Mallintamisesta ja selittämisestä

Moni, mukaanlukien minä itse, pitävät tieteellistä mallintamista ja selittämistä käytännössä samana asiana. Tässä on usein henkenä ns. peittävän lain malli. Tällöin selittäminen on sitä että havaintoaineisto selittää miksi asiat ovat niin kuin nähdään, mutta eivät ole jollain toisella tavalla.

Jotkut, kuten Pierre Duhem, ovat kuitenkin jakaneet selittämisen ja mallintamisen erikseen. Duhem jakoi teoriat selittäviin (explanatory) ja kuvaileviin (representative). Hänen kantansa oli siitä kiinnostava että yleensä on korostettu selittämistä ja ymmärtämistä, jopa niin vahvasti että kuvailu olisi jotain heikompaa. Duhem kuitenkin esitti että fysikaalisten teorioiden tulisi olla nimenomaan pelkästään luokittelevaa tietoa. Tällöin hyvä fysiikka olisi nimenomaan kuvailevaa. Noustakseen selittäväksi jouduttaisiin tekemään jotain josta Duhem ei pitänyt. Eli ottamaan puhtaasti metafyysisiä kannanottoja teoriaan. Duhemin mukaan se, mitä suurin osa maallikoista haluaa ja vaatii teorioilta ovat itse asiassa turhia. Selitysmallinrakentamisesta voi olla filosofisia hyötyjä fysikaalisille teorioille vain heuristisessa mielessä. Eli jos teoria helpottaa hypoteesinmuodostusta - tuo mieleen uusia testirakennelmia.

Moni voisi ajatella että Duhem olisi instrumentalisti. Siinäkin korostetaan sitä että tieteessä luodaan luokittelujärjestelmiä. Duhem kuitenkin kannusti enemmänkin jatkuvuuden henkeä. Mikä ei ole yllättävää koska hän keskittyi suuresti esimerkiksi osoittamaan sitä miten tieteellisillä teorioilla ja ajatuksilla on ollut taustaa keskiajan filosofiassa. Toisaalta tämä on järkevää jos ajatellaan että teoriat saavat sisältönsä kontekstista. Ja että teoriat täsmentyvät kun niissä olevia pukkeja, virheitä ja poikkeustapauksia huomioidaan ja teorioita korjaillaan niiden valossa. Jossain määrin ajatus tiedon kumuloitumisesta voidaankin liittää ajatukseen esimerkiksi aatehistoriasta.

Ajatus on itselleni hieman vieras. Joskin olen ollut etenkin kvanttifysiikan kohdalla taipuvainen ajattelemaan että kun kvanttifysiikkaa halutaan ymmärtää, niin silloin pitää katsoa kaavoja. Moni kuitenkin vaatii maailmankuvallisia tulkintoja ja kvanttifysiikan vaikutukset esimerkiksi maailmankuviin innostavat. Olen hyvin vastahankainen tälle. Sanallistamiset, kuvaukset ja merkitykset ovat arvokkaita vain siinä mielessä että ne voivat tuoda kvanttifyysikoille uusia koejärjestelmiä koskevia ideoita. Se, mitä vaaditaan kun vaaditaan ymmärtämistä selviää kun katsotaan ihmisten tarjoamia vastausyrityksiä. Niissä on kysymys nimenomaan siitä että kytkös tieteeseen ja järkeen heikkenee, mutta yhteys tunteisiin ja mielikuvitukseen kasvavat. ; On selvää että prosessi usein leviää niin että mallintavan vertauskuvan sijaan ymmärrys on sitä että rakennetaan jonkinlainen näkökulmien vertauskuva jonka sitten vain halutaan olevan myös Totta "sellaisella ontologis-metafyysisellä tasolla".

Kuinka emme koe käsitteitä

Viime päivinä kreationismi on saanut melko paljon näkyvyyttä. Tähän liittyen on tullut esille esimerkiksi ajatus siitä että (ID)kreationistinen perusryhmä olisi objektiivisempi ja tarkempi lajimääritelmä kuin biologinen lajinmääritelmä. Tämä on tieteellisessä mielessä ällistyttävää, sillä molempien kohdalla tarkastellaan aivan samaa asiaa. Ernst Mayrin määritteen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Samaan perusryhmään taas lasketaan kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.

Tosiasiassa on kuitenkin helppoa nähdä mistä on kysymys. Koska esimerkiksi hevonen ja aasi tuottavat muuleja, ja koska luonnossa esiintyy kehälajeja joiden ääripäät eivät lisäänny keskenään vaikka populaatioiden kesken onkin lisääntymiskelpoinen ketju, korostuu se että laji on reunoiltaan harmaasävyinen. Joka sopii evoluutioteoriaan että tuntuu intuitiivisesti omituiselta. Kreationistit ajattelevat että perusryhmään kuuluminen on tarkkaa ja objektiivista koska siinä tämänlainen harmaasävyisyys puuttuu. Tämä mustavalkoisuus tuntuu "tarkkuudelta". Vaikka tieteen kannalta molemmat ovat määritelmiä joita lähestytään samalla mittatikulla hieman erilaisesta näkökulmasta.

Luultavasti kreationistien pitäisi lukea enemmän Pierre Duhemia. Hän onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen tieteenfilosofi. Esimerkiksi Otto Neurath, Philipp Frank ja Ernst Mach ottivat vaikutteita hänen ajatuksistaan. Duhemin filosofia iskee arkijärjenmuaksein naivin verifiointinäkökulman yli hyvin merkittävillä tavoilla. Tätä vanhahtavaa asennetta heijastaa esimerkiksi kreationistejen ajatus siitä että perusryhmä on oikeasti jokin konsepti jotain jota havaitaan luonnossa sen sijaan että se olisi näkökulma. Tämä viittaa siihen että he ovat reduktionisteja sanan klassisessa mielessä. Mielessä jossa "each meaningful statement is equivalent to some construct upon terms which refer to immediate experience". Tämä ei toki yllätä sillä asennetta on löydettävissä esimerkiksi Newtonin ajattelusta. Tämä ajattelu on luontevaa eikä tavallaan kovin tyhmääkään, siis millään kovin ilmiselvällä tavalla. Taustalla on kuitenkin sama henki joka pyyhkäisi positivismiin melkomoisen kovaa luoden tilaa sille että tulkinnoissa on aina metafysiikkaa. (Asia jonka kreationisti tunnistaa heti kun näkökulma siirtyy perusryhmistä evoluutioon. Sen kohdalla osataan hokea "maailmankuvasta" ja eri näkökulmien kuuntelusta eli siitä että kuunnellaan kreationistia ja taputetaan täydellisessä samanmielisyydessä.)

Duhem perusti työ nsä pohjalle jossa reduktionismi tuossa mielessä on ohitettava. Kysymys ei ole pelkästään asian verifioinnista, varmistamisesta tai kaatamisesta.

Duhemin perushuomio oli että aina kun jotain asioita kumotaan, on tilaa saivartelulle. Tämä on itse asiassa jotain jota nuoren maan kreationistit varsin hyvin demonstroivat. Kun heidän kanssaan puhuu, voi huomata että he ottavat kantaa ajoitusmenetelmiin ja tätä kautta esimerkiksi fysikaalisten aineiden puoliintumisaikoihin, astronomiaan - oikeastaan kaikkeen missä tutkitaan aikaa, sillä kaikki missä tulee liian suuria tuloksia ovat kritiikin kohteena "uhkaamassa". Kreationisteilla on oma tulkintansa laattatektoniikasta Mayrin lajikäsitteeseen. Lopputulos on koherentti sellaisella tavalla että voidaan jossain määrin sanoa että se sopii havaintojen kanssa yhteen kunhan unohdetaan valtaisa määrä siitä mitä tiedemaailma juuri tuon tietyn aihepiirin tutkijoineen on nykyään mieltä.

Duhemin maailma muistuttaakin itse asiassa yllättävän vahvasti pakkomielteisen pseudotieteilijän maailmaa siinä mielessä että hän esitti että teoriat eivät ole sellaisenaan ja puhtaana koskaan konfliktissa havaintojen kanssa. Falsifiointitilannetta ei tavallaan ole olemassa "puhtaana". Duhem itse esitti asian niin että jos havaittu ilmiö ei synny koejärjestelmissä, haastetuksi tulee koko teoreettinen rakennelma tuon kokeen ympärillä. Tiedetään että jossain on vähintään yksi virhe mutta koejärjestelmä ei kerro onko se mittausvirhe, mittalaitetta ja sen toimintaperiaatteen teoriaa haastava. Vai onko itse teoria haastettuna. Josta voidaan sitten hypähtää siihen suuntaan että jokainen teoria voi olla tosi jos ollaan valmis tekemään riittävän suuria muutoksia muualle, muihin teorioihin. Tästä seuraa se, että "tiede ja totuus" ei tavallaan lainkaan ole (yhdessä) teoriassa vaan teorian laajemmassa kontekstissa. Joka ei tietenkään tarkoita relativismia sillä näitä muutoksia ja korjauksia on tehtävä muualle. Lopputuloksista voi tulla yhteismitattomia kuin nykyajan modernista tieteestä ja nuoren maan kreationistien maailman kuvauksista. Tämä yhteismitattomuus tietenkin tarkoittaa sitä että on helposti pakko ottaa kantaa siihen onko vaikkapa gravitaatioteoria tai suhteellisuusteoria enemmän "pahaa naturalismia" vai "kreationistien tiedettä".

Nuoren maan kreationistit harvemmin osaavat johtaa tähän aina kun puhuvat "maailmankuvien kaikkinaisista vaikutuksista". Koska heidän teoriansa on Tosi ja evolutionistit ovat tekemässä rajallista tulkintaa maailmankuvien pohjalta. Mutta toisaalta heidän edukseen voitaisiin vihjata että myös Duhem oli varovainen. Hän ei suoraan esittänyt että falsifiointi ei olisi lainkaan mahdollista missään olosuhteissa. Duhem kritisoi enemmänkin Newtonin metodia (Newtonian method) jonka ytimessä on reduktio ja induktio ja selkeärajainen teorian hahmottamien kohteiden tunnistaminen tai kumoaminen. Tai kuten Duhem itse muotoili ; "...science no longer observes facts directly but substitutes for them measurements, given by instruments, of magnitudes that mathematical theory alone defines, induction can no longer be practiced in the manner that the Newtonian method requires." Duhemista tätä ei voi käyttää kaikkiin teorioihin ja kaikkeen tieteeseen. Duhemin näkemyksessä korostetaan enemmänkin sitä että teoria ei saa olla "isolaatiossa", irrallaan muista teorioista. Sen on päin vastoin oltava eloisasti kytköksissä muihin teorioihin. Kokonaisuus ja konteksti ovat kaikki kaikessa, joten ilman yhteyksiä teoria ei olekaan mitään.

Tämä on surullinen huomio nuoren maan kreationismin kannalta sillä sen perussävynä on koherenssista huolimatta denialismi. Se kiistää ajoitusmenetelmät, kiistää evoluutioteorian, kiistää laattatektoniikan, mutta ei suinkaan luo näiden tilalle teorioita jotka olisivat kytköksissä toisiinsa ja tekisivät kokonaisuudesta empiirisiä tieteitä. YEC jääkin hyvin irralliseksi teoriaksi. Se suojaa ja koherentisoi tulkinnat tekemällä esimerkiksi fyysikoiden puoliintumisaikoihin perustuvasta menneisyyden tutkimuksesta täysin maailmankuvallista. He eivät luo uusia ajoitusmenetelmiä joilla nuori ikä todistetaan vaan viittaavat enemmän siihen että uhkaavat liian vanhoja tuloksia antavat mittausmenetelmät ovat arvottomia. Tämä on juuri sitä "isolaation" luomista.

Onkin tavallaan surullista että perusryhmäoppikin nojaa sen varaan että lajit oletetaan erillisiksi niin kauan kuin eri perusryhmien välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä samalla kun perusryhmä on määritetty siten että suora tai epäsuora lisääntymisyhteys tarkoittaa että kohteet kuuluvat samaan perusryhmään. Tämä tautologisuus, kehäpäätelmärakenne, kun tarkoittaa sitä että teoriaa ja sen kontekstia ei koeta koejärjestelmässä ja täten se jää isolaatioon. Näin siitä huolimatta että kreationistien tapa ajatella lajia ja perusryhmää jonain joka vain havaitaan on sitä miten arkielämässä koemme käsitteet. Vaikkapa katsoessamme vasaraa tai tuulta, on arkista ja helppoa ajatella että kohde on, paitsi määritelty kulttuurinen sopimus ja näkökulma, niin myös jotain konkreettista.

Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista

Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.

Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.

Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.

Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"

Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)

Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.

Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.

Mutta entäs induktion ongelmallisuus?

Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.

Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.

Sokea korppikin löytää jyvän.

1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.

Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification"  kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.

"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)

Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";

Tämä kaikki on kieltämättä
tavallisen ihmisen järjelle vierasta
ja muutenkin hyvin häiritsevää.

Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.

Miksi sinulla on niin pitkät kädet, oi isoäiti?

Ken Ham, kädet ojossa.

Oheen laittamani kuva kertoo teoriasta jonka mukaan tyrannosauruksen pienet "kädet" ovat osoitus moraalisesta älykkäästä suunnitelmasta, koska kyseisen dinon eturaajat olivat niin pienet että niillä ei voi masturboida. Tämä on tietysti kuin vanha vitsi siitä, miksi Jumala on antanut meille niin pitkät kädet jos masturbointi olisi todella väärin.

Samalla se on myös kuvaus siitä, miten kreationismissa on usein kysymys dinosauruksista. Ja siitä, miten fundamentalismia usein kuvaa syvä kiinnostus ja viehätys kaikenlaiseen seksuaaliseen. (Mutta voiko heitä syyttää? Itseänikin elämässä vie eteenpäin lähinnä juuri kiinnostus dinosauruksiin ja runkkaamiseen.)

Minikäsien teoria on kuitenkin tavallaan jotain joka tuntuu hyvinkin järkeenkäyvältä. Se ei ole ristiriidassa minkään havaintoaineiston kanssa. Tosin lehteen on livahtanut syvä ideologinen ristiriita. Ristiriita joka johtuu siitä, että vaikka Intelligent Design onkin kreationismia, ei kaikki kreationismi ole Intelligent Designiä. Itse asiassa kun ID:n perusnormi on, että Suunnittelijan motiiveja tai persoonaa ei voida tietää, ei sen teorioissa ollenkaan voida sanoa että Suunnittelijan tavoitteena olisi että masturbointia ei harjoiteta tuossa dinosuvussa. Se luokittelisi vain että onko raaja sattuman, lainomaisuuden vai Suunnittelun tulos. Ja muu olisi sitten ideologista lisäolettelua.

Silti ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen että teorialla ei ole kovin suuria rationaalista arvoa. Itse asiassa sitä on niin vähän, että ensimmäinen asia joka tulee mieleen jopa kreationisteja seuranneelle on ajatus siitä että onko uutinen jonkinlainen feikki. Eikä moni kreationistikaan sitä varmasti kovin vakavasti ota. Jonkinlaisena sivuvitsinä. Tämä on tärkeä huomio. Sillä monesti järkevyys sekoittuu sisäiseen ristiriidattomuuteen. Mutta, kuten tieteenfilosofi Duhem osoitti, saivartelulla voidaan aina luoda ristiriidattomuutta.

Kun huomataan saivarteluteema, pahan ongelman ja rakenteiden funktioiden välisen yhteyden filosofia ja se, että ristiriitainen ideologia ei by definition ole järkevä voidaan jatkaa eteenpäin.

"Moraalinen suunnittelu suoraan elimistössä" on siitä mielenkiintoinen käsite, että se voidaan nivoa tuoreesti kirjoittamaani tekstiin piilokalvinismista. Siinäkin ytimessä oli se, että (a) sisäiset ristiriidat ovat usein mukana ja (b) kalvinistisessa maailmassa on luontevaa että moraaliin voidaan pakottaa rajoittamalla valinnanvapautta. Kantilainen sen sijaan voisi sanoa dinosaurusken käsistä, että ihmisellä on riittävän pitkät kädet juuri sen vuoksi että hän saa valita runkkaako vai ei. Eli ihmisellä on valinta joka tekee teoista eettistä. T-rex ei sen sijaan voi ylpeillä sillä että ei masturboi, koska sillä ei ole vaihtoehtoja. (Sen lisäksi sillä ei ole kielitaitoa eikä riittävää kognitiivista prosessointikykyä tälläisiin, mutta unohdetaan ne nyt tässä, ajatuskokeen vuoksi.) Tämä tarkoittaa sitä että Ham on laittanut kalvinistista piilokytköstä jopa tähän lausuntoon dinosauruksen käsistä.

Ja tämän seurauksena teen argumenttipuun. Seuraava ei siis koostu eri näkökulmista. Vaan se on prosessi, jossa joka vaiheessa käsitellään yksi premissi. Ja jos olet sitoutunut johonkin aiemmin, et voi vaihtaa siihen liittyviä asioita lennosta olematta sisäisesti ristiriitainen. Näin ollen kuvaan prosessin jossa eri näkökulmat  asettuvat hierarkisesti tavalla jonka sisällä on argumentti joka käsittää vain koko tekstin. Tämä on pitkä argumentti ja vaatii lukijalta paljon. Mutta se on tehtävä, koska kokonaiskuvan saa vain tätä kautta. Itse asiassa valtaosa sofistikoituneesta teologiasta onkin "kusessa" siksi että siellä vallitsee vahva domeenispesifisyys. Ollaan erikoistuttu yhteen ongelmaan, ja asiat ratkaistaan kohta kerrallaan miettimättä ovatko ne keskenään yhteensopivia. Haaste vastataan kun se tulee vastaan ja toisen ongelman kohdalla saatetaan valita tämän kanssa ristiriitainen ratkaisu. Voitetaan taistelu - hävitään sota -metafora sopinee tähän väliin kuvaamaan sitä miten tässä käy.

Ja tämä voidaan liittää vahvasti myös piilokalvinismitekstiin linkkaamaani tekstiin joka käsitteli pahan ongelmaa. Siellä esille nimittäin nousi kantilainen ajatus siitä, että moraali ilman valintaa myös pahaan on oksymoroni. Tämä on hyvin tärkeä huomio. Sillä se korostaa sitä miten vahvasti esimerkiksi luterilainen teologia eroaa kalvinismista.

Kalvinismissa on ytimessä teema predestinaatiosta. Jumalan suvereenius on niin mahtava, että ihmisillä ei ole mitään aitoa vapaata tahtoa. Kaikki on "moraalista suunnittelua", paitsi raajat, myös mentaaliset rakenteet. Tämä malli korostaa sitä että Euthyfronin dilemma on väärä koska moraalissa kysymyksessä on vain Jumalan auktoriteetti asioihin. Jumala on hyvä koska hänellä on valta. ; Ja näin ollen on turhaa miettiä sitä että (a) Jos Jumala seuraa itseään suurempaa moraalilakia, häntä voidaan sanoa hyväksi, mutta toisaalta voimme tarkistaa moraalisuutemme ilman Jumalaa, eli teismi ei olekaan suoja arvotyhjiöltä ja nihilismiltä. (b) Jos Jumala ei seuraa itseään suurempaa moraalilakia, hänen valtansa on mielivaltaista, eikä häntä voida sanoa aidosti moraaliseksi, koska moraaliudella ei tässä ole muuta lähdettä kuin se, että "Jumala on". (+) Kalvinisti siis täsä kohden ns. "bite the bullet" ja myöntää että hyvyys redusoituu mielivaltaiseen valtaan ja auktoriteettiin.

Sen sijaan luterilaisuuden - ja myös katolisuuden - ytimessä on juurikin ihmisen vapaa valinta. Sävyt ovat siksi väistämättä kantilaisempia. Siinä kohden ongelmaksi nousee vahvemmin ns. "entäs taivaassa" -vastaveto. Teknisesti voidaan kysyä, että eikö kaikki pahan ongelman ratkaisut todista, että paratiisissa on sitten myös kärsimystä.

Tässä puolustuspuheena on yleisesti ottaen se, että ihminen ei paratiisissa todellakaan omaa relevanttia vapaata tahtoa. Valinta pelastukseen tai tuomioon tehdään maan päällä. Puolustus on tavallaan teologisesti uskottava, mutta se johtaa uuteen premissiin joka kyseenalaistaa kaiken pahan ongelman ratkaisemisen maan päällä. Nimittäin sen, että vapaa valinta on todella niin arvokas että kärsimys oikeuttuu todella tällä. Jos paratiisi on haluttava ja eettinen asia tai ei ainakaan paheksuttava asia, niin onko se sitten todella niin että vapaa tahto ja siihen liittyvä oikeus vääriin ja epäeettisiin ratkaisuihin on sen arvoista.

Samalla tietysti luterilainen tulee tunnustaneeksi että Jumalaa ei voi kutsua hyväksi jos Jumala ei viittaa korkeampaan moraalilakiin. Sillä jos hyvyys on Jumalankaltaisuutta - kuten vaikkapa Craig selittää - ei Jumala voi olla hyvä koska, jos ei ole valintaa hyvän ja pahan välillä, moraali olisi oksymoroni. (Kuten asia esitettiinkin. Jos hyväksyttäisiin että Jumala ei voisi olla paha suvereeniudestaan huolimatta, tunnustettaisiin että tosiasiassa kyky pahantekoon ei olisikaan oleellista ja se palauttaisi argumentistossa siihen aikaisempaan ongelmaan.) Ratkaisu Euthyfronin ongelmaan onkin siis toinen. Jumala nojaa itseään korkeampaan etiikkaan ja siksi Jumala on parempi Jumala kuin vaikka Baal, joka vaikka olisi luonut maailman, on epäeettinen koska uhraa ihmisiä Jumalalle. Ihmisen osuus etiikassa on tällöin vahvempi. ; Siinä missä kalvinisti voisi selittää että hänen kommenttinsa homoseksuaaleihin eivät kerro siitä miten hän haluaisi asian olevan, koska hän nojaa Jumalan suvereeniuteen, luterilaisessa opissa ihmisillä on moraalitaju ujutettuna omaantuntoon, jopa ateisteilla. Ja siksi omantunnon mukaan olisi mentävä ja kommentti homoista kertoisi nimenomaan että haluaa tiettyjä asioita.

Entäs taivaassa-vastaveto onkin oikeastaan lähinnä keino esiintuoda erilaisia piilo-oletuksia jotka ovat hieman kuten Ken Hamin moraalitulkinnat T-rexin käden designistä. (ID:läiset, mikäli olisivat sisäisesti ristiriidattomia toisin kuin käytännössä useimmiten eivät ole, korostasivat että Ham tulkitsee aineistoa, eli lisää prosessiin maailmankuvallisia taustaoletuksia.)

Tämä luterilaisen ja katolisuuden niputus on tietysti monista epätyydyttävä. Siksi onkin syytä huomata, että näiden oppien välillä on eroa. Tärkeä ero löytyy vaikkapa sieltä mihin lestadiolaisuutta käsittelevä blogi sen osuvasti asettaa. Luterilainen oppi nojaa ns. sola sriptura -malliin, jossa "Raamattu" on se ilmoitus joka on, ja jonka jälkeen ei tule mitään uutta. "Raamatun" tulkinta voi sen sijaan muuttua, kun Raamattua tulkitaan kunkin omalla omallatunnolla. "Sen sijaan perimätieto tai “seurakunnan neuvot” eivät ole uskomisen kohde eivätkä opilllisen auktoriteetin lähde. Ne ovat syntyneet ihmisten tuottamana, ne eivät ole enempää Jumalan kuin “Pyhän Hengenkään” ilmoituksia. Koska luterilainen kristinuskon oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on altis uudelleen tulkitsemiselle." Tämä on siitä oleellinen huomio, että Jehovan Todistajat joille syntyy koko ajan uutta materiaalia jota tulkitaan Jehovan valon kirkastumisena ei ole luterilaisen opin mukaista. Samoin katolisuus jossa Paavi voi tunkea bullaansa ja esittää erilaisia kannanottoja ja oppimuutoksia viittaavat siihen että luterilaisuus on irtautunut katolisuudesta muustakin syystä kuin anekaupan takia. ; Ja suurinta riemua syntyykin siitä kun huomataan että ev.lut. kirkkomme sisällä puuhaava lestadiolaisuus ei ole sekään luterilaista etiikkaa. (He ovat siellä, mutta yllättävän usein eivät ole opillisesti joustavia ja vetoavat dogmatiikkaan ja oppiin esimerkiksi homoseksuaalisuuskysymyksessä ja naispappeuskysymyksissä. Jos dogmalla on väliä, heillä ei olisi sananvaltaa asiaan. Jos dogmalla ei ole väliä, dogmaan perustuva argumentti heiltä on sitten tyhjä kupla.) Ja itse suorastaan repeän nauruun, koska tämä korosaa sitä miten omituisia adventistit ovat. Adventistit kun tunnistaa siitä että he ovat karismaattisia, luottavat johtajaan, kertovat anekdootteja omista uskonnollisista kokemuksista. Ja heidät tunistaa siitä että he haukkuvat pääasiassa kahta asiaa, nimittäin evoluutiota saatanalliseksi uskonnoksi ja katolista kirkkoa porttokirkoksi. Heidän teologiansa on kuitenkin autoritaarista, seurakunnalla ja sen karismaattisilla johtajilla on vahva ote. Ja itse asiassa katolisista heidät erottaa lähinnä ihailtujen uskonsankarien persoona ja se että nämä eivät kanna hassua paavinhattua. Adventistit ovatkin ikään kuin populistista katolisuutta, jossa ero äitikatolisuuteen on lähinnä anekaupassa jota adventistit vastustavat. Ja jota katolinen kirkkokaan ei tiemmä enää nykyaikana harrasta.

En ottanut ilmoituspuolta esiin turhaan. Sillä se vetää suhdetta ihmeisiin. Siinä missä kalvinisti voi helpostikin halata suuria ihmeitä, on luterilainen varovaisempi. Luterilaisuudessa korostuu siksi se, että ihmeiden oletetaan olevan aika pieniä. (Kreationistit sen sijaan katsovat että vain suuret ihmeet ovat hyvää evidenssiä, siksi eliminatiivinen filtteri, jossa designiksi hyväksyttävän sattuman pitää olla harvinaislaatuinen, korostuu.)

Tämä sopii ajatukseen siitä että maailmaa voidaan selittää oleellisesti luonnonlaeilla. Ja tästä päästään sormimetaforaani jota olen soveltanut siinä piilokalvinismiartikkeliin laitetun pahan ongelma -linkin keskustelun puolella. ; Linkin takana olevassa pahan ongelman argumentissa henkenä on juuri se, että kärsimys on tarpeen. Siellä kerrottiin että Jumala voisi tappaa kaikki, jolloin pahaa ei tehtäisi. Mutta että tämä olisi vielä suurempi paha. Samoin siellä kerrotaan että pitää olla kyky vääriin ratkaisuihin jotta oikealla on väliä. Tämä on hyvin rajallinen. Ja siinä muutamalla ratkaisun vääräksi osoittamisella isketään kokonaisuuteen. Kun pahan ongelman ytimessä on kaikkivaltius, ei riitä että on olemassa yksi tai kaksi huonoa ratkaisua. On osoitettava että ne kaikki olisivat huonompia.

Tässä taas yleensä määritellään kaikkivoipaisuutta uusiksi. Linkin takana kaikkivoipaisuus on selitetty joksikin jossa sisäisesti ristiriitainen on mahdotonta. Sormiesimerkkimetaforaa apunakäyttäen ratkaisussa vajaasti "eliminoidaan vasara" ja kerrotaan että vasarasta on enemmän hyötyä kuin sormikivusta on haittaa. Ja kerrotaan että jos ihmisen tappaisi tai tälle ei antaisi sormia, hän myös voisi särkeä sormeaan mutta tilanne olisi yhä huonompi. (1) 1: Tässä voitaisiin kysyä, että onko oleellista että ihmiselle luodaan sellainen hermosto että hän ylipäätään voi lyödä itseään sormeen vasaralla. Kognitio voisi ohjata vasran aina naulaan eikä sormeen. Kalvinisti voikin nähdä että vasaralla sormeen lyöminen on jossain liitoksissa suvereniteettiin. Kalvinistille predestinaatio näkyykin myös menestyksenä elämässä. (2) Tässä voitaisiin kysyä myös että miksi meille ei luoda peukaloa joka ei voisi mennä rikki vasaralla tai muullakaan. (+) Näistä ensimmäinen on kognitiivisesti haasteellinen, mutta se perustuu kalvinismiin joka on ohitettu aiemmin. Se ei ole ongelma kalvinisteille, mutta koska luotetaan vapauteen ei tähän vaikeaan haasteeseen tarvitse vastata. Toinen sen sijaan on kognitiivisesti helppo. Vetoamalla luonnonlakeihin luterilainen voi selittää että meillä ei ole fysikaalisesti mahdollista että sormet kestäsivät mitä vain. Ratkaisuna on siis se, että kaikkivoipaisuus rajoitetaan tähän yhteen universumiin.

Joku voisi olla tyytyväinen. Mutta tämä nostaa esille hyvin oleellisen ongelman. Jos ratkaisee asian fysiikan kannalta väittää että muunlaiset universumit ovat mahdottomia tai irrelevantteja. Tässä kysymyksessä jossa on kysymys kaikkivoipuudesta rajoittuu hyvin triviaalinomaiseksi. Luterilainenkin voi ajatella että Jumalalla oli kenties maailmaa luodessaan valinnanvaraa, ja tämä on jostain syystä valikoitunut monien mahdollisten mutta eitoteutuneiden universumien joukosta. ; Ja tästä päädytään siihen että on tavallaan pakko valita Leibnizin "paras mahdollisista maailmoista" taustateoriaksi. Tämä itse asiassa sopii luterilaiseen ajatustapaan varsin hyvin. Muut universumit ovat huonompia, siis irrelevantteja, koska Jumala on hyvänä ja kaikkikykyisenä valinnut parhaan mahdollisen maailman. Pahan ongelman premissit siis ikään kuin itsessään ratkaisevat siihen liitetyn haasteen.

Tämä on myös koherentti suhtautuminen luterilaiseen ihmeisiin suhtautumiseen. Siinä missä adventistit voivat kohkata ihmekertomuksilla vaikka siitä miten rekka ajoi lapsen yli, mutta että suojelusenkeli suojeli kristittyä lasta niin että rekka ajoi hänen yli ilman että lapsi vahingoittui. Mitä nyt jäi renkaanjäljet puseroon jotta pyykkipäivä tuli rekkaonnettomuudesta. Tässä ihmemallissa ei olisi tavatonta että ihminen löisi itseään sormeen vasaralla ja sormi ei menisi rikki. Ja kun kysymys on kaikkivoipuudesta se, mikä on mahdollista on mahdollista. Ja jos peukalo ei mene rikki yhdellä, sen ei tarvitse mennä rikki kenelläkään muullakaan. Selitys siitä että peukalo ei mene vasarasta rikki johtuu siitä että vaihtoehto ei ole mahdollinen, eikä siis edes kaikkivoipuuden rajoissa.

Ja tämä johtaa hyvin vahvasti deismiin jossa Jumala ei vaikuta universumissa mitenkään. Sillä jokainen ihme herättää kysymyksen siitä miksi niin ei käy toisaalla. Ja vastaukset niihin palauttavat puussa niihin ongelmiin jotka johtavat ihan eri tielle. Deismin Jumala ei vastaa rukouksiin, ei puutu maailman menoon ihmeillä eikä vaikuta ihmisten elämässä. Sillä muutoin tulee ristiriita joko pahan ongelmaan tai euthyfronin dilemmaan. Jumala voi toki tehdä mitä haluaa, mutta jos oppi on sisäisesti ristiriitainen joudutaan tunnustamaan  että Jumalaa ei rajoita edes logiikan lait. Ja tämä taas on perin ongelmallista niille joista "tee niin iso kivi että et jaksa nostaa sitä" ei ole relevantti ongelma koska Jumala toimii koherentisti. Ja se itse asiassa tunnustaa että ei ole mitään tarvetta edes olla järkeenkäypä ideologia, joten koko keskustelu siitä onko uskonvakaumus rationaalinen, järkevä tai hyvin perusteltu katoaa sekin tätä myötä. Logiikka on liian rajoittunutta ja uskonnolla ei ole enää suhdetta tieteeseen tai muihin vastaaviin kysymyksiin.

Ja deismin kohdalla ongelmana taas on se, että jokaisessa mutkassa on pitänyt ottaa premissi. Ja jokainen premissi antaa luvan olla erimielinen. Eräässä mielessä tulkinnat johtavat siihen että lopputulos on ns. epätodennäköinen. Kun niin monta metafyysistä premissiä on pakko osua kohdalle ennen kuin juttu on järkevä, olisi aikamoinen sattuma että juuri nämä metafyysiset premissit osuisivat kohdalle. Teologia on siis koherentti mutta saivartelua - vähän samaan tapaan kuin Ken Hamin teoria T -rexin käsistä oli mahdollinen mutta silti ei järkevän ihmisen juttu.

Näistä ongelmista huolimatta varmaa on se, että jossain on joku joka kertoo tietävänsä miten Jumala toimii siitä huolimatta mitä mieltä ihmiset ovat ja mitä he sitten tekevätkin. Ja uskovat olevansa rationaalisia ja että Jumala todella on tieteellisen tutkimuksen todennäköiseksi osoittama. Sanoopa siihen logiikka tai kuka tahansa mitä tahansa. Sillä saivartelu sallitaan ja ristiriidat eivät koskaan ole merkittäviä.

---

Vastauksena otsikon kysymykseen sanon lähinnä sen verran, että jotta kreationisti-isoäiti voisi ns. heilutella käsiään argumentaatiossa. Jos mieleesi tuli jotain muuta, niin hyi hyi sinua pervoa!

Logiikan luonne ja pseudotieteen ongelmat

Me elämme kulttuurissa joka arvostaa järkeä. Logiikkaa ja tiedettä kunnioitetaan ja niitä pidetään jopa keskenään synonyymeinä. Arkikielessä käytetään melko joustavasti sanoja kuten "epälooginen" silloin kun sanottu on lähinnä "epäuskottavaa" tai "epäuskottaviin premisseihin sidottua".

Logiikka on toki tärkeää. Sen luonne on siinä että se itse asiassa siirtää totuusarvon premisseistäsi johtopäätökseen. Logiikassa premissi on lähtökohta ja se joko myöntää tai kiistää - usein molempia - tiettyjä kannanottoja. Karkeasti sanoen voidaankin sanoa että argumentti on looginen jos se on validi. Vaikka siinä olisi epätodet premissit. Jos argumentti on epävalidi olet epälooginen. Ja toisaalta olet epälooginen jos myönnät että loogisesti pätevässä perusteluketjussa on todet premissit ja et silti luota johtopäätökseen. Sen sijaan validi perusteluketju ei tarkoita että lopputulos olisi tosi, koska sen premissit voivat olla vääriä.

Ja tämä on tavallaan myös modernin pseudotieteen ytimessä. Hekin kunnoiottavat logiikkaa. Ja he kunnioittavat myös tiettyä haluamaansa johtopäätöstä. Ja sen vuoksi he vääntävät itselleen sellaisia premissejä jotka antavat halutun lopputuloksen. Koherentti ja validi logiikka ei kuitenkaan takaa tällaisessä presuppositionistisessa maailmassa mitään.

Siksi jokainen pseudotiede elääkin maailmassa jonka ymmärtämiseksi tarvitaan Pierre Duhemia. Hän huomasi, että tosiasiassa kriittisessä keskustelussa mikä tahansa näkemys voidaan suojata valitsemalla sopivia ad hoc -lisäoletuksia. Nämä "mahdollisuudet" takaavat aina sen että mitään asiaa ei voida tiukassa mielessä falsifioida koskaan. Mitään asiaa ei voida kumota jos sen puolesta voidaan saivarrella miten tahansa. Ja psykologiassa tiedetään että arkiajattelussa ihminen on äärimmäisen altis juuri tämänlaiselle saivartelulle. Uhattu maailmankuva tuottaa kognitiivisen dissonanssin nimellä kutsuttua ahdistusta joka puretaan assimiloimalla eli kehittämällä näitä suojaavia saivarteluja.

Duhem korostikin että tiedettä on aina arvioitava kokonaisuutena. Looginen koherenssi ja yhteensopivuus havaintojen kanssa eivät riitä jotta asia olisi "järkevä". Tämäntasoinen "järkevyys" on saatavissa väitteiden totuudesta riippumatonta kautta, pelkästään sillä että on ahkera saivartelija. Siksi on katsottava kokonaisuutta. Kun syntyy ristiriitatilanne oman näkemyksen ja havaintojen kanssa, tai samaa aineistoa selittää jokin toinen teoria, on katsottava kumpi vaatii vähemmän muutoksia muihin tieteen teorioihin ja kummassa on oletettu vähemmän eksoottisia ilmiöitä. Tällöin on tavallista että toinen selitysmalli on todennäköisempi kuin toinen taas ei. Tämänlaatuisessa perustelumaailmassa ihminen joka selittää että "ei minun tarvitse todistaa omaa kantaani tai kumota vastapuolen kanttaa vaan perustella että oma kantani on mahdollinen ja todennäköisempi" on irrelevantilla tavalla oikeassa. Mitään asiaa ei todisteta ja mitään ei falsifioida sanan vahvimmassa mielessä ja näiden pitäminen edes rationaalisen työkalupakin mukana on osoitus näkemyksen vajaudesta. Todistaminen ja falsifiointi tehdään empiirisen aineiston kautta ja todennäköisyyksiä arvioiden.

Siksi tieteenteossa pitäisi esimerkiksi miettiä sitä, että kumpi on todennäköisempää ; Se, että maailma muuttaisi luonnettaan vai että yksi ihminen on erehtynyt tai epäonnistunut. ; Esimerkiksi kuolleista heräämisen mahdollisuutta on arvioitava jotain muuta kautta kuin sitä, että onko "mahdollista" että tapahtuu jotain "poikkeavaa, ainutlaatuista tai erikoista". Duhemin huomio kertoo, että esimerkiksi jos premisseinä on "Raamatun" historiallisuus, se on toki välttämätön mutta ei riittävä ehto Jeesuksen ylösnousemukselle. Kirjan historiallisuus ei tunnetusti tarkoita samaa kuin kirjan faktuaalisuus, eikä kirja muutu vähemmän mielikuvitukselliseksi sillä että se on kirjoitettu sata vuotta kuin jos se olisi kirjoitettu eilen. Ja siksi kirjan sisällön totuusarvo on muun arvioinnin alaista. Ja tämä tekee ylösnousemuskysymyksestä paitsi tieteellisen käsittelyn alaisen kysymyksen, myös kysymyksen joka on itse asiassa kaiken kuolemasta empiirisesti selvittämämme valossa arvioitava epätodennäköisemmäksi kuin vaihtoehto. Mikään NoMa ei vaikuta jos väitetään että kirjan tapahtumat ovat tapahtuneet todellisuudessa jossa elämme. Historiallisena aikana tapahtuneen ilmiön olemassaoloa koskeva väite on tällaisissä tilanteissa väite maailman toiminnasta. ; Ylösnousemus on varmasti jokaisesta kristitystäkin anomaalinen tapahtuma, eli siinä ei ole tapahtunut jotain mitä yleensä tapahtuu. Ja onkin oikeastaan ihmeellistä miksi tästä huomiosta käytännössä automaattisesti johtavaa tietä ei sitten viedä siihen karuun loppuun asti.

Uskottavuus on aina haettava siitä mitä tiedetään, esimerkiksi siitä että kun olemme nähneet ihmisten kuolevan, emme ole nähneet tästä tilasta palaamista. Kaikki ihmeet ovat tietysti "mahdollista" jos voidaan oletella "uniikkeja ei sittemmin havaittuja" ilmiöitä. ; Mutta samalla logiikalla olisimme kaikki voineet syntyä viime keskiviikkona. ; Duhem onkin siitä tärkeä tieteenfilosofi skeptikolle, että hän samanaikaisesti selittää sen miksi crank voi olla hyvinkin taipumaton ja miten heitä ei voi vakuuttaa millään ja miten hän voi aina suojata itseään. Ja samalla hän selittää miten tätä voidaan välttää ja miten crank on myös ns. väärässä. Peräti internetissä.

Pieni ajatus : Kuinka tieteellinen selitys ei ole aina sama kuin vastauksen hakeminen

Pidän multiversumiteoriaa enemmän rationalistisena kuin empiristisenä teoriana. Sen vahvuuksina on toki se, että se ei vetoa mihinkään kovin eksoottisiin konsepteihin. Kuitenkin se, että se jäsentelee tunnettua fysiikkaa ei vielä tee siitä samaa kuin fysikaalinen teoria.

Massimo Pigliucci on tähän ongelmaan liittyen kirjoittanut demarkaatio -ongelmasta. Ja hän on hyvin monella tavalla kanssani samaa mieltä. Hän korostaa Pierre Duhemin huomioita siitä että yksikään tieteellinen koe ei ole "puhdas yhden asian testaaminen" Havainnot ovat aina teoriapitoisia. : "... any given set of empirical data (say, from a particle accelerator experiment) doesn’t strictly speaking test the theory itself, but rather a complex web of notions that comprise the focal theory (say, the Standard Model), a number of corollary theories and assumptions needed to build it, as well as assumptions about the correct functionality of the measurement instrument, the way the data are analyzed, and so on." Ja miten Quine korosti että tosiasiassa kaikki, jopa käyttämämme logiikka, on osana tiedekeskustelua ; Erilaiset geometrian matemaattiset mallit kertovat että teorian sopivuudesta on voitava keskustella sen aksioomia myöten. Siis jos havainnot ovat teoriapitoisia, niin myös hyvät teoriat ovat havaintopitoisia. Tiukka jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on hylättävä. "... scientific (or really, any) knowledge is the result of a complex web of interconnected beliefs, which include not just the elements mentioned by Duhem (i.e., those most closely connected to the theory under scrutiny), but also far removed notions about the world and how it works, up to and including mathematics and logic itself." Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että kaikki kävisi tai että tiedettä ei voitaisi tehdä. Pikemminkin on tärkeää huomata, että testin kohde ei ole hypoteesi, teoria vaan tiedon kokonaisuus. "... scientific theories still can, and regularly are, tested. But if we are to speak precisely, what we are testing every time is our entire web of knowledge. If something goes wrong, the problem could in principle reside anywhere in the web. It is then up to clever and creative scientists to focus on the most likely culprits, eliminate the ones they can, and eventually reach a consensus as a community regarding the soundness of the theory being “tested.”"

Tällä on hyvin merkittäviä seurauksia nimenomaan multiversumimallissa. Pigliucci viittaa siihen miten monet kosmologit ovat hylänneet - kyllä aivan oikein mutta vääristä syistä - falsifiointiperiaatteen ja viittaavat siihen että multiversumimalli selittää hienosäätöongelman. Ja että tämä ongelman ratkaiseminen oikeuttaisi pelkästään laskelmien varassa olevan teoretisoinnin.

Eli sen, miksi universumi on sellainen että siinä voi olla elämää eikä muunlaista. Tämänlaatuinen ajattelu on hyvin klassista ja se sopii nimenomaan rationalistiseen ajattelutapaan, jossa logiikka on asioiden perimmäinen ydin ja jossa maailma voidaan selittää ikään kuin nojatuolista käsin. Pigliuccille, kuten minullekin, tämänlainen on "kiinnostavaa mutta silti oikomista". Ja tätä ei pidä katsoa hyvällä, sillä jos asiaa ei tiedosta se johtaa hyvin vakaviin ongelmiin "... the reasoning basically boils down to: we have this empirically unsubstantiated but nice theoretical complex (the multiverse) that would very nicely solve this nagging fine tuning problem, so we think the theoretical complex is on the mark. This is dangerously close to being circular reasoning. The fact, if it is a fact, that the idea of a multiverse may help us with cosmological fine tuning is not evidence or reason in favor of the multiverse itself. The latter needs to stand on its own."

On kuitenkin psykologisesti erittäin helppoa ajatella että jos meillä on ongelma ja siihen "voi olla" -ratkaisu, niin silloin on parempi pitää yllä huonoa teoriaa kuin ei teoriaa lainkaan. Ongelmana on vain se, että tämänlaiset "mahdollisuudet" ovat itse asiassa hyvinkin analogisia crank -sepustusten kanssa ; Sama on tyypillistä ihmisille jotka kannattavat vaikkapa kummituksia. Kummitukset muuttuvat "mahdollisiksi" heti kun selitetään muutama sana sähkömagneettisesta säteilystä tai vastaavasta. He tiedostavat että jos viittaa pelkkään "sieluun" niin ongelmana on se, miten tämä sielu sitten tunnistetaan sieluksi, ja miten tiedetään, että tälläinen konsepti on tunnistettavissa ja todellinen. ; Ongelman ratkaiseminen kunnolla vaatisi että teoria todellakin seisoo myös muussa osassa tiedeverkkoa. Toki kummitusten metsästäjät eivät ole jaksaneet tehdä tätä rationalisointia samalla tarkkuudella kuin multiversumimallin kannattajat.

Vielä astetta kauempana ovat siten Intelligent Design -teorian kannattajat joille perusrakenteena on juuri se, että etsitään "eliminatiivisesti" selityssuodattimella luonnonlainomaiset ja sattuman aikaansaannokset poistaen mitä ei ole selitetty. Ja tällä aukkojen Jumala -periaatteella sitten päädytään viittaamaan mysteeriin jossa on designin merkkejä. Heilläkin on usein ajatuksena että antrooppinen  periaate selittyy Jumalalla ja että tämä ei ehkä ole supertieteellinen teoria, mutta että "huonokin selitys on parempi kuin ei selitystä ollenkaan". He ovat vielä heikommilla kuin kummitusten metsästäjät. Sillä he etsivät sitä vastaustaan vaatimalla eksoottisia selityksiä. He oikovat sitten jo niin paljon, että eksyvät matkalla.

Opetus intuitiivisten ajatusten hedelmällisyydestä

Tieteen kehitystä katsotaan usein perinteiden kautta. Tässä kiinnekohta on kuitenkin enemmän jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden tarkastelussa. Eli siinä, miten ideat ovat muuntuneet jonkin perinteen mukana. Asiaan on hyvä ottaa hitusen erilainen näkökulma. Tieteenhistoriallisen näkökulman sijasta voidaan ottaa vaikkapa jonkinlainen ajatus primitiivisistä malleista. Tällöin saadaan jotain jossa voidaan yhdistää antropologia ja tieteenfilosofia.

Yksi tapa soveltaa tämäntyyppistä ajattelua löytyy Mary B. Hessen ajattelusta. Hän on tieteenfilosofi, joka on keskittynyt erityisesti analogisten päätelmien tarkkailuun. Hänen tässä kohdalla mielenkiintoinen huomionsa on kuitenkin enemmänkin antropologinen siinä mielessä, että se ei katso eri perinteitä jatkumoina, vaan ikään kuin katsoo erilaisten näkemysten varhaisvaiheita. Analogioiden hallinta on tässä kohden tärkeää, sillä sattuneesta syystä nämä mallit ovat rakenteeltaan analogisia. Hesse jaottelee tätä vielä tarkemmin. Hänen huomioidensa mukaan varhaisille selitysmalleille on oikeastaan vain muutama perusmalli:
1: Biologiseen elämään rinnastaminen (organism), eli analogia joka vertaa tapahtumaa elollisen kasvun ja syntymän teemoin. Näin esimerkiksi universumi voidaan nähdä kehittyvänä tietoisena ja kasvavana.
2: Vetovoiman lain (attraction) kautta, jossa katsotaan asioita samanlaisuuden ja vastakohtien kautta. Tätä mallia edustaa vaikkapa ajatus siitä että sairaus paranee jollain joka tuottaa samaa oiretta, mutta laimennettuna. Tai että sairaus paranee jos kasvin jokin muoto vastaa parannettavan elimen muotoa. Tai jossa asioiden taakse nähdään teleologisia malleja joissa on käytössä houkutuksen ja rakkauden tai vetovoiman metafora.
3: Puheen metafora (speech), jossa ihmisen käyttämän kielen ja tapahtuman välillä nähdään yhteys. Tämä näkyy sanamaagisissa yhteyksissä. Ja vaikkapa siinä että kristinuskossa nähdään että maailma syntyy sanomisen kautta.
4: Taitajan analogia (artificier). Tämä on erilaisissa Jumalaselityksissä hyvinkin voimakkaassa roolissa. Samoin erilaisten satujen ja eläintarinoiden selitykset joissa jonkun tietäjän teko vaikka synnyttää leopardin pilkut ovat juuri tämänlaisia jopa silloin kun tekijä ei ole suoraan jumalallinen. Maagin ja taikurin temetiikka nousee väistämättä esiin monessakin kulttuurissa. ; Pienemmässä määrin tämä näkyy siinä miten taivaankappaleita liitetään antropomorfistisesti jumaliin.

Tästä on helppoa huomata, että tosiasiassa valtaosa moderneistakin pseudotieteistä ovat itse asiassa Hessen mallin mukaisia. Toki niissä tupataan koristelemaan asioita. Esimerkiksi vetovoiman laki voidaan selittää värähtelymetaforan välittämänä. Ja puheen sijasta voidaan ottaa koodausnäkökulma ja saadaan kreationistinen pakkomielle informaatio -sanan yliviljelystä nimenomaan termin ei-tieteeseen-vakiintuneen tavoin.

Tämä on kuitenkin rehellisesti ottaen eri asia kuin sanoa että nämä olisivat väärässä. On itse asiassa aikamoista egoilua vain olettaa että tieto vain paranee ajan mittaan. Kenties näin ei olekaan. Itse asiassa moni pseudotieteilijä nojaa perinteeseen. Tuhansia vuosia vanha tieto on arvokasta koska se on ikään kuin ikuisempaa kuin joku Einsteinin suhteellisuusteoria, jolle voidaan lykätä ikä muutaman hassun sukupolven päähän. Ja tiede vieläpä tutkii koko ajan ja opimme että parastakin tämän hetken teoriaa uhkaa koko ajan ovelan ihmisen keksimä kumoustuho. Paradogmanmuutos on jotain joka opetetaan tieteestä ennen kuin opetetaan miksi tieteeseen ylipäätään tulisi luottaa. Tämä tietysti johtaa ajatteluun jossa ikuisuus tuntuu paljon paremmalta kuin tuollainen lyhytaikainen tieto.

Kuitenkin tässä on jännittävä huomio. Modernit tieteet ovat hyvinkin epäintuitiivisia. Jos teoria korvaa vanhan, se on yleensä vielä epäintuitiivisempi kuin se vanha. Itse asiassa muutos vanhan mytologian ja ensimmäisen kosmologian välillä on häilyvä. Mutta se näkyy asenteessa ; Mytologia levitetään valmiina tietona kun taas kosmologia on loogisen argumentaation - ja myöhemmin empiirisen koettelu-vahvistus-kumoamisprosessin - piirissä koeteltavana. Mytologia voi olla työlästä, mutta se vaatii opettelua ja muistamista, joka pohjimmiltaan on sitä että opetellaan knoppeja ja käsitellään niitä emootioilla. Kosmologia vaatii ymmärtämistä jossa knopit eivät enää ole niin kovaa ydintä verrattuna teorioiden välisten suhteiden ja niiden koetteluluonteen ymmärtämiseen.

Trendi on oikestaan jotain joka johtuu enemmänkin siitä että intuitiiviset mallit ovat helppoja keksiä. Vaikeampien mallien kehittely on vaikeampaa ja siksi on ihan ymmärrettävää miksi niitä ei keksitä ensin. Ja kun aluksi kaikki mallit ovat intuitiivisesti helppoja, jokainen korvautuminen muuttaa suuntaa kohti epäintuitiivisempaa. Itse asiassa onkin tavallaan väärin vain sanoa että jokin teoria on "väärin koska se on primitiivinen". Primitiivisyys on irrelevanttia. Koeteltavuus ja totuudenvastaavuus sen sijaan ovat relevantteja.

Tämä on hyvä muistaa, koska nykyään ei ole järkevää olla positivisti. Heillä ongelmana oli se, että he elivät kytköksestä jossa on liian vahva yhteys pelkkään havaintomaailmaan. Esimerkiksi Duhem ja Quine edustavatkin terveempää empirismiä, jossa ei hyväksytä positivistista metafysiikattomuuden pakkopaitaa. Quine esimerkiksi kytki erottelun jossa analyyttinen ja synteettinen erotettiin vääräksi ; Useinhan "skientismiä" moititaan nykyäänkin kuin nämä olisivat eri asia. Syynä on se, että positivismin perinne oli vahva, ja sen argumentit ovat tuttuja. Kuitenkin tämä etäännyttää argumentoijan lokeroimaan esimerkiksi Quinelaisen empirismin positivistien laariin. Ihan sen takia että kaikki empirismi näyttää heidän silmiinsä positivismilta. Tämä on ymmärretävää.

Quine korosti että tosiasiassa fysikaaliset kuvaukset ovat myyttejä. Ne ovat samalla tavalla myyttejä kuin Homeroksen jumala-analogiat aikanaan. (Jotka olivat äärimmäisen Hessen primitiivisten mallien kaltaisia.) Ero on ainoastaan laadussa. Siksi Jumalaselityksiä ei voida lähtökohtaisesti vain torpata pois tieteenteosta. Mutta kuitenkin tietoa ja parantumista selvästi myös tapahtuu. Ero on kuitenkin enemmän asteittaista kuin jotain binäärisellä "kyllä-ei" / "totta-epätotta" -asteikolla. Näin esimerkiksi voidaan päätyä lausumaan joka esittää, että "Malli joka sanoi maan olevan litteä oli väärä. Malli joka sanoi maan olevan pyöreä oli väärä. Koska nykytiedon mukaan maa on navoiltaan litistynyt pyörylä. Mutta se, joka sanoo että se joka sanoi että maa on pyöreä olisi yhtä väärässä kuin se joka sanoi että maa on litteä, on kaikista eniten väärässä."

Itse tosin olen seurannut sen verran aikaani, että olen ottanut huomioita monelta sellaiselta filosofilta jotka korostavat sitä että teorian hedelmällisyys on yksi sen menestyksen mittareista. Toki tämä näkyy jo paradigmaopissa, mutta osissa malleissa hedelmällisyyden tematiikkaa korostetaan vielä tätäkin enemmän. Ne ovat enemmän kuin oire teorian hyvyydestä, ne ovat se piirre joka tekee teoriasta hyvän. Näissä korostetaan sitä että huono teoria ei tee uutta tutkimusta koska se keskittyy peittämään teoriansa ristiriitaisuuksia erilaisin ad hoc -oletuksin ja sen vuoksi niistä tulee epämääräisiä. Niistä kirjoitetaan paikkausartikkeleja ja selityskiemurteluja joissa selitetään miten muiden tulokset voidaan kaikesta huolimatta sovittaa omaan malliin enemmän kuin tehdään uuttalöytävää tutkimusta.

Ja tämä on tärkeä muistaa. Sillä kun sitä kohtaa pseudotieteilijän, on hyvä aivan oikeasti huomata että jos teoria on primitiivinen, se kuuluu teoriajoukkoon jonka parissa on puuhasteltu paljon. Jos ne eivät ole jo nousseet kehitykseen ja saaneet valtatilaa tieteessä, syynä on teoriajoukon hedelmällisyyden puute. Se on ennuste siitä että tämä uusikaan teoria tuskin on mitenkään erityisen toimiva.

Toki tämä on mahdollista, mutta ollakseen kiinnostava, sen pitäisi kyetä jotenkin osoittamaan miten se olisi erityislaatuisen hyvä verrattuna kaikkiin muihin vastaaviin primitiivisiin intuitionmukaisiin malleihin joita on vuosituhansien ajan putkahtanut fiksujenkin ihmisten mieliin ja jotka eivät silti ole saaneet valtaa tutkivassa tieteessä. Näin tiettyjä malleja voidaan aivan oikeasti määrittää lähtökohdiltaan epäilyttäviksi. Ei siksi että paranormaali, yliluonnollinen tai muu vastaava olisi lähtokohtaisesti ja apriorisesti torjuttava ja jotenkin maailmankuvallisesti väärä. Vaan sen takia että niitä niistä tuttuja teemoja on jo tutkittu vuosituhansia, ja ne ovat paljastuneet aina kupliksi ja tyhjiksi lupauksiksi.

Jokainen uusi lupaus onkin vähän kuin joku Nigerialaiskirje. Niitä tulvii sähköpostiin, ja torjumme ne suoralta kädeltä. Emmekä tee tätä siksi että kiistäisimme rikkaiden apua tarvitsevien nigerialaisten olemassaolon suoralta kädeltä. Vaan siksi että tosiasiassa ihmiskunnalla on runsaasti kokemustietoa kyseisen kirjeryhmän takana olevista voimista. Kenties sitä joskus torppaa aivan oikean rikastumiskirjeen. Mutta niitä huijauksia on niin paljon että voiton odotusarvo on silti negatiivinen. Vastaamalla saa ehkä sen yhden osuman, mutta häviää enemmän matkalla.

Holismin henki

Etiikkaa on tavattu lähestyä erilaisten moraalilakien kautta. Näissä henkenä on se, että maailmassa on asioita jotka eivät ole hyviä, ja niitä voidaan punnita verrattuna moraali -ideaaliin. Etenkin kristillisessä perinteessä on ollut käytössä ajattelua - joka ei suinkaan ole nykyaikanakaan kuollut - jossa moraalilaki on jopa vahvempi kuin ihmisten mieltymykset. ; Esimerkiksi jos otetaan esille kontroversiaali homoseksuaalisuusteema, tämä nähdään niin että jos ihmisen arvio teosta on ristiriidassa moraalilain kanssa, on ihmisen korjattava näkemystään. Tämänlaista ajattelua voitaisiin nähdä "ylhäältä alas -ajatteluksi".

Kuitenkin etiikkaa on lähestytty toisellakin tavalla. Esimerkiksi John Rawls kirjoitti "A Study in The Grounds of Ethical Knowledge":n jossa hän selitti että joskus voikin olla niin että aineisto tarjoaa vastaesimerkkejä eettiselle teoriallemme. Ja silloin teoriat ovatkin alisteisia. Rawls itse asiassa vertasi tätä lähstymistapaa suoraan sen ajan luonnontieteisiin ja etenkin tieteenfilosofiaan. "One crucial distinction between the use of a theory in natural science, as opposed to its use in ethics, is that in the former the subject matter is the empirical laws expressed by different causal relations, and whenever the theory does not explain these the theory must be modified." ... "Thus an adequate and comprehensive ethical theory may have a control over its data which we generally do not allow to a theory in a natural science." Tämänlainen ajattelu on "alhaalta ylös" -ajattelua joka on kenties vahvimmillaan reduktionismissa. Esimerkiksi Popper "The logic of discovery":sä kiistää "ylhäältä alas" -ajattelun. Hän myöntää että se on filosofisesti mahdollista, ja kiistää että se poistaisi voimaa Popperin kannattamalta falsifiointiperiaatteelta. Popperin tapa ratkoa kyseinen ongelma oli se, että hän eriytti loogisen ja metodologisen maailman erilleen. Näin hänen ei esimerkiksi tarvinnut miettiä sitä voidaanko falsifiointiperiaate falsifioida. Eikä hänen tarvinnut miettiä sitä että olisiko "ylhäältä alas" -ajattelu mahdollista luonnontieteellisessä ajattelussa.

Rawlsilla oli kuitenkin näkemys joka oli holismia. Hän kannatti sitä että käytetään sekä "ylhäältä alas" -ajattelua että "alhaalta ylös" -ajattelua. Rawls peräti lainaa filosofi Max Blackiä joka oli sanonut että "no scientific law is rejected on the basis of a finite number of contrary observations unless it is believed that the number of such observations could be indefinitely extended by any competent observer under similar conditions; strictly unique experiments, however discordant with theory, are neglected because their uniqueness guarantees their irrelevance: their importance is merely that of the inexplicable." Tämä on merkittävää kahdella tavalla joista molemmat ovat itselleni tärkeitä: (1)  Se esittää vaihtoehdon jossa kritisoidaan sekä "ylhäältä alas" että "alhaalta ylös" -ajattelua juuri samalla tavalla kuin Quine teki "Two Dogmas":issaan (2) Lisäksi Rawls käsitteli tuossa selvän muotoilun jossa käsitellään Duhemin ongelmaa tieteenfilosofialle, jossa ehdotetaan selkeästi sitä että joskus on sittenkin kenties syytä hylätä havainto teorian vuoksi.

Näin ollen Rawlsin voidaan nähdä olevan etiikan parissa se, joka käyttää täysin samanlaista logiikkaa kuin Quine käyttää (luonnon)tieteenfilosofian puolella.

Asia on luonnollisesti tärkeä koska  Rawls teki argumentaationsa ennen Duhemia ja Quinea. Näin ollen tämän tyyppinen ajattelu on tietysti ollut ilmassa jo aikaisemmin. Quinen ja Duhemin ansioiksi onkin sitten jäänyt näiden asioiden kehittely ja viimeistely sen sijaan että niiden takana olisi ehdoton uusi innovaatio. -Itse asiassa jopa aikaisemmin mainitsemani Popper aivan selvästi mainitsemassani kohdassa reagoi Duhemin argumentaation kaltaiseen tilanteeseen, ei tietysti Duhemia mainiten, mutta tämäkin näyttää sitä että argumentointitapa on ollut ilmassa jo ennen viimeistelyä. ; Tämä ei tietysti yllätä. Sillä sellaiset tieteenfilosofian jättiläiset kuten Hempel olivat käsitelleet aikaisemmin induktiota. Ja itse asiassa Hempelin "Problems and Changes in the Empiricist Criterion of Meaning" nostaa myös holismin esille. Näin ollen aiheeseen liittyvä filosofia oli siksi kovasti pinnalla. Ja näin ei pidä ihmetellä sitä, että tämänlaiset kulmat ovat nousseet esille. Oivallus on toki hyvä, mutta se on myös liittynyt aikansa tieteenfilosofikoiden parissa muodikkaana kiinnostuksenaiheena. ; Quinekin itse asiassa aivan eksplisiittisesti lainaa hyvin ahkerasti edeltäjäänsä Neurathia, mikä korostaa sitä että hän ei suinkaan huijannut itselleen ansioita. Hän kertoo ideoiden lähteen ja kehittelee sitä eteenpäin.

Tämä tematiikka nostaa esiin innovoinnin ongelman ; Usein puhutaan keksinnöistä, mutta ne ovatkin oikeasti vain uusia kombinaatioita. Quinen ajatus holismista ei ollut hänen aivan oma aivan uusi keksintönsä. Ja kun asiaa katsotaan tarkemmin, niin holismi ainoastaan soveltaa kahta erilaista menetelmää ("ylhäältä alas" ja "alhaalta ylös"), jotka muut ovat kehittäneet jo paljon aikaisemmin. Holismissa oivallus on oikeastaan vain se, että ei ole pakko valita joko tai vaan voi ottaa sekä-että. Ja sekä-että -ajattelukin on ikivanha.

Tämä ylläoleva oli alustus. Kenties jo itsessään riittävä "johonkin". En kuitenkaan ajatellut laittaa tähän bloggauksen loppua. Sillä halusin käsitellä tämänlaisen kehittelyketjun kautta innovaation filosofiaa.

John Wilkins bloggasi tuoreesti tekstissä innovaatiosta. Hän nostaa esille sen, että usein PR -ihmiset käyttävät innovointi -käsitettä hyvin omituisella tavalla. Niissä esitetään esimerkiksi että nykyajan ihmiset olisivat innovatiivisempia kuin muut. Tätä voidaan jopa laskea keksintöjen määrällä. Tässä Wilkins on maltillisempi. Hän korostaa sitä että nykyajan ihminen ei ole mitenkään erityisen nerokas verrattuna muihin ihmisiin menneiltä vuosisadoilta.

Wilkins ottaa keskiöön tavan jakaa innovaatiot kahtia. Jaottelussa on määritelty (1) "combinatorial novelty" joka on lähinnä komplekseja ideoita ; Niissä kaksi jo valmiiksi olevaa asiaa yhdistetään. Näin ollen oast ovat olemassa. Elementit ovat vanhoja mutta kompositio on uusi. (2) "deep innovation" taas on jotain aivan uutta ;

Tämä jaottelu on toki intuitionmukainen. Sitä kautta voidaan helposti huomata, että nykykulttuurissa taiteilijat luovat usein juuri yhdistelemällä. Uusia innovaatioita syntyy hyvin harvoin. Näin ollen valtava uusien innovaatioiden suoltamien niin patenttivirastossa kuin taiteenkin puolella ei kerro oikeastaan mitään uusien oivallusten määrästä ; Filosofitkin korostavat sitä miten kaikki filosofia tuntuu olevan alaviitteitä Platoniin. Eli Platon teki aidot innovaatiot ja muut ovat vain yhdistelleet asioita sitten hänen jälkeensä.

Wilkins näkee kuitenkin että tämä jaottelutapa on melkoisen yksinkertainen. Sen ytimessä on analogisen ajatteun ongelmallisuus ; Lähinnä se, miten samuus ja samankaltaisuus voitaisiin arvioida. Tässä Wilkins käyttää evoluutiota koskevaa samanlaisuusajattelua ja nostaa esiin sen, että homologioita ja analogioita tarkastellessa mukana on aina jonkinlainen referenssi ja konteksti ; Lepakon raaja on samaa alkuperää kuin linnun siipi jos evolutiivinen näkökulma on pitkä. Mutta jos näkökulma on lyhyempi, ne ovat vain samanrakenteisia koska lepakon siivet ovat kehittyneet nisäkkäiden raajoista eikä sen siipiys ole peräisin linnun siivistä. Kontekstisidonnaisuus tekee evoluution samanlaisuusarvioista filosofisesti mielenkiintoisia. ja sama koskee tietysti myös innovaatioita. (Ajatus siitä että mutaatio olisi innovointia vallitsevassa eliökulttuurissa ei ole itse asiassa kovin kaukaa haettava ajatus.) Wilkinsin mukaan tämä kontekstisidonnaisuus on tärkeää. Ei tavallaan voida nähdä voimakasta eroa aidosti uuden ja kehitellysti uuden välillä.

Näin ollen Quine teki innovaation. Joka vaati varhaisemman filosofisen perinteen olemassaolon ja tuntemisen. Ja tästä itse asiassa päästään (kaiken yhdistävän holismin hengessä) yhteiskunnan kukoistamiseen asti.

Innovoinnissakin on aina kysymys kontekstista ja kulttuurista. Wilkins korostaa että inventioissa on usein kysymys esimerkiksi opettamisesta ; Taustalla on ajatus siitä että teknologioiden käyttäminen ja niiden rakenteen oppiminen vaatii tietyn määrän työtunteja. Tätä kautta ihmisten määrä antaa rajat sille miten paljon asioita voidaan opettaa ja oppia. Näin ollen jos teknologian määrä ylittää sen määrän mitä tämän ihmispopulaation jäsenet voivat oppia, se itse asiassa menettää innovaatioita. Ja se tekee sen riippumatta siitä että ovatko nämä kyseisen ryhmän ihmiset kekseliäitä vai eivät. Siksi sivistyksen kehittymisessä on muutakin kuin pelkkä yksilöiden luovuuden määrä. Wilkins esittää että jos saadaan teknologia joka sallii populaation koon ja keski-iän kasvun, se parantaa sen mahdollisuuksia opiskella uusia taitoja. Ja tätä kautta he säilövät jo olemassaolevia teknologioita että voivat lisäksi innovoida uusia. Seuraus tästä on jännittävä "The absolute rate of innovation will rise for that population simply as an effect of increasing population size, even though the relative or per capita rate is constant."

Usein keskustelussa on kysymys siitä että arvo olisi vain keksimisessä. Kuitenkin asiat taiteen, keksintöjen, tieteenfilosofian, tieteen... kehityksessä kokonaisuus on aina synnyttävien ja tuhoavien voimien kompromissi. Kun tämän tajuaa, ne näkökulmat joissa korostetaan sitä että tiede on länsimaista koska "kristillisyys tarjoaa yksilöille laajimman luovuuspotentiaalin" tai jos sen taustalla on ateistinen ajatus "taikauskon ja Jumalan hylkäämisestä joka johtaa tosiasioiden tunnustamiseen ja tieteen kehittämiseen ja testailuun" muuttuvat varsin pinnalliseksi. Kysymys ei yleensä ole ideologioista. Ihan sen takia että nerous ja innovaatio ei ole sitä mitä moni sen ajattelee olevan. (Platon ei ollut filosofian historian suurin nero, hän enemmänkin ehti ensimmäisenä ottamaan kantaa.) Eikä innovaatioiden suhdekaan yhteiskunnan kukoistamiseen ole se mikä sen usein ajatellaan olevan. (Filosofiakaan ei ollut Platonin aikana huipussaan ja hienostuneimmillaan.)

---

Kirjoittaja kehitti koko tämän blogauksen lainaamalla muiden ihmisten ajatuksia ja luoden tästä komposition jota kukaan muu ei ole tehnyt sellaisenaan aiemmin. Johan tässä itsekehussa sydän lämpenee...

Publish or perish

Tieteessä keskitytään usein siihen että julkaisutoiminta on tärkeää. Tällöin vähemmälle merkitykselle jäävät esimerkiksi se, onko teoria kumottavissa. Tässä ideana on se, että tieteen ydin on testaaminen. Käytänteet voivat muuttua, mutta tutkimus jää.

Tämä liittyy ad hoc -oletuksiin kenties lujemmin kuin mihinkään muuhun.

Ad hocin käyttämisestä on kuvaava käytännön tarina. Taustalla on tarina siitä miten Wolfgang Pauli keksi neutriinot. Hän kehitti neutriinot vuonna 1932, ne olivat teoreettinen ad hoc -oletus, jolla hän suojasi liikemäärän säilymislain. Sillä beetahajoamisessa tapahtui asioita jotka muuten olisivat rikkoneet tätä lakia. Pauli ei siis suoralta kädeltä kumonnut säilymislakia ristiriidan kohdatessa, koska se on lähes kaiken fysiikan kohdalla mukana - eli koko tieteenalasta tulisi luopua, ja se olisi vaikuttanut kemiaan ja moneen muuhun tieteenalaan. Eli tiedeverkkoa olisi pitänyt muuttaa massiivisesti. Neutriinon ongelmana oli sen vaikea huomattavuus. Sitä pidettiin huonosti tieteellisenä, koska sitä ei oltu huomattu. Mutta sen ominaisuudet selittivät miksi sitä ei oltu huomattu. Neutriinolla kuitenkin on ominaisuuksia ja näiden kautta sen vaikutukset voidaan huomata. Neutriinohavainto saatiin kiinni vasta 1970.

Toisaalta tätä kautta saadaan vastauksia joihinkin vaatimuksiin. Mikä tässä on olennaista? Ad hoc -selityksiä tarvitaan yllättävän paljon ja pitkin matkaa. Esimerkiksi Wilkins kritisoi Fodorin luonnonvalinnan kritisointia, koska Fodor vaatii determinismiä ja 100% asioiden ennakoimista. Kuitenkin jopa planeettojen ratalaskut kohtaavat kolmen kappaleen ongelman (ja useammankin) ja niidenkin kulkua joudutaan korjailemaan ja arvioimaan, etenkin pitkiä aikajaksoja tarkastellessa. Fodorin evoluutiolta vaatima ad hoc -oletukseton taso on sen tasoinen että valtava määrä tiedettä tulisi kumota.

Tätä asiaa voidaan lähestyä tutkimalla sitä miten koettelun ja itsekriittisyyden kanssa toimitaan.
Tässä kohden Karl Popper oivalsi jotain olennaista, kun hän tarkasteli horoskooppeja, kommunismia ja muita asioita. Ne eivät olleet "edes väärässä" : Popper huomasi että ne eivät suinkaan olleet ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Ne olivat yhteensopivia havaintojen kanssa. Niiden ongelma oli se, että ne eivät kyenneet kriittisyyteen : Niiden kumoaminen olisi mahdotonta, koska kaikki ongelmapaikat voitaisiin aina selittää pois apuoletuksilla. Popper oletti että hyvän teorian voisi kumota. Tässä kohden hän oli väärässä. Kuten "oljenkorressa" näytetään, Popperin omatkin yhteiskuntateoriat olivat falsifioimattomissa.

Quine ja Duhem esittivät että käsitteet liittyvät yhteen. Eli kun esimerkiksi katsomme kaukoputkella tähteä, meillä on havainnossa mukana optiikan teoriat jotka oikeuttavat kaukoputken käytön. Siksi jos näkyy häiriöitä, ne voidaan tulkita kaukoputkesta johtuviksi. Yksittäinen häiriö voi aina olla mittausvirhe. Heillä on mukana myös toinen päätelmän : Tiedeverkkoa voidaan tämän linkkiytymisen vuoksi muuttaa aina niin että yhtä tiettyä kohtaa ei ole pakko muuttaa. Tämän vuoksi voidaan olettaa aivan mitä tahansa, minkä tahansa lainen teoria, ja tätä ei mikään mahti kumoaisi jos sallisimme tekemään mitä tahansa korjauksia tämän ympäriltä. Tämän vuoksi heidän mukaansa tiedeverkossa on keskityttävä siihen että sitä muutettaisiin mahdollisimman vähän. Muuten ihminen jämähtäisi suosikkiteoriaansa, tulisi maailmankuvansa sokeuttamaksi, tekisi omasta suosikkinäkemyksestä kritiikki -immuunin.

Popperin huomaamat "korjaukset" olivat ad hoc -selityksiä. Ne tekivät kommunismista ja horoskoopeista sellaisia että ne eivät olleet ristiriidassa havaintojen kanssa. Mutta samalla niiden tutkintakyky heikkeni : Kun ad hoc on luonteelta oletus, jossa selitetään että "on sääntö ja sitten poikkeus X" On yhä vaikeampaa ja vaikeampaa ennustaa mitä tapahtuu, kun tilanteissa sallitaan poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Tätä kautta korostuu uusi suhde ad hociin. Se on "pakollista saastaa".

Kuhnin paradigmanäkemyksessä korostettiin sitä miten "vajoava" teoria ei suinkaan kaadu ristiriitaisuuksiin, vaan siihen että ne tättyvät anomalioista. Anomalia tarkoittaa jotain, joka vaatii apuoletuksen jotta systemistä saadaan koherentti. Toinen vastaava näkemys, Imre Lakatokselta korostikin tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Huono teoria rakentaa itsestään koherenttia, eli se on ristiriidaton havaintojen kanssa, mutta se ei toisaalta kykene tekemään uutta tutkimusta, se ei tee eikä ennakoi konkreettisesti tutkimustyössä tehtäviä yllättäviä löytöjä ennalta.

Toisin sanoen teorioita ei kumota, vaan ne saivartelevat tiensä ristiriitojen läpi. Saivarellessa niiden ennustekyky ja tutkimuksenohjauskyky heikkenee : Mitä enemmän ad hoc -selityksiä, sitä vaikeampi on ennakoida mitä tuloksia tietyssä kokeessa pitäisi tulla. Karkeasti voisi sanoa että "konkreettisuus" pienenee ja "abstraktius" kasvaa. Ad hoc -rakennettu verkko ei ole empiiristä koettelua vaan loogista sormiharjoittelua.

Ja kuten Kuhnin ja Imre Lakatoksen näkemykset jotka on sidottu oikeaan tutkimustyöhön ja sen kehittymiseen, näyttävät, tämä ei ole hedelmällistä. Hedelmällisyys ei liity pelkkään "havaintoihin sopimiseen", vaan ennusteisiin. Eli kun otetaan koetilanne, teoria ennustaa että jokin asiantila tapahtuu useammin kuin jokin toinen. Mitä tarkempia tässä ennusteessa ollaan, mitä vähemmän siinä on "voi käydä näin tai näin" sen parempi. Jos mikä tahansa on mahdollista näkemys sopii mihin tahansa, mutta se ei kerro mitään. Se ei sisällä tietoa maailman tapahtumiin liittyen.

Ad hoc on ongelma. Mutta näillä on kahdenlaisia kohtaloita. Ensimmäinen on yllä mainittu. Teoria kerää anomalioita ja siitä tulee heikompi. Kuitenkin tässä voidaan palata alkuun, Paulin neutriinoihin.

Kun Pauli esitti teorian neutriinoista, neutriinosta tuli potentiaalinen tutkimuskohde. Sitä tavoitellaan ja siihen kohdistetaan ja voidaan kohdistaa tutkimusresursseja niin että saadaan tulosta. Julkaistuja papereita, ja ihan oikeita tutkimustuloksia. Neutriino ilman testauskohteena olemista on oletus, premissi. Tämä on tieteessä sama asia kuin "pieni ongelma", ad hoc oletus, "pakollista saastaa". Tulosten jälkeen se taas on teoria, joka on selvinnyt koettelusta, eli se on "hyvä asia". Neutriinojen löytäminen osoitti että säilymislaki oli tosi hyvä - se oikeaksi olettamalla tehtiin konkreettinen löytö ja saatiin uusi hiukkanen tutkimuskohteeksi.

Pseudotieteilijät toistuvasti palaavat siihen että neutriinoteoria oli keksitty ennen sen testaamista. Heille keskiössä ovat "voi olla -apuoletukset". Mutta valitettavasti heidän näkemyksensä ovat aina ja poikkeuksetta "olennaiselta osin epäanalogisia" juuri noiden neutriinojen kanssa. Heillä on ad hoceja, joiden tutkimiseen heillä ei ole tutkimusohjelmaa, eikä edes voida. Neutriinojen metsästys oli todistamisessa keskeistä. Olennainen aikaulottuvuus, jossa keksiminen ja tutkiminen ovat oikeissa rooleissa - siinä roolissa missä niiden pitääkin olla - heiltä puuttuu. Ennen saatua koetulosta neutriinoteoria oli vain ad hoc -täyte. Arvailua, se oli "heikous". Pauli olisi periaatteessa voinut arvata myös ihan väärin.

Väärässä olevat eivät näy tieteenhistoriassa, koska niiden esittäjät eivät saa useinkaan mainetta - elleivät sitten ala pseudotieteilijöiksi ja myymään näkemyksiään kaduntallaajille isoilla PR -menoilla, medianäkyvyydellä ja muulla vastaavalla. Tieteen historia on ad hoc -oletusten kohdalla aivan kuin hukkuneen rukoukset. Vain menestyjät näkyvät. On hyvä muistaa että jokaista onnekasta ad hocia kohden on voinut olla todella lukuisia vääriä arvauksia, joista vain pieni osa on edes otettu vakavasti.

On hyvä huomata että Duhem ja Quine pitävät oikeana tapana sitä että tiedeverkkoa ei mullisteta maksimaalisesti ristiriidan kohdatessa. Vaan sitä muutetaan mahdollisimman vähän. Paulikin teki neutiino ad hocinsa valtavirtatieteen säilyttämiseksi, tavoiteltiin minimaalista mullistusta. Koko fysiikan peruspilarin, säilymislain, kumoaminen olisi ollut valtava asia.

Tästä päästään tiedepolitiikkaan.

Nassim Taleb sanoisi että nämä uudet teoriat ovat mustia joutsenia. Jotain joka on todella epätodennäköinen, joita ei voi väkisin tehdä tai totaalisesti estää. Mutta joita kuitenkin tapahtuu ja tapahtuessaan ne ovat mullistavia.

Hän suosittelee meklareille sitä että kannattavinta on panostaa paljon vakaisiin, siis "tieteen valtavirtaan". Mutta kannattaa panostaa hieman myös epätodennäköisiin kohteisiin. Ideana on se, että rahat ei saa kadota näihin riskisijoituksiin. Niissä voi tulla valtavat voitot, mutta todennäköisimmin niissä tulee vain persnettoa. Panostuksen on oltava pienehkö, koska muutoin kassasta tulee todennäköisesti miinusmerkkinen.

Hän muistuttaa myös että "jokin musta joutsen" toteutuu todennäköisesti, mutta "tietty musta joutsen" on aina todella todella epätodennäköinen. Siksi kaikkia munia ei saisi laittaa samaan koriin. Eli panostaa useisiin epätodennäköisiin kohteisiin sellaisia rahoja, joiden menettäminen ei tunnu missään.
1: Tähän sopii perinteinen ikiliikkuja. Tämä on asia jolle on innokkaita. Ikiliikkujaehdokkaita tungetaan jatkuvasti ehdolle patenttivirastoihin. Virkailijat nauravat "koska energian säilymislaki". He tekevät kuten Wolfgang Pauli, joka ei olettanut neutriinoja ad hocilla mistään muusta syystä kuin että "muu rikkoisi nykytiedettä vastaan". Nämä virkailijat tekevät oikein.
___1.1: Ikiliikkujan tuottaminen toki mullistaisi energiankäyttömme ja teknologiamme niin mullistavasti, että maailma ei sen jälkeen olisi sama. Sen vaikutus ja tärkeys ja kiinnostavuus tältä osin olisi valtava. Se mullistaisi myös nykyfysiikan perusteet samalla tein, eli tässäkin kohden tulisi "jackpot". Sen mahdollisuus vain on häviävän pieni. Tiedämme tämän "koska nykytiede".

Yleensä ottaen pseudotieteiden ongelmana on juuri tämä. Ne keksivät syitä joilla ne olisivat vakavaa tutkimusta. Ne rakennetaan ad hoc -oletuksilla joista ei tehdä tutkimuskohteita. Niitä ei tehdä "nykytieteen mukaan" eli verkkoa mahdollisimman vähän muuttaen (kuten Duhem ja Quine ohjeistavat), vaan he yrittävät mullistaa verkkoa aivan miten valtavasti tahansa, jotta se sopisi heidän näkemykseen. Tämä on psykologisesti ihmisen toimintaa katsoen helppoa: Maailmankuva sumentaa, ja sitten ihminen assimiloi. Tuloksena on itsekritiikitöntä ylpeyttä, jossa on hienot saivartelut jotta se olisi koherentti.
1: Tätä kautta he uskovat olevansa oikeassa, ja olevansa niin neroja että koko maailman kaikki muut tieteenlajit olisivat väärässä. Einstein mullisti vain fysiikan, ja hänkään ei kumonnut kovin paljoa fysiikasta - hän vain selvitti monia tieteessä siihen asti olleita paradokseja. Näin suuren mittaluokan muutos olisi toteutuessaan kiinnostavaa, mutta se on kuitenkin vain "yksi musta joutsen". Pseudotieteilijä kuitenkin panostaa tyypillisesti kaiken - uransa ja henkilökohtaisen maailmankuvansa ja kunniansa - pelaamalla aina yhteen koriin.

On vain muistettava että tutkimus maksaa aina. On työtunteja, ja mahdolliseti materiaaleja. Moni ajattelee että tukimusta ei saisi millään tavoin rajoittaa. Tässä ei muisteta Talebin ohjetta "riskisijoituksista". Jos tiedekassa olisi loputon, vastaus olisi toinen. Saivarteluun panostamisen sijasta voi olla tehokkainta muistaa vain otsikon teksti. "Tulos tai ulos."

---

Kuvassa on neutriinohavainto kuplakammiossa.

Modus tollens.

Modus tollens on logiikassa käytetty perustelutapa. Notaatiolla se kuvataan seuraavasti.

P → Q , -Q I- -P

Se kääntyy sujuvasti arkikielellekin : Jos P:stä väistämättä seuraa Q, ja sitten Q ei toteudu, tiedetään että P ei pidä paikkaansa. Päättely on pätevä.

Sen lähellä on kuitenkin helposti tehtäviä virhepäätelmää (Niiden rakenne sopii "yleiseen intuitioon", ne tuntuvat uskottavilta):
1: converse error, ( P → Q , Q I- P.) Eli jos P:stä seuraa Q, ja Q pitää paikkaansa, se tarkoittaisi sitä että myös P pitää paikkaansa. Logiikassa muistetaan kuitenkin se, että jos vaikkapa P:n lisäksi myös jokin muu asia, vaikkapa A aikaansaa Q:n, niin silloin Q voi syntyä ilman P:täkin. Todistaminen toimii siis vain yhteen suuntaan.
2: inverse error, (P → Q , -P I- -Q), jossa siis esitetään että jos P ei toteudu, niin Q:kaan ei toteudu. Syy tämän pätemättömyyteen on hyvin samantapainen kuin edellinenkin. Jos Q voi syntyä montaa kautta, ei P ole välttämätön.

Sinällään tämä ei olisi välttämättä hirvittävän kiinnostava asia tietää. Mutta modus tollens -päättely on tuttua myös muualla.

Empirisen tieteen määritelmiä hakevan tieteenfilosofian puolella. (Tietenkin tässä on hyvä muistaa, että logiikka puhtaana ei ole empiiristä, se käsittelee formaalia abstraktia maailmaa. Mutta empiriassa on takana loogisia asioita.)

Popper nimittäin rakensi falsifiointiajatuksensa tämän tyyppisen päättelyn varaan. Falsifioinnin perusideanahan on se, että teorialla on oltava jotain seurauksia, ja jos jotain jota sen mukaan ei pitäisi tapahtua tapahtuu, on teoriassa vikaa.

Tieteenfilosofian kannalta tässä on tietysti vähemmän suorasta ja lopullisesta asiasta, kuin logiikan maailmassa. Koska maailmassa todistaminen tehdään vähemmän lopullisilla todistamisilla kuin logiikassa, jossa tieto on hallussa ja olennaisesti oikein, kun taas maailmassa voi tapahtua monenlaisia, muun muassa virheitä ja häiriöitä, ja muidenkin asioiden sekaantumisia. Kun P:n ja Q:n mukana alkaa pyörimään L,M,B ja A sekä mahdollisesti tieteilijöille tuntematon U, ja näiden välissä on erikoisia konnektiiveja jotka sotkevat P:n ja Q:n esiintymiä..

Esimerkiksi jos saadaan tulos joka rikkoo teoriaa vastaan, voidaan kysyä esimerkiksi sitä, että onko tulos vaikkapa mittausvirhe. Samoin ei tiedetä miten paljon näkemys on väärässä. Jos teoria on väärin vain hiukan, se voi tuottaa vääriä tuloksia, jolloin teoriasta selvitään pienellä korjauksella. Ja tämä taas tuntuu muokkaavan falsifioinnin käsitettä lievempään suuntaan. Duhem ja Quine taas ovat tunnettuja työstään, joka keskittyy siihen että teoria ei juuri koskaan ole "puhtaana" testissä. Siinä on aina mukana oletuksia testilaitteistosta ja ympäristöstä. Tätä kautta tutkijat toimivat tavallaan aina ja pakotetusti tilanteessa, jossa on paljon "mustia laatikoita", joita joku muu on tutkinut, tutkimassa. (Ja joskus tutkimassa vasta tulevaisuudessa.) Jopa omat aistimuksemme käyvät läpi prosessointia, joten tämäkin on periaatteessa mukana kuvioissa. (Jos herää yöllä ja näkee käytävässä kummituksen, on vaikeaa sanoa kertooko tämä mistään muusta kuin siitä että ”nukuttaa liikaa”.)

Lisäksi tieteessä on yleistä puhua parhaista selitysmalleista, jolloin siedetään erilaisia virheitä. Siksi tuloksia ei välttämättä edes oleteta mittausvirheiksi, ne ovat vain irrelevantteja koska parempaakaan empiristä teoriaa ei ole tilalle.

Modus tollens -tyyppiset esimerkit ovat hyvin yleisiä myös etiikassa. Siellä ne kuitenkin ovat hyvin hankalia paloja. Niissä on nimittäin tyypillisesti yksi virhe, jonka luonteen yritän tuoda esiin karkealla esimerkillä. Kuvitellaan että meillä on utilitarismin vastustaja, joka sanoo seuraavasti:

"Jos utilitaristin mukaan enemmistön onnellisuus on ratkaisevaa, pitääkö vauva tappaa jotta kaupunkilaiset pelastuvat? Koska utilitarismissa vauva on vähemmistö ja muut enemmistö, on helppoa ajatella että vauva pitää tappaa. Koska vauvaa ei pidä tappaa, pitää utilitarismista luopua."

Tässä ongelmana on se, että jos henkilö on puhtaasti utilitaristi, hän itse asiassa voi sanoa että vauva pitää uhrata muiden edestä. Vastaesimerkki ei siis itse asiassa ole vastaesimerkki, jonka utilitaristin pitäisi ottaa huomioon : Vauvan elämää arvotetaan jostain muusta etiikan lajista käsin ja sitten väitetään että tämä on oikea tapa. Tätä kautta vastaesimerkki näyttää että utilitarismin nimissä on joskus uhrattava kovillakin, yleisen hyvän edestä. Utilitaristin ei tarvitse yhtään pitää mainituista uhrauksista, siinä toimitaan vain kokonaisuuden kannalta. Useamman kuolema olisi vielä ikävämpi asia.

Toisaalta utilitaristi voisi selittää että vauvan kuolema voisi aikaansaada yllättävän paljon surua, jolloin se ei edes olisi suurempi. Utilitarismissa kokonaisonnellisuuden laskeminen on kaikkea muuta kuin helppoa ja yksiselitteistä. Useissa etiikan teorioissa onkin se, että hyvä on määritelty tarkemmin kuin mitä sitä pystytään arvioimaan tarkasti in real life. Esimerkiksi elämän kunnioitus on abortti vs. kuolemanrangaistuskeskusteluissa jännitteistä. Moni konservatiivi vastustaa ensimmäistä ja kannattaa jälkimmäistä, ja liberaali toisin päin. Mutta sekamuotojakin on. Jännitteitä selitetään tietysti sillä, että asioissa on monia vaikuttavia elementtejä, kuten tietoisuus (sikiö) tai syyllisyys pahaan rikokseen (tuomittu). Asiasta on (kenties liiankin) helppo kirjoittaa vitsejä.

Kaiken kaikkiaan moraalisysteemien ja eetikoiden modus tollens -sävyiset vastaesimerkit ovatkin pohjimmiltaan enemmän tunteisiin vetoamisen kautta tapahtuvia argumentteja, joissa paistavat joka tapauksessa monet tehdyt lisäoletukset. Niissä toivotaan että toinen ostaa vastaesimerkin. Siksi ne usein vetoavat, mutta eivät pakota tulemaan messiin. Tavallaan tämä on etiikan vahvuus ja heikkous. Se on sen suola. (Jota joskus heitetään haavoihin.)

Kuitenkin näitä vetoavia argumentteja käytetään etiikassa melko tavallisesti. Vielä tavallisempia ne ovat journalistien ja kaduntallaajien käymässä arvokeskustelussa (joissa on todellinen poliittinen valta). Niillä on siis jonkinlainen paikka. Sitä ollaan kuitenkin tultu niiden kohdalla jo hyvin kauaksi "puhtaasta loogisesta systeemistä". Siksi modus tollens on luonteeltaan hyvin epämääräisempi ja vähemmän pakottava. On jopa vaikeaa sanoa missä määrin ne nostavat keskustelun paremmaksi siitä että sanoisi pelkästään "musta tuntuu".