Vihalla uskovaksi - entä jos sittenkin?

"Minulle annettiin Raamattu. Heitin sen seinään ja hyvä kun en vetänyt päälle turpaan."
( ID -mies Matti Leisola ; Aviisi 16/2010, "Tieteen musta lammas".)

Juttelin viime viikolla Helsingissä melkoisen rupeaman erään julistajan kanssa. Hän on sellainen vanhempi setä, jonka kohdalla olen tavannut tehdä poikkeuksen. Rehellisesti sanoen ; hän ei vain ärsytä minua millään lailla koskaan. Hän on reilu uskovainen mies, eikä siinä ole sen enempiä vaikeuksia.; Rupeamamme aikana keskusteluun kuitenkin livahti myös toinen uskova. Tässä ei tietysti ole mitään hirvittävän pahaa. Ovathan julistajat keskenäänkin kavereita eikä mukaantulossa itsessään ole ongelmaa.

Tässä kohden huomiotaherättävää oli, että tätä toista kiinnosti kovasti se, että olenko uskossa. Hän teki tiukkaa päätelmää vakaumuksestani. Esimerkiksi se, että keskustelu sujui leppoisasti oli hänestä huolestuttava merkki. (Kuvitelkaa. Tuomo, uskontokeskustelu ynnä se että uskova esittää tilanteen olevan leppoisa. Tätä voi olla vaikeaa uskoa huolella rakentamani itseäni lähes täysin muistuttavan blogi-imagon takaa!) ; Hänen mukaansa potentiaalinen uskoon kääntyvä on vihainen. Ihmettelin tätä, mutta hän kertoi että tämä perustui kokemukseen. Kaikki hänen tietävänsä uskovaiseksi kääntyneet ovat olleet vihamielisiä uskoa kohtaan. Jumalanikävän ensitunne on hänestä jumalanviha. Ja olo tuntuu pahalta koska synnintunto.

Toki tämä väite on siitä erikoinen että se on psykologiaa. Ja tässä kohden tilanne ei ole kovin mairitteleva ; On aivan selvää että viha on yleensä vastustamisen ja loittonemisen merkki. Se johtaa sosiaalisten suhteiden repimiseen ja irtautumiseen. Toki tälle löytyy muutama selitys;
1: Seurakunta on loppujen lopuksi pieni. Yleisin tapa tulla uskoon on perheen kautta kasvamalla, ei ulkopuolelta kääntymällä. Tutkimuksissa käytetään yleensä isoja otoskokoja sen vuoksi että muuten epätodennäköiset tapahtumakulut voivat näyttää yleisiltä. Tilastosattumat näkyvät pienissä otoksissa. Eli kenties julistaja puhui totta ja kyseinen pikkuseurakunta on vain poikkeuksellinen sattumalta.
2: Tarinat ovat "liioiteltuja" tai todellisuuta muokataan "uuden maailmankuvan viitekehyksestä katsoen". Ihmiset värittävät helposti anekdootteja. Esimerkiksi pelkkä erimielisyyden sanomninen voi vääntyä "vihaksi". Samoin se, mitä "olin ateisti" tarkoittaa on kokemuksienikin mukaan tulkittu hyvin laajalla skaalalla. Elämäntapaluterilaisuus ja materialistinen töihin-kotiin-oravanpyöräelämä on ateismia. Ja jopa New-Ageokkultismiin kuulunut on näiden uskovaisten silmiin jotain joka oikeuttaa sanomaan "olin okkultismiin uskova ääriateisti." (Lausunto ei ole keksitty.) Eli kääntyminen kuin kääntyminen näyttää helposti vihan korostamiselta.
3: Anekdootit eivät itse asiassa ole koskaan kovin luotettavia. Niissä on usein seassa juoruilujen vääristämiä kuulopuheita tai ne keksitään tai niitä kaunistellaan lennosta. Tai koko tarina on keksitty. Ihmiset valehtelevat ainakin joskus,  ja myös uskovaiset ovat ihmisiä. Ergo : on olemassa tietty mahdollisuus.
4: Kenties käännytysstrategia on tietynlainen. Eli kun koko liike käyttää tietynlaista lähestymistapaa, ei ole erikoista että se päästää läpi vain tietynlaiset ihmiset. Esimerkiksi vaikka pitämäni herrasmies on hyvin asiallinen, tämä keskusteluun livahtanut oli sen tyyppinen että hän näytti hakevan jonkinlaista provokaatiota. Provokaatiossa ihmiset yleensä "taistelevat tai pakenevat tai ignoroivat" ja vain taistelijaluonteet palaavat tilanteeseen uudestaan. Ja vain heidän kanssaan voidaan onnistua.
5: Käännyttäjät rakentavat itseään toteuttavan ennustuksen ; Jos ideologian virallinen kaava on että viha on tärkeää käännyttämiselle, tunnereaktioiden, etenkin vihantunteiden, synnyttäminen on tällöin käännyttäjälle "positiivinen markkeri" eikä se mikä se muunlaisille ihmisille on. Kun terve ihminen ei jatka kun toinen suuttuu, nämä oikein innostuvat. Neutraali ja laimea ei heille kelpaa. Eli kenties tämä kertoo ideologian toimintatavoista eikä todellisuudesta. Valitettavaa tässä on tietysti se, että normaali psykologia opettaa että vihaiset eivät käänny. Joten seurakunta on kenties pieni siksi että se on ajautunut "varmistusharhaan" jossa viha nähdään käännytysonnistumiseksi ja se perustellaan sillä että mukanaolevat ovat olleet vihaisia. Ja siksi ollaan itsekritiikittömästi menty toimimattomaan ja huonoon ja potentiaalisia uskovaisia poisajavaan tehottomuusstrategiaan jossa työlle saadaan vain vähän tulosta ; Onnistuminen on tilastopoikkeus, joka johtuu siitä että psykologiset menetelmät ylipäätään ovat vain perusteltuja yleistyksiä, tilastollisia korrelaatioita, eivätkä ole sellaisia että ne toimisivat 100% ihmisissä. Muilla tavoilla saataisiin useampi (100% ei voitaisi käännyttää koskaan, mutta tilastollisesti enemmän kyllä.)

Kliseinen vaihtoehto ylläolevalle luettelolle.

Ylläolevat näkökulmat ovat jotain josta jokin tai jotkin pitävät paikkaansa. Kenties jopa useampi. Kuitenkin mieleeni juolahti että psykologian maailma tuntee yhden tavan jolla viha liittyy oleellisesti kääntymiseen. Tämä vaihtoehto on jotain josta olen yleensä pyrkinyt pysymään erossa. Olen halveksinut tämän käyttämistä tässä yhteydessä. Sitäkin suuremmalla syyllä että kyseinen ajatus on nimenomaan klisee, joka voidaan nähdä leimakirvesargumentiksi.

Ei, kyseessä ei ole Pyhän Hengen vaikutus. Kyseessä on aivopesu. Streatfeildin "Brainwash" -teos läpikäy varsin mukavasti sitä mitä psykologiassa aivopesun alueelta tiedetään. Tärkein menettelytapa on kolmen portaan toiminta. Ensin toisen minuus rikotaan. Tämän jälkeen rakennetaan uusi persoona. ja sen jälkeen sitä on ylläpidettävä tai muuten toimitus helposti peruuntuu.

Tässä vaiheessa on hyvä huomata että minuuden rikkominen pitää sisällään vaiheen jossa tyypillistä ovat vihan ja aggression tunteet. Kognitiivinen dissonanssi joka estää mielipiteenmuutokset kohdataan siinä vaiheessa maksimaalisesti. Aivopesun ongelmana on vain se, että yleensä ihmiset eivät suostu siihen vapaaehtoisesti, eli rikkomisvaiheessa pitäisi olla jotenkin avuton, esimerkiksi vangittu.

Tässä mukaan tulee se, että kyseinen pieni seurakunta korostaa myös erilaisten ihmeparanemisten merkitystä. Mukana on entisiä huumeidenkäyttäjiä ja vastaavia. Näitä tarinoita on helppoa pitää ylidramatisoimisena, koska anekdootti julistustyössä ei ole koskaan virallinen varmistettavissa dokumentti vaan sitä kerrotaan vetoavana tarinana jonka tehtävänä on suostutella ja mainostaa mahdollisimman tehokkaasti. Anekdooteista tehdään tämän vuoksi yleensä jotenkin "henkilökohtaisia" niin että niiden epäilijää syytetään "ad hominem" -argumentaatiosta välittömästi jos hän vaatii todisteita ja perusteluja sille että tarina todella on tosi.
1: Oma kantani tosin on että jos joku tekee niin että argumentaation ja perustelun tason mukaantullessa heittää "sanotko minua valehtelijaksi" -kortin on helvetin todennäköisesti juuri valehtelija joka sanoo noin juuri siksi että hänellä ei ole mitään substanssia tarinansa takana..

Mutta jos nämä ottaisikin dokumentteina. ne opettavat että uskontoihin yleensä liittyy epätoivoisia ihmisiä. Jos uskonto on ainut mikä tarjoaa lohtua ja mahdollisuuden esimerkiksi sosiaaliseen kanssakäymiseen, ihmiset ovat "avuttomia ja vangittuja". Näin ollen heidän saamisensa aivopesuprojektiin ei ole mahdotonta.
1: Tämä ei tarkoita että nämä uskovaiset olisivat väkivaltaisia ja julmia ihmisiä. Ryhmäpaine ja rakkauspommitus ovat jotain jotka tekijöistä voivat tuntua ystävällisyydeltä, mutta jotka ovat kohteelle hyvin rankka ja raskas mielen eheyden rikkoja. Se on ikään kuin lyömistä joka ei tunnu lyömiseltä.
2: Itse haluaisin tosin myös lieventää tätä aivopesuprosessin luonnetta. Se, että ihmiset ovat epätoivoisia on jo itsessään rikkonut heidän mielensä eheyden. Toisin sanoen katujulistajien ja uskonmiesten ei välttämättä aina edes tarvitse tehdä sitä. He siirtyvät vain prosessissa suoraan vaiheeseen 2 ja 3. Tosin se, miten tässä ilmenisi sitä vihaa jää auki. Eli jos uskomme että viha on oleellinen merkki kääntymisessä, se kertoo että tämä vaihe on puutteellinen.

Rehellisesti sanoen haluaisin kuitenkin uskoa toisin. Eli uskoa että anekdootit ovat lähteenä jotenkin biased. Tämä ei tietysti vaadi kovin suurta (~lue "ei yhtään") mieleni uudelleenorganisoimista koska en ole kannattanut aivopesuteoriaa koskaan ja toisaalta olen hyvin tietoinen lähdekritiikin tärkeydestä ynnä siitä että anekdootin todistusarvo on olematon, koska se voi olla valehtelua tai tulkinta vääristeltyä (tavalla jossa virheitä on vaikeaa ellei mahdotonta varmistaa ja korjata) ja vaikka se ei olisikaan niin anekdooteista ei saada käytännössä koskaan tilastolliseti merkittävää otosta irti.

Kuitenkin tilanne on niin että "vihalla kääntymisessä" en näe mitään sellaisia seikkoja joihin uskovaisten kannattaisi vedota. Heidän ei kannattaisi puhua tästä koska mikä tahansa selitys on uskolle ja uskovaisille PR -tappio. (Siis jos ymmärtää hieman oman maailmankuvan luomin ennakkoluuloihin perustuvan kyökkipsykologian ulkopuolella olevan kunnon psykologian perusteita, tämä on.)

Loppuun jokerikortti.

Itse näkisin että tämä viha -argumentaatio on kuitenkin jotain joka liittyy pääasiassa uusateismin nousun jälkeiseen aikaan. Aiemmin tämä selitys oli harvinaisempi. Julistusstrategiat ja tarinat elävät ajassa kuten muukin eikirjallinen kertomaperinne, joten tämä ei itsessään ihmetytä.

Vielä 10-15 -vuotta sitten kääntymiskertomukset korostivat osittain samoja asioita kuin nykyäänkin ; Tarinoissa korostui muutos. Juoposta tulee raitis, väkivaltaisesta lauhkea, ja syöpäkin katoaa prosessissa ja erimittaiset jalat venyvät rukouksella ainakin 15 senttiä. Taustalla oleva henkinen asenne korosti kuitenkin enemmän hällävälismiä kuin Jumalavihaa. "Elin materiaalista elämää, ajattelin olevani onnellinen mutta jotain puuttui" -hengessä. Vihan sijasta ateismiin yhdistettiin itsevarmuus. "Olin itsevarma, ajattelin että jokaisen kreationistin kumoan logiikalla ja tieteellä" -tyyppiset lausunnt olivat muotia.

Tämä muutos kertoo siitä että "vastustaja" on muuttunut. Muutoskertomus pahasta hyväksi on uskonnollisen kääntymisanekdootin perusrakenne jota sävytetään ajanmukaisilla painotuksilla. Tärkeintä ei ole se, että onko tarina täysin totta, vaan enemmänkin se, että sinänsä mahdolliset tosiseikat väritetään ja painotetaan sopivasti. Vastustajana on ennen pidetty "passiivista uskoa" ja materiaalista kevyttä pinnalliseksi miellettyä elämäntapaa. Tämä ei ole vihainen vaan ignorantti. Siksi se näkyy muutostarinassa, joka toimittaa kahta funitiota ; Se kertoo muutoksesta jossa on muutos parempaan. Ja se määrittelee mikä on toivottava vaihtoehto ja samalla esittelee sen mitä sillä hetkellä pidetään kovimpana vastustajana. Ja mitä attribuutteja tähän vastustajaan liitetään.

Uusateismin kohdalla on kuitenkin nostettu esiin sen poliittinen aktiivisuus on johtanut kysymykseen "mikä tarve on ilmoittaa että ei usko johonkin johon ei usko". Jolla on yritetty eslittää että uskonto on hyvin tärkeä ateisteille. (Eikä uskonnon ylitulvinta politiikassa, sitä että tietyt aiheet kuten abortti ovat sellaisia että niistä ei voi keskustella ilman että olisi aivan pakko ottaa kantaa uskntoon, se että odotetaan että ihminen vain osallistuu uskonnollisiin rituaaleihin ja tilaisuuksiin rippijuhlista omiin häihinsä asti, se, että uskonnottomaksi ilmoittautuminen johtaa siihen että toinen vaatii perusteluja ja heittää päähän jumalatodistuksella ja julistuspaskalla joiden sisältö on se, että olet ilman Jumalaa moraaliton ja onneton paska.) Jonka taas nähdään tukevan homo religiosus -ihmiskuvaa. Ja tämä teologinen väännös on vain ponnahtanut puheisiin ja menneisyys on uudelleenväritetty sen valossa. (Mikä on sinällään  omituista koska siinä ateisteille ei anneta mitään mahdollisuuksia, eli asiaa ei käsitellä loogisena vaihtoehtona vaan se torpataan apriorisesti ilman perusteluja ; Ateisti on joko nihilisti joka ei välitä eikä siksi voi suuttuakaan tai sitten ateisti onkin sisimmissään kääntyvä uskova kun suuttuu ja siksi pitää Jumalaa niin perkeleen tärkeänä. Huonojen ihmisten nihilointistrategia on tämä ; Se lähinnä ennustaa että joku kritisoi ja lakaisee kriitikon merkityksen ennalta, kuulematta tämän sanomisia ja arugmentteja, vääriksi ja turhiksi ja uskoa ja uskontoa ja Jumalaa todistaviksi.)

 Uusateistit kun olivat äänekkäästi julkisuudessa ja se on aikaansaanut muoti-ilmiön jossa uusateistien toiminta on tulkittu aina vihaksi. Lisäksi tämä kritiikki on ollut näkyvää. Hieman kuten Brotherus asian ilmaisi : "... syy uusateismi-termin käytölle liittynee ateismin vastustajiin, aktiivisiin uskonnollisiin ihmisiin. Nimetty vihollinen on parempi joukkojen mobilisoimiseksi ja uusi ja erilainen vihollinen herättää paremmin vastatoimiin kannustavaa pelkoa kuin vanha ja tuttu. Uusateismi-termiä ovatkin innokkaasti levittäneet ja laajentaneet kristinuskon teologit ja saarnamiehet. Uusateismi -termi mahdollistaa ateismin lähestymisen pikemminkin ilmiönä ja liikkeenä, jolloin se on uskovaiselle helpompi sivuuttaa kuin jos ateismi nähdään aidommin joukkona käsityksiä, perusteluja ja evidenssiä. Pelkoa ja vastareaktioita onkin syntynyt laajalti. 2000-luvun populaariateismi on saanut monen uskonnollisen kirjoittajan puntit tutisemaan: Yksinomaan Dawkinsin Jumalharha -kirja on kirvoittanut uskonnollisilta kirjoittajilta yli kaksikymmentä täyspitkää kohdettaan kritisoivaa kirjaa, kuten Eric Reitan "Onko Jumala Harha?" ja David Berlinskin "Paholaisen harha". Kun lasketaan mukaan muiden ateimikirjojen kritiikki-kirjat sekä niitä täydentävät lukemattomat www-sivut, radio- ja televisio-ohjelmat, voidaan sanoa että ateismin uuden aallon vastustus on todellakn mobilisoinut kristityt ennennäkemättömällä tavalla. Uusi termi antaa ateismia vastustaville kirjoittajille myös paremmin mahdollisuuden "olkinuken" rakentamiseen: älylliseen epärehellisyyteen, jossa uusateismin sisältöä ja uusateistien olemusta pikku hiljaa hivutetaan vastenmielisempään ja helpommin kritisoitavaan suuntaan."

Heidän kohdallaan kukaan ei selitä, että jos uusateismi ei ole tärkeä vaan naurettava ja sen argumentit ovat huonoja, niin miksi sen kumoamiseen tarvitaan noin paljon eri kirjoja. Eikä kysellä että miksi uusateismi innostaa kritisoimaan jos parempaakin tekemistä on ; Asiallinen ja reilu ja filosofisesti merkittävä keskustelu kun käydään parhaita argumentteja käsitellen. Se, että uskova heittää huonon argumenttivirheen todistaakseen Jumalan ei vakuuta filosofia koska jumalatodistuksissa on tätä fiksumpia ja laadukkaampia vaihtoehtoja. Tätä ei tehdä, sillä ihmiset ovat tässä kohden riittävän fiksuja ymmärtääkseen että vakavasti otettavuus ei ole ainut vastareaktion syy. Ja että kritiikin olemassaolo ei tarkoita samaa kuin sitä, että tämä kritisoitu asia nyt olisi erityisen uskottava kun sitä varten täytyy tiedemiesten niin kovasti hyökätä.

Uskovat tuskin kokevat että tämä suuttumus ja mielenkiinto tarkoittaisi että ihmiset olisviat pohjimmiltaan uskontokriittisiä ja epäileviä - tai peräti ateisti-ihmisiä - ja että suuttumus tarkoittaisi että "kohta nuo kristityt kääntyvät". Sillä tosiasiassa kyse on juuri päin vastoin. Mitä kovempi mekkala, sen kovempi maailmankuvalinen kuori. Ja sitä vaikeammin siitä mihinkään käännytään. (Paitsi jos on mahdollisuus aivopesuun, tämä on.)