6. joulukuuta on Puolalaisten pyhän Nikolauksen päivä. Eli joulupukkipäivä. Ei ihme että Suomessa juhlitaan kovasti. Etenkin tänä vuonna. Joulupukki on aina pyöreä mutta tänä vuonna täytetään pyöreitä.
Mutta vakavasti; Joulupukki on tärkeä osa Suomalaista identiteettiä. Sitä ei ole sidottu kansallistunteeseen. Mutta se on jäänyt aika mielivaltaisesti valitsematta. Tai jäänyt valikoitumatta myöhemmin. Sillä perinteet syntyvät mielivaltaisilla sidoksilla jossa eri asiat symbolisesti merkitsevät jotain. Esimerkiksi tumma puku ei merkitse mitään. Mutta kun se sidotaan perinteeseen on itsenäisyyttä kunniakasta juhlistaa tummassa puvussa.
Ainakin itselleni hupaisinta on Runebergin ja Snellmannin fennomaanisuus. Jossa puhutaan kansallistunteesta kuin se olisi jokin perusta jollekin mystisyydelle vivahtavalle hengellisyydeltä ja uskonnolta maistuvalle konseptille. Tämänlainen kansallistunne on runollitsa. Ja se vaikuttaa unelmoinnilta juuri sellaisella tavalla joka muistuttaa siitä että unelmia kutsutaan unelmiksi sen vuoksi että sitten joskus heräät ja huomaat että nämä kuvaukset eivät oikeasti ole millään tavalla totta.
Itselleni on ulkopoliittisesti sovittu pinta-ala maapallon kamaraa ja ilmakehää, jossa elää taloudellisissa ja kulttuurisissa ja sosiaalisissa suhteissa toisiinsa keskimäärin vahvemmin sidottuja ihmisiä. ; Suomen kansakunnassa kytkökset ovat keskimäärin sisäisesti lujempia kuin kytkökset sen ulkopuolelle. Samalla tätä pinta-alaa ovat määrittäneet ulkopoliittiset aktiot joita sodiksi kutsutaan. Ja se mitä niissä on käynyt. Jossa tapahtuneet muutokset kertovat että ei ole mitään ilmiselvyyttä nimeltä Suomi tai suomalaisuus.
Kun Napoleon ja tsaari Aleksander 1808 sopivat että Suomen alue kuuluu Venäjän etupiiriin, ei kyseessä ollut oikeastaan muuta kuin vallan vaihtuminen suurvallalta toiselle. Alueellamme elävien parissa ajatus itsenäisyydestä ei ollut suuri tai edes merkittävä. Kun sata vuotta tästä Hitler ja Stalin tekivät samankaltaisen sopimuksen, oli henki jo aivan toinen ; Alueellamme nousi asenteita joiden mukaan temppu oli ylimielinen. 1939 Stalinin tekemä propagandan levittäminen jolla se hamusi sitä minkä se oli Saksan kanssa sopinut sille kuuluvaksi, tilanne otettiin vastaan aivan toisin.
Kansa, kielialueet ja perimä ja kulttuuri eivät olleet merkittävästi muuttuneet. On mielenkiintoista miettiä miten Lalli ei puolustanut mitään Suomalaisuutta lännestä tullutta vierasmaalaista maahanmuuttajaa kohtaan. Lallin geenit, kieli ja muu vastaava olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin Stalinille murisseiden.
Syynä on tietenkin kansallisvaltioideaali. Tämä on aika uusi idea ja vaikka meille kuinka selitetään että Suomi on nuori maa, niin tosiasiassa tämä ei tavallaan pidä paikkaansa. On toki selvää että mitään Ruotsi-Suomea ei ole koskaan ollut. On ollut vain Ruotsi jonka vallan alla on ollut ryhmä ihmisiä esimerkiksi 30 -vuotiseen sotaan lähetettäviksi hakkapeliitoiksi. Ruotsista oli toki kätevää taistella maa-alueitsaan vaikka viimeiseen Suomalaiseen joka kertoo siitä miten tiettyjä ryhmiä pidettiin samanaikaisesti alamaisina että ”poliittisina vihollisina” joiden tuhoutuminen voi olla sääli mutta hyväksyttävä uhraus. (Ylipäätään hyväksyttävä uhraus kertoo näistä asioista aika paljon. Se keiden on kunniakasta kuolla kenenkin lompakon vuoksi on aina oleellista tietoa jonka takana ei ole sanoissa kumpuava kunnioitus vaan ajatus siitä mitkä ihmisryhmät ovat enemmän uhrattavissa kuin toiset. Ei ihme että nuoria miehiä mutta ei nuoria naisia lähetetään meilläkin rintamalle.)
Kansallisen itsenäisyyden ytimessä onkin ainakin kahta aivan erilaista itsenäisyyttä joista molemmat ovat oleellisia jotta itsenäisyyttä on; On olemassa muodollis-juridista itsenäisyyttä jossa suotuisat ulkopoliittiset suhdanteet luovat tai ylläpitävät maa-alueita ja kansalaisten verotusta sekä sisäistä lainsäädäntöä koskevia sopimuksia. Ja jotka purkautuvat näiden ulkoisten voimien alla.
Ja sitten on sisäistä itsenäisyyttä joka itse asiassa ei toimi millään ulkoisella. Jo se että itsenäisyyttä haetaan niin kielestä, kulttuureista ja geeneistäkin näyttää että kansa, kulttuuri ja kieli yksin eivät riitä. Kansallisvaltio ei toisin sanoen ole mikään biologinen tai kulttuurinen entiteetti joita voitaisiin havaita ja objektiivisesti tunnistaa. Koska loppujen lopuksi kyseessä on idealismin ja pragmatismin liitto. Sama idea on aiemmin toteutettu kun on rakennettu kaupunkivaltioita. Niissä ihmisten ja kylien suvereeniutta on liitetty keskusvaltaan. Kansallisvaltiosta kasvaminen liittovaltioksi tai EU:ksi on tietenkin aika samansuuntainen prosessi joka on käytännössä havaittu käteväksi tavaksi käsitellä rahaan ja ihmisiin liittyvää valtaa. Se on byrokraattista ja edullista ja ennustettavaa verrattuna heimoyhteiskunnassa toimimiseen.
Tässä mielessä Suomen itsenäisyys oli tavallaan puoliksi olemassa jo ennen Suomen virallista syntymäpäivää, eli joulukuun 6. 1917. Ilman tätä jotain ei olisi mitään funktionaalisuutensa tasolla oleellisesti ulkopoliittisia sopimuksia allekirjoitettu.
Ja on hyvä että kilistämme juuri tänä päivänä. Ja juuri tänä päivänä. Sillä aikanaan on käyty ankaraa debattia itsenäisyyspäivän ajankohdasta. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.
Tähän liittyi siis oleellisesti myös debatti maamme sisällissodasta ja sen merkityksestä. Esimerkiksi siitä oliko kyse kansalaissodasta vai vapaussodasta. Tähän liittyen yritettiin esimerkiksi saada suosiota ajatukselle jossa oikeistolainen vapaussota on objektiivinen ja oikea nimi koska kai ne kommunistitkin taistelivat vapautensa puolesta. Tämä oli tietenkin päälleliimattu idea, koska suuri osa poliittisesta keskustelusta on juuri tämänlaista määritelmäkikkailua omien intessejen pönkittämiseksi.
Itsenäisyyspäivän päivämäärä oli verevän debatin aihe ja esimerkiksi lehtikirjoitteluun aiheesta osallistui hyvinkin nimekkäitä ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheim.
Minusta juhlittavaksi päiväksi valittiin oikea. Emme valinneet päivää jona Lenin antoi suostumuksensa – se olisi mahdollista ja asia on tosi vaikka takana taisi olla enemmän se että Venäjä oli kommunismin ja vallankumouksen heikentämä, kommunismilla ja vallankumouksilla tapaa olla sellaisia vaikutuksia. Emme juhli oikeistolaisten haluamana päivänä. Vasemmistolaisten haluama päiväkin jäi valitsematta. Juhlimme yksinkertaisesti ulkopoliittista sopimusta. Joka alleviivaa sitä että Suomi ei ole maa jossa joko punaiset tai valkoiset ovat ”ensisijaisia kansalaisia” josta vastapuoli edustaa ”kansanpetturuutta”. Tämä on mielestäni suhteellisen hienoa. Kyseessä on kompromissi joka haistattelee molemmille puolille tavalla ja asenteella joka on näennäisen neutraali mutta hengeltään oikeansuuntainen. Poliittisille idealisteille tulee tarjota tämänlaista rukkasta kasvoille jotta ymmärtävät. Suomi saisi tehdä vastaavanlaisia eettisiä kaikkia osapuolia loukkaavia ratkaisuja enemmänkin!
Ulkopolitiikalle!
Luettavaa juuri näistä aiheista:
Jukka-Pekka Pietiäinen, ”Onnellinen Sisyfos ja muita kirjoituksia 1980-luvulta” (1990) [esimerkiksi lehtikirjoittelua itsenäisyyspäivädebatin ajoilta.]
Tauno Nurmela, ”Sanottu mikä sanottu” (1979) [kokonainen osio Suomen itsenäistymisestä.]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mannerheim. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mannerheim. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. joulukuuta 2017
lauantai 20. kesäkuuta 2015
Onko Suomi kristillinen maa?
Väitelause "Suomi on kristillinen maa" on hyvin usein toistuva. Väitelause herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja tässä prosessissa tulee helposti ohitettua se, että mitä tämä väite itse asiassa tarkoittaa. Periaatteessa väite ei tarkoita juuri mitään. Se on epämääräinen, vaikeasti kumottavissa tai puolustettavissa. Ja juuri sen vuoksi se on niin kätevä iskulause.
Näen että siinä on vähän tai ei lainkaan älyllisiä tai analyyttisiä ansioita. Ja jos lauseella ei ole oikeastaan mitään sisältöä, ei ole mitään rationaalista tapaa sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Näin ollen ympäripyöreä lause ei ole mielekäs väitelause vaikka se tuntuisikin sellaiselta jossain tunnetasolla.
Sitä voidaan kuitenkin purkaa.
Ensinnäkin voidaan ajatella että lausumissa korostuu että vain kristillinen isänmaallisuus olisi todellista isänmaallisuutta. Muut kuin kristityt olisivat siis jotenkin vähemmän kansalaisia. Tämä asennemaailma lähestyy sitä että eläisimme uskonnollisessa teokratiassa. Tästä kuitenkin hyvin usein irtaudutaan. Itse asiassa jos maan kristillisyys otetaan tässä kulmassa niin (a) Suomi todennäköisesti nimenomaan ei ole kristillinen maa (b) mutta jos joku on sitä mieltä että Suomi on kristillinen maa, niin sitten ei voi selittää että Suomessa ei olisi valtionkirkkoa ja uskonnonvapaudessa puutteita.
Harva tietenkään kannattaa tuota ylläolevaa. Sen sijaan tulkinnat ovat useimmiten mainittua laimeampia. Jos lausuma on esimerkiksi että Suomessa on valtava enemmistö kristittyjä, niin maamme voi olla kristillinen maa.
* Mutta ei välttämättä kauaa. Enemmistönäkökulma kun on altis kaikenlaisille muutoksille. Etelä-Suomessa on alueita joilla alle 50% aikuisväestöstä kuuluu kirkkoon. Asiaa mutkistaa sekin että kirkkoon ei varsinaisesti liitytä mutta siitä erotaan. Lapsi passiivisesti liitetään kirkkoon, joten kirkkoon kuulumisissa on vääristymää.
* Lisäksi tilastoissa näkyy jännittävyyttä ; Kun Jumalan olemassaoloa mitattiin niin "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli 4,0% väestöstä (Ja ilmeisesti lähes 100% herätyskristityistä. He kertovat ateismista uskoon kääntymisestä.) "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8%. Nämä tekevät yhteensä 44.8%. Joka on alle puolet. Toisin sanoen Suomessa alle puolet uskoo Jumalaan. (Toki puhtaasti ateisteja on 25.8% eli vähemmän.) Uskonnottomuuden suosio on ollut myös vahvasti kasvussa. Kysymys onkin tavallaan siitä että millä määrittein ja millä kysymyksin vakaumusasiat kysytään. Sitä voidaan halkoa hiusta agnostikkojen ja ateistien suhteesta, mutta selvää on että uskovaiset, etenkään "vakaumukselliset uskovaiset" eivät ole mikään enemmistö.
* Eri kysymistavat tuovat hieman eri tuloksia, erityisesti neutraalimmin uskovat heijaavat kysymyksenasetteluvalinnoilla eri suuntiin. Silti on selvää että vaikka homoavioliittoa vastustava Aito Avioliitto -kampanja oli monista "hiljaisen enemmistön" asia, on kampanja vastatuulessa koska tätä enemmistöä on ilmeisen vaikeaa saada allekirjoittamaan vetoomusta. On siis kysymys siitä että onko Suomi kristillinen maa ja jos on niin millä määrittein se sitä on nyt. Ja onko se sitä kauaa.
* Lisäongelma tässä kulmassa on siinä että mitä tämä oikeastaan oikeuttaa. Se että Suomi on kristillinen maa viittaa enemmistömielipiteeseen tällä hetkellä. Joka on demokraattista mutta sitä kuitenkin yritetään laajentaa tulevaisuuteen, jolloin se on ajatus siitä että koska kristityillä on nyt paljon suosiota niin tämän suosion tulisi olla ikuista. Jos "Suomi on kristillinen maa" on argumentti siitä miten asioiden pitäisi olla poliittisesti tai muuten niin kyseessä on petitio principii -ajatusvirhe.
Kristillisyys voi tarkoittaa myös sitä että maa toimii kristillisillä arvoilla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen. Koska tätä helposti lähestytään siten että katsotaan kristillisiksi koettuja arvoja ja sitten sen jälkeen katsotaan vastaavatko Suomen lait niitä. Näin tietenkin helposti syntyy ajatus siitä että maa olisi jotenkin kristillinen. Tässä on kuitenkin monta ongelmaa.
* Tosiasiassa monet yleishumanistiset näkemykset ovat yhteisiä kaikille. Näin ollen jos ne kelpuutetaan kristilliseksi ne pitäisi hyväksyä myös liberaalisekulaarihumanistisiksi arvoiksi. Joten maamme olisi korkean analogisuuden vuoksi montaa asiaa. Meillä olisikin buddhalainen, liberaalihumanisti, kristillinen ja montaa muuta oleva maa. Jos Suomella on paljon arvoja joita saadaan muualtakin kuin kristinuskosta suuri analogisuustaso ei helposti merkitse mitään, koska moni muukin kulttuuri saa sen.
* Toisaalta on syytä kysyä mitä maan arvot todella ovat. Tämä voi vaikuttaa selvältä kysymykseltä mutta se ei ole. Esimerkiksi onko rikkaille tehty veronkorotus tai työttömien työhönpatistus tai muu SSS -hallituksen tekemä budjettiratkaisu jotain joka määritelee Suomen arvot? Vai onko kansalaisten yleiset kannat se joka määrittelee Suomen arvot? (Jos ensimmäistä niin ovatko ne todella kristilliset. Ja jos jälkimmäistä niin se palaa siihen petitio principii -hässäkkään.)
* Tälläisissä tilanteissa analogiaa verrataankin usein siten että katsotaan piirteitä jotka ovat kristityille ja vain kristityille oleellisia. Ja sitten vaikka liberaalit sekulaarihumanistit ottaisivat heille tyypilliset ja vain heille tyypilliset arvonsa... ja tätä tehtäisiin monenlaisille maailmankatsomuksille. Ja sitten katsottaisiin mikä olisi eniten. Tämä helposti kyseenalaistaa maamme kristillisyyden. Ihan sen vuoksi että yleisinhimillisten arvojen jälkeen kristinuskon on itse asiassa vaikeaa perustella miksi kristillinen maa olisi ehdottomasti demokratia eikä teokratia. Taivaassa ei äänestetä ja monoteismissä ollaan käytännössä väistämättä yksinvallassa, autokratiassa. Suomi on demokraattinen maa. Demokratia on myös vanhempi oppi kuin kristillisyys joten tosiasiassa jos kristityt ovat napanneet demokratian oppiinsa - mikä on kaikkea muuta kuin ilmiselvää kun nykyajan Suomen monia kristittyjä katsoo - niin kristinusko olisi napannut itselleen entisten kreikkalaisten ei-kristillisiä oppeja. (Ja niin edespäin.)
* Itse asiassa kun ajatellaan että maassamme on kristilliset arvot tilanne näyttää usein olevankin enemmän niin päin että maassamme on joitain lakeja ja tottumuksia joita pidetään hyvänä. Ja sitten näitä pidetään kristillisinä vaikka ne eivät tosiasiassa olisi mitään johon kristillinen dogmatiikka on ehdottomasti sitoutunut. ; Esimerkiksi Montesquieun vallan kolmijakoa kannatetaan laajasti. Eli lain säädäntävalta, lain valvonta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan ja sitten kaikkia koskevat samat lait. Kuitenkin taivaassa näitä hoitaa nimenomaan yksi ja sama heppu. (Joka kenties selittää sen Helvettipuolen.) Samoin sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus voidaan ensinnäkin perustella muitakin kautta kuin kristinuskosta. Ja samalla sananvapaus ja uskonnonvapaus eivät nouse suorina käskyinä kristillisestä doktriinista. (Jopa kymmenessä käskyssä kielletään pitämästä muita Jumalia. Jonka totteleminen on hieman erikoinen uskonnonvapaudelle, jos maa kerran todella noudattaa kristillisiä asioita.)
* On siis hyvin vaikeaa nähdä onko maamme kristillinen arvoiltaan vai ei. Ja pahempaa jos voimme, se todennäköisesti kallistuu sen suuntaan että se ei ole. Kysymys nojaa kuitenkin hyvin vahvasti siihen mitä maamme arvoiksi nähdään ja mitä kristillisiksi arvoiksi nähdään. Ja näistä kumpikaan ei ole mikään kiveen hakattu ilmiselvyys. (Esimerkiksi jo kysymys siitä onko maa konsepti jolla itse asiassa on arvoja on filosofisen debatin aihe.)
Maa voi olla perinteiden pohjalta kristitty. Tämä vetoaa menneisyyteen. Ja tämä itse asiassa on totta. Suomi on perinteiltään kristitty.
* On kuitenkin jännittävää huomata että maamme on perinteiltään tätä vanhempi. Kun Lalli kohteli maahanmuuttajaa kuten moni haluaisi maahanmuuttajaa kohdella, täällä oli ihmisiä joilla oli muita uskontoja. Näitä perinteitä ja sen uhripaikkoja ei säilytetä ja opeteta.
* Jopa maamme lähihistoria on hyvin hauras. Napoleonin Komplekseissa kuvattiin sitä miten Runebergin tuotanto on jäänyt Väinö Linnan jalkoihin. Runebergistä muistetaan leivos, ja hänen "Vänrikki Stoolin tarinoiden" henkilöt koetaan fiktiona vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin. "Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu." Maamme itsenäisyyspäivänäkin puhutaan itsenäistymisen sijasta talvisodasta, joka kertoo siitä miten irrallisia asiat ovat periaattessa lähihistorian hallintaa katsoen. Monille "Suomi on kristillinen maa" tavalla jossa luodaan tarina. Historian puolella moni tuntuukin lukevan historiaa kuin se olisi primaaristi jokin väline oman henkilökohtaisen identiteetin rakentamiselle. Ja tämän seurauksena muutama vetoava tarina ohittaa tiedot asiasta. Joten miten tältä kulmalta pitäisi katsoa sitä että olisi vaikka jokin suomalainen arvo tai jopa peräti velvollisuus tuntea kristinuskoa tavunkaan verran?
Lisäksi voidaan ajatella että Suomi on kristillinen institutionaalisesti. Meillä onkin kirkko joka saa verotuloja mutta joka ei ole minkäänlaisessa vastuussa opeistaan kansalaisille. Sillä on rituaalivaltaa läsnäololla maamme virallisissa juhlissa. Symbolinen näkyvyys -eli ev.lut. kirkon PR -jargonin mukaan "kirkon luonteva läsnäolo" - ja vaikutusvalta onkin selviö. Tässä mielessä maamme on kristillinen maa. Ja tässä kulmassa kristitty ja ateisti voisivat olla samaa mieltä siitä että maamme on kristillinen valtio. (Ja toisaalta jos kristitystä suomi on kristitty maa niin jos hän väittää että meillä ei ole valtionkirkkoa ja uskonnonvapaus ei täysin toteudu hän on sisäisesti ristiriitainen. Maassa ei voi olla institutionaalista kristillisyyttä jos siinä ei ole jonkinlaista virallisen uskonnon kirkkokompleksia, valtionkirkkoa.) Kuitenkin näkökulma olisi sitten eri. Moni näkee että yhden uskonnon ylivalta on ongelma joka pitää ratkaista. Ja toisen mukaan sitten jokin hyvä asia jonka pitääkin jatkua tulevaisuuteen koska se on vaikuttanut paljon tähänkin asti.
Loppuyhteenveto.
Väitteen monitulkintaisuus on hämmentävän suurta. Lause ei tarkoita mitään. Kuitenkin suurin osa merkityksistä ajautuu umpikujiin joten tällä ei ole juurikaan merkitystä. Niillä ehdoin joissa "Suomi on kristillinen valtio" on mielekäs ja tosi väitelause, sävy on helposti sellainen että olisi vaan niin maan parempi että ei olisi. Eli se viittaa enemmän ongelmaan kuin siihen että kyseessä olisi jokin argumentti kristillisyyden esittelyn puolesta. (Jona sitä taas pääasiassa käytetään.)
Itse asiassa lausumat voidaankin kartoittaa kahteen päätyyppiin. Joita ei kuvaa käsiteanayysi vaan asenne;
1: Lause on toiveajattelua ja normatiivinen. Se heijastaa itse asiassa enemmän sitä että Suomen pitäisi olla kristillinen ja kristittyjen maa kuin että maamme todella olisi sellainen että kaikki kristityt innolla selittäisivät miten lainsäädäntö ja poliitikot tukevat juuri heidän arvojaan. Mutta kaikki tietävät totuuden ; Tämän sijaan kristityt puhuvatkin hämmentävän paljon siitä miten poliitikot, media, lakialoitteet ja muut ovat harhaoppisten ateistien ja liberaalien vallan alla. Joka vihjaa siihen että he eivät usko että maamme on kristillinen, he yrittävät nimenomaan pelastaa maamme ikään kuin "takaisin kristillisyyteen jossa sen pitäisikin olla". Tämä tarkoittaa sitä että väitelause on lausujien itsejensäkin mukaan epätosi. Puolustusargumentit kristillistämiselle tulevatkin siis muualta. Tämä kulma ja sen esitykset ovat epäargumentatiivista ajanhaaskausta. Ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään.
2: Lause voi viitata uskonnon tämän hetken vallassaoloon, näkyvyyteen, rahaan ja muuhun. Tästä seuraa kuitenkin erikoinen ongelma. Sillä usein kristillisyyteen viitataan kun puolustetaan jotain uskonnon tämänetkistä privileegiota. Eli argumenttina on se, että koska on valtaa niin tämän vallan pitää jatkua. Siitä että asiat ovat jotenkin muutetaan johonkin jona sen myös pitää olla. Tämä ei ole argumentti, tämä on päättelyn kehäisyyttä jota peittää korkeintaan se että kehä on niin pieni ja pyörii niin nopeasti että harjaantumaton menee sitä katsellessa pyörryksiin. Jos asenne on tämä, keskustelu on jo päättynyt. Joten miksi vaivautua kuuntelemaan tai keskustelemaan tai neuvottelemaan dogmaatikon kanssa joka kykenee vain toistamaan ja inttämään hokemaansa? Ei miksikään! Tämä asenne on niin poteroitunut ja jumittunut että sellaiseen painiin osallistuminen on turhaa ajanhaaskausta. Ja tätä soveltavat ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään takaisin.
Tämä tarkoittaa sitä että jos joku heittää iskulauseen "Suomi on kristillinen maa" hän ilmoittaa hävinneensä argumentaation ja ilmoittaa keskustelun päättyneeksi. Ja hän tekee näin riippumatta siitä tajuaako hän tehneensä niin vai ei. (Jos ei tiedosta syvää virheellisyyttä kehäpäätelmässä tai siinä että väitelause on samanaikaisesti toisaalla tosi ja epätosi toisaalla jotta argumentti toimisi, niin sen pahempi sille eitiedostajalle.)
tiistai 21. elokuuta 2012
Herkkä ja hauras isänmaallisuus
Kirjoitin tänään facebookpäivityksekseni seuraavan vähintään puolikahelin ja miltei hauskan pujalkaisen tekovitsiheiton (haluan että facebookprofiilini heijastelevat itseäni) ; "Suomen lippua häpäistään julmasti ; Esimerkiksi lapset ja urheilufanit häpäisevät lippua. Jääkiekon pelipaitana lippuun kietoudutaan mikä ei ole lipun arvoa kunnioittavaa. Lähes aina heilutettavissakin lipuissa on mittasuhteet aivan väärin ja sinisen sävy ei ole ollenkaan määritelmän mukainen. Neljä-kolme-neljä-viisi-kolme-yksitoista. (Suomen lippu on pyhä, sen valkoinen väri symbolisoi Mannerheimin läpeensä valkoista sielua ja sininen symbolisoi Veteraanejen talvisodan uhrausta, sinisiä palleja.)"
Ensinnäkin tämä on tietysti vahva kannanotto siitä että lippu on vain symboli. Oikeasti olisi hemmetin typerää jos ihmsiet olisivat kuolleet talvisodassa jonkun kangaskappaleen takia. (Etenkin kun lippumme ei ole mitenkään designiltään aivan uniikin superi tai maailman kaunein. Lipun taiteelliset ja esteettiset ansiot eivät ole lipuksi mitenkään erityiset.) He kuolivat sen edestä mitä tuo lippu edustaa. Ja yksi niistä arvoista on ideologian vapaus jota "Ryssillä" ei liiemmin ollut tarvetta. Ja yksi näistä vapauksista pitää sisällään sen että valtiolliset symbolit ja käytänteet eivät muutu kritiikin ulottumattomissa oleviksi epäjumalallisiksi tabuiksi. Ja yksi tälläisistä tabujen murskaamisista näkyy välittömästi jos kerrotaan että valkoinen liittyykin Mannerheimin moraalisesti kyseenalaiseen taustaan "valkoisena" ja "punaisten lahtarina". Puhumattakaan tietysti veteraanien sinipalleista (jotka olivat varmasti sodan lieveilmiönä ihan todellinen, mutta kuitenkin niitä marginaalisimpia ja vähiten puhuttuja ja vähiten kunnioitettuja.)
Tämä oli luonnollisesti vahva kannanotto siihen, mitä viime päivinä on meuhkattu. Lippuun kietoutuminen oli markkeri joka sitoi lausuman todellisuuteen ; Olympiavoittajaa pidettiin epäisänmaallisena koska hän oli juhlistanut tilaisuutta Suomen lipun kanssa. Lipussa oli lukenut tussilla kirjoitettua tekstiä joka nähtiin epäisänmaalliseksi aktioksi. Tämä tulkittiin yleisesti heikkohermoisuudeksi.
Isänmaalliseksi aktioksi on nimittäin aidosti nähty kaikenlainen joka rikkoo Määriteltyä Symboliamme, Suomen lippua. Lapset tuhertavat ties missä mittasuhteissa ja millä sinisen kerettiläisillä sävyillä. Eikä joka ikistä tälläistä tuotoksia taatusti tuhota polttamalla vaan päätyy näitä joskus sellaisenaan roskiin asti. Tätä pidetään vielä soveliaana. Samoin kuin soveliaana pidetään erilaisia lippuihin tuhriutumisia ja lasten tuotosten kanssa yhtä kerettiläisiä naamamaaleja joita erilaiset urheilufanit maalailevat itseensä. Jotka vielä leviävät hien vaikutuksesta ja joihin liittyy barbaarista huutelua ja oluenjuontia joka vahvasti rikkoo Lippumme Määrittelyä vastaan. Tätä pidetään isänmaallisena, itse asiassa ne ovat patriotismin ja kansallistunteen ilmentymiä ja niitä arvostetaan. En pidä tätäkään loukkaavana, koska teon takana oleva intentio on ilmiselvä ja motiivi jopa alleviivattu -joskus peräti puolihumalaisesti kovaan ääneen huudettu.
1: Lipun väärinkäytön kansallistunteen turmelun sijasta ihmettelen sitä muuta henkeä. Sitä miten läski epäliikunnallinen tyyppi ottaa jonkun toisen työn ansiot itselleen ; USA:sta facebookstatukseeni vuoti lausuntoja kuten sellaisia, että USA:laiset kokivat mitalisaaliin hyvin positiivisesti. He kertoivat miten mielikuvien jenkki on lihava ja tyhmä, kun he kuitenkin urheilullisesti voittavat mitaleja ja saavat Curiosity -luotaimen marsiin. Saavutukset ovat toki vakuuttavia, mutta en silti malta olla katsomatta sitä, miten näitä lausumia heittelevät tyypit ovat urheilu-tiedelahjakkuuksiltaan kuin eri planeetalta niiden USA:n menestyksentuojien kanssa. ; Päädyin tässäkin tosin siihen että jokaisella on tässä tietysti pieni ansio koska urheilu ja tiede toimii kuitenin pohjimmiltaan maanviljelijöiden tuottaman ravintoylijäämän varassa ja toimivat epäsuoremminkin veronmaksajien varoilla "loisien". Toiset vain käyttävät tätä ylijäämää urheilu/tiedesaavutuksiin ja toiset nauttivat esimerkiksi televisio-ohjelmista ja keräävät vararavintoa vyötärölle.
Toisaalta lauseessani viittasin muuhunkin. Myös sana "Mannerheim" oli mukana sitomassa lausumaa todellisuuteen. Ajatus ulkomaalaisesta Mannerheim -elokuvasta jossa on musta mies pääosassa on nostanut äkämystymystä. Toiveena olisi ollut se, että kansallinen symboli jätettäisiin rauhaan. Lisäksi on korostettu että Mannerheim oli myös yksityishenkilö. ; Monet eivät tietysti koe että näissä "Mannerheim -metelöinneissä" halveksittaisiin ulkomaalaisia tai homoja. Toki ensiajatus on että jos on loukkaavaa esittää taho A ominaisuuden B omaajana, ja tämä olisi loukkaus, olisi ominaisuus B huono asia. (Paitsi jos A on Hitler jolloin tämä tahraa B:n, kuten natsikortin käyttötavat meille kertovat.) Kuitenkin Suomalaisia tuntuu ärsyttävän asiaan liittyvä epätotuudellisuuden teema.
Ymmärrän tämän nihkeyden. Olen itsekin joskus havahduttanut itseni keräämästä jonkun elokuvan tiedevirheitä. Elokuvien epäjatkuvuudet ärsyttävät minuakin. Esimerkiksi kysymys miten lehtimiehet tiesivät "Citizen Kane" -elokuvassa etsiä sanalle Rosebud -merkitystä kun kuolinkohtauksessa jossa sana lausutaan ei ollut lehtimiehiä tai vastaavia kuulemassa tätä koko sanaa. Moni pitää tämänlaista nyyläytenä. Eikä syyttä ; Harva kuitenkaan pitää elokuvia aivan täytenä totena ; En suutu Batman -elokuvien maantiedevirheestä eli siitä että Gotham -cityä ei löydykään kartalta. Enkä usko että kukaan alkaa Mannerheim -elokuvan "Mustan Mannerheimin" nähtyään uskomaan että Mannerheim olisi jokin tummahipiäinen maahanmuuttaja. ; Ja itse asiassa yksityishenkilö-symbolit ovat hyvinkin tavallisia elokuvissa. Itse asiassa juuri tällä hetkellä hip pop ja cool on elokuva Abraham Lincolnista. Ei liene tarpeen mainita että hänet mainitaan elokuvassa täysin epäfaktuaalisesti vampyyrinmetsästäjäksi. Tätä ei nähdä patriotisminmurskaajana.
Samalla en kuitenkaan malta olemaan ihmettelemättä sitä, miten "Musta Mannerheim" -kritiikki on nostettu vahvasti keskiöön. Tästä hyvänä esimerkkinä on "Mannerheim, Suomen Muhammad" joka rinnasti nettikohun Muhammad -pilapiirrosjuoakkaan. "Mannerheim on Suomessa tabu. Valkoisen kenraalin roolia sisällissodan hävinneiden joukkomurhassa ei haluta ruotia, eikä marsalkan toimien oikeudenmukaisuudesta keskustella. Samalla kun vaadimme venäläisiä ja muslimimaita hyväksymään pyhien kuvien rikkomisen sananvapauden nimissä, emme itse kykene samaan."
1: On toki totta että on omituista ja taiteellista ilmaisua rajoittavaa että on paljon ihmisiä jotka estävät vaihtoehtotulkinnat mustasta Mannerheimista. Toisaalta tämä vaihtoehtoisuus ei taitaisi kovin hyvin sopia käsittelemään niitä "Marskin" vaiettuja sotarikoksia joista kertomista tässä lausunnossa lähdettiin puolustamaan. Mustaihoisella Mannerheimillä ei ole ainakaan kovin suurta yhteyttä siihen että juuri punaisten joukkomurhia otettaisiin mukaan. (Ja jos otettaisiin, niin herää kysymys että olisiko elokuva sittenkin todella ihana PerusSuomalaisten asenteiden heijastaja kun tummahipiäinen maahanmuuttaja näyttäytyisi kansanmurhaajana, yhdessä mustaihoisen sotilaan stereotyyppiroolissa? Muuttuuko se tästä tuomitsevaksi ja vääräksi ja rasistisena sensuroitavaksi? On selvää että nämä kysymykset paljastavat jotain teemasta.)
2: Muutenkin on omituista rinnastaa mellakointi jossa ihmisiä uhataan tappaa siihen että idiootit nilittää netissä. Aste -ero on suuri. Ja esimerkiksi kiusaamiskeskustelussa on ollut havaittavissa "tylsistymistä" jossa "mikä tahansa voidaan tulkita kiusaamiseksi" ja uusateisminkin kohdalla tässä on käynyt sama väsymys ; Aitoja ongelmia ei käsitellä sillä vaikka niistä puhutaan ja niitä kritisoidaan, asiat juuttuvat siihen että kritiikin alla on paljon kaikkea irrelevanttiakin.
3: Mannerheiminkin ongelmissa kohuväsymystä on varmasti tulossa. Jokainen asioita seurannut tietää jo "vaietuista asioista". Mitä hiton vaiettuja asioita ne ovat jos ne on yleistä tietoa jonka kaikki tietää muutenkin? Tämä ei tuo mieleeni oikein mitään muuta yhtymäkohtaa kuin ID -sekoilut. Nimittäin aivan samalla hengellä kuin "Miten niin tiedeyhteisö sortaa ID:tä ja sensuroi" kun jokainen tuntee esitetyt argumentit kun niitä on papukaijamaisesti apinoitu vuositolkulla ja niiden vastakritiikitkin on vakiolevinnyttä toistoa ja tätä kautta tylsyyttä.
Ongelmana onkin se, että lipunkääriytyminen ei oikeastaan kuvaa juuri kenenkään kantaa. Enemmistö pahimistakaan patrioottiPerusSuomalaisista suoraan Suomen Sisusta eivät varmasti pitäneet olympiavoittajan lipunkäyttöä asiattomana. Vahva reaktio tässä kohden muistuttaa varmasti siitä että nykymedialla on heikkous; Se, että se mielellään kuuntelee marginaalia, johtaa siihen että eri kantoja kuunnellaan ja nostetaan esiin. Tämänlaisissa tapauksissa muutama yksilö saa lausunnoistaan paljon kritiikkiä, ja tämä itse asiassa rakentaa ennakkosensuuria, jossa asioita ja mielipiteitä ei sanota enää ääneen. "Kuuntelu" muuttuu "kontrolliksi". (Ei sinänsä että pikkumaisten yksittäisten tyyppien kontrollointi ja heidän dominointinsa massan vallalla olisi nautittavaa. Kovin eettistä se ei vain ole.)
Samoin "musta mannerheim" ei suinkaan ole murskannut hirvittävän monen kansallisia tuntoja. Kuitenkin tästä on vedetty jonkinlainen "PerusSuomalaisstereotypia", esimerkki siitä miten pikkumaisia he ovat noin yleensä. (Toki he ovatkin, mutta hieman eri yksityiskohdissa, eikä ole silti oikein tuomita heitä tässä asiassa jossa heidän osansa ja arpansa on pieni. Ei edes ärsyttäviä, kusipäitä tai tampioita pidä rangaista yli omien syyllisyyksiensä.) Erilaisista esityksistä ja julkisista lausunnoista yleistäminen on usein rationaalista ja mahdollista, ja joskus kritiikille on paikkaa. Tässä onkin kysymys määrän relevanssista ja ideologisen kytköksen vahvuudesta. On esimerkiksi oikein sanoa että "liberaalit kannattavat homoseksuaalien avioliittoja ja konservatiivit vastustavat niitä" vaikka jokainen liberaali ei asiaa kannata ja moni konservatiivi, kuten itse, kannattaa tätä konseptia. On toki vaikeaa päättää rajaa milloin yksittäistapaukset kasautuvat yleissäännöksi, mutta usein tilanne on siitä huolimatta puoleen tai toiseen selvä.
Ensinnäkin tämä on tietysti vahva kannanotto siitä että lippu on vain symboli. Oikeasti olisi hemmetin typerää jos ihmsiet olisivat kuolleet talvisodassa jonkun kangaskappaleen takia. (Etenkin kun lippumme ei ole mitenkään designiltään aivan uniikin superi tai maailman kaunein. Lipun taiteelliset ja esteettiset ansiot eivät ole lipuksi mitenkään erityiset.) He kuolivat sen edestä mitä tuo lippu edustaa. Ja yksi niistä arvoista on ideologian vapaus jota "Ryssillä" ei liiemmin ollut tarvetta. Ja yksi näistä vapauksista pitää sisällään sen että valtiolliset symbolit ja käytänteet eivät muutu kritiikin ulottumattomissa oleviksi epäjumalallisiksi tabuiksi. Ja yksi tälläisistä tabujen murskaamisista näkyy välittömästi jos kerrotaan että valkoinen liittyykin Mannerheimin moraalisesti kyseenalaiseen taustaan "valkoisena" ja "punaisten lahtarina". Puhumattakaan tietysti veteraanien sinipalleista (jotka olivat varmasti sodan lieveilmiönä ihan todellinen, mutta kuitenkin niitä marginaalisimpia ja vähiten puhuttuja ja vähiten kunnioitettuja.)
Tämä oli luonnollisesti vahva kannanotto siihen, mitä viime päivinä on meuhkattu. Lippuun kietoutuminen oli markkeri joka sitoi lausuman todellisuuteen ; Olympiavoittajaa pidettiin epäisänmaallisena koska hän oli juhlistanut tilaisuutta Suomen lipun kanssa. Lipussa oli lukenut tussilla kirjoitettua tekstiä joka nähtiin epäisänmaalliseksi aktioksi. Tämä tulkittiin yleisesti heikkohermoisuudeksi.
Isänmaalliseksi aktioksi on nimittäin aidosti nähty kaikenlainen joka rikkoo Määriteltyä Symboliamme, Suomen lippua. Lapset tuhertavat ties missä mittasuhteissa ja millä sinisen kerettiläisillä sävyillä. Eikä joka ikistä tälläistä tuotoksia taatusti tuhota polttamalla vaan päätyy näitä joskus sellaisenaan roskiin asti. Tätä pidetään vielä soveliaana. Samoin kuin soveliaana pidetään erilaisia lippuihin tuhriutumisia ja lasten tuotosten kanssa yhtä kerettiläisiä naamamaaleja joita erilaiset urheilufanit maalailevat itseensä. Jotka vielä leviävät hien vaikutuksesta ja joihin liittyy barbaarista huutelua ja oluenjuontia joka vahvasti rikkoo Lippumme Määrittelyä vastaan. Tätä pidetään isänmaallisena, itse asiassa ne ovat patriotismin ja kansallistunteen ilmentymiä ja niitä arvostetaan. En pidä tätäkään loukkaavana, koska teon takana oleva intentio on ilmiselvä ja motiivi jopa alleviivattu -joskus peräti puolihumalaisesti kovaan ääneen huudettu.
1: Lipun väärinkäytön kansallistunteen turmelun sijasta ihmettelen sitä muuta henkeä. Sitä miten läski epäliikunnallinen tyyppi ottaa jonkun toisen työn ansiot itselleen ; USA:sta facebookstatukseeni vuoti lausuntoja kuten sellaisia, että USA:laiset kokivat mitalisaaliin hyvin positiivisesti. He kertoivat miten mielikuvien jenkki on lihava ja tyhmä, kun he kuitenkin urheilullisesti voittavat mitaleja ja saavat Curiosity -luotaimen marsiin. Saavutukset ovat toki vakuuttavia, mutta en silti malta olla katsomatta sitä, miten näitä lausumia heittelevät tyypit ovat urheilu-tiedelahjakkuuksiltaan kuin eri planeetalta niiden USA:n menestyksentuojien kanssa. ; Päädyin tässäkin tosin siihen että jokaisella on tässä tietysti pieni ansio koska urheilu ja tiede toimii kuitenin pohjimmiltaan maanviljelijöiden tuottaman ravintoylijäämän varassa ja toimivat epäsuoremminkin veronmaksajien varoilla "loisien". Toiset vain käyttävät tätä ylijäämää urheilu/tiedesaavutuksiin ja toiset nauttivat esimerkiksi televisio-ohjelmista ja keräävät vararavintoa vyötärölle.
Toisaalta lauseessani viittasin muuhunkin. Myös sana "Mannerheim" oli mukana sitomassa lausumaa todellisuuteen. Ajatus ulkomaalaisesta Mannerheim -elokuvasta jossa on musta mies pääosassa on nostanut äkämystymystä. Toiveena olisi ollut se, että kansallinen symboli jätettäisiin rauhaan. Lisäksi on korostettu että Mannerheim oli myös yksityishenkilö. ; Monet eivät tietysti koe että näissä "Mannerheim -metelöinneissä" halveksittaisiin ulkomaalaisia tai homoja. Toki ensiajatus on että jos on loukkaavaa esittää taho A ominaisuuden B omaajana, ja tämä olisi loukkaus, olisi ominaisuus B huono asia. (Paitsi jos A on Hitler jolloin tämä tahraa B:n, kuten natsikortin käyttötavat meille kertovat.) Kuitenkin Suomalaisia tuntuu ärsyttävän asiaan liittyvä epätotuudellisuuden teema.
Ymmärrän tämän nihkeyden. Olen itsekin joskus havahduttanut itseni keräämästä jonkun elokuvan tiedevirheitä. Elokuvien epäjatkuvuudet ärsyttävät minuakin. Esimerkiksi kysymys miten lehtimiehet tiesivät "Citizen Kane" -elokuvassa etsiä sanalle Rosebud -merkitystä kun kuolinkohtauksessa jossa sana lausutaan ei ollut lehtimiehiä tai vastaavia kuulemassa tätä koko sanaa. Moni pitää tämänlaista nyyläytenä. Eikä syyttä ; Harva kuitenkaan pitää elokuvia aivan täytenä totena ; En suutu Batman -elokuvien maantiedevirheestä eli siitä että Gotham -cityä ei löydykään kartalta. Enkä usko että kukaan alkaa Mannerheim -elokuvan "Mustan Mannerheimin" nähtyään uskomaan että Mannerheim olisi jokin tummahipiäinen maahanmuuttaja. ; Ja itse asiassa yksityishenkilö-symbolit ovat hyvinkin tavallisia elokuvissa. Itse asiassa juuri tällä hetkellä hip pop ja cool on elokuva Abraham Lincolnista. Ei liene tarpeen mainita että hänet mainitaan elokuvassa täysin epäfaktuaalisesti vampyyrinmetsästäjäksi. Tätä ei nähdä patriotisminmurskaajana.
Samalla en kuitenkaan malta olemaan ihmettelemättä sitä, miten "Musta Mannerheim" -kritiikki on nostettu vahvasti keskiöön. Tästä hyvänä esimerkkinä on "Mannerheim, Suomen Muhammad" joka rinnasti nettikohun Muhammad -pilapiirrosjuoakkaan. "Mannerheim on Suomessa tabu. Valkoisen kenraalin roolia sisällissodan hävinneiden joukkomurhassa ei haluta ruotia, eikä marsalkan toimien oikeudenmukaisuudesta keskustella. Samalla kun vaadimme venäläisiä ja muslimimaita hyväksymään pyhien kuvien rikkomisen sananvapauden nimissä, emme itse kykene samaan."
1: On toki totta että on omituista ja taiteellista ilmaisua rajoittavaa että on paljon ihmisiä jotka estävät vaihtoehtotulkinnat mustasta Mannerheimista. Toisaalta tämä vaihtoehtoisuus ei taitaisi kovin hyvin sopia käsittelemään niitä "Marskin" vaiettuja sotarikoksia joista kertomista tässä lausunnossa lähdettiin puolustamaan. Mustaihoisella Mannerheimillä ei ole ainakaan kovin suurta yhteyttä siihen että juuri punaisten joukkomurhia otettaisiin mukaan. (Ja jos otettaisiin, niin herää kysymys että olisiko elokuva sittenkin todella ihana PerusSuomalaisten asenteiden heijastaja kun tummahipiäinen maahanmuuttaja näyttäytyisi kansanmurhaajana, yhdessä mustaihoisen sotilaan stereotyyppiroolissa? Muuttuuko se tästä tuomitsevaksi ja vääräksi ja rasistisena sensuroitavaksi? On selvää että nämä kysymykset paljastavat jotain teemasta.)
2: Muutenkin on omituista rinnastaa mellakointi jossa ihmisiä uhataan tappaa siihen että idiootit nilittää netissä. Aste -ero on suuri. Ja esimerkiksi kiusaamiskeskustelussa on ollut havaittavissa "tylsistymistä" jossa "mikä tahansa voidaan tulkita kiusaamiseksi" ja uusateisminkin kohdalla tässä on käynyt sama väsymys ; Aitoja ongelmia ei käsitellä sillä vaikka niistä puhutaan ja niitä kritisoidaan, asiat juuttuvat siihen että kritiikin alla on paljon kaikkea irrelevanttiakin.
3: Mannerheiminkin ongelmissa kohuväsymystä on varmasti tulossa. Jokainen asioita seurannut tietää jo "vaietuista asioista". Mitä hiton vaiettuja asioita ne ovat jos ne on yleistä tietoa jonka kaikki tietää muutenkin? Tämä ei tuo mieleeni oikein mitään muuta yhtymäkohtaa kuin ID -sekoilut. Nimittäin aivan samalla hengellä kuin "Miten niin tiedeyhteisö sortaa ID:tä ja sensuroi" kun jokainen tuntee esitetyt argumentit kun niitä on papukaijamaisesti apinoitu vuositolkulla ja niiden vastakritiikitkin on vakiolevinnyttä toistoa ja tätä kautta tylsyyttä.
Ongelmana onkin se, että lipunkääriytyminen ei oikeastaan kuvaa juuri kenenkään kantaa. Enemmistö pahimistakaan patrioottiPerusSuomalaisista suoraan Suomen Sisusta eivät varmasti pitäneet olympiavoittajan lipunkäyttöä asiattomana. Vahva reaktio tässä kohden muistuttaa varmasti siitä että nykymedialla on heikkous; Se, että se mielellään kuuntelee marginaalia, johtaa siihen että eri kantoja kuunnellaan ja nostetaan esiin. Tämänlaisissa tapauksissa muutama yksilö saa lausunnoistaan paljon kritiikkiä, ja tämä itse asiassa rakentaa ennakkosensuuria, jossa asioita ja mielipiteitä ei sanota enää ääneen. "Kuuntelu" muuttuu "kontrolliksi". (Ei sinänsä että pikkumaisten yksittäisten tyyppien kontrollointi ja heidän dominointinsa massan vallalla olisi nautittavaa. Kovin eettistä se ei vain ole.)
Samoin "musta mannerheim" ei suinkaan ole murskannut hirvittävän monen kansallisia tuntoja. Kuitenkin tästä on vedetty jonkinlainen "PerusSuomalaisstereotypia", esimerkki siitä miten pikkumaisia he ovat noin yleensä. (Toki he ovatkin, mutta hieman eri yksityiskohdissa, eikä ole silti oikein tuomita heitä tässä asiassa jossa heidän osansa ja arpansa on pieni. Ei edes ärsyttäviä, kusipäitä tai tampioita pidä rangaista yli omien syyllisyyksiensä.) Erilaisista esityksistä ja julkisista lausunnoista yleistäminen on usein rationaalista ja mahdollista, ja joskus kritiikille on paikkaa. Tässä onkin kysymys määrän relevanssista ja ideologisen kytköksen vahvuudesta. On esimerkiksi oikein sanoa että "liberaalit kannattavat homoseksuaalien avioliittoja ja konservatiivit vastustavat niitä" vaikka jokainen liberaali ei asiaa kannata ja moni konservatiivi, kuten itse, kannattaa tätä konseptia. On toki vaikeaa päättää rajaa milloin yksittäistapaukset kasautuvat yleissäännöksi, mutta usein tilanne on siitä huolimatta puoleen tai toiseen selvä.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Paha tilanne : Hajanaiset määritelmät.
Hannu Lauerman uudessa kirjassa "Pahuuden anatomia" käsitellään pahuutta, käsittelyssä ovat luonnonkatastrofit, terrori-iskut ja koulumurhat ja muu vastaava rikollisuus. Enempää en tiedä. Enempää radio ei kertonut.
Jo tästä nousee esiin mielenkiintoisia kysymyksiä. Nimittäin "luonnonkatastrofien" kohdalla. Tässä kohden moni nimittäin mieltää että pahuus on paitsi ikävä tapahtuma, myös jotain jossa on intentio, tavoite ja motiivi. Tältä kannalta luonnonkatastrofi olisi joko moraaliton. Tai on sitä joutuisi selittämään melko erikoisesti esimerkiksi Jumalallisen koston ja syntiinlankeemuksessa valloilleen päässeiden demonejen synnyttämänä tai vastaavilla. Toinen vaihtoehto on että pahuus on vain esimerkiksi ikävyyttä ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin siinä ei tarvitse olla motiivia. Tämä määritelmä voi aluksi tuntua oudolta, kunnes muistaa että "Tarkoitys pyhittää keinot" ei aina olekaan se moraalisuuteen johtava lause. Toisaalta tiedämme että moraaliton motiivi voi johtaa asioihin joita pidetään ihan hyvinä: Esimerkiksi Irakin kansa vapautettiin Amerikan Oikeistolaisen Yläluokan öljynhimon takia. Ja toisaalta hyvä motiivi voi johtaa sellaiseen jota pidetään pahana: Irak raunioitui kun ajateltiin sodittavan terrorismia vastaan. (Tahallisesti käsitelty sama tapahtuma.)
Ongelmana on tietysti se, että miten moraali määritellään. Tässä kohden moni teko on hyvä tai paha sen mukaan: Sen vuoksi fundamentalismissa homoseksuaalisuutta pidetään pahana. Ja liberaalissa näkemyksessä homoseksuaalisuuden vastustamista pidetään vapauden vastustamisena, jolloin se on pahuutta. Määrittelyn keskeisyyttä käsitellään usein. Karkeasti voi sanoa että jos jotain ei ole määritelty, ajatellaan että ollaan tehty perusvirhe. Itse asiassa monesti näin onkin. Jos meillä ei ole sisältöä määritelmälle, se on pelkkä nimilappu, jolloin se latistuu symbolijonoksi. Sillä ei ole korkeintaan kuin assosiatiivista sisältöä, joka taas tekee "tyhjistä määritelmistä" todella tehokkaan manipuloinnin keinon. Lisäksi tämä on ongelmallista koska ihminen usein ja helposti ulkoistaa pahuuden. Väkivallan syylle haetaan oikeutus. Se että selittää että "Pieksin sitä turpaan kun se kiusasi koulussa" siirtää vastuun uhrille. Itse asiassa suurin osa vartijan hommissa kohdanneista pahoinpitely/tappelu -tilanteista johtui jostain vastaavanlaatuisesta moraalisesta närkästyksestä. Minun on vaikeaa ymmärtää väkivallan oikeutusta näissä. (Ehkä syynä oli enemmän se, että olen törmännyt väkivaltaan konkreettisesti elämäni varrella eikä se että en saanut katsoa "Turtleseita".) Ja ulkopuolisesta perustelu ainakin näyttää turhanpäiväiseltäkin, oma pahuus vaan selitetään uhrin niskaan vedoten johonkin tämän tekemään pienempään pahaan ikään kuin se tekisi nyrkiniskun olemattomaksi tai jopa eettiseksi teoksi. Vihjaan nyt sen verran että en jakanut mitaleja. Poliisikaan ei jakanut.
Radiossa pahuutta ei määritelty. Tämä ei tietenkään tarkoita että se olisi kirjassa määrittelemättä. Mutta se tietenkin voi olla määrittelemättä siinäkin. Tällöin kirja ei vielä välttämättä ole huono. Sen tulkitseminen vaatii vain enemmän työtä. Nimittäin määritelmällä voi olla sisältö, joka tulee tekstistä jossa se on. Asiayhteys kertoo mitä tämä asia tässä yhteydessä sitten tarkoittaa. Diskurssianalyysin avulla voidaan löytää perusteluista sekä siitä mitä käsitellään pahana implisiittisiä, sanomatta jääneitä määritelmiä. Tällöin voi käydä seuraavilla tavoilla:
1: Kirjan sisällä on moraali, jota käsitellään systemaattisesti vaikka sille ei ole määritelmää. Tällöin voidaan löytää vaikkapa se, että "paha on aina ihmisiin kohdistuvaa asiaa joka tuo tälle surua ja murhetta" tai että "paha on subjektin psykologinen sairaustila, patologia, joka estää yksilöä toimimasta maailmassa vahingoittamatta muita" tai "paha on se mitä Raamattu kieltää". Tässä kohdassa on hyvä huomata, että tästä selviäminen tarkoittaa vain sitä että kirja on konsistentti. Jos mielestäsi pahuuden määritelmä on toinen, kirja ei käsittele sitä pahuutta jota sinä ajattelet.
2: Kirjan sisällä perustelut ovat keskenään ristiriitaisia tai jännitteisiä. Tällöin yksittäinen moraalikäsitys ei kata kaikkia vaihtoehtoja vaan siinä on jännitteitä. On hyvä muistaa että vaikka hyväntahtoisesti tietenkin oletamme tuottajan aina loogiseksi, on muistettava antaa mahdollisuus myös jännitteille. Henkilö voi olla ristiriitainen jolloin käsittelyssä on yksiselitteisesti virhe. Toki yritetään "löytää siltoja" ja tulkita niin että ei väkisin rakennettaisi ristiriitoja. Mutta jos ja kun ristiriita selvästi on, ei sitä kannata saivarrella pois.
Määrittelyn ulosjättäminen ei ihan aina ole aivan välttämätöntä. Tästä hyvä esimerkki voisi olla äänestys siitä kuka on "Suomen suurin ihminen". Tässä ihmisillä on paljon erilaisia mielipiteitä. Esimerkiksi joku voisi pitää Mannerheimiä tärkeimpänä koska hän oli sotilaallinen ja talvisodassa vaikuttava. Joku toinen voisi korottaa Linus Torvaldsin koska hän on linuxin aloittaja. Osa voisi korostaa Jorma Ollilaa koska hän on tuonut verovaroilla suomeen kuuluisuutta. Joku taas voisi korostaa Martti Ahtisaarta, koska hän on saanut Nobelin palkinnon. Jonkun mielestä Kekkonen ansaitsisi paikkansa koska hän piti Suomea kauan hallussaan ja hänellä oli poliittista valtaa. Osa voisi korottaa Agricolan koska hän kehitti Suomen kielen kirjallisuuden. Syynä on itse asiassa se, että sana "suurin" on hakusessa. Se voidaan määritellä todella monella tavalla ja niiden painottaminen vaatii arvovalintoja. Esimerkiksi onko filosofian osaaminen, kansainvälinen tunnettavuus, sotataidot, valta, imperialistinen vallan levittäminen, kuuluisuus, taiteellisuus, paras komediallisuus, raha, sukuelinten pituus, akateemiset meriitit, lasten lukumäärä, uskonnollinen vaikuttavuus ... niitä tärkeimpiä. Tässä on itse asiassa tilanne niin, että henkilö on objektiivisesti suurin heti kun määritelmä vain valitaan. Valta on sillä joka saa tämän määritelmän valita. Tätä kautta kun asiasta tehdään äänestys, ei itse asiassa valita vain sitä kuka on paras, vaan esitetään myös syyt sille miksi, joka taas antaa suuruudelle sen määritelmän. Jokainen tietysti haluaisi omia oman määritelmänsä asialle.
Tälläisessä äänestystilanteessa voi olla jopa hyvä että määritelmää ei aluksi lyödä lukkoon. Näin sekä määritelmä että kohde ovat neuvoteltavissa. Tällä saavutetaan yhteisymmärrystä. Samanaikaisesti etsitään määritelmää että siihen sidottua asiaa, eikä kukaan yksittäinen taho saa valtaa sen päättämisessä. Jos joku keksii hyvän, hän toki voi saada seuraajia, mutta hänenkin olisi kuitenkin vakuutettava ne seuraajansa. Keskustelussa on tällöin kaksi elementtiä joita ei sekoiteta keskenään. Minimivaatimus on se että näkemys on sisäisesti eheä ja riittävän kattava. Isompia jännitteitä ei saisi olla. Tämän lisäksi vaadittaisiin se, että sillä olisi jalansijaa. Määritelmä, jota kukaan muu ei katso hyväksi ei ole juurikaan määritelmä. Kieli on sosiaalinen ilmiö: Sen vuoksi en voi keskustelutasolla todistaa peikkoja olemassaoleviksi vain sillä että määrittelen oravat peikoiksi, jos teen tämän ja lähden todistetielle, yleisö katsoo että en ole todistanut peikkoja vaan oravat. (Yksilötasolla voin toki tehdä näin, jolloin on oma syyni jos kantaani ei ymmärretä. Kielipeli jonka vain itse jakaa on melko turha, itselleen tehdyjen muistiinpanojen lisäksi sille voi olla vaikeaa keksiä käyttötapoja.)
Tosin tässä kohden on hyvä muistaa että aina ei voida ajatella että maailma muodostuisi äänestysten mukaan : Monissa asioissa asian totuusarvo on riippumaton siitä mitä siitä sanotaan. Toki suurin ihminen on objektiivisesti suurin ihminen jos sillä on määrittelyt. Mutta tämä määritelmä on kovin subjektiivinen. Kuitenkin joissain asioissa tilanne on toinen. Harva esimerkiksi esittää että ennen Kopernikusta aurinko kiersi maata ja tämän jälkeen tilanne muuttui. Käsityksissämme on toki käynyt juuri näin. Mutta planeetta on kulkenut rataansa tästä huolimatta, mielipiteistä välittämättä. Tälläiset asiat eivät itse asiassa ole lainkaan mielipidekysymyksiä, meillä on vain vääriä -tai oikeita- näkemyksiä siitä.
Karkeasti sanoen voisi esittää että arvokeskustelussa tyypillisesti tälläinen subjektiivinen määritelmävalinta laajennetaan ikään kuin objektiiviseksi käskyksi samaan tapaan kuin "Suurin Suomalainen" -äänestyksessä. Tällöin riskinä on "määritelmänatsius", jossa hyväksytään vain se oma ja muut kielletään mahdottomina jo suoralta kädeltä. (Mikä johtaa helposti ohi puhumiseen.) Toisaalta myös äänestystuloksista saattaa syntyä kritiikin ulkopuolella olevia hegemonioita, joissa sanotaan että tietyt määritelmät ovat huonoja. Tällöin siitä voi tulla samanlainen dogmi kuin mistä tahansa termistä, tosin sillä erolla että äänestyksessä saatu termi on enemmistön suosiossa. Pseudotieteissä taas yritetään tehdä samaa kuin mitä tapahtui planeettaesimerkissä.
Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka itse määritelmä olisi väärä, se ei tarkoita että väärän määrittelyn ympärille rakennetuista asioista ei olisi hyötyä. Esimerkiksi Lauermalla on psykologista taitoa. Hän on luultavasti tapojensa mukaan laittanut kirjaansa psykologista tietoaan asioista. Esimerkiksi voi olla keskustelunvaraista miettiä sitä onko patologinen valehteleminen pahuutta, mutta tämän psykologiset aikaansaajat jotka liittyvät kasvatukseen, fysiologiaan, elämänkokemuksiin, tarumoihin... eivät sitä ole Tämä taas on lähempänä "planeettoja" kuin "Suurin Suomalainen" -kisaa.
Jo tästä nousee esiin mielenkiintoisia kysymyksiä. Nimittäin "luonnonkatastrofien" kohdalla. Tässä kohden moni nimittäin mieltää että pahuus on paitsi ikävä tapahtuma, myös jotain jossa on intentio, tavoite ja motiivi. Tältä kannalta luonnonkatastrofi olisi joko moraaliton. Tai on sitä joutuisi selittämään melko erikoisesti esimerkiksi Jumalallisen koston ja syntiinlankeemuksessa valloilleen päässeiden demonejen synnyttämänä tai vastaavilla. Toinen vaihtoehto on että pahuus on vain esimerkiksi ikävyyttä ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin siinä ei tarvitse olla motiivia. Tämä määritelmä voi aluksi tuntua oudolta, kunnes muistaa että "Tarkoitys pyhittää keinot" ei aina olekaan se moraalisuuteen johtava lause. Toisaalta tiedämme että moraaliton motiivi voi johtaa asioihin joita pidetään ihan hyvinä: Esimerkiksi Irakin kansa vapautettiin Amerikan Oikeistolaisen Yläluokan öljynhimon takia. Ja toisaalta hyvä motiivi voi johtaa sellaiseen jota pidetään pahana: Irak raunioitui kun ajateltiin sodittavan terrorismia vastaan. (Tahallisesti käsitelty sama tapahtuma.)
Ongelmana on tietysti se, että miten moraali määritellään. Tässä kohden moni teko on hyvä tai paha sen mukaan: Sen vuoksi fundamentalismissa homoseksuaalisuutta pidetään pahana. Ja liberaalissa näkemyksessä homoseksuaalisuuden vastustamista pidetään vapauden vastustamisena, jolloin se on pahuutta. Määrittelyn keskeisyyttä käsitellään usein. Karkeasti voi sanoa että jos jotain ei ole määritelty, ajatellaan että ollaan tehty perusvirhe. Itse asiassa monesti näin onkin. Jos meillä ei ole sisältöä määritelmälle, se on pelkkä nimilappu, jolloin se latistuu symbolijonoksi. Sillä ei ole korkeintaan kuin assosiatiivista sisältöä, joka taas tekee "tyhjistä määritelmistä" todella tehokkaan manipuloinnin keinon. Lisäksi tämä on ongelmallista koska ihminen usein ja helposti ulkoistaa pahuuden. Väkivallan syylle haetaan oikeutus. Se että selittää että "Pieksin sitä turpaan kun se kiusasi koulussa" siirtää vastuun uhrille. Itse asiassa suurin osa vartijan hommissa kohdanneista pahoinpitely/tappelu -tilanteista johtui jostain vastaavanlaatuisesta moraalisesta närkästyksestä. Minun on vaikeaa ymmärtää väkivallan oikeutusta näissä. (Ehkä syynä oli enemmän se, että olen törmännyt väkivaltaan konkreettisesti elämäni varrella eikä se että en saanut katsoa "Turtleseita".) Ja ulkopuolisesta perustelu ainakin näyttää turhanpäiväiseltäkin, oma pahuus vaan selitetään uhrin niskaan vedoten johonkin tämän tekemään pienempään pahaan ikään kuin se tekisi nyrkiniskun olemattomaksi tai jopa eettiseksi teoksi. Vihjaan nyt sen verran että en jakanut mitaleja. Poliisikaan ei jakanut.
Radiossa pahuutta ei määritelty. Tämä ei tietenkään tarkoita että se olisi kirjassa määrittelemättä. Mutta se tietenkin voi olla määrittelemättä siinäkin. Tällöin kirja ei vielä välttämättä ole huono. Sen tulkitseminen vaatii vain enemmän työtä. Nimittäin määritelmällä voi olla sisältö, joka tulee tekstistä jossa se on. Asiayhteys kertoo mitä tämä asia tässä yhteydessä sitten tarkoittaa. Diskurssianalyysin avulla voidaan löytää perusteluista sekä siitä mitä käsitellään pahana implisiittisiä, sanomatta jääneitä määritelmiä. Tällöin voi käydä seuraavilla tavoilla:
1: Kirjan sisällä on moraali, jota käsitellään systemaattisesti vaikka sille ei ole määritelmää. Tällöin voidaan löytää vaikkapa se, että "paha on aina ihmisiin kohdistuvaa asiaa joka tuo tälle surua ja murhetta" tai että "paha on subjektin psykologinen sairaustila, patologia, joka estää yksilöä toimimasta maailmassa vahingoittamatta muita" tai "paha on se mitä Raamattu kieltää". Tässä kohdassa on hyvä huomata, että tästä selviäminen tarkoittaa vain sitä että kirja on konsistentti. Jos mielestäsi pahuuden määritelmä on toinen, kirja ei käsittele sitä pahuutta jota sinä ajattelet.
2: Kirjan sisällä perustelut ovat keskenään ristiriitaisia tai jännitteisiä. Tällöin yksittäinen moraalikäsitys ei kata kaikkia vaihtoehtoja vaan siinä on jännitteitä. On hyvä muistaa että vaikka hyväntahtoisesti tietenkin oletamme tuottajan aina loogiseksi, on muistettava antaa mahdollisuus myös jännitteille. Henkilö voi olla ristiriitainen jolloin käsittelyssä on yksiselitteisesti virhe. Toki yritetään "löytää siltoja" ja tulkita niin että ei väkisin rakennettaisi ristiriitoja. Mutta jos ja kun ristiriita selvästi on, ei sitä kannata saivarrella pois.
Määrittelyn ulosjättäminen ei ihan aina ole aivan välttämätöntä. Tästä hyvä esimerkki voisi olla äänestys siitä kuka on "Suomen suurin ihminen". Tässä ihmisillä on paljon erilaisia mielipiteitä. Esimerkiksi joku voisi pitää Mannerheimiä tärkeimpänä koska hän oli sotilaallinen ja talvisodassa vaikuttava. Joku toinen voisi korottaa Linus Torvaldsin koska hän on linuxin aloittaja. Osa voisi korostaa Jorma Ollilaa koska hän on tuonut verovaroilla suomeen kuuluisuutta. Joku taas voisi korostaa Martti Ahtisaarta, koska hän on saanut Nobelin palkinnon. Jonkun mielestä Kekkonen ansaitsisi paikkansa koska hän piti Suomea kauan hallussaan ja hänellä oli poliittista valtaa. Osa voisi korottaa Agricolan koska hän kehitti Suomen kielen kirjallisuuden. Syynä on itse asiassa se, että sana "suurin" on hakusessa. Se voidaan määritellä todella monella tavalla ja niiden painottaminen vaatii arvovalintoja. Esimerkiksi onko filosofian osaaminen, kansainvälinen tunnettavuus, sotataidot, valta, imperialistinen vallan levittäminen, kuuluisuus, taiteellisuus, paras komediallisuus, raha, sukuelinten pituus, akateemiset meriitit, lasten lukumäärä, uskonnollinen vaikuttavuus ... niitä tärkeimpiä. Tässä on itse asiassa tilanne niin, että henkilö on objektiivisesti suurin heti kun määritelmä vain valitaan. Valta on sillä joka saa tämän määritelmän valita. Tätä kautta kun asiasta tehdään äänestys, ei itse asiassa valita vain sitä kuka on paras, vaan esitetään myös syyt sille miksi, joka taas antaa suuruudelle sen määritelmän. Jokainen tietysti haluaisi omia oman määritelmänsä asialle.
Tälläisessä äänestystilanteessa voi olla jopa hyvä että määritelmää ei aluksi lyödä lukkoon. Näin sekä määritelmä että kohde ovat neuvoteltavissa. Tällä saavutetaan yhteisymmärrystä. Samanaikaisesti etsitään määritelmää että siihen sidottua asiaa, eikä kukaan yksittäinen taho saa valtaa sen päättämisessä. Jos joku keksii hyvän, hän toki voi saada seuraajia, mutta hänenkin olisi kuitenkin vakuutettava ne seuraajansa. Keskustelussa on tällöin kaksi elementtiä joita ei sekoiteta keskenään. Minimivaatimus on se että näkemys on sisäisesti eheä ja riittävän kattava. Isompia jännitteitä ei saisi olla. Tämän lisäksi vaadittaisiin se, että sillä olisi jalansijaa. Määritelmä, jota kukaan muu ei katso hyväksi ei ole juurikaan määritelmä. Kieli on sosiaalinen ilmiö: Sen vuoksi en voi keskustelutasolla todistaa peikkoja olemassaoleviksi vain sillä että määrittelen oravat peikoiksi, jos teen tämän ja lähden todistetielle, yleisö katsoo että en ole todistanut peikkoja vaan oravat. (Yksilötasolla voin toki tehdä näin, jolloin on oma syyni jos kantaani ei ymmärretä. Kielipeli jonka vain itse jakaa on melko turha, itselleen tehdyjen muistiinpanojen lisäksi sille voi olla vaikeaa keksiä käyttötapoja.)
Tosin tässä kohden on hyvä muistaa että aina ei voida ajatella että maailma muodostuisi äänestysten mukaan : Monissa asioissa asian totuusarvo on riippumaton siitä mitä siitä sanotaan. Toki suurin ihminen on objektiivisesti suurin ihminen jos sillä on määrittelyt. Mutta tämä määritelmä on kovin subjektiivinen. Kuitenkin joissain asioissa tilanne on toinen. Harva esimerkiksi esittää että ennen Kopernikusta aurinko kiersi maata ja tämän jälkeen tilanne muuttui. Käsityksissämme on toki käynyt juuri näin. Mutta planeetta on kulkenut rataansa tästä huolimatta, mielipiteistä välittämättä. Tälläiset asiat eivät itse asiassa ole lainkaan mielipidekysymyksiä, meillä on vain vääriä -tai oikeita- näkemyksiä siitä.
Karkeasti sanoen voisi esittää että arvokeskustelussa tyypillisesti tälläinen subjektiivinen määritelmävalinta laajennetaan ikään kuin objektiiviseksi käskyksi samaan tapaan kuin "Suurin Suomalainen" -äänestyksessä. Tällöin riskinä on "määritelmänatsius", jossa hyväksytään vain se oma ja muut kielletään mahdottomina jo suoralta kädeltä. (Mikä johtaa helposti ohi puhumiseen.) Toisaalta myös äänestystuloksista saattaa syntyä kritiikin ulkopuolella olevia hegemonioita, joissa sanotaan että tietyt määritelmät ovat huonoja. Tällöin siitä voi tulla samanlainen dogmi kuin mistä tahansa termistä, tosin sillä erolla että äänestyksessä saatu termi on enemmistön suosiossa. Pseudotieteissä taas yritetään tehdä samaa kuin mitä tapahtui planeettaesimerkissä.
Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka itse määritelmä olisi väärä, se ei tarkoita että väärän määrittelyn ympärille rakennetuista asioista ei olisi hyötyä. Esimerkiksi Lauermalla on psykologista taitoa. Hän on luultavasti tapojensa mukaan laittanut kirjaansa psykologista tietoaan asioista. Esimerkiksi voi olla keskustelunvaraista miettiä sitä onko patologinen valehteleminen pahuutta, mutta tämän psykologiset aikaansaajat jotka liittyvät kasvatukseen, fysiologiaan, elämänkokemuksiin, tarumoihin... eivät sitä ole Tämä taas on lähempänä "planeettoja" kuin "Suurin Suomalainen" -kisaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)