Arvomaailmanloppu; eli Kauneuden katoamisesta

"Pyhyyden ytimessä, tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemisesta" julkaistiin mukavasti näin joulun alla. Siitä myös keskusteltiin aika paljon. Tutkimus kiinnosti myös uskonnollisia tahoja Esimerkiksi "Kotimaa" kuvasi, että "Kirkko ja uskonto edustavat pyhää joka kuudennelle suomalaiselle".

Tämä on hyvin mielenkiintoinen tulos, sillä olemme tottuneet kuulemaan puheita siitä miten Suomi on kristillinen maa. Samoin olemme tottuneet kuulemaan että joulujuhlien ja kevätjuhlien uskonnollinen sisältö kuuluu asiaan ja että vähemmistöjen ei pidä tuputtaa omia arvojaan enemmistön arvoiksi.

Tässä mielessä tutkimus tuotti minulle mitä aidointa iloa, vahingoniloa.

Olen puhunut vuosia krisitinuskon jäsenmäärän romahduksesta. Näkemykset ovat saaneet lähinnä väheksyntää. On kerrottu, että ateismin suosio ei yleisty vakaasti. On kerrottu lisäksi että uskonto ei ole uhattuna koska ihmiset uskovat aina johonkin. Tässä kontekstissa ei ole yleensä haluttu alleviivata sitä että ateismin uhka voisi olla relevantti sitä kautta että toteutuisi se kristittyjen vakioveikkaus siitä että ateismi on uskonto.

Muutos on ollut nopea. Vielä 2012 Kari Enqvist näki relevantiksi kirjoittaa "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -kirjaansa siitä miten kirkko vetoaa jäsenmääriinsä ja kannatukseensa oikeuttaessaan erikoisasemaansa ja privileegoioitaan. ; Itse sanoisin näin että vähänkö se ei kristittyä varmasti ilahduta että uskonnolla menee hyvin jos se on jokin muu uskonto kuin kristinusko. Joten olisi kenties kannata kuunnella. Muutos arvoissa on ollut tosin siitä yllättävä, että se on ollut nopeampi kuin olen ennustanut. Omissa ennusteluissani perustana on ollut vain ajatus siitä että jo poistuneet ihmiset pysyvät poissa. (En siis ole olettanut että ideologiat yleistyvät pysyvästi ja ikuisesti, joten en ymmärrä miksi kriitikkoni ovat tämänlaisia asioita käyttäneet argumentteina..) Ja että he ovat nuoria jotka jättävät lapsensa liittämättä kirkkoon myöskin. Ja toisaalta kristityt myös kuolevat useammin vanhasta päästä. Joten ei ihne että hyvin maltillinen arvioni on ylittynyt.

Tappion tuulet ovat tuoneet myös asennemuutoksia. Kun 2012 Jolkkosen suulla kerrottiin, että uusateismi on päihitettävä vihollinen joka osuu hutiin, nyt saadaan kuulla piispa Keskitalon kertomana että uusateismi haastaa kirkon älyllisesti. Toki tässä on ymmärrettävä että Jolkkosen lausunnot uusateismista eivät ole perustuneet ainakaan kovin syvään osaamiseen. Jolkkosen analyysit Dawkinsin ajattelusta ovat olleet sekä olkiukottavia että asenteellisia. Kirkossa on huomattu että vastineet saavat vastineita ja näin ollen olkiukot näyttävät uusateistien silmään siltä että kriitikko ei edes ymmärrä uusateismia saati että olisi päihittänyt sen. Ei ole vastauksia ja valehdellaan päälle että vastaukset on annettu. Tämä ei herätä luottamusta. Kirkkolaiset ovat tajunneet että väheksyntä ja pilkka ei saa ihmisiä puolelle. Ateistin älyn halveksunta ja snobbailu ei palauta heitä kirkon pariin. Eikä vakuuta sellaisia nuoria ihmisiä jotka saavat uskovaisten "vastauksiin" vastaukset ateisteilta hyvinkin nopeasti internetissä. (Olenpa itsekin taatusti antanut oman panokseni tähän asiaan.)

Kirkon vähentyneet verorahat - ja vielä tätä huomattavasti heikompi merkityksellisyys ihmisten elämässä - ovat pakottaneet heidät olemaan kohteliaampia. Tämä on jotain johon olen tyytyväinen. Lisäksi oikeassaoleminen hivelee. Lisäksi tämä joulunaika on herättänyt myös ironisen huvittuneita hetkiä kristillisyyden parissa.

Joulun ironiatwistejäkin on ollut tarjolla.

Tässä yhteydessä voitaisiin puhua siitä miten uskonnosta oltiin tavallaan erkaantumassa jo minun lapsuudessani. Meidän ala-asteenopettajamme Heli Alaja oli hyvinkin uskonnollinen. Minua tämä ei haitannut koska olin tuolloin itsekin kristiaani. Opettajani ilahtui kun joulunaikaan piirsin Jeesus ja seimiasetelmia. Hän antoi valita jouluisia aiheita vapaasti ja suurin osa jo tuollin, 1990 -luvulla, piirtelivät joulupukkeja ja muita vastaavia asioita.

Minua ei vieläkään harmita se, että ilahdutin opettajaani. Alleviivaan tässä vain sitä että tuohon aikaan "kaupallinen joulu" oli jotain jota tavallaan tuli vähän väheksyä. Kaupallinen joulu joulupukkeineen edusti tietenkin pinnallista ja maallista kilpailevaa asiaa tuolloin. Kristityt silloin - kuten nykyäänkin - saattavat esimerkiksi muistaa sarjakuvapiirtäjä Karin klassikkoteoksen. Jossa Helsingin joulukadulle oli piirretty Jeesus "kuokkavieraana omilla syntymäpäivillään".

Näiden viesti oli että kaupallisuudessa olisi vähintään vivahde jostain syntysyydestä ja epäkristillisyydestä. Ja sitten kristityt jotenkin ilmeisesti uskoivat että ihmiset silti valitsisivat Jeesuksen. Kuitenkin lapset odottivat pukkijoulua. Arvatkaa voittaako sarjakuvapiirtäjä vai omien lasten ja perheen ilo?

Nyt tällä hetkellä tämä tilanne on sitten sen verran hankala että esimerkiksi Hannu Kiuru "kotimaassa" blogaa jo otsikossa kysyen että "Kauanko vielä kestää, ennen kuin Jeesus-lapsi on täysin vieroitettu irti tavastamme viettää joulua?" Sen parissa hän tekee minusta hyvin ironisen tilanteen. Hän kertoo vieneensä edellämainitsemaani Karin piirrosta kouluihin. "Kuva tunnetaan nimellä Kuokkavieras omissa juhlissaan. Tämän kuvan raahautin useina jouluina Vanhaan kirkkoon koululaisten hämmästeltäväksi." Hän korostaakin moittineensa ja kritisoineensa kaupallista joulua. Nyt hän sitten on pahoillaan siitä, että kaupoissa ei ole kristillisiä asetelmia. "Totta kai minun piti mennä esittelemään ideaani parille kassakoneen takana piileskelevälle myyjälle. Kysyin, olisiko mahdollista lähempänä joulua muuttaa yksi noista kojuista seimeksi, kun tuossa vieressä olevassa jouluikkunassakaan ei ole mitään Jeesukseen viittaavaa. Sain vastauksen, että somistajalla on omat suunnitelmansa jo useammaksikin jouluksi eteenpäin. Ja ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi kaiuttimista alkoi samaan aikaan kuulua R.E.M-yhtyeen biisi Losing my Religion. Minä siihen hiljaa mielessäni, että aha, näin ovat siis päreet." Eli ensin on sanottu että kaupallisuus ei kuulu kirkkoon, kauppamiehet on ikään kuin haluttu ajaa kauppamiehet paitsi pois temppelistä niin myös laajemmin yhteiskunnasta. Ja nyt sitten kaupallisuus olisi niin ei-ristiriidassa kristillisyyden kanssa että kirkko pitäisi saada kauppohin.

Mutta olen myös pettynyt.

Itse olen aina tavoitellut lähinnä arvostusta (dignity). En välttämättä kunnioitusta (honor). Kun olen moittinut on ideana ollut se, että jos jokin on pilalla niin kerron mikä siinä ärsyttää. Jotta voivat sitten halutessaan korjata. Tämä on toki mennyt siihen mitä uusateismillekin aluksi tapahtui. Uhkaa ei pidetty relevanttina. Samoin kuin yksityisihmisen pahaa mieltä ja oloa ei ole nähty muuksi kuin debatin kohteeksi, voitettavaksi ja päihitettäväksi. Tässä yhteydessä on tullut selvästi esiin se, miten he haluavat että enemmistö kohtelee vähemmistöjä. Kristittyinä heidän voisi olettaa noudattavan kultaista sääntöä elämässään. Tai vaikka eivät niin minä oletan heidän noudattaneen joten älkää ihmetelkö jos tulevaisuuden retoriikkani näyttää tietynlaiselta.

Ja tähän liittyy se pettymyksen syvin ydin. Sillä tajusin jotain. Tajusin hyvin erikoisessa kontekstissa. Kuuntelin nimittäin youtubesta jotain Jordan Petersonin esittämiä puheita luovista ihmisistä. (En osaa linkittää kyseiseen videoon koska ajatukset sen tiimoilla kasvoivat vasta myöhemmin.) En yleisesti pidä Petersonista ja kuuntelin toisella korvalla jos sieltä löytyisi vaikka jotain vastustettavaa. Mutta sieltä löytyikin jotain puolustettavaa.

Peterson nimittäin puhui kauneuden merkityksestä ihmisille. Hän aloitti sen puhumalla siitä miten luovien ihmisten on pakko luoda koska muuten he tavallaan kuolevat henkisesti. Ja miten tästä ei usein tule hirveästi rahaa koska luovuutta ja tuloja on vaikeaa yhdistää. Sen jälkeen hän puhui siitä, miten kristityt ennen ovat panostaneet kauneuteen. Ja pitkäjänteisesti. Jättimäisen kauniita katedraaleja on rakennettu jopa kolmesataa vuotta. Ja miten näissä rakennuksissa on tavallaan rakennettu kivestä metsiä. Joiden oksistosta lasimaalaukset tuovat valoa. Ja miten lopputulos on niin kaunis, että leuat loksahtavat. Ja miten tämänlaisten taloudellinen arvo esimerkiksi turismin kautta on valtava. Ja miten kauneutta tuottaneet asiat itse asiassa kasvattavat arvoaan koko ajan. Ja miten nykyään ajatellaan kvartaaleittain eikä kauneutta enää tuoteta.

Tästä heräsi aika paljon. Itse muistan kirkosta erään seikan joka lienee ilmiselvä. Se oli tylsä paikka. Kirkolliset usein korostavat perinteitä. Mutta tässä he lähinnä tavoittelevat nostalgiaa menneistä kokemuksista. Kirkko on minun koko elämäni ajan ollut syvässä epäluovuuden tilassa. Laulamme "Enkeli taivaan" virttä kouluissa. Se on kirjoitettu Lutherin kynästä 1535. Silloin kristillisyys kelpasi uusien asioiden luomiseen. "Suvivirren" yhteyteen on virsikirjassa merkitty vuosiluku 1697. Tuolloin voitiin vielä luoda klassikkoja osaksi kulttuuria.

Olin itse aika ahkera kirkkokuorolainen vuosia. Ja tässä yhteydessä pääsimme laulamaan monia klassikoita jotka olivat kristittyjen tekemiä ja nerokkaita. Pidin Bachista sen verran, että musiikkiopistossa halusin läpikäydä hänen tuotantoaan vaikka olinkin opiskelemassa sähkökitaransoittoa. Hän eli 1600 -luvun lopulta 1700 -luvun puoliväliin. Musiikkiopistossa opin myös että Bach oli uusintanut musiikinteoriaan uusia innovaatioita jotka olivat "tosi jazzmaisia". Kuorot kykenevät tuottamaan näistä mestariteoksista toisintoja. Niissä on usein paljon iloa. Kuorolaiset tekevät musiikkia suurella sydämellä ja rakkaudella musiikkiin ja lopputulos on parhaimmillaan eräänlainen ilmaan heitetty katedraali.

Mutta samalla on selvää että kristinusko ei edusta taiteen ja luomisen huippua. Konservatiivit näkevät että he ovat kristillisempiä. Taidetta arvostetaan usein aika matalalle - kuten näkyy tuosta tuoreesta pyhien asioiden kartotuksestakin. Ja sen kyllä huomaa.

On melko varmaa että minun olisi helpompaa pysyä kristittynä Firenzessä. "Duomo" on mahtava paikka jota on rakennettu kauan. Ja sen näkee. Jos ymmärtää yhtään mitään arkkitehtuurin historiasta - tai jos ei osaa niin jos osaa salakuunnella turistioppaita - oppii pian että kirkon alaosa on keskiaikaisempaa mallia mutta kupoli on kuitenkin ehtaa renessanssia. Suhtautuminen rakentamiseen ja koristeluun muuttui kirkon ralentamisen aikana. Ja tämä huomioitiin niin että rakennusta muutettiin pitkin matkaa. Lopputulos on kauneinta ikinä.

Nykyään eletään kvartaaliaikaa eikä kirkko ilmeisesti itsekään luota tai luotaa tulevaisuuteen vaan eropiikkikriiseistä selviämiseen. Kirkko ei aloita prosesseja jotka päättyvät sadan vuoden päästä. Ja tämän huomaa. Suurin osa kirkkorakennuksista joissa olen käynyt Suomessa ovat enemmänkin mallia "ihan kiva". Selvästi tässä ei olla luovuuden eturintamassa. Tästä ei voi syyttää uusateisteja koska tämä on ollut "maamme tapa" jo hyvin kauan. Ei aina. Esimerkiksi Turun tuomiokirkko on erinomaisen hieno. (Etenkin sisältä jota kautta sitä kai toivotaankin koettavan.) Itse asiassa pidän monista vanhemmista kirkoista. Ja tyypillistä onkin, että nautin niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Eli silloin kuin niissä ei ole mitään seurakuntatoimintaa.

Sillä vaikka periaatteessa jumalanpalveluksiin pistetään uusia saarnoja, niin ne ovat yleensä varsin kitchisiä. Niiden viestit ovat "klassikoita". Ja tyylilajina on matalimmalle tasolle pyrkivä kitch. Tämä jotenkin alleviivautuu kun puhumme edellämainitsemistani kahdesta Suomalaisille symbolisesta virrestä jotka lauletaan koulussa. Luther ei tietenkään ollut primaaristi säveltäjä. Eikä se Suvivirsikään oikeasti mitään musiikillista neroutta ole. Itse asiassa tyylillisesti virsiä vaivaa tietty äärimmäinen tylsyys. Ja sen tylsyyden syy on tavallaan hyvin helppoa ymmärtää. Kun musiikinteoriassa musiikkiopistossa opetetaan klassisia sointukiertoja, niitä sellaisenaan mallintaen syntyy musiikkia joka kuulostaa äärimmäisen virsiltä. Kristillinen kulttuuri on tietenkin oivallisesti löytänyt nämä sointukierrot. Ja tätä kautta voinut "omia ne" ansioikseen. Valitettavasti tästä on kuitenkin tullut "perinnettä" ja ne ovat muuttuneet tylsiksi ihan toisteisuuttaan.

Vika ei ole vain kirkossa. En minä jaksa aina sitä "Lumiukkoakaan" katsoa jouluna. Kaipaan uusia asioita koettavaksi ja tehtäväksi. Kirjoitan ja teen paljon asioita. En ehkä hyvin. Mutta ainakin niitä haukutaan vaikeatajuisiksi ja omituisiksi ja sekaviksi. Joka kertoo siitä että ne eivät ole klassisessa helpostitajuttavan kitchin sisällä tuottamassa tuttuja konventioita. Kirkko kuoli esteettisesti ja henkisesti jo kauan aikaa sitten.

Ja mitä tämä tekee elämälle?

Karkeasti ottaen kirkko ja uskonto näyttäytyvät elämälle hyvin samanlaisena kuin minä se minun nuoruuden ajan jouluun tuntui vaikuttavan. Eli jonkinlaisena ilonpilaajana ja tylsimyksenä joka tarttuu kivoihin asioihin ja tuo tilalle tylsyyttä. Kirkon suurin ongelma ei ehkä olekaan se, että se pitää sisällään pahoja ihmisiä. Vaan nimenomaan se, että uskonto tarkoittaa tylsyyttä. Kristinuskonto ei anna mitään mutta joku tulee ja kieltää kaiken.

Pahinta on että ei vain keskenään ja itseltään. Vaan ennen kaikkea muilta. Vaikuttaa vahvasti että esimerkiksi kouluissa virsilaulun yksi tärkein funktio on näyttää että kuka omistaa kulttuurin jolle kaikkien on alistuttava. Signaali on "Suomi on kristillinen maa ja jos et ole kristitty niin et oikeasti kuulu täysin joukkoon". Epäsuomalaista ja pikkumaista olisi valittaa virrestä. Olisikin jos näitä tälläisiä symbolisointeja ei koskaan tapahtuisi. Mutta niitä tapahtuu. Ne ovat jopa yleisiä.

Tällä on syvä humaani vaikutuskin. Ja tämän olen kokenut aika omakohtaisesti.

Olen depressiivinen ihminen. Minulla on myös aika usein itsetuhoisia ajatuksia. Tämä ei ole minulle heikkoudeksi. Itsetuhoisuus on rehellisintä itsekritiikkiä. Ihminen joka ei koskaan ole halunnut tehdä itsemurhaa eikä ole ikinä edes miettinyt sitä ei ole joko kokenut elämässään oikein mitään tai sitten vaihtoehtoisesti on sen verran tunnetasolla kuollut että ei ihastuta minua myöskään. (Ihmisen aito hienous tuntuukin olevan suoraan verrannollinen sen kanssa kuinka usein ja vahvasti hän on paininut nimenomaan tämän itsemurhan kysymyksen parissa. Ehkä siksi, että vähemmät ovat valinneet kuoleman jo aikaisemmassa vaiheessa. Ehkä siksi että ihminen joka sulkee oman itsemurhansa totaalisti pois on aika itseriittoinen. En ota kantaa tähän tässä nyt.)

Tähän liittyen sitä saa kuulla "kliseitä". Kristityillä on katsos viisautta joka opettaa kohtaamaan ja käsittelemään kuolemaa. (Näin ateisteille kerrotaan mielellään. Ja usein.) Viestit ovat hyvin erikoisia. Sellaisia että näkee että ihmisen samastumiskyky itsetuhoiseen on nollassa tai sen alle. Uskonto jonka keskiössä on Jeesuksen kärsimys ei kykene ymmärtämään vähäisempien ihmisten kärsimyksiä. Mutta tämä ei estä mestaroimasta ja teeskentelemästä. Juuri samalla tavalla kuin uusateisminkin kohdalla; Kristitty itse on vaikuttunut omasta viisaudestaan koska ei ole kokenut tilannetta jota kuvaa. Mutta se joka on kokenut tilanteen tajuaa miten pihalla tämä kristitty on.
1: Esimerkiksi he voivat korostaa että elämä on lahja. Johon suisidaalinen on varmasti erimielinen. Tätä kautta vastineeksi  ei voi sanoakaan oikein muuta kuin että "ai, minne voin palauttaa"? Itsemurhatilastot näyttävät että sinne voi joutua jonottamaan.
2: Toinen suosittu on viitata tarinaan jonka kertojia olen alkanut kutsumaan jälkikristillisyydeksi. Siinä kerrotaan yksistä ja kaksista jalanjäljistä. Ja miten oikeasti Jeesus on kantanut. Tämä on hyvin omituinen kertomus kertoa ihmiselle joka tasan tarkkaan tietää kävelleensä itse.
3: Itsemurhaa hautovalle ei ole välttämättä uskottavaa mennä kertomaan että Jumala ei koettele ketään yli voimiensa. Ei vaikuta tältä. Joten onko uskontosi nyt sitten falsifioitu evidenssin edessä vai onko tuo oikea tosiasiaväite joka uskontoonne kuuluu?
4: Lisäksi tuskalle annetaan merkityksiä. Että kärsimys opettaa erilaisia asioita ja vastaavaa. Aika sadistinen opettaja. Ei taida ansaita palvontaamme. Lisäksi opettavaisuus voi johtaa siihen että vastaavia "opetuksia" voi olla vielä lisääkin tulossa. Mikä ei ole kovin toiveikas tila. Merkitys tuskassa ei poista ongelmaa vaan pahentaa sitä. Merkityksetön tuska vain tapahtuisi. Mutta tarkoitus ja merkitys johtaisi siihen että joku operoi ja mestaroi tälläisiä tahallaan ja häntä pitäisi kutsua Kaikkihyväksi ja Rakastavaksi? Harvoin on teodikea ollut yhtä vahvoilla kuin tälläisten selitysten äärellä.
5: Kristinuskon optimistinen sisältö ja merkityksellisin lahja tuntuu olevan ikuinen elämä ja pelastus. Se ei ole kovin ihana juttu jos painit sellaisten kysymysten kanssa että onko elämä ensi viikon jälkeen liian pitkään. Että äärettömästi pitäisi mennä. Ja kristitty on juuri sitä ennen kertonut että miten hyvyyttä kärsimys ajaa. Ja miten se ei ole mitenkään ylitsepääsemätöntä. Tämä ei kontekstoi kristittyjen ihanuutta kovin uskottavalle tasolle.
6: Kristityt voivat kertoa että julmat kristityt ovat luonteva osa kirkkoa koska sairaalassakin nähdään pahoja ihmisiä. Siksi "Mahdollisuus Muutokseen" tyypeiksi eivät kelpaa kiltit seurakuntanuoret mutta sen sijaan moninkertaisia murhaajia kuunnellaan ja korotetaan sankareiksi. Muutenkin maailmaa kuvataan sellaiseksi, että sen ei pidäkään olla mikään helppo ja mukava reissu. Ihan kuin haluaisitte kertoa että itse asiassa itsemurhalle olisikin ekstrasyitä..
7: Helvetti se vasta kauhea paikka onkin. Eli se teidän Rakastava Jumala joka kuulemma ei koettele yli voimien jatkaa tätä piinaamista ikuisesti. Mikä opetus siinä sinne Helvettiin on annettavissa sitten enää?
8: Kaikki kääntyy vielä hyvin. Ai, että tämä on vain jokin vaihe? Todista että tiedät että näin ei ole? Minulla on nyt jo alkanut menemään kymmeniä vuosia tämän "vaiheen" kanssa: Koskas tämä "vaihe" viimeistään loppuu? Todista että tämä on tietoa.

Käytännössä jos sinulla on masennus ja suisidaalisuutta sinun käsketään jatkaa kärsimistä. Itsemurha on itsekkyytä ja synti. Pro life -kristitty ei kuitenkaan osaa poistaa tuskaa tai tehdä elämästä elämisen arvoista. Itse asiassa juuri siinä olevan tämänhetkisen kauneuden puutteen takia. Itse asiassa huomattavaa olikin, että koin aikanani "Taru Sormusten Herrasta" teoksen kuvausta valtasormuksesta osuvana tunteena omaan uskonelämääni sinä aikana kun vielä olin kristitty mutta olin pian kääntymässä pois siitä. Kirjassa kuvataan miten valtasormus pidensi elinikää niin, että sormuksenkantaja koki että hän oli ikään kuin liian pieni voipala liian suuren leivän päällä.

Kun minulle annettiin järkevä tapa käsitellä masennusta se oli se, että hankin jotain mielekästä joka viikolle. Juuri pidemmälle ihminen ei masennuspäissä jaksa tähdätä. Seurakuntaelämä ja jumalanpalvelukset eivät tätä tilannetta täyttäneet. Koska ne olivat niin epäluovia. Kristinusko on lakannut tekemästä kauneutta jo aikaa sitten. Se on myymässä itseään yhteiskunnan tukipilarina jossa Luterilainen työmoraali kannustaa ahkerasti menemään neljännesvuosityöpaikkaan kvartaalitasolla toimimaan ja kiittämään tästä. Se haluaa ottaa joulusta "kaupallisen ja pinnallisen" ja muun nautittavan pois. Kvartaalitaloudessa on kuitenkin lakannut kyky visioimaan asioita lapsille ja kauemmas tulevaisuuteen. Ensimmäisenä kärsivät kauneusprojektit jotka vaativat pitkäjänteisyyttä. Musiikkikappaleet ja muut lyhytaikaisemmat ilmaan tehdyt katedraalit seurasivat pian perässä. Nyt taiteet ja kauneus ovat "humpuukia" koska "rahaa ei tule seinästä". (Ei muuten tule ihmisoikeuksiakaan. Niihinkin uskottiin yllättävän vähän tietyissä piireissä. Kuten pyhyystutkimus paljastikin. Ihmisarvo ei ole enää mikään suuri jaettu asia. Paitsi ehkä liberaaleilla. Tältä pohjalta kristitty voi helposti tehdä "kovia ratkaisuja" joiden perusydin on se, että "rahaa ei tule seinästä".) Kristinusko tarjoaa jonkin verran pikakriisiapua. Mutta pysyvä ja luova kauneus siitä on kaikonnut jo kauan aikaa sitten.

Lopuksi voisin kertoa Joulun Ruman Tarinan.

Laitan tähän loppuun asian joka olisi tärkeä muistaa. Meille usein kerrotaan että "Joulun tarina on niin kaunis, että ateistikin voi siitä nauttia". Tämä vaatinee omituista mieltä. Sillä tarkemmin katsellen joulun tarinassa kaunista on vain seimiasetelma. Lampaat ovat kivoja. (Ja olihan niillä paimenilla jotain eläimiäkin.) Toisaalta juuri tästä voisi minusta saada jotain sellaista jolla on humaanimpi, mutta silti kristinuskon kanssa jollain tavalla yhteensopiva, ydin. Joka olisi voinut auttaa minua pysymään kristittynä kriisini hetkellä enemmän kuin "et sä oikeesti kärsi niin paljoa, teologisessa ylemmyydessäni tiedän että Herra ei oikeasti koettele sinua yli voimiesi".

Joulun tarinassa Jumala harjoittaa lajienvälistä seksiä teini-ikäisen kanssa. Tämä joutuu synnyttämään aisankannattajamiehensä kanssa eläinsuojan saastaisissa oloissa. Liljan ja ruusujen sijaan tallissa on mitä ilmeisemmin ollut sontaa ja virtsaa.

Vauvaa tulevat töllistelemään paimenet jotka eivät hyödytä tai haittaa syntynyttä lasta mitenkään. Viisaat tuovat ironisesti lahjoja jotka pelastavat Jeesuksen katastrofilta jonka nämä samat viisaat itse aiheuttavat. Herodes tietää etsiä kilpailijaa viisaiden ansiosta ja näiden lahjat parahultaisesti avaavat keinon selvitä hengissä. Valtava lastensurma tapahtuu ja Jumala ei estä sitä. Myöhemmin tämä sonnan keskelle syntynyt tyyppi hurrataan koska Kansan Tahto fanittaa symboleja. Ennen kaikkea kulkuneuvoratkaisuja. Parin päivän päästä sama Kansan Tahto tahtoo vapauttaa mieluummin Barabbaan.

Jeesus tuli maan päälle koska oli yksi asia jota hän ei kaikkivoipaisuudessaan voinut tehdä. Juuri sen takia että kaikkivoipaisuus estää sellaiset. Jeesus tuli elämään maan päälle. Ei siksi, että elämä on kaunis ja ihana ja kallisarvoinen lahja jossa ketään ei koetella yli voimiensa. Vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Jeesus tuli maan päälle koska vain maan päällä hän voi kärsiä. Ei niinkään puolesta, vaan kanssa. Ja sitä Jeesuksen imitoijienkin pitäisi. Ei "pelastaa" vaan kärsiä yhdessä. Sillä let's face. Jos elämä on lahja, niin se ei ole sellainen kiva joululahja joka olisikin kauhean materialistinen. Se on sellainen lahja, jossa on ironinen twisti. Ovathan matkalaukkusi varmasti pakatut?

Kriisiviestinnän kohteet

Kun katsoo kirkon viestintää ateismista, voi huomata että viestintä ei ole kovin ystävällistä. Se on tavanomaisesti jotain sellaista josta aiemmin valitin piispa Seppo Häkkisen kohdalla. Muutenkin viesti on suunnilleen sama ; On Piispa Jari Jolkkosta selittämässä että ateistien moraali on vain lainaa kristinuskolta. "Uskonnottoman henkilön on Jolkkosen mukaan siis pakko hakea etiikkansa jostain muualta kuin epäuskosta." On sellaisia ihmisiä kuin Martti Muukkonen jonka mukaan yhteiskunta pysyy pystyssä uskonnolla ja ateistit ovat siksi joko uhka jatkuvuudelle tai vapaamatkustajia muiden yhteiskunnassa.
1: Näissä on hämmentäviä huonosti osaamisia. Olen jossain määrin huvittunut siitä miten kommenteista havaitaan että Sartren ajatus ulkoisien merkityksien menettämisestä ymmärretään mutta samalla korostetaan että vain tämänlainen ulkoinen merkitys voisi olla merkitystä. On selvästi luettu Sartren "Inhon" oksennuskohtaus mutta ei mietitty mikä oli merkityksen suhde ulkopuolisiin ja sisäisiin asioihin Sartren vankikuvauksessa. Jos kaikki merkitykset ovat sisäisiä miten mikään ulkopuolinen kuten Jumalan olemassaolo jotenkin onnistuisi ohittamaan tämän? Tämänlainen aivan suora asiavirheily ja faktojen puolivalikoiminen synnyttää sellaisia iskulauseita kuin "Ne jotka ymmärtävät Sartren filosofiaa tutkivat sitä akatemiassa, ne jotka eivät osaa, opettavat sitä kirkon viestimissä". Jos Dawkinsia haukkuu siitä että ymmärtää kristinuskon huonosti ja väärin, ei ehkä itse kannata tehdä vastaavia alkeellisia virheitä filosofiassa. Virheiden tekoon filosofiassa on nimittäin aina vaihtoehtoja. Itse olen tupannut kysyä että jos Humen giljotiini kieltää naturalistilta etiikan koska siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden tulisi olla, niin miten Jumalan olemassaolo sitten ohittaa tämän varsin klassisen is-ought -ongelman? Kaikki metaeettiset perustat kohtaavat samantyylisiä vaikeuksia. Ja kaikkeen vastaus on "mulla on fiiliksiä siitä että tämä meidän mielivaltainen premissointi toimii paremmin kuin teidän mielivaltainen premissointi".

Tälläisessä maailmassa viitataan usein hyviin ateisteihin. Mutta ne ovat aina jätetty abstrakteiksi tai muuten sellaisiksi että nämä eivät ole mitään käsinkoskelteltavia konsepteja. Jolkkosella voi olla ikävä vanhoja ateisteja, sellaisia joita ei enää ole olemassa. Mutta nykyajasta löytyvänä sellaista ei henkilöön isketä. Teemu Laajasalon "fiksuilla ateisteilla" on tietenkin mielipiteistö jonka hän itse määrää. (Esimerkiksi häpeä jos joku pesee turhalla kasteenpoispesurituaalilla jotain jossain turhassa joukkokokoontumisessa.) Nämä kunnioitetut ateistit ovat abstraktio joilla on suunnilleen samanlainen rooli kuin Päivi Räsäsen puheissa joskus pilkahtavat "homoseksuaalit ystävät" ; Maininnoissa lähinnä siksi että voidaan siivota ennalta pois kritiikki siitä, että vastustettaisiin asioita niin asenteellisesti ja jyrkästi kuin oikeasti vastustetaan.  ~ Erityisesti Piispa Jolkkonen ja Häkkinen ovat sanomallaan kertomassa aika suoraan sitä mikä on kirkon virallinen kanta tähän asiaan. Heidän kommenttinsa ovat kohtuu yleisiä, sanottu korkealla kirkollisella auktoriteetilla.

Tästä syntyy hyvin tietynlainen kuva. Kirkon viestintä ateismista ei ole koskaan ystävällistä. Ja ainut näkemäni ymmärrettävä selitys asiaan on se, että ateistit itse ovat kovin jyrkkiä myös. (Kaikki olisi mainiota jos tu quoque ei olisi argumenttivirhe. Valitettavasti se on.)

Kirkon viestintä onkin se, että ateistit ovat väärässä, eronneet kirkosta väärin syin (ja parhaimmillaan haukkuvat Häkkisen äidin lapsilleen antamaa kristillistä kasvatusta, eli röyhkeitä mummonkiusaajia. Tämänlainen äideistä pahastuminen olisi uskottavampaa jos Häkkinen itse ei haukkuisi jokaista ateistiäitiä lapsen heitteellejätöstä.) Ja kaiken tämän lisäksi ateismi on kuvattu aina heikkona ja huonona filosofiaa, sellaisena jossa ei voi mitään arvokasta sisältöä muuten kuin siten että se lainataan kristinuskosta. Tässä mielessä syntyy tilanne jossa kirkko laitetaan vastakkain "maallisen ja pinnallisen" elämäntavan kanssa. Tämä voi tuoda mieleen asioita joita nousi Alfa -kurssin mainoksen kanssa.

Tämä on kuitenkin vain puolitotuus.

Kirkon strategia on aggressiiivista mutta passiivista. Kirkko ei yleisesti ole kiinnostunut ateismista tai ateisteista. Aiheeseen palataan lähinnä kirkostaeroamislukujen yhteydessä. Ateismi, maallistuminen ja välinpitämättömyys kirkon jäsenyydestä ovat haasteita esimerkiksi Ilkka Luoman kannanotoissa. Tässä mielessä sävy on toki hyvä huomata. Etenkin kun se kattaa käytännössä kaiken ateismia koskevan viestinnän.

Mutta samalla on selvää että vaaditaan jokin poikkeustapaus että ateismi nostetaan esiin lainkaan. Tässä mielessä kirkon strategia eroaa vahvasti monien fundamentalistikristittyjen ja toisaalta aktivistiateistien lähestymistavasta. Heillä on asioihin, sanotaanko "perussuomalaisempi", suhtautumistapa ; He hakevat ennen kaikkea vastustajan jonka kritisoimisella korvaavat vähintäin jossain määrin sen oman sisällön laadun puutteet.. (Perussuomalaisissa oli pitkään sellainen puoli että ei ollut niin selvää että mitä he ajoivat. Sen sijaan oli sitäkin selvempää mitä he vastustivat.)

Toki tämä ei vielä tarkoita hirveän paljon. Olen nimittäin törmännyt usein ekumeniaa koskevaan mainokseen. Kirkossa tehdään usein yhteistyötä sellaisten uskontojen kanssa jotka ovat Häkkisen silmiin "pakanauskontoja". Tähän on vielä matkaa ateismin kohdalla. Ateismi on ilmeisesti olemassa vain sitä varten että on oltava vastustettava kohde silloin kun kirkko tarvitsee kriisiviestintää. Sellainen kohde jonka maailmankuvan latistaminen nähdään kunniakkaaksi sellaisella tavalla jota ei oikein nähdä minkään muun maailmankuvan kohdalle...

Yhteinen kulttuuri ja yhteinen katsomusaine

Viime päivinä on keskusteltu yhteisestä uskontotiedosta. Tämä liittyy kansalaisaloitteeseen - joka rehellisesti sanoen tuskin tulee saamaan riittävästi nimiä.

Yhteiseen katsomusaineeseen voidaan nähdä monia hyviä puolia. Koulut voivat monin paikoin säästää tämänlaisilla ratkaisuilla rahaa. Ja toisaalta vaikka usein korostetaan että "eri uskonnonopetusten opettaminen tukee vähemmistöjä", niin tämän lausunnon esittäjät elävät erikoisessa kuplassa. Ei ole ihme että suuret uskontokunnat - kuten muslimit ja ortodoksit - pitävät ratkaisusta. He kun saavat niitä opetuksiaan. Mutta ateistien kohdalla tilanne on se, että heitä houkutellaan/maanitellaan - säästösyistä ja muutoin - ev.lut -puolelle. Jotta saataisiin torpattua koko ET -ryhmän syntyminen. (Uskonnollisin ja/tai lompakollisin syin.) Jos olet vähemmistössä johon ei saada 3 kurssilaista niin sinut integroidaan väkisin ev.lut. opetukseen. "Oman vakaumuksen" (aka. vanhempien vakaumuksen) opettelua lähestytään vähemmistöjen etuna, mutta tämä onnistuu jos ja vain jos unohdetaan ne realiteetit jotka ovat olemassa kehäkolmosen pohjoispuolella. On luonnollisesti näppärää tuijottaa lain kirjainta ja elää de jure -maailmassa, kun tosiasiassa käytänteet tukevat de facto jotain aivan muuta. Ja tämän de facto -puolen vuoksi niitä käytänteitä ylipäätään halutaan muuttaa.
1: Pekka Reinikaisella on tässä itse asiassa pointintapainen. Hän kirjoitti "Seurakuntalaiseen" kolumnin, jossa selitti että "...olin jo vuosia sitten Balderin talossa Vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa. Siellä puhui Raamatun selityksen emeritusprofessori Heikki Räisänen. Hän on tehokkaammin tuhonnut Jumalan Sanan arvovaltaa kuin kaikki ateistit yhteensä (1.Joh.2:19). Tämän vuoksi ateistit eivät yleensä vaadi teologisten tiedekuntien lakkauttamista vaan koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista, koska kouluissa voi olla uskovia opettajia. Teologisissa tiedekunnissa ei ole Jeesuksen ääntä kuulevia opettajia. Tämän diagnoosin teko on helppoa. Heidän opetuksensa paljastaa, että Herran seuraajia siellä ei ole." On turhaa väittää että tämä ei vaikuttaisi. Uskonnollisesti vakaumukselliset opettajat voivat kikkailla kaikenlaista. Virka tekee heille potkujenantamisen ja vastaavan melko vaikeaksi. Vastuu ja laki on mutta valvonta ja ennen kaikkea rangaistusten puute jättää tilaa kaikenlaiselle kikkailulle. Jota tapahtuu jatkuvasti.

Perimmiltään kysymys on siitä, miten monen kulttuurin kanssa pitäisi hanskata. Itse olen huomannut että erilaiset kulttuurit ja uskonnot pelaavat melko hyvin yhteen jos ne toteutetaan samalla tavalla kuin asuminen Keravalla. Eli sekoitetaan asuinalueita niin että ei synny monokulttuurisia leirejä ja kortteleita ja kaupunkialueita. On toki miellyttävää elää oman kulttuurin luomassa kuplassa, mutta sellainen ei välttämättä lisää eri kulttuurien välistä toimeentulemista.

Mutta ongelmana voi olla vaikkapa se, että se latistaa uskonnottomien ET -opetusta. Ajatus siitä että uskontotiede opettaa etiikkaa voidaan nähdä joksikin jota homo religiosus -ihmiskuvan tyypit - joille minulla ei löydy sinapinsiemenen vertaa kunnioitusta koska sitä he eivät ansaitse - ovat halunneet pumpata. Eli se vahvistaa mielikuvaa siitä, että uskonto ja etiikka olisivat jotenkin erityisen vahvasti yhteensidottuja niin että ilman uskontoa ja uskonnollisuutta ja uskonnon tietämistä ei voi olla etiikkaa.

Mutta vaikka laki tuskin menee läpi, on ollut hyvä että se on nostettu esiin.

Jos esimerkiksi Jari Jolkkonen on korostanut että on hyvä vierailla eri uskontojen parissa ja kokeilla asioita. Että ei tee muslimiksi jos vierailee moskeijassa. Hän on käyttänyt tässä ruokavertausta "Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei johda aitoon pluralismiin, vaan uskonnottomaan monokulttuuriin. Ajatus katsomusneutraalista koulusta on filosofisesti ongelmallinen. Jaakko Heinimäki on todennut (TS 24.3.), että katsomusneutraalissa koulussa ei voisi syödä yhteisiä ruokia ollenkaan, liittyyhän kasvis-, vegaani-, halal- ja luomu-ruokavalioihin erilaisia vakaumuksia. Jokaisella on jokin vakaumus."

Tämä on ollut se henki ja asenne jolla uskovaiset ovat perustelleet sitä että yhteistä uskontoa on syytä laittaa kaikille yhteisiin tiloihin. Suvivirret ja uskonnolliset aamunavaukset ja vastaavat kuuluvat siksi ateisteillekin. (Sanan monissa merkityksissä.) Kulttuuri on jotain joka on yhteistä ja että jos ei ole kristillistä monokulttuuria niin sitten on uskonnoton monokulttuuri. Tässä on korostettu että kristityt arvostavat positiivista uskonnonvapautta, eli lupaa ilmaista uskontoa myös julkisissa tiloissa. Ateistien usein korostama vapaus uskonnosta taas vähätellään. Sillä ei ole niin suurta väliä.
1: Kukapa nyt ei lurittaisi uskonnotonta "Suvivirttä" joka on kulttuuria ja perinnettä eikä lainkaan uskontoa koska siinä mainitaan Jumala vain yhden kerran. (Tai jotain.) Eihän ole väliä että uskonnolliset perinteet ovat uskontoa. Ja että laulussa vilisee alleviivattuja täysin uskonnottomia sanoja "Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes kuorohon, ja armon Herraa kiitä, kun laupias Hän on."

Nyt tämä yhteinen uskontotieto sitten onkin nostanut toisen erikoisen tunnelman. Sitä lähestytään ruokavertauksilla jotka ovat päinvastaisia. Jukka Kivimäki korostaa, että "Mikäli yhteisen katsomusaineen sisältöihin tulee myös tutustuminen eri uskontojen harjoittamiseen, on syytä muistaa, ettei vieraita uskontoja voida rinnastaa vieraisiin ruokiin. Vieraita uskontoja oppilaan ei voida edellyttää maistavan." "Harhaopit on torjuttava. Vielä selkeämpi raja on vedettävä pakanajumaliin kuten uusnoituus ja hindulaisuus. Pakanajumalien puoleen kääntymisen kristityn on torjuttava." Yhteinen uskontotieto tuo uskovaisten parista esiin näitä ajatuksia nopeammin kuin ehtii huutaa "negatiivinen uskonnonvapaus".

Taistellessaan yhteistä uskomusainetta vastaan kristityt tuottavat sarjatulella materiaalia josta on hyötyä aina kun esillä on kristillisen yhtenäiskulttuurin tuominen julkiseen tilaan. He iskevät omiin ruoka-analogioihinsa kiilaa ja tekevät jatkossa elämisestä hauskempaa. Sitä kun voidaan torjua kristittyjen asenteita ja sanomisia lainaamalla heitä itseään ja heidän aatetovereitaan.

Uskonnon ja ideologian ja hengellisen erosta

"Suomen Kuvalehdessä" oli Jyri Komulaisen "sponsoroitu blogaus". Sen mukaan vapaa-ajattelijoiden pitäisi käydä uskontotieteen peruskurssi ennen kuin kritisoisivat uskontoa. Ajatus on periaatteessa loukkaava mutta erinomaisen hyvä. Sillä kritiikin minimivaatimus todellakin on kritiikin kohteen tai aiheen tunteminen. Olisin itse asiassa itse suosittelemassa että esimerkiksi valtionkirkossa piispat saisivat kirjoittaa kritiikkejään siinä vaiheessa kun ovat tenttineet uusateistien pääteosten sisältöä yliopistossa kurssejen kautta. Jari Jolkkosen demonstroima luetunymmärtämättömyys vihjaa että asialle olisi tarvetta. Olisikin hienoa kieltää uskovaisia sanomasta mielipiteitä asioihin joista heillä ei ole yliopistotutkintoa. Komulainen tuskin pitää ajatuksesta, mutta rehellisesti sanoen se on se mitä siitä pitäisi seurata. Tämä olisi itse asiassa huonoksi sananvapaudelle ja uskonnonvapaudelle ja ideologianvapaudelle ja kaikelle mitä Komulainen tekstissään esittää puolustavansa. Mutta toisaalta siinä oleva "kova rakkaus" olisi osaamistason kautta keskustelun keskimääräistä laatua parantava. Se tekisi internetissä sompailusta miellyttävämpää ja vähemmän päitä räjäyttävää. Ihmiskunta ei niillä ohjein olisi kovin vapaata mutta ei ehkä ihan nykyisellä tasolla demonstroisi toistuvasti sitä miten sammutetuin lyhdyin sitä elämän läpi voidaankaan seilata.
1: Niiden sisällöstä voi tehdä kursseja vaikka ei pitäisi niitä faktuaalisena tai asiallisina. Samaan tapaan kuin Mirecki piti Intelligent Design -luentoja joissa läpikäytiin Intelligent Designin oppeja, ja tässä sivussa sitä miksi ne ovat epätieteellisiä. Tutkimusaiheena on siis ID.

Mutta valitettavasti muu tekstistä ei sitten ole yhtä hyvää kuin tämä ihastuttava joskin asenteellinen "kova rakkaus".

"Vapaa-ajattelijoiden viimeaikainen kärki on vakaumusten tasa-arvo. Vyörytystä varten on jopa perustettu oma yhdistyksensä nimeltään Vakaumusten tasa-arvo VATA ry." ... "Vakaumusten tasa-arvoa ajava yhdistys määrittelee tavoitteensa seuraavasti: ”Vakaumusten tasa-arvolla tarkoitetaan, että lainsäädännön ei pidä suosia tiettyjä aatteita, ideologioita tai vakaumuksia toisten kustannuksella. Esimerkki aatteesta, ideologiasta tai vakaumuksesta voi olla tietyn poliittisen puoleen kannatus, tietyn uskonnon harjoittaminen, elämäntapa tai filosofia, tai muu vastaava.” Vakaumusten tasa-arvoa pitäisi edistää siis suomeksi sanottuna siten, että uskonnolliset yhdyskunnat pantaisiin lainsäädännöllisesti samaan koriin kuin muutkin yhdistykset."

Tuo ei itse asiassa kuulosta pahalta. Kuvaus on vähintään jokseenkin osuva. Tästä vain väännetään sitten erikoisia asioita. Komulaisesta on katastrofaalista että "Suomen ortodoksinen kirkko tai Helsingin juutalainen seurakunta olisivat vapaa-ajattelijoiden määrittelemässä maailmassa samalla viivalla kuin kasvissyöntiä edistävä aatteellinen yhdistys tai ruotsinkielen asemaa puolustava lobbausjärjestö!" Ja hänen perusteensa on seuraava "Tämä logiikka johtaa luonnollisestikin lopulta siihen, että erillistä uskonnonvapauslakia ei tarvittaisi. Harvoin uskonnonvapauden lakkauttamista sentään tohditaan ääneen sanoa. Eräs aktiivinen vapaa-ajattelija myönsi minulle twitterissä julkisesti asian kuitenkin niin olevan. Argumentaatiokokonaisuus on näppärä. Retorisesti se kiinnittyy ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Oikeasti kyse on kuitenkin kovemman luokan silmänkääntötempusta: vaaditaan katsomusten tasa-arvoa ja lopputuloksena näyttäisi olevan uskonnonvapauden lakkauttaminen."

En ymmärrä miten joku twitterviesti  - etenkään nimeämättä ja lähteistämättä jätetty twitterviesti - voisi olla relevantti keino määrittää vapaa-ajattelijoiden "todelliset tavoitteet". Mutta tämän metodisen omituisuuden lisäksi voidaan huomata ironinen asia. Komulaisen argumentti perustuu puhtaasti retoriikkaan. Ja mikä kiinnostavinta, tämän retoriikan takana on ekvivokaatio.

Komulaisen "juridinen päättelyketju" etenee siten että (1) Uskonnoilta poistetaan privileegiot (2) tämän jälkeen ei ole uskonnonvapauslakia (3) joka johtaa siihen että uskonnonvapautta ei ole olemassa.

Ongelmana tässä on se että erillinen uskonnonvapauslaki on eri asia kuin uskonnonvapaus valtiossa ; Jos uskonnoilla on privileegioita suhteessa muihin ideologioihin, niin niiden poistaminen asettaa ne samalle tasolle muiden ideologioiden kanssa. Tämä poistaa tarpeen erillislaille. Mutta tosiasiassa tämän jälkeen uskonnonvapautta koskee sama vapaus joka koskee muita ideologioita. Itse asiassa Komulaisen päätelmäketju toimii jos ja vain jos nykyajan suomessa ei ole mielipiteenvapautta, kokoontumisvapautta tai vapautta kannattaa vaikka poliittista ideologiaa tai kasvissyöntiä. Tosiasiassa suomessa voi olla vaikkapa vegaani tai makkaransyöjä. Tai äänestää vasemmistoa tai oikeistoa. Uskonnon asettaminen samalle linjalle näiden kanssa ei ole siksi samaa kuin uskonnonvapauden puute.

"Uskonnonvapaus" muuttuukin spesifistä erillislaista joksikin yleiseksi oikeudeksi. Tämänlaista retoriikkaa tietysti tarvitaankin jos ollaan taistelemassa privileegioiden poistamista vastaan. Ideologioilla on oikeuksia. Joten jos uskonto riisutaan sen erioikeuksista ja asetetaan samalle rinnalle niiden kanssa niin silläkin on oikeuksia. Sillä on samat oikeudet. Evankelis-Luterilaisen kirkon erikoisaseman menettäminen käännetään uskonvapauden kieltämiseksi. Selvää on että tämä ei ole kovin järkevän tai asiallisen ihmisen puhetta. (Siksi tälläisiä kai saadaankin lehtiin vain "sponsoroituina blogauksina".

Komulaisella onkin sitten hihassaan red herring jolla sysätään huomio syrjään tästä.

"Ristiriitaisen logiikan lisäksi syytä on huomata argumentaation olevan ristiriidassa empiirisen uskontotieteen kanssa. Vaatimus vakaumusten tasa-arvosta perustuu virheelliseen väitteeseen: Vapaa-ajattelijoiden mukaan uskonnollinen vakaumus olisi vain mielipide siinä kuin poliittinen mielipide tai mikä tahansa aatteellinen vakaumus. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ehdotanpa keskustelua jo vuosia seuranneena, että kaikkien vapaa-ajattelijoiden tulisi käydä uskontotieteen peruskurssi!"Tästä päästään siihen "kovaan kouluun". Sillä Komulainen kertoo mitkä ovat samoja ja mitkä ovat eri asioita.

"Ensinnäkin uskonto ei tyhjenny tiedolliseen ulottuvuuteen. Maailmanuskonnot eivät ole mielipiteitä tai edes vakaumuksia – saati ideologioita." ... "Hindulainen moottoripyörän siunaus ei ole käännettäviksi iskulauseiksi, jotka voisi banderolliin tai rintanappiin kirjoittaa. Ei, sillä toimituksen ydin on osallistumisessa, voimaantumisessa ja ikiaikaisen tradition elämisessä todeksi. Kun moottoripyörän omistaja huristeli pois, hänen mielensä oli vallannut rukouksen henki eikä mikään ideologinen ohjelma." ... "Rituaalit ja tunteet ovat keskeinen osa elävää uskontoa. Uskonnot ovat kokonaisvaltaisia elämänmuotoja. Uskonnollisen identiteetin samastaminen puoluekirjan omistamiseen on yksinkertaisesti tyhjää puhetta."

Valitettavasti Komulaisella on työn alla enemmän jokin eksistentiaalinen filosofinen ohjelma kuin empiirinen uskontotiede. Toki tuosta lähtökohdasta voisi vetää hauskoja johtopäätöksiä siihen että jos Komulaisen premissit ovat tosia niin sitten iskulause "ateismi on uskonto" olisi määritelmällisesti väärin. Ateismi on ideologia ja siinä on oletuksia jne. mutta se ei olisi uskontoa. Tämä olisi tietenkin huvittava asia hieroa hänen naamaansa. Mutta en hiero. Koska hänen ongelmanaan on se, että hän ei selvästi ole opetellut kognitiivisen uskontotieteen tai neuroteologian perusteita.

Nimittäin ideologiatkaan eivät ole "vain puolueohjelmia". On turhaa uskoa että mikään ideologia johon ihminen on identiteettinsä sitonut olisi pelkkä lista ulkoaopeteltuja filosofisia dogmeja. Komulainen onkin triviaalisti oikeassa. Eli hän esittää faktoja joilla ei ole mitään argumentatiivista voimaa hänen johtopäätöstensä kanssa. Hän yrittää luoda eroa ideologioiden ja uskonnon välille. Erot ovat kuitenkin melko pieniä.
* Sampo Syreeni muistuttikin tässä yhteydessä minua siitä miten neuroteologiassa ohimolohkon aktivointi on liitetty sekä uskonnolliseen että ideologiseen hurmokseen. Se kertoo että kenties "ateismi on uskonto" -heitossa onkin takana jotain. Gazzaniga on huomioinut myös ohimolohkon yhteydestä uskonnollisiin kokemuksiin. Neuroteologian näitä puolia ohitetaan mielellään siten että selitetään vaikka että ne ovat "vähän kuin kasvonilmeitä", eli samasta ilmeestä ei voi tulkita samaa tunnetilaa. Omituista kyllä muistan kuinka neuroteologia alkoi innostamaan teologeja lähinnä kun meditoivien munkkien päässä aktivoitui jotain jota muutoin ei aktivoitunut ja tätä pidettiin ehdottomana ja objektiivisena todisteena siitä että uskonnoissa on jotain erityistä. Jotenkin neuroteologiaa tuntuu ylipäätään vaivaavan se, että se on objektiivista kun se tukee omia ajatuksia ja silloin kun ei, niin se on vain tulkinnan apuväline.
* Kognitiivisessa uskontotieteessä taas on havaittu että rituaalit ja tunteet tulevat mukaan jos opissa on usko johonkin valvovaan tahoon jolla on pääsy strategiseen tietoon eli suunnilleen identiteetin tai sosiaalisten suhteiden kannalta noloihin salaisuuksiin. Ei ole väliä uskotaanko valvonnan olevan Jumalalta, ajatuksia lukevilta avaruusolioilta tai teoriassa vaikka Josif Stalinin kaikenkattavista vakoiluoperaatioista. Tässä mielessä ateismi harvoin on uskontoa. Joskin esimerkiksi avaruusolento-oppi raelilaisuus on todellakin uskontoa ateisteille koska avaruusolennot eivät ole Jumala joten joissain spesifeissä olosuhteissa ateismi sopii yhteen uskonnollisen käytöksen kanssa.

Komulaisen toivoisikin käyvän empiirisiä uskontotieteitä. Mutta sen sijaan hän käyttää jotain joka on lähempänä normaalia rationalistista käsiterunkkausta käyttävää teologiaa ja sen dogmatiikkaa. Jota sävytetään sillä että tunteiden avulla mukaan otetaan eksistentiaaliset teologian suuntaukset. Tämä ei toki ole mitään uutta. Ateisteja moititaan hyvin usein siitä että he eivät ota kantaa Tillichiin. (Jostain syystä kaikista eksistentiaalisista teologeista Tillich mainitaan. Se on klisee samalla tavalla kuin hyvän kristityn täytyy jostain syystä arvostaa Bonhoefferia vaikka käyttäytyisi aivan eri tavoin kuin hän.)

Itse asiassa jos katsotaan Komulaisen tekstiä tarkemmin, esiin nousee hauska teema.

Eksistentialismi sopii siihen mihin sitä usein käytetään. Siihen että valitetaan siitä että kriitikko puuttuu liikaa dogmatiikkaan ja uskontoon eikä puutu hengellisyyteen. Komulainen joka ei ymmärrä että jos "uskonnot ovat maapallon merkittävimpiä voimavirtoja" niin sen kritisointi on sitä tärkeämpää, on tietenkin pahastunut siitä että uskontoa ei oteta hengellisenä. Uskonto ei siis ole vain ideologia koska siinä on hengellinen ulottuvuus.
1: Tämä voisi olla oikeasti kiinnostava asia. Voidaan nähdä että uskonto ja hengellisyys määritellään usein toisiinsa nivotuiksi kehäisesti. Mutta jos hengellisyys ajatellaan mielentilana ja tunnetilana, eikä määritellä sitä kehäpäätelmän omaisesti uskonnollisen entiteetin kautta, on mahdollista kokea hengellisyyttä täysin uskonnollisten yhteyksien ulkopuolella ja siihen liittymättä, aivan kuin on yhtä mahdollista ja yleistä sekä olla osana että suorittaa uskonnollisia menoja tuntematta tippaakaan hengellisyyttä, ihan vaan koska se kuuluu asiaan. Esimerkiksi tunnen ateistin joka harrastaa shamaanirummutusta koska hänestä transsi on mielentila. Ideologian ja hengellisen kokemuksen välinen eri ei ole kovin suuri. Toisaalta siinä on jotain erityistä ja tavallisuudesta poikkeavaa. Jota taas moni ideologiakin tarjoaa.

Yhdistäessään uskontoa ja hengellisyyttä Komulainen unohtaa erottaa uskonnon ideologiasta. Tämä on klassista, uskonnossa paperissa olevissa dogmeissa suositaan a priorisin maailmankuvalilsin taustaoletuksin selitysmalleja jotka suosivat kokemusten tulkintaa. Ja kokemus on uskonnon maailmankuvan selittämisessä osana. Hengellisyys ja kokemukset siis määritellään uskonnolla mutta se on toisaalta myös väline sen vahvistamiseen. Kehää on vaikeaa katkaista jos on teologiasta innostunut tyyppi jolla on intoa selittää omaa vakaumusta parhain päin etsimällä mitä tahansa sitä tukevaa aineistoa jota sitten kutsuu objektiiviseksi siksi että se tukee omaa maailmankuvaa.

En tiedä mitä tähän oikein pitäisi sanoa. Larry Moran on tuskastunut tähän samaan toistamiseen ja hän kutsuu temppua "The Courtier's replyksi". Maailmassa olisi siis jokin sofistikoitunut ja hengellinen teologia joka on muuta kuin se fundamentalismi jota uusateistit ihan väärin moittivat. Kritiikki on aina irrelevanttia mutta tätä hienoa teologiaa ei kuvata ja tuoda kritisoitavaksi. Se on jossain kuplassa ja ilmiselvästi järkevä ja hieno asia ja enemmän kuin mitä on kritisoitu.

Moranin blogiin tuli asiaan liittyvä mainio kommentti siitä miten hengellisyysasia näyttää toimivan. "If religion and faith are not the same, as claimed, why are religious people always called "people of faith"? When a politician praises "people of faith", and says those bad atheists are attacking "people of faith", why is it that no religious person ever, ever, ever objects and says, "How dare you call us people of faith, we are people of religion and they're not the same at all!" To answer my rhetorical question, religious people never say that because they understand marketing. "Faith" has a positive connotation, while "religion" got a negative connotation from its association with the behavior of religious people for 2,000 years. So "faith" is better marketing, and religious people know marketing."

Ongelmana onkin oikeasti se, että kun teologi tarttuu hengellisyyteen, siitä puuttuu empiria. Komulainen puhuu empiirestä uskontotieteestä mutta hän nojaa siihen että aihe kritiikki-immunisoidaan. Uskonnoista ei saa puhua viitaten dogmaan. Koska dogma on irrelevanttia, vain uskontoa joka ohitaa elävän elämän. Samoin uskontoja ei saa moittia niitä kannattavien käytöstä tilastoimalla koska jokainen ihminen on syntinen ja niissä katsotaan maallista eikä hengellistä. Eksistentialistinen näkökulma on tunnetusti sellainen että sen kautta ei voi järjestää objektiivista kumoamista. Hengellisyyteen on kätevää vedota koska siinä voidaan pestä kädet uskontojen tekemistä pahuuksista historiassa ja nykyajassa ja kieltää keskustelusta muutenkin kaikki sellainen jota voidaan tehdä objektiivisesti. Jäljelle jää positiviisia mielikuvia joita ei voi kritisoida. Temppu on tuttu jokaiselta pseudotieteilijältä : Ensin luodaan jotain eifalsifioitavissa olevaa ja sitten pidetään tätä järkevänä mielipiteenä, jopa objektiivisena mielipiteenä, niin kauan kunnes joku falsifioi sen. Ei tälläinen temppu osoita mitään kunnioitettavaa.

Oma kannanottoni on se että koska uskonnon jako uskontoon ja hengellisyyteen on enemmän filosofinen konsepti kuin mitään empiiristä, ei voi torjua näkemystä irrelvantiksi tai vääräksi jos tuota jaottelua ei hyväksy. Ja kun tämän ottaa niin voi huomata että Komulaisen riemuilusta ei jää oikein mitään jäljelle. Hänen argumenttinsa on kärkäs ja nenäkäs - jos ateisti sanoo samaa kuin hän, niin hän on ylimielinen tyyppi jonka kanssa ei voi keskustella koska hän on niin militantti - ja sen nenäkkyys on kupla. Hän nojaa jaotteluun josta on erittäin helppoa irtautua. Komulainen korosti että on pakko tehdä jaottelu jota ei ole pakko tehdä. Ymmärrän jos tälläistä tekee puhtaasti a priorisesti ns. filosofisin syin. Osa ihmisistä on kuitenkin foundationalisteja esimerkiksi. Mutta jos argumentti on "ootte pällejä, ette osaa edes perusasioita" ja tämä argumentti naulataan näihin premisseihin on selvää että kritiikin ydin on se että "teette juttuja väärästä näkökulmasta, meidän kristittyjen näkökulma on oikea". No kun keskustelussa on tavallaan kyse siitä kumman näkökulma on paremmin perusteltu. Tämä ei tee hyvää Komulaisen asiallisuudelle, asennevammatasolle, argumentin rationaalisuudelle eikä sen empiiriselle uskontotieteellisyydelle.

Temppu ei tietenkään ole mikään uusi. Se oli klisee jo silloin kun blogasin siitä neljä vuotta sitten. Ateistien näkökulma ohitetaan irrelevanttina koska uskovaisilla on erilainen taustaoletusto. He eivät pidä siitä että uskontoa kutsutaan taikauskoksi, ja korostavat siksi että kyseessä on hengellisyys ja tämä tekee teismistä rationaalisempaa ja jotain muuta kuin ideologian. Voi hyvänen aika. On aivan sama onko rituaali dogmaattinen, metafyysinen, metaforinen vai mitä jos sen yhteys Jumalan olemassaoloon ei ole todistettu. Ja siihen tunnepuoleen voin sanoa että en ole tavannut ihmistä joka ei olisi elänyt kokonaisvaltaista elämää riippumatta siitä onko hän kristitty, ateisti, kommunisti tai vegaani. Tyhmiä ihmisiä on paljon - osa heistä esimerkiksi kirjoittaa sponsoroituja vittuilutekstejä Suomen Kuvalehteen - mutta eksistentiaalisesti vajaata muita ihmisiä enemmän filosofista zombieta ei ole tullut vastaan. Ei varsinkaan empiirisen uskontotieteen alueella.

---

Uskovaiset tuntuvat pitävän Komulaisen tekstiä jonain jossa korostetaan sitä miten samanarvoisia ja kunnioitettavia vakaumukset ovat. Se toimii kuitenkin jos ja vain jos uskonnot eivät ole ideologioita ja jos ja vain jos ideologiat ovat jotain vähemmän kunnioitettavaa. Hän puolustaa privileegioita, ei tasa-arvoisuutta. Kunnioitusta esimerkiksi uskonnottomia kohtaan ei ole. Vapaa-ajattelijoita hän halveksuu avoimesti ja olkiukotellen käyttäen retorisia temppuja syyttäen vastapuolta retorisista tempuista. Jos tämä on sitä uskonnollista suvaitsemista ja hengenmiehen hienoutta ja sivistystä niin ymmärrän miksi uskontokritiikille on niin saatanasti tarvetta. Jos tuo on asiantuntemusta ja laatua niin mikä on sitä huonoa?

Tylyttävät papit ja kirkon mediapelitaidottomuus

"Aamulehden" puolella oli iso liuta ns. "avautuvia" pappeja. He ottivat kantaa vapaa-ajattelijoihin. Papeilta tuli sen tyylisiä lausuntoja kuin "Ihmettelen sitä, miten ylipäätään on mahdollista, että vapaa-ajattelijat ovat saaneet luvan ylläpitää Eroa kirkosta -sivustoa. Kirkkokin voisi pitää Eroa vapaa-ajattelijoista -sivustoa." ja "lain valvonta on tulkinnut eroa kirkosta -sivut lain mukaisiksi. Kirkko voisi itse ottaa eroamisen helpon tien haltuun. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että eroa kirkosta -kampanja on suunnattu yhtä uskonnollista yhteisöä vastaan ja on sellaisena laiton. Näin on siitä huolimatta, että yhteisöön kuuluu valtaosa kansasta. Lain tulee olla sama kaikille. Mitenhän lakia tulkittaisiin, jos kyseessä olisivat jotkin muut aatteelliset tai uskonnolliset yhteisöt, joista toinen perustaisi toista vastaan eroamissivut?" että "Oikeustajuni sanoo, että ero- tai liittymisilmoitus pitäisi tehdä yhteisöön, jonka jäsen on tai jonka jäsenyyttä hakee. Eipä tulisi mieleeni perustaa "eroa urheiluseurasta" -sivustoa tai erota urheiluseurastani ilmoittamalla siitä johonkin toiseen urheiluseuraan, että välittäkää tieto."

Nämä kertovat että vapaa-ajattelijoissa ärsyttävät erityisesti "eroa kirkosta" -palvelu. Tämä on sinänsä hyvä asia. Sillä vaihtoehtona voisi olla se, että vapaa-ajattelijoita vierastettaisiin siksi että esimerkiksi ateismi olisi kauhea ja vastentahtoinen ja vastenmielinen oppi. Että ateistit eivät ole ideologisesti hyväksyttävä vaihtoehto vaan halveksuttava epäintellektuelli oppi joka kelpaa vain idiooteille, asennevammaisille ja niille jotka eivät ymmärrä elämää ja joilla ei siksi kenties pitäisi olla mitään valtaa päättää omista asioistaankaan. Tämäkään asenne kun ei uskonnon puolella ole vieras. Tässä mielessä pastorit ovat oikeilla linjoilla koska vastustavat tätä kirkosta eroamis -sivustoa joka koostuu sellaisesta ideologisesta materiaalista kuin lomakkeesta jolla voi erota kirkosta, syyosiosta jossa saa kertoa eroamisensa syyn. Ja tietoa siitä kuinka monta euroa kirkollisveroa on tullut maksettua. Tai näin siihen asti kunnes huomataan että uutisen otsikkoon asti on nostettu "Mitä heillä on tarjota elämän perustaksi" ja pastori sanoo "Käsittämätöntä on, että vapaa-ajattelijat pikkuisena ryhmänä saavat niin paljon palstatilaa ja aikaa mediassa! Kukaan ei kysy, mitä heillä on tarjota ihmisille elämän perustaksi, arvoiksi, lohduksi ja toivoksi." Pyörrän puheeni.
1: Kirkolliset voivat sitten pahastua aivan rauhassa. Kun minä vaikka kirjoitan viattoman jutun jeesuskannibalismista joku pahastuu. (Tämä on sentään jumalauta ehtoollisen kohdalla relevantti osa kristinuskoa eikä edes teologiatasolla vääristelyä.) "Pilkkaamisessa on vain kaksi vakaumusta vastakkain. En näe tarpeellisena toisen väheksymistä ja tahallista loukkaamista. Jonkun huvi se näyttää olevan. Häntä myös silloin on lupa julkisesti arvioida..." Kyllä. Olen itse huvittunut siitä että saan uskonnottomana - en siis edes ateistina - sen verran toistuvasti kuulla halveksuntaa ja pilkkaa. Sen sijaan kehuja ei tule koskaan. Kirjoitin juttuni tarkoituksena jouluna. Sillä muulloin sillä ei olisi yhtä paljon väliä. Uskovaiset ovat omituisia. Ensin he haukkuvat ja mollaavat 364 päivää - esimerkiksi heittämällä sen tyylisiä lausuntoja joita tässä on pappien, ei katujulistajien ja muiden amatöörihihhuleiden suusta saatu - ja sitten kun tulee joulu he teeskentelevät että nyt pitäisi rauhoittua johonkin rauhaan. Minä olen sen verran puolijuutalainen että ymmärrän tämän rauhoittumisvaatimuksen mukanaan tuomat strategiset edut. Siis siihen malliin miten katolinen kirkko on muslimeja vastaan sotiessaan tiedostanut että mitä kaikkea mukavaa manööveria ramadan mahdollistaakaan.
     1.1: Kun ensin pilkkaa ja haukkuu on turha ihmetellä jos joku vääntää asiasta huumoria. Kun kirkko on pelkästään antagonistinen on turhaa ihmetellä jos on kaksi vakaumusta vastakkain. Kun de facto osaatte vain halveksua älkää ihmetelkö jos minä olen häijy. Minulla on haaste, kristityt eivät vastaavaa ole ehdotelleet. Ja kisani tarjoaa mahdollisuuden kumota ehdottomasti kaikki kannanotot kristittyjen yleisestä häijyydestä. Nykyajan ateismi on vastareaktio. Joten voidaan sanoa että "mitäs läksit". Kauheita nuo ateistit kun puolustavat itseään. Kiusaa on ja tasan tarkkaan kirkko ei ole tehnyt asian puolesta yhtään mitään. Ei nollan verran vaan miinusmerkkisen verran. Todisteena esimerkiksi tämän blogauksen lainaukset. Miksi tässä ilmapiirissä kiusatussa vähemistössä olevana on varaa mihinkään muuhun kuin itsepuolustukseen? Vain hullu, kuten minä, edes yrittää mitään muuta.

Tämä eroakirkosta -palveluun keskittyminen on kuitenkin ymmärrettävää. Tosin tässä kohden perusongelma on siinä että kirkko ei ole omille sivuilleen asettanut tämänlaista mahdollisuutta. "Eroa kirkosta" -sivustoa tarvitaan koska laki sallii uskonnosta eroamisen sähköisesti. Ja kirkko ei ole tätä mahdollisuutta ohjelmoinut. Tavallisesti järjestöt hoitavat siten että heistä voidaan erota. Kirkko on tehnyt tästä niin vaikeaa kuin se vain lain mukaan on mahdollista. Mikä on kornia kun otetaan huomioon että kirkkoon liittyminen on sitten niin helppoa että siihen ei tarvitse edes liittyä kun siihen liitetään.

Mediaan

Tätä on toki hyvä täsmentää "Eroakirkosta.fi ja vapaa-ajattelijat ovat saaneet suhteettoman suuren painoarvon ja näkyvyyden tiedotusvälineissä verrattuna vapaa-ajattelijoiden jäsenmäärään. Tiedotus osaltaan lisää ihmisten eroamisalttiutta." Olen hyvin pahoillani mutta kirkosta eronneiden määrä on valtava. Ja se on se syy miksi koko eropiikeistä kohistaan. Selvästi palvelua käyttää aivan eri ihmisryhmä kuin vapaa-ajattelijat. Joten pidän tätä lausuntoa vihjeettömänä mielisokeutena. "Eroa kirkosta" -palvelusta keskustelussa tosin usein korostetaan juuri sitä miten asia olisi todella hirvittävän marginaalinen. Mutta sitten korostetaan miten valtava ja suuri asia se on samanaikaisesti. Tässä vapaa-ajattelijoiden tekemä sivuston ylläpito sekoitetaan samaksi kuin koko asia. Tosiasiassa tässä lähinnä ammutaan viestinviejä.

Kun pappi puhuu huomioepätasapainosta, hän ei huomaa että suomessa on miljoona ateistia. Olen pettynyt siitä että vapaa-ajattelijoiden järjestö (järjestö johon en voisi koskaan kuvitellakaan liittyväni) on ainut joka edustaa ateismia ja uskonnottomuutta mediassa.

Samalla tässä on tietenkin kysymys asiantuntemuksesta. "Eroa kirkosta -sivusto vääristää kuvaa ainakin siinä mielessä, että sivuston edustajat ovat saaneet julkisuudessa aseman eräänlaisina kirkollisen ja uskonnollisen elämän asiantuntijoina. Medialta toivoisi tässä suhteessa enemmän kriittisyyttä. Voi kysyä, miten loogista vapaa-ajattelijoiden on toimia julkisuudessa hengellisen ja kirkollisen elämän asiantuntijoina. Luonnollisesti he varmasti ovat mielellään julkisuudessa oman asiansa tunnetuksi tekemisessä. En ole varma, kannattaako sivustoa vastaan kampanjoida. Mutta sitä voisivat media sekä kirkko peräänkuuluttaa, että eri toimijat profiloituisivat enemmän sitä kautta, minkä puolesta ne ovat, kuin sitä kautta, mitä vastaan ne ovat. Kirkon jäsenyyttä vastaan olemisen sijaan vapaa-ajattelijoilta olisi syytä peräänkuuluttaa, minkä puolesta he ovat?"

Samoin voisin huomauttaa että vapaa-ajattelijoiden mollaaminen näyttää olevan pappien yleistä puuhaa. Piispatasolta voidaan ottaa esiin Jolkkonen joka aikanaan kommentoi asiattomasti ja todella ammattitaidottomasti ateismista. Tässä ei muistettu mainita että teologina hän on kristinopin ammattilainen, ja tässä hän ei tosiasiassa puhu ekperttiytensä alueella vaan vertautuu täysin valistuneeseen harrastelijaan. (Tosin Jolkkosen kohdalla valistuneisuus kyseenalaistuu kun huomioi miten suuria, syviä ja vakavia päättely- ja asiavirheitä hän teki tuossa lausunnossaan.) En muista että kirkon puolella olisi koskaan yritetty julkisuudessa rakentaa yhteistyötä ja miettiä miten ateistit ja kirkko voisivat tehdä yhteistyötä. Kysymys on aina antagonisesta suhteesta jossa kirkko nimenomaan ottaa kantaa ateistejen oppiin. Tässäkin tekstissä otsikkoon asti pääsi lausunto "Mitä heillä on tarjota elämän perustaksi" joka on tarkoitettu retoriseksi kysymykseksi ja ateistejen maailmankuvan pilkaksi. Lisähupia saa ottamalla esiin toisen papin lausunnon "Olisi hyvä pitää enemmän esillä sitä, mitä kirkko tekee lasten, perheiden, nuorten, eläkeläisten, vanhusten, sairaiden ja surevien hyväksi. Kirkko ei itse ole hyvä mainostamaan itseään, koska kirkossa tiedetään, että se ei ole kirkon tehtävä." Kirkko siis nimenomaan ei kerro niitä positiivisia asioita. Kaikki lausunnot ovat eropiikkeihin reagoivia ateisteille antagonistisia puolustuksia tai kohteliaimmillaan sitä että näihin reagoidaan tuottamalla esille jokin pettymystä heijasteleva epämääräinen tunneilmaus joka ei ole viholliskuvaa luova mutta ei kuitenkaan myöskään kerro miten kirkko olisi niin mainio laitos kuin on.

Tässä papit itse asiassa esittävät varsin omituisia väitteitä. "Median olisi syytä katsoa peiliin siinä, mitä kaikkea se päästää läpi. Eroakirkosta.fi:n tiedotteet päätyvät lähes aina ilman sen kummempaa kritiikkiä valtamedioiden uutisiin." ja "Ongelmallista on se, että tiedotteet menevät aina läpi. Miksi uutisoida sitä, jos yli 4 miljoonan hengen yhteisöstä eroaa välillä väkeä? Jos sitä ei tapahtuisi koskaan, se olisi yliluonnollista. Ei puolueiden ja urheiluseurojenkaan jäseniä tarkkailla koko ajan." Miten he voivat tietää että "kaikki tiedotteet menevät läpi"? Eiväthän he ole se taho joka kirjoittaa kaikki nämä tiedotteet. Tässä mielessä lasuja esittää väitteen johon hänellä ei voi olla hallussa tietoa. (Tosin tämä taitaa olla se teologin, uskonmiehen ja papin tärkein työn ydinmehu.)

Tosiasiassa tilanne näyttää hyvin toisenlaiselta. Tiedotteet menevät läpi jos tulee ns. eropiikki. Vapaa-ajattelijat ovat tässä asiantuntijoita koska he pitävät eroamissivustoa jossa on kommentointimahdollisuus. Heillä on näin paras pääsy niihin tietoihin jotka ovat eroamisen takana. Koska kirkko ei tätä palvelua pidä, heillä ei ole yhtä oleellisia tietoja eroamisen syistä. He joutuvat arvailemaan. Ja usein he luovatkin varsin kekseliäitä narraatioita joiden ydin on se, että eroajilta kysyminen on epätieteellistä ja huono tapa tietää eroamisen todelliset syyt.
1: Mikä onkin oleellista kirkon toimissa. Siihen aikaan kun kirkosta erottiin käymällä keskustelu kirkkoherranvirastossa, moni siihen aikaan eronnut kertoi miten pappi oikein käsittämättömällä tarkoitushakuisuudella yritti saada tietyt vastaukset eroamisen syiksi. Kirkko tietää että eroamiseen liittyvällä tiedonkeruulla voidaan huijata. Sillä niin systemaattisesti sitä on talon puolella sisältäkäsin tehty. Tässä suhteessa eroakirkosta -palvelu on supertieteellinen sillä siellä ei tälläistä kaiken valvonnan ulkopuolella olevaa manipuloija-kyselijä-pastoria ole vääristelemässä vastauksia.

Itse asiassa onkin syytä katsoa mikä on sitten se vapaa-ajattelijoiden kanta asiaan. YLE on tässä apuna. Petri Karisma, joka on paremmassa suhteessa siihen mitä tiedotteita tehdään ja mitkä menevät läpi kuin arvon kriittiset pastorit, kommentoi "Kohujen aikana tiedotteet menevät hyvin läpi. Mutta jos tuomme vähänkin muuta asiaa, se on radiohiljaisuus. Haluaisimme keskustella syvällisemmin valtionkirkon asemasta ja siitä, miksi Suomessa pitää olla yksi uskontokunta, jolla on erityisoikeuksia. Pääasia on, että on edes jokin tapa päästä esille." Tämä onkin kenties se syy miksi ateistejen oppisisällöt ovat ihmisille vieraita. Ja se että tiedotteet eivät mene läpi kuin hyvin tarkasti rajatuissa tilanteissa on tärkeänä syynä sille miten Jolkkonen voi pitää pokkansa väitelauseidensa kanssa. (Hän ei itsekään tiedä paremmasta, ja ennen kaikkea ei jää ignoranssinsa tai valehtelunsa kanssa kiinni julkisesti kun yleinen tieto asiasta on vähäistä.) Kun pappi sanoo että vapaa-ajattelijoilta ei kysytä tiettyjä asioita, hän on oikeassa. Mutta sellaisista syistä että hänen, noin kirkon edustajana, kannattaisi olla aivan jésuksen hipihiljaa tästä puolesta.

Ja kun mietitään onko kirkko todella uhri jossa "Kirkosta annetaan mediassa liian usein aivan yksipuolinen kuva, joka ei vastaa seurakunnissa elettävää todellisuutta. Eroa kirkosta -sivusto toimii väärien mielikuvien ja tietojen pohjalta ja käyttää hyödykseen jollakin tavoin elämässään tyytymättömien tai pettyneiden ihmisten tunnekokemuksia kirkkoa vastaan" niin on hyvä ottaa huomioon vaikka se homokysymys. Kysymys siitä että tarjotaanko tiettyjä rituaaleja homoseksuaaleille vai ei on se kysymys jota tässä pitää tarkastella. Jos ihmiset ovat pettyneet jostain syystä on syytä katsoa onko syy kirkon vai jonkun sen ulkopuolisen. Jos ihmiset ovat homokysymyksessä pettyneitä on katsottava tarjoaako kirkko palvelua vai ei. Jos tarjoaa, syy on ulkopuolinen valehtelija. Jos ei tarjoa, kirkko on syyllinen, syyllinen, syyllinen. (Väärä vala ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Koska kyseessä on kansankirkko niin tämä tehdään ennen kuin kukko laulaa.) Ei tässä voi muuta kuin lainata jälleen Petri Karismaa joka kommentoi tässä että "Kirkko on epäonnistunut omassa tiedottamisessaan. Homoillasta on jo neljä vuotta eikä siellä vieläkään on saatu draivia päälle." ja "Jos kirkko on epäonnistunut, miksi meitä siitä syytetään? Pitäisikö meidän olla hiljaa, koska kirkko ei osaa hallita mediaa"?

Ihan oikeasti. Kun pappien lausunnoista saadaan lukea sellaisia lausuntoja että tietyt ihmiset ovat "some -sukupolvea" jonka näkemyksistä ei tule välittää "Sivustoon en kiinnittäisi huomiota. Se toimi some-sukupolvelle helppona kanavana realisoida muutenkin merkityksettömäksi käynyt suhde kirkkoon. Media saa eroluvuista hyviä juttuja ja ruokkii lumipalloa antamalla jumalankieltäjille jatkuvan ilmaisen mainoskampanjan. Imagokampanjoiden sijaan tulisi keskittyä perustyöhön. Hyväntekeväisyysjärjestönä esiintyminen on ollut surkea harha-askel. Varsinkin, kun samalla hävetään Jeesusta ja Raamatun sanan esillä pitämistä." niin syntyy etäännyttävä mielikuva. Jonka jälkeen on syytä huomata että jos puhutaan kirkosta etääntyneistä niin kirkko ei selvästi ole antanut heille mitään. Nämä ihmiset eivät käy kirkossa. Näiden ihmisten kohdalla kirkko ei anna heille konkreettisesti mitään. On turhaa puhua mitään sen suuntaista että "Kirkosta annetaan mediassa liian usein aivan yksipuolinen kuva, joka ei vastaa seurakunnissa elettävää todellisuutta. Eroa kirkosta -sivusto toimii väärien mielikuvien ja tietojen pohjalta ja käyttää hyödykseen jollakin tavoin elämässään tyytymättömien tai pettyneiden ihmisten tunnekokemuksia kirkkoa vastaan. Kirkosta luodaan aivan vääristynyt kuva kasvottomana instituutiona, joka on jossain kaukana ihmisistä ja on kiinnostunut vain heidän rahoistaan (kirkollisvero). Todellisuus on mielettömän kaukana tästä. Kirkko on yhtä kuin seurakuntalaiset ja seurakunnan työntekijät. Seurakunnan työhön motivaatio ei löydy rahasta vaan lähimmäisenrakkaudesta ja kokemuksesta, että usko on keskeinen osa elämää ja kantaa sen kaikissa vaiheissa - antaa toivoa ja iloa." Kysymys on aivan eri maailmasta. Jos ihmiset eroavat koska he eivät ole seurakunnissa elettävässä todellisuudessa niin he selvästi puhuvatkin tästä eri maailmasta. On vastapuolen olkiukottamista väittää että eroajan kokemus kirkosta on väärä. On kysyttävä että mitä konkreettista kirkko näille sitten antaisi. Mistä esimerkiksi minä saisin yhtään vittu muuta kuin helvetinmoisen haukotuksen jumalanpalveluksessa. (Yritin antaa mahdollisuuden aivan tuoreesti. Miksi en kokenut rikastuvani vaan haaskanneeni aikaani tylsyyteen jossa maksimissa kerran viikossa esiintyvä ammattipuhuja tuotti vähemmän elävää materiaalia kuin mitä itse tuotan blogiini päivittäin.) Antakaa ensin ymmärtää että "some-sukupolvella" on jotain väliä niin kenties kirkosta eroajat jatkossa eivät ole pääasiassa nuoria. Eihän se totta ole, mutta valehdelkaa ja vääristelkää ja teeskennelkää. Jos ette muuten niin edes mediassa. Sitähän te teette muutenkin. (Katsoen näitä tämänkin blogauksen pappien lausuntoja. QED.)

Mutta nyt kun tasa-arvoisen avioliittolain muutoksen kohdalla tullut eropiikki on sekin vapaa-ajattelijoiden syy. Vaikka eroajat olivat fundamentalistisimpia kristittyjä jotka viittasivat arkkipiispan lausuntoihin mediassa. (Tämä pappien "avautuminen" on selvä pettymysreaktio viimeisimpään eropiikkiin.) On hyvä muistuttaa että kirkko on kuopan pohjalla ja sen ainoa tuntema reaktiotapa näyttää olevan kuopan kaivaminen. Kun eroakirkosta on jo todettu lainmukaiseksi, sitä vastaan ei kannata hyökätä valheellisin syytöksin "laittomuudesta". Papin oikeustaju kun ei ole juridiikka. (Sama koskee tietysti niitä jotka pettyivät siihen reaktioon jota Puumalaisen esityksen torppaamisesta seurasi.) Ja muutenkin. Moderniin mediamaailmaan kuuluu oleellisena osana se, että jos jotain asiaa yritetään sensuroida ja kieltää, siitä seuraa yleensä efekti. Efekti joka on nimetty kuuluisan laulajan mukaan.

kuoleman rätistä (the fine game of nil)

Joku (muukin kuin minä) kenties muistaa Jolkkosen kannanoton siitä mikä olisi ateismin johdonmukainen lopputulos. "vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista." Argumentti on hyvin erikoinen. Sillä siinä on kaivettavissa hyvä huomio. Uusateistit eivät oikeasti ole mitään "taistelevia ateisteja". Sitä ei tue uusateistejen oma ideologia, eikä tukea tähän löydy sosiologisellakaan tarkastelulla. Jolkkosen huomion pitäisikin keskittyä siihen että jos ateistit olisivat todella militantteja, niin miksi ihmeessä pitäisi ottaa kantaa onnellisuuskysymykseen ja antihumanismiin? Jolkkonen itse asiassa lipsautti tässä ilmoille jotain joka on jännittävää.

Jos uusateistit olisivat taistelevia, niin antihumanistinen aggressiivisuus olisi juuri se luonteva lopputulos. Olisi hyvä korostaa ikävää elämää. Jolkkonen kuitenkin tiedostaa jollain tavalla että ateistit eivät nykyään olekaan oikeasti taistelevia, vaan heissä vikana on onnellisuus ja se että he ovat humanisteja. Eli jotain johon "taistelu" sopii aika huonosti.

Loppuosio tästä blogauksesta onkin sitten omistettu "johdonmukaisuuden" ajatukselle.

Otetaan esimerkiksi Dawkins. Dawkinsilla on suhde kuolevaisuuteen ja hautajaisiin. Dawkins on nimittäin ottanut kantaa kuolevaisuuteen ja boostailee "Unweaving the Rainbow" -kirjaansa painamaansa hautajaispuhetta monessa paikassa. Dawkins viittaa siihen omilla sivuillaan. Hän viittasi siihen "the independentin" kyselyartikkelissa. Oleellinen voidaan tiivistää pitkään sitaattiin joka on alla.

"We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Arabia. Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of these stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here.We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?"

Asian toistuminen vihjaa että tämä on hyvin tärkeä. Ja se onkin. Se nimittäin selittää sitä miten bussimainoksiin pitää laittaa se osa jossa sanotaan loukkaavasti että "now stop worrying and enjoy your life". Ja kyseessä ei ole johdonmukaisuuden puute. "Philosophical disquisitions" -blogissa tehtiin argumenttianalyysi tästä puheesta. Huomio oli mielenkiintoinen. Kyseessä on aivan normaali deduktiivinen päätelmä jossa premisseistä seuraa johtopäätös. Premisseistä voi kenties olla erimielinen mutta ne ovat kuitenkin perusteltavissa, niiden hyväksyminen ei ole tyhmää. Eli toisin sanoen ajatus on nimenomaan johdonmukainen sanan täydessä intellektuellissa merkityksessä. Muotoilen esitetyn argumenttianalyysin ydinmehun suomeksi.

On lottovoitto syntyä [Suomeen].
P1: Jos me olemme onnekkaita jo sillä että olemme elossa, ei meidän pitäisi olla järkyttyneitä siitä että me tulemme kuolemaan.
P2: Me olemme onnekkaita kun olemme elossa.
J: Meidän ei tule olla järkyttyneitä siitä että tulemme kuolemaan.

Argumentti on siitä perusteltu että elossaolemisemme ei ole ilmiselvyys. Todennäköisyys yksin sille että juuri se siittiö on hedelmöittänyt juuri sen munasolun kuin on infinitesimaalinen. Olemme kaikki siemensyöksyloton voittajia. Ja tätä edeltää vastaavien tapahtumien evoluutiohistoria. Toistuva iteratiivinen sattuma tuottaa infinitesimaalisia epätodennäköisyyksiä kuin itsestään. Joten olemme onnekkaita siinä mielessä että se on epätodennäköistä. Toisaalta se korostaa sitä että jos kuolema on järkytys niin se johtuu yleensä siitä että elämässä on jotain sellaisia asioita jotka ovat niin mukavia että olemme järkyttyneitä siitä että voimme menettää ne. Että nämä asiat eivät olekaan pysyviä ja ikuisia. Tässä mielessä olemme voittaneet nimenomaan lottovoiton. Epätodennäköisyyden lisäksi elämässä on voiton tunnelma. Tämä itse asiassa vihjaa että eksistentiaaliset valittajat ovat ymmärtäneet kuolevansa mutta he eivät ole ymmärtäneet elävänsä.

"Philosophical Disquisitions" -blogi liittääkin Dawkinsin johonkin ihan muuhun kuin valistusajan ranskan vallankumouksen giljotiinimeininkiin. Jolkkonen ei näytä tiedostavan uusateismin äärimmäisen vahvaa epikurolaista pohjasävyä. Tämä on ällistyttävää koska Epikuros on hyvin tavallista filosofian yleistietoa. Ja lisäksi häntä on usein jopa pidetty ateistina - tosiasiassa Epikuros oli nykyajan ihmisen silmiin enemmän deisti kuin ateisti. Mutta koska hänkin korosti sitä että jumalat eivät vaikuta ihmisten elämään ja ihmisen ei pidä välittää kuolemasta koska ihminen ei koe omaa kuolemaansa, hänen ajatuksensa ovat kuitenkin hyvin helposti sovitettavissa siihen että jumalat paitsi eivät vaikuta ihmisten elämään niin eivät myöskään ole olemassa. (Monesti merkitys syntyykin siitä mitä Jumalat tekevät ihmisille ja lupaavat ihmisen sieluksi kutsutulle tietoisuudelle kuoleman jälkeiseksi kohtaloksi. Joten ei vaikuttavan ja ei olevan Jumalan ero on ihmisen kokemuksellisuuden kannalta helposti aika mitätön.)

Uskallankin sanoa että Jolkkosen kannattaisi tutustua uusateisteihin koska sitä kautta voidaan selkeästi huomata että kenties Jolkkonen ei saa argumentatiivista "läskiä leikattua" ihan sen takia että hän ei ole tutustunut uusateisteihin eikä siksi ymmärrä miten näillä argumenteilla on tarjota syviä haasteita teistisyyteen itsestäänselvyyksiksi uponneille näkemyksille. Luultavasti Jolkkosen ongelma onkin se, että nämä itsestäänselvyydet ovat hänelle itselleen niin hegemonisia diskursseja että hän ei näe että niitä edes voitaisiin kyseenalaistaa. (Hegemoninen diskurssi on by definition juuri tätä. Omia maailmankuvan lähtökohtia pidetään erehtymättöminä eikä niiden vaihtoehtoa pidetä enää lainkaan mahdollisena.) Joten näihin kohdistuva kritiikki ei lähtökohtaisesti tunnu siltä että ne voisivat leikata läskiä, poistaa huonoja teistien argumentteja repertuaarista. Mutta yleensä juuri tämänlaiset argumentit ovat niitä väkeviä, tehokkaita ja tärkeitä. Sillä muutoinhan sitä korjaillaan joko trivialiteetteja tai "jonkun muun väärää uskontoa". Eikä Jolkkonen tai kukaan muukaan hänen laillaan ajatteleva pääse leikkaamaan läskiä siitä kaikista olennaisimmasta ja opettavaisimmasta kohdasta. Omasta päästään. (Läskipäästään.) Ja tämä sitten innostaa häntä lausumaan höpöjä jotka lähinnä paljastavat hänen argumenttianalyysikyvyttömyytensä tai kritisoimansa aiheen tuntemisen syvän heikkouden.

Tai sitten hän oikeasti tietää ja tässä toteutuu lähinnä Adornon huomio siitä keitä uskovaiset vihaavat eniten. Onnellista syntistä. Siis sellaista "syntistä" joka ei muutu onnettomaksi. Olen huomannut että ainut tapa saada mitään sympatiaa aktiivisemmalta teistiltä on se, että ryhtyy korostamaan jotain "skeptikon tragediaa". Jota Linkola on kuvannut seuraavalla tavalla "Edelleen minulla on tämä skeptikon tragedia. Haluaisin olla uskovainen, mutten voi." Kun selittää että usko olisi onnellisuuden vaatimus ja kyynelehtii että ei voi uskoa niin sitten on hyvä ja järkevä ateisti. Vasta kun kyynistyy kuoleman edessä ja muuttuu paskiaisnihilistiksi on ateisti joka miellyttää uskovaista. Onnellinen ateisti tai uskonnoton taas on järkytys ja sellainen on jotain josta on pakko luoda viholliskuva. (Koska hän on onnellinen apostaatikko, onnellinen syntinen. Joku joka tekee syntiä, ei pidä tätä väärintekona eikä saa rangaistusta ja elämänpilaamista tästä jo tämänpuoleisessa.) Heitä vastaan on pakko heittää "militantti" ja "taisteleva" -etuliitteitä. Pakko pitää heitä lähtökohtaisesti typerinä, jonain jotka eivät ole voineet viedä ajatuksiaan johdonmukaiseen päätökseensä. Jokin syy on oltava, sillä kun hegemonisia diskursseja kyseenalaistava ensivaikutelma johtaa siihen että ihmistä vihataan, syyt keksitään myöhemmin.

---

Otsikko on anagrammi lauseesta "elämän tarkoitus" (suluissa oleva englanninkielinen osa anagrammi englanninkielen lauseesta "the meaning of life").

"Hyvän ateismin" piilottamisesta

Heikki Huttunen otti "Kotimaassa" kantaa uskontojournalismiin. Hän pahoittelee mieltään siitä että prometheusleireistä puhutaan positiiviseen sävyyn. "Ekumeenisen neuvoston pääsihteeri, ortodoksisen kirkon pappi Heikki Huttunen ihmettelee Prometheus-leirien saamaa säännöllistä julkisuutta uutisissa. Hän kysyy, onko syy uskontoneutraaliuden ihannoinnissa." Tiina Raevaara taas kommentoi tätä vastaan "Suomen Kuvalehdessä", henkenään se, että on erikoista että tämänlaista ideointia tehdään. Hän tulkitsee Huttusen lausuntoa seuraavasti ; "Hänen mielestään Prometheus-leirit ovat merkitykseltään mitättömiä verrattuna rippikouluihin, ja siksi niistä ei olisi mitään syytä kertoa julkisuudessa sen enempää. Median pitäisi keskittyä ihailemaan rippikoululeirien toimivaa konseptia."

Tämä kaikki herättää minussa huvitusta. Sillä muistaakseni Prometheus leirin uutisointi on sisältänyt sellaista uskonnottomuuden kehumista kuin yhteissaunomista. Uutisointi ei ollut kovin "uskontoneutraaliutta ihannoivaa" oikein millään mittareilla. Ei edes Helsingin Sanomissa, joka yleensä tulkitaan ateismia ajavaksi "hesarihysäriksi". (Osittain ymmärrettävästi.)

On helppoa ymmärtää että journalismin hallintayritykset ovat osa viestintästrategiaa. Tämänlaiset asiat kiinnostavat myös ateisteja. "Uskontojournalismi" -blogi esimerkiksi kertoo miten Petri Karisma ottaa kantaa uskontojournalistisiin asioihin. Tämä on ymmärrettävää. Samalla on toki oltava tarkkana ettei tämä mene siihen että uskonnot yrittävät hallita mediaa jolloin uskontojournalismi muuttuu propagandaksi. (Jompaan kumpaan suuntaan.)

Nähdäkseni kysymys mediakannanotoissa viittaa kuitenkin mielenkiintoiseen toiseen puoleen. Nimittäin siihen miten uskontoasioiden asiantuntijoiksi itseään kutsuvat ottavat kantaa uskonnottomuuteen omassa mediailmapiirissään. Tämän hengen tiivisti blogini loistavaan ja läpeensä laadukkaaseen kommenttiketjuun osallistunut "Körttityttö" : "Missä kirkko haukkuu ateisteja? Esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden asettamiin vaatimuksiin ja provosoiviin kannanottoihin joskus vastataan (tai lähinnä niihin vastaavat yksittäisen ihmiset, harvemmin kirkko mitään kannanottoa tekee) mutta eiköhän tämä ole aika pitkälti toisinpäin. Jos lukee vapaa-ajattelijoiden lehteä ja sitten jotain perusseurakuntalehteä tai vaikka Kotimaata, vapaa-ajattelijoiden lehdessä joka toinen juttu hyökkää kristittyjä ja/tai kirkkoa vastaan kun yleensä seurakuntien lehdissä ei sanota sanaakaan ateisteista. Nettikeskusteluissa taas fundamentalistikristityt ja ateistit hyökkäävät toisiaan vastaan mutta siitä ei kai kirkko ole vastuussa?"

Sävynä on nimenomaan se, että kirkollisilla tahoilla uskonnottomuudesta on vain negatiivista uutisointia. He toki perustelevat tätä jollain muulla kuin halulla latistaa. Ja luultavasti tavoite ei olekaan latistaa. Mutta on todella erikoista lukea uskontojournalismia. Sillä on hyvin vaikeaa nähdä onko kirkollisten "uskontoasioiden asiantuntijoiden" uutisointi oikeastaan mitenkään laadukkaampaa tai tasapuolisempaa kuin fundamentalistipropagandisteiksi televisiossa asti kutsuttuja ateisteja. (Kuten Laajasalo Petri Karismaa uskonnonvapauskeskustelussa kutsui toistuvasti.) Kun uutisointi fokusoituu tällä tavalla, voidaan aivan oikeasti kysyä täsmälleen samaa kysymystä ja moitetta jota kirkko osaa aivan täysin kohdistaa Richard Dawkinsille. He pitävät haukkumisena sitä että tämä moittii lähinnä fundamentalisteja ja jättää sofistikoituneen teologian moittimatta. Tämä on sitä että ateistit haukkuvat uskovaisia olkiukoilla. Jotka eivät ole asiavirheitä vaan juuri sitä että vain tietyt asiat ja näkökulmat ja kohteet saavat julkisuutta. Ne joista vaietaan ovat ikään kuin olemassaolemattomia.

Monille uusateisteille uskonto latistuu tätä kautta fundamentalismiksi. Ja kirkko on täälläkin aivan tasan tarkkaan huolissaan tästä. Ja pitää tätä epäreiluna. Ja vääristävänä. Ja ilmituo tätä asiaa toistuvasti. Ja mikä mielenkiintoisinta : Se saa tämän viestin myös näkyviin. Jos uskonnoton haluaa näkyvyyttä samalla tavalla hänen on tehtävä jotain loukkaavaa. Rakentava ateismi kun ei koskaan pääse uutismuurin yli. Ateisteilta ei pyydetä kannanottoja eettisiin kysymyksiin. Kirkolta taas pyydetään statementtia (jotka se antaa ympäripyöreästi) melkoisen usein. Ateisti saa julkisuutta vasta kun joku vaihtaa Raamattuja pornoon tai tekee jotain muuta ns. saatanan tyhmää. Se tarkoittaa sitä että suomessa on prosentuaalisesti aika iso ideologinen klusteri - Suomessa on noin miljoona ateistia - joka saa julkisuutta lähinnä jos negatiiviselle uutisoinnille on tilaa. Prometheus -leirin uutisointi on sitä harvaa uutisointia jossa ateistien kerrotaan tekevän suunnilleen samaa kuin muutkin ihmiset. Ja kun katsoo virallista uskontojournalismia jota kirkolta tulee, niin mikä on se mitä he haluavat vähentää? Ei, se ei ole ateistien ja uskonnottomien leimaaminen, vaan juuri tämä positiivinen uutisointi. Sitä ei saisi olla olemassa.

Tämä on vahva viesti. Kirkko tykkää siitä että se saa kyykyttää vääräoppisia. Kirkko ei toki ole vastuussa internetfoorumeiden toiminnasta. Mutta se tasan tarkkaan on vastuussa siitä mitä asioita ja näkökulmia se päästää ja ei päästä julkisuuteen. Mieleeni ei tule yhtään positiivista kirkollista uutista ateisteista. Moittivia tulee mieleen monta. Ainut tapa jolla minä kohtaan kansankirkossa vaikuttavien pastorien ja muiden vastaavien parissa uskonnottomuuden kommentointia, on sävynä aina se mikä on kun Jolkkonen kirjoittaa lehteen ja Hannu Kiuru päättää lausua pilkkarunoja tai olla muuten vittupää, on hänen lupasananaan huumori. Ja aseena se, että jos mukana ei naura on "huumorintajuton".

Samoin hyvien uskovaisten maineessa oleva Jaakko Heinimäki kommentoi erikoisesti, ja toistuvasti. Esimerkiksi jos joku ei halua että valtio maksaa vankilapappien tai kenttäpastorien palkat, eli että kirkon pitäisi maksaa ne kuten muutkin papit sen sijaan että se menisi kaikkien maksettavaksi, on asiallinen argumentti Heinimäeltä se, että "Tuo alati raikas ajatushautomo nimeltään Vapaa-ajattelijain Liitto on havahtunut siihen epäkohtaan, että valtio on palkannut pappeja puolustusvoimiin ja vankiloihin. Siinäpä vasta ihmisoikeusloukkaus. Siksi vapaa-ajattelijat ehdottavat valtion kustantamista papeista luopumista. Ehkä he haluavat vaihtaa ne pornotähtiin." Kantaa ei tarvitse argumentoida, koska vääntämällä jutun naurettavaksi vitsiksi koko asia ikään kuin menettää voimansa eikä palkkojenmaksutahosta tarvita puhua kun kysymys menee siihen saako kenttäpiispoja olla ollenkaan olemassa ja ovatko he jotain natsimaisia Hitlerin lähettiläitä. Ja kun Heinimäkeä pidetään "hauskana miehenä" niin jos ei naura mukana on "huumorintajuton". Meillä Korsossa päin nakkikioskilla on tuollaisia tyyppejä. Mutta ei ole yleensä kauaa. Ainakaan sama naama. Heinimäki on sen sijaan ikiliikkuja, dynaamisesti aina liikenteessä. (Ei tässä pelissä oikeasti enää voi muuta kuin vastata vitsillä kuoropoikien panemisesta. Se kun on hahhahhauska tapa osallistua arvokeskusteluun. Mutta kun ateisti tekee näin, hän on kammottava vääristelevä kusipää eikä yhtään humoristi.)

Tämä on aina yhtä kulmaa. Ja nähtävästi ainut mihin kirkossa pystytään on tu quoque jossa rinnastetaan vapaa-ajattelijoiden vastaavaan propagandaan. Rinnastus on tosi, mutta sitä on inaisen paha sanoa jos kirkon virallisena kantana on aina muistuttaa miten asiatonta ja epäreilua ja fundamentalistista tuollainen asenna ja toimintatapa on. Kun ensin haukkuu toista paskaksi, ei kannata alentua samaan strategiaan "kun muutkin" -asenteella. Koska kombinaatiossa on deduktio jossa paskuus koskee myös itseä. ("A on fundamentalistista paskiaistelua koska tekee X. Me tehdään samaa X:ää kuin A. Olemme siis ________")

Ateisti on Suomessa uusi neekeri. Kun rasismi kiellettiin, niin kukaan ei oikein kehtaa olla poliittisesti epäkorrekti suoraan rodun kautta - rasistien sitä pitää keksiä tekosyitä ja muuttaa ihonväri islamiksi, joka tietysti haittaa niitä jotka haluaisivat asiallista kulttuurikritiikkiä tehdä. Ateistia sen sijaan on poliittisesti korrektia vastustaa. Tämä viha sitten yhdistää kristillisen moralistin ja postmodernin punavihreän hipsterin. Myös perussuomalainen astuu mielellään remmiin vaikka yleensä vastustaakin sekä hyysäämistä että postmodernismia. Sitten ihmetellään että monet ovat vihaisia ja käyttävät niin rajua kieltä. Kenties siksi että jos sanoo muuta ja muuten, sanottu vaietaan ja sen kanssa leikitään että se ei ole edes olemassa. Tämän hiljentämisen jälkeen kaikki mitä uskonnottomuudesta on, on sitä mitä saadaan kun "on luettu vapaa-ajattelijoiden julkaisuja". No, ei näytä hyvältä kristinuskokaan kun olen lukenut helluntaiseurakuntalaisten ja adventistejen tekstejä.

---

Q: What’s the difference between a Priest and acne?
A: Acne doesn’t come on a boys face until after he’s thirteen.

Kipa. Päästä.

Piispa Jolkkonen on tehnyt tuoreesti lausunnon. "Voin vierailla moskeijassa ilman, että minusta tulee muslimi. Voin vierailla itkumuurilla kipa päässä ilman, että minusta tulee juutalainen. Molempia olen kokeillut. Toimii. Jolkkosen mukaan ateisti voi vapain mielin laulaa Suvivirren ja Kesäpäivä Kangasalla kesälauluna samalla kun ne voivat toiselle olla rukouksia." Suvaitsevaisuus on hänestä erityisen tärkeä asia, sillä "moniarvoisuus ja avarakatseisuus voivat toteutua vain siellä, missä erilaiset vakaumukset saavat näkyä ja missä ne pannaan vuoropuheluun."
1: Toki artikkelissa vilahtaa myös Pohjois-Korea. "En voi vaatia yhteiskuntaa, jossa minun ei tarvitse olla missään kosketuksissa uskontojen kanssa. Muussa tapauksessa pitää muuttaa korpeen tai Pohjois-Koreaan." Jolkkonen on siis kenties jopa tämän pirteän tuoreen meemin liikkeellepanija. Ei voida tietysti odottaakaan että sieltä päin olisi tulossa mitään muuta kuin ongelmia. Mahdollisesti tiettyjä metalliputkella päähän paukuttavia ja tappouhkauksia postittelevia ongelmia. Muistutan tässä että Pohjois-Koreassa on yhtenäiskulttuuri jossa ei vähemmistöille anneta joustoa edes yhteislaulun vertaa!

Minä. Huomaa mm. ristikoru.
Ja muut uskonnolliset symbolit.

Lausunto on tietyssä määrin perusteltu. Itse en aja uskonnotonta sekulaaria yhteiskuntaa, vaan uskontoneutraalia yhteiskuntaa. Mielestäni on hyvä että on mahdollisuus ja vaihtoehtoja. ; Itse olen aivan viime jouluna esimerkiksi myynyt joulukonserttilippuja kirkossa, ja kaikki laulut oli uskonnollisia ja jäin vielä tilaisuuden jälkeen siivoamaan paikat. Näin täysin uskonnottomana ja kirkosta periaatesyistä eronneena. ; Samoin kun isäni meni uudestaan naimisiin, toimin bestmanina, kirkossa. Kelpasi pakana tähän hommaan. ; Kaiken lisäksi käyn vielä nykyään kirkkoon kuulumattomanakin kirkoissa enemmän kuin keskiverto kirkollisveroa maksava kirkon jäsen. (Syy:Historia.) Minusta on hienoa, että joku kysyy haluanko tulla vierailulla. Sillä useimmiten sanon kyllä. Joskus sanon ei. Mutta tälle täytyy antaa tila. Jolkkonen on kuitenkin aivan pihalla monista asioista. Hän hämärtää asioita asioihin jotka eivät ole yhtään samanlaisia asioita, ja silloin on parasta esittää kysymyksiä.

Onko joka paikkaan uskonnon tunkemisen estäminen sama kuin uskonnollisuuden täyssiivous yhteiskunnasta?

Jolkkonen ei selkeästi kykene erottamaan toisistaan "yhteiseksi pakotettuja julkisia rituaaleja" "yhteiskunnasta jossa uskonto ei näy yhtään missään ikinä". Nähdäkseni ateistit eivät ole torjumassa uskontoa edes kouluista, vaan siivoavat yhteisöllisen julkisen tilan uskonnollisuuden johon on joko pakko osallistua tai ilmituoda vakaumuksensa.

Näissä rajoitteissa on vaikeaa nähdä mikä on se vaatimus siitä että missään ei törmättäisi uskontoon lainkaan. Vimmaisimpienkin ateistien näkemys kun näyttää olevan se, että uskovat voivat kantaa ristikorujaan niin koulussa kuin työssäkin. Ja voivat laulaa suvivirttä kotonaan, välitunneilla jne. yksinään tai yhdessä vapaaehtoisten kristittyjen kanssa vaikka joka päivä. Heillä on kirkkoja ja lappuhihhuleita kaduilla.

Ateisti tuskin saa laulaa ääneen mitään omia lempilaulujaan muiden juhlatilaisuuksien päälle. Tätä ei pidetä sensuurina tai sananvapausloukkauksena vaan tilaisuuden häiritsemisen estämisenä. Kuitenkin se, että uskovaiset saavat joka tilaisuuteen ne laulut jotka haluavat on jotain josta poikkeaminen pitäisi tulkita uskonnon täyssiivoukseksi yhteiskunnasta? Että yhteiskunta olisi yht'äkkiä ateistinen ja täysuskonnoton. On vaikeaa nähdä yhteyttä. ; Yhteyttä jossa lapsi ei tutustu uskontoon eikä uskonnosta hankita tietoa ja ymmärrystä heti, automaattisesti ja vääjäämättä jos ei osallistuta uskonnollisiin yhteisrituaaleihin.

Mikä on mahdollisuus ja mikä on pakko?

Ensimmäinen asia on tietysti se, että hän puhuu mahdollisuudesta. Mutta kyseessä ei ole oikeasti mahdollisuus vaan jonkinlainen pakko. Tätä tematiikkaa vahvistaa Jolkkosen lausunto toisaalla. Hän selittää miten kaikilla on vakaumus ja miten uskontoneutraalius on ongelmallista. Hän otti esille ruokailun. "Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei johda aitoon pluralismiin, vaan uskonnottomaan monokulttuuriin. Ajatus katsomusneutraalista koulusta on filosofisesti ongelmallinen. Jaakko Heinimäki on todennut (TS 24.3.), että katsomusneutraalissa koulussa ei voisi syödä yhteisiä ruokia ollenkaan, liittyyhän kasvis-, vegaani-, halal- ja luomu-ruokavalioihin erilaisia vakaumuksia. Jokaisella on jokin vakaumus. Erilaiset katsomukset ohjaavat ajatteluamme ja toimintaamme, myös yhteistä elämäämme. Moniarvoisuus ja avarakatseisuus voivat toteutua vain siellä, missä erilaiset vakaumukset saavat näkyä ja missä ne pannaan vuoropuheluun."

Selvää on että tässä "vuoropuhelu" on määrittynyt varsin erikoisesti. Itse asiassa nykykulttuurissa on selvää että on erilaisia ruokailuja. On aivan selvää että "yhteinen ruokailurituaali" ei saa vaatia kaikkia osallistumaan islamilaiseen ja kristilliseen ruokarukoukseen. Pluralismi jota tässä otetaan "yhteisen ajan nimeen" onkin hyvin loukkaavaa. Moniarvoisuus ei siis tarkoitakaan sitä että jokaisella olisi oma kulttuurinsa, vaan se että olisi jokin yhtenäiskulttuuri jonka normeissa asioita tehtäisiin yhdessä. Ei voi olla reilua vaatia että islamilaiset tutustuvat toiseen ruokailukulttuuriin ja yhteisöllisyyden nimissä vetäisivät pekonihampurilaisia. Itse asiassa nykykulttuurissa tämä on ilmiselviö, ja se että Jolkkonen vetoaa tässä liberaalinmaineiseen aatetoveriinsa ja kollegaansa vain pahentaa ja syventää kuoppaa. Nykykulttuurissa jos koulussa pakottaisi siihen että kaikkea kaikkien kulttuurien ruokia tulisi maistaa vähintään kerran, eli verimakkarat laitettaisiin Jehovan Todistajien ruokalistalle, niin valtaosa ihmisistä osaisi sanoa sen minkä kuuluukin. Eli jos yhteisöllisyys on tuota niin sen pahempi yhteisöllisyydelle. Mahdollisuus ja pakko ovatkin hyvin sekoittuneet. Jolkkosen käyttämä retorinen, positiiviselta kuulostava, puhe toimii jos ja vain jos käsitesisältöjä ei analysoi.

Kuka määrää ateistin omastatunnosta?

Selittäessään siitä mikä on rituaalin ja tekemisen suhde. Jolkkonen on syvissä vaikeuksissa. Jolkkonen otti nimittäin pari vuotta sitten kantaa suvivirteen. "Jari Jolkkosen lapset eivät osallistu helsinkiläisen Latokartanon peruskoulun kevätjuhlaan lauantaina. Syynä on se, ettei koulussa tänäkään vuonna saa laulaa Suvivirttä." Tämä johtui siitä että suvivirsi liitettiin uskonnolliseksi. Jolkkonen toki yrittää tässä tasapainoilla siten että suvivirsi on sitä minä laulaja sen kokee. Eli se voi samanaikaisesti olla uskonnoton että uskonnollinen. Eli että sen laulaminen ei ole uskonnonharjoittamista, mutta sen sensuroiminen on uskonnonvastustamista. Tämänlaatuinen epäbalanssi on tietysti omituinen. Ja se vihjaa että keskustelussa on hyvin syvällinen kaksoisstandardi. Kuitenkin olen tässä taipuvainen siihen että uskonto on todellakin sitä minä laulaja itse sen kokee. Joten en todellakaan sano että suvivirren laulaminen tekisi ateistista kristityn. Ja tässä mielessä Jolkkonen on riittävän rationaalinen. ; Vaikeuksia tulee kuitenkin. Sillä Jolkkonen teki boikotin. Ja hänen mukaansa uskonnollisesti neutraalia tilaa ei ole. Hän sanoo aivan suoraan että "Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei hänen mukaansa johda aitoon pluralismiin vaan uskonnottomaan monokulttuuriin." Hän siis kieltäytyi osallistumasta yhteiseen uskonnottoman kulttuurin tilaisuuteen. Hän varmasti pahastuisi jos hänelle sanoisi että "ei suvivirrettömän tilaisuuden läpikäyminen muuta ateistiksi, vaan se on yhdenlaisen uskonnottomaan kulttuuripiiriin tutustumista. Minä olen kuunnellut satoja uskonnollisia aamunavauksia keskusradiosta joten miksi sinä et osallistu uskonnottomiin juhliin". Tai sitten tässä hänen käyttämässään argumentissa ei ole perustaa eikä hän oikeasti usko siihen itsekään. Hän on kuitenkin boikottia tehdessään tehnyt minusta jotain johon hänellä on syvä oikeus. Asian mainitseminen lehdessäkään ei ole johtanut Jolkkosen kivittämiseen vaan siihen että temppua pidetään kenties "pikkumaisena" tjsp. (Että vähän rotia siellä, kaikille heille joista suvivirrenlaulaminen on typerä kritiikin kohde koska roomassa heitettiin leijonille. Tai siis ei heitetty, mutta.)

Kuitenkin keskustelun sisältö on hyvin tuttu muualta. Kun aikanani kävin koulua, siihen aikaan keskustelun alla oli lujemmin se, kuuluvatko esimerkiksi joulukirkossakäymiset kaikille. Silloin henkenä oli se, että ateistien on ihan hyvä käydä kirkossa koska siinä tutustutaan rituaalielämään. Se oli siis nähtävä enemmänkin vierailuna kuin uskontoon osallistumisena. Tämänlaista diskurssia löytyy esimerkiksi Päivi Räsäseltä vielä nykyaikanakin. "Enkeli taivaan- virttä veisatessaan ateisti voisi muistella kaunista joulun tarinaa, muslimi profeetta Jeesuksen syntymää ja kristitty ylistää Jumalaa, joka tuli ihmiseksi pelastamaan meidät synneistämme." Tässä voi sanoa vain sen, että kyllä, näissä kenties annetaan yksi tapa joilla ateisti voi suhtautua asiaan. Mutta niin kauan kuin ateistejen dogmatiikan suora ja väistämätön seuraus ei ole juuri tämä yksi ja tietty tulkinta, niin argumentti on tyhjä koska ateisti nyt voi vain olla erimielinen tästä tietystä asiasta. Ja sen vuoksi nykyään asiat ovatkin niin hyvin että kirkkoon ei ole de jure pakko mennä, vaikka siihen de facto yritetäänkin velvoittaa mitä ihmeellisimmin kikkailuin. Asiat ovatkin tässä suhteessa menossa vieläpä hyvään suuntaan.

Tämä on hyvin läheistä sukua sen kanssa kun sanotaan että "ateistille kirkko on vain talo, joten et kai taikauskoisesti kuitenkin usko Jumalaan kun talolla on sinulle merkitys"? Tässä ei ole ymmärretty sitä että vaikka ateisti ei usko Jumalaan, niin kristittyjen olemassaolo on varsin todistettu asia. Kirkkoa ja sen rituaalivaltaa vastaan voi olla paljon ja ankariakin mielipiteitä. Ja samalla hengellä boikotteja voi tehdä kauppakeskuksiinkin. Ideologia ja järjestö voidaan laittaa kritiikin alle ilman että kysymys on mitenkään teologinen. ; Tästä voi hakea oppia vaikkapa "uskonnontutkija" -lehden tuoreesta ateismia käsittelevästä kirjoituksesta. (Kirjoituksesta joka täyttää minun tiukahkot kriteerit.) Siellä selitetään suoraan, että vaikka uskontokritiikki usein liittyykin ateismiin, ne eivät ole sama asia "Ateismi yhdis­te­tään­kin usein uskon­to­kriit­ti­syy­teen, mutta mää­ri­tel­mäl­li­sesti ateismi ei ole vas­tin­pari uskon­nolle, vaan teis­mille." Omatunto ja kirkon boikotti ei siis välttämättä koske edes teismiä. Aihe on yliuskonnollistettu.

Josta päästäänkin sitten kulttuurin ja uskonnon väliseen eroon. Jolkkosen koko idea nojaa siihen että suvivirsi on uskontoa uskovaisille mutta muille kulttuuria. Sillä uskonnon pakottamista ei pidetä hyvänä. Mutta kulttuuria kunnioittavat kaikki. Hän sanoo suoraan "Kevään keskustelussa oikeusoppineet ovat esittäneet varsin pitkälle meneviä tulkintoja siitä, mikä on uskonnonharjoittamista. Jos ratkaisuissa aletaan määritellä luvallisia virrensäkeistöjä, voi kysyä, onko juridiikasta siirrytty dogmatiikan puolelle" Yhtä hyvin voisi kysyä että milloin piispat ovat hypänneet dogmatiikanpuolelta kommentoimaan sananvapauden ja uskonnonvapauden juridiikkaa. Toki asiat ovat, kuten Jolkkonen mainitseekin, liukuvarajaisia. Mutta tässä on hyvä huomata että slippery slopea on kaiken maailman virsivisojen kautta yritetty toiseenkin suuntaan. Kaikki uskonto on nähtävissä kulttuurina ja tämän kautta kaikki negatiivisen uskonnonvapauden argumentit on nähty suoraan kulttuurinvihaamisena.

Jolkkonen ei kuitenkaan voi määrätä miten ateisti kokee virren ; Hänellä ei ole valtaa edes kristinuskon dogmatiikassa tämänlaiseen komennusvaltaan, saati sitten ateismiin, tuohon ideologiaan jonka sisältöä hän itse ei edes osaa, saati että edustaisi jotain uusateistien tai edes vapaa-ajattelijoiden virallista kantaa. Ja tässä kohden hän tekee sen oleellisimman virheensä. Hän asettaa itsensä kristillisen dogmatiikan kautta ateistien omantunnon hallitsijoiksi ja suomen lain hallitsijaksi. (Se mitä koulussa on soveliasta laulaa on juridiikkaa. Teologia joka astuu lainsäädännön sisällön tuottajaksi lakimiesten yli on suoraan teokratiassa olemista.) Vaikka toisaalta hän korostaa että omaatuntoa ei voi kahlita ulkopuolelta. Jopa niin pitkälle, että "Jos huomio kiinnitetään vain ulkoiseen toimintaan, ajaudutaan hänen mukaansa maagiseen käsitykseen uskonnon harjoittamisesta." Jostain syystä suvivirren laulamattomuus on jotain jonka kanssa saa kuitenkin jäädä boikottiin. Mutta ateisteja voidaan hallita dogmatiikalla kertomalla tapa jolla ateisti kenties voisi ajatella jossa teko ei olisi vakaumuksenvastaista. Jolkkosen dogmatiikka siis kattaa paitsi juridiikan ja sen omantunnonkysymykset niin myös sen miten ateistit kokevat ja tuntevat ja saavat kokea ja tuntea asiat.

Kaikki menee tietysti hyvin ihmiseltä joka on tottunut valikoimaan tosiasioita ja jonka kohdalla esimerkiksi rooman vallasta ja sen keisarikulttia vastaan käydystä kapinasta kerrotaan vain kristittyjen versioita. "On hyvin vaikeata nähdä keisarinpalvonnaksi kutsuttua ilmiötä uskonnollisena sortona. Se voi legitimoida sotilasdiktatuurin vaaraan luisuvaa hallintojärjestelmää, mutta se ei tivaa keneltäkään mitään selvityksiä uskonnollisista näkemyksistä eikä lähde kiistämään kenenkään uskonnollisia käsityksiä. Koko kysymys ns. keisarinpalvonnasta käydään Suomen kouluopetuksessa läpi hyvin pinnallisesti ja yksinomaan tiettyjen tuolloin eläneiden kristittyjen, pienen vähemmistön, näkökulmasta. Rooman hallintojärjestelmän intressejä asian suhteen en ole koskaan nähnyt käsiteltävän missään kirkkohistorian kouluoppikirjassa. Vaikutelmaksi systeemin motiivista muodostuu lähinnä 1950-luvun sandaalielokuvista tuttu stereotypia dekadentista ja suuruudenhullusta keisarista, joka nyt vain haluaa kaikkien palvovan itseään jumalana"

Onkin erikoista miten Räsänen ja Jolkkonen puolustavat uskonnonvapautta usein nimellisesti. Mutta tämä koskee vain  Sitähän ei Jolkkonen ateistin puolesta voi sanoa että miten ateisti asian kokee. Vastaava tilanne on nähtävissä siinä jos mietitään pitääkö papin vihkiä homoseksuaaleja. Osa papeista ei tästä pahakseen pidä. Mutta jos tästä tehdään mahdollisuus, johon jokaisen papin olisi osallistuttava omasta vakaumuksestaan huolimatta, niin johan nousisi meteli. (Voisitteko kuvitella tälläistä positiota tapahtuvaksi nykysuomessa? Uskomatonta. Tai siis hetkinen….) Itse asiassa suomessa on valtava määrä asioita joista on keskusteltu uskonnollisesti tavalla joka ei ole positiivista uskonnonvapautta vaan vahvasti negativiista uskonnonvapautta. Lapsia halutaan suojella ties miltä. Kauppoja laittaa kiinni. Jne. Yllättävän monesti halutaan, että jos kristinusko kieltää jotain niin sitten ei tee kukaan.

Onko instituutio ihminen?

Jolkkosen vuoropuhelu ja positiviinen uskonnovapaus -käsitteet ovat sekoittaa byrokraattisen tunteettoman instituution vallan ja yksilöiden itseilmaisun toisiinsa. Suvivirsi on juhlatilanteessa tapahtunut ylhäältä ohjattu ja johdettu tilaisuus. Se on ryhmäkuria ja vallankäyttöä, eikä mitään yksilöiden itseilmaisua. Jos kaikki haluaisivat spontaanisti ja vapaaehtoisesti ottaa osaa tilaisuuteen ei mitään suvivirsikeskustelua edes käytäisi! Sitä ei olisi olemassa koska suvivirren laulaminen olisi mieluisaa ja automaattista kuin hengittäminen.

Vuoropuhelua ei ole se, että Jolkkonen määrää miten ateisti tuntee. Se on monologia. Vuoropuhelua ei ole se, että esityksessä esitetään että tilanne on “joko niin että ei ole uskontoa missään” tai se kielletään tiukasti rajatuissa tavoissa, kuten yhteislauluina tai jonain joihin on pakko joko osallistua tai leimautua ja ilmituoda vakaumuksensa julkisesti. Eikä se, että Jolkkonen luo olkiukkomaisia dikotomioita joissa lapset eivät saa kantaa ristikoruja koska yhteislaulumuotoinen suvivirsi halutaan kieltää. Eli suvivirrestä päätellään että ateistit haluavat kieltää kaiken uskonnon. Vaikka kiellon kohteena on osallistuttava toiminta, eli jokin jossa yhteisö rituaalivallalla pakottaa osallistumaan johonkin aktioon.

Olen myös ihmetellyt miten positiivinen uskonnonvapaus liittyy tähän. Positiivinen uskonnonvapaus kun voisi tarkoittaa sitä että jokainen saa kantaa ristikorujaan ja laulaa suvivirttään välitunnilla yksinään. Jolkkosella näyttääkin olevan vaikeuksia erottaa yksilöiden oikeutta toteuttaa itseään ja persoonattomine (kylmien ja tylsien) instituutioiden rituaalivallasta. Sääliksi käy ihminen joka ei erota ihmistä ja tehdasta toisistaan.

Lisäksi Jolkkonen kaivaa itselleen yllättävää hautaa.

Hänen lausuntonsa ei nimittäin ole vain ateisteja vastaan hyökkäämistä. Se liittyy tiukasti Jolkkosen muihin asioihin. Suvivirsikeskustelu on vihastuttanut monet uskovaiset sellaiseen rageen, että tätä käytetään yhtenäistävänä voimana. Ihmiset haluavat olla Suvivirren puolella joten he yhdistävät mielipiteitään myös toisissa asioissa.

Tämänlainen strategia on käytössä Jolkkosen tämän hetken lempilapsessa, ehtoollisyhteydessä. Ongelma on seuraava ; "Kirkkomme on pystynyt rakentamaan ehtoollisyhteyden anglikaanien ja eräiden metodisti-kirkkojen kanssa. Toisaalta ehtoollisyhteys puuttuu esimerkiksi katolilaisten ja ortodoksien kanssa. Tämä on kivulias asia. Se koskettaa myös henkilökohtaisesti, sillä molempien ukkieni suvut ovat ortodoksisia. Myös siskoni on ortodoksi. Silti meillä on vahva hengellinen yhteys." Aiemmin yhteys on puuttunut myös katolisten kanssa, mutta asiassa on edistytty ja kohta yhteys kenties on. "Katolilaisten kanssa olemme nähdäkseni kulkeneet maratonin ja Pohjoismaissa olemme muita pidemmällä, noin 40 kilometrin kohdalla. Ne viimeiset kilometrit ovat sitten hikisimpiä. Juuri silloin uhkaa usein nestehukka. Lihakset väsyvät ja kimmoisuus häviää. Miten päästään maaliin?" Jolkkonen on toki sisäisesti koherentti selittäessään ehtoollisyhteydestä samaan tapaan kuin suvivirrestä "Ehkä voimme kysyä näin: onko oikeastaan mitään väliä sillä, että kirkoilla ei ole ehtoollisyhteyttä. Onko mitään väliä sillä, mitä kirkot opettavat Jumalasta ja siitä, miten voidaan päästä hänen pelastavaan yhteyteensä? Yhteinen ehtoollisen vietto on tärkeä ekumeeninen päämäärä niille, joille kristinuskolla on ylipäänsä jotakin merkitystä, joille kristinuskon sisältö ei ole yhdentekevä ja jotka pitävät tärkeänä yhteisten perusvakaumusten löytymistä. Jos yhteinen käsitys vaikkapa pelastuksen perustotuuksista on yhdentekevä, voi kysyä, mitä väliä on lopulta sillä, voivatko kirkot tunnustaa toisensa ja viettää ehtoollista yhdessä vai eivät." Mutta ongelmana on se, että kun moni näkee teologisten koulukuntien erot tärkeinä. Että harhaopille pikkusormen antaminen sotii heidän uskonnonvapauttaan vastaan. Tämä näkemys on vahva ja se on ollut näiden ehtoollisyhteyksien katkeamisen syynä in first place. Ne ovat teologisesti olleet keskeisiä ja tärkeitä ja suuria. Niiden merkitystä ei voi vähätellä.

Jolkkosen yritys kulkea kahdella eri rintamalla demonstroi sitä miten hänen argumenttinsa eivät olekaan kovin ehdottomia. Jos voit olla rationaalinen järkevä ja hyvin perusteltu ehtoollisyhteyden katkaisemisen kohdalla - vaikka siksi että toisen opissa on harhaoppisuutta tai törkeää ihmisten kohtelua johon halutaan katkaista yhteys kuten Luther teki aikanaan katolisen kirkon tiettyihin oppeihin ja käytänteisiin - niin tästä voitaisiin huomata että kenties positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus eivät nojaakaan siinä ja siten kuin Jolkkonen oman teologiansa dogmatiikan kautta nojaa ja yleiseksi kaikkia koskevaksi väittää.