskoo Jumalaan, mikä tarkoittaa, että myös ateismin vastustus on suurta – siinä missä se tarkoittaa myös, että yhdysvaltalaiset ateistit usein ovan paljon aggressiivisempia kuin vaikkapa suomalaiset. Tosiasiassa kuitenkin Suomessa asiat ovat toisella tolalla." Vaan ovat jotain muuta : "Joulun alla jouduin kuuntelemaan, kuinka ateisteilla ei ole oikeutta viettää joulua, ja kuinka meidän pitäisi olla töissä tällöin. Olen myös kuullut useasti, kuinka elämäni on tyhjää, enkä edes tajua sitä, koska minun elämässäni ei ole Jumalaa. Mietitäänpä hetki. Olenko koskaan sanonut, että uskovaisten elämä on köyhempää, koska he eivät näe faktoja samalla tavalla kuin minä? Olenko koskaan edes vihjannut, että käsittelisimme faktat eri tavoin omasta elämänkatsomuksemme pohjalta? Olenko koskaan sanonut, että uskovainen ihminen olisi typerämpi kuin ateisti? En, enkä sano. En ole niin ylimielinen." Yllättävän suuri määrä uskovaisista kuitenkin on.

Kirkosta eroaminen on muutoinkin vaikea asia. "Helsingin Sanomissa" kirjoiteltiin siitä miten kirkosta eroamiseen on reagoitu omituisesti. Mummot ovat voivotelleet, äidit tarjonneet rahaa. Etenkin moni isovanhempi kokee kirkosta eroamisen häpeänä. Osa ei uskalla kertoa eronneensa kirkosta koska he ovat nähneet miten muille eronneille on käynyt : Selän takana kuiskutellaan ja puhutaan pahaa. Osa on joutunut palaamaan kirkkoon koska puoliso on antanut ukaasit joissa avioliitto on synkronisoitu yhteen kirkkoonkuulumisstatuksen kanssa. Osa pelkää läheisten reaktioita jo ennakkoon, kokeilematta. Kirkosta eronneen lapsen puolesta itketään.

Tämä on mielenkiintoinen dilemma. Ja jossain määrin se maksimoituu hautajaisten kohdalla. Se tavallaan tiivistyy itsetarkoituksellisen makaaberin aiemman kirjoitukseni ytimeen. Koska kirkko ei todellakaan ole ulkopuolella maallisista asioista, se suorittaa hautaamisasian joka periaatteessa voitaisiin nähdä ns. maallisen regimentin asiaksi. Sillä kahden regimentin oppia ei haluta soveltaa sekularistisena, vaikka minun on hyvin vaikeaa nähdä niiden peruseetoksessa mitään kovin oleellista eroa. Näin ollen ateistin oikeus hautajaisiin voi jossain määrin kyseenalaistua. Se mitä laki sanoo ei vaikuta kovinkaan paljoa siihen miten jotkut tilanteen kokevat eettisellä tasolla. (Jonka vuoksi minulle syntyy reaktiivinen tarve kirjoittaa itsetarkoituksellisen makaabereja asioita.)

Eikä siinä vielä kaikki. Hautajaiset ovat jotain jossa kuolleella on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Ja joka itse asiassa on juhla joka pidetään omaisille termin niin ateistisessa kuin kristillisessäkin mielessä. Tästä seuraa se, että hyvin usein omaisten toiveesta kirkosta eronneelle liitetään hautajaisiin uskonnollisia elementtejä. Olen itse asiassa ollutkin kirkosta eronneen hautajaisissa joissa laulettiin virsiä. Kenties näiden kohdalla on vähän sama henki kuin "Suvivirren" kohdalla. Että yksi virsi ei tee asiasta uskonnonharjoittamista. Ja molemmissa ihmiset mielellään kiertävät sääntöjä jotta maailma pelittäisi heidän uskonvakaumuksensa ehtojen mukaisesti.

Jori Mäntysalo kirjoittikin tähän liittyen erikoisen asian koskien hautaamista koskevaa lakia. "Kirkkojärjestys kertoo. Kirkkoon kuulumaton henkilö voidaan siunata hautaan, jos omaiset tai muut vainajan hautauksesta huolehtivat henkilöt sitä pyytävät. Siunausta ei kuitenkaan toimiteta, jos vainaja on selvästi ilmaissut tahtovansa toisin tai jos pappi sielunhoidollisessa keskustelussa tai muulla tavoin saamansa käsityksen nojalla katsoo, ettei kirkolliseen hautaan siunaamiseen ole riittäviä perusteita. Onko säädös ajan tasalla? Itse luen tästä periaatteen "luterilainen kunnes toisin todistetaan". Papilla ei tarvitse olla positiivista syytä olettaa vainajan tahtoneen kirkollista siunasta; riittää, että häneltä puuttuu syy olettaa vainajan sellaista vastustaneen." Ja itse korostan että pappikin tämän lisäksi tietää vain sen mitä hänelle kerrotaan. Omaisten rehellisyys tässä kysymyksessä ei ole välttämättä kovin suurta. Eikä asiaa pidetä välttämättä kovin tärkeänä, koska "eihän sitä voi loukata jos mikään ei ole Pyhää". Nämä ovat kuitenkin osaltansa täsmälleen samoja omaisia jotka kirkosta eronneille itkevät ja tarjoavat rahaa. Nämä eivät lakkaa olemasta sukulaisia kuolinpäivänä joten nämä samat asenteet siirtyvät hautausprosessiin.

Asenteet ovat mielenkiintoisia koska käsite tasapuolinen, avoin ja muukin ovat osalla hitusen vihjeettömässä tilassa. Tätä heijastaa Mäntysalon saama kommentti : "Voiko pappi lausua neutraalilta kuuluvat sanat “Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus on herättävä sinut viimeisenä päivänä.” Kirkon opn mukaan näin tapahtuu. Tässä ei kuitenkaan kerrota mitään kuoleman jälkeisestä olotilasta tai arvuutella, missä vainaja sen viettää. Jos haluaa, että hautaansiunaamisessa ei ole mukana mitään kristillistä, niin ehkä silloin ei kannata viettää hautajaisia kirkon yhteydessä. Luulen." Minun on vaikeaa nähdä "jeesuskristuspelastaasielusi" -lausumaa eiuskonnollisena asiana. Se, että se on jonkin uskonnon mukaan totta ei tee siitä neutraalia. Hän tuskin pitää neutraalina jos joku buddhalainen pappi käy hänen oman ruumiinsa ääressä kertomassa sen mikä hänen uskontonsa mukaan on fakta. Että yhteislauletaan sielun nirvanakierrosta lausuen se kuin tosiasia. Hän voisi esimerkiksi tiedostaa sen että ateistien erilliset hautausmaat ovat olleet yleinen raivoamisen aihe. Hautaaminen etäällä kirkosta voi olla vaikeaa koska hautausmaat ovat kirkon omaisuutta ja ruumiinkäsittelytilat ja siirtelyradat pitävät sisällään helposti kappeleita. Hautajaisten pitäminen näiden tilojen ulkopuolella on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.
1: Tosin vihjeettömyys johtunee siitä että kommentoija on iältään sellaista ryhmää jonka hautaaminen on, ainakin tilastollisella tasolla katsoen, edessä nopeammin kuin omani. Tässä tapauksessa kannattaisi kenties olla hieman varovaisempi siitä minkälaisia kriteeriattribuutteja hän esittää siitä mikä on asiallista hautaamista. Sillä voi olla että joku kostonhimoinen ruoja käyttää samoja kriteeriattribuutteja hänen oman ruumiinsa äärellä ja väittää sitä asialliseksi. Mutta ikäkysymys on siitä merkittävä että sitä on tottunut tietynlaiseen maailman menoon. Ja sitten maailma onkin muuttunut alta. Suuri osa vanhuksista ei enää tiedä eri asioiden toiminnasta ja suhteista yhtikäs mitään. Eikä heitä edes kiinnosta. Tässä he ovat vähän kuin suurin osa ihmisistä. Mutta pahemmin, vahvemmin ja syvemmin. Ala-arvoiset asiatason tiedot ovat sinänsä surullinen asia. Sillä vaikka kommentoija yrittää luoda elämänkokemuksen gloriaa vetoamalla ikäänsä, ei minulla synny oikein muuta oloa kuin että eläkkeellä ollessa ja pitkä eletty elämä olisi periaatteessa antanut aikaa kerätä tuoreita tietoja ja muodostaa niistä viisaita käsityksiä. Mutta jostain syystä jos ihminen ei vanhene viisaasti hänestä tulee hahmo jolla on voimavaroja kiukustumiseen mutta ei asioista selvän ottamiseen. Iän lisäksi ei olekaan kykyä tai halua tai kumpaakaan. Itsekin kiukustun usein mielelläni mutta haluan sentään tarkistaa mouhotuksistani edes aivan perusasiat kuntoon. Ei liene hyväksi sydämelle jatkuva addrenaliinitila joten tuskin elän riittävän vanhaksi. Dementiaan verrattavissa oleva muistihäiriö minulla onneksi jo on.

Tähän liittyen on hyvä ottaa kommenteista asiallinen, joskin hitusen passiivisaggressiivinen, kommentti pappismieheltä ; "Olen siunannut hautaan muutamia krkkoon kuulumattomia. Papille se on vaikea ja epämieluisa tehtävä. Vaikeaksi sen tekee se, että toisaalta pappi ei saa valehdella, toisaalta olisi kuitenkin välitettävä lohtua omaisille.Toimitushan tapahtuu varsinaisesti omaisia varten, sillä siunauksellahan ei ole mitään vaikutusta vainajan kuolemanjälkeiseen kohtaloon.Vallitseva käytäntö kunnioittaa vainajan viimeistä tahtoa, jos se tiedetään, vaikka siunauksen kieltäminen saattaakin loukata omaisten tunteita. Omaisten tarpeetonta loukkaamista kuitenkin pyritään välttämään, siksi siis siunaus on mahdollinen vaikka vainaja ei kuulukaan krkkoon." Papilla tuskin on motiiveja suorittaakaan tässä mitään. Harvalla kuitenkaan riittää pokerinaamaa kertoa siitä mitä uskon puute tarkoittaa armeliaan Jumalan pelastusopissa. ; Asiaa toki varmasti mutkistaa se että osa ihmisistä eroaa instituutiosta eikä Jumalasta. Liian liberaalin kirkon homo-naispappikannan vuoksi eronnut fundamentalistiseen lahkoon liittynyt tuskin näkee itseään minään ateistina. Näin ollen papin vastenmielisyys ei varmasti ole aina yhtä kova kuin ateistin siunaamisessa. Lisäksi on hyvä huomata että kirkolla ei ole muutenkaan mitään motiivia laittaa uskonnollisuutta hautauksiin koska siitä tulee kirkolle kuluja. Kysymys on siitä että miten vainajan tahto saadaan selville ja tarvittaessa omaisten ohi seurakuntaan asti. Väitän että tukkeena voi olla jotain josta ei voi syyttää kirkkoa.

Omaisen vaikeana ja epämieluisana tehtävänä onkin luoda hautajaiset ihmiselle joka edustaa kaameaa maailmankuvaa ja joka ei edes itse nauti koko hautausasiasta. Oma tapani suhtautua dilemmaan on se, että minun hautajaisissani saa laulaa virsiä täysin rinnoin ja sydämin. Kunhan muistaa yhden ehdon. Tilaisuudessa on keskelä pöytää tiili. Kun ensin lyö itseään otsaan sillä tiilellä niin saa laulaa. Kunhan tekee tämän sillä voimalla millä ajattelee minun lyövän sitä jonka elossaollessani tietäisin laulavan virsiä omassa hautajaisissani. (Iskun voima on hyvin arvaamaton, kenties hiljainen, kenties aivovammankova. Omaiseni tietävät persoonallisuustyyppini ja arvaamattomuuteni ja joviaaliuteni samanaikaisesti. Tehkööt arvion tilanteesta jota en itse osaa arvioida.)
1: Muutoin saavat ihmiset haudata, polttaa tai käsisahapaloitella ruumiini ruuakseen miten mielivät. Asia on tältä osin vähän kuten sanoin kun katsoimme "Castle" televisiosarjaa. Siinä vuosia sitten kuollut löytyi pakastimesta. Puolisoni piti tätä pakkassäilytystä jotenkin törkeänä. Itse en ymmärtänyt. Hän ehdotti että miettisin asiaa omalta kannaltani. Ja totesin että "julma murhaaminen on eri asia, mutta tuo pakkasessa oleva on vain lihaa. Tosin, no teknisesti ottaen niin minä olen nytkin." Kun ei laillani lainkaan usko sieluun nämä asiat ovat hieman omituisia.

---

Näin siis toimittakoon. Paitsi tietysti jos minun ruumiini pitää kontaminoida ebolalla ja heittää kristillisen päiväkodin leikkipaikalle.

ikäkriisi

Sitä voisi ajatella että ikä on vain numero. Kuitenkin näihin numeroihin liittyy tiettyjä kriisejä. En puhu pelkästään siitä hämmennyksestä joka kuuluu teini-ikään, vaan niihin syvempiin jollain tavalla "ei-biologisempiin" kriiseihin. Minulla oli jossain vaiheessa parikymppisenä aikuisuuskriisi. Se ei tosin johtanut aikuistumiseen sanan varsinaisessa mielessä. Vaan joksikin jossa hyväksyn tietyt neoteeniset piirteet itsessäni. Moni pitää niitä jopa kauneimpina ja karismaattisimpina piirteinäni, joten jossain määrin hellin tiettyjä ns. epäkypsinä pidettyjä piirteitäni.

Tämänlaisia ikäkriisejä ei pidetä enää minun iässäni. Sen sijaan tiedostin että on korkea aika keski-iän kriisille. Sen ytimeen astuivat paheeni. Minua on alkanut vaivaamaan aivan helvetisti se, että minulla on hirvittävä määrä pieniä, latteita ja epäkiinnostavia paheita. Niitä on liikaa jotta voisi olla ylpeä itsestään. Ne ovat liian tylsiä ja blatantteja jotta niistä saisi karismaattista särmää tai nimen lehteen. Paheita on toisaalta liikaa jotta niiden työstäminen enää maksaisi vaivaa. Hyväksi ihmiseksikään ei oikein taivu.

Onhan se aivan eri asia olla se kauhea tyyppi joka pukeutuu naisten ihoon kuin olla jonkinlainen perisyntien keskittymä, joka on lähinnä liian laiska jotta kaikille muille paheille saataisiin tilaa. (Paheen määritelmän voi tässä ottaa oikeastaan mistä tahansa. Jos katsoo luonnonuskovaa, buddhalaista, kristittyä tai uusateistia, heidän etiikassaan on paljon asioita joista he ovat yhtä mieltä. Tämä on helppo unohtaa kun ne erimielisyydet nostaa eniten kiukkua.)

Tässä perusongelmana on tietenkin se, että historia on kenties voittajien kirjoittamaa mutta se on kuitenkin kusipäiden tekemää. Tämän vaihtoehtona on sitten elää jollain tavalla hyvää ja miellyttävää elämää.

Eli tavallaan koko kriisiytymisasian voisi tiivistää siihen että olen pettynyt siihen että minulla ei ole sydäntä hirttää viimeistä arkkipiispaa viimeisen ID -kreationistin suoliin. Kyllä äiti ja isä ovat varmasti tästä kriisistä ihan sikaylpeitä. Että poika leikittelee ajatuksella leatherfacen urasta kun ei parempaan pysty. Jes. Tästä se lähtee, valmistautuminen inhimilliseen vanhuuteen.

Kuinka modernisti sivistynyt filosofi joka tunnustetaan yleisesti sellaiseksi on hyvin helposti ajastaan jälkeen jäänyt...

Filosofia on oppialana ikivanha ja se nojaa hyvin vahvasti erilaisiin perinteisiin. On järkevää puhua klassikoista. Filosofin on jossain määrin syytä tuntea "antiikkisia tai muuten vaan vanhoja partoja", sellaisia kuin Aristoteles, Platon, Cicero, Augustinus, Rousseau... Kenties jopa Kant ja Hume voidaan laskea "ikivanhoihin filosofeihin" jotka on syytä tuntea. Mutta sitten kun katsotaan moderneja filosofeja. Sellaisia joiden mainitseminen herättää ihmisissä mielikuvia ja antaa namedroppaajasta sivistyneen vaikutelman, saadaan kasa "moderneja filosofeja". Kun heidät laittaa aikajanalle voidaan huomata esimerkiksi seuraavien nimien kohdalla jotain leimallista.

Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneet filosofit ovat suunnilleen tuoreimpia filosofeja joiden mainitseminen antaa sivistyneen vaikutelman. Tätä nuoremmat filosofit ovat tuntemattomia tai kiistanalaisia ja niihin vetoamisessa ei ole samanlaista arvovaltaa. Ollakseen moderni ja antaakseen itsestään lukeneen filosofian tuntijan vaikutelman pitää siis viitata periaatteessa ikivanhaan materiaaliin.

Kuitenkin tosiasiassa koko ajan vanhoja ajatuksia kehitellään paremmiksi ja uusia keksitään ; Jopa noissa moderneissa filosofeissa on huomattava että he ovat keksineet "kuningasajatuksensa" yleensä melko nuorina ja sitten kuluttaneet näiden kehittämisessä ja hiomisessa loppuelämänsä. (Ja modernit filosofit ovatkin järestään kuolleet, iso osa ihan vanhuuteen.)

Tässä mielessä yleissivistykseen kuuluvat filosofit ovat järestään jälkeenjäänyttä vanhaa materiaalia. Statussivistys vetoaa arvovaltaisiin klassikoihin jopa silloin kun niiden filosofioita pidetään nuorekkaina. Ne ovat nuorekkaita korkeintaan sitä kautta että keski-ikäiset ja jopa tätä vanhemmat ovat opetelleet asioita omassa nuoruudessaan yliopistossa ja tällöin nuo starat ovat olleet kuuminta hottia.

Klip clop klip clop, hevonen on pop

Bronykulttuuri on kaiken kaikkiaan melko hämmentävä ilmiö. Minun lapsuudessani "My Little Ponyt" olivat pienten tyttöjen harrastus. Alakulttuuri vajosi tuntemattomuuteen yhdessä "He-Manin" ja vastaavien kanssa. Ja sen sijaan, että ne olisivat jääneet sinne, ponien tuotemerkkiä nostettiin uudelleen esiin vuonna 2010 kun Hasbro aloitti uuden televisiosarjan "My Little Pony : Friendship is magic". Ja tämä sai jostain syystä hyvin vannoutuneen faniryhmän 30 -vuotiaista _(?)aikuisista^(?) miehistä. Sellaisista joille alkuperäinen ponisarja oli nostalgiaa. Mutta ei sellaista nostalgiaa jota "He-Maniin" liittyy. Vaan sellaista nostalgiaa johon liittyy tyttöbakteereita.

Science is magic too!

Bronykulttuuri on melko suuri, ja tavallaan siisti. Bronykulttuuriin suhtaudutaan toki jossain määrin ironisesti, mutta kuitenkin kaiken tämän ironisuuden alla on selvästi taso jossa itse fanittaminen on aitoa. Se, mihin bronykulttuuri suhtautuu ironisesti on enemmänkin sukupuoliroolit kuin itse televisiosarja.

Tämä tekee siitä hyvin mielenkiintoisen, koska se itse asiassa noudattelee ns. kolmannen aallon feminismin ideaa. Mutta ilman feminismin nimeä. Ja jossain määrin ilman feminismin mukanaan tuomaa suojaa. Itse asiassa bronykulttuuri ärsyttää monia. Heistä ei pidetä ja tämä uskalletaan sanoa rohkeasti ääneen. Mikä on tietysti hieman erikoista koska "My Little Pony -fandomissa" nyt juhlitaan suvaitsevaisuutta, kiltteyttä ja ystävyyttä. Anti-Brony -liike on kuitenkin vahva.

Brynyja on tältä osin tutkittu ja havaittu että he ovat jopa järkyttävissä määrin normaaleja nuoria heteroseksuaaleja miehiä. He ovat heteronormatiivisia muutoin, paitsi siltä osaltaan että he nyt pitävät jumalauta pikkutyttöjen feminismikarkkipiirrossarjasta ihan sikana. Tämä on tekona tavallaan hyvin provokatiivinen, sillä siinä haastetaan hyvin tiukasti sitä mitä on pidetty normaalina. Kiinnostuken kohteet kun on jaettu iän ja sukupuolen mukaan. Ja bronyt sotkevat näitä mielikuvia sekä iän että sukupuolen kohdalla. "The Guardianissa" heitä kutsuttiinkin todellisiksi kapinallisiksi. (Minun silmissäni ponit ovat liian lempeitä ollakseen mikään kapina. Too little shanking. Samasta raudanpuutteesta johtuen en itse oikein jaksa innostua poneista.)

Yhtenä syynä on varmasti juuri se, että bronykulttuuri ei myy itseään feminismillä. Ja näin se ei saa mitään "profeminismin" - tai bro-feminismin - mukanaan tuomaa arvostusta. Ja muutoin tämä tietysti nähdään samanlaisena sukupuoliroolien perverssinä muuttamisena kuin mitä feministitkin tekevät. Ihmisillä on tapana muuttaa "terveeksi" sen mikä on "yleistä". Normista tulee normaali. Näin ollen bronyjen ympärille syntyy helposti ironisen auran lisäksi ajatus siitä että he olisivat jotenkin luonnottomia ja kieroutuneita. Ja sen lisäksi bronykulttuuria seuraa se mikä miehiä seuraa usein, etenkin jos he toimivat lasten läheisyydessä. Eli puheet irstaudesta, rivoudesta ja perversioista. Bronyjen kohdalla puhutaankin ns. cloppingista. Eli siitä että ollaan seksuaalisesti viehättyneitä poneista. Ilmiönä clopping on todellinen, mutta se kertoo enemmän Rule 34 voimasta kuin siitä mitä keskiverto brony tekee.

Jossain määrin clopping-ilmiöön rinnastaminen on tavallista kaikkialla internetissä. Ei ole tavatonta kuulla että anime on hentaita. Mutta väitteenä se on suunnilleen sama kuin kertoisi että "Tao Tao" ja Disneyn piirretyt olisivat furrypornoa koska niissä on antropomorfistettuja eläimiä. Jossain hyvin karkeassa mielessä väite lienee tosi. (Mahdollisesti jossain joku masturboi Iines Ankalle juuri nyt.) Mutta ei siitä mitään kovin laajakirjoista ja yleistävää voi sanoa. Bronykulttuurin kritiikissä ytimessä näyttää olevan se, että pornografian käsite joudutaan ankarasti uudelleenmäärittelemään.

Mutta kenties tässä kaikki seuraa sitä tavallista kaavaa. Onhan näitä rajojen rikkomisia tehty aiemminkin. Ja näistä voisi tehdä jonkinlaisen emansipoitumisen kaavan.
* Afrikan-Amerikkalaisten kanssa - USA:ssa käytetty käsite joka ajaa pohtimaan ovatko kalpeanaamat Eurpppan-Amerikkalaisia ja intiaanit Amerikan-Amerikkalaisia - kanssakäymiseen oli ennen segregaatio. Sitten näitä rotukäsityksiä muutettiin. Elokuvissa tummaihoiset olivat aluksi usein koomisia kevennyksiä, sen jälkeen heitä ylikompensoitiin, he olivat katutietoisia älyttömän viisaita tietäjiä ties kuinka monissa elokuvissa. Ja lopulta heille voitiin antaa normaaleja hahmoja.
* Homoseksuaalit ovat elokuvissa tavallisesti näytelleet hassua värikkäästi pukeutunutta komediallista hahmoa. Periaatteessa positiivista, mutta tästä stereotypiasta on siirtytty nykymalliin jossa homoseksuaaleja hahmoja ylikompensoidaan jonkinlaiseksi mary sueksi joka osaa suunnilleen kaiken kulttuurista. Kenties tulevaisuudessa homoseksuaali saa olla ns. ihan normaali hahmo.
* Bronyt eivät ole elokuvissa, mutta voidaan kuvitella että heidän ironisointinsa jälkeen heitä jonkin aikaa rapsutellaan kunnes koko asia unohtuu ja ilmiötä pidetään normaalina. Mikä on tuplaoikein. Ponit olisi pitänyt unohtaa ja Bronyjen kiinnostuksenkohteisiin pitäisi suhtautua silti sallivaksi. Koska jumalauta he nyt vain katsovat piirrettyjä omassa kotonaan ja tykkäävät niistä. Lapsellista tai ei, mutta jos tämän tasoisessa asiassa mielipiteenvapaus ja harrastukset pitää aikuisilta täysivaltaisilta kansalaisilta pistää kovaan paheksuntaan, niin aika heppoisissa ja vähäisissä määrissä ovat kansalaisten todelliset vapaudet. Että jos tämä on se taso josta ylöspäin pitää vastustaa asioita - ei siis vain olla erimielinen vaan myös vihata ja torpata - niin mitä sitten ylipäätään enää saa tehdä? Katsoa niitä luistimilla teutaroivia härkiä jotka 100% miesporukassa jyskäävät areenanreunaa vasten tavalla joka tuo ainakin minulla mielikuvia perin homoseksuellista jyystämisestä?

---

Feministit korostavat että he ajavat kaikkien tasa-arvoa. Miksi he eivät puhu bronyjen oikeuksista?

Pielensämahoittajat

Sami Koponen on arvioinut "Mielensäpahoittaja" -elokuvaa. Hän kokee että se loukkaa vanhoja ihmisiä. Elokuvan pappa kun on sarjaepäonnistuja joka vaikeuttaa pärjäämistä nyky-yhteiskunnassa. Tarjoaa keinoja jotka ovat joko mennyttä aikaa, tai ovat olleet toimimattomia aina. Tästä Koponen päättelee, että "Kyse ei siis ole Huovisen salaviisaasta veijarimaisesta aikamiehestä, vaan menneisyyteen juuttuneesta tyhmästä vanhuksesta. Elokuvan mukaan vanhuksilla ei ole mitään annettavaa nyky-yhteiskunnalle, vaan tärkempää olisi saada heidät luopumaan harhaisista käsityksistään ja kuuntelemaan nuoria."

Itse näkisin juuri tässä lähtöasetelmassa hyvin relevanttia. Tarkalleen ottaen tämä koettelee konservatiivisuuden syvintä ongelmaa. Sitä, mikä on oikeastaan se tärkein kysymys johon kaltaiseni "periaatteessa konservatiivi" joutuu reagoimaan oikeuttaakseen mölinänsä tämänpuoleisessa. Tähän löytyy perustaa toiselta konservatiivilta - sellaiselta joka on tätä astetta enemmän kuin "periaatteessa" - nimittäin "Takkirauta" -blogista. Hän kirjoittaa siitä miten X -sukupolvea leimaa pettymys. "X-sukupolven määräävä kokemus on epäluottamus. Epäluottamus tulevaisuutta kohtaan, epäluottamus omaa taloutta kohtaan, epäluottamus uskontoa ja suuria ideologioita kohtaan, epäluottamus valtiota kohtaan, epäluottamus isänmaata kohtaan, epäluottamus instituutioita kohtaan, epäluottamus kapitalismia kohtaan ja epäluottamus työelämää kohtaan. Tähän ovat johtaneet kokemuksemme. Me olemme eläneet koko elämämme erittäin tietoisina siitä, että kaikki, mitä meillä on, voidaan kiskaista pois milloin tahansa." On hyvin vaikeaa ymmärtää miten voidaan olla konservatiivisia samalla kun selitetään siitä miten esimerkiksi edellisen sukupolven neuvot työnhaussa eivät toimi. Ne ovat toimineet aikanaan, mutta nykyajassa työhönoton kanssa pelataan aivan eri pelisäännöin : "Heistä kilpailtiin. Meitä on kilpailutettu." Konservatiivisuuden ydin on kuitenkin ajatus siitä että ennen kokeiltu ja koeteltu toimii.

Tämä kaikkien perinteisten tarinoiden romahdus on itse asiassa merkittävä. Mutta en suinkaan esitä että X -sukupolvi olisi ensimmäinen postmoderni sukupolvi. Sillä itse asiassa näkisin että postmodernismi, jos jokin, jäi ja kuoli 1980 -luvulle. 1980 -luku oli yksilöllisyyden ja optimismin läpitunkemaa. Tässä kulttuursissa luotettiin hyvin vahvasti siihen että erilaisuus on rikkaus ja että yrittämällä onnistuu. 1980 -luvun tsemppihenkisyys oli ikään kuin postmodernismia kauneimmillaan ja idealistisimmillaan. Paha Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota päättyi. Berliinin muurit ja muut vastaavat purettiin. Odotukset olivat kauniita kuin "My Little Ponyissä".

Nykyisin epäilevyys esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä ovat vahvemmin esillä. Ja ainut syy ei ole maahanmuuton lisääntyminen. Osasyy on nimenomaan siinä että ihanteet ovat romahtaneet. Nähdäkseni aika moni on kyynistynyt Takkiraudan tapaan. Itselleni, ja aika monelle muullekin, tämän tilalle on kuitenkin tullut jotain muuta. Ironisuus. Kenties jopa uusmoderni ironisuus. Jos mietitään minun ikäpolveni ihmisiä, hipsteriys on melko yleistä. Neoteeniset harrastukset ovat suosittuja. On olemassa brony -alakulttuuri, siis puhutaan aivan oikeasti aikuisista miehistä jotka fanittavat kitchin läpitunkemaa "My Little Ponya". Toki sillai ironisesti.

Moni näkee bronyt jne. kidulteina, todisteena siitä että X -sukupolvi on saanut kaiken liian helpolla. Mutta nähdäkseni tämä liittyy enemmän juuri siihen että X -sukupolvi on elänyt aikaa jolloin kaikki suuret ideat - mukaanlukien ajatus siitä että yhteiskuntarakenteet olisivat niin pysyviä ja muuttumattomia että konservatiivilla asenteella olisi hyvät keinot selvitä tulevaisuuden haasteista - ovat romahtaneet. Kaikki suuret tarinat ovat muuttuneet kitchiksi. Mutta postmoderni maailmankuvallisuus ja oman todellisuuden luominenkaan eivät onnistu. Sillä luova taiteellinen kupla onnistuu vasta riittävässä turvallisuudessa. Turvan puute johtaa siihen että on hyväksyttävä rajat ja realiteetit. Tällöin hyveet tunnustetaan, mutta sillai ironisesti. Ironia johtaa siihen että kaikki otetaan varovaisuudella, with a pinch of salt (which cause heart problems).

Kitchkin tavallaan kuuluu tässä kuvioihin. Eikä tätä pidä hämmästellä. Sillä jos katsomme aatteen miesten taidetta kautta aikojen, voidaan huomata että se on joko kitchiä tai jotain josta tulee kitchiä. Propaganda on aina kitchiä. Kaikki DDR:än ideologiakoneiston tuottama oli kitchiä. Natsien uniformut ovat puhdasta kitchiä. Kirkkotaide on kitchiä (siitä huolimatta että pidän siitä, toisin kuin edellämainitsemistani. Bronyismi on silmissäni sairaus.) Jos ajan henki ja sen aatteet pitää kartoittaa, itse aloittaisin aina sieltä missä on kitchkeskittymä. Ja nykyajan kitchin keskellä on hipsteri kertomassa olevansa sillai ironinen. Sillä hän tietää että kakku on valetta. (Ja companion cube on täynnä ruumiita .. jos hyvin käy.)

Itse en oikein kykene ymmärtämään sitä leppoisaa ja ihmisiinluottavaa järjestelmää joka liittyy nykyajan suvaitsevaisuuskeskusteluun. Henkenä tuntuu olevan se, että liberaalit ja libertaarit ajavat vapautta. Ja vaikka näiden argumenteissa on eroja, on asenteessa nähdäkseni samoja ongelmia. Molemmat lähestyvät asiaa jonkinlaisen hyödyn kautta.
1: Hyvin monet libertaarit ajavat vapaata markkinataloutta koska he luottavat näkymättömään käteen. Tämä heidän mielestään taloudellinen realiteetti on se olemassaoleva (is) joka määrittää sen miten asioiden pitää olla (ought). Toki jotkut selittävät että nämä ovat eri asia. Että taloustiede on yksi ja ihanteet toinen. Mutta hyvin usein vapaus on itseisarvo joka oikeutetaan kuin se olisi välinearvo. Taloudellisen hyvinvoinnin nimessä.
2: Monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta taas myydään usein lempeytenä, konfliktittomuutena ja muuna vastaavana pehmoisena. Tässä hyöty on eettinen. Suvaitsevaisuus ja ajattelun vapaus eivät siis ole vain itseisarvoja, vaan niitä oikeutetaan muilla hyveillä.
+: Minun on hyvin vaikeaa nähdä asiaa näin. Kaikki se mitä tiedän vapaasta markkinataloudesta vihjaa että siinä tuloerot kasvavat ja kapea jetset pyörittää ihmismassojen enemmistöä. Enemmistöä jolla ei ole juuri mitään ja jotka ovat melkolailla orjan vastineita. Ja monikulttuurisuus taas tietää aina joko konfliktia tai sitten jotain sekulaaria poliittista korrektiutta jossa kaikki ideologinen piilotetaan maan alle ärsyttämästä ihmisiä. Tämän vuoksi en voi kannattaa vapauksia hyödyn vuoksi, en siksi että ne ovat helppoja. Vaan niitä on kannatettava juuri siksi että ne ovat vaikeita. Tämä tarkoittaa sitä että ihanteetkin ovat ironisoituneet. Kyse ei enää ole mistään "oman maailman luomisesta", vaan siitä että jos maailmankuvaansa rakastaa, niin sitä myös kurittaa. (Puhumattakaan muista. Konflikti kuuluu kauppaan.)

Ihanteet ovat muuttaneet joka tapauksessa luonnettaan. Ja tässä kulmassa mielensäpahoittaja saattaa olla ihan positiivinen hahmo. Hän epäonnistuu, sarjaepäonnistuu. Ja tämä tavoitteiden ja toiminnan jatkaminen tarkoittaa situational ironya. Ja se, että tätä tekee sarjaepäonnistumisena kertoo siitä että ei lannistu vaan on rohkea ja yrittää uudelleen. Ironikko tietää että onnistuminen ja seurausetiikka voisivat kieltää tämän. Mutta silti tässä on jotain kaunista. Mielensäpahoittaja ei nimenomaan hauku vanhaa polvea, vaan kehuu tätä hyvin omituisella tavalla. Katsoo epäonnistumista sillai ironisesti. Ja tämän katseen kautta minä ja Takkiraudan kirjoittaja voivat olla olemassa. Ja katsoa itseään peilistä aamuisin ja pitää itseään edes minimaalisesti koherentteina olentoina.

---

Joko näin tai sitten olen tullut vanhaksi. Usein tunnen itseni vanhaksi.
Esimerkiksi : Niveliäni särkee, lihaksiani pakottaa ja sarviani vihloo.

Tytöttely, pojittelu ja tykkääminen

"Unlimited tolerance must lead to the disappearance of tolerance. If we extend unlimited tolerance even to those who are intolerant, if we are not prepared to defend a tolerant society against the onslaught of the intolerant, then the tolerant will be destroyed, and tolerance with them. We should therefore claim, in the name of tolerance, the right not to tolerate the intolerant."
(Karl Popper)

Feminismissä on usein nostettu esille ns. tytöttely. Monien raavaiden uroiden on ilmeisen vaikeaa käsittää sitä että "tytöksi" kutsuminen olisi jotenkin halveeraavaa. Yhtenä syynä on se, että tyttö -sanalla ei heistä ole negatiivisia konnotaatioita. Toisena se, että usein kun "äijät" lähtevät kavereiden kanssa ulos, he käyttävät toisistaan melko rajuakin kieltä. Ja se on ikään kuin tuttuuden osoitus, jotain samanlaista sosiaalisuutta kuin se hartiaan lyöminen jossa pitää paukuttaa niin kovaa että (a) ei itse vaikuta nössöltä (b) että ei pidä iskun vastaanottajaa nössönä (c) ei hakkaa toista kanveesiin.

Mutta feministeillä on tässä ollut myös perusteita. Asian voi ymmärtää jopa kalju mies. "Miltäköhän minusta tuntuisi, jos tekemisiäni ei määritettäisi tekemisieni mukaan vaan ikäni tai ulkonäköni?" ... "Tytöttely on väärin, ja siinä on ylimielinen sävy." ... "Perhe- ja lähipiirissäni on tyttöjä ja nuoria naisia. En soisi, että heidän tekojaan määritellään silmien tai hiusten värin tai sukupuolen perusteella. Soisin, että heidän tekojaan määritellään heidän tekojensa perusteella." ... "Enkä välittäisi kuulla toistuvia kommentteja, kuinka keski-ikäiset suomalaismiehet sitä ja tätä."

Tämä on luonnollisesti tärkeää. Mutta on selvää että asia on vaikea. Se on niin vaikea että akatemiaprofessori joka on erikoistunut feminismiin ei kykene ymmärtämään tämän asenneilmapiirin seuraamuksia. Katsotaanpa akatemiatutkijaa ja feminismiteologiantutkija Elina Vuolaa.

Sylkikaskas (Philaenus spumarius)
valuttaa ja vaahdottaa ympärilleen
"pesän" toukka -asteella.
Vaahdon kuplat suojaavat toukkaa
sekä kuivumiselta että pikkuriikkisiltä
hyönteisiltä ja pienikokoisilta vihollisilta.

Hän ottaa uskonnottomuuteen kantaa. Teema on kirkolle yleinen. Lähestyminen on "räyhääminen" -käsitteen ympärillä. Marko Gröönroos on moittinut tähän kirjoitukseen liittyviä puolia. Esille nousee esimerkiksi tekstin sisäinen paradoksi. Se teeskentelee suvaitsevaista ja moittii ateisteja hyvin erikoisella rakenteella. "Vuolan kirjoituksen, tai pitäisikö sanoa saarnan, pääongelma on siinä, että Vuola ei otsikoinnistaan huolimatta valittele vapaa-ajattelijoiden piirissä esiintyvien joidenkin "räyhääjien" ongelmaa, vaan asettaa yhtäläisyyden vapaa-ajattelija-aktiivien ja räyhääjien välille. Muutenhan koko kirjoituksessa ei olisi mitään mieltä - on itsestäänselvää, että typerä toiminta on minkä tahansa ryhmän ajamalle asialle haitallista." Tämä huomio on tosi ja se kattaa valtaosan kirkon tavasta kohdella kaikkea uskonnottomuutta. On oikeastaan paradoksaalista että "virallisen strategian" perustana on ajatus siitä että ateistit eivät moiti relevanttia uskontoa. Ja sitten ateistit leimataan yhteen tiettyyn alakulttuuriin joka on strategiana täsmälleen sama kuin mistä he ateisteja syyttävät. Jolloin ongelma on se, että onko tämänlainen käytös nyt sitten kiellettyä ja jota järkevä ihminen ei tee. Vai onko kirkko sittenkin ihan vitun tyhmä kun sen akatemiaprofessorit vuodattavat tämänlaisia tekstejä "Suomen Kuvalehden" kaltaisiin näkyviin lehtiin.

Ja kieltämättä tässä on huomattava että kirkon puheissa on valtava käyttäytymiskuilu. Sitä voi olla vaikeaa huomata katsoessaan esimerkiksi Vuolan argumentaatiota. Mutta kun katsoo miten argumentteja sovelletaan keskustelussa, ei voi kuin huomata syvän epäreiluuden. Kun katsotaan Vuolan lausetta "Änkyrät muistuttavat toisiaan." huomataan että se on analogia. Hengeltään täsmälleen sama analogia kuin Teemu Laajasalon televisiossa hokema "ateismi on fundamentalismia". Molemmissa korostetaan fundamentalismin ja ateismin yhtäläisyyttä asenteissa. Tätä yhteyttä pidetään hyvin syvänä. Joten voidaan ajatella että Vuola ja Laajasalo ovat molemmat ns. fundamentalismia vastaan. Mutta tässä ei huomata katsoa kontekstia. Lause on aina "ateistit ovat fundamentalisteja". Koskaan missään ei ole lausuntoa "fundamentalistit ovat kuin ateisteja". Päin vastoin. Aina kun fundamentalisteja käsitellään, he ovat jotain jota korostetusti suvaitaan. Vähän kuin vammaisia lapsia, mutta suvaitaan. Esimerkiksi kun Laajasalo kohkaa Petri Karismaa vastaan fundamentalismikirveensä kanssa televisiossa niin nähdään tiukkuutta. Ei esille silloin nouse pätkääkään samaa kuin Helsingin Sanomien haastattelussa jossa hän käsittelee kristittyjä fundamentalisteja seuraavalla tavalla ; "Ei Jeesuskaan vainoaisi perinteisemmin ajattelevia. Kristillisen teologian kulmakiveksi on muodostunut latinankielinen lause Imitatio Christi. Se sanoo, että uskovan elämän pitäisi perustua Kristuksen esimerkin seuraamiseen. "Meidän pitäisi olla Jeesus-imitaattoreita", Laajasalo innostuu. Jeesus-imitaattori on arjen hyväntekijä. Hän hyväksyy myös konservatiivisemmat mielipiteet Raamatun tulkinnasta. "Nyt voitaisiin todeta, että me ollaan erimielisiä, mutta meillä on sama tahto eli tämän kirkon hyvä", Laajasalo miettii." Paiskoisin rahanvaihtajien ja kaupustelijoiden pöydät ja vinoilisin konservatiivi-fariseuksille heidän dogmaattisuudestaan - ellei se olisi Imitatio Christiä ja näin tukisi Laajasalon henkeä joskaan ei toimintaa.

Ateisteja kohdellaan aivan eri tavalla kuin niitä fundamentalisteja. Miksi siis analogia? Koska "fundamentalismi" on kätevä syytös ateisteja vastaan. Perimmäinen syy tähän on se, että kirkko tuottaa sivutuotteena pahaa. Tämän voi oppia blogiini saapuneelta kommentoijalta joka opetti minua seuraavalla tavalla. "Piispojen tehtäviin kuuluu kirkon ykseyden vaaliminen joten “päin naamaa” netissä hihhuleille sanominen voisi rikkoa työehtoja mutta kyllähän Askolakin on ottanut varsin selvän kannan tasa-arvoisen avioliittolain puolesta." Halua ja tahtoa tiettyihin päätöksiin on, mutta niitä ei saa tehdä koska kirkon työntekijöiden kädet on näissä teoissa juridisesti sidottu. Mikä tietysti näyttää että kirkko tuottaa valtakoneistonsa sivutuotteena sitä että hyväntahtoiset ihmiset eivät saa tehdä mitään. On suvaittava suvaitsemattomuutta. Ja positiivinen uskonnonvapaus koskee vain ärjyjä fundamentalisteja. Vika ei siis ole pelkästään dorkissa papeissa, vaan jopa enemmän koko kirkon sisäisissä pelisäännöissä. Joka on mielestäni enemmän kuin erinomainen syy erota kyseisestä laitoksesta.

Etenkin kun tiedostaa että kirkon puheessa ateismi ei koskaan esiinny missään muussa muodossa kuin siinä että kirkko on jotenkin flamettanut näitä ateisteja vastaan jotka ovat sitten heistä kamalia ja fundamentalisteja. Muunlaista viestintää ei oikein näe.

En itse lähesty tätä sen enempää. Blogini aihe on "pojittelussa".

Vuola ottaa ateismista esille sen sukupuolijakauman. "miehet ovat yliedustettuina sekä uskonnollisten fundamentalistien että aktiivisten ateistien joukossa. Miesjohtoisuus on yhteistä Suomen vanhoillisimmille uskonnollisille liikkeille ja vapaa-ajattelijoille. Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksessa istuu kahdeksan miestä ja yksi (kiintiö?)nainen." Ja tämä oikeuttaa mielenkiintoisten käsitteiden käytön. "Onko liiton vaalima järkiperäinen ajattelu ominaista erityisesti miehille? Näin ajattelevat myös jotkut uskonnolliset liikkeet. Vai vierastavatko naiset teinipoikamaista uhoa, josta järkiperäisyys on kaukana?" ... "Tärkeintä on puhdas ideologia, jota toisten poikain kanssa pystypäin ajetaan muista piittaamatta. Huonosti piilotettu naiskielteisyys ja keskenkasvuisuus ovat omiaan vieraannuttamaan ajattelevia aikuisia naisia uskonnollisista ja uskonnottomista poikakerhoista." Sellaisten käsitteiden joista minua haukutaan jo tälläisessä yksittäisessä blogissa joka on leimallisesti luonut tietyn asennevammaisen genren. Jos olisin presidenttinä, joutuisin käyttämään erilaista kieltä. Samoin kuin teen töissä tai muualla. (Työpaikassani olen ollut useita vuosia ja tuossa pari kuukautta sitten kuulin että ovat pitäneet minua jonkinlaisena seurakuntatoimijana. Eli että olisin oikein pro-uskonto. En viitsinyt / hennonut korjata erehdystä.) Vuola kirjoittaa "Suomen Kuvalehteen" kuin hän olisi minun blogissa tai sen tyyppisessä paikassa kirjoittamassa, yksityishenkilönä ja puoleksi provokatiivisesti ilman että edustaisi mitään instituutiota tai koulutusalaa tai virkaa.

Ja mikä pahinta. Minä olen pitänyt kunnia-asianani sitä että ensin perustelen loogisesti tai empiirisesti miksi vastapuoli on tehnyt jonkun alakoulutasoisen päättelyvirheen. Ja vasta tämän jälkeen moitin häntä ääliöksi. Sillä tiedostan myös sellaisen asian että järki ja tunteet eivät ole dikotomisesti eri asia, joten itse asiassa uho ei ole mitenkään välttämättä järkiperäisyyttä vastaan. Vuola ei nosta esiin mitään miksi hän saa käyttää tämänlaisia sanoja. Paitsi sen, että ateisteissa enemmistö edustaa tiettyä ikää ja sukupuolta. "Vapaa-ajattelijat" tuomitaan siis sen sukupuolijakauman kautta.

Ja mikä pahinta. Tytöttelyä on usein kritisoitu feministien puolella sen vuoksi että tyttö -sana on kerännyt konnotaatioita. Ja kun sitä sitten käytetään viittauksena tiettyihin ihmisiin, niin tässä tosiasiassa ei vain pilkata tätä kohdetta. Vaan nimenomaan vahvistetaan "tyttö" -sanan tiettyjä konnotaatioita . Eli ylläpidetään negatiivisia mielikuvia siitä mitä on olla "tyttö" ylipäätään. Eli vaikka kritiikin kohde kestäisikin, niin tässä leimataan koko ikäluokkaa ja sukupuolta. Feminismistä akatemiatohtoriksi kirjoittaneelta Vuolalta voisikin kysyä että tämäkö on se viesti mitä hän haluaa levittää esimerkiksi rippikoulua käyvistä teinipojista? Että jos heitä innostaa ja heillä on "tietty kehitysvaihe" niin heidän mielipiteillään ei ole väliä ja se voidaan leimata pelkäksi "uhoksi" ja sitten ei katsota onko sen emootion takana mitään järkiperäistä kun - uho ja järki nähtiin toistensa vastakohdiksi oikein eksplisiittisesti tekstissä mainiten.

(Mahd.) ristihämähäkki
(Araneus diadematus)
ei saalistaan valitse.
Ei vaikka olisi oikein päin.

Vuola sortuukin moittimaan sekä iän että sukupuolen kautta. Teiniuhous iskee kantapäähän kun tiedostaa että jos minä käyttäisin sellaisia keskustelustrategioita joissa kirkkokritiikin ytimessä olisi se, että tilastoihin vedoten sanoisin että "tilastollisesti naiset ovat useammin uskonnollisia ja hengellisiä kuin miehet joten heillä on uskonnossa yliedustus. Joten en ymmärrä mitä tälläisellä kanakerholla olisi tarjota kaltaiselleni nuorelle vauhdikkaalle miehelle." Se olisi kirkkokritiikkinä idiotismia ja kertoisi siitä miten halveksun sekä naisia että uskontoa. Ja prosessissa myös levittäisin näitä asennevammojani ympäri maailman. Vuolan mielestä vastaava on ihan asiallista. Kelpaa hänestä suuriin päivälehtiin eikä ole mitään vikaa asenteessa.

On tästä sitten omakohtainenkin jatko (luvassa ragea, vaahtoamista ja räyhäämistä).

Minä olen tunnetusti ärtyisä mies. Reaktiivisesti aggressiivinen. Tiedostan että tämä on ongelma. Yritän usein jopa tehdä sille jotain, mutta sitten huomaan epäonnistuvani. Olen jopa tehnyt asiaa varten fraasin "pyytäisin anteeksi jos käsite olisi minulle tuttu - tulee toistumaan". En teeskentele että tapa korjautuisi sillä olen itseni kanssa eläessäni kerännyt dataa josta voi vetää vain yhden, varsin epämiellyttävän, induktion. Minä olen helposti ärsytettävä, reaktiivinen ja affektiivinen. Eli vihainen kusipää. ; Ja kun katsotaan minua tai muita vihaista kieltä käyttäviä ihmisiä, vihjaan että tämän takana on todennäköisesti erinäisiä traumaattisia kokemuksia, pettymyksiä, mielenterveydellisiä ongelmia. Osa niistä voi olla suoraan tai epäsuoraan uskonnosta johtuvia. Lisäksi erinäköiset akatemiaprofessorit voivat leimata ja vittuilla omaa ideologiaa toistuvasti vaikkapa maamme suurissa sanomalehdissä ilman mitään ongelmia.

Tältä taustalta voidaan kysyä sellaisia kysymyksiä kuin "onko viesti siis se, että näin kirkko kohtelee mielenterveysongelmaisia?" tai "näinkö kirkosta etääntyneiden kokemukset ohitetaan?" tai "onko kirkossa mahdollista saada apua ja tukea vain jos käyttäytyminen on ylevää, herraskaisen varakasta ja täysin mielentervettä?" tai "eikö kirkolle kelpaa vauhdikkaat nuoret miehet näkemyksineen, eikö heille olekaan tilaa kirkossa?" Nämä ja monia vastaavia voidaan kysyä. Ja huomata että näyttää siltä, että vasta kun kykenet akateemisten kumartelujen etikettiin sinua kuunnellaan kirkossa. Että ennen sitä tilanne on todellakin se, että miksi aina kun minä menen kirkkoon, siellä on tyhjää "Kysyt, että miksi tilastoista huolimatta kokemuksesi on se, että kirkoissa on tyhjää. Ehkä siellä on tyhjää koska kaikki pakenee kun menet sinne ja vastaavasti kaikki haluavat kirkkoon kun minä olen siellä. :P" Huumorinkukan kukkiessa voidaan kuitenkin kysyä että entä jos se on niin että samanaikaisesti sitä väitetään että ollaan tervetulleita. (Ei minulle tarvitse kertoa sitä että minusta ei voi ihmisenä pitää. Tiedän sen ihan kertomattakin.)

Samalla ärsyyntymiseeni on syy. Olen helvetin kyllästynyt olkiukkoihin. Esimerkiksi kun ateistit vaihtoivat "Raamattuja" pornoon, kävin paikan päällä vinoilemassa toiminnalle. En nähnyt Vuolaa tai Laajasaloa. Silti minä, vuosia siitä kun eräs vapaa-ajattelijat -niminen järjestö - järjestö joka ei edusta edes kaikkea ateismia Suomessa - vaihtoi yhden kerran yhdessä kaupungissa muutaman Raamatun, niin minä uskonnoton kirkkokriittinen agnostikonrähjä, joudun kuuntelemaan jatkuvasti analogioita siitä miten minun aatemaailmani jotenkin erityisesti tukee tätä toimintaa.

Ja ihmiset jotka ovat vuosia lukeneet blogiani ja joiden kanssa olen mielestäni tullut hyvin toimeen voivat tehdä sinne minusta kuvaukseksi että "vapaa-ajattelija". Joku voisi sanoa että tämä demonstroi että kuinka vähän he tuntevat minua. Kun älykäs ja mukava ihminen tekee tätä, se on vielä hymyn paikka. Etenkin kun korjauksen jälkeen tulee "EDIT 17.1.2011. klo 6.40. Tuon Tuomon oman kommentin myös tänne blogin puolelle: "Muuten hyvä, mutta vapaa -ajattelija en ole, enkä ateistikaan. ;)" Olen siis hyvä esimerkki huonosta yleistäjästä ja yhteenniputtajasta. Varmuudella voin kuitenkin sanoa, että Tuomo on Ajattelija. Joohan?" (Johon ei voi sanoa kuin että ajatteluudesta tiedä, mutta ollapa edes vapaa.) Mutta vastaavaa löytyy muutoinkin. Ja aina korjaaminen ei suju yhtä ripeästi. Mutta kun väärinkäsitykset ovat runsaita, niistä ei voi syntyä muuta kuin sellainen ajatus että asioita ei opita vuosien tankkaamisella lähinnä sen vuoksi että ei kiinnosta kuunnella. Tämä taas herättää turhautumisen tunteita. Ja nämä ilmenevät aggroamisena. Kun samoja asioita joutuu kerran toisensa jälkeen selittämään uudestaan ja uudestaan. Ja sitten tulee taas se uusi tyyppi joka päättää "tiedottaa" ja "valistaa" minua jostain jonka täytyy olla ihan ennennäkemätöntä minulle. (Ja arvatkaa onko se?)

Ei tässä voi sanoa oikein muuta kuin että jos toimii sellaisella keskusteluasenteella että se provosoi ja herättää tunteita, on syytä miettiä onko henkilö jollain tavalla vastuussa niistä tunteista joita hän lietsoo. Eli jos vihastuminen ei ole kaunista ja kohteliasta, niin kannattaa miettiä että onko vihastuminen jossain vaiheessa ymmärrettävää ja oikeutettavaa sellaisella tavalla, että voisi kenties kantaa vaikka vastuuta tekojensa seurauksista.

Toki pienellä toppuuttamisella jokainen tunnustaa että heistä "kaikki ateistit ei ole sellaisia". Mutta väärinkäsitys on ihan pakko silti tehdä ensin. Niin että heti jos on uskonnoton joka sanoo asiansa ääneen niin siitä täytyy ihan väkisin vetää päätelmä että tuo on niitä. Joka tarkoittaa sitä että nämä kristityt toimivat väärinkäsityksineen juuri sillä tavalla mitä Gröönroos toi esiin Vuolasta. Että pahastutaan kun "ateistit on sellaisia" ja sitten tätä sanomaa levitetään strategialla jossa ei voi muuta kuin tehdä jatkoimplikaatioita. Kuten sellaisia että "jos ateistit ovat fundamentalisteja ja sinä käyttäydyt samalla strategialla josta ateisteja moitit, niin se tarkoittaa sitä että sinä olet fundamentalisti". Ja tämän laskelman mukaan muunlaisia uskovaisia ei sitten oikeastaan olekaan. (Ja jos ansaitsemisesta puhutaan, niin te ansaitsette tämän kaiken. Ja enemmän!)

Tämä provosoi antamaan minulta viimeisen statementtini joka koskee kuviteltua ateismiani ja sen yhteyttä aikuisviihdevaihdantaan. On mahdollista että mitään muuta ette enää saa irti tästä asiasta.

"Meinasin vaihtaa Raamattuni pornoon, mutta sitten luin sieltä Hesekielin 23 luvun."

Lapsilta kielletty

Koulujen uskonnollisia tilaisuuksia suositellaan lapsille. Päivi Räsänenkin on innolla kertomassa miten ateistikin voi hiljentyä Joulun kauniin tarinan äärellä. Että Joulun tarina on niin kaunis. Tämä korostuu joulussa. Mutta nyt "Kirkko&Kaupunki" otti esille Pääsiäisen kauniin tarinan. Tai oikeastaan se otti käsittelyyn sen, että Pääsiäisen tarina on hyvin julma. Ja siksi se ei olisi lapsille sopiva. "Ei ole hyvä, jos lapselle tulee päiväkodin pääsiäiskirkossa yllätyksenä, että Jeesus ruoskitaan ja naulitaan ristille rosvojen rinnalle kuolemaan." Että syntyy pelkotiloja.

Esa Turkulainen löysi tähän mainion rinnastuksen "Viettekö lapsenne katsomaan kauhuelokuvia ja väkivaltamässäilyä? No ette vie. Niin miksi oletetaan et Via Crucis on jotenkin sopiva?" Tämä on hyvin mielenkiintoinen kulma, koska kokemus on näyttänyt että uskovaiset vanhemmat haluavat mielellään sensuroida ikärajoilla kaikkea sellaista mitä he pitävät epäpyhänä ja harhaoppisena. Tätä ei kuitenkaan myydä ideologisena nuijimisena vaan lapsen suojeluna. Tai oikeastaan että "kristillisessä näkökulmassa" ideologia on määritetty samaksi asiaksi kuin lasten suojelu. Kun tämänlaisia suojelunäkökulmia nostetaan esiin, paljastuu se miten uskovaisten retoriikka on hyvin "terveelle järjellekin vierasta".

Itselläni on ikärajoihin sellainen yleiskäsitys, että en ymmärrä niitä. Itse asiassa olen niitä ihmisiä joista olisi aivan uskottavaa että esimerkiksi tupakasta pitäisi poistaa ikärajat tyystin. Kannustankin kaikessa, myös väkivaltaviihteessä, sitä että arvioidaan yksilön kyky sietää ultraväkivaltaa. Esimerkiksi sellaista jota pääsiäiskertomuksessa on.

Hetkinen. Mitä tuo juttu tupakasta oli?

En tupakoi. Paitsi jossain erikoistilanteissa olen polttanut sikareita. Yleensä ottaen tupakka haisee karsealta ja maistuu vielä pahemmalta. (En maista ylipäätään paljoa ja tupakka maistuu minunkin suuhuni joltain. Ja se maistuu merkittävän pahalta.) Noin ylipäätään ihmisten ei pitäisi polttaa. Ollenkaan. Se ei ole terveellistä. Ja se haisee pahalta ja on itse asiassa myös melko hinnakasta. Ja lisäksi tupakan haju tarttuu, joten jos kuvitteellinen ystäväni polttelee kotonaan, voi olla että vaikka hän olisi miellyttävä veikko, niin seuraavalla kerralla kohtaisimme ulkoilmassa. Eli rajoittaisin kohtaamisia savuttomiin tiloihin.
1: Kaikki ystäväni ovat aika kuvitteellisia, konsepti on jäänyt hieman vieraaksi. Lähinnä puuhaan erilaisia asioita ihmisten kanssa tekosyynä tämä puuha ja kontakti on enemmän sivutuote.

Mutta tämä on aivan eri kysymys kuin kysymys ikärajoista. Kysymys on siitä miksi ihmiset polttavat tupakkaa. Pääsyy on se, että he ovat tulleet riippuvaisiksi nikotiinista. Mutta tämä syy on itse asiassa seuraus tupakoinnista, joten se ei ole hyvä alkusyy. Itse asiassa tupakoinnista tullaan riippuvaisiksi melko nuorina. Jopa sellaisessa iässä että lain mukaan ei voi vain mennä ostamaan tupakkaa.

Tästä saadaan ensimmäinen syy. Ikärajat eivät toimi. Oikeastaan ainut keino estää tupakan saaminen kepulikonstein olisi lisätä tupakan hintaa aivan älyttömiksi tai kieltää koko asia kaikilta. (Ja kun tiedämme mitä kieltolain kohtalla tapahtui, voimme torjua jopa tämänkin). Mutta miksi ikärajat eivät toimi? Jokainen lapsena tietokonepelejä pelannut tietää osatotuuden. K18 oli hyvä keino tehdä pelistä houkutteleva. On jännittävää ja aikuismaista ja coolia pelata kovien ikärajojen pelejä. ; Monin paikoin cool on nimenomaan maskuliinis-aikuismaista, ja jokainen lapsi haluaa olla siisti. Siksi lapset haluavat näyttää että he ovat nopeiten kasvavia, aikuistuvampia kuin muut. Ja tietyssä määrin yhteiskuntamme tukee tätä trendiä. Että lapsi on ikään kuin aikuisuuteen valmistautuva. Ja parhaiten coolin statuksen saa se, joka näyttää aikuistuvansa nopeammin kuin muut. (Jopa aivan asiallinen "tee läksysi äläkä pelleile" -asenne on siis jotain joka tukee tätä aikuistumistrendiä.)

Tupakoiden kohdalla tiedetäänkin että morbidit varoitukset nimenomaan lisäävät tupakoiden haluttavuutta. Valistus-tiedostamis -näkökulmaa edustavat ihmiset ajattelevat että varoitusmerkit olisivat jotain jotka muistuttaisivat ihmisiä ja saisivat nämä tekemään rationaalisia päätöksiä. Kuitenkin ihmiset ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia. Varoitus tekee tupakasta vain jännittävämmän. ("Luota itseesi, ajattele itse" -egoismi on ajassamme läpitunkevaa, mutta sillä ei ole oikein mitään pohjaa.)

Siksi kun joku aloittaa tupakoinnin, hän joutuu tekemään itse asiassa töitä nikotiiniriippuvuuden eteen. Ensimmäiset henkoset ovat kamalia. Köhimistä tai eihenkeenvetämistä ja muuta kikkailua on odotettavissa. (Olen sikaria juhlatilaisuuksissa poltellessani oppinut näistä teeskentelytempuista ainakin puolet.) Julkinen tieto on se, että nikotiiniaddiktio on voimakas. Julkinen salaisuus on se, että nikotiiniaddiktio on itsessään saavutus. Se, että poltat kerran vaatii tahdonvoimaa että teet jotain niin karseaa uudestaan.

Miksi tämä vaiva halutaan tehdä? Nähdäkseni hyvin usein lapset ja nuoret polttavat koska se on cool. Ja se on cool koska se on aikuinen asia. He haluavat näyttää kavereilleen olevansa aikuisia. Ja miksi se on aikuinen asia? Koska siitä pelotellaan niin että siitä tulee jännittävä asia, rohkeudenosoitus. Ja koska siinä on ikäraja! Ikäraja kertoo by definition että kyseessä on "isojen poikien juttu".

Jos kioskilla myytäisiin tupakoita ilman ikärajoja, ilman tuomitsemista, tupakka menettäisi tämän statuksensa. Toki tästä seuraisi sekin, että kadulla olisi 6 -vuotiaita röökaamassa. Mutta he olisivat poikkeustapauksia. Ikäraja on uskoakseni hyvin voimakas tekijä. ; Sillä ilman ikärajaa voitaisiin ihmetellä sitä, miksi aikuiset joko eivät polta tai yrittävät lopettaa tai ainakin vähentää. Ja kun lapset haluavat polttaa ja aikuiset haluavat lopettaa, niin voitaisiin nostaa esiin se, miten lapsenomaista tupakointi itse asiassa on. Ylihintaista pahanmakuista karkkia, joka rinnastuu siihen että olisi riippuvainen jostain. Ja riippuvaisuus taas voidaan aina nähdä vierottumisvaikeutena. Se, joka ei pääse nikotiiniaddiktiostaan on siis hieman kuin se joka ei ole vielä vapautunut äidin tissistä. (Ja tämä on suunnilleen se, miten näen tupakkariippuvaiset ihmiset itse asiassa.)

Palatakseni asiaan.

Tekstini tupakoinnista sisälsi "hitusen liioittelua". Mutta sen pääviesti demonstroi kuitenkin sitä miten ajattelen ikärajoista. Sillä kun puhuin tupakasta, viittasin kuitenkin enemmän kirkkoon. Ja ehkä hieman myös elokuvien ikärajoihin. Tupakointi oli tässä vain sivupolku. Joka sekin oli tavallaan hyvä tuoda esiin.

Ja miten koen tämän toimivan nimenomaan uskonnon kohdalla. Jos kirkoissa olisi todella ikärajat, se olisi by definition aikuinen ja jännittävä asia. Väittäisin että ikärajat lisäisivät lasten uteliaisuutta. Olisi coolia käydä kirkossa. Nykyisin, kun siellä ei ole ikärajoja. Ja kristinuskoa rinnastetaan usein satuihin ja sitä pidetään jotenkin lapsekkaana ja taikauskoisena asiana tehdä. Ehkä tässä on takana jotakin yhteyttä.
1: Tarina hyvän ja pahan tiedon puusta on siis oikea oivallus kristinuskon Pyhässä kirjassa. Muistutukseksi siitä että kun kirjoittaa riittävän paljon, joskus löytyy sekaan ihan oikeaa viisautta. Tämä minun blogini luottaa samanlaiseen määrästä laatua -asetelmaan. Hamlet-Apinat -korollaarin voima on ällistyttävä. Tämänlaisten esoteeristen periaatteiden varaan voidaan ripustaa yhteiskuntajärjestyksiä ja yksilöiden elämäntapoja.

Ja itse, näin vahvana antiteistinä, en suosittele sitä että ateisti estäisi lastensa kirkkoon menemistä. Tästä mieleeni muistuu esimerkiksi anekdootti ateistilapsen perheestä jossa lapsi halusi käydä tutustumassa pyhäkouluun. Hän sai luvan, ja lapsi palasi vierailultaan. Kertoi että siellä tehtiin hupsuja asioita, eikä hänellä ollut kiinnostusta mennä toista kertaa kuuntelemaan jeesustelua. Olen liittänyt tämän tarinan samaan lokerikkoon lapsuudenystäväni (ei kuvitteellinen, sentään) kanssa. Hän varasti 3 -vuotiaana isänsä tupakkarasiasta tupakan, meni tämän työpöydän alle salaa polttamaan sitä. Ja oksenteli sen jälkeen julkisesti. Tiettävästi polttaminen ei toistunut sen jälkeen. Koskaan. Tämä muistuttaa siitä että jeesusteluun pakottaminen etäännyttää ja luo vastenmielisyyttä. Ja tämän efektin tuntee jopa Aku Ankka.

Nuoruus -tanko ; eli miehekkyys limbossa

Demonstroiva omakuva.

Olen viime aikoina laiminlyönyt parturissakäymistä.  Tämän vuoksi hiukseni ovat tällä hetkellä siinä pahimmassa mahdollisessa tilassa, jossa ne ovat liian lyhyet jotta ne saa kiinni ja liian pitkät jotta ne eivät menisi silmille. Kun kävin eilen harjoittelemassa miekkailua, tämä vaati pieniä kommervenkkeja, näkökyky kun on vähintään kohtuullisen oleellinen. Eräs sister in arms kävikin sitten harjoitusten jälkeen vihjaamassa asiasta. Hän kysyi että olenko leikannut hiuksiani ollenkaan armeijan jälkeen. Hän on harjoitellut sen verran aikaa, että hän muistaa minut myös kaljuna. Olen käynyt armeijani yli 12 vuotta sitten.

Tämä johtuu suurelta osin siitä että minulla on melko paljon neoteenisia piirteitä. Eli näytän "ikäisekseni pennulta". Mutta toki syynä on myös se, että ulkonäköäni tukee henkinen tilani joka on paikoitellen jossain sielä 6 -vuotiaan tasolla. Ulkonäölleen ei voi mitään. (Tai oikeasti tietysti voi, kun polttaa tupakkaa ja juo riittävästi viinaa ja hankkii kupan, vanheneminen onnistuu kuin hilirimpsis.) Käytökselle sen sijaan voi. (Mutta en rehellisesti sanoen jaksa välittää, muiden arvioima kypsyystaso on liian sosiaalista jotta jaksaisin painaa tikkua ristiin muiden vuoksi asialle joka on itselleni herttisen yhdentekevä.)

Tämä on sinänsä onnellista, että nykyisin on jossain määrin asiaankuuluvaa tai jopa muodikasta olla ns. kidult. Tämä liittyy osittain siihen, että nuoruutta ihannoidaan. Mutta myös siihen, että työelämässä pitää kyetä olemaan joustavasti ja proaktiviisesti uutta oppiva. Ikuisen oppimisen harjoittelu taas vaatii joustavaa ja uteliasta mieltä, joka johtaa melko helposti lapsenomaisten piirteiden lisäämiseen. Kuitenkin toisaalta tämä johtaa siihen että minulla ei ole karismaa. Ja saan joskus myös kuulla siitä.

Tämä voi liittyä tasa -arvokysymyksiin. Kun aikaisemmin kirjoitin söpöydestä ja cooliudesta, nostin esiin sen että suloiset piirteet ovat lapsenomaisia ja coolit maskuliinisia, pääsin ikään kuin alkuun. Sillä söpöys on myös jotain joka koetaan äärimmäisen feminiiniseksi. Siksi esimerkiksi "Takkiraudassa" korostettiin japanilaista söpöyttä korostavasta kawaii -kulttuuria nimenomaan sen naisellisuutta. "termi kawaii, joka on japania ja tarkoittaa "ihanaa", ts. kitschin äitelintä muotoa. Kawaii on kaikkea tunteisiin vetoavaa, pikkusievää, söpöä ja suunnilleen kolmasluokkalaisen tytön sielulle suunniteltua. Kawaii on erityisesti tyttömäistä, feminiinistä ja kaikkiin ei-negatiivisiin tunteisiin vetoavaa. My Little Pony on kawaii. Hello Kitty on kawaii. Suuri osa mangasta ja animesta on kawaii. Voidaan sanoa, että kawaii on kitschiä nupit kaakossa."

Lapsenomaisuus ja naisellisuus tuntuvatkin liittyvän yhteen. Matt Ridley kertoo "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" -teoksessaan avioliittotilastoista. Niissä havaitaan, että miesten koulutustaso ja varallisuus parantavat aviohaaveiden onnistumisia, ja että miehillä ikä on usein suurempi kuin naisella. Ja naisten kohdalla koulutus ei vaikuta, vaan huomiot keskittyvät sen sijaan ulkonäköön. Ja naisen ulkonäössä korostetaan nimenomaan neoteenisia piirteitä. Tämän ei katsota tarkoittavan sitä, että miehet olisivat pedofiilejä, vaan sitä että mies yrittää varmistaa puolisossaan pitkän lisääntymisiän. Naisethan elävät lisääntymisikänsä jälkeenkin kohtuullisen kauan. Tätä kautta naisellisuuden ja neotenian välillä on jonkinlainen yhteys.

Ja tästä saadaan varsin helposti tasa-arvokysymys. Kun katsotaan sitä mistä feministit pahastuvat, teemat voidaan jakaa karkasti seuraaviin:
1: Naisia kohdellaan kuten lapsia, siis ei ilkeästi mutta ei aivan täysivaltaisina ihmisinä. Eli heitä kohdellaan töissä vähemmän kypsinä ja kykenevinä kuin miehinä. Heitä puhutellaan "tytötellen", suoraan heidän lapsenomaisuuttaan korostaen (neoteenisyyttä korostaen). Naisissa siis korostetaan jonkinlaista prinsessuutta
2: Raiskauksista ja muusta naisiin kohdistuvasta väkivallasta.
3: Siitä että heidät ohjataan ruuanlaittoon ja tiettyihin naisellisiksi määriteltyihin töihin.

Näistä viimeisimmät tuottavat erilaista keskustelua. Tai ainakin niitä käsitellään pahimpien sovinistien kohdalla kiistäen, torjuen ja vähätellen. Ensimmäinen kohta, neoteenisuusteema, sen sijaan johtaa usein siihen että sitä ollaan jotenkin ällistyneitä siitä että kohteliaisuus olisi jotenkin naisen halveksuntaa. Syynä on tietysti se, että se mikä koetaan kohteliaisuutena naista kohtaan on samantapaista kuin lasten kohtelu. Kaikki ymmärtävät että ihmiset ovat lapsille kilttejä ja kohteliaita, mutta sellaisella tietyllä tavalla missä mukana ei tule syvää arvostavaa kunnioitusta johon voisi liittyä vakavastiotettavuutta, karismaa tai oikein minkäänlaista auktoriteettiasemaa.
1: Mutta kyllä Raavas Heteromies voi saada tästä tolkun, etenkin jos on oikein kunnon änkyrätasoisesti jonkinlainen kävelevä perussuomalaisklisee. He nimittäin puhuvat kukkahattutäteilystä, holhoamisesta ja muusta. Ja he ymmärtävät että tällä on jonkinlainen suhde avuttomaan asemaan asettamiseen, sääliin ja että tämä jotenkin hyvin syvällisellä tasolla heikentää ihmisten vapautta ja vastuullisuutta.. Ei ole ylimaallisen vaikeaa kuvitella "kohteliaisuus" -argumentin kohdalla sitä että tässä puolustaa kukkahattutätimäisesti yhdenlaista "hyysäyskäytäntöä".

Tai se olisi ällistyttävää jos ei ottaisi ajatusta "Tämä päivä" -blogista. Aiheena olivat miesten ja naisten privileegiot ja ajatukset niiden eroista. "... esitteli miesten kokemia tasa-arvon ongelmia, joita naiset eivät ehkä ymmärrä. Etuoikeutetun aseman ongelma on aina se miten etuoikeutettu on sokea omalle etuoikeudelleen ja reaktiot mitä kyseinen lista on saanut alleviivaavat hyvin miten tämä pitää paikkansa. Miesten etuoikeuksista ollaan hyvin tietoisia, kiitos vuosikymmeniä toimineen aktiivisen kampanjoinnin, mutta naisten etuoikeuksista ollaan oltu hyvin hiljaa." Itselleni tuli mieleen ajatus siitä että miten vaikeaa onkaan huomata että joku on ikävässä välikädessä jos hänet ikään kuin pakotetaan väkisin tekemään jotain jota itse haluaa.
1: Mikä tekee meistä tavallaan niitä vanhempia jotka ostavat lapsilleen niitä lahjoja joita eivät itse saaneet lapsena ja jotka täyttävät toteutumattomia unelmiaan pakottamalla lapset tiettyihin harrastuksiin. Tämänlainen on äärimmäisen helppoa, teemme tällöin toiselle mitä haluaisimme heidän tekevän meille vastaavassa tilanteessa. Mikä on tietysti jollain tavalla aivan käsittämättömän perverssiä.

Naisia suorastaan kannustetaan neoteeniseen käyttäytymiseen. Mutta jos miehenä teen tämänlaisia käyttäytymisiä saan hyvin pian kuulla (a) kunniani (b) siitä että olen potentiaalisesti homoseksuaali (c) kuulla miten kaltaiseni liberaali kidult turmelee yhteiskunnan.

Sillä coolius on heteronormatiivisessa yhteydessä maskuliininen piirre ja miehekkyys biologista. Ja tässä ei ajatella että nimenomaan variaatio on luonnollista, eli kun asiassa on vaihtelua, ymmärretään että kaikki eivät ole samasta muotista, vaan kenties on katsottava asioita työläästi jokainen tapaus erikseen, tilannekohtaisesti kunkin yksilön kannalta. Vaan ollaan keskiarvofiksoituneita niin että "poikkeus vahvistaa säännön", eli kun joku poikkeaa tavallisesta se ikään kuin vahvistaa tietoa siitä miten asiat ovat yleensä. Eli asioita katsotaan massan kautta, kollektiivisesti, ja luodaan nyrkkisääntöjä jotka toimivat pienellä ajattelutyöllä usein mutta eivät aina.

Kenties tämä korostaa sitä miten yhteiskunnan tasa-arvoistuminen on korostanut sitä että kidultmiehenäkin oleminen on hyväksyttävää. (Tai sitten takana on pienessä määrin yleisen feministisen tasa-arvotiedostumisen kasvun sijasta/lisäksi e-pillerit, joiden vaikutus tilastollisuustasolla näkyy ; maskuliinisuuden korostaminen vähentyy e-pillereiden käyttäjillä.) Tosin tämän kunnioittaminen on pienempää. Sillä tiettävästi myös feministinaiset ovat kovasti korostamassa sitä, miten miesten pitäisi olla vakaampia. Ja miten ahdistavaa on kun "se mies on kuin lapsi". Kidult kohtaa tätä perinteisen sukupuolirooliston ajavilta. Että myös feministinaisilta ; Nimenomaan nämä naiset haluavat, ääneen ilmaisevat ja myös kouluttavat miehissään esiin nimenomaan cooleja piirteitä. Koska naisten ongelmat ovat tiedossa, heidän söpöyteen ajamista ei sitten taas kohdella yhtä ymmärtäväisesti.

Syynä on kenties se, että naisen on vaikeaa ymmärtää että se mihin hän haluaa onkin jonkinlainen lokero jollekulle toiselle.

Toki tässä neoteenisuudessa on hyvä muistaa myös rajat. Tästä muistutuksena musiikkia ja siihen liittyvä video joka on ... varoitus. Ja kenties myös jonkinlainen tekijöiden hätähuuto myös. En siis kannusta itseäni tai ketään muutakaan holhottavan asemaan. Holhottavaksi asettuneet kannattaisi silti kuitenkin vaikka laittaa hoitoon, sen sijaan että heidän vastuutonta ja siksi syyntakeetonta tilaansa vaikkapa kaupallisesti hyödynnettäisiin.

Nuorisopilli

Koira kuulee tuhatkertaiseksi nopeutetun
Hector Berliozin "Songe d'une nuit de sabbat"'n.
Terve ihminen kuulee tässä korkeintaan tinnituksen.
Koira siis kuuntelee turmeltua rappiomusiikkia.
Terve ihminen ei.

Koirapillin funktio on se, että se ei päästä ääntä mutta päästää. Koirat, kuten monet evoluution alemmilla portailla majailevat otukset, kuulevat korkeampia ääniä kuin ihminen. Ja pilli on niille vinkunaa vaikka tavallisen ihmisen korviin ei kuulu mitään.

Tämänlaatuinen ajatus voidaan soveltaa. Innovatiivisesti. Voitaisiin kehittää nuorisopilli. Nuoriso, johon suhtautumisessa hyvin tavallisena propositiona on liittää heidät jonkinlaisiksi eläimiksi rinnastettavaksi alemmaksi olennoksi, kuulee korkeampia ääniä kuin hyvät keskiluokkaiset ja keski-ikäiset ihmiset. Siksi nuoriso esimerkiksi kuulee heinäsirkkojen ääniä, kun taas vanhemmilla heinäsirkkojen ääni putoaa kuulokäyrältä.

Siksi voitaisiin kehittää nuorisopilli. Tämä olisi hyvin hyödyllinen innovaatio, sillä tunnetusti nuorisolla on tapana maleksia ja norkoilla ostareilla. Moni kokee tämän häiritsevänä ja haluaisi että nämä työtävieroksuvat hampuusit ja muut rappio-olennot menisivät muualle. Heitä on kuitenkin joskus vaikeaa ja rasittavaa häätää ilman että tästä olisi vaivaa ohikulkijoille.

Esimerkiksi jos nuorisolle huutaa niin muutkin häiriintyvät. Jos niitä pamputtaa, jonkun kunnon asiakkaan käsilaukku saattaa tahrautua. Onkin kaikille parasta asennuttaa huippuedullinen kotimainen innovaatio jokaiseen kauppakeskukseen. Kun ostoskeskuksen portilla - tai mikä parempaa siihen johtavilla teillä - on asennettuna nuorisopilli joka huutaa 160 desibelin voimakkuudella, niin terve kunnon ihminen ei kuule mitään mutta lökäpöksyille pilli huutaa julman kovaa.

Tämänlaiselle olisi varmasti kysyntää! Etenkin kun ihan kotimainen innovaatio! Tällä keksinnöllä varmasti saadaan Suomen tuottavuus kuntoon.

Näköaloja oppimiseen (knoppia ikä kaikki)

Oppimiseen on usein suhtauduttu siten, että se olisi jotenkin erityisesti nuorten asia. Ajatellaan, että vanhana jo hallitaan viisaus. Nuorena olisi vitsa väännettävä, ja vanha koira ei oppisi uusia temppuja. Tämän vastapainoksi esitetään, että aina voisi oppia, oppia ikä kaikki. Aforismit eivät selvästi päästä kovin pitkälle tässä asiassa.

Ainakin tiedetään, että on aikuisopiskelijoita. Vuosituhannen vaihteessa suomalaisten aikuisopiskelijoiden sosiokulttuurisia taustoja kartoittanut Erja Moore havaitsi, että aikuisopiskelijat ovat nuorempia opiskelijoita useammin ns. alemmista sosiaaliluokista. Tämä ei sinällän yllätä ; Opintotuki on pieni, ja monesti on pakko hankkia jonkinlainen rahallinen tuki tämän lisäksi. Ne, joilla on perheen maksuvoima takanaan, voivat opiskella ahkerasti nuorena. Ja toisaalta köyhäily voi kannustaa muuttamaan elämäänsä sitten kun nuorisoajan hurvittelut on koettu ja niihin kyllästytty.

Tutkimukset tuovat iästä irti senkin verran, että oppiminen ei ole samanlaista nuorena kuin vanhana. On tunnettua, että nuorten aivot eivät ole yhtä "lukkiutuneita" kuin vanhojen. Tiedetään, että esimerkiksi maailmankuvan vaihtaminen yli 30 -vuotiaana on, toki mahdollista mutta paljon epätodennäköisempää, kuin tätä nuoremmilla. Tiedetäänkin, että nuoret pärjäävät aikuisia paremmin opinnoissa.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ; Mielikuvissa nuorten opiskelua kuvaa ajatus nuoruuden innosta joka ajaa tekemään innostavia ja kiinnostavia asioita. Että hyöty ja käytännöllisyys kuuluisivat ikään. Tätä mielikuvaa toki tukee esimerkiksi sellainen tosiasia, että aikuisopiskelijat kyllästyvät oppiaineeseensa vähemmän ja aikuisopiskelijat eivät yhtä helposti keskeytä opintojaan. ; Intomielikuva on kuitenkin liioiteltu, esimerkiksi Hartleyn (1998), Camilla Kemberin (2001) - ja varmasti muidenkin - aikuisopiskelusta tehneiden tutkimusten mukaan innostus ja motivoituminen alasta kuvaavat nuoria paremmin juuri aikuisopiskelijoita. Aikuisopiskelijat eivät pänttää, vaan he täydentävät maailmankuvaansa. Aikuisilla opintostrategia painottuu nuoria vahvemmin (1) vuorovaikutuskeskeiseen ja ymmärtämiseen tähtäävään syvälähestymistapaan sekä (2) ei pelkästään tietoa toistavaan vaan soveltavaan ja kontektsiin asettavaan merkitysorientaatioon. Yllättäen vaikka lapsia ja nuoria pidetään meluisina, aikuisopiskelijat harjoittavat opintostrategioita joita kuvaa keskusteluinnokkuus.