Näytetään tekstit, joissa on tunniste antisankari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste antisankari. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Pelko ja vahvistus ; Tragedian synti


Meillä on töissä yksi muslimi. Islamissa ja juutalaisuudessa on yksi sellainen puoli joka minua viehättää. Joka tekee siitä paremman kuin kristinuskosta. Ne eivät ole julistususkontoja. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että he eivät töni minua joten minun ei tarvitse töniä heitä.

Tämä työpaikan muslimi on oikeastaan työpaikan ainut tyyppi jonka kanssa oikeastaan kaveeraan. Selvää on että hänelle uskonasiat ovat ilmeisen tärkeitä. Ja hänellä oli vaikeuksia ymmärtää että miten ihmisellä voi olla sellainen vakaumus ja siihen liittyvä asenne kuin minulla. Toisaalta itselläni oli hänen kohdallaan tiettyjä vaikeuksia ymmärtää asioita kuin älyllisellä tasolla. Ja tätä kautta tavallaan kokonaan. Mutta on syytä muistaa että ihmisissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Uskonnot erottavat, mutta on jotain yliesmaailmallista joka yhdistää. Uusi "Punisher".

Olen huomannut että supersankarisarjat ja elokuvat toimivat usein sosiaalisena liimana hyvin erilaisten ideologioiden välillä noin laajemminkin. Ne ovat helppoja, tarinamuotoisia ja niihin tarttuminen on helppoa. Ne ovat jaettua pinnallista kulttuuria joka muistuttaa siitä miksi monet taiteelliset, poliittiset ja älylliset asiat ovat ensin muhineet kahviloissa ja baareissa. Näissä paikoissa on ollut hedelmällisyyttä koska niissä eri uskonnot ovat voineet kohdata ja vaihtaa ajatuksia. ; Kahvila on nykyäänkin paikka jossa ateisti ja muslimi voivat keskustella keskenään – ja mikä Isisin kannalta järkyttävintä, tulla toimeen. Ei ihme että ISIS on iskenyt kahviloihin. Se on siitä fiksu järjestelmä että se tietää mikä heitä pahiten uhkaa. Pilapiirtäjät, kahvilat ja neutraalit ihmismassat. Sen sijaan ISIKSELLÄ ei ole ollut tarvetta iskeä äärioikeistolaisiin ja uusnatsistisiin mekastuskerhoihin tai puolustautua naisia urheasti kuviteltujakin vihollisia vastaan puolustavien katupartiolaisia vastaan erilaisin taktisin iskuin.

Syynä on varmasti se, että uskonnot eivät ole esimerkiksi niinsanotusti yhdistäneet kansaa pitkään aikaan. Jopa vahviten yhtenäisyyttä tukevat konservatiivit erottautuvat uskonnolla liberaaleista, ovat ikään kuin se ajatuspoliisi joka paitsi luo eriarvoisuuksia jossa laki ei ole sama kaikille, niin myös määrää että he ovat niitä joille laki tarjoaa parhaat privileegiot.

Viihteessäkin oli vaihe jolloin kadotettiin yhtenäiskulttuuri. Mutta kiitos kaupallisuuden ihmeiden, viihde on monopolistunut ja näin suosutuimpien ohjelmatallennepaikkojen tarjonta-algoritmit ja mainokset tuottavat kulttuurisia hyperilmiöitä. Ja nämä ovat niitä jotka yhdistävät vahvastikin.

Ne itse asiassa ovat hieman samantapaisia kuin uskonnot. Paitsi että niitä ei oteta samalla tavalla turhan vakavasti. Ja tämä on tärkeää. Ilmapiirieron voi aistia vaikkapa ”Shadiversityn” käydessä läpi Mormoneille pyhää Labanin miekkaa. Paikassa on usein läpikäyty erilaisia miekkoja ja esimerkiksi elokuvien fantasiahahmojen aseiden autenttisuutta on käyty läpi. Niiden kohdalla ei ole samanlaista efektiä kuin silloin kun hän esittelee mormonina oman uskontonsa miekkaa periaattessa samalla otteella ; Otetaan aika ja kulttuuripiiri ja tehdään tästä yleistyksiä jotka ovat perusteltuja ja johdetaan tästä johtopäätöksiä.

Uskonnot otetaan pömpöösisti niin mormonin kuin mormonismin vastustajien puoella ja yht’äkkiä ollaan erikoisessa disclaimerviidakossa. Jossa itsekin huomaa reagoivansa tavallisuudesta poikkeavasti. Näin siitä huolimatta että videota katsovan täytyy olla aika kovasydämienn että analysoijan into asiastaan ei jollain tavalla koskettaisi. Siis vaikka pitäisikin mormonismia harvinaisen hölmönä uskontona joka pilaa ydintään vielä sillä että on julistususkonto. Vieläpä sitä pahinta ovikellonsoittamis-lähetystyömallia. Sitä voi olla jopa hyvin vaikeaa ymmärtää mormoneja. Mutta toisaalta Shadiversityä seuraavalla saattaakin olla järkytys kun rationaalinen tyyppi sitten jossain videossa yllättäen paljastaakin olevansa vaikkapa jotain mormonin tyylistä.

Ja tämä tavallaan on se perusongelma. Thunkissa on pieni video siitä miten eletään kulttuurissa jossa ymmärtämättömyydestä on tehty argumentti. Se, että juuri sinä et kykene ymmärtämään miten joku voisi olla jotain tarkoittaa sitä että vastapuoli on jotenkin läpeensä typerä. Olen itse tottunut retoriseen lausuntoon jossa joku ei voi ymmärtää miten joku rationaalinen tyyppi voisi olla vaikkapa ateisti. Mutta toisaalta aivan yhtä paljon on heitä, jotka sitten liberaalilta puolelta eivät ymmärrä miten kukaan rationaalinen ihminen voisi uskoa rautakautiseen taikauskohömppään aka kristinuskoon. Tai miten ei voi ymmärtää ihmistä joka äänestää ja kannattaa Brexitiä tai Trumpia. Kun oma ignoranssi nostetaan tällä tavalla korskeasti hyveeksi ollaan luonnollisesti saavutettu jonkinlainen nollapiste.

Ja tässä yhteydessä Punisher on hyvä.

Sillä Frank Castle eli Punisher on hyvin erityinen sankari. Tarkalleen ottaen hän on hahmo jota osa pitää sankarina ja osa antisankarina. Hän edustaa perinteisiä sotilashyveitä ja pahaa vastaan taistleua tavalla joka ei juurikana eroa monista glorifioiduista actionsankareista. Kostamisen, sotilaallisuuden ja taistelun teemat ovat monien mieleen. Mutta kuitenkin Punisherissa on helposti muitakin puolia. Etenkin tässä modernisoidussa Punisherissa.

Hänethän laitettiin aika nokkelasti aluksi "Daredeviliin". Daredevilin vastinpariksi. Tämä oli erinomainen ratkaisu koska ketään ei kiinnostanut että oliko Wilson Fisk hyvä vai paha tai voittaako Daredevil tämän lopuksi. Kiinnostavaksi tilanne muuttui kun erilaiset oman käden oikeutta harrastajat pistettiin yhteen. Punisher oli tässä kontekstissa astetta selvemmin paha joka tekee pahaa pahoille. Ja se oli kiinnostavaa. Toki Punisheriakin tuomitaan. Punisheria pidetään mielettömänä ja suunnilleen pinnallisimpana sarjakuvahahmona mitä olla ja saa. Jos Peter Parker on edes nörttien voimaannuttamisfantasia ja murrosikäallegoria jossa teini saa lihakset ja alkaa ravistelemaan valkoista seittimäistä juttua käsistään, ei Punisher tarjoa edes tätä. Punisheria pidetään mielettömänä ja jopa mielenvikaisena.

Mutta väittäisinkin että Punisheria vihaavat eniten ne jotka eivät ole punisheria ymmärtäneet. Ne ihmiset joista on kaikista ilmiselvintä että Punisherissa ei ole mitään mitä järkevä tai tunteiltaan terve voisi ymmärtää, väheksyvät sitä kaikista eniten.

Josta päästään siihen että Punisherhan ei ole mielenvikainen. Moni kutsuu Punisheria mielisairaana koska hän juoksee ympäriinsä ampumassa ihmisiä hengiltä. Hän onkin selvästi teknisessä mielessä sarjamurhaaja sanan mitä täysimmässä mielessä. Mutta hän ei ole psykopaatti, sillä hän tuntee tiettyjä asioita joita psykopaatit eivät tee. Hän ei ole myöskään PTSD -tyyppi koska hänen väkivaltansa ei ole satunnaista ja äkillistä vaan suunnitelmallista. Punisher ei mahdu mielenvikaisten ihmisten profiileihin.

Tämä ei tietenkään sinällään olisi vielä kovin tärkeää, sillä viihteen osuvuus psykologisessa kuvauksessa nyt ei vain ole kovin laadukasta noin yleensä. Tärkeää on kuitenkin että hänet on käsikirjoitettu nimenomaan valitsijaksi joka tekee tietoisia ratkaisuja. Punisherin motiiveista onkin haluttu tehdä mahdollisimman ymmärrettäviä ja jopa samatuttavia. Viha järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan oikeutetaan tunteilla jotka ovat varsin normaaleja. Punisher vähintään yrittää olla samastuttava ja ymmärrettävä toimija.

Punisher on, kuten Aristoteles esitti. ”Tragedia on esitys sellaisesta toiminnasta, joka on vakava ja joka muodostaa kokonaisuuden ja jossa on laajuutta. Tragedia esitetään kielellä, joka on maustettu eri muodoissa kunkin osan vaatimusten mukaan. Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen”.

Vaikka Punisherin toimintaa ei hyväksyisi hänen tekojaan voisi silti ymmärtää. Jopa samastua miksi hän tekee mitä tekee vaikka se ei mukailisikaan omaa ideologiaa. Ja tämä on se ongelma; Nykyaikana on aika vaikeaa samanaikaisesti ymmärtää ja olla hyväksymättä. Joskus eroa korostetaan mutta silloin taustalla on aika vahvasti sellaista henkeä että tekoja ymmärretään ja tekojen muodon toteutustapaa ei kehdata hyväksyä. Jossa korostetaan että toimijan ideologia vastaa omaa mutta sitten halutaan irtautua itse aktiosta. ; Jossain määrin siis venkoillaan omien ajatusten ja niihin aika luontevasti sitoutuvien toimenpiteiden tuottaman kognitiivisen dissonanssin tai sosiaalisen nolouden kanssa. Ja tämä tietenkin liittyy siihen miksi ”en voi mitenkään ymmärtää miten joku” -henki ylipäätään toimii.

Itselleni Punisher on ollut jo aika kauan kohtuu tärkeä sankari. Eikä pelkästään siksi että hänellä ei ole supervoimia, hän ei käytä naamiota ja hänen kykyjensä selitys on taidoissa. Vaan siksi että Punisherin ytimessä on aina ollut ajatus siitä miten pieni töytäisy muuttaa yhteiskuntakelpoisen yksilön joksikin joka on määritelmällisesti sarjamurhaaja termin täysimmässä mielessä. Ja että itselläni ei itse asiassa ole käynyt kovin kaukana jokin vähemmän onnistunut vastaava.

Sitten kun jotain ymmärrystä haetaan se tehdään puutteellisesti.

Punisherin kaltaiset väkivaltaiset ekstremistit sidotaan helposti tiettyihin ideologioihin tai mielisairauksiin ; Karkeasti ottaen vielä niin että kuvaus kertoo kuvaajastaan enemmän kuin kuvatusta. Ne ihmiset joista kulttuuri, yleensä erityisesti heidän oma kulttuurinsa, on oleellinen pitämään ihmisiä tappamasta toisiaan, korostavat vihollisten ideologiaa. Ja sitten ne jotka uskovat ihmisten hyvyyteen yrittävät patologisoida sen ja muuttaa asian ”mielettömäksi”. Ja osa sekoittaa näitä molempia selittämällä miten itsensä vihaama ideologia on traumatisoinut ihmiset ”mielettömiksi”. Näissä sentään väitetään että ilmiötä ymmärretään, joten ne ovat kuitenkin sentään puhtaan mielivaltaisuuden ulkopuolella.

Väkivaltaisia ekstremistejä näkemyksineen on analysoitu. Siitä on tehty kunnon tutkimustakin. On selvää että jokainen militantti ekstremisti kirjoittaa asioita oman ideologiansa kautta. Toisin sanoen islamilainen ekstremisti käyttää islamia ja Breivik manifestissaan esimerkiksi ajatusta jossa sosiaalidemokratia uhkaa yhteiskuntajärjestelmää ja johtaa sen tuhoon.

Mutta eri ideologisia ekstremistejä yhdistävät tietyt yhteiset piirteet. Toisin sanoen jos kultuuri erottaa niin näiden takana on paljon keskenään yhteistä. Väkivaltainen ekstremismi nojaa seuraaviin näkemyksiin. Luettelen tunnuspiirteet ja avaan niitä hieman tutkimuksen kautta ja omin sanoin.
1: Tarve epäkonventionaalisille ja äärimmäisille toiminnoille. Ekstremismi ei siis näe pelkästään uhkia maailmassa vaan näkee myös että systeemin sisällä toimiminen ei voi ratkaista ongelmaa.
2: Ekstremistillä on perusteita joiden nojalla hänellä on vähentynyt vastuu väkivaltaisuudestaan. Väkivalta on esimerkiksi ”välttämätöntä” joko uhan vakavuuden vuoksi tai siksi että ilman spektaakkelia omalle asialle ei saa huomiota. Väkivalta ei siis ole vain nautinto jota haetaan vaan nimenomaan jokin asia joka on ikävä asia mutta on vaan tehtävä.
3: Sotilaallisen terminologian käyttö konteksteissa joissa sitä ei ole tavattu käyttää. Sotafantasioinnissa on se puoli että normaali arkinen ei-sotatilanne väritetään eräässä mielessä sellaiseksi käyttämällä siihen liittyviä sanoja. Sitä ollaan itse ”sen ja sen sotilaita” ja vastapuolella on sitten vaikkapa kansanpettureita.
4: Uskomus siitä että omalle viiteryhmälle kuuluva ansaittu paikka – yleensä tietenkin vallassaolopaikka- on jotenkin estynyt ja että tämä on traagista ja jopa uhkaavaa. Uhoava uhriutuminen on toisin sanoen varoitussignaali.
5: Menneisyyden glorifiointi. Tämä on tietenkin oleellista koska kun ekstremisti samanaikaisesti alleviivaa sitä että nykytilassa ollaan jotenkin uhattuna ja omalla ryhmällä on jokin erityinen asema, on tämän aseman oikeutuksen tapahduttava jotain kautta. Glorifioitu menneisyys on tässä hyvin käytetty teema.
6: Kun sotilaallinen terminologia korostaa aktiota ja menneisyys on glorifioitu ei ole ihme että ekstremismiryhmiä kuvaa utopia-ajattelu. Toisin sanoen heillä on mielessään ihanneyhteiskunta. Joka tietenkin mukailee tarkasti heidän ideologiaansa tavalla jossa suojaudutaan tehokkaasti ja asianmukaisesti sitä vaarantavista tahoista.
7: Katastrofiointi. Luvataan yhteiskunnan ja oman viiteryhmän tuhoa ja kokemaa välitöntä uhkaa. Maailma on kaatumassa ihan kohta pian.
8: Yliluonnollinen elementti. Usein tähän liitetään ihmeenomaisia tapahtumia. Aivan puhtaasti ateistinen väkivaltaekstremismi on tietenkin mahdollista mutta se on vaikeutunutta. Koska rohkeus lähteä taistelemaan tilanteesta joka on omassa päässä kuvattu alisteiseksi on jotain jossa ei valeta toiveikkuutta. Itse asiassa uhriutuminen voi jopa lannistaa hengettömäksi uhoajaksi jos mukana ei ole jotain yliluonnollista lupausta.
9: Tarve poistaa paha, kaikki paha, maailmasta. Ja pahaa tietenkin edustaa se ryhmä jota eksremismi itse vastustaa.
10: Asian puolesta kuolemisen glorifiointi.
11: Velvollisuus osallistua vihollisia tuhoavaan sotaan.
12: Tarkoitys pyhittää keinot -ajattelu erityisesti jos vastassa on vihollisia.
13: Sotilashyveiden yleistäminen kaiken elämän hyveiksi. Tähän liittyy myös ajatus koston hyveellisyydestä ja yliluonnollisten olentojen militanttejen ominaisuuksien korostamisesta vaikka harva armeijan käynyt niitä siihen liittisikään.
14: Vihollisten dehumanisointi. Toisin sanoen se, että vihollinen nähdään puhtaasti pahana. Ja toisaalta tätä ei nähdä ymmärrettävänä toimijana jonka lainen kukaan järkevä terve ihminen voisi olla.

Merkittävää on kuitenkin se, että nämä arvot ovat ekstremismeillä lähinnä vahvempia kuin tavallisilla ihmisillä. Ainakin omalla kohdallani muutama listan varoitusmerkki on suorastaan arkikäytössä. Ideologioiden torjuminen on ylpeilyn aihe. Mutta tosiasiassa se kertoo että ihmisillä ei ole mitään kovin hyvää käsitystä kritiikkinsä kohteesta. ; Ekstremismissä, jopa väkivaltaisessa ekstremismissä, pelottavinta on se, että se ei ole mitään vieraan ideologian ja mielipuolten juttua. Juuri sinäkin olet mitä luultavimmin joitain ripauksia vaille valmis Frank Castle. ; Asioita voi ymmärtää. Mutta ei hyväksyä. Koska jos ne hyväksyy ne saattaa hyväksyä itsessään.

Lähteet:
Aristoteles, ”Περὶ ποιητικῆς” (320-330eaa) [Suom. ”Runousoppi”]
Saucier, Akers, Shen-Miller, Stankov & Knezevic, ”Patterns of Thinking in Militant Extremism” (2009) 
”Shadiversity”. ”What did the Sword of Laban look like? from Book of Mormon”
”Thunk”, ”On Understanding Others”
KLyfe, ”Psychology Of THE PUNISHER - Science Behind Superheroes”

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kovaa sadattelua


"Kova sade" on depressiivis-aggressiivinen peli joka on periaatteessa miniepisodeista koostuvan kliseisen sarjamurhaajasarjan kaltainen. Toki tässä pelissä on hyvin useita lopetuksia ja tarinat etenevät valintojen mukaan hyvin paljon. Joten peli on kokonaisuudessaan enemmänkin "valitse oma seikkailusi" -kirjan ja "Saw" -elokuvasarjan yhdistelmä. Peliä pelataan useilla eri hahmoilla.

Tässä pelissä huomiotaherättävin ratkaisu on tietenkin se, että pelaaja laitetaan pelaamaan myös sitä sarjamurhaajaa jota kaikki pelihahmot etsivät. Tämä on toki selvää pelin alusta lähtien. Mutta sarjamurhaaja ei ole kuitenkaan se pelihahmo jota pelaaja ensimmäisellä pelikerralla olettaa olevan murhaaja.

Pelin tärkein idea onkin se, että se on hyvin "noir". Siinä sarjamurhaaja on tavallaan koko pelin sympaattisin ja oikeamielisin hahmo. Ja hänen toimensa selittyvät tällä sympatiakyvyllä. Murhaajalle kysymys ei ole lasten hukuttamisesta vaan testeistä joissa uhrit onnistuvat tai epäonnistuvat. Murhaaja toimii kuten toimii koska hän käsittelee hylätyksi tulemista ja rakkautta.

Heavy Rain onkin hyvä esimerkki siitä miten kristilliset konservatiivit käsittelevät perinteisesti ihanteellisia tarinoita väärin ; Heille kysymys on ideaalista. Ajatus on toki peräisin antiikin kreikasta. Aristoteles esitteli "Runousopissa" idean että samastuttava sankari on hyveellinen. Sankari olikin jotain joka oli tavallisen ihmisen ja Jumalan välimaastossa. ; Samassa mielessä antagonisti edustaa selkeää pahaa.

Tästä on kasvanut konservatiivinen idea jossa taiteen tulee edustaa jotain ideaalia. (Näin valtion tulisi tukea vain kansallismielistä taidetta tai vastaavaa.) Antisankareiden käyttö tässä yhteydessä nähdään moraalittomuuden lietsomisena ja moraalin turmelemisena. ; Tällä halutaan tukea ajatusta objektiivisesta moraalista jossa hyvä on hyvää ja paha on pahaa ja erityistapausten ymmärtäminen on irrelevanttia korkeampien hyveiden rinnalla. Tarinan pitää alleviivata sitä onko hyvä hyvää ja paha pahaa. ; Tarinassa pitää olla kauneutta joka kiinnostaa ihmisiä ja estää heidän katsettaan harhailemasta kyseenalaistaiseen ja pahuuteen.

"Heavy Rain" demonstroi sitä että osa tästä on aika totta. Lihava yksityisetsivähahmo on sympaattinen ja empaattinen ja on hyvin vaikeaa olla samastumatta häneen kun hänen tehtävänsä sisältävät esimerkiksi vauvan vaipanvaihtoa. Pelin sankariksi valittua isää on sen sijaan vaikeaa sympatisoida tilanteissa jossa hän ampuu huumediileri-isän. (Pelissä tapetaan aika vähän verrattuna normaaleihin peleihin mutta niihin ladataan tunnetta.)

Kuitenkin "Heavy Rainin" hahmojen uskottavuus syntyy juuri heikkouksista. Yksityisetsivähahmon hyvyys on uskottavaa vain kontekstissa. Maailma ympärillä on kyyninen ja tätä kautta hahmo tuo maailmaan pieniä hyviä ja kauniita asioita. Hahmolla on muita heikkouksia. Puhtaasti hyveellinen hahmo ei olisi samastuttava ollenkaan samalla tavalla.

Tässä mielessä tarinan ei pidäkään heijastella Platonin perustavaa arvoa nimeltä hyve vaan perustavaa arvoa nimeltä Totuus. Ja tässä mielessä kuvitteelinen hahmo voi paljastaa monia asioita. "Heavy Rain" on peli joka muistuttaa siitä että tosielämässä ei ole yleensä puhtaasti sankarillisia tai puhtaasti paheellisia hahmoja. Antisankareiden maailma on jotain joka muistuttaa siitä että ulkonäkö saattaa pettää ja asiat eivät ole ensivaikutelmien mukaisia. On kyettävä kyseenalaistamaan. On kyettävä arvioimaan asioita tilannekohtaisesti.

Konservatiivinen tarina tukee ennakkoluuloja ja ennakkokäsityksiä. Niissä seurataan itseä suurempia voimia ja sankari on sankari koska on oman elämänsä sivuhenkilö. Tämänlaisessa tarinamaailmassa on vaikeaa muuttua. Antisankareiden kohdalla kyse on usein alleviivatummin tilannetajusta ja valinnasta kuin kohtalosta ja tottelemisesta. Jos perinteisessä tarinassa väkivalta on jotain joka oikeutetaan jollain suuremmalla ideaalilla, on antisankareiden maailmassa tappaminen aina ennen kaikkea valinta jolla on ultimaattisia lopputuloksia siitä huolimatta että niiden lähde on oma itse. Jopa silloin kun paperiorigami käskee.

Propaganda onkin usein kitchiä ; Tämä ei ole sattumaa. Kauneuden, hyvyden ja totuuden halutaan olevan selkeitä ja sellaisia että ne ovat ensivilkaisullas selvää. Sanoisin jopa niin että konservatiivinen elämäntapa nojaa uskontoon ja isänmaahan ja vastaaviin konsepteihin jotka heidän käsissään ovat enemmän ideaalinarraatioita kuin jotain joka huomioi mitään tosielämän piirteitä. Tässä mielessä onkin tavallaan piristävää että konservatiivit ovat muuttuneet. Poliittinen korrektius on hylätty ja nojattu rehellisyyteen ja totuuteen.Tämä on toki muuttanut heidät totaalisiksi antisankareiksi. Jopa siinä määrin että he itse käyttävät tästä epäkohteliaampaa "L" -sanaa...

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Juuri sinä, valittu

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat. ; Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa.

Tähän liittyen minulla onkin ajatus nykyajan saduista. Joita kerrotaan myös aikuisille.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas". Tarinoita joissa syntyperä ja olemus on jotain saatua ja joka sitten johtaa siihen että jokaisella on oma paikkansa yhteiskunnassa. Ja tästä poikkeaminen on epäeettistä.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään jotenkin huonoutena. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, jossa korostettiin mielenmalttiutta. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti.

Katsoisin kuitenkin että yhteys on toisaalla. Kirjoitin aikaisemmin köyhyydestä ja epäonnistumisesta ja siitä miten tähän suhtaudutaan omituisesti. Ja markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.


Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassa" tarina kerrotaan sankarin näkökulmasta. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Onko Deadpool perimmiltään metasupersankari?


Kävin elokuvissa katsomassa "Deadpoolin". Ennen sen näkemistä esitin että elokuva joko epäonnistuu täysin tai onnistuu täysin. Ja että välimuotoja ei ole. Tästä huolimatta lopputulos oli kohtuullinen. (Elokuva oli opettavainen. Pyrin käyttämään jatkossa ruskeita housuja.)

Elokuva nojasi hyvin vahvasti siihen että Deadpool oli metasupersankari. Elokuvassa oli paljon alluusioita toisiin supersankarielokuviin. Lisäksi mukaan oli ripoteltu aikamoinen kasa erilaisia "easter eggejä", eli piilotetumpia yhteyksiä. Näihin oli usein liitetty myös kommentaaria mutta osa oli hyvin suorasukaisia, osa hienovaraisia. (Ja osa meni varmasti ohikin.) Tässä mielessä elokuva onkin jotain joka on vaatinut koko supersankarigenren valtavirtaistumisen. Tai tavallaan se nojaa tämän varaan.

Voidaan nähdä että ajatus siitä että Deadpool olisi metasupersankari ei ole huono. Hahmon ominaisuudet ovat melko tavanomaisia. Sen ulkomuoto on alleviivatunkin hämähäkkimiesmäinen. Regenerointi taas on viety Wolverinelta (kirjaimellisestikin). Itse asiassa jos katsotaan sitä mikä tekee Deadpoolista Deadpoolin on meta. Hän tietää olevansa sarjakuvahahmo. (Tai elokuvan kohdalla elokuvahahmo.) Hän tiedostaa esimerkiksi keltaiset laatikot joita on annettu sarjakuvissa kertojaäänelle. Voidaankin nähdä että Deadpool ei ole deadpool ilman tätä metatasoa. Ja sen kanssa sarjakuva muuttuu genrelle suunnatuksi kommentaariksi.

Näin ollen Deadpool onkin hahmo jota voidaan kuvata suorasanaisena ja hauskana Totuuden, Avoimuuden ja Rehellisyyden esipuhujana. Hänet regeneraatiokykyäänkin vahvemmin oveluudestaan. Älykkyys on helppo alleviivata koska Deadpool tuntuu tiedostavan jotain jonka lukija kokee olevan Totta. Eli sen, että hän on sarjakuvahahmo. (Tai elokuvahahmo, riippuen mediasta.)

Tämä tunne tulee hyvin helposti mieleen. Ja antisankarin fanit ovatkin hakeneet tälle monenlaisia selityksiä. On esimerkiksi tulkittu että koska hän on hyvin usein käytännössä kuollut (palatakseen regeneraatiokykynsä avulla kuolleista takaisin henkiin kuin jokin tahrainen ja perverssi Teräsmies) hänellä olisi erityinen suhde Todellisuuteen. Häntä voidaan pitää myös fenomenologisena hahmona sitä kautta että hahmo itse asiassa rakentuu kärsimyksen päälle. ; Jopa elokuvassa korostuu miten monien supersankarien sisäisen maailman synkkyys on viety Deadpoolilla toiselle kierrokselle. (Deadpool on muille supersankareille tässä mielessä hieman kuin hahmot Monty Pythonin "Four Yorkshiremen" -sketsissä jossa he kisaavat siitä keillä oli ankein lapsuus. Deadpool -elokuva rakensi tämän teeman ympärille melko hauskaa sanailua.) joskin kaunistellussa muodossa.

Mutta.

Jos fiktiota katsotaan omin termein, voidaan itse asiassa jättää tilaa sille että Deadpool näyttäytyy Eräänlaisena Suurena Filosofina lähinnä siksi että lukija lähestyy sarjakuvaa ikään kuin sarjakuvaa suuremmasta sfääristä. Usein teoksia kuvataan teoksen sisäisen maailman mukaan ; Eli esimerkiksi fantasiaelokuvaa ei tuomita siksi että se esittää meidän todellisuudessamme epätosia väitteitä vaikka tulipalloista.

Ja sarjakuvamaailman kautta on mahdollista rakentaa hyvin toisenlainen todellisuus. Tässä todellisuudessa Deadpool on harhainen ja mielenvikainen. Itse asiassa hyvin tietynlaisella tavalla.

On hyvä katsoa etenkin sarjakuvia. Sillä jos katsotaan sitä miten Deadpool rikkoo ja ei riko neljättä seinää, törmäämme asiaan jota on vaikeaa kuvata elokuvaformaatissa. Kun elokuvassa metakohtaukset saivat metakohtauksia - ja Deadpoolin itsensä mukaan "rikottiin 16 seinä" - on sarjakuvissa haettu mutkikkuutta hyvin erikoisella tavalla.

Voidaan nähdä että sarjakuvissa Deadpool kommunikoi kolmella väylällä. On normaalit valkoiset puhekuplat ja keltaiset laatikot. Niiden lisäksi on risoreunaisilla puhekuplilla kuvatut kuplat. ; Puhekuplat ovat normaalia puhetta, revityt kuplat sisäistä puhetta ja keltaiset laatikot jonkinlaista ulkopuolista arviointia.

Tämä kolmijako voidaan liittää "Freudin mielen teoriaan". (Ei siksi että teoria olisi todellinen kuvaus siitä miten ihmisten mieli toimii, vaan siksi että se on hyvin levinnyt ja suosittu ja tämän pohjalle voidaan käsikirjoittaa asioita.) Keltainen laatikko on tällöin superego, normaali puhekupla on ego ja revitty kupla on Id.

Voidaankin nähdä että tässä tulkintakulmassa puhekuplien syy ei olekaan se että Deadpool on metafyysisesti oikeassa jonkin perustavan ymmärryksen takia. Hän on tekstuaalisesti tietynlainen siksi että hänen osansa ovat etäällä toisistaan. Deadpoolin minäkuva on siis erityislaatuisen kovasti sirpaloitunut. Hän on kenties metafyysisesti oikeassa, mutta "tavallaan vahingossa". (Peircen pragmatismin kannalta hän suhtautuu phaneroniin epäterveellä tavalla riippumatta siitä miten maailma ihmisen aistikokemuksen ja ymmärryksen tuolla puolella todella toimii.)

Merkittävää on myös se, että tämä särkyminen antaa Deadpoolille harhan siitä että hän on sarjakuvahahmo. Ja tämä antaa hänelle hyvin tietynlaisen tarkkailluksi tulemisen tunteen. ; Tämä on hyvin kiinnostava huomio koska hän käyttäytyy holtittomasti juuri tämän kokemuksen takia. Koska hän on sarjakuvahahmo ja tarkkailtu, hän luo tarkkailijoille "hyvää showta". Hän käyttäytyy äärimmäisesti koska Deadpool kokee olevansa tarkkailtu ja hän tekee sitä mitä jokainen julkisuutta julkisuuden vuoksi hakeva tekee omassa kulttuurissamme sarjakuvien ulkopuolella.

On toki kiinnostavaa huomata että usein huomaamattomuus on yhdistetty kelmiyteen. Jo Platonin tarina Gygesin sormuksesta kertoo että näkymättömäksi tekevä sormus turmelee, koska sitä voi tehdä pahuuksia jäämättä kiinni. Samaa teemaa on sittemmin toistettu ja toistettu, esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ei anna mahtisormukselle mahtia ampua tulipalloja. Sen sijaan se turmelee ja antaa näkymättömyyden. Huomaamattomuus korostaa sosiaalisen kontrollin mahtia etiikan ytimessä. Mutta Deadpool taas korostaa että aina ei ole näin. Hän on tarkkailtu ja juuri siksi holtiton. Häneltä odotetaan tietynlaisia asioita koska hän omistaa oman sarjakuvansa ja on sen sankari. Yleisö odottaa ja tarkkailtu on jopa jotenkin velkaa tästä.

Se, miten asia menee todellisuudessa on hankalaa ; Deadpool muokkautui sarjakuvana nykyiseen muotoonsa siksi että sarjakuvakirjalle oli varma mutta pieni rahoitus. Siltä ei odotettu mitään eikä kukaan tarkkaillut. Silloin saatiin tilaa revittelylle ja sekoilulle. Sitten kun se saikin suosiota, niin tarkkailua on ollut paljon ja Deadpool on standardisoitunut ja sen ympärille luodaan tarkoituksella odotuksenmukaista Deadpoolin käytöstä..

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Miesnoitajahtia ; eli feminismin vaikeuksista


"Forbesissa" oli kirjoitettu siitä miten Anita Sarkeesian oli analysoinut "Witcher 3" -pelin melko asenteellisesti. Koska Sarkeesianin tärkein tehtävä näyttää olevan se, miten kaikki toteutetut pelit sisältävät sovinismia, hän näkee pelin sovinistisena. Tämä ei luonnollisesti ole uutinen. (Se on yhtä yllättävää kuin se että Intelligent Design -palsta "Uncommon Descentiin" tulee blogikirjoitus jonka mukaan evoluutio on epätiedettä ja natsismia.) On kuitenkin valaisevaa katsoa artikkelin huomioita. Se korostaa että Sarkeesian valikoi yksityiskohdat eikä katso kontekstia. Kuin hänellä olisi ennakkokäsitys siitä että naisia kohdellaan epäreilusti ja tarkoitus on kerätä yhteen kaikki mikä edes jotenkin voidaan nähdä tukevan tätä ratkaisua.
1: Sarkeesian ei ole tyytyväinen heteronormatiivisiin sukupuolirooleihin. Päähenkilö ei ilmentää vääriä tunteita. "Rage and anger are two of the only emotions men are really allowed to express in patriarchy". Ja tosiasiassa pelissä nähdään muitakin reaktioita.
2: Pelissä naishahmoja kohdellaan ilkeästi "The Witcher 3 does to Ciri what Arkham City did to Catwoman. Thugs yell “bitch” and “whore” and sexually harass both women as you play them." ja tässä ei huomioida sitä että hahmoja ei esitetä täydellisinä sankareina ja läpihyvinä hahmoina. Koska seksuaalista häirintää tapahtuu maailmassa, sitä voi olla myös pelimaailmassa, eikä tämä tarkoita samaa kuin se että seksuaalista häirintää pidetään hyvänä asiana. Itse asiassa tässä kyseisessä Witcher -pelissä sankari on hedelmätön mutantti jota rinnastetaan ja kutsutaan pelissä "friikiksi" samalla tavalla kuin miekkaa käyttävää herooista naista pelissä seksualistetaan loukkauksilla. Tätä rinnastusta on vaikeaa nähdä naisen "palkintona" pitämisenä tai vastaavana.

Tausta-asenteeksi voidaankin huomata se, että Sarkeesianin analyysit voidaan kääntää vaatimuksiksi. Hän asettaa ehtoja sisällöistä joiden kaltaiseksi taiteen täytyy tulla ollakseen feminismille soveliasta. Ja tästä poikkeaminen on sitten sovinismia.
1: Pelissä ei saa olla perinteisiä sukupuolirooleja.
2: Sankarien täytyy olla ihanteellisia ja täydellisiä kiiltokuvahahmoja. Antisankarit ovat kiellettyjä.

Tämän loppupäätelmäksi voidaan todellakin todeta että rinnastus propagandaan on osuva. "Art is not supposed to serve a political agenda. That’s what propaganda is for. Art does and should deal with real world issues, make us think, challenge us. What it shouldn’t do is simply confirm our biases. Fortunately, The Witcher 3 does no such thing." Propagandassa on sankarillisia kiiltokuvasankareita. Sankarit ovat kitchiä ja pahat ovat läpipahoja. Siinä taiteella on sanoma ja vain yksi sanoma. Ja ihmisten asenteet halutaan tietyiksi sen sijaan että ihmiset aktivoituisivat miettimään asioita itse. Sarkeesianin vaatimukset ja analyysikriteerit eivät siis oikeastaan mittaa sovinismin määrää tai sitä onko teos kiinnostava taideteoksena tai tätä vähäisempänä kulttuurisena luomuksena. Se katsoo vain sitä miten hyvin se on feminististä propagandaa ajamassa juuri tiettyä feminististä viestiä. Ero on hyvin suuri. Kysymys ei ole tasa-arvosta tai edes siitä kyseenalaistaako teos vaikkapa juuri seksuaalista häirintää. Kysymys on siitä onko tämä lisäksi paketoitu alleviivaavaksi propagandaksi vai ei
1: Witcherissä on vahva herooinen nainen jonka kokeman pilkan kautta voidaan nimenomaan kyseenalaistaa seksuaalista häirintää, mutta Sarkeesian haukkkuu ratkaisun pystyyn. Tämä jos jokin demonstroi että kysymys ei ole tasa-arvosta tai siitä taistellaanko naisten väärää kohtelua vastaan. Itse näen että se, kuka kohtaa väkivaltaa on vähemmän tärkeää kuin se esitetäänkö tämä nautiskelevassa tai oikeudenmukaisututa alleviivaavassa kontekstissa.

En toki ole tältä pohjalta tuomitsemassa kaikkea feminismiä.

Tämä tilanne on vain jotain johon tilanteet usein menevät. Esimerkiksi Bechdelin testi on ollut hyvä nyrkkisääntö, mutta siitä on tullut monille jonkinlainen dogma ; Bechdelin testistä selviää elokuva jossa on enemmän kuin yksi nainen, jotka puhuvat elokuvassa toisilleen jostain muusta kuin miehistä. Tämä on ollut hyvä nyrkkisääntö jolla voidaan tunnistaa helposti maskuliiniset macho bullshit -elokuvat muunlaisista. Mutta jos siitä tulee sääntö, voi näkemys helposti vääristyä. Kun siitä tulee nyrkkisäännön sijasta dogma, ollaan vaikeuksissa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että feminismissä usein nähdään että sukupuolten erottamisesta pitäisi luopua, mutta Bechdelin testi on by definition jokin joka erottelee hahmoja asenteiden sijasta heidän sukupuolensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. Tämä on hyvin lähellä sukupuolen pohjalta tehtyä moralismia.

"The Guardian" lehdessä olikin kirjoitettu siitä miten feminismissä on mukana piirteitä jotka keskittyvät sukupuolen mukaan tehtyyn syyttelyyn. Tiettyjen asioiden esilletuloa on konkreettisesti estetty. Feminismissä sukupuoli ja uhristatus ovat muutakin kuin huomioita. Ja vaikka hyvin suuri osa feministieistä ajaa oikeasti tasa-arvoa, eli tasa-arvoa myös miehille, tämä ei kaikkien feminististen instituutioiden käytöksestä näy. Paitsi iskulauseissa joita toistetaan kuin niiden toistaminen - toisin kuin käytännön teot - korjaisivat ongelman. (Tämäkään ei ole feministejä syyttävä kommentti koska sanon niin tässä.) ""Gender studies programmes encourage students to acknowledge ... the limitations of a victim-centred understanding of womanhood." Fine words, but a close analysis of the core texts shows all the old, male-blaming biases are still there." (Mikä on siitä ironista että tekstistä löydettyjen asenteiden kaivaminen on jotain joka kuuluu feminsitien omaan metodipakettiin.)

Tämä on itselleni tuttu tilanne teologian puolella.

Feminismi on itse asiassa hieman kuin teologia. On olemassa hyvää teologiaa. Mutta jos puhutaan jumalatodistusteologiasta, ei ole ollenkaan tavatonta törmätä siihen että jumalaa nähdään ties missä. Kysymys on enemmän siitä että tutkija uskoo syvästi Jumalaan joten hän hakee vahvistusta mistä tahansa. Ja näin mikä tahansa tapahtuma voidaan nähdä todisteeksi Jumalasta. Sama tapahtuu jos vahvana ennakkoasenteena on se, että naisia kohdellaan epäreilusti verrattuna miehiin. Jos on varma että media on täynnä naisten sortamista, voi huomata että naisia haukutaan seksistisesti tietokonepelissä. Ja tämä on sitten sama kuin tämän teon hyväksyntä.

Ja itse asiassa fundamentalistien suhde median tulkintaan on usein hyvin samanlainen kuin feministien suhde mediaan. ; Moni kristitty ei pidä antisankareista. Antisankarien käyttö voidaan nähdä jopa haluna tuhota ja turmella koko sankaruuden idea. Samoin esimerkiksi fantasiaa ei katsota siltä kannalta onko se ajatteluaherättävää taidetta vaan sitä kautta että kristillinen ideologia määrää hyvän ja tämän ulkopuolella on paha ja sortava. Mikä muistuttaa feministien tapaa tuomita syrjiviksi ja sovinistisiksi ideologisin normein. Dogmaattisuus yhdistettynä vaatimukseen kiiltokuvamaisista kitch -sankareista on käytännässä väistämättä propagandaa.

Feministit pitävät itseään rationaalisina samaan tapaan kuin monet jumalatodistusteologit pitävät itseään rationaalisina. Kun moni ihmettelee miksi moni vastustaa molempia, sekä postmodernien liberaalien feministien sortokertomuksia että konservatiivien jumalatodistushumppaa ovat ällistyneitä lähinnä siksi että he eivät osaa katsoa ulos poteroistaan ja nähdä että kyseessä ei ole "kulttuurisota liberaalit vs. konservatiivit". Että tämän kiukkuisen poliittisesti motivoidun jakolinjan lisäksi on paljon muutakin. Ellei peräti suurin osa kaikesta.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda


"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)

Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)

"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.

Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.

Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.

Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.

Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.

Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.

Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Vahti -koira ja hakkerin etiikka.

Ubisoft tuotti "Watch Dogs" -nimisen pelin. Ubisoftilla on ollut tapana tuottaa kiinnostavia pelejä. Ja kyseistä peliä mainostettiin tiedostavaksi, kantaaottavaksi ja ajankohtaiseksi. Pelaaja päätyy ohjaamaan Aiden Pearcea, joka on hakkeri. Pelin perusidea - hakkerointi, valvonta ja turvallisuus - ovat luonnollisesti ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita.

Itse peli on hieno. Siinä on monipuolisia tehtäviä. Sen ajatus hakkeroinnilla ohjattavasta ympäristöstä on hieno. Etekin kun peli tapahtuu ns. hiekkalaatikkoympäristössä, eli ympärillä on paljon tilaa jossa leikkiä kaikilla pelin herkuilla. Aiden käyttää älypuhelintaan ihmisten tietojen kaappaamisesta  liikennevalojen ohjaamisiin. Hakkeroinnilla voi myös aikaansaada häiriöitä ja ohjata vartijoita. Ja sen avulla voi manipuloida itseään näkymättömäksi valvontakameroille ja vastaavaa.

Peli on hieno. Siinä on piiloutumista, ympäristöä käyttävää taistelua ja muuta jännittävää. Mutta valitettavasti minun on käytännössä mahdotonta nähdä tätä millään lailla tiedostavana. Peli on itse asiassa sotkenut etiikkajärjestelmänsä sen laatuiseen umpisolmuun, että se on oikeastaan tätä myötä menettänyt kaiken tiedostavuutensa.

Ensimmäinen ongelma on se, että Aiden on "grey hat hacker". Ei siis paha (black hat) eikä hyvä (white hat). Tämä toki sopii mainiosti hiekkalaatikkopeleihin joissa monenlainen puuhastelu on mahdollista. Ja toisaalta ambivalenttia sankaria on käytetty ennenkin varsin onnistuneesti. "Red Dead Redemption" -peli on rakennettu siten, että pelissä voi pelata sekä kunniallisesti että kunniattomasti. Ja tämä tehtiin mainitussa pelissä todella onnistuneesti. Käytän tätä vertailukohtana. Rikollisuuteen taipuvainen antisankari ja hiekkalaatikkogenre yhdistää molempia niin vahvasti että näen että vertailu on relevanttia..

"Red Dead Redemptionissa" tarina ei mennyt rikki, vaan se otti huomioon sen että Marstonilla on molemmat puolet. Tosin itse asiassa "Red Dead Redemption" on siitä huono esimerkki, että se ei ollut relativistinen tai nihilistinen peli. Siinä oli hyvä ja paha ja maailma oli vain äärimmäisen ironinen. "Watch Dog" on sen sijaan vain amoraalinen, joskin hyvin omituisella tavalla. Sellaisella joka ei ole ironinen vaan yksinkertaisesti rikki.

Suurin ongelma "Red Dead Redemptionissa" oli se, että jos päättää pelata hyvin pahalla hahmolla, monet vaaditut ja pakolliset tehtävät eivät ole kovin mielekkäitä. Se, että näitä oikeutettiin valtion agenttien pakotuksella tuntui hieman päälleliimatulta. Kun otetaan huomioon (a) Marstonin tehokkuus tuliaseiden kanssa (b) Agenttien varsin rajallinen lukumäärä ja (c) Se, miten agentit tuppaavat sössimään tuliaseiden kanssa niissä tehtävissä joissa heidän kanssaan ollaan.

Mutta "Watch Dogin" Aidan on ongelmallinen. Sillä pelimaailma itse asiassa ei ole vain amoraalinen, vaan se on julma. Pelin vaikeustaso aiheuttaa tiettyjä rajoitteita siihen miten tehtäviä saa tehdyksi. Esimerkiksi vartijoiden ohjailu ja näkymättömänä toimiminen on tehty monissa paikoissa käytännössä mahdottomaksi, aivan sen vuoksi että vartijoita on aivan älytön määrä. Ja peli on säätänyt vaikeustasot tappelupuolella sen verran helpoksi että on helpompaa löylyttää kaikki Blumen vartijat. Itse asiassa käytännössä yritys piileskellä johtaa vain siihen että joudut hakkaamaan kaikki vartijat myöhemmässä vaiheessa. Tämä ei tarjoa kovin suurta vapaudentunnetta tehtävien suorittamisessa.

"Red Dead Redemption" pisti maailman reagoimaan selvästi pahuuksiin. Tekojen julmuus korostui grafiikassa ja ympäristön käytöksessä. Kun väkivaltaa piti käyttää pakosti sitä oikeutettiin ja sen oikeutusta lievennettiin jollakin tavalla. Moraalin pumppaus oli myös melko työlästä. Jos jokin pelissä oli inhottavaa, niin se oli se että sakot maksamalla "wanted" -statukset sai pois. Mutta moraali ei kasvanut sakkoja maksamalla. Aidan sen sijaan elää maailmassa jossa eletään hyvin normaalissa nykyhetken ympäristössä. Taloustaantumatilanne selittää pelimaailmassa myös sen keitä vartijat ovat. He eivät ole mitään villin lännen rikollisia, vaan he ovat juuri sellaisia vartijoita joita nykysuomessakin on. Eli alipalkattuja tyyppejä jotka eivät edes tiedä mitä pahaa heidän työnantajansa tekee, ja jotka tekevät jotain joka on sekä laillista että jopa jollain tavalla lakia ja yhteiskuntaa puolustavaa. Ja he tekevät sitä rahasta. Väkivaltaa ei siis pelimaailman sisällä oikeuteta mitenkään. Eikä sen julmuutta korosteta. Moraalistatus romahtaa vasta kun tuhoat näitä laumoittain. Ja jos moraalistatus ahdistaa, niin tämänkin saa pudotettua pois pelastamalla yhden tai kaksi tyyppiä julmalta ryöstäjältä. Seuraava mitä teet, on se, että hakkeroit jonkun "depressed" tyypin tilille ja viet tämän rahat. Tästäkään ei tule pahaa mainetta. Mikä on omituista koska kadulla ryöstäjät eivät vie kaikkia rahoja vaan vain ne jotka ovat taskussa. ; Pelissä helpoin tapa hankkia rahaa onkin skannata ihmisiä kameralla ja jos laatikko näyttää että hänet voi hakkeroida, niin sen kun painaa nappia ja se on niin helppoa. Easy money, no penalty. Tätä kaikkea miettiessä on lystiä ampua tuliaseella stevaria päähän. Foo hucking urraa! (Tein tuota vartijanhommaa joskus itsekin.)

Lisäksi Aidanin tarina ei muodosta mitään maailmaa. Tämä on pelin hämmästyttävin ongelma. "Red Dead Redemption" loi atmosfäärin joka kattoi kaikki tehtävät, jopa sivuquestit. Ubisoft on tupannut tekemään tässä erinomaista työtä "Assassins Creed" -pelisarjan kanssa. Joten on hämmästyttävää miten Aidanin elämä näyttää koostuvan siitä että käydään sukulaispojan syntymäpäivillä ja sitten tästä tarinaosuudesta hypätään aivan eritunnelmaiseen rikollismaailmaan. Toki ymmärrän että tämän rytmityksen tarkoituksena on ollut luoda sitä "tiedostavuutta" ; Että normaali (lue miltei idyllisen epärealistisen ihannenormaali jota ei ole missään oikeassa normaalissa) on jotain jonka alla on maailma joka on suoraa peräisin sen paranoidin salaliittoteoreetikon pahimmista dystopioista. Mutta peli ei onnistu luomaan toimivaa keinoa seilata näiden "todellisuuksien" välillä oikein mitenkään.

Itse asiassa pelin tiedostavin osa näyttääkin koostuvan siitä että aivan lopuksi pelaaja saa valita erilaisia lopetuksia. Pelaaja saa päättää jääkö pääpaha henkiin vai ei. Tämä on tietenkin nerokkaan tuntuinen ratkaisu. Paitsi että peli on käytännössä tähän mennessä pakottanut murhaamaan sadoittain vartijoita jotka olivat paljon tätä pienempiä rikollisia ja pahantekijöitä - jos rikollisia lainkaan. Samalla pelin aikana hämmästyttää se, että miltä Aidan oikeastaan pelastaa ympäristöään. Peli ei missään vaiheessa kyseenalaista Aidanin päätöksiä tehdä kaikkia sellaisia asioita joilta hän on ihmisiä ns. pelastamassa. "Red Dead Redemption" taas ei oikein mitään muuta tehnytkään. Peli on niin ironinen että se perimmiltään kyseenalaistaa jopa sen voiko Marston oikeasti saavuttaa mitään moraalinpalautusta. Ja se tekee tämän jopa silloin kun pelaaja yritti pelata mahdollisimman eettisesti. "Watch Dogs" ei tarjoa vastaavaa edes silloin kun pelaa aivan sikapahana.

Tiedostamista pelistä on vaikeaa löytää. Minä en välittäisi tästä, sillä "Grand Theft Auto" on opettanut minulle miten hauskaa on pelata moraalittomasti. Mutta kun peliä on myyty jotenkin ajankohtaisena, viisaana ja tiedostavana en halua törmätä siihen että sama pelitalo tuottaa ajanmukaisempaa, viisaampaa ja tiedostavampaa materiaalia renessanssiajan italiaan! "Watch dogs" ei kysele etiikkaa määrittämällä hyvää ja pahaa. (Kuten "Zeldat") Se ei tarjoa mahdollisuutta pelata aidosti pahaa hahmoa. (Kuten "Grand Theft Autot".) Se ei tarjoa ironista suhdetta todellisuuteen. (Kuten "Red Dead Redemption".) Eikä se mene edes relativismin puolelle katsomaan eri toimijoiden näkökulmia. (Kuten "Assassins Creed", etenkin ACIII.) Tämä on nihilistisin koskaan pelaamani peli. Ennen en tiennyt miltä arvotyhjiö näyttää - en pitänyt sellaista oikein edes mahdollisena. Nyt tiedän - paremmin.
Kun katson peliä edeltänyttä hypeä, koen oloni petetyksi. Tätä oloa ei paranna enää oikein mikään muu kuin viisisataa kuollutta templaria.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kompetentin kuolema

"     Olen huomannut (tuskin selvisin läpi kahdesta 28 jälkeenistä) että aversioni kauhuelokuviin on osaltaan riippuva kuvattavien henkilöiden idiotismi-kertoimesta: Riippumatta mitä tapahtuu, mitä osaavampia ovat, sitä mieluummin moista katsoo; luulisi ettei Darwin-palkinnon saajista välittäisi vaan oikeasti hyödyllisistä ihmisistä, joita tosin kauhuelokuvissa on kovin vähän. Mistäköhän epäloogisuus?
     Darwin-palkintoa odotellessa."
(CMX, "Kysy-vastaa -palsta, 15/11/2010")

Jos katsoo kauhuelokuvia, niissä toimivat ihmiset eivät vaikuta järjen jättiläisiltä. Itse asiassa kompetentit sankarit ovat vähässä. Ja silloinkin kun he ovat kompetentteja, kauhu toimii parhaiten tilanteissa joissa he jostain syystä toimivat typerästi. Tähän yhtenä syynä on se, että kauhussa syntyvä tunnekokemus ei synny sattumalta.

Kun katsoin eilen "Skeleton key" se ei oikeastaan näyttänyt minusta ollenkaan kauhuelokuvalta. Siinä oli toki yliluonnollinen elementti. Vieläpä sellainen joka oli siivottu hyvästä ja paahsta ; Elokuvassa korostettiin hyvin vahvasti eroa voodoon ja hoodoon välillä. Että voodoossa on hengellinen ulottuvuus kun taas hoodoossa ytimessä on taikuus, se että tehdään jotain ja tästä seuraa jotain. Elokuvan taikuus olikin niin läpimekanisoitua, että se menetti elinvoimansa. Se latistui jonkinlaiseksi yliluonnolliseksi dekkariksi, joksikin joka lähestyi enemmän trilleriä kuin kauhua. Päähenkilön fiksuus, tämän lopullisesta tappiosta huolimatta, vei syvät tunne-elämykset.

Sen vastapainoksi laittaisin sitten elokuvan "Ring". Joka oli pelottava. Teknisesti sekin on salapoliisikertomus jonka sankari on kompetentti ja oleellisella tavalla fiksu. Mutta hän selvästi menettää kaikki kognitiiviset kykynsä relevanteissa paikoissa. (Stressi tekee jännittäviä asioita elokuvahahmoillekin, kenties.) Ring on oleellisesti orgaanisempi, vaikeammin kahlittavissa ja se on pelottavampi. Ja sankarin - tai tässä tapauksessa sankaritarten, molempien elokuvien päätoimija kun on nainen - inkompetenssi taas korostaa kauhulle oleellista "hirviökeskeisyyttä" jossa lopullista voittoa ei koskaan saavuteta.

Kauhugenren kohdalla aversio otetaankin usein keskiöön.
1: Aversiolle tärkeä on tietysti pelottava olento itsesään. Tässä auttavia elementtejä ovat esimerkiksi uhan perimmäinen tuntemattomuus (unknown), yllättävyys (unexpected), epäuskottavuus (unbelievable), jotain mitä ei tavallisesti nähdä (unseen), tiedostamattomuus (unconcious) ja pysäyttämättömyys (unstoppable). Jos katsotaan miksi "Ring" onnistui ja "Skeleton Key" - ja "Ring"in jatko-osat - epäonnistuivat ei ole vaikeaa huomata, että niissä pahan päihittäminen on liian suuressa osassa. Ymmärtäminen vähentää kauheutta.
2: Aversio lisääntyy myös hirviön tuottaman uhan rakenteen kautta. Uhan on oltava välitön ja kiireellinen (urgency), ja tähän on liityttävä henkistä painetta (pressure) ja uhan on painettava päälle intensiteetillä (intensity). Tärkeää on myös kontrastia luova rytmitys (rhytm) jonka kautta uhkaan ei puudu ja pelkoon totu, ja jossa tunnevuoristorata maksimoituu. Hyvin tehtyyn kauhuun liittyykin yllättäen jonkinlaisten suvantopaikkojen luominen (release).
+: Molemmat sävyt korostavat avuttomuutta (helplesness). Sosiaalisina eläiminä heijastamme tietysti sankarin tunteita. Samastumme häneen ja näin ollen avuton sankari herättää enemmän myötätuntoa ja luo tunteen siitä että edellisissä ominaisuuksissa on nimenomaan onnistuttu. Uhat rohkeasti vastaanottava sankari levittää rohkeutta ympärilleen. (Ja on toimiva ratkaisu vain jos hänet syödään ja hänen vieressään on avuton huuta ja joka sitten levittää kauhuntunteita kontrastina sille tuhoutuneen rohkeudelle.)

Kenties tässä kohden kysymys onkin siitä että ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Peräti sellaisia jotka laumakäyttäytymisen sijaan harrastavat paljon työnjakoa jossa erikoistutaan eri tehtäviin. Tälläisessä kulttuurissa inkompetenttia on hyvä auttaa tämän inkompetenttiuden hetkellä. Tai kenties avuliaisuudentunteemme nimenomaan avuttomia kohtaan on heijastumaa suhtautumisestamme lapsiin, jolloin avuttomuus nähdään neoteenisena piirteenä. Kummassakin tapauksessa auttamisenhalu kumpuaa siitä aivan terveestä perusoletuksesta että kompetentit eivät tarvitse apua samalla tavalla kuin inkompetentit.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Lopun alku ; Tarina vailla loppua

Fanart -konsepti perustuu siihen, että kirjan, televisiosarjan, elokuvan tai vastaavan henkilöhahmoille kuvitellaan elämää joka ylittää varsinaisen teoksen rajat. Monen mielestä tämä on varsin typerää. Että ei pidä miettiä vaikka sitä, mitä sankareille tapahtuu kirjan jälkeen. Sillä hahmoilla ei ole elämää teoksen ulkopuolella.

Pelkkä muistutus fanartista antaa tälle tulkinnalle arvokkuutta. Mutta muutoinkin on hyvin perusteltua pitää teosta "omana kuplanaan". On turhaa miettiä miten "kaunis ystävyys" jatkuu "Casablancan" päätteeksi. On turhaa miettiä mitä "Tuulen viemään" Scarlett O'Hara tekee "huomenna olevana uutena päivänään". Ja ennen kaikkea kun "Once upon a time in West" -elokuvassa soperrus-muristaan jostain yhdestä päivästä, tiedetään että tämän päivän tuleminen murtaisi elokuvan ajaman tunnelman. Jatkon ajattelu selvästi pilaa näiden elokuvien sanoman.

Sadut itse asiassa rakentavat jo kliseillään selkeän satutilan ; "Olipa kerran" ikään kuin avaa eskapistisen kuplan toiseen todellisuuteen ja "Elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" sulkee sen. Tätä rakennetta käytetään usein niissä tarinoissa joissa sankari ratkaisee konfliktin. Silloin henkenä on ikään kuin korostaa, että seikkailu on se mielenkiintoinen vaihe, ja sen jälkeen tarkkailijan mielenkiinnon voi siirtää jonnekin muualle. Jäljellä ei ole enää ainakaan mitään kiinnostavaa. Tämän vuoksi elokuvien loppuun tarvitaan erityisiä häivytyskohtauksia ; "Viimeisessä mohikaanissa" konflikti päättyy ja tarina loppuu varsin pian lopputaistelun - loppukaksintaistelun, eli parhainta mallia olevan - jälkeen. Ja jos asia jäisi vain siihen, ratkaisu tuntuisi tarinankerronnallisesti samalta kuin seinää päin juokseminen parkourissa. Elokuvan lopussa katsellaankin hieman vuoristomaisemaa ja kuunnellaan musiikkia, jotta päästäisiin ikään kuin astettain ja lempeän ohjatusti irtautumaan elokuvan maailmasta.
Joskus lopunjälkeisen miettiminen on kuitenkin oleellista. Joskus elokuvan koko idea on siinä, että elokuva ikään kuin virittää miettimään myös lopun jälkeistä aikaa. ; "Unkurissa" oli sitten siitä toisenlaisesta lopettamistavasta. Ja nimenomaan westernien yhteydessä. "yksi parhaita on tietysti clint eastwood. hän on yleensä hiljainen, juro ja tympeä, joka ei etsi ongelmiin yhteiskunnallisia ratkaisuja, vaan antaa järeän revolverin pyhittää keinot ja tarkoituksen. eastwoodissa on muutenkin jotain perushämäläisen lohdutonta; paksu siivu vähäpuheista jurottajamiestä, jonka tunnevammaiset tunnustukset typistyvät tyhjiksi tuijotteluiksi tai jäyhiksi murahduksiksi. silti on aina äärettömän mieltänostattavaa, kun hän pyyhkäisee pahan voimat maan päältä ja katoaa taivaanrantaan." Hyvin usein lännenelokuva poistuukin konfliktin ratkeamiseen. Näen että poistuminen voi tarkoittaa sitä, että lännensankari on eräässä mielessä muuttumaton. Vapauden ideaalia ei voi kahlita. Klassisesti lännemies onkin vapaa indiivi.

Näkisin kuitenkin että on tilaa myös sille toiselle kulmalle. Revolverisankari edustaakin siinä vapauden sijasta villeyden ideaalia. Hän on toimija joka purkaa sivistynyttä maailmaa kohtaavia ongelmia. Henkenä on tällöin se, että sivistynyttä yhteiskuntaa - tai ainakin yhteisöä - uhkaa jokin barbaarinen voima joka ei tottele sivistyneen maailman kielipeliä. Lännenmies taas pelaa barbaareiden kanssa samalla menetelmästöllä, ainoastaan paremmin ja viattomia vahingoittamatta. ; Siinä missä aseseppä voi lopettaa miekantaonnan - mitä tuhlausta - ja ryhtyä aurasepäksi, on revolverimiesten taidot hyvin kontekstisidonnaisia. Taidoilla ei ole mitään osaa tai arvoa sivistyneessä vakaassa yhteiskunnassa. Lännenmies on siis myös osaton ja osaamaton. Häntä tarvitaan konfliktin purkamiseen ja ratkaisemiseen, mutta tämä ratkaisu tekee sankaristakin turhan. Ilman vihollista lännenmies on korkeintaan antisankari, hän näyttäytyy paheiden pesänä.

Tästä onkin henkevämpää astua vielä syvemmälle. Poistuuhan myös Kuningas Arthur ja Väinämöinenkin näyttämöltä. He kuitenkaan eivät oikeastaan pura ongelmaa. Päin vastoin. Heitä kuvaa se, että he lupaavat tulla takaisin, kun tarve on taas kova. Poissaolo on väliaikaista. Maailmassa ikään kuin vallitsee välirauha. Jos sekään.

"Bonuskaupungissa järjestetään suuret hautajaiset kun Lauri Kenttä kuolee. Lauri asetetaan kylmään holviin. Siellä hän saa nukkua maailman loppuun saakka. Manan majoilla surulliset henget vaeltavat autioita rantoja. Pahasti pitkästynyt supermies murtautuu ulos kuoleman valtakunnasta. Styx -virta on halvinta ylittää uimalla. Kolmantena päivänä Lauri Kenttä nousee kuolleista ... 26 vuotta aiemmin Matti Hagelbergin ongelmat alkavat, kun hänen huulensa jäätyvät maitotonkkaan."
(Matti Hagelberg)


Kuitenkin ongelmallisin lopettamistyyppi löytyy "Raamatusta". Tämä ei yllätä koska tässä tarinassa koko voima kumpuaa siitä että kaikki merkittävä tapahtuu vasta kirjan loppumisen jälkeen. Arjessa Jeesuksen imitaatio johtaa What Would Jesus Do -kysymykseen. Mietitään miten Jeesus ratkaisisi ongelman. Merkittävin osio rinnastetaan elämään kirjan ulkopuolella. Ja tietysti se ihan ehdottomasti kaikista tärkein osio tapahtuisi elämän jälkeen, kuolema olisi oman tarinan loppu ja se tärkein tapahtuisi oikeasti vasta sen jälkeen. Koko konsepti perustuu lopun kadottamiseen ja levittämiseen. Ilman laajentamista lopun ulkopuolelle jää vain tarinakupla jossa ei juurikaan mitään sisältöä edes ole. ; Jopa maailmanloppuprofetiat voidaan nähdä jonain jossa maailmanloppua odotetaan iloiten siksi että kristinuskon koko idea on laajentaa merkitys loppunsa ulkopuolelle.

Jeesus on erikoinen. Hän samanaikaisesti ratkaisee ongelmat, poistuu että lupaa tulla takaisin. Tästä syntyy helposti hyvin omituisia tunnelmia. Unkurin kommenteissa tätä puolta valaistiin seuraavalla tavalla ; "jos ajattelee raamatun tapahtumia pelkkänä tarinana, näkee kertojan ongelman: miten juoni voisi jatkua tästä, upean pääsiäisdraaman jälkeen? eihän kuolleista noussut sankari voi jäädä elelemään meidän muiden joukkoon ja joskus kuolla luonnollista kuolemaa. miten tällaisen tarinan saa loppumaan? sankarin on noustava hevosen selkään ja lähdettävä pois. elokuvissa tässä kohdin seuraa lopputasaantuminen: kerronnan rytmi rauhoittuu, aurinko laskee ja musiikki alkaa enteillä loppua."

Loppu on tarinankerronnallisesti toimiva. Mutta se valitettavasti kuoleentuu välittömästi jos tarinaa aletaan ikään kuin elämään omassa elämässä. Tarinankerronnallisesti Jeesuksen puute on siinä, että;
1: Ristinkuoleman jälkeen ylösnoussut ei voi vain jäädä elämään kuollakseen sitten joskus. Tämänlaisen esimerkin kanssa hänestä tulisi jonkinlainen supersankari. Kenties Deadpool. Deadpoolkin kykenee regeneraatio -ominaisuuksiensa avulla palaamaan hyvin brutaalista murskautumisesta. Sarjakuva on tehnyt tästä jopa jonkinlaisen tyylikeinon. Esimerkiksi Deadpool saattaa pudota pitkiin piikkeihin ja kiivetä piikeistä ponnistellen työläästi ylös. Tarinankerronnallisesti Jeesus ei tee mitään sellaista nähtävissä olevaa superihmettä, mitä Deadpool tai muut supersankarit eivät olisi tehneet monta kertaa. Tai puolijumalat ennen häntä. Jeesuksen poistumaa selvästi tarvitaan, koska vasta se tekee hänestä Jumalisen hahmon eikä vain jotain maagikkoa. Vasta ylösnousemukseen liittyy väite siitä että muutkin ihmiset voivat tehdä mitään samanlaisia ihmetekoja kuin hän itse on tehnyt.
2: Poistuva sankari taas yleensä poistaa konfliktin. Mutta kuten jokainen kristitty tietää, Saatana on maailmassa ja syntiä pitää varoa joka päivä. Poistuva sankari, joka nousee hevosen selkään, on ongelmanratkaisija joka on hoitanut ongelmat pois. Kun ihmiset on pelastettu he eivät enää tarvitse pelastajaa. Kristinopin ytimessä on taas se, että Jeesus on pelastanut jollain sellaisella tavalla, että tarvitsemme vielä pelastusta ja elämme uhassa joka ikinen päivä. - Nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä että Jeesus ei ole ihmiselämän kannalta mikään pelastaja vaan enemmänkin suojelija.

Jeesus on siksi poistunut, kuten tarinankerronta vaatii. Mutta odottamisen tunne on kova ja täät kautta tilanne on jotenkin antiklimaattinen. Unkurissa asia kuvattiin näin "muistan yhden kohtauksen, jossa jeesus ristiinnaulittiin, ja minä jäin siihen käsitykseen, että jeesuksen piti vain piipahtaa taivaassa ja tulla heti kohta takaisin. hän sanoi menevänsä edeltä järjestämään asioita. mutta mehän olemme odottaneet jo kaksi tuhatta vuotta. juoni muistuttaakin niitä kertomuksia , joissa mies sanoo vain käväisevänsä kioskilla. veisi samalla loton. kortti tulee sitten etelä-amerikasta."

tiistai 24. syyskuuta 2013

Banaali pahuus ja konfliktissa oleva sankari

"The Limitless Magazinessä" oli pieni kirjoitus tietokonepelien antagonisteista. Niissä harjoitetaan varsin stereotyyppisiä "pahiksia" jotka ovat tuttuja muistakin tarinoista. Tarinoissa yleistä on, että asioita katsotaan sankarin kautta. Sankari voi olla joko hyveellinen tai sitten hän on antisankarimainen siinä mielessä että hänellä on moraalikonflikteja. Lisäksi tarinassa voidaan punnita sitä miten sankari arvioi tekojensa hyvyyttä ja pahuutta. Sen sijaan näissä tarinoissa paha ei ole vastaavanlaisessa analyysissä.

Paha on vain jotain jota tarvitaan sankarin kannalta. "He is a reason to act, a reason to defend, a reason to show off our hero, to get us to care: he is not a character in a meaningful sense, he has no motives that we question – since that would mean questioning the hero - and he is written to be the dark to our hero’s light." Sen sijaan heidän motiivinsa jäävät usein hyvinkin etäisiksi. "Why do we get “conflicted” heroes, whose actions are coated in the grey of moral dilemmas - such as Mass Effect’s Shepard or The Walking Dead’s Lee - but, rarely, conflicted villains?" Tarinankerronnassa paha onkin tiivistynyt jonkinlaiseksi teknokraatiksi joka manipuloi massaa. Paha muistuttaa pahinta ateisteista levitettyä mielikuvaa ; Miespuolinen ilkeä massoja norsunluutornistaan ohjaava teknologiaa soveltava hahmo jolle massat ja teknologia redusoituvat jonkin hyvin ympäripyöreän motiivin jahtaamiseksi. "Stereotype dictates he be male, control a horde of minions, and have a fortress somewhere lit by flashes of thunder. His plans are some unfathomably weird concoction of revenge and pure malice, directed at something unachievable and vague - like “world domination” - and born from some dark deed or horrid wrong done to him or a loved one. He probably is talented at creating weird gadgets and weapons which, without fail, will fail." Pahan tappio on peräti ilo, jota ei kyseenalaisteta. "Do you even wonder why Bowser keeps taking Princess Peach? Does he actually deserve destruction?" ... "I’m sure the reasoning exists. It must. But it’s clearly not translating into something we care about as an audience."

Tietyllä tavalla ei ole sattumaa, että yhtäläisyyksiä on. Usein kristityn on esimerkiksi helppo ymmärtää miksi uskovaiset ovat lähetystyöhenkisiä ja motivoituneita käännyttämään. Heistä on sen sijaan vaikeaa käsittää miksi ateisti tekisi samalla tavalla. (Tarvitseeko opettaja motivaatiota totuuden kertomiseen kiinnostuksen ja tiedon jakamisen arvojen lisäksi? Voiko ateisti opettaa? Jos voi, koko juttu kaatuu siihen. Mutta uskovat harvemmin miettivät tätä. He tajuavat vain että heillä on lähetyskäsky kun vastapuolella taas ei ole.) Tämänlainen ymmärtämättömyys on selvää jotakuinkin samasta syystä miksi peleissä ei ole panostettu pahuuden ymmärtämiseen vaan tämä on redusoitu pelkäksi vastustajaksi jolla on väliä suhteessa sankariin ja sankarin maailmankatsomukseen, näkemykseen, tilanteisiin ja ongelmiin. Tilanne on ymmärrettävä mutta ei oikein hyväksyttävissä ; "Of course, since we’re playing a game from the perspective of one character, we don’t see the other side: but that’s not a reason to keep up the pretense of obviously bad versus obviously good."

Tämän tyyppinen sokeus on kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin tavallista. Tämän vuoksi filosofiassa onkin usein hankaluuksia. Viralliset määritelmät eivät ole kovinkaan usein sovellettavissa koska ne viittaavat taustalla oleviin intentioihin jotka jäävät usein salatuiksi. Kun taas arvio tehdään vain todistusaineiston pohjalta joka ei ole yhtä yksiselitteistä. "Systomykoosissa" kirjoitettiin tähän liittyen määritelmistä. Tässä hän ehdottaa että monesti on tehtävä filosofisia arvioita jotka tehdään ideaalimääritelmänä ja sitten on käytännön tulkintoja joissa on erilaiset lähtökohdat. Hänen malliesimerkkinä on sankaruuden sijasta itsemurha. "Tapani Kilpeläinen käsittelee itsemurhan määritelmää teoksessa Itsemurhan filosofia On luonnollisesti hankalaa vetää rajaa siihen, milloin ihminen on tarkoituksellisesti tappanut itsensä ja milloin kyseessä on vahinko, itsetuhoisuus tai onnettomuus, kun kuolleen intentioita ei voi tietää. Siksi Kilpeläinen käyttää kahta määritelmää: ideaalimääritelmää kuvaamaan itsemurhaa yleisesti olettaen että intentio-ongelmaa ei ole, sekä käytännön määritelmiä erikseen eri tilanteisiin."

Näkisinkin, että aika suuri osa konflikteista syntyy siitä että meillä on aivan erilainen pääsy ns. strategiseen tietoon. Strateginen tieto tarkoittaa tietoa tarkasteltavan kohteen intentioista ja etenkin "noloista salaisuuksista". (Esimerkiksi jauheliha minun jääkaapissa ei ole strategista tietoa mutta vegetaristin kaapissa se on juuri sitä.) Itsen kohdalla intentio-ongelmaa ei usein joko ole, tai se on ainakin vahvasti heikentynyt. (Emme toki ole aina ihan täysin perillä mitä haluamme ja miksi, mutta jotain tajua tästä kuitenkin on.) Toiset ihmiset taas näyttäytyvät jonakin jotka ikään kuin esiintyvät meille. Ja usein kohtelemme heitä kuin he oltaisiin yleisössä.

Tähän minusta hyvin sopien voisi linkata "unkurin" kirjoituksen jossa mietitään sitä millä sanoin ihmisiä kuvataan. "olen ollut huomaavinani että ihmiset ja henget ovat vähentyneet ja henkilöt lisääntyneet. olen vähän ymmälläni siitä, milloin ihmisestä käytetään sanaa henki, milloin henkilö" ... "perussanakirjan mukaan henkilö tarkoittaa ihmistä yksilönä, toiseksi se tarkoittaa ihmistä kirjan henkilöhahmona ja kolmanneksi ihmisen yksilöllistä olemusta. jonkun henkilö saattaa esimerkiksi herättää ristiriitaisia tunteita. olisi hölmöä jos neuvolan kätilö kutsuisi kolmen kuukauden ikäistä poikavauvaa miespuoliseksi henkilöksi. yhtä hölmöä olisi kutsua pommin tappamia ihmisiä henkilöiksi. jokin kielitajussamme sanoo, että pommi tappaa ihmisiä eikä henkilöitä." Ehkä se on niin että siinä vaiheessa kun pommi tappaa henkilöitä, on avattu tie jollekin jossa elämä näyttäytyy ikään kun siltä miltä roolipelit näyttivät sen vaaroista varoittavien kristittyjen silmiin saatanapaniikissa. Ehkä se on niin että tämänlainen tila ei toteudu fantasiassa roolipeleissä, vaan esimerkiksi terrorismissa, sodassa - ja jonka alkusointuja soitellaan itse kunkin toimesta esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Negativistin todellisuuskäsitys

Synkeä on vaan niin kaunista.
"Syvemmältä" -blogissa viitataan negatiivisen-pessimistisen-kyyniseen "pimeään todellisuuskäsitykseen". Siinä korostetaan sitä että ihminen on perusluonteeltaan saastaa. Hän ei tosin reagoi minuun, vaan buddhalaista kärsimyskeskeistä maailmankatsomusta kannattavaan "Takkirautaan". (Jonka suhteen minulla on erittäin ambivalentti suhtautuminen.) "Takkiraudan emäntä, Ruukinmatruuna, muistaa usein toistaa, että ihminen on alusta loppuun paha, ja että elämä on kärsimystä.  Sanotaanpa jälkimmäistä oikein jaloksi totuudeksikin, vaikka siinä on vaikea mitään jaloa nähdä ja se jättää valikoiden toisen puolen totuudesta kertomatta." Takkirautakritiikissä on tässä kohden mielestäni aivan asiallinen kulma. "Näkemys ei kuitenkaan rajoitu kyseiseen kirjoittajaan, vaan argumentti on yleinen muodossa tai toisessa tavallisessakin elämässä: esimerkiksi jonkun iloitessa toiset puhisevat keskenään, että "Kyllähän se nyt vielä ilakoi, mutta sitten kun todellisuus iskee, muuttuu ääni kellossa".  Ikään kuin ilontunne olisi jokin todellisuudesta irrallinen illuusio." Buddhalainen vaikute ja suhde kärsimykseen voidaan länsimaalaistaa, ja käsittelyyn voidaan ottaa Schopenhauer. Hän oli pessimisti. Hänen ajattelutapansa ovat juurikin mukana kulttuurissamme vahvemmin kuin buddhalaisuuden. Niissä on yhteinen perusasennoitumistapa.

Tässä on tietysti mitä ihastuttavin näkökulma minulle. Sillä minua kuvaa kaksi keskenään ristiriitaiselta vaikuttavaa seikkaa. Korostan evoluution kohdalla sitä, että ihminen on hypersosiaalinen eläin ja panostan altruismin evoluutioon paljon vahvemmin kuin aggression selittämiseen. Tämä on tärkeää huomata, koska evoluution kannalta sekä yhteistyö että itsepuolustus ovat hyödyllisiä funktioita. Painottumiseen on syy. Toisaalta ei vaadi kovinkaan paljoa vaivaa huomata, että olen läpikyyninen hahmo joka ei odota ihmisistä hyvää eikä luota kehenkään. Luottamus on aina ansaittava, perusasetelmana on etäällä pitäminen jonka monet näkevät jopa antisosiaalisena. (Kenties siksi että teknisesti ottaen se on juuri sitä.)

Sankareita, antagonisteja ja ihmisiä?

Aloitan tarinankerronnan puolesta. Pääsin aikanani hieman tavallista nuorempana erikoissopimuksella Järvenpään elokuvakerhoon. Tämä etäännytti suhdettani "tavallisen ihmisen tarinankokemiseen". Siksi Tupliksen tapa tulkita antisankariutta olikin itselleni valaiseva. "Ilmiö esiintyy myös viihteessä: kirjan ja elokuvan hahmot ja tapahtumat maistuvat todellisilta vain silloin, kun hahmot joko rikkovat maailmassa vallitsevaa moraalikäsitystä vastaan tai sitten hyväntekijälle on tiedossa kauhea kohtalo.  Sehän on jo melkein satu, jos kirjassa on onnellinen loppu." Tämä viittaa siihen, että hän kaipaa ihanteellisia sankareita ns. antisankarien sijaan.

Tässä tärkeää on huomata että "Syvemmällä" -blogi korostaa usein sitä että hänen konservatiiviutensa korostaa "pragmaattisuutta" ja olisi tätä kautta utopiavapaata, mutta käytännössä tämä hänen elokuvatulkintatapansa viittaa siihen että hän on nimenomaan idealisti. Hän vain pitää tätä idealistista kuvaa totuutena. ; Hän on moittinut antisankarirakennetta. Ja tämän lisäksi moitetta on saanut psykologia jonka tutkimuksissa korostuu usein ihmisen julmuus ja pahuus ja irrationaalisuus.

Nähdäkseni tämä on täsmälleen yhtä suuri vale kuin se, että värittäisi asiat niin että suru ja pahuus olisivat illuusiota. Hän toki voi itse ajatella että hän hyväksyy surut ja murheet ja epätäydellisyyden. Mutta jos näin todella olisi, hänen antisankarikuvansa romuttuisi.

Sillä antisankareita laitetaan elokuviin juuri "totuudenmukaisina sankareina". Tämä ei tarkoita sitä että antisankarien pahuus olisi totta. Vaan juuri se, että heidän kokonaisuutensa on. Idealistista sankaria voitaisiin kuvailla epärealismi-realismi -kaavalla olettamalla että sankarimme on vihollisia päihittävä sotilas. (Tässä nyt ei ole kysymys siitä onko tappaminen hyvä, vaan se että mikä on realisista.) On selvää että jos sotilas päihittää yhden tai kaksi vihollista, se on vielä uskottavaa. Kymmenen on jo realismin yläarajalla. 10 000 vihollisen päihittäminen paljain käsin taas on epäuskottavaa.

Antisankarin koko idea onkin juuri siinä että heillä on heikkouksia. Ei siksi että heikkous on aidompaa kuin ihanne. Vaan sen takia että ihmisissä yleensä on molempia. Antisankarin teema ei siis nouse siitä että kärsimuys jalostaisi tai olisi rehellistä. Vaan siitä että "ihminen on vähän kuin kanan paska - toiselta puolelta musta ja toiselta valkoinen." Tämä asenne-ero on se, joka tekee "Avengersista" ihanteellisat utopiaa paukuttavan supersankarielokuvan ja joka tekee "Defendorista" elokuvan joka lähtee campsävytteisestä komediasta mutta ajautuukin sitten ihmisläheiseksi draamaksi joka on jollain omituisella tavalla "mahdollinen" (joskaan ei ehkä uskottava).

"Syvemmällä" -blogin katsantokanta edustanee kuitenkin tavallista "jokamiehen ajattelua". Kaltaiseni pikkusormielitistit miettivät tämänlaisia yksityiskohtia, kun taas tavalliselle ihmiselle mielikuvasta tulee realistinen odotus ja tästä poikkeaminen huomataan. Eli jos ideaalina on täydellinen ihanne, on tästä poikkeaminen tietysti aina jotenkin negatiiviseen astumista. Ja tämä voi näyttää siltä että elokuvissa painotetaan sitä että pahuus on rehellistä. Tätä miettiessä jää helposti huomaamatta se, että tosiasiassa antisankariksi ei käytännössä koskaan laiteta mitään läpipahaa Hannibal Lecteriä. (Heille voidaan antaa tilaa, mutta melko usein tässä ei ole kysymys sankarista tai antisankarista, tarina ohjaa heistä korkeintaan päähenkilöitä, ja vielä tätä paljon useammin näkyviä antagonisteja.)

Kristillinen elämä - ihminen kuin kananpaska.

Tässä kohden en malta olla ottamatta esille kristinuskoa. Kristinuskon tarinaperinteessä marttyyriudelle on annettu valtava osa. Siinä on myös tasapainoiltu kovasti tämän kysymyksen kanssa. Karkea jako on siinä että toisessa ääripäässä on kristillisyys joka korostaa perisyntiä. He korostavat synnintuntoa ja parannuksen tekemistä. Sitä että pelastus on todellakin armo. Sillä me kaikki ansaitsisimme Helvetin. Pelastus armosta tarkoittaa samaa kuin pelastuminen mielivallalla. Toinen kristillisten suuntausten ääripää on omantunnon korostaminen. Siinä nähdään yleisihmisyys joka ohjaa synnynnäisesti hyvyyteen. Tässä mukana on usein jopa homo religiosus -ihmiskuva. Tämä näkemys korostaa oikeudenmukaisuutta. Eli pelastus eräällä tavalla ansaitaan hyvillä teoilla, sen sijaan että jokin armo antaisi pelastuksen ansiotta. ~ Useimmat kristityt ovat tästä väliltä. Heille maailma on "samanaikaisesti musta ja valkoinen." Ja tämä on nähdäkseni ihan fiksu kulma.

Korostin tätä eroa aikaisemmin kirjoittaessani ja tulkitessani muiden sanomisia eri supersankareista. Kerroin siinä hieman omasta "batmanfiksaatiostani". Ja korostin että se solahtaa näppärästi kristilliseen marttyyrikertomukseen. Batman taas on supersankareista siitä antisankarillisimmasta päästä. Oikeudenmukaisuuskuvaa korostava Teräsmies taas edustaa idealistista sankarikuvaa. Onkin kenties huvittavaa, että vaikka en ole ollenkaan uskonnollinen, minun "kyynisen optimismini" ymmärtämiseen tarvitaan esimerkiksi Lutherin lukua. Lutherhan karsi keskustelusta idealistisen kaunopuheisuuden ja korosti että epäsosiaalinen (antisankarin tai antagonistin tapaan toimiminen) on tärkeä osa kun metsästetään Totuutta. (Joka taas on ajamani filosofin korkein hyve, toisin kuin toimiva yhteiskunta, hyvyys ja vastaavat eivät välttämättä ole. Älkää herrantähden antako minulle siis valtaa!)

Olenkin ajattelutavallani agnostikko juuri siksi että en ole vapautunut kristillisistä ajatteluprosesseista. Kirosin aikaisemmin sitä, miten tämä on syvä ongelmani. Minuun on jo lapsuudesta juurrutettu tietyt huomiot, jotka johtavat reaktioihin ikään kuin refleksinomaisesti. Ja sitten minut pakotetaan tuijottamaan tyhjyyttä. En siis voi olla ateisti koska nämä ideologiareaktiot vetävät puoleensa. Mutta en voi olla uskovainenkaan, koska niiden refleksien tanssin jälkeen en saa mitään paitsi "tyhjyyteen tuijottelua".

Ihmisyyden epäinhimillisyys - ja yhteiskunta jossa ongelmat on pakko ratkaista toisilla ongelmilla

Nyt kun olen vähitellen siirtynyt tarinankerronnasta (utooppinen tai ainakin eskapistinen fantasia) uskonnon (utooppinen fantasia jonka eskapismiluonne kielletään ja jota vähintään myydään totena) on ehkä kypsä aika astua ihmisyyteen.

Olen muutamaan (sataan?) otteeseen maininnut siitä että ihminen on hyväntahtoinen yltiösosiaalinen olento. Esimerkiksi töissä olen ajanut sosiaalisia tilanteita yllättävän kovasti eteenpäin. Kerran minulta jopa kysyttiin tähän liittyviä ihmettelyjä. Vastaukseni oli "ihmisillä on pakottava tarve vastavuoroisuuteen - jopa silloin kun siihen ei ole mitään tarvetta." Tässä kohden ratkaisevaa voi olla se, että pöydälle jätetyt karkit ovat vain jotain julkista karkkia. Mutta jos sinulla on samat karkit kädessä, avaat pussin ja syöt siitä ja tarjoat toiselle tästä, hän reagoi aivan samoihin karkkeihin aivan eri tavalla. Ihmisten sosiaalisuus on usein juuri tämänlaista.

Psykologia on siitä mielenkiintoinen, että se korostaa sitä että ihminen on itse asiassa enemmän tyhmä kuin paha. Karkeasti sanoen ihminen on tunneolento. Ja tunteet taas ovat etiikan ytimessä. (Itselleni niihin on tietysti evolutiivinen alkuperä, siksi jauhan siitä altruismista niin paljon.) Tämä tarkoittaa sitä että tilastollisesti ajatellen on järkevämpää uskoa että ihmiset ovat hyväntahtoisesti motivoituneita. Psykopaatit ovat anomalioita. Olen kuitenkin korostanut että hyväntahtoisuus ei oikeastaan merkitse käytännössä oikein mitään. Sillä on yhteiskunnassa elämisen kannalta yllättävän vähän merkitystä. Lähinnä siksi että se ajautuu trivialiteetteihin, kuten sellaisiin seikkoihin ovatko karkit pöydällä vai toisen kädessä olevassa pussissa.

Äärimmillään tämä näyttäytyy surumielisenä pessimisminä joka korostaa sitä että on olemassa kuilu ihanteen ja tositilan välillä. Ja tämä tuottaa tuskaa ja siksi elämässä on aina ja väistämättömänä osana mukana myls tuskaa. Vaikeudet eivät kasvata ihmistä, eikä tavallaan voida puhua elämänkokemuksestakaan. "Kun todellisuus iskee niin hymy hyytyy" -ajattelu kertoo nähdäkseni juuri siitä että kärsimys on turmellut ihmistä. Ja kyllä, katson kuuluvani näihin turmeltujen ihmisten luokkaan. PSTD ei tee fiksuja ihmisiä, kärsimykset syövät luottamusta muihin ihmisiin ylenmääräisesti. Olen siis eräänlainen ali-ihminen ja huonompaa kansanosaa. Tämä muistuttaa siitä että hyväntahtoisuus on oikeastaan irrelevanttia. Sillä nämä "todellisuus iskee" -tyypitkin ovat moraalisesti motivoituja. He varoittavat optimisteja "heikoista jäistä". Pessimisti voi esimerkiksi varoa huijareita ja näkee ihmisiin luottamisen jonain jossa ihminen kulkee sinisilmäisesti kusettajien ja välistävetäjien ansoihin. (Tälläkin on itse asiassa vahva sidos kristilliseen julistuskulttuuriin.)

Aaron Jamesin näkemykset kusipäisyydestäkin korostavat että kusipäät ovat moraalisesti närkästyneitä ja moraalisesti motivoituja. He ovat kenties hyväntahtoisia mutta he eivät ole silti hyviä. James itse asiassa korostaa että tietyt ideologiat kannustavat egoismiin ja nämä suorastaan tukevat kusipäisyyttä. Tälläiset ideologiat itsessään eivät ole välttämättä kusipäisiä. Esimerkiksi hän kuvastaa sitä miten markkinatalouden ideaalit ovat periaatteessa kauniita. Yleinen menestys, se että kaikilla on mahdollisuus yrittää, hyvinvointi, toimiva yhteiskunta. Yleisesti ottaen ihmiset haluavat tämänlaisia asioita ja pitävät niitä hyvinä. Kuitenkin tämä myös ruokkii ihmisten ahneutta, etenkin jos se yhdistetään ajatukseen että "God give me my money". ;
1: Tässä mielessä kristinuskon lähetyskäsky on mielenkiintoinen. Sehän on itsessään monikulttuuirinen ja esimerkiksi nationalistiselle ajattelulle vieras. Se ei lietso kusipäisyyteen ja kusipäisyys on jopa kristinuskon dogmien vastaista. Mutta kuitenkin se rakentaa pohjan sille että kannattaa olla kusipää. Esimerkiksi kun on tutkittu psykopaatteja ja luonnehäiriöisiä on heillä yliedustus kirkollisissa johtotehtävissä. Tämä on mahdollista juuri siksi että valtaosa kristityistä on lammasmaisen ystävällisiä eikä taistele vastaan. Toisaalta kristinuskon lähetyskäsky itsessään on nokan tunkemista. Sosiaalisessa konteksissa neuvojen ja vastaavien antaminen kun liitetään läheisempään ystävyyssuhteeseen tai valtasuhteeseen. Näin ollen esimerkiksi käännyttävä kristitty astuu varpaille jollain tavalla. Joko hän tunkee liian lähelle ja ottaa ystävän paikan vaikka hän ei ole ystävä. Tai sitten hän ottaa valtasuhteen ja on toista parempi, joku joka opettaa ja tietää paremmin. Ja tätä valta-asemaa toinen ei halua ensimmäisenä antaa pois. Se on kenties uskoontulon viimeinen kynnys, mutta tästä on helvetin huono lähteä liikenteeseen. Hyväntahtoisuus ja hyvä intentio kristillisyydessä ajaa kusipääaktioon. Siksi hyväntahtoisista kristityistä niin moni onkin todella kusipäisiä, rasittavia ja ärsyttäviä kohdata. - Itselleni tulee vähän sellainen häpeällinen olo joka syntyy kun peiliin katsoo.

Olenkin tähän liittyen hokenut tylsyyteen asti siitä miten ihmisen sosiaalisuus on jotain jota tulee yksinkertaisesti rajata hyvinkin tarkasti. Monesti tässä on ongelmana liika dikotomisuus. Ihminen nähdään sosiaalisena tai antisosiaalisena. Esimerkiksi kun käsittelin aikaisemmin sitä että ihmiset eivät havaitusti auta hädänalaisia - ensiaputilanteissa on paljon katsojia jotka moraalisesti kauhistelevat ja myötätuntevat. Mutta puutetta on niistä jotka todella auttavat. Tässä vastaan tulee katsojavaikutus, jonka rikkomiseen tarvitaan toisen ihmisen tunteminen. Sinun on rikottava "ihmsienä olemisen" kuilu ja muutettava itsesi kaveriksi. Tai muuten saat mahdollisesti jopa kuolla ilman apua. Syynä ei ole ihmisten hyväntahtoisuuden puute, vaan toiminnan puute. Tämä tiivistänee "sloganiani" "Luotan ihmisten hyväntahtoisuuteen, en heidän hyvyyteensä."
1: Lisäksi osasyynä on Lutherin viestintäteoriaan luottaminen. Lutherista sisäisten tunteiden piilottaminen on manipulointia ja valehtelua. Ja koska tunnemaailmani on kuten klassisessa PSTD -ihmisessä on, eli en luota ihmisiin, on tämä hyvä esilletuoda. Lukija osaa tämän jälkeen, paitsi raivostua siitä miten ärsyttävä kusipää-ääliö olen, myös osaavat laittaa tekstin sille kuuluvaan arvoon. Tai oikeastaan arvottomuuteen.

Kuitenkin usein tämä on juuri jotain aivan muuta. Yhteiskunnan toimimisen (ja nimenomaan tiedetysti käytännössäkin sovelluskelpoisten mallien) tasolla sosiaalisuus kun voidaan jakaa karkeasti ottaen "ryhmähenkeen" ja "yleiseen suvaitsevaisuuteen". "Sotaisat uskonveljet ja. foininkialaiset kauppiaat" -jaottelu kuvastaa tätä eroa karkeasti. Sosiaalisuus voi olla "sisäpiiriä altruistisesti puolustavaa vihollisia vastaan taistelevaa nurkkakuntaisuutta" tai "monikulttuurisuutta ehdoilla". Tässä oleellisena erottimena toimii ihmispsykologia. Olen tässä viitannut etenkin Dunbarin huomioita sosiaalisuudesta. Hän korostaa sosiaalisuudesta ylevintä, ystävyyttä. Ja korostaa että ystävyys onnistuu vain hyvin rajatuissa olosuhteissa. Ihmisen muistikapasiteetti sitoo tietyn määrän ihmisiä yksilöinä. Tätä Dunbarin lukua suuremmat ihmisryhmät pidetään kurissa kontrollilla, kurilla ja kyykyttämisellä ja rajoitteilla. (Kirjoitin näistä vaikeuksista facebookin yhteydessä.) Ystävyysperustainen pohja toimii heimoyhteisöissä ja etenkin jos heimoyhteisöllä on konflikti muiden heimoyhteisöjen kanssa. Mutta sitä suuremmissa kokoonpanoissa on luotettava ihmisten ignorointikykyyn. Ystävällisyyden sijasta on luotettava siihen että ihmiset eivät välitä ja heitä ei kiinnosta. Eli kohtaaminen on sitä että noudatetaan hyviä tapoja ja etikettiä vähän kaavamaisesti, identiteetti on jokin joka näkyy korkeintaan pukeutumisessa eikä siinä että kaduilla käytäisiin vilkasta arvokeskustelua ventovieraiden kanssa. Eikä puututa toisten asioihin. Tämä onkin selityksenä sille miksi kaupunkikulttuuri on niin erilaista kuin maalaiskulttuuri.
1: Ja tämän vuoksi itse koen kaupungin erittäin vapauttavana. Lähinnä siksi että en luota ihmisiin enkä pidä heistä. Tosin olen myös niitä harvoja jotka auttavat muita ja jotka pyrkivät huomaamaan ja tervehtimään aina siivoojia ja talonmiehiä ja vastaavia, jotka usein kokevat ihmisiltä vain ohikatsomista. Ignorointikulttuurin sivutuote on tämä ohikatsonta joka on ikävää. Mutta näitä sivutuotteita on aina, kuten siihen "uskonveljet vs. kauppiaat" -juttuuni kirjoitinkin. Karkeasti ottaen toimivassa yhteiskunnassa tarjolla on aina joko mokuttamista tai kyykyttämistä.

Psykologia opettaa myös sen, että ihmiset eivät muutu. Tämä on oleellista. Sillä usein kun puhutaan hyvyydestä ja pahuudesta, ei puhuta ihmisistä ja asiantiloista vaan asioiden muuttamisesta. Esimerkiksi psykopaattien kohdalla on väärin kohdella heitä keskiverron ihmisen mukaan koska he ovat anomaalisia. Usein rankaisuja mietitään koulutusjärjestelmissä itsereflektiokulmassa. Tämä ei valitettavasti toimi konflikti- ja ongelmatilanteissa lähinnä siksi että opettajat ovat normaaleja tervejärkisiä ja fiksuja ihmisiä. (Eli sellaisia jotka voisi päästää miekkailutunneille oppilaiksi.) Heidän mielenmallinsa ei osu esimerkiksi kiusaajien käsittelyyn. Siksi olenkin usein korostanut sitä että opettaja ei ole poliisi, psykologi tahi martial art instructor. Siksi hän ei voi selvittää tapahtumia, osaa terapoida kiusaajaa tai kiusattua parempaan elämään, eikä osaa antaa kiusatulle väkivaltatilanteesta selviämisen oppeja. Näin ollen opettajalla on varsin vähän kompetenssia ratkoa ongelmaa juuri mitenkään.
1: Ja siksi asia pitäisi tehdä aina poliisiasiaksi. Sen sijaan että neuvoisi kiusatuille että "kävelkää pois". Koska jos he olisivat joskus kokeillut sitä miten "kävellään pois" muutaman kiusaajan piiristä jossa ihmiset roikkuvat kaulassasi ja reuhtovat sinua raajoistasi ja tunkevat sinua oven ja seinän väliin, he huomaisivat että tämä on toivoton ohje jolla voi lähinnä muuttaa itsensä jauhelihaksi.

Monenlaisia asioita ihmisen perusluonteesta ja sosiaalisuudesta joutuu miettimään. Olipa kyse sitten tarinankerronnan tulkitsemisesta, tai vaikkapa siitä että minkälaiset rangaistukset ovat yhteiskunnan tavoitteiden kannalta käytännöllisiä. Oma nyrkkisääntöni on se, että "Tuomo paha, olen sinun turmeltunut dissosiatiivinen arkijärkesi - ja nyt keskustelet itsesi kanssa vähän kuin hallusinaatiolle juttelisit, mikä olisi psykoottista jos se olisi muuta kuin blogitekstin väripilkotus. Kerron sinulle että ihmiset ovat hyväntahtoisia, eivät hyviä. Kaiken kaikkiaan heiltä ei pidä odottaa mitään, paitsi vaikeuksia. Muista kuitenkin että varovaisuudesta huolimatta tuottavat sinulle yllätyksiä. Ja koska olet hyvin varautunut ne ovat iloisia yllätyksiä. Älä ota niitä koskaan itsestäänselvyytenä tai jonain jota piti odottaa velvollisuutena tai ihmisen hyvyystilana. Nauti näistä anomalioista, niitä kannattikin odottaa." Ihmisiä kannattaa käsitellä antisankareina. Ei sankareina tai antagonisteina. Sillä sankareita ja antagonisteja ei käytännössä ole. Ainut johon voi luottaa on oma itse. Kaikki muu on plussaa. Ja nimenomaan plussaa, koska kyyninen optimisti ei pety. Hän on vain tyytyväinen siihen vähäänkin mitä saa. Se ei ole paljon. Mutta se on jotain.