Miksi kukaan ei kärsi tekemistään vääristä dikotomioista?

Väärä dikotomia löytyy hyvin yleisesti erilaisista virhepäätelmien listoista. Tähän on ymmärrettäviä syitä. Mutta ne ovat kuitenkin hyvin omalla tavallaan virheellisiä. Lähestyn tätä tällä kirjoituksella hitusen. Esimerkiksi jos otamme esimerkin jota on tuoreesti minun nähteni pidetty vääränä dikotomiana;

"Otamme tänne maahanmuuttajia ja järjestämme heille asuintiloja vaikka meillä on maassa omiakin asunnottomia."

Otetaan tilanne jossa on ikään kuin pakko valita joko kotimaiset työttömät tai muut. Miksi tilanne olisi "joko-tai". Moni pitää ajatusta virheellisenä siksi että pitää johtopäätöstä vääränä. Joku toinen voi korostaa, että päättely on uskottava. Ja pitää tätä selvänä siksi että väitetty seuraus on uskottava, olisi syytöksen oltava väärä.

Ensimmäinen ja tärkein huomio on siinä että on vaikeaa nähdä miten esitetty edes on virhepäätelmä. Se on enemmänkin statement. Ei ole mitään päättelyketjua jonka lopputulos tuo olisi. Mitään esitettyä lähtökohtaa ei ole. Lopputulos on enemmän premissiä muistuttava vakaumus kuin argumentti. Ilman päättelyä ei voi edes olla virhepäätelmä.

Voidaan kuitenkin kaivaa esiin implisiittisiä ajatuksia joiden kautta päätelmä voidaan ohjata niin että väitös todellakin on johtopäätös eikä ilmassa killuva perusteeton mielipide (joka sellaisenaan on tosi tai epätosi mutta ei sisällä argumentaatiota jonka mukaan tilanne painottuisi johonkin suuntaan). Voimme nähdä että tilanne on että joku on päätellyt että on kaksi vaihtoehtoa ja toisen valitseminen on toisen hylkääminen. Siksi voidaan periaatteessa ajatella että päättelyketju olisi muotoa:

P1: A ≢ B (eksklusiivinen disjunktio, joko A tai B mutta ei molemmat)
P2: A (Valitaan A)
J: ¬B (Siis ei-B)

Päättely siis sanoo että A ja B ovat olemassaolevat vaihtoehdot joista toinen mutta vain toinen toteutuu, ja koska A valitaan niin B:stä luovutaan. Tämä on yksinkertainen disjunktiivisen syllogismin kuvaus. Päätelmä on klassista deduktiota. Ja oikeaoppinen. Premisseistä seuraa johtopäätös. Päätelmä on nimenomaan validi. Kyseessä on eliminatiivinen päättely joka voidaan tehdä logiikan kannalta ehyesti.

Ja tästä itse asiassa onkin käytännössä aina kyse väärän dikotomian kohdalla. Virhe on enemmänkin siinä että ollaan erimielisiä premisseistä. Tässä tapauksessa kiistaa on enemmänkin premissin 1 pätevyydestä ; Ne jotka luottavat premissiin 1 ajattelevat että budjetti on nollasummapeliluonteinen siksi että se on äärellinen. Ne taas jotka ajattelevat että premissi on virheellinen voivat kiinnittää huomiota siihen että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi budjettia voitaisiin ohjata poispäin kaikesta sosiaalihuollosta esimerkiksi leikkaamalla. Tällöin voitaisiin luoda ilmapiiri jossa valtio - vaikka säästöjen nimissä - voisi leikata sekä maahanmuuttajilta että kotimaan köyhiltä ja ohjata tätä vaikka kilpailukyvyn edistämiseen niillä keinoilla että on insentiivi ryhtyä mahtavan rikkaaksi jolla on käytössään paljon suomalaista halpatyövoimaa.

Väärää dikotomiaa onkin lähestyttävä kiinnostavalla tavalla ; Voidaan esimerkiksi huomata että päättely jossa väitetään että (on niin että) joko 1+1=3 tai 1+1=5 (ja on niin, että) 1+1 ei ole ainakaan 5 (joten) 1+1=3. Virhe ei ole päätelmän rakenteessa vaan siinä että kohta "joko 1+1=3 tai 1+1=5" on epätosi premissi. Voidaankin sanoa että väärä dikotomia on sitä että niissä on virheellinen oletus jossa vastakohdat (logical contraries) olisivat ristiriidassa (logical contradictories).

Erot eivät sinänsä merkitse koska huono päättely on huonoa päättelyä. On kuitenkin syytä tiedostaa että ihminen voi päätellä huonosti monella eri tavalla. Se että joku ottaa väärän premissin ei ole tekemässä logiikkaa koskevaa päättelyvirhettä. Validissa päätelmässä premisseistä seuraa johtopäätös. Valitettavasti jos premissit ovat vääriä seuraa garbage in-garbage out-ilmiö. Joku kohteliaampi voisi korostaa että "argument is valid but unsound".

Tämä rakenne on tietenkin siitä kiinnostava, että koska väärä dilemma ei ole logiikan rakennetta koskeva argumentti, sitä vastaan on vaikeampi tarttua. Jos premisseistä ei seuraa johtopäätöstä on helppoa luoda vastaesimerkkejä jotka korostavat sitä että vaikka premissit olisivat tosia niiden kanssa ristiriidattomasti voitaisiin päätellä hyvinkin erilaisia asioita. (Tosin moni ei oikeasti ymmärrä edes tätä tasoa. Heille johtopäätöksen uskottavuus ja premissien uskottavuus tarkoittaa sitä että jälkimmäisen olisi seurattava edellisistä. Mutta en tartu tähän enempää tässä tällä kertaa.)

Kenties siksi onkin asiallista tunnistaa että päättelyvirheitä on monenlaisia. Ne voidaan laittaa luokkiin jotka ovat ovat osittain päällekäisiä mutta karkeasti ottaen "kuitenkin eri asioita". Ja synnyttää näin vaikka seuraava kolmikanta.
1: Formaaleja päättelyvirheitä (structural error/formal fallacy) joissa premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Esimerkiksi jos päätelmäketjussa on ristiriita, kontradiktio tai siinä on jokin non sequitur -rakenne.
2: Päättelyvirheitä jotka eivät kanna (means-end error) koska päätelmä ei saavuta perusteluvoimaa, se vetoaa mutta ei argumentoi. Jolloin se noudattaa esimerkiksi petitio principii tai ignoratio elenchi -rakennetta.
3: Päätelmä on jotenkin epäreilu (end error) jolloin argumentti voi olla ad hominem -pohjainen tai edustaa tässä tekstissä keskityttyä väärää dikotomiaa.

Väärä dikotomia -etenkin jos se ilmaistaan muodossa "false dilemma" - vaikuttaa logiikkakeskeiseltä ja on nimenä vakuuttava uhkaus. Kuitenkin kun sellaisen tekee, on ikään kuin helppoa katsoa että oma päättely on ehyttä. Ja tätä kautta voidaan huomata että kritiikki nojautuu "epäreiluuteen" tai vastaaviin jotka vaikuttavat perustaltaan enemmän eettis-maailmankuvallisilta vastustuksilta kuin tosiasialliselta kunnon kritiikiltä. (Tämä on hyvin vahvasti mukana myös "No True Scotsman" -argumenttivirheilyissä noin yleensäkin. Se kun on tavallaan "ad hominem korjauksin jotka ottavat vankkoja askelia väärän dikotomian suuntaan").

Haasteena onkin se, että premissi on virhe joten päätelmä ei kanna. Ja tämä vaatii kontekstista riippuvaa tarkastelua. Täytyy katsoa minkä informaation valossa premissit pätevät ja eivät päde. Ja tämä siirtää huomion sellaisiin kulmiin joiden kohdalla syntyy tilanne jossa voidaan oikeastaan sanoa että väärä dikotomia on argumenttivirhelistoilla osittain siksi että sitä käytetään paljon. Ja sitä on helppoa käyttää koska siitä kiinnijääminen on hyvin vaikeaa ja vaatii vastapuolelta toimia jotka vaikuttavat pelkästään maailmankuvallisilta.

Pieni ajatus ; Algoritmihuoneesta ja sen kriittisyyden tasoista

Wesley Elsberry kirjoitti "Algorithm room" -ajatuskokeen koettelemaa William Dembskin näkemystä Intelligent Designin luonteesta. ID -linjamassa on nähty että Suunnittelijan persoonasta, luomistavasta ja intentioista ei tarvitse tietää mitään. Riittää että eliminoidaan sattuma ja lainomaisuus ja vastaavat "naturalistiset hypoteesit".

Elsberryn haasteena on tila johon syötetään materiaalia ja josta tulee ulos vastauksia. Dembskin pitäisi sitten kyetä tunnistamaan mikä niistä heijastaa designiä ja missä vastaus on koneen tuottama.

Kiinnostavinta on kenties se, että ajatuskoe on hyvin läheistä sukua John Searlen kiinalaiselle huoneelle. Eli mielenfilsofian ajatuskokeiden klassikolle. Searlen näkemys oli että se, että huoneen teko imitoi ihmistä ei tarkoita että se olisi tietoinen tai intentionaalinen tai suunniteltu.

Koska ID:n perusviestinä on että design eroaa eidesignistä essentiaalisesti - koska vain silloin ei tarvitse tietää "Kuka, miten, minkä vuoksi" - on ajatuskokeen seuraus se, että jos ongelman ratkaisee niin olisi ikään kuin pakko olla erimielinen Searlen kiinalaisen huoneen sisältämän pääargumentin kanssa. Jos jokin näyttää älylliseltä se on älyllistä. Eli olisi jokin tunnistettava ero generoidun ja älyllisesti kehitetyn vastauksen välillä. Tämän tunnustaminen taas on monille ID -läisille häiritsevää koska he korostavat että mekanistinen maailmankuva on ikävä ja miten he eivät ole "vain kemiaa". Ja tässä yhteydessä he ovat mielellään ja usein käyttäneet argumentteja Searleasta Thomas Nageliin. Ja näitä rinnastuksia on tehty osoituksena naturalismin onttoudesta.

Periaatteessa tämä voidaan toki kiertää sillä millä aina. "Algoritmihuone" on tehty joten vastaus näyttää designiltä koska huoneen rakentaja on salakuljettanut CSI -informaatiota algoritmihuoneen rakenteisiin.
1: Tässä kuitenkin pakotetaan tunnustamaan sellainen seikka että kenties ihmisen tuottanut prosessi ei olekaan tietoinen, jolloin huomiota olisi ikään kuin pakko siirtää poispäin siitä että ID:lle olisi tärkeää tuijottaa sellaisia piirteitä joita evoluutio ei voi tuottaa. Huomio siirtyisi tällöin enemmän antrooppisen periaatteen kaltaisiin hienosäätökysymyksiin kuin evoluution kykyjen tutkimiseen.
2: Samalla ihmisen tietoisuuskin voi sisältää Jumalan salakuljettamaa CSI -informaatiota jonka seurauksena meillä ei välttämättä olisi sielua. Tämä antaa monelle ID -läiselle epämiellyttävää tilaa sille että "olemme vain kemiaa".

Tätä kautta voidaankin huomata että Elsberryn argumentti on vain pinnallisesti filosofista ID -kritiikkiä. Se on jotain jonka ongelmat voidaan kiertää ID:n perusitsesuojauskäsienheilutteluilla. Sellaisilla jotka ovat olleet kliseitä jo silloin kuin Elsberry on ajatuskokeensa kirjoittanut. Kritiikki onkin syvemmillään eksistentiaalista. Se iskee ID -filosofian sijasta siihen mikä on ID:läisten oikea maailmankuva. Jossa on mukana sellaisia asenteita ja kannanottoja joista ID filosofiana periaatteessa irtautuu. (Kognitiivisessa uskontotieteessä erotetaankin ideologiatason teologinen korrektius käytännön asenteista joita uskovaiset uskontoonsa liittävät. Ihan siksi että niillä on varsin löyhä suhde toisiinsa, usein teologinen korrektius on käytössä after the fact, asenteiden ja toimintojen rationalisoinnin muodossa.) Ja tämä on sen ikävin seuraus. Ongelma on ikään kuin pakko paikata koska muuten tulisi tunnustaa että ID ei ole järkevä filosofia. Ja kun tämän ratkaisun tuottaa se tuo väistämättä takaovesta sellaista materiaalia joka ahdistaa suurinta osaa opin seuraajista.

Miksi suunnittelua ei etsitä eliöistä?

Juha Leinivaara kuvasi blogissaan ID -aiheesta tohtoroineen väitöstilaisuutta. Kojosen kannanotto tiettyyn yhteen asiaan on jotain jota halusin sitten nostaa esille tarkemmin. "Väitöstilaisuudessa Kojosen opponentti tiedusteli tällaisten tutkimusten perään. Behen IC-argumentti ja Dembskin Complex Specified Information mainittiin. Hän ei ollut onnistunut löytämään näiden ID-työkalujen käyttöä tieteellisissä julkaisuissa. Kojonen vastasi sen johtuvan siitä etteivät biologit usko elämän olevan suunniteltua. Varmasti pätevä selitys ID-tutkimusten puutteelle, mutta toisaalta IDeisteillä on ne omat pro-ID julkaisut (esim. BIO-Complexity ja Evolutionary Informatics Lab). Ongelma säilyy tästäkin huolimatta: kukaan ei näyttäisi soveltavan IDeistien työkaluja biologiassa. Väittäisin sen johtuvan siitä, etteivät ne toimi älyn havaitsemisessa."

Olen tässä asiassa varsin tiettyä mieltä. Jos mietitään ID:n designin päättelyn menetelmiä, vastaan syntyy varsin helposti erikoisia tilanteita. Otetaan esimerkiksi CSI -informaatio. William Dembski, informaatiotieteen Paris Hilton, kuvaa itse tätä aivan itse kehittämäänsä ja nimeämäänsä konseptia esimerkiksi sellaisessa neronleimauksessa kuin "Specification: The Pattern That Signifies Intelligence". (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Sen ytimessä on juuri älysuunnittelun huomaaminen. Jos katsomme Dembskin spesifikaatiota vaikka sivuilta 9-12 voimme huomata että se viittaa matalaan Kolmogorov -kompleksisuuteen. Tämä täsmennys on tärkeää koska ollakseen suunniteltua täytyy kohteen olla kompleksia ja spesifiä. Ja jos se ei täytä spesifikaatiota se voi olla kompleksia mutta ei spesifiä. "It’s this combination of pattern- simplicity (i.e., easy description of pattern) and event-complexity (i.e., difficulty of reproducing  the corresponding event by chance) that makes the pattern exhibited by ( ψR) - but not (R) - a specification."

Dembskin esimerkit ovat tässä muutenkin kuvaavia. Hän on selityssuodattimessaan kuvannut sitä, miten hyvin säännönmukaiset ja toisteiset pätkät ovat spesifejä. Dembskin lempilapsi tässä on ollut Caputo-case. Tämä viittaa 1985 tapahtuneeseen Nicholas Caputon suhmurointiin. Hänet tuotiin oikeuteen koska hän oli manipuloinut poliittista vallanjakoa. Caputo kiisti huijanneensa mutta koska kukaan ei valvonut hänen prosessiaan, oli hänen syyllisyytensä arvioitu epäsuorasti todennäköisyysmatematiikalla. Jos voiton suhteet ovat fifti-fifti, niin miten ihmeessä demokraatit voittivat 40 kertaa 41. Liian monta kertaa tapahtunut tietty tulos vihjasi siitä että arpaa ei oltu heitetty vaan tulos oli peukaloitu. Caputo -casea on käytetty monessa paikassa mutta kenties helpoiten siihen voi tutustua lukemalla Dembskin "The Explanatory Filter:A three-part filter for understanding how to separate and identify cause from intelligent design" (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Jos teemme kolikonheitosta sarjan jossa kruuna on 1 ja klaava 2, on "11111101111111111111111111111111111111111" spesifi ja siis mahdollisesti suunniteltu. ID -kielenkäytöllä sattuma eliminoidaan selityksenä. Tätä ideaa ei selvästi ole muutenkaan hylätty. Dembskin esitelmästä saa aivan selvästi napattua lausuman "Well, it turned out what was crucial for detecting design was this what I called Specified Complexity, that you have a pattern, where the pattern signifies an event of low probability, and yet the pattern itself is easily described, so it’s specified, but also low probability. And I ended up calling it Specified Complexity"
1: Mitä on enemmän kuin hieman hauskaa hieroa monien kreationistien naamaan, sillä moni heistä väittää toisaalla että mutaatiot eivät voi tuottaa informaatiota koska jos geeni kahdentuu, ei synny uutta informaatiota. Tuossahan on informaatiopätkä "1" jota on kopioitu moneen kertaan. Ja jos kahdentaminen ei tuota informaatiota, ei tuossa voi olla lisää informaatiota. Mutta tämä on nyt tämän jatkon kannalta irrelevanttia. Kunhan itsekseni huvitun.

Toisaalla sitten voidaan kaivaa ID -nero Stephen Meyer jonka tuotos "in Evidence for Design in Physics and Biology: From the Origin of the Universe to the Origin of Life" esittää aivan suoraan seuraavaa "Complex sequences exhibit an irregular and improbable arrangement that defies expression by a simple formula or algorithm. A specification, on the other hand, is a match or correspondence between an event or object and an independently given pattern or set of functional requirements." Tämä viittaa nimenomaan ja by definition pieneen pakattavuuteen eli siihen että Kolmogorov-kompleksisuus onkin korkea. Ja sen olisi oltava by definition korkea.

Peruspuolustus tähän ongelmaan on se, että CSI -informaatiossa on sekä spesifi että kompleksi osuus. Ongelmana vain näyttää olevankin se, että CSI -informaation kompleksi on määritelmällisessä ristiriidassa sen spesifin kanssa. (Mikä itse asiassa sopii siihen ajatukseen että tosiasiassa ei ole mitään CSI -informaatiota vaan kaikki on sattumaa ja lainomaisuutta.) Astetta sivistuneempi ID -counteri aiheeseen on kuitenkin se, että ID -läiset korostavat että "Shannon Complexity" viittaa Shannonin entropiaan, ja että tätä ei käytetä kun älysuunnittelua etsitään. Että yleensä kompleksisuutta arvioidaan tapahtumatodennäköisyyteen. Ja että tässä katsotaan mahdollisia "maallisia selitysmalleja" ja niiden todennäköisyyksiä. Kompleksisuus olisi vain logaritmilaskentaa tästä todennäköisyydestä. Että Shannonin entropiaa voitaisiin käyttää vain hyvin spesifeissä tilanteissa, kuten Caputo -casessa. Siis tilanteesta jossa tiedetään että syntyteoria on jotain jossa osien järjestäytymiset olisivat yhtä todennäköisiä. (Oma kannanottoni tähän sofistikoituneempaan malliin on jo kirjoitettuna.)

Mitä tuo tarkoittaa?

Ylläolevaa katsoen on helppoa huomata että Design -suunnittelua ei tehdä millään yhdellä mittarilla. Idean taakse tiivistyy enemmänkin jotain josta on vaikeaa sanoa mitä se on. Karkeasti ottaen vaihtoehdot ovat seuraavat:
1: Kyseessä on oikea Design -teoria, joka on laaja. Siinä on keskenään ristiriitaisia osia. Eli teoria on kokonaisuutena rikki ja perseestä ja epälooginen.
2: Ei oikeasti ole mitään Design -teoriaa vaan peruskäsitteiden taakse on koottu enemmänkin hajanainen kokoelma jonkinlaisia intuitiopumppuja. Näitä tunnistusmetodeja ei suostuta kieltämään vaan niitä kaikkia halutaan tukea. Ja lopputuloksena on se, että se, mitä työkalua käytetään riippuu siitä mitä intuitio ensin sanoo suunnitelluksi. Kun tämä lopputulos on sitten päätetty (joko tietoisesti tai esitietoisesti, luultavasti tietoisesti) voidaan hajanaisesta työkalupakista valita aina sopiva menetelmä. Se joka antaa halutun tuloksen. Juuri se että tarjolla on keskenään ristiriitaisia työkaluja takaa sen että sopiva tulos saadaan aina ja jokaiseen tarpeellisentuntuisen tilanteeseen löydetään aina siihen sopiva päättelytyökalu ; Kun viittauksissa on Kolmogoriv -kompleksisuutta, Shannonin entropiaa ja Shannonin yllättyneisyyttä, on enemmän kuin luultavaa että jokin näistä osuu kohdalle.
     2.1: Bonuksena on se, että taustahypoteeseja tutkiessa ei usein olekaan tehty mitään asiallista ehdotonta todennäköisyyslaskentaa. Usein sen takia että todennäköisyyttä ei voida arvioida. Näin ollen se mikä jää käteen on se, että heitetään hatusta mitä tahansa todennäköisyysarvioita ja muutetaan tämä tieteellisen näköiseksi silmänkääntötempulla jossa todennäköisyys muutetaan biteiksi logaritmikaavalla. Joka tietysti onnistuu koska se on vain toinen tapa sanoa sama asia. (1/100 on 1% so math there.)

ID joko on ristiriitainen tai ei teoria. Sen soveltaminen on enemmän sitä että ensin täytyy olla intuition antama selvä käsitys siitä mitä lopputulosta haetaan. Ja usein todennäköisyysarviotkin täytyy heittää hatusta tukemaan tätä koska argumentatiivisesti hienostuneemmat ja ei epäloogisiksi havaitut menetelmät ovat niin hienoja että niiden vaatimia syntyepätodennäköisyyslukuja ei voida useinkaan selvittää koska maailma ei ole mikään ajatuskoe. Tämä selittää sen miksi edes ID -laitoksissa ei tätä älytunnistusta käytetä. Ja miksi esimerkiksi Kojonen itse ei laskeskele sujuvasti kuinka monta bittiä CSI -informaatiota on luritettuna alkeelliseksi kivikirveeksi epäillyssä kivensirussa, biteiksi muutetussa kuvassa jossa voi olla DNA tai televisiovastaanottimeen tullutta kohinaa tai missä tahansa muussa asiassa. ID -myönteisen Kojosen syynä tuskin on se, että hän ei usko että sitä löytyisi.

Eliminointiharhat ; Järkeä pienellä vasaralla pieniin päihin

"half a bee, philosophically
must, ipso facto, half not be.
but half the bee has got to be
vis a vis, its entity. d’you see?"
(unkuri, lainaa "Monty Pythoneita" "matkan filosofisessa annissa")

Ihmiset osaavat jossain asioissa yllättää. Esimerkiksi agnostismin kohdalla vain hyvin harva uskoo että agnostismi tarkoittaa sitä että uskotaan että Jumala olisi puoliksi olemassa. (Itselleni on tullut tämänlainen vastaan vain kerran, enkä ole varma oliko tämäkin trollaus.) Tällöin ymmärretään, että agnostismi on epistemologista. Että ontologisesti Jumala joko on tai ei ole. (Uskomuksistamme riippumatta.) Epävarmuus ymmärretään oleellisen tärkeäksi. (Ja osasta tämä halveksii uskonkysymystä. Että ei sitä kukaan tiedä että pitäisi vain heittää emootiot peliin ja rakentaa tästä vakaumus.) Tässä kohden moni ymmärtää että olisi vakava kategoriavirhe esittää että agnostikot uskoisivat että Jumala on puoliksi olemassa. Eli he tiedostavat että ontologian ja epistemologian välillä on jonkinlainen eroavaisuus. Ja että tämän eron tiedostaminen ei ole kovin vaikeaa. Joten sen ohittaminen kertoo että jutut ei ole hirveän fiksuja.

Usein kuitenkin ontologia ja epistemologia sotkeutuvat toisiinsa. Ja sotkuja tekevät aivan tavalliset järkevät ihmiset. Ja tällöin syntyy omituisuuksia jotka ovat arkijärjelle vieraita. Mutta joissa tämä on lähinnä ongelma arkijärjelle. Loppu on varattu tälle omituisuudelle.

Hämmentävää ; Eliminointi ja epistemologia.

Jos otetaan vaikkapa Monty Hallin ongelma. Siinä aluksi on kolme ovea, joista yhden takana on hieno palkintoauto ja kahden takana on vuohi. (En kyllä ymmärrä miksi vuohi ei olisi haluttava bääpalkinto. Mutta tässä ajatuskokeessa juuri näin on.) Ensin valitset oven sokkona. Ja tämän jälkeen sinulle avataan yksi ovi. Sinulle ei tässä vaiheessa avata  mitä tahansa ovea, vaan sellainen jonka takana on vuohi. (Koska pelissä on kaksi vuohta, on sellainen ovi aina olemassa.) Tämän jälkeen sinulta kysytään haluatko vaihtaa ovea. Tämänlaisissa tilanteissa vaihtaminen on kannattavaa. Sillä oven avaaminen muuttaa sitä mitä tiedämme maailmasta. Toki valitsemasi oven takana todellisuus pysyy muuttumattomana sellaisena kuin aina ennenkin.

Siksi jos pysyt valitsemassasi ovessa, on 1/3 mahdollisuus että sen takana on auto. Mutta jos vaihdat ovea, niin sen takana 1/2 mahdollisuus autoon. Eli vaihtamalla todennäköisyydet voittaa kasvavat. Tämä on jotain joka on arkijärjellä yllättävän vaikea ymmärtää. Moni ajattelee vain että valinnan jälkeen on kaksi ovea, joten se on joka tapauksessa fifti-fifti. Kun ovi on aluksi valittu sattumalta kuitenkin. (Ja lisäksi jos vaihtaa ja sen takana on palkinto, niin se ärsyttää todella paljon. Tämä tunne on minullakin miltei vahvempi kuin tilastomatemaattinen etu jonka tiedän olemassaolevaksi.)

Mutta vielä vaikeammaksi asia menee jos tilanne muutetaan. Monty Hallin ongelmasta on tehty sovellusversio, ns kolmen vangin ongelma ("Three Prisoners Problem"). Ja vaikka osaakin ovien avaamisen ja vuoheilun tuloksen, on hyvin vaikeaa osata vain soveltaa tässä oppimaansa. ; Teen tästä oman kuvailevan ja version.

Jos esitetään tarina jossa sinä olet kahden kaverisi kanssa liikekannalla Kaardemumman yössä. Mutta kaikki kansa ei olekaan pötköllään ja paha vaatturi kaappaa teidät. Teidät vangitaan ja teille kerrotaan että Paha vaatturi syyllisistä pienin erin tekee berberin. Ja että tähän toimeen vaaditaan vain kaksi vankia. Että joku pääsee vapaaksi. Kaikkien kolmen annetaan viettää yö kopissa hiljaa hiljaa hiipien. He eivät saa tietää mitään itsestään. Mutta sen sijaan he voivat vanginvartijalta kysyä tietoa muista vangituista. Vanginvartija ei tietenkään suoraan voi kertoa kuka vapautuu. Sen sijaan hän voi kertoa suoraan toisen teloitettavista.

Ja jos olet seurannut Monty Hallin ongelmaa loppuun asti, tajuat että tässä pelissä ei voi vaihtaa ovea. Kysymys onkin siitä, että "haluatko tietää"? Ontologisesti ajatellen ihminen helposti ajattelee että tieto on hyvä. ; Lisäksi jos vartija tulee vain ja sanoo samalla informoimisperiaatteella, että "Kuules, en kerro sinulle omasta kohtalostasi, mutta tuo kaverisi Jesper teloitetaan huomenna" olemme peräti iloisia - tai siis emme iloisia koska Jesper on meille kaikille rakas, mutta helpottuneita - tästä tiedosta koska koemme että 1/3 hengissäselviämismahdollisuutemme muuttuisi 1/2. Eli tieto lisäisi hengissäselviämismahdollisuuksiamme suuresti. Yhtä paljon kuin oven vaihtaminen helpottaa alkuperäisessä Monty hallin vuohiongelmassa. Mutta ei. Tilanne ei ole näin ruusuinen.

Kuitenkin tosiasiassa tieto ei muuta ontologista tasoa. Oma selviytyminen on yhtä todennäköistä kuin ennen tietoakin. Mutta sen sijaan tiedät että teloituksesta selviävä kaverisi mahdollisuudet selvitä ovat epistemologisesti katsoen kannaltasi paremmat sen jälkeen kun olet saanut tiedon kuin ennen sitä. ; Tämä tarkoittaa sitä että vankina et saa mitään lisätietoa omasta kohtalostasi (juuri siksi että tuomittiin sinut tai ei, niin tarjolla on joku joka et ole sinä ja joka tuomitaan.) Sen sijaan tieto luo turvallisuutta sille toiselle joka jää henkiin. Joten tämän mahdollisuudet selvitä ovat tietojesi mukaan paremmat kuin omasi. Tämän ajatuksen kanssa ei ole miellyttävää valvoa, kun tietää että seuraavana päivänä "se on jompi kumpi, joko minä tai tuo toinen. (Tuo toinen jonka hengissäselviämisprosentti on parempi kuin minun.) Tietäen, että aamulla se paha vaatturi hakkaa pienellä vasaralla pieniä reikiä pieniin päihin. Vaikka tosiasiassa jokaisen kohtalo on päätetty eikä se muutu prosessissa, niin todennäköisyydet sille mitä tapahtuu muuttuvat oleellisesti. "Tieto on ennuste".

Takaisin teologiaan.

Tämä päivä -blogissa oli kannanotto fine-tuningiin ja luomiseen liittyen. Antrooppinen periaate onkin usein esitetty teologisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Etenkin erilaiset deismin muodot ovat olleet siitä vakuuttuneita. Sen ideana on se, että maailmankaikkeus on sellainen että ihmiset tulevat siinä hyvin toimeen. Näin universumin ajatellaan olevan Luotu. Tämä Päivä -blogin argumentti on mielenkiintoinen. Hän näkee että tosiasiassa hienosäätöargumentti on luomistodistusta vastaan. Perustana on se, että "kaikkivoipa jumala ei tarvitse hienosäädettyä maailmankaikkeutta." ... "kaikkivoipa luoja voisi luoda millaisen tahansa maailmankaikkeuden ja mahdollistaa siellä millaisen tahansa elämän selviämisen. Kaikkivoivan olennon ei tarvitsisi hienosäätää maailmankaikkeutta kenellekään, sillä kaikkivoipuus mahdollistaa maailmankaikkeuden jossa elämä ei ole mahdollista, mutta elämä olisi olemassa siitäkin huolimatta." Esityksessä kiinnostavaa on se, että usein ihmiset ikään kuin intuitiivisesti näkevät yhteyden hienosäädön ja teismin välille. Näin ei kuitenkaan ole.

En kuitenkaan ole kovin vakuuttunut esitetystä argumentista. Sillä jos asiaa tarkastellaan "kaikkivaltias" -käsitteen kautta, voitaisiin samaa prosessia tehdä muutoinkin. Voitaisiin vaikka ottaa "Aukkojen jumala" -henkinen argumentti. Siinä korostetaan juuri sitä koska luonto on niin elämää vastaan, niin sen täytyy olla ihme. Että luonto ei voi selittää asian ilmestymistä joten sen täytyy olla yliluonnollisen tai muuten vain älykkään valmistama. Näin esimerkiksi elämän synnyn epätodennäköisyys on monista suoraan todiste Jumalan olemassaolosta. Jos tämän argumentin kohdalla esittää että "Kaikkivaltiaan ei tarvitse tehdä ihmeitä vaan hän voisi luoda hienosäädetyn universumin" niin sanotaan totuus. Mutta joka paljastaa että miten oikein minkäänlainen Jumala ei kelpaisi.

Hienosäätö perustuu siihen että luonnonlait tekevät jotain todennäköisesti. Ja aukkojen Jumala -selitysaukkoon Jumalaa sovittavat taas siihen että se tapahtuu epätodennäköisesti. Siis "tavallaan Aukkojen Jumala -argumenttia vaatiessaan" "Tämän päivän" blogisti huomaa sen mitä Jumalan ystävä huomaa silloin kun hienosäätöargumentit kaatuvat, niin uskovainen pitää tätä todisteena Jumalasta, luonnolait ylittävästä väliintulosta. Ja sitten jos kaikki Aukkojen Jumala -argumentit kaatuvat niin sitä parempi hienosäädölle.
1: Täysin vaihtoehtoisia hienosäätöargumentti ja aukkojen Jumala eivät ole. Koska universumin synty on mysteeri ja erilaisilla universumeilla spekuloidaan, nämä ajatukset lyövät kättä universumin syntypisteessä. Tällä detaljilla ei kuitenkaan ole väliä jatkoargumentin kannalta

Ja tämän jälkeen tapahtuu kaikkea oleellista. Kun tästä lähtee kelaamaan asiaa taaksepäin, voikin huomata miten jumalaselitykset muodostavat erikoisen kokonaiskuvan. Se tulee suoraan vastaan siinä mitä havainnoin Intelligent Design -kirjallisuudessa aiemmin Meyerin tuotannossa. Ne muodostavat jännittävän kokonaisuuden, jossa eri luomistodisteet syövät toisiaan. Lopputulos muodostaakin Jumalatodistuksen sijaan argumenttiverkoston, jossa oli mikä tahansa tilanne ja tosiasiakombinaatio, niin siihen sovitetaan jonkinlainen Luoja. Eli luomistodistamisen sijaan oltiin luotu saivartelumylly jossa oli jo päätetty että maailma on Luotu ja sitten vain yritetään kertoa miten tämä oli tapahtunut. Näin tekee jokainen joka selittää vaikkapa siitä että "Jumala ei ole ristiriidassa kvanttifysiikan kanssa". ~ Tämänlaiset presuppositionistiset logiikat nojaavat "mahdollisuuteen". Ja niissä on usein takana varsin keinotekoista todennäköisyyspeliä. Kuten vaikkapa sillä tavalla miten Swinburne hoiti asioita Bayesin kaavalla.

Mutta jos lähdetään voi ollasta ja palataan siihen ajatteluun mitä epistemologiassa tulee vastaan. Voimme ottaa esille toisenlaisen näkökulman. Voimme ajatella että teismi ja ateismi ovat tutkimusohjelmia joilla selitetään ihmisen olemassaoloa. Mitä voisimme päätellä siitä että todellisuus olisi hienosäädetty? Eli maailma olisi luonnonlaeiltaan juuri sellainen että elämä olisi mahdollista.
1: Teismin kannalta tämä ei ole välttämätöntä. Kuten on tullut demonstroiduksi.
2: Ateismin kannalta tämä on välttämätöntä. Jos elämä on luonnonlakeja vastaan, se ei voi syntyä luonnollisesti. Toisin sanoen ateismi vaatii sitä että universumi on (vähintään alkunsa jälkeen) sellainen että se voi tuottaa elämää. Jos universumi ei ole tämänlainen, ateismi falsifioituu.

Jos nyt oletamme, kuten monet uskovaiset teistit tekevätkin, että universumi on hienosäätynyt. Niin mitä tämä tieto kertoo Jumalasta? Se ei kerro tästä mitään. Jumalan todennäköisyys on tämän tiedon jälkeen sama kuin ennen tätä tietoa. Se ei kumoudu, eli se on mahdollinen. Ateismin kannalta oma tutkimusohjelma saa vahvistusta, eli se onkin todennäköisempi kuin ennen. Tämä voi vaikuttaa epäintuitiiviselta, sillä helposti ihminen ajattelee "eteenpäin". Että Jumalan idea sopii havaintoihin. (Eli hienosäätö olisi jumalatodistus.) Mutta tutkimusohjelmassa jossa on mukana teoriassa falsifioituvissa olevia teorioita, tulee tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä mitatan "taaksepäin". Ja näin ateismi vahvistuu hienosäädöstä kun teismi taas ei hetkahdakaan. Epäintuitiivisuus johtuu samantapaisista elementeistä kuin esittelemässäni kolmen vangin ongelmassa.

Premissisetti ja eliminointi

Alkusyyargumentaatiossa on yhtenä suosittuna, ja viime vuosina muodikasta, tukea Kalam -argumenttia. Tätä argumenttia voidaan lähestyä monella tavalla. Mutta viime aikoina keskustelussa ollaan keskitytty siihen että aihetta lähestytään argumenttia itseään hieman laajemmalla premissisetillä.

Voimme ottaa seuraavan luettelonomaisen listauksen joka täydentää argumenttia:
P1: Kaikilla fysikaalisen todellisuuden asioilla on ajallinen alku.
P2: Jos kaikilla fysikaalisilla konseptilla on ajallinen alku, niin silloin kaikella on onttinen (ontic) alku.
P3: Jos fyysisellä todellisuudella on onttinen alku niin ainoastaan Jumalalla ei ole onttista alkua.
P4: Kaikella jolla on onttinen alku on jokin sen aiheuttava syy.
P5: Kaikella jolla on onttinen alku on materiaalinen syy.
P6: Jos kaikella konkreettisella on onttinen alku, paitsi Jumalalla, niin onttinen alku kaikelle konkreettiselle todellisuudelle, paitsi Jumalalle, ei voi olla materiaalista syytä.

Craig on itse asiassa paininut sen kanssa, että ylläoleva setti on ilmiselvästi inkonsistentti. Joten jokin kohta on pakko hylätä. Ja kysymys onkin tiivistynyt siihen että minkä premissin on syytä lähteä. Craig eliminoisi kohdan viisi. Hän myöntää että 4 ja 5 ovat vahvasti evidenssin tukemia, joten hän haluaa eliminoida niistä mahdollisimman vähän. Muutoin hän voisi eliminoida sekä kohdan 4 ja kohdan 5. Ja näin Jumalatodistusosa saataisiin kuitenkin pidettyä koherenttina ja eheänä. Mutta muitakin ratkaisuja on ; Fysiikasta intoutuneella mielellä varustava saattaisi eliminoida ennemmin kohdan 4 kuin kohdan 5, sillä kvanttifysiikan erikoisuudet vihjaavat että tälle ratkaisulle olisi tilaa.

Mutta kuten Craig sanoo, mainitut empiiriset premissit ovat vahvoja. Ja kysymys onkin oikeastaan siitä että kenties onkin parempi koherentisoida argumentti siten että eliminoitaisiin jotain aivan muuta. Esimerkiksi Wes Morriston on esittänyt että premissi 3 olisi syytä eliminoida. Panenteistinen linjakin olisi täss mahdollinen. Silloin premissi 6 hylättäisiin. Argumentti ei tällöin olisi enää teistinen eikä ei-teistinen.

Kun katsotaan P1, P2 ja P3 voidaan huomata että ne ovat aika abstrakteja. Ja itse asiassa sen takia että kvanttimekaniikkaa ei ole saatu sidottua yhteen gravitaatioteorian kanssa, on vahva syy nähdä että P1 on täysin filosofinen, eikä itse asiassa fysiikkaa vaikka siinä käsitelläänkin sinänsä fysikaalisia suureita.

Kaikesta huolimatta pelkkä P5 poistaminen ei ole kovin tyydyttävä ratkaisu teistiselle näkemykselle. Sillä jos luetteloa katsotaan voidaan kysyä että entä jos asiaa katsotaankin kaiken konkreettisen todellisuuden kautta, eikä pelkästään sen konkreettisen todellisuuden kautta joka ei ole Jumala. P5 eliminoinnin jälkeen kävisikin niin, että kaikella todellisuudella olisi onttinen alku Jumalassa. Jos näin on, konkreettinen todellisuus on esimerkki jostain jolla on onttinen alku mutta ei syytä. Ja tämä johtaisi siihen että Jumala on syy kaikelle todellisuudelle mukaanlukien itsensä. Mikä sotkisi ajatuksen siitä että Jumala olisi jonkinlainen "liikkumaton liikuttaja", jokin joka on syy muulle mutta jolla itsellään ei olisi syytä. Itseluonnin mahdollisuus taas avaa erikoisia mahdollisuuksia myös fysikalisteille. Siksi on lähes selvää, että klassista teismiä puolustava joutuisi eliminoimaan vielä enemmänkin kuin P5:n.

Aukkojen Jumalan lipuma

Intelligent Designille yritettiin uutta nousemista Stephen Meyerin ja muiden ID -teoreetikkojen toimesta. Tämä ei sujunut kovin hyvin. Sisältö näytti hyvin vahvasti vanhan, jo liiankin tutun, toistolta. Kuitenkin joitain hyvin pieniä muutoksia on tapahtunut. Nähdäkseni keskeisin niistä koskee Aukkojen Jumala -argumentointia.

Aiemman suosiohuipun aikana (se on aiempi siitä huolimatta että nyt huippua ei saatu) ID:n toistokanta oli, että he eivät harjoita Aukkojen Jumala -argumentaatiota. ID oli tutkimusohjelma. Ja nimenomaan positiivinen tutkimusohjelma. Nyt kommentointi on siirtynyt enemmän siihen että Aukkojen Jumala -argumenttiin viittaaminen on maailmankuvallista. (He eivät yhä suoraan tunnusta käyttävänsä Aukkojen Jumalaa, eivätkä sano että heillä ei olisi positiivista tutkimusohjelmaa. Nämä puolet kuitataan enemmän hiljaisuudella siinä missä ennen niiden kohdalla huudettiin. Muutos kertoo nähdäkseni jostain.)

Kysymys on itsessään mielenkiintoinen. Sillä vain hyvin harva argumenttivirhe on argumenttivirhe siksi että sillä on nimi. Niillä on yleensä jokin loogiseen rakenteeseen perustuva syy. ID:n kannattajien mukaan aukkojen Jumalaan vetoaminen kieltää suoraan Jumalan mahdollisuuden. Ja että muuta mahdollisuutta ei ole.

Nähdäkseni asia ei ole näin.

Se, mikä tekee Aukkojen Jumalasta argumenttivirheen on se, että se ei ole validi. Premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Jos Jumalatodisteen ydin on siinä että "emme tiedä siis tiedämme" on kyseessä kontradiktio, ristiriita. Tällöin kyseessä on suoranainen virheargumentti. Varovaisempi muotoilu "voi olla Jumala" johtaa taas ongelmaan koska kun keskustelunaiheena on se, onko takana Suunnittelija vai ei, asiaa ei tässä tapauksessa ratkaista. Tässä muodossa lausunto ei ole väärässä vaan pahempaa - se ei ole edes argumentti.

Sen sijaan vastapuolella tilanne on monta astetta helpompi. Syynä on se, että menenisyydessä tiedetään monta argumenttia jossa aukkojen Jumalaa on sovellettu. Newtonin maailmassa planeettojen ratoja korjaamaan tarvittiin Jumala, koska muutoin radat ennen pitkää ajautuisivat tuhoon. Kun luonnonlait sitten hoitivat tämän puolen, tieteen edistymisen selittäessä anomaliat joiden vuoksi väliintuloa tarvittiin, selitettiin että Jumala oli luonnonlakejen takana. Aukkojen Jumala -argumentti osoitti että aukon takana voi olla tiede. Ja tästä saadaan induktio. "Olemme ennen pitäneet asioita X, Y, Z.... yliluonnollisina aukkojen Jumalan kautta ja niissä on paljastunut takaa luonnollinen syy. Yliluonnollista tai edes ihmisestä tai eläinkunnsta poikkeavaa intentionaalista syytä ei ole koskaan saatu näihin vastaukseksi. Siis kun meillä on edessämme nyt esimerkki Ö, johon ehdotetaan aukkojen Jumalaa, voimme olettaa että senkin takana on luonnollinen syy, ja yliluonnollinen tai ihmiskunnasta ja eläinkunnasta poikkeava intentionaalinen syy olisivat äärimmäisen epäuskottavia." Tässä on toki huomioitava induktion ongelmat, tämä kertoo "todennäköisimmän tiedon" ei "absoluuttista lopullista tietoa ilman mitään epävarmuutta". Mutta induktio on sentään argumentti - ja itse asiassa "todennäköisin tieto" on se mitä voimme koskaan edes saavuttaa ja enemmän vaatiminen olisi varsin konua.

Toki ID:läinen kokee olevansa reilu.

ID -keskustelussa on toki aina korostunut se, miten ID omasta mielestään antaa yllin kyllin mahdollisuuskia "naturalismille". Syynä on esimerkiksi Dembskin eliminatiivisen filtterin taustalla oleva rakenne. (Sama idea paistaa toki läpi kaikista ID -argumenteista.) Siinä todellisuus jaetaan sattumaan, luonnonlakeihin ja Suunnitteluun. Sattuma ja luonnonlait "eliminoidaan" tai yritetään eliminoida. Tässä kohden ID -argumentisto korostaa että toki luonnonlakien takanakin voisi olla Suunnittelija, mutta että luonnollisuus on niiden takana mahdollinen joten he reilusti olettavat että jos asialle löytyy näistä "luonnollisista syistä" selitys, niin Jumalaan uskominen ei ole silti perusteltua vaikka tämä "mahdollisuus Jumalaan" yhä onkin.

Kuitenkin tämä filtteri pitää taustallaan mielenkiintoisia piilo-oletuksia. Esimerkiksi sen, että Suunnittelu joka ihmisesineissä huomataan olisi sen luonteista tunnistettaisiin tämänlaisen eliminoinnin kautta. Moni voisi liittää ne ilmiöihin joiden lainomaisuuksia, induktiivisia aka. lainomaisia tunnuspiirteitä, tunnistettaisiin.

Pahempi ongelma tuleekin siitä että "naturalismissa" sekoitetaan yliluonnollisuus mukaan tavalla joka ei ID -piirien sisällä ole kovin koherentti. Siellä argumenttina on samanaikaisesti että älyllinen syy ei ole välttämättä sama kuin yliluonnollinen syy. (Vaikka yliluonnollinen saadaan kun luonnollinen eliminoidaan, niin kenties tässä on filtterissä kolme aliluonnollista osasta joista valitaan uskottavin.) Samalla naturalismin kuitenkin väitetään kieltävän Jumalan empiirisyys apriorisesti siksi että tämä on yliluonnollinen.

Kuitenkin valtaosa naturalisteista ei tee jakoa epätieteeksi ja tieteeksi yliluonnollisen käsitteen kautta vaan viittaamalla juuri lainomaisuuteen. Ja itse asiassa hyvin moni korostaa että olisi hyvinkin paljon Jumalamalleja joista voitaisiin saada suoraa empiiristä havaintoaineistoa. ; Itse asiassa näin on ollut aina. Yliluonnollisuus - luonnollisuus -jako on arkikielenkäytössä vahvasti mukana ja tämän - ja kenties joidenkin muidenkin syiden vuoksi - ajatus siitä että yliluonnollisen mahdollisuus kiellettäisiin tieteessä a priorisesti olisi jotenkin ilmiselviö.

Kuitenkin jo Carnapin näkemyksissä, loogisen positivismin sävyttämän metafysiikkavastaisuuden äärirajoilla, on jaettu erilaisia teismin malleja sellaisiin joissa on tieteellistä relevanssia ja sellaisiin joissa ei. ; Karkeasti ottaen Vanhan Testamentin Jumala joka puhuu pilvistä ja tekee maanjäristyksiä ja on muutenkin vahvasti sellainen että hänen vaikutuksensa näkyvät maailmassa on hyvinkin helposti empiirinen. Sellaisella tavalla että edes Dawkinsin kaltaiset äärimmäisen paljon teismitodistuksilta vaativat eivät pitäisi näitä a priorisesti tieteen ulkopuolisina malleina.

Itse asiassa näissä kohden onkin huomattava että jumalatodistukset ovat näissä malleissa epäonnistuneet. Ja oikeastaan ainut syy miksi teistit siirtyvät epävarmemmille vesille on se, että epäonnistuminen näissä selvästi ei a priorisesti missään tiedemallissa poisarajatuissa Jumalissa ei ole saatu onnistumista. Ad hoc -hengessä on ajateltu että kun Jumala ei ole noissa onnistunut niin siirretään Jumala jonnekin muualle, tungetaan se siihen nyt selvästi pienentyneeseen aukkoon. Vastapuoli voi sanoa vain että "Kun ei noissakaan, niin miten tiedätte että tuossa teidän aukon kohdalla tilanne olisi erilainen". Ja tässä vaiheessa induktio puree "voi olla" -saivarteluja vastaan välittömästi.

Itse asiassa epistemologinen naturalisti ei kiellä ennalta Jumalaa. Ja ontologinen naturalisti tekee asian johtopäätöksenä, ei presuppositionistisesti ottaen prmissin johon koherentisoi ympäristön. (Toisin kuin ID jolle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä argumentti jossa "ei tiedetä mitä X:n takana on" jotenkin viittaisi "tiedämme että sen takana on äly". Ja tässä kohden prosessi ei oleellisesti eroa niistä argumenteista joiden vuoksi ID -läiset sanovat luonnollisten prosessien, lainomaisuuden ja sattuman, kohdalla että jos Jumala toimii niiden kautta, niin emme voi tietää siitä eikä teismille niillä kohden ole perusteita.

ID -puoli ei vain näe tätä reiluna. Tämä ei ihmetytä. Sillä minusta ID ja reiluus eivät suoraan sanoen sovi samaan lauseeseen. (Paitsi sen tapaisissa muodoissa jotka esittävät että "ID joka ei ole reilu toisin kuin...")

Kuinka kristittyjen ontologiseen moraaliin perustuva jumalatodistus osoittaa että kristityt ovat suvaitsemattomia ideologianatseja

Minut tagattiin facebookissa reagoimaan YouTube -videoon. se oli "Prager Universityn" video jonka argumentoija oli Peter Kreeft joka on Boston Collegen filosofian professori. Otsikko on messevä "If Good and Evil exists, God exists". Eli "Jos hyvä ja paha ovat olemassa, niin Jumala on olemassa". Video on vain muutaman minuutin pituinen. Mikä tarkoittaa sitä että argumentaatio ei voi olla kovin laadukasta. Mutta toisaalta se tarkoittaa myös sitä että tässä on jotain joka on kenties sopivan kokoinen jotta sen voi käsitellä blogissa hyvinkin seikkaperäisesti.

Kreeftin tavoitteena on varsin kunnianhimoinen haaste ; Hän yrittää todistaa Jumalan olemassaolon perustelemalla että hyvällä ja pahalla on objektiivinen vastaavuus todellisuudessa. Tässä todistetaan kristinuskon moraalinen että episteeminen puoli muutamassa minuutissa.

Bloggaajan omien ennakkoasenteiden esilletuominen (argumentaatioon osallistumisen oikeutus, ja valitun kovasanaisen retoriikan selitys).

Lähtökohtaisesti en odottanut kovin paljoa. Objektiivisen moraalin argumentaatio kun on yleensä perustunut kahteen virheeseen (a) moraali määritellään apriori sellaiseksi että se sopii vain teistiseen malliin. Eli vaikka muitakin moraalisia malleja on, niitä ei huomioida ja niitä ei kumota vaan ne määritellään suoralta kädeltä epäoleellisiksi. (b) Objektiivinen moraali liitetään Jumalaan keinotekoisesti. Esimerkiksi vaihtoehdot siitä että objektiivinen moraali olisi ilman tekijää ohitetaan, ja ajatellaan että jos objektiivinen moraali on, sen tulisi olla alisteinen Jumalalle. Että objektiivinen moraali ei voisi olla olemassa sellaisenaan vaan vaatisi pakosti taustalleen Jumalan.
1: Kreeftin tapa ottaa premissiksi etiikka ja Jumala johtopäätökseksi herätti jo perusideana huvitusta. Se on nimittäin suoraan sanoen yksi omituisimmista argumenteista. Se on bisarrimpi kuin Anselmin ontologinen todiste. Eli argumentti joka on tunnettu puutteistaan. Se tuntuu tämän rinnalla, virheistään ja puutteistaan huolimatta, laatuargimentilta.

Kuitenkin, koska olen agnostikko, minulla on hyvin erikoinen suhde jumalatodistuksiin. Siinä missä ateistit ovat mielellään repimässä argumentteja palasiksi ja kaivelemassa niiden virheitä tavalla jossa argumentin epäonnistuminen on riemun lähde, on suhteeni tähän toinen. Periaatteessa olen aina vähän toiveikas. Sitä ollaan ikään kuin muna toisessa ja rukousnauha toisessa kädessä toivomassa parasta. Epäonnistuminen onkin tätä kautta petetyksi tulemista. Eli jokainen epäonnistunut argumentti jonka kohtaan on ajanhaaskuuta johon minut on petetty. Argumentin epäonnistuminen ei ole minulle riemun lähde. (Siksi jos vaihtoehtoinasi on lähettää epävakuuttavia argumentaatioltaan puutteellisia jumalatodistuksia ja se että hyppäät junan alle, niin jos minulla on sananvaltaa valintaanne niin kehotan teitä hyppäämään junan alle.)

Kreeftin moraali todistaa Jumalan -argumentin lähtökohta.

Esittelen Kreeftin argumentin. Koska minulla ei ole äänikorttia omassa koneessani, tein erityisen palveluksen jotta sain  äänikortin käyttööni. Notaation tekeminen vie aikaa, ja tämän vaivannäköni tuloksena voin esitellä kohtuu tarkasti miten Kreeftin perustelu etenee. Kreeftin argumentaatio lähtee tehtävän rajaamisesta. Se onkin hyvä filosofian tekemisen periaate ; "I'm going to argue for the existence of God from the premise that moral good and evil really exist. They are not simply a matter of personal taste - not merely substitutes for I like and I don't like." Keefe siis määrittelee lähtökohtaisesti mitä etiikka voi olla ja mitä se ei voi olla. Hänen etiikkansa on objektiivista siinä mielessä että se ei mitenkään riipu ihmisistä ja heidän mieltymyksistään. Hyvä ja paha ovat siis objektiivisia realiteetteja jotka ovat olemassa ihmisestä huolimatta. Ja ne ovat tätä määritelmällisesti. Jo tämä kertoo huonoa loppuargumentista. Kun lähtökohtana on että "inhimillinen ei kelpaa", niin onko ihme jos saadaan ihmisestä riippumaton Jumala? On toki mahdollista että tähän keksitään kiertotie. Siksi on kenties väärin tuomita kahden lauseen takia.

Argumentin (kenties retoriikaltaan tarpeettoman teräväkielinen) analyysi tarkemmin.

Kreeft tekeekin seuraavaksi mielenkiintoisen täsmennyksen siitä mitä hänen argumenttinsa tarkoittaa ja ei tarkoita. Tämä on hyvin kannustava piirre. Sillä hyvin usein kristillinen scheisse on juuri sellaista että se ei muistuta perustelun rajoista ja siksi niitä tulkitaan ja sovelletaan hyvin julmasti. Kreeft on tässä itse asiassa jopa rakentava "Before I begin, let's get one misunderstanding out of the way. My argument does not mean that atheists can't be moral. Of course: atheists can behave morally, just as theists can behave immorally." Tämä on miellyttävä muistutus. Eli se, että objektiivinen moraali on ei tarkoita että ateistit olisivat pahoja ja kristityt hyviä. Kreeft on siis vain perustelemassa otsikon "Jos on olemassa hyvää ja pahaa, niin sitten on Jumala." Hän ei todista että ateismi tuhoaisi yhteiskunnan tai että kristityt olisivat hyviä ja fiksuja ihmisiä, tai että he olisivat ateisteja parempia ihmisiä.

En kuitenkaan pidä tätä täsmennystä kovin tärkeänä. Sillä argumentti kontekstoi ateistien hyvyyden hyvin omituiseksi. Kreeftin argumentti nimittäin tarkoittaa sitä että ateistit voivat olla hyviä vain sen vuoksi että Jumala on olemassa. Ateistien maailmankuva on siis väärässä ja ateisti joka ei ole nihilisti on ideologiansa mukaan epäkoherentti, väärässä, tyhmä ja idiootti. Ateisti joka tekee hyvää on tekopyhä kaksoisstandardissa elävä "kaappiuskovainen". Ja uskovainen joka tekee pahaa ei toimi Jumalan tahdon mukaisesti ja on tätä kautta etääntynyt Tosi Uskonnosta.

Kreeft jatkaa tästä argumentoimalla siitä että moraalilla on oltava lähde. Naturalistit selittävät moraalin eri lähtökohdista. Kreeftin argumentti yrittää ottaa nämä huomioon. Ja tätä tehdessään hän etenee kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa hän pyrkii perustelemaan että kaikki naturalistiset moraaliselitykset moraalin olemassaololle ovat vääriä. Ja tästä hän päättelee että naturaalien selitysten puutteet tarkoittavat samaa kuin supernaturaalin moraalin pakkouskominen Tämä on itse asiassa klassinen eliminointiajattelu joka nojaa väärään dikotomiaan jossa oletetaan että naturalismin kritisoiminen jotenkin todistaa supernaturaalin. Tämä näkyy jo hänen tehtävänrajauksessaan kun hän sanoo "Let's start, then, with a question about good and evil. Where do good and evil come from? Atheists typically propose a few possibilities. Among these are (1) evolution (2) reason (3) conscience (4) -human nature, and (5) utilitarianism. I will show you that none of these can be the ultimate source of morality." Tosiasiassa tämä on etiikassa samaa virheilyä mitä aukkojen Jumala -argumenttivirhe on fysiikkaa koskevissa kysymyksissä. Tässä on nimittäin muutamia ongelmia
1: Se ei yleensä jaksa kritisoida kunnolla joka ikistä naturalistista selitystä ja selitysmallia, eli eliminointi on puutteellista.
2: laadukkaimmillaanki, vaikka edellinen onnistuisi, se on jo keksittyjen teorioiden varassa. Se on pohjimmiltaan argumentti siitä että jos ihmiset eivät vielä tiedä jotain siihen ei ole ratkaisua. Valitettavasti se, että esimerkiksi minä teen virheen tai en keksi jotain ei ole mikään Jumalatodistus vaan todistus ihmisen kekseliäisyyskyvyn rajoista.
3: Supernaturaali ei vielä tarkoita samaa kuin Jumala. Esimerkiksi objektiivinen moraali joka on transsendentisti olemassa ilman Jumalaa on vaihtoehto jossa ei ole persoonaa, tavoitteita, rakkautta tai muuta vastaavaa. Se ei taatusti tarjoa mitään sielun pelastusta tai tuonpuoleista. Mutta argumentin vuoksi ohitetaan tämä nyt ja leikitään että tämä nyt unohdetaan. ~ Kreeftin argumentin kannalta tämä on erityisen ongelmallinen on se, että tämä ei suinkaan ole analyysiväline. Rajatessaan tehtävän näin, hän asettaa premissin jonka mukaan moraali ei voi olla itsessään vaan sillä on oltava lähde. Toisin sanoen Kreeft ei vain argumentoi, vaan rakentaa argumentin jo tähän muotoiluun piilotetun premissin varaan. Kreeft ei tuo tätä esille. Filosofian professorina hän joko tietää tai hänen tulisi tietää tämänlaiset.

Koska tämä vaihe yksinään tuhoaa Keefen argumentin lähtökohdat irrationaaliseksi roskailuksi. On kuitenkin hedelmällisempää katsoa koko argumentaatio läpi ja pitää sitä jossain määrin perusteltuna vaikka siinä olisi tämänlaisia heikkouksia. Tämä näkökulma johtaakin johonkin hieman yllättävään.

Kreeft eliminoi evoluution seuraavalla tavalla "Why not from evolution? Because any supposed morality that is evolving can change. If it can change for the good or the bad, there must be a standard above these changes to judge them as good or bad. For most of human history, more powerful societies enslaved weaker societies, and prospered. That's just the way it was, and no one questioned it. Now, we condemn slavery. But, based on a merely evolutionary model - that is, an ever-changing view of morality - who is to say that it won't be acceptable again one day? Slavery was once accepted, but it was not therefore acceptable: if you can't make that distinction between accepted and acceptable, you can't criticize slavery. And if you can make that distinction, you are admitting to objective morality." Kreeftin argumentaatio perustuu siihen että evoluutio ei aja pysyvään tilaan. Hänestä moraali on ikuinen.
1: Tässä kohden Kreeft osoittaa ignoroivansa evoluution ytimen. (Se, että Kreeft olkiukottaa evoluutiota on vain todiste siitä että hän on idiootti. Hänen idioottimaisuutensa ei todista Jumalasta sen enempää kuin naturalistien epäonnistuminen tai mielikuvituksettomuuskaan.) Hän katsoo ikään kuin pinnallisia piirteitä, mutta ei ymmärrä että evoluutio perimmiltään ajaa pysyvää asiaa. On nimittäin aivan totta, että evoluution kannalta juuri mikään adaptaatio ei ole hyödyllinen aina, kaikkialla ja ehdoitta. Esimerkiksi hyönteisien kohdalla suuri koko on ollut hyödyllinen. Menneisyydessä esimerkiksi sudenkorennot ovat olleet jättimäisiä. Syynä oli se, että kilpavarustelu ja suuri ravinnon määrä tukevat suurta kokoa. Sittemmin ilmakehän happimäärä on muuttunut ja menneisyyden kokoiset sudenkorennot eivät kykenisi hengittämään riittävän tehokkaasti edes elääkseen. Se, mikä oli ennen adaptaatio, se että oli kylän karuin sudenkorento, on nyt letaaliominaisuus, jokin joka tappaa. Tämä muistuttaa että evoluution adaptaatiot ovat aina tilannekohtaisia. Tästä voidaan johtaa kaksi asiaa etiikkaan
___1.1: Ihmiselämän mitan perspektiivistä moraali on hyvinkin pysyvä. Se, onko sudenkorennon suuri koko haitta vai ei muuttuu ajan kanssa koska tilanne muuttuu, mutta se onko se tietyssä tilanteessa adaptaatio vai ei ei ole mielipidekysymys. 
___1.2: Tosiasiassa evoluutio ajaa aina muuttuamatonta ikuista asiaa. Tämä on nimeltään kelpoisuus. Sitä tavoitellaan eri strategioin eri tilanteessa. Mutta evoluutio ajaa kohti kelpoisuuden parantamista aina. Näin ollen evoluutiossa onkin muuttumaton maali. Tässä kohden Kreeftin analyysin puutteellisuus pitäisi olla tuttu esimerkiksi siitä mitä Kantin kategorisesta imperatiivista tiedetään ; Jos seuraamme sitä että meidän pitää nostaa toisen pudottama esine, olemme hyviä hansikkaiden kanssa. Mutta jos pitääkin antaa takaisin ryöstäjän vahingossa pudottama ladattu pistooli, huomaamme että olemme keksimässä tilannekohtaisia täsmennyksiä. Evoluution ja adaptaation kanssa tilanne on täsmälleen tämä.
2: Kreeft viittaa moraalisääntöjen muuttumiseen osoittaakseen että uskonnon moraalisäännöillä olisi vahvempi pohja ja että olisi olemassa jokin ikuinen ja muuttumaton pohja moraalille. Tämä on lähtökohtaisesti puutteellinen tapa yrittää puolustaa asioita. Esimerkiksi jos me ottaisimme aivan vakavasti että evolutiivinen moraali muuttuu, voisimme miettiä että entä jos meillä onkin tilanne niin että orjuus onkin joskus ollut hyväksyttävää eettisesti? Entä jos tilanne onkin se, että nykytila otetaan aina vallitsevaksi moraaliksi ja vaihtoehdot tuomitaan pahana tämän nykytilan kautta? Eetikot voivat miettiä sellaistakin että jos orjuus joskus tulevaisuudessa hyväksyttäisiinkin niin näyttäytyisikö nykytila pahuutena? Kreeftin moraali vaatii toisin sanoen joan jossa hyväksytty ja hyvä jaotetaan erikseen. Hänestä et voi kritisoida orjuutta jos perustat vain hyväksyttyyn ja että vaatisi objektiivista moraalia mennä kritisoimaan orjuutta. Mutta jos moraalikäsitys on kulttuurinen ja muuttuu ajassa, niin se on se vertailupohja. Näin ollen kritiikkiä voidaan tehdä ja se on aina aikaan sidottua. Kreeft ohittaa tämän vaihtoehdon tyystin.
3: Evoluution kohdalla Kreeft itse asiassa ohittaa valtaosan siitä miksi evoluutio laitetaan moraalisuuden taakse. Syynä on se, että tiettyjä asioita pidetään eettisenä. Esimerkiksi avuliaisuus ja vastaavat ovatkin itse asiassa adaptaatioita. Kun esimerkiksi Matt Ridley ottaa "Origins of Virtuessa" peliteorian ja altruismin suhteesta toisiinsa, ja paljastaa että selviytymisstrategistossa yhteistyö ja resiprokaalinen altruismi ovat hyvin usein toimivia strategioita, saadaan mukaan Matematiikan Ikuinen valtakunta johon voidaan liittää platonin ideamaailmallisia sävyjä. Jumalaa ei tarvita, mutta evoluution ikuinen kelpoisuus viittaa matematiikan platoniseen valtakuntaan. Kreeft ei siis selkeästi onnistu, vaan yrittää enemmänkin kikkailla presuppositionistisesti. (Eli hän ottaa lähtökohdaksi että Jumala on objektiivisen moraalin takana, ja määrittelee tilanteet niin että tämä toteutuisi ; Joohtopäätöksestä premisseihin eikä toisinpäin kuten pitäisi. Ainut mikä sallii hänen tehdä tämän argumentin on kasa evoluution ymmärtämistä koskeva virhe, joka on suoraan sanoen alkeellinen ja osoittaa sen miten huonoa "sofistikoitunut" teologia voi nykypäivänä olla.)

"What about reasoning? While reasoning is a powerful tool to help us discover and understand morality, it cannot be the source of morality. For example, criminals use reasoning to plan a murder, without their reason telling them that murder is wrong. And was it reasoning, or something higher than reasoning, that led those Gentiles who risked their lives to save Jews during the Holocaust? The answer is obvious: it was something higher than reasoning, because risking one's life to save a stranger was a very unreasonable thing to do." Tässä ideana on itse asiassa sama kuin aiemmin evoluution kohdalla. Kreeft viittaa siihen että järkeily johtaa erimielisyyteen tai moraalinormien muuttumisen mahdollisuuteen (joko yksilöissä, ajassa tai molemmissa). Ja että jos erimielisyys evoluution kohdalla on ajassa, on se järjenkäytön kohdalla yksilöiden välissä. Tässä mielessä ongelman ratkaisu on itse asiassa samantapainen kuin evoluutionkin kohdalla. Jos ajattelemme asiaa siten että holokaustikin on ollut joskus hyväksytty, voimme huomata että Kreeft ei itse asiassa argumentoi (argument) tai edes väittele (argue), hän vain väittää (claim) tai vetoaa (assert). Hän päinvastoin määrittelee tilanteen Jumalan näkökulmasta. Tämä on erittäin suuri puute, koska hän on todistamassa tätä. Hän tekee premissin siitä että holokausti että se ei ollut koskaan hyväksyttävissä, vaan oli aina pahaa. Mikä vaatii ulkopuolisen näkökulman. Tämänlaista lähestymistapa on emotionaalisesti vetoava, koska kukaan ei pidä holokaustista. Mutta tosiasiassa tämän tunnetason ulkopuolella se on petitio principii -rakenne, jossa johtopäätös livautetaan perustelurakenteeseen sen sijaan että perustelurakenne johtaisi päättelyn siihen. Mitään argumenttia ei tapahdu.

Puutteet tässä voidaan lisäksi huomata. Kreeft ei nimittäin muista että esimerkiksi demokratia perustuu siihen ajatukseen että ihmiset ovat erimielisiä moraalikysymyksissä, mutta että tämä ei tuhoa arvokeskustelun mahdollisuutta. Syynä on se, että moraali on kenties ajassa muuttuva, mutta ihmisten mieltymyksillä on paitsi konfliktiluonne, niin myös jakauma. Kaikki näkemykset eivät ole yhtä suosittuja. Kun Kreeft selittää että "Nor can conscience alone be the source of morality. Every person has his own conscience, and some people apparently have none. Heinrich Himmler, chief of the brutal Nazi SS, successfully appealed to his henchmen's consciences to help them do the "right" thing in murdering and torturing millions of Jews and others. How can you say your conscience is right and Himmler's is wrong, if conscience alone is the source of morality? The answer is: you can't." hän itse asiassa selittää että objektiivinen moraali on jostain josta ei voi olla erimielinen tai josta ei voi edes keskustella. Toki tästä seuraa monenlaisia erikoisia ongelmia jotka ovat tuttuja kaikista objektiiviseen moraaliin vetoavista argumenteista. - Kreeft näyttääkin tässä apinoineen aikaisemmin esiintuomani mutkikkaan W.L. Craigin töppäyksen (oikeasti useamman Craigin töppäyksen) sellaisenaan. (En toista tähän mutta virheet ovat samat.)

Kreeftin argumenttien puutteellisuus on korostetun huonoa, koska jos viitataan omaantuntoon tai vastaaviin, on huomioitava että omatunto nähdään ihmisen ominaisuudeksi. Ne ihmiset jotka uskovat ihmisen syvään perusluonteeseen selittävät kulttuurierot ideologioilla ja esimerkiksi indoktrinaatiolla. Natsismi on tässä kohden harvinaisen huono vastaesimerkki, koska sen aiheuttamaa muutosta voidaan täysin pitää mielivaltaisena. Kreeft ei sen sijaan osoita että jos ideologiat, uskonnot, kulttuurit ja poliittiset liikkeet eliminoidaan ihmisten omantunnon vaikuttimista, että tämä perusta muuttuisi ajassa. Tämä jättää hänet harvinaisen tyhjän päälle. Kreeft toistaa tämän virheen sanoessaan että "Some people say human nature is the ultimate source of morality. But human nature can lead us to do all sorts of reprehensible things. In fact, human nature is the reason we need morality. Our human nature leads some of us to do real evil, and leads all of us to be selfish, unkind, petty, and egocentric. I doubt you would want to live in a world where human nature was given free rein." 

Tosin tämä jälkimmäinen ylikorostaa uutta kulmaa. (Kulmaa joka on ollut läsnä kaikissa aiemmissa vaiheissa mutta joka tässä kohden oikein pomppaa näkyviin.) Kreeftin argumentti onkin tässä kohden samalla tavalla syöpäiostä aivopierua mitä suurin osa objektiivisen moraalin argumenteista tekee. Kysymys "kenen moraali, minkä kulttuurin moraali, on sitä objektiivista mraalia". Kysymys on oleellinen koska Kleeft käsittelee ihmisluonnetta varsin erikoisesti. Antropologiassa jossa ihmispohjainen kulttuuri on käytössä asiaa on tupattu lähestyä mielenkiintoisesta näkökulmasta ;  Esimerkiksi eri kulttuureissa suhde tappamiseen ja vaikkapa kaksintaisteluun eroaa runsaasti. Kulttuurien välillä tapahtuu keskustelua, johon voidaan soveltaa  Wittgensteinin ajatusta siitä että eri kielipelit voivat muistuttaa toisiaan enemmän tai vähemmän. Eli kielipelit eivät ole pelkästään erilaisia, vaan eroavaisuudessa on asteita. Näin ollen voidaan ajatella että toiset moraalijärjestelmät ovat "sisaruksia", toiset "serkkuja", kolmannet "sukua viärän puun kautta" ja neljännet "aivan eri planeetalta". Moraalijärjestelmien arvottaminen tapahtuu aina yhdestä viittekehyksestä ja toiset kulttuurit tuomitaan koska ne ovat "kaukaisempaa sukua". Tämä on toki kulttuurirelativistista, mutta Kreeft ei huomioi tässä selkeästi sitä miten asia on huomioitu kun ihmisluonnetta käsitellään. Hän ei siis käsittele sitä onko ihmisluonteen etiikka sisäisesti koherentti, vaan hän moittii sitä kristillisen objektiivisen moraalin ehdoilla. Eli Kreeft ei käsittele moraalin lähdettä kokonaisuutena, vaan käsittelee yksityiskohtia omilla lähtökohdillaan. Kysymys joka tässä jää täysin aiku on juurikin "kenen moraali, minkä kulttuurin moraali, on sitä objektiivista moraalia." Jos moraalia ei käsitellä Kreeftin kulttuurin ehdoilla, koko hänen argumenttinsa muuttuu mielettömäksi.

Kreeftin utilitarismi on itse asiassa huvittava. Karkeasti sanoen se tiivistää kaikki aikaisemmat virheet. Kreeftillä on selkeästi yksi perusasenne ja kikka jolla hän yrittää käsitellä kaikki vastustajansa. Näin ollen virheet kasautuvat omituisella tavalla jossa jokainen yksittäinen kritiikki osuu kaikkiin hänen argumenttikohtiinsa. Osa vain ylikorostaa jotain virheitä paljon enemmän kuin toiset. Utilitarismin kohdalle päästyä virheet on jo esitelty niin että ei voi muuta kuin lukea "argumentin" ja nauraa niin että iskee nenästä räät. Sillä ei tarvitse kuin listata päähänsä aiemmat esilletuodut virheet ja lukea sen jälkeen että "Utilitarianism is the claim that what is morally right is determined by whatever creates the greatest happiness for the greatest number. But, to return to our slavery example, if 90% of the people would get great benefit from enslaving the other 10%, would that make slavery right? According to utilitarianism, it would!"

Kreeft onkin malliesimerkki siitä että hänellä on yksi tapa lähestyä kritiikkiä ja hän on toistanut täsmälleen saman asian eri tavalla muotoiltuna. Ihmettelen miksi hän on vaivautunut vaivaamaan meitä redundanssilla. Miksi hän toistaa saman kritiikki-idean minimaalisin uudelleenmuotoiluin. Luultavasti siksi että idiootit uskovaiset voivat ottaa eliminoinnin vakavasti kun se toistetaan erilaisten moraaliteorioiden kohdalla. Se vetoaa heihin paremmin kuin se, että Kreeft olisi sanonut vain että "kaikissa naturalistisen moraalin arugmenteissa taustalla on muuttuva moraali. Moraali ei voi muuttua koska se ei olisi muutoin objektiivista". (Joka on itse asiassa väitelause siitä mikä on objektiivista ja mikä ei. Muuttumaton idea joka näyttää muutokselta ajassa voi olla perspektiivikysymys. Tämä on ajan filosofioihin tutustuneille tuttu vaihtoehto)

Tästä intoutuneena Kreeft selittää moraalin todellisen luonteen. "We've seen where morality can't come from. Now, let's see where it does come from. What are moral laws? Unlike the laws of physics or the laws of mathematics, which tell us what is, the laws of morality tell us what ought to be. But like physical laws, they direct and order something, and that something is right human behavior. But since morality doesn't exist physically - there are no moral or immoral atoms or cells or genes-its cause has to be something that exists apart from the physical world. That thing must therefore be above nature, or supernatural. The very existence of morality proves the existence of something beyond nature and beyond man. Just as a design suggests a designer, moral commands suggest a moral commander. Moral laws must come from a moral lawgiver. Well, that sounds pretty much like what we know as God. So the consequence of this argument is that, whenever you appeal to morality, you are appealing to God, whether you know it or not. You're talking about something religious, even if you think you're an atheist."

Tämä pidempi lainaus näyttää että hänen argumenttinsa korostetusti vaatii onnistunutta eliminointia. Sen lisäksi leikkii mielikuvilla ja sanaleikeillä joissa suunnittelija vaatii suunnittelua. tieteenfilosofian peruskurssilla selitettiin tässä kohden miten "Aivan kuten liikennesäännöillä on liikennelainsäätäjä on luonnonlaeillakin luonnonlainsäätäjä jota kutsumme jumalaksi" on sanaleikki, joka ei suinkaan todista että luonnonlait todella vaatisivat säätäjän (tämä on mahdollista mutta sitä ei voi johtaa argumentista). Se todistaa jumalasta aivan yhtä paljon kuin se että selittäisi että jumala on olemassa koska "Bankogissa pankissa / Panko -kissa pankolla painikisas / Söi kung-pongia, pelas ping-pongia ja katsoi 'King Kong':ia." Sanaleikit eivät ole argumentteja ja todisteita. (Ne voivat kuitenkin olla hauskoja. Kreeftillä ei ole edes huumoriarvoa) Muuna kuin sanaleikkinä design-designer / moral command-moral commander -lauseiden takana on se, että unohdetaan termeihin joko liittyvä tai mahdollisesti liittyvä monimerkityksellisyys. Tätö kautta rakentuu semanttinen virhe, jossa sanojen merkitys muuttuu ulkoasun pysyessä samana. Sitä kutsutaan ekvivokaatioksi. Ja se löytyy argumenttivirhelistoista joita filosofian professorien luulisi tutustuneen.

"I'm Peter Kreeft, professor of philosophy at Boston College, for Prager University." Tämäntapainen lopetus on toki nimen esittely. Kuitenkin tämänlainen tervehdys laitetaan usein alkuun. Lopussa se on pikemmin tunnelman luonti ja korostus. Uskovaisten toiminnassa tämänlaisiin on tottunut. Esimerkiksi kreationistien tilaisudessa, "Luomisen lauantaissa", lopetettiin vähän vastaavalla tavalla, ja heihein jälkeen annettiin "valomerkki", eli lyötiin valot pois. Tämä luo karismaattisen loppuhuipennuksen. Rehellisesti sanoen tämä näkyy siinä miten tätä you-tubevideota on "kiinnostavana" ja "hyvänä perusteluna" levitelty netissä ahkerasti. Kun argumentin loppuun laitetaan nimi ja etenkin titteli, siitä saadaan korostettua tekijän auktoriteetti. Monelle uskovaiselle onkin mahdotonta seurata arugmenttien analyysiä. Heille jo se että sanoja on niin ja niin hienolla tittelillä on itsessään todiste. Tämä paistaakin argumenttien levittämisessä. Videota levitetään ilman taustakommentointeja tai muuta. Pelkkä joko videon esilellaittaminen, sen tekijän auktoriteetin mainitseminen liittää monista ilmiselvästi. On vaikeaa sanoa onko lopetus tietoinen auktoriteettiin vetoaminen vai käytetäänkö sitä vain sellaisena. Tälläisissä tilanteissa on syytä olla armelias mutta nostaa asia tietoisuuteen ja miettimiseen.

Yleismoittimista yleisesti (tiivistetymmin)

Kreeftin argumentissa ei ollut mitään uutta. Sen heikkoudet ovat yleisiä ja jo tutuksi tulleita. Kreeftin oivallus näyttääkin olevan vain siinä että hän yhdistää ontologisen moraalin kreationistien parista tuttuun eliminatiiviseen ajatteluun. Kun molempien arugmentointitapojen puutteet ovat tuttuja jo "filosofian 101":stä, ei tästä herää muuta mietteitä kuin siitä että miksi uskovaiset harjoittavat niin usein "kumulatiivista argumentointia" joka näyttää siltä että kliseisten arugmenttivirheiden peräkkäin kasaaminen tekisi siitä jotenkin vähemmän argumenttivirheen. Tässä kumuloituu kuitenkin lähinnä kokemus siitä että näissä todistuksissa on jotain epätoivoista. Että ei kyetä muuhun kuin tuttujen ja miljardi kertaa kritisoitujen virheiden toistamiseen, ei kyetä kehittymään ja rakentamaan parempia arugmentteja. Mutta tästä ei tunnusteta tappiota joten alennutaan kombinatoriseen argumenttivirheilyyn.

Moittimislistausessa esiin nousee
1: Listatessaan naturalistisia argumentteja Kreeft ei itse asiassa ole tehnyt kovinkattavaa työtä. Lisäksi hän typistää kritisoimansa argumentit hyvin latteaan muotoon joka ei vastaa niiden laatua. Kun käsitellään tutkimusperinteitä, joilla on hyvinkin runsas arugmentisto, tämä on virhe. Tämä on täsmälleen sitä samaa mitä jotkut idioottiateistit tekevät uskonnoille. Eli tiivistävt uskonnot ärjyimpiin, latteimpiin muotoihin. Jonka jälkeen uskonto on äärifundamentalismia, eikä edes älykkäintä äärifundamentalistia vaan jotain aivovammaisen jenkkijuntin äärifundamentalismia. On selvää että tästä ei voi tehdä pitkälle vietyjä päätelmiä etiikan perinteistä. Eliminoinnin puutteellisuus on tärkeää koska Kreeftin argumentin tärkein painopiste on eliminoivassa periaatteessa jossa "naturalistisen etiikan" epäonnistumisesta vedetään johtopäätös siitä että moraalin on oltava supernaturaalia.
2: Kreeftin vastustukset eivät itse asiassa ole monesti argumentteja ollenkaan. Hän ottaa provokatiivisia natsivertauksia ja muita ääri-ilmiöitä joita hän väittää koko kyseisen ajattleusuuntauksen kannalta oleellisiksi vastaesimerkeiksi. Hänen analyyseissään ei huomioida sitä miten nämä ottavat näitä vastaesimerkkejä käsittelyyn. Tämä on omituista koska holokaustiaihe ja muut esillenostetut aiheet ovat olleet esillä niin usein että ateistien reagoinneista pitäisi olla runsaudenpulaa.
3: Kreeft itse asiassa ei perustele ja eliminoi vaihtoehtoja vaan hän hylkää niitä sen takia että ne edustavat hänestä huonoa makua. Loogisien seuraamusten sijasta hän itse vastustaa jotain ja tästä hän tekee päätelmiä. Tämä on oleellista, oska esteettinen vastustaminen ei voi toimia jos oma perustelu nojaa siihen että jokin ihmisen sisäinen omatunto tai luonnollinen etiikka, tunteet, järkeily tai maku eivät voisi mitenkään olla etiikan lähteinä. Kun kieltää tunteet etiikan lähteen', ei voi vedota tunteisiin. Kreeft tekeekin tässä niin kovan virhekombon että sellaisen tuleminen ammattifilosofialta on outrage. Se ei ole mikään köppähdys vaan vakava syvä virhe jonka tasoisten vuotamista ei voi ymmärtää muuta kuin vetoamalla äärimmäiseen typeryyteen tai tahalliseen valehtelemiseen. Filosofian professoria ei voine pitää tyhmänä, joten emme voi tehdä muuta kuin johtopäätöksen joka omassa moraaliviitekehyksessäni liittyy jotenkin oleellisesti em. filosofian professorin eettisyyteen. (Mutta toisaalta hän perustelee objektiivisen moraalin olemassaolosta eikä väitä itse olevansa hyvä. Hän tunnustaa että kristitty voi olla hyvinkin paha.)
4: Jos me olisimme äärimmäisen suopeita ja olettaisimme että Kreeft kumoaa kaikki naturalistiset argumentit, hän ei kuitenkaan onnistu demonstroimaan teististä lähdettä moraalille ainoana jäljellejäävänä vaihtoehtona. Esimerkiksi Buddhalaisuudessa etiikka ja karma ei ole väistämättä teististä, se on enemmänkin agnostista. Ja muutoinkin on mahdollista uskoa universaaliin etiikkaan joka vain lillii olemassa ilman jumaluuksia. Näissä ei ole Jumalaa. Näin ollen hänen otsikossaan lupaamansa ei toteudu. Hän ei onnistu argumentoimaan sitä mitä hän väittää perustelevansa.
5: Itse asiassa Kreeftin peruslähtökohtana näyttääkin olevan enemmän se, että hän olettaa mitä hän haluaa todistaa. Tästä kehäisyydestä on hyvä esimerkkii siinä kun hän määrittelee moraalin ihmisistä riippumattomaksi ja sitten hän lopulta osoittaa että moraali ei tästä premissoiden voi olla ihmisisten attribuuteista, heidän kulttuureistaan tunteistaan, politiikastaan... riippuvainen. Lievimmillään hän tekee tämän tekemällä petitio principii -ajatteluketjuja jolloin hän rakentaa tietynlaisesta objektiivisesta moraalista sisäisesti koherentin tavalla jossa eri lähtökohdat ohitetaan koska ne on määritelty irrelevanteiksi. Esimerkiksi kun vaihtoehto on muuttuva, hän määrittelee että objektiivinen moraali ei voi muuttua ajallisessa perspektiivissä. Hän ei todista tätä, hän väittää tämän.)
6: Jos me oletamme että Kreeft onnistuu teismin kanssa, hän joutuu silti kohtaamaan valtavan määrän loogisia ja moraalisia vastarintoja teismistaä itsestään.
___6.1: Esimerkiksi pahan ongelman kohdalla nousee esiin kyymys siitä onko pieniä lapsia tappava tulivuorenpurkaus jokin josta (a) seuraa enemmän hyvää kuin pahaa, vai (b) johtaako se loppujen lopuksi hyvään vai (c) ajaako vapaa tahtomme näihin katastrofeihin niin että jumalan kirous ampuu meitä pahuudella varpaille vai (d) onko tämä tulivuorenpurkauksen tappotyö itsessään hyvyyttä vaikka ihmisen tunteet [tuo Kreeftille irrelevantti moraaliperustepohja] kokevat asian muutoin.
___6.2: Lisäksi hän kohtaa ongelman siitä onko Jumala palvonnan arvoinen ja jos on niin miksi. Että onko Jumala hyvä koska hän viittaa moraalilakeihin, jolloin voisimme vedota moraalilakeihin ilman Jumalaakin. Vai onko Jumala hyvä vain siksi että hän on säätänyt todellisuuden, eli onko Jumalan valta samaa kuin oikeutus eikä kaikkivoipaisuutta ja kaikkihyvyyttä voida näin edes erottaa toisistaan.

Huvittavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että Kreeftin argumentissa eliminointi on pääasia. Ja tämä nojaa jokaisen teorian kohdalla sen yhden idean ympärillä. Ja tämä idea on se, että moraalin muutosta voidaan arvioida vain isommasta perspektiivistä. Ja että muutos tätä kautta on aina samaa kuin objektiivisen moraalin hylkäämistä. Tämä on argumentti jota nimenomaan kristittyjen - eli Kreeftin videosta innostuneen ideologiaryppään - ei pitäisi pitää. Sillä tosiasiassa tunnettua on, että "Raamattu" on tässä ajatuksin pahin mahdollinen kirja puolustaa. Vanhassa testamentissa kun sallitaan orjuus, moniavioisuus ja kuolemantuomio kivittämällä. Jumala myös käskee tappaamaan kansanryhmiä pakanuuden takia. Kristityt ovat tunnetusti selittäneet että muutokseen on syy. Että Jeesus muutti asioita, ja siksi näiden ikävien juttujen kohdalla tulisi muistaa että Uusi Testamentti ei ole samanlainen. He muistuttavat että ajat olivat erilaiset. He itse asiassa hakevat tilannekohtaisia syitä joiden vuoksi kansanmurhat, orjuus ja muut olivat aikanaan hyväksyttyjä mutta eivät nykyään. Jokainen selitys tähän suuntaan on tunnustus että Kreeftin argumentti muutoksesta ei itse asiassa toimi, eikä edes voi toimia. Siksi Kreeftiä arvostava kristitty voisi selittää vain siitä että miten orjuus olisi hyväksyttävä nykyäänkin koska orjuus joko on aina paha tai ei ole, ja "Raamattu" ei selvästi Vanhassa testamentissaan orjuutta kiellä. Kreeftin argumenttia lukeva kristitty nykyajassa tietysti haluaisi tässä alleviivata että Jumalan moraalin hylkääminen ajaisi kohti orjuutta, moniavioisuutta ja massamurhaamista kun moraali joustaisi. Mutta tosiasiassa Kreeftin argumentin päätelmät pakottaisivat kristityn ajamaan näitä asioita nykymaailmassakin, koska muutoinhan "Raamattu" olisi pahutta.

Kaiken kaikkiaan koko video oli aikani haaskuuta. Ja se herätti syvää epäilyä siitä miten järkevää nykyteologia voi ylipäätään olla. (Teologia on inhimillien konstruktio, ihmisten epäonnistuminen ei kuvaa Jumalaa, mutta ihmisten epäonnistuminen kertoo teologiasta.) Syynä ei ole se, että joku tekee huonon argumentin. Syy on siinä että tätä em. videota on levitelty aikamoisen ahkerasti. Se on kulttuurisesti merkittävä kritisoinnin kohde vain sen vuoksi että arvon uskovat floodaavat sitä ympäri maailmaa. Kun ammattifilosofi, peräti professori, tekee tämänlaisen virhelistauksen ja valtaosa älykkäistä ja jopa koulutetuista uskovaisista levittelee sitä kuin jonain erityisen nokkelana oivalluksena, ei tässä kohden voi tehdä oikeastaan muuta kuin miettiä kristillisen uskon nykytilaa.
1: Olen suorastaan huvittunut miten professoritasoinen mies voi oikeasti kuvitella että hän tekee kreationistiidiooteilta tutun siirron jossa "No naturalistic explanation for X is satisfactory" johtaa päätelmän "Only theism can explain the existence of X." Tosin kreationistit sentään viittaavat aktuaalisiin kohteisiin. Kreeft taas ei suinkaan todista että olisi jotain objektiivista moraalia jossain. Päin vastoin, hän argumentoi että kun ei ole löydetty atomien kaltaista objektiivisuutta tavoittelevaa konstruktiota, on moraalin oltava transsendenttia. (Todisteiden puute muuttuu todisteeksi. Mysteerikortilla kaikki näköjään onnistuu.)

Kuitenkin olen hieman myötämielinen Kreeftille. Hän lähestyy omien tunteidensa kautta asiaa. Hän on esteettinen, joskaan ei looginen. Tämä on mielestäni aina kaunis asia, vaikka sitten olisikin kuinka moittinut että tunteet olisivat huono tapa lähestyä koko aihetta. Minun ei tarvitse uskoa tätä, ainakaan kun argumentit ovat noin huonoja. En siis vain ota tätä vakavasti ja arvostan hänen tunteitaan, vaikka hän itse ei tunteiden arvoa tässä asiassa arvostakaan.

Mitä argumentti itse asiassa sanoo?

Jos Kreeftin argumentti otetaan tarkasteluun, huomiota voisi kiinnittää siihen että hän määrittelee objektiivisen moraalin hyvin tietyllä tavalla. Tämä tapa on kristityille tyypillinen tapa käyttää objektiivista moraalia. Hän ei onnistu kritisoimaan vaihtoehtoisia teorioita. Mutta hän onnistuu osoittamaan kaikesta huolimatta sen verran että jos lähtökohtanasi on se, että olet kristitty joka uskoo tähän tietynlaiseen objektiiviseen moraaliin, eivät muut moraalit täytä sinun lähtökohtiasi. ~ Eli objektiivisen moraalin tietyin - hyvin (ala)kulttuuririippuvaisin -  määrittein ja ehdoin muut moraalit eivät tunnu vakuuttavilta. Kritisoidut moraalinäkemykset voivat olla logiikaltaan sisäisesti koherentteja mutta ne eivät tyydytä kristittyä joka kannattaa tätä jo läjhtökohtaisesti tietyllä tavalla määriteltyä objektiivista moraalia.

Tässä kohden Kreeftin argumentti ei siis osoita että olisi vain yksi sisäisesti koherentti moraalin lähde. Hän osoittaa että jos olet kristitty joka kannattaa tietynlaista objektiivista moraalia, olet suvaitsematon ihminen joka ei suostu edes periaatteen tasolla hyväksymään toisenlaisia lähestymistapoja etiikalle. Ja jolle "eettinen ateisti" tarkoittaa sitä että ateisti on tyhmä ja sisäisesti epäkoherentti, koska sisäisesti koherentti ateisti voisi olla vain nihilisti. Joka tarkoittaa likimain samaa kuin se, että sanoo että tämänlaisen kristillisyyden kannattajat ovat lähtökohtaisesti ideologianatseja ja moraaliasioissa erimielisiä sortavia kusipäitä.

Mutta tämän todistamiseen ei kyllä tarvita näinkään syvällistä perusteluketjua. Se on nimittäin likimain ilmiselvää. Ja perustelu tähän saadaan tarkastelemalla objektiivista moraalia kannattavien kristittyjen ateisteihin kohdistamia halveksivan huvittuneita asennevammailuja. Eli sitä mitä he itse kutsuvat keskusteluksi, mutta jota ei voi sanoa keskusteluksi koska tämä kommunikaatio on yhtä julistavaa ja itsekeskeistä (olemme kokonaisuutena parempia ihmisiä koska hyvää tekevä kristitty on rationaalinen ja sisäisesti koherentti kun taas hyvää tekevä ateisti on mahdollinen vain koska hän tekee virheitä ja erehtyy ja on typerä) omannavan ympärillä pyörimistä (kehäpäättelyin ja petitio principein rakennettua perustelua).

Ainut mikä antaa tilaa joustaa tässä ajatuksessa on tietysti se, että Kreeft tekee perusteluissaan aika aukkoista työtä. Eli kenties kristityt objektiivisen moraalin kannattajat voivat olla muutakin kuin suvaitsemattomia ideologianatseja. Ja kenties aina syy ei ole se, että he olisivat ideologisesti epäkoherentteja, eli kaksinaamaisia kaksoisstandardityperyksiä jotka eivät seuraa omia periaatteitaan. Kenties kristitty objektiivisen moraalin kannattaja voi olla suvaitsematon. Mutta se on mahdollista vain sen takia että Kreefen perustelussa on kuitenkin aika isoja aukkoja eikä hänen argumenttinsa siksi ole kovin vakuuttava. (Kenties jokin naturalistisen moraalin malli onkin fiksumpi kuin ne olkiukkostereotypiat joita hän natsikorttia viuhutellen kumoaa ; Tämä on muuten aivan yhtä fiksua ja kohteliasta kuin syyttää kristittyjä noitien polttamisesta. Jota kristityt yleensä pitävät asiattomana ja turhanpäiväisenä. He eivät voi sanoa muuta kuin täsmälleen samaa Kreeftille)

---

Wan ei löydy christi -kunnasta kai turmeltunembi kwsipäämiesi, cuni on Peter Kreeft ; Han ombi riwo, hillimätön yxi ylen läsci plösön-cuwatus, ioca hieltä haiscahtaat, ja yonca pascaset alus-byxorit needän pasca-cicareilt lemahtab. Iolla lica olwin iuoma on tapanans. Naipi lwltavasti eluca-, caswi- ia ciwicunta. Mieliharastais warmana myos naisten pacco-raghastelemist ios wain cupaltan pystyis. Ia cun hän puhw onbi yxi suu-flautus. Yön bimeydes ei wiisascan arwaa kummast suolenpääst twli puhkw.

Väärin Suunniteltu

Intelligent Designin pääteemana on esittää että arkeologit ja rikostutkijat tutkivat suunnittelua tieteellisesti. He moittivat että luonnontiede kieltää suunnittelun aiheiden mukaan ; Esimerkiksi kosminen design ja biologinen design olisivat suoralta kädeltä kiellettyjä asioita.

Tätä he tukevat sillä että he esittävät että ID on suunnitteluneutraali ; Eli se ei ota kantaa suunnittelijan luonteeseen vaan tarkastelee pelkästään suunnittelua. Näin se ei pidä itseään uskonnollisena liikkeenä, koska suunnittelija voi olla heidän mukaansa vaikkapa avaruusolento. Monenkirjoisuudesta jota he avomielisyydeksikin kutsuvat saa hyvän kuvan vilkaisemalla Michael Behen vuonna 2001 "The Modern Intelligent Design Hypothesis" -tekstissä tekemää listausta, joka vaikuttaa kieltämättä ufouskon ja pakanapoppaukkojen ristisiitokselta "Possible candidates for the role of designer include: the God of Christianity; an angel–fallen or not; Plato’s demi-urge; some mystical new age force; space aliens from Alpha Centauri; time travelers; or some utterly unknown intelligent being."

Ja koska ID -kritiikkiä on paljon, he päättelevät että ennaltamäärätty dogmaattinen kielto pitää paikkaansa. Että syy kritiikkiin on se, että koko aihe itsessään on kielletty tabu. (Pyhä lehmä jonka potkimisesta rangaistaan kamalalla kritiikillä joka ei tietysti muuten ollenkaan kuulu tiedemaailmaan.) Uskonnoksi kutsiminen on väärin kun linjama on noin laaja. (ID:n mukaan asia on näin vaikka tietysti muita helposti ihmetyttää että miten ihmeessä uskottavuutta voidaan hankkia lisää sillä että vetoaa että asioiden takana voivat olla ufoukkelit...)

Tämä perustelustrategia toimii tietysti jos ja vain jos ID:n argumentit olisivat niin hyviä, että järkevä ihminen voisi vain hyväksyä ne. Silloin jäljelle jäisi vain psykologinen tai dogmaattinen selitys torppaamiselle.

Olenkin aina ihmetellyt että
miten tietokonepelit ovat aivan
kuin suoraan minun elämästäni.
"Tuomo, you must save the Princess!"

Tässä vaiheessa esille voidaan ottaa Nick Bostrom. Hänellä on ollut filosofisia ajatuksia siitä että universumi voisi olla tietokonesimulaatio. Fyysikot ovat käsitelleet tätä vaihtoehtoa mielenkiinnolla, eivät siis torjuen. Viime viikkoina on mediassa puhuttu hieman siitä että asia on tieteellisesti tutkittavissa ja että tästä on saatu pieniä viitteitä. Martin Savagen tutkimusten mukaan olisi jo hieman perusteltua sanoa että voisimme elää tietokonesimulaatiossa.

Itselleni tämä on ollut suunnilleen paras jumalatodistus ikinä. Se on toki viitteellinen, mutta siinä on sentään jotain muuta kuin sitä että tehdään presuppositionistisia päätelmiä jossa aineisto sovietaan ennakkopäätettyyn olemassaolevaan Jumalaan, jossa laitetaan vakaumus premisseihin, sorrutaan kartesiolaiseen kehään, tai selvitetään mitä on pakko olla ja nimetään tämä löydös Jumalaksi. (Eli ne teologien normaalit.)

ID -läisten luulisi olevan iloisia. Tässähän puhutaan aivan selvästä designistä. Ja tiedemaailma suhtautuu siihen peräti yllättävän suopeasti, joten selkeästi ID -vallankumous voisi olla porteilla. "The Sensuous Curmudgeonissa" on kuitenkin läpikäyty heidän suhtautumisiaan otsikolla "Dreams of Designed Universe". Jossa huomataan, että ID:läiset ovat olleet vastahankaisia ; Tämä on herättänyt ihmetystä, sillä simulaation voisi luulla olevan jotain jota ID:läiset rakastaisivat. "Our original reaction to the Bostrom idea and the Savage paper was that the concept was pretty much indistinguishable from a universe created by a deity. But Klinghoffer thinks otherwise and we’re still looking for the reason. He provides it, or he attempts to provide it, in his final paragraph."

ID:läisten tavasta reagoida voi yllättyä. Mutta jos katsotaan minkä vuoksi Klinghofferin pääteemana on vastustaa ideaa joka voisi vaikuttaa ID;n riemuvoitolta. (Toisin kuin ne ihmeelliset sepustukset joita ID -laitokset ovat itse tuottaneet.) ID:läiset eivät pidä suunnittelusta koska se on "väärin suunniteltu". Hän kuvaa sen pääteoriaa epäintuitiiviseksi ja epäilyttäväksi "Sounds like the premise of a creepy science-fiction movie. The designers, in this scheme, would be our distant descendants living in a society far more advanced in its technology than our own." Asialle löytyykin mielenkiintoinen perustelu "It has to begin with premises that exclude theism. There would be no limits placed on the wildness of it speculations, even as theorists and the media assure us it is entirely “plausible.” It would share affinities with a scary sci-fi version of eugenics that dispensed with traditional moral sensitivities. In short, it would be a bit of a nightmare." Bostromin simulaatiouniversumi on siis teologisesti epäkorrekti koska se torjuu teismiä.

Tässä kohden asian selittäminen vaatii hieman muistutusta siitä miten ID:läiset ovat määritelleet designin. Itse asiassa he eivät ole antaneet sille positiivista määritelmää. Heillä on sille ainoastaan negatiivinen määritelmä. ID ei kerro mitä design on, mutta se saadaan selville eliminoimalla kaikki muu. ; Dembskin eliminatiivinen filtteri on perusideana sellainen, että lainomaisuudella on rajoitteita ja sattumalla on rajoitteita. Hänen mukaansa nämä ominaisuudet antavat mahdollisuuden eliminoida ne relevantteina selityksinä jollekin ilmiölle. Design sen sijaan on rajaton jota ei voida eliminoida. Designille ei ole määritelty rajoitteita tai rajoituksia. Sitä ei voida koskaan eliminoida.

Syy siihen miksi Bostromin ja Savagen tapa lähestyä asiaa on niin kauhea ID:lle on oikeasti juuri siinä että heillä on positiivinen kulma designiin, ja sille syntyy tätä kautta rajoitteita. Rajoite taas tarjoaa potentiaalia falsifioinnille. Ja tätä kautta voidaan rakentaa testiasetelmia. Samalla se kuitenkin tekee designistä jotain muuta kuin ns. kaikkivoipaista.

Logiikka jota tässä on käytetty on jotain jota voidaan lähestyä vertailemalla hieman järjemukaisempaa tilannetta.
Jos meillä on käytössä rajallinen tietokone, ja haluamme tehdä molekyylisimulaatioita, vaadittu laskentateho nousee nopeasti valtavasti. Jos meillä on vaikka gallona vettä, on siinä 10²³ molekyyliä. Se on niin suuri määrä että tietokone joka pyörittää näin suurta datamäärää on kamala. Ja tiedettä ei tehdä vain heittämällä iso luku ja laskemalla tilastotieteen kombinaatioita, koska mukana on sattuman lisäksi erilaisia vuorovaikutuksia. Vesi ei ole täysin vapausasteista. On siis tehtävä jotain. Tavallinen tapa ratkaista asiaa on lähteä pienestä ; On aivan mahdollista simuloida vaikka sata atomia ja käsitellä niitä kuin ne olisivat äärettömän kokonaisuuden osia. Tähän kykenee melko pienelläkin laskentateholla. Lopputulos on tietysti karkeistus, joka ei vastaa täysin sitä, mitä syntyy jos jokainen vuorovaikutus olisi laskettavissa. ; Koska universumissa on valtavasti atomeja, universumin simuloinnissa on helposti laskentateho-ongelma; Vaadittaisiin aivan hirviän suuri tietokone. Näin ollen on järkevää etsiä jälkiä jotka syntyvät tuloksuun kun simulaatiossa on näitä laskentateho -ongelmia.

ID:läisten design ei siis selkeästi ole neutraalia designiä, eikä se siksi ole väistämättä yhtään samanlaista kuin mitä arkeologit käyttävät. Itse asiassa tämä on melko selvää. Sillä ID ei suostu antamaan designille vain määrättyjä kykyjä saati rajoitteita toimintaan, kun taas Savagen ideassa on katsoa että suunnittelijalla on kykyjä, intentioita ja rajoituksia, ja päätelmä tehdään näiden kautta, on myös arkeologiassa tapana olettaa suunnittelu ihmisten tekemäksi, ja että käytössä on ollut tiettyjä työkaluja jotka antavat tiettyjä rajoitteita ja joiden avulla rakennellessa jää esineisiin tiettyjä merkkejä.
1: Karkeimmillaan piikivi-iskokset joita tehdään keihäänkärkien valmistettaessa ovat tietynlaisia. Ja tunnistettiinpa eeppisiä legendoja ympärilleen kietoneet kristallikallotkin modernin ajan tuotoksiksi koska niiden pinnan pikkiriikkiset naarmut paljastivat että valmistettaessa käytettiin tietynlaista hiomalaitetta..

Tämä johtaakin siihen tieteenfilosofisesti oleelliseen huomioon, joka asiasta voidaan tehdä. Tiede ei vastusta kosmista tai biologista designiä itsessään. Aihe ei ole se, josta tulee tuomio. Syy tulee siitä että ID:n lähestymistapa on itse asiassa vain kasa post hoc ja ad hoc -venkoilua. Tiede ei kiellä tutkimusaiheita, vaan huonoa tiedettä. Ja ID:n perusongelmana on se, etä heidän esittämänsä design ei ole testattavissa olevaa, heidän kulmastaan asiaa ei voi tutkia. ID:n tapa perustella miksi jokin on designiä on vain sitä että otetaan jotain asiantiloja jota tiede sanoo olevan ja sitten argumentoidaan miksi tämä havaittu asia sopii ominaisuuksiltaan rajattomaan designiin.

ID:n vastahakoisuus ei siis tunnu ihmeelliseltä. Paitsi jos on todella uskonut että heidän designinsä olisi neutraalisti suunnittelua jota ei olisi sovitettu nimenomaan teistiseen rajattomaan kaikkivaltiaaseen. ~ Silloin voisi kyllä syntyä ihmetystä siitä että jos suunnittelun luonnetta ei ole rajattu, ja sen kanssa ollaan avomielisiä niin miksi ihmeessä Savagen ja Bostromin ajatukset voivat olla  väärin suunniteltu ; Suunnittelu kuin suunnittelu..

Mutta jos on näin uskonut, niin ei rehellisesti sanoen ole oppinut edes alkeita koko ilmiöstä. ID:n argumentaatio nimittäin alkaa tästä ja loppu, PR -työ on rakenteellisesti ymmärrettävissä vain sitä kautta että tämä tämän teistinen luonne yritetään kätkeä erilaisin iskulausein. ID on tavallaan "teismiä joka häpeää itseään". Tai oikeasti häpeä ei ole oikea sana, sillä ID on ylpeä vakaumuksestaan. Se on enemmänkin juridista fundamentalismia joka yrittää keksiä kiertotien jolla uskonnonopetus saadaan kouluopetukseen, ja kun tämä ei onnistu suomen tapaan laittamalla uskonnontunnit, he yrittävät livahtaa mukaan biologian tuntien kautta..

Tonttula

"There is no need to turn to supernatural answers just to fulfill an emotional need for explanation. Like nature, the mind abhors a vacuum, but sometimes it is better to admit ignorance than feign certainty about which one knows not. If there is one lesson that the history of science has taught us it is that it is arrogant to think that we now know enough to know that we cannot know. Science is young. Let us have the courage to admit our ignorance and to keep searching for answers to these deepest questions."

(Michael Shermer)

Töissä on ollut rauhallista, joten katsoin että sen sijaan että pelkästään pumppaisin löysäilyllä tuntipalkkaa, voin tehdä muuta. Kävinkin tämän vuoksi eilen Hämeenlinnassa, ja ihan siellä linnalinnassa (kuva yllä) myös. Tämä oli tietysti avartavaa koska on ehdottoman tärkeää että minun kaltaiseni ihminen tutustuu olennaiseen osaan historiaamme. Eli käytännössä pääsee katsomaan autenttisia varhaiskeskiajan pitkiä miekkoja. (kuva vieressä.) Niistä saa hyviä ja oleellisia arvioita, kuten esimerkiksi kyseisen kuvan miekka opettaa että kahva on ollut melkoisen pitkä, ja terä kahvaan suhteutettuna melko lyhyt. Se on hyvä (pelkästään) kahdella kädellä tehtäviin tekniikoihin. Isokokoinen kädensija toimii myös tasapainona, joten käyttö (nimenomaan kahdella kädellä) on ollut varmasti näppärää. Pystyn näkemään tämän sieluni silmillä. (Ja niin sinäkin jos katsot videota alta.)

Mutta tämä herttainen ihanuus ei ole tämän blogaukseni pääasia. Tämä reissu muistutti mieleeni pienen kuriositeetin. Nimittäin tontut.

Olen tavannut ihmisen joka uskoo tonttuihin, noihin kansanperinteestä tuttuihin pikkumiehiin. Hänestä ne eivät ole joulupukin apureita. Yhtenä todisteena hän pitää Hämeenlinnan linnan 3 -kerroksessa näytillä olevia tiilejä. Tai ei oikeastaan mitä tahansa niistä tiilistä. Sen sijaan hän pitää todisteena yhtä tiettyä tiiltä. Tontunjalanjälkitiiltä. Siinä on aivan selvä jälki jossa on aivan selvästi neljä varvasta. Lisäksi jälki on hyvin pieni.

Koska olin kerran paikalla, näin omin silmin tuon jäljen. (kuva vieressä, tiilet ovat melko normaalin kokoisia, joten kuvasta saa itse asiassa mittakaavan). Koska ihmisillä on viisi varvasta, ja isommat jalat, on jälki luonnollisesti tontun jälki. Hänestä voimme sanoa näin vaikka emme ole koskaan napanneet kiinni yhtään tonttua saati tarkastaneet niiden varpaiden määriä. Prosessi olisi ns. eliminatiivinen. Eli kun tunnetut jäljet eivät vastaa, kyseessä olisikin siksi väistämättä tuntematon jälki. Ja tämä taas voidaan jotenkin liittää "tunnettuun tuntemattomaan" eli tonttuihin. En ymmärrä tätä logiikkaa, mutta tällä ei ole väliksikään.

Olin nimittäin itse nähnyt jäljen ala-asteen luokkaretken yhteydessä. Aikaa on siis ollut vuosia. Siksi en voinut olla aivan vakuuttunut pelkistä varpaiden lukumääristä. Onhan helppoa löytää eläimiä joilla on käpälissään neljä varvasta. Esimerkiksi koiraeläimillä tämä on suorastaan normi. Nämä jäljet ovat lisäksi pieniä ihmisten jalkoihin verrattuna. Tämä hypoteesi osoittautuu selvästi vääräksi kun katsotaan kuvan tiilessä olevia jälkiä. Syynä on se, että jäljissä on muutakin kuin varpaat. On myös antura ja anturan sijainti jäljessä. Tiilen jälki on selkeästi ihmismäinen. Kynsien puute on myös olenainen huomio. Näin ollen on luontevaa sanoa että kyseessä on nelivarpainen ihmisen jälki.

Kuitenkin kuva paljasti myös jotain joka muuttaa koko tonttuteorian aivan toiseen suuntaan. Varpaiden syvyys nimittäin kertoo myös astumisasennosta. Kuvassa on selvästi iso ukkovarvas joka on syvällä. On siis ponnistettu varpailla ja päkiällä. Ja kun katsoo kuvaa oikein tarkasti, huomaakin että itse asiassa painaumassa on viisi varvasta. Pikkuvarpaan painallus on vain erityisen hentoinen. Pikkuvarvas on ilmassa juuri koska ukkovarvas ja päkiä on ollut syvällä ja kantapää ilmassa (kantapäästä ei ole painaumaa vaikka ihminen normaalisti onkin ns. kanta-astuja.) Yksinkertaisin tulkinta sanoo että kyseessä on vauvan jalan painauma. Kokokaan ei ole vauvalle mitenkään poikkeuksellinen. Väitteeni on helppo tarkistaa valokuvasta joka on lähikuva kyseisestä jäljestä. Viisivarpainen vauva ei ole nähdäkseni kovin vakuuttava tonttu.

---

Rehellisyyden nimissä: Kirjoittaja pitää vauvoja ja pieniä lapsia tonttuina. Ja monia aikuisiakin.