Arvomaailmanloppu; eli Kauneuden katoamisesta

"Pyhyyden ytimessä, tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemisesta" julkaistiin mukavasti näin joulun alla. Siitä myös keskusteltiin aika paljon. Tutkimus kiinnosti myös uskonnollisia tahoja Esimerkiksi "Kotimaa" kuvasi, että "Kirkko ja uskonto edustavat pyhää joka kuudennelle suomalaiselle".

Tämä on hyvin mielenkiintoinen tulos, sillä olemme tottuneet kuulemaan puheita siitä miten Suomi on kristillinen maa. Samoin olemme tottuneet kuulemaan että joulujuhlien ja kevätjuhlien uskonnollinen sisältö kuuluu asiaan ja että vähemmistöjen ei pidä tuputtaa omia arvojaan enemmistön arvoiksi.

Tässä mielessä tutkimus tuotti minulle mitä aidointa iloa, vahingoniloa.

Olen puhunut vuosia krisitinuskon jäsenmäärän romahduksesta. Näkemykset ovat saaneet lähinnä väheksyntää. On kerrottu, että ateismin suosio ei yleisty vakaasti. On kerrottu lisäksi että uskonto ei ole uhattuna koska ihmiset uskovat aina johonkin. Tässä kontekstissa ei ole yleensä haluttu alleviivata sitä että ateismin uhka voisi olla relevantti sitä kautta että toteutuisi se kristittyjen vakioveikkaus siitä että ateismi on uskonto.

Muutos on ollut nopea. Vielä 2012 Kari Enqvist näki relevantiksi kirjoittaa "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -kirjaansa siitä miten kirkko vetoaa jäsenmääriinsä ja kannatukseensa oikeuttaessaan erikoisasemaansa ja privileegoioitaan. ; Itse sanoisin näin että vähänkö se ei kristittyä varmasti ilahduta että uskonnolla menee hyvin jos se on jokin muu uskonto kuin kristinusko. Joten olisi kenties kannata kuunnella. Muutos arvoissa on ollut tosin siitä yllättävä, että se on ollut nopeampi kuin olen ennustanut. Omissa ennusteluissani perustana on ollut vain ajatus siitä että jo poistuneet ihmiset pysyvät poissa. (En siis ole olettanut että ideologiat yleistyvät pysyvästi ja ikuisesti, joten en ymmärrä miksi kriitikkoni ovat tämänlaisia asioita käyttäneet argumentteina..) Ja että he ovat nuoria jotka jättävät lapsensa liittämättä kirkkoon myöskin. Ja toisaalta kristityt myös kuolevat useammin vanhasta päästä. Joten ei ihne että hyvin maltillinen arvioni on ylittynyt.

Tappion tuulet ovat tuoneet myös asennemuutoksia. Kun 2012 Jolkkosen suulla kerrottiin, että uusateismi on päihitettävä vihollinen joka osuu hutiin, nyt saadaan kuulla piispa Keskitalon kertomana että uusateismi haastaa kirkon älyllisesti. Toki tässä on ymmärrettävä että Jolkkosen lausunnot uusateismista eivät ole perustuneet ainakaan kovin syvään osaamiseen. Jolkkosen analyysit Dawkinsin ajattelusta ovat olleet sekä olkiukottavia että asenteellisia. Kirkossa on huomattu että vastineet saavat vastineita ja näin ollen olkiukot näyttävät uusateistien silmään siltä että kriitikko ei edes ymmärrä uusateismia saati että olisi päihittänyt sen. Ei ole vastauksia ja valehdellaan päälle että vastaukset on annettu. Tämä ei herätä luottamusta. Kirkkolaiset ovat tajunneet että väheksyntä ja pilkka ei saa ihmisiä puolelle. Ateistin älyn halveksunta ja snobbailu ei palauta heitä kirkon pariin. Eikä vakuuta sellaisia nuoria ihmisiä jotka saavat uskovaisten "vastauksiin" vastaukset ateisteilta hyvinkin nopeasti internetissä. (Olenpa itsekin taatusti antanut oman panokseni tähän asiaan.)

Kirkon vähentyneet verorahat - ja vielä tätä huomattavasti heikompi merkityksellisyys ihmisten elämässä - ovat pakottaneet heidät olemaan kohteliaampia. Tämä on jotain johon olen tyytyväinen. Lisäksi oikeassaoleminen hivelee. Lisäksi tämä joulunaika on herättänyt myös ironisen huvittuneita hetkiä kristillisyyden parissa.

Joulun ironiatwistejäkin on ollut tarjolla.

Tässä yhteydessä voitaisiin puhua siitä miten uskonnosta oltiin tavallaan erkaantumassa jo minun lapsuudessani. Meidän ala-asteenopettajamme Heli Alaja oli hyvinkin uskonnollinen. Minua tämä ei haitannut koska olin tuolloin itsekin kristiaani. Opettajani ilahtui kun joulunaikaan piirsin Jeesus ja seimiasetelmia. Hän antoi valita jouluisia aiheita vapaasti ja suurin osa jo tuollin, 1990 -luvulla, piirtelivät joulupukkeja ja muita vastaavia asioita.

Minua ei vieläkään harmita se, että ilahdutin opettajaani. Alleviivaan tässä vain sitä että tuohon aikaan "kaupallinen joulu" oli jotain jota tavallaan tuli vähän väheksyä. Kaupallinen joulu joulupukkeineen edusti tietenkin pinnallista ja maallista kilpailevaa asiaa tuolloin. Kristityt silloin - kuten nykyäänkin - saattavat esimerkiksi muistaa sarjakuvapiirtäjä Karin klassikkoteoksen. Jossa Helsingin joulukadulle oli piirretty Jeesus "kuokkavieraana omilla syntymäpäivillään".

Näiden viesti oli että kaupallisuudessa olisi vähintään vivahde jostain syntysyydestä ja epäkristillisyydestä. Ja sitten kristityt jotenkin ilmeisesti uskoivat että ihmiset silti valitsisivat Jeesuksen. Kuitenkin lapset odottivat pukkijoulua. Arvatkaa voittaako sarjakuvapiirtäjä vai omien lasten ja perheen ilo?

Nyt tällä hetkellä tämä tilanne on sitten sen verran hankala että esimerkiksi Hannu Kiuru "kotimaassa" blogaa jo otsikossa kysyen että "Kauanko vielä kestää, ennen kuin Jeesus-lapsi on täysin vieroitettu irti tavastamme viettää joulua?" Sen parissa hän tekee minusta hyvin ironisen tilanteen. Hän kertoo vieneensä edellämainitsemaani Karin piirrosta kouluihin. "Kuva tunnetaan nimellä Kuokkavieras omissa juhlissaan. Tämän kuvan raahautin useina jouluina Vanhaan kirkkoon koululaisten hämmästeltäväksi." Hän korostaakin moittineensa ja kritisoineensa kaupallista joulua. Nyt hän sitten on pahoillaan siitä, että kaupoissa ei ole kristillisiä asetelmia. "Totta kai minun piti mennä esittelemään ideaani parille kassakoneen takana piileskelevälle myyjälle. Kysyin, olisiko mahdollista lähempänä joulua muuttaa yksi noista kojuista seimeksi, kun tuossa vieressä olevassa jouluikkunassakaan ei ole mitään Jeesukseen viittaavaa. Sain vastauksen, että somistajalla on omat suunnitelmansa jo useammaksikin jouluksi eteenpäin. Ja ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi kaiuttimista alkoi samaan aikaan kuulua R.E.M-yhtyeen biisi Losing my Religion. Minä siihen hiljaa mielessäni, että aha, näin ovat siis päreet." Eli ensin on sanottu että kaupallisuus ei kuulu kirkkoon, kauppamiehet on ikään kuin haluttu ajaa kauppamiehet paitsi pois temppelistä niin myös laajemmin yhteiskunnasta. Ja nyt sitten kaupallisuus olisi niin ei-ristiriidassa kristillisyyden kanssa että kirkko pitäisi saada kauppohin.

Mutta olen myös pettynyt.

Itse olen aina tavoitellut lähinnä arvostusta (dignity). En välttämättä kunnioitusta (honor). Kun olen moittinut on ideana ollut se, että jos jokin on pilalla niin kerron mikä siinä ärsyttää. Jotta voivat sitten halutessaan korjata. Tämä on toki mennyt siihen mitä uusateismillekin aluksi tapahtui. Uhkaa ei pidetty relevanttina. Samoin kuin yksityisihmisen pahaa mieltä ja oloa ei ole nähty muuksi kuin debatin kohteeksi, voitettavaksi ja päihitettäväksi. Tässä yhteydessä on tullut selvästi esiin se, miten he haluavat että enemmistö kohtelee vähemmistöjä. Kristittyinä heidän voisi olettaa noudattavan kultaista sääntöä elämässään. Tai vaikka eivät niin minä oletan heidän noudattaneen joten älkää ihmetelkö jos tulevaisuuden retoriikkani näyttää tietynlaiselta.

Ja tähän liittyy se pettymyksen syvin ydin. Sillä tajusin jotain. Tajusin hyvin erikoisessa kontekstissa. Kuuntelin nimittäin youtubesta jotain Jordan Petersonin esittämiä puheita luovista ihmisistä. (En osaa linkittää kyseiseen videoon koska ajatukset sen tiimoilla kasvoivat vasta myöhemmin.) En yleisesti pidä Petersonista ja kuuntelin toisella korvalla jos sieltä löytyisi vaikka jotain vastustettavaa. Mutta sieltä löytyikin jotain puolustettavaa.

Peterson nimittäin puhui kauneuden merkityksestä ihmisille. Hän aloitti sen puhumalla siitä miten luovien ihmisten on pakko luoda koska muuten he tavallaan kuolevat henkisesti. Ja miten tästä ei usein tule hirveästi rahaa koska luovuutta ja tuloja on vaikeaa yhdistää. Sen jälkeen hän puhui siitä, miten kristityt ennen ovat panostaneet kauneuteen. Ja pitkäjänteisesti. Jättimäisen kauniita katedraaleja on rakennettu jopa kolmesataa vuotta. Ja miten näissä rakennuksissa on tavallaan rakennettu kivestä metsiä. Joiden oksistosta lasimaalaukset tuovat valoa. Ja miten lopputulos on niin kaunis, että leuat loksahtavat. Ja miten tämänlaisten taloudellinen arvo esimerkiksi turismin kautta on valtava. Ja miten kauneutta tuottaneet asiat itse asiassa kasvattavat arvoaan koko ajan. Ja miten nykyään ajatellaan kvartaaleittain eikä kauneutta enää tuoteta.

Tästä heräsi aika paljon. Itse muistan kirkosta erään seikan joka lienee ilmiselvä. Se oli tylsä paikka. Kirkolliset usein korostavat perinteitä. Mutta tässä he lähinnä tavoittelevat nostalgiaa menneistä kokemuksista. Kirkko on minun koko elämäni ajan ollut syvässä epäluovuuden tilassa. Laulamme "Enkeli taivaan" virttä kouluissa. Se on kirjoitettu Lutherin kynästä 1535. Silloin kristillisyys kelpasi uusien asioiden luomiseen. "Suvivirren" yhteyteen on virsikirjassa merkitty vuosiluku 1697. Tuolloin voitiin vielä luoda klassikkoja osaksi kulttuuria.

Olin itse aika ahkera kirkkokuorolainen vuosia. Ja tässä yhteydessä pääsimme laulamaan monia klassikoita jotka olivat kristittyjen tekemiä ja nerokkaita. Pidin Bachista sen verran, että musiikkiopistossa halusin läpikäydä hänen tuotantoaan vaikka olinkin opiskelemassa sähkökitaransoittoa. Hän eli 1600 -luvun lopulta 1700 -luvun puoliväliin. Musiikkiopistossa opin myös että Bach oli uusintanut musiikinteoriaan uusia innovaatioita jotka olivat "tosi jazzmaisia". Kuorot kykenevät tuottamaan näistä mestariteoksista toisintoja. Niissä on usein paljon iloa. Kuorolaiset tekevät musiikkia suurella sydämellä ja rakkaudella musiikkiin ja lopputulos on parhaimmillaan eräänlainen ilmaan heitetty katedraali.

Mutta samalla on selvää että kristinusko ei edusta taiteen ja luomisen huippua. Konservatiivit näkevät että he ovat kristillisempiä. Taidetta arvostetaan usein aika matalalle - kuten näkyy tuosta tuoreesta pyhien asioiden kartotuksestakin. Ja sen kyllä huomaa.

On melko varmaa että minun olisi helpompaa pysyä kristittynä Firenzessä. "Duomo" on mahtava paikka jota on rakennettu kauan. Ja sen näkee. Jos ymmärtää yhtään mitään arkkitehtuurin historiasta - tai jos ei osaa niin jos osaa salakuunnella turistioppaita - oppii pian että kirkon alaosa on keskiaikaisempaa mallia mutta kupoli on kuitenkin ehtaa renessanssia. Suhtautuminen rakentamiseen ja koristeluun muuttui kirkon ralentamisen aikana. Ja tämä huomioitiin niin että rakennusta muutettiin pitkin matkaa. Lopputulos on kauneinta ikinä.

Nykyään eletään kvartaaliaikaa eikä kirkko ilmeisesti itsekään luota tai luotaa tulevaisuuteen vaan eropiikkikriiseistä selviämiseen. Kirkko ei aloita prosesseja jotka päättyvät sadan vuoden päästä. Ja tämän huomaa. Suurin osa kirkkorakennuksista joissa olen käynyt Suomessa ovat enemmänkin mallia "ihan kiva". Selvästi tässä ei olla luovuuden eturintamassa. Tästä ei voi syyttää uusateisteja koska tämä on ollut "maamme tapa" jo hyvin kauan. Ei aina. Esimerkiksi Turun tuomiokirkko on erinomaisen hieno. (Etenkin sisältä jota kautta sitä kai toivotaankin koettavan.) Itse asiassa pidän monista vanhemmista kirkoista. Ja tyypillistä onkin, että nautin niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Eli silloin kuin niissä ei ole mitään seurakuntatoimintaa.

Sillä vaikka periaatteessa jumalanpalveluksiin pistetään uusia saarnoja, niin ne ovat yleensä varsin kitchisiä. Niiden viestit ovat "klassikoita". Ja tyylilajina on matalimmalle tasolle pyrkivä kitch. Tämä jotenkin alleviivautuu kun puhumme edellämainitsemistani kahdesta Suomalaisille symbolisesta virrestä jotka lauletaan koulussa. Luther ei tietenkään ollut primaaristi säveltäjä. Eikä se Suvivirsikään oikeasti mitään musiikillista neroutta ole. Itse asiassa tyylillisesti virsiä vaivaa tietty äärimmäinen tylsyys. Ja sen tylsyyden syy on tavallaan hyvin helppoa ymmärtää. Kun musiikinteoriassa musiikkiopistossa opetetaan klassisia sointukiertoja, niitä sellaisenaan mallintaen syntyy musiikkia joka kuulostaa äärimmäisen virsiltä. Kristillinen kulttuuri on tietenkin oivallisesti löytänyt nämä sointukierrot. Ja tätä kautta voinut "omia ne" ansioikseen. Valitettavasti tästä on kuitenkin tullut "perinnettä" ja ne ovat muuttuneet tylsiksi ihan toisteisuuttaan.

Vika ei ole vain kirkossa. En minä jaksa aina sitä "Lumiukkoakaan" katsoa jouluna. Kaipaan uusia asioita koettavaksi ja tehtäväksi. Kirjoitan ja teen paljon asioita. En ehkä hyvin. Mutta ainakin niitä haukutaan vaikeatajuisiksi ja omituisiksi ja sekaviksi. Joka kertoo siitä että ne eivät ole klassisessa helpostitajuttavan kitchin sisällä tuottamassa tuttuja konventioita. Kirkko kuoli esteettisesti ja henkisesti jo kauan aikaa sitten.

Ja mitä tämä tekee elämälle?

Karkeasti ottaen kirkko ja uskonto näyttäytyvät elämälle hyvin samanlaisena kuin minä se minun nuoruuden ajan jouluun tuntui vaikuttavan. Eli jonkinlaisena ilonpilaajana ja tylsimyksenä joka tarttuu kivoihin asioihin ja tuo tilalle tylsyyttä. Kirkon suurin ongelma ei ehkä olekaan se, että se pitää sisällään pahoja ihmisiä. Vaan nimenomaan se, että uskonto tarkoittaa tylsyyttä. Kristinuskonto ei anna mitään mutta joku tulee ja kieltää kaiken.

Pahinta on että ei vain keskenään ja itseltään. Vaan ennen kaikkea muilta. Vaikuttaa vahvasti että esimerkiksi kouluissa virsilaulun yksi tärkein funktio on näyttää että kuka omistaa kulttuurin jolle kaikkien on alistuttava. Signaali on "Suomi on kristillinen maa ja jos et ole kristitty niin et oikeasti kuulu täysin joukkoon". Epäsuomalaista ja pikkumaista olisi valittaa virrestä. Olisikin jos näitä tälläisiä symbolisointeja ei koskaan tapahtuisi. Mutta niitä tapahtuu. Ne ovat jopa yleisiä.

Tällä on syvä humaani vaikutuskin. Ja tämän olen kokenut aika omakohtaisesti.

Olen depressiivinen ihminen. Minulla on myös aika usein itsetuhoisia ajatuksia. Tämä ei ole minulle heikkoudeksi. Itsetuhoisuus on rehellisintä itsekritiikkiä. Ihminen joka ei koskaan ole halunnut tehdä itsemurhaa eikä ole ikinä edes miettinyt sitä ei ole joko kokenut elämässään oikein mitään tai sitten vaihtoehtoisesti on sen verran tunnetasolla kuollut että ei ihastuta minua myöskään. (Ihmisen aito hienous tuntuukin olevan suoraan verrannollinen sen kanssa kuinka usein ja vahvasti hän on paininut nimenomaan tämän itsemurhan kysymyksen parissa. Ehkä siksi, että vähemmät ovat valinneet kuoleman jo aikaisemmassa vaiheessa. Ehkä siksi että ihminen joka sulkee oman itsemurhansa totaalisti pois on aika itseriittoinen. En ota kantaa tähän tässä nyt.)

Tähän liittyen sitä saa kuulla "kliseitä". Kristityillä on katsos viisautta joka opettaa kohtaamaan ja käsittelemään kuolemaa. (Näin ateisteille kerrotaan mielellään. Ja usein.) Viestit ovat hyvin erikoisia. Sellaisia että näkee että ihmisen samastumiskyky itsetuhoiseen on nollassa tai sen alle. Uskonto jonka keskiössä on Jeesuksen kärsimys ei kykene ymmärtämään vähäisempien ihmisten kärsimyksiä. Mutta tämä ei estä mestaroimasta ja teeskentelemästä. Juuri samalla tavalla kuin uusateisminkin kohdalla; Kristitty itse on vaikuttunut omasta viisaudestaan koska ei ole kokenut tilannetta jota kuvaa. Mutta se joka on kokenut tilanteen tajuaa miten pihalla tämä kristitty on.
1: Esimerkiksi he voivat korostaa että elämä on lahja. Johon suisidaalinen on varmasti erimielinen. Tätä kautta vastineeksi  ei voi sanoakaan oikein muuta kuin että "ai, minne voin palauttaa"? Itsemurhatilastot näyttävät että sinne voi joutua jonottamaan.
2: Toinen suosittu on viitata tarinaan jonka kertojia olen alkanut kutsumaan jälkikristillisyydeksi. Siinä kerrotaan yksistä ja kaksista jalanjäljistä. Ja miten oikeasti Jeesus on kantanut. Tämä on hyvin omituinen kertomus kertoa ihmiselle joka tasan tarkkaan tietää kävelleensä itse.
3: Itsemurhaa hautovalle ei ole välttämättä uskottavaa mennä kertomaan että Jumala ei koettele ketään yli voimiensa. Ei vaikuta tältä. Joten onko uskontosi nyt sitten falsifioitu evidenssin edessä vai onko tuo oikea tosiasiaväite joka uskontoonne kuuluu?
4: Lisäksi tuskalle annetaan merkityksiä. Että kärsimys opettaa erilaisia asioita ja vastaavaa. Aika sadistinen opettaja. Ei taida ansaita palvontaamme. Lisäksi opettavaisuus voi johtaa siihen että vastaavia "opetuksia" voi olla vielä lisääkin tulossa. Mikä ei ole kovin toiveikas tila. Merkitys tuskassa ei poista ongelmaa vaan pahentaa sitä. Merkityksetön tuska vain tapahtuisi. Mutta tarkoitus ja merkitys johtaisi siihen että joku operoi ja mestaroi tälläisiä tahallaan ja häntä pitäisi kutsua Kaikkihyväksi ja Rakastavaksi? Harvoin on teodikea ollut yhtä vahvoilla kuin tälläisten selitysten äärellä.
5: Kristinuskon optimistinen sisältö ja merkityksellisin lahja tuntuu olevan ikuinen elämä ja pelastus. Se ei ole kovin ihana juttu jos painit sellaisten kysymysten kanssa että onko elämä ensi viikon jälkeen liian pitkään. Että äärettömästi pitäisi mennä. Ja kristitty on juuri sitä ennen kertonut että miten hyvyyttä kärsimys ajaa. Ja miten se ei ole mitenkään ylitsepääsemätöntä. Tämä ei kontekstoi kristittyjen ihanuutta kovin uskottavalle tasolle.
6: Kristityt voivat kertoa että julmat kristityt ovat luonteva osa kirkkoa koska sairaalassakin nähdään pahoja ihmisiä. Siksi "Mahdollisuus Muutokseen" tyypeiksi eivät kelpaa kiltit seurakuntanuoret mutta sen sijaan moninkertaisia murhaajia kuunnellaan ja korotetaan sankareiksi. Muutenkin maailmaa kuvataan sellaiseksi, että sen ei pidäkään olla mikään helppo ja mukava reissu. Ihan kuin haluaisitte kertoa että itse asiassa itsemurhalle olisikin ekstrasyitä..
7: Helvetti se vasta kauhea paikka onkin. Eli se teidän Rakastava Jumala joka kuulemma ei koettele yli voimien jatkaa tätä piinaamista ikuisesti. Mikä opetus siinä sinne Helvettiin on annettavissa sitten enää?
8: Kaikki kääntyy vielä hyvin. Ai, että tämä on vain jokin vaihe? Todista että tiedät että näin ei ole? Minulla on nyt jo alkanut menemään kymmeniä vuosia tämän "vaiheen" kanssa: Koskas tämä "vaihe" viimeistään loppuu? Todista että tämä on tietoa.

Käytännössä jos sinulla on masennus ja suisidaalisuutta sinun käsketään jatkaa kärsimistä. Itsemurha on itsekkyytä ja synti. Pro life -kristitty ei kuitenkaan osaa poistaa tuskaa tai tehdä elämästä elämisen arvoista. Itse asiassa juuri siinä olevan tämänhetkisen kauneuden puutteen takia. Itse asiassa huomattavaa olikin, että koin aikanani "Taru Sormusten Herrasta" teoksen kuvausta valtasormuksesta osuvana tunteena omaan uskonelämääni sinä aikana kun vielä olin kristitty mutta olin pian kääntymässä pois siitä. Kirjassa kuvataan miten valtasormus pidensi elinikää niin, että sormuksenkantaja koki että hän oli ikään kuin liian pieni voipala liian suuren leivän päällä.

Kun minulle annettiin järkevä tapa käsitellä masennusta se oli se, että hankin jotain mielekästä joka viikolle. Juuri pidemmälle ihminen ei masennuspäissä jaksa tähdätä. Seurakuntaelämä ja jumalanpalvelukset eivät tätä tilannetta täyttäneet. Koska ne olivat niin epäluovia. Kristinusko on lakannut tekemästä kauneutta jo aikaa sitten. Se on myymässä itseään yhteiskunnan tukipilarina jossa Luterilainen työmoraali kannustaa ahkerasti menemään neljännesvuosityöpaikkaan kvartaalitasolla toimimaan ja kiittämään tästä. Se haluaa ottaa joulusta "kaupallisen ja pinnallisen" ja muun nautittavan pois. Kvartaalitaloudessa on kuitenkin lakannut kyky visioimaan asioita lapsille ja kauemmas tulevaisuuteen. Ensimmäisenä kärsivät kauneusprojektit jotka vaativat pitkäjänteisyyttä. Musiikkikappaleet ja muut lyhytaikaisemmat ilmaan tehdyt katedraalit seurasivat pian perässä. Nyt taiteet ja kauneus ovat "humpuukia" koska "rahaa ei tule seinästä". (Ei muuten tule ihmisoikeuksiakaan. Niihinkin uskottiin yllättävän vähän tietyissä piireissä. Kuten pyhyystutkimus paljastikin. Ihmisarvo ei ole enää mikään suuri jaettu asia. Paitsi ehkä liberaaleilla. Tältä pohjalta kristitty voi helposti tehdä "kovia ratkaisuja" joiden perusydin on se, että "rahaa ei tule seinästä".) Kristinusko tarjoaa jonkin verran pikakriisiapua. Mutta pysyvä ja luova kauneus siitä on kaikonnut jo kauan aikaa sitten.

Lopuksi voisin kertoa Joulun Ruman Tarinan.

Laitan tähän loppuun asian joka olisi tärkeä muistaa. Meille usein kerrotaan että "Joulun tarina on niin kaunis, että ateistikin voi siitä nauttia". Tämä vaatinee omituista mieltä. Sillä tarkemmin katsellen joulun tarinassa kaunista on vain seimiasetelma. Lampaat ovat kivoja. (Ja olihan niillä paimenilla jotain eläimiäkin.) Toisaalta juuri tästä voisi minusta saada jotain sellaista jolla on humaanimpi, mutta silti kristinuskon kanssa jollain tavalla yhteensopiva, ydin. Joka olisi voinut auttaa minua pysymään kristittynä kriisini hetkellä enemmän kuin "et sä oikeesti kärsi niin paljoa, teologisessa ylemmyydessäni tiedän että Herra ei oikeasti koettele sinua yli voimiesi".

Joulun tarinassa Jumala harjoittaa lajienvälistä seksiä teini-ikäisen kanssa. Tämä joutuu synnyttämään aisankannattajamiehensä kanssa eläinsuojan saastaisissa oloissa. Liljan ja ruusujen sijaan tallissa on mitä ilmeisemmin ollut sontaa ja virtsaa.

Vauvaa tulevat töllistelemään paimenet jotka eivät hyödytä tai haittaa syntynyttä lasta mitenkään. Viisaat tuovat ironisesti lahjoja jotka pelastavat Jeesuksen katastrofilta jonka nämä samat viisaat itse aiheuttavat. Herodes tietää etsiä kilpailijaa viisaiden ansiosta ja näiden lahjat parahultaisesti avaavat keinon selvitä hengissä. Valtava lastensurma tapahtuu ja Jumala ei estä sitä. Myöhemmin tämä sonnan keskelle syntynyt tyyppi hurrataan koska Kansan Tahto fanittaa symboleja. Ennen kaikkea kulkuneuvoratkaisuja. Parin päivän päästä sama Kansan Tahto tahtoo vapauttaa mieluummin Barabbaan.

Jeesus tuli maan päälle koska oli yksi asia jota hän ei kaikkivoipaisuudessaan voinut tehdä. Juuri sen takia että kaikkivoipaisuus estää sellaiset. Jeesus tuli elämään maan päälle. Ei siksi, että elämä on kaunis ja ihana ja kallisarvoinen lahja jossa ketään ei koetella yli voimiensa. Vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Jeesus tuli maan päälle koska vain maan päällä hän voi kärsiä. Ei niinkään puolesta, vaan kanssa. Ja sitä Jeesuksen imitoijienkin pitäisi. Ei "pelastaa" vaan kärsiä yhdessä. Sillä let's face. Jos elämä on lahja, niin se ei ole sellainen kiva joululahja joka olisikin kauhean materialistinen. Se on sellainen lahja, jossa on ironinen twisti. Ovathan matkalaukkusi varmasti pakatut?

Pääsiäisenä kaivataan lisää verta

Aamumetrossa jouduin hieromaan silmiä pariinkin otteeseen. Sillä näin uutisotsikon kertovan että "pääsiäisenä kaivataan lisää verta". Uutisen sisältö toki selitti otsikon ; Pääsiäinen on kova haaste sairaaloille. Piinaviikot ovat kuvaava termi muillekin kuin Jeesusaiheelle. Verta kaivataan yleisesti ottaen enemmän juhlien aikaan eikä pääsiäinen ole poikkeus.

Pääsiäinen onkin kristillisistä juhlista juuri se, jonka kohdalla tämänlainen tematiikka on oleellisimmillaan. Joulu ei ole teologisesti yhtä merkittävä, koska kristinuskon pelastuskäsitys nojaa nimenomaan pääsiäisen tapahtumiin. Syntymä ei ole tässä mielessä läheskään yhtä oleellinen. Sen sävy on kuitenkin pehmeämpi ja siksi on ymmärrettävää että tämänlaisien herttaisten ja mukavien asioiden ympärille rakennetaan juhla.

Pääsiäisen tarinasta taas huomaa sen, etä pääsiäisenä kaivataan lisää verta.

Pääsiäisen tarinaa ja Jeesusta onkin usein lähestytty kärsimyksen kautta. Tässä usein korostuu altruistinen uhrautuvaisuus. Eli hän otti vastaan väkivaltaa ja tämän kestäminen on lahja ihmiskunnalle. Tämänlaisen tarinan kautta voidaan rakentaa synnintuntoa ja syyllisyyttä kristityille ; Esimerkiksi itse muistan kuinka ala-asteenopettajani Heli Alaja toisti usein sitä, miten Jeesuksen risti ja ruoskimiset pitivät sisällään synnin. Tällöin ristin paino oli konkreettisia myöhemmin tapahtuvia pahoja tekoja. Tämä on hyvin voimakas konkretisointi joka lähentää tilanteeseen. Muutoin roomalaisten syyllisyys korostuisi, mutta tämänlaiset teemat liittävät oman itsen ja katumuksen asiaan.

Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä myös siitä konseptista että Jeesuksen identiteetti oli kärsivä Jeesus. Tämä korostaa sitä että "Raamatun" mukaan Jeesus ymmärsi ja tiesi ennalta messiaanisen tehtävänsä. Tällöin hän tekee joko tietoisesti pelkän "suicide by cop" -tyylisen ratkaisun. Tai hän on peräti masokisti. Tämä nostaa kärsimysnäytelmän lisäksi uusia sävyjä jotka ovat erittäin oleellisia esimerkiksi itsemurhakeskustelussa;

Itsemurhaaja.

Raamattuhan sanoo yllättävän vähän itsemurhasta ; Pääosa suoraan Raamattuun käyvistä itsemurhakeskusteluista taipuvat yleensä siihen onko se rike kuudetta sääntöä "Älä tapa" kohtaan.

Tämä on ymmärrettävää, koska Raamatun monet kohdat näyttävät minun mieleeni varsin tutuilta. Esimerkiksi "Job 7:16" sanoo suorasukaisesti "Olen saanut tarpeekseni! Enhän kuitenkaan elä ikuisesti. Päästä jo irti! Minun elämäni on häipyvä henkäys." Tämä on selvä kuolemantoive, joskaan ei itsemurha. Kuolemantoiveita esittää esimerkiksi Jeremia joka esittää (Jeremia 20:14-18) että "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!" Käyköön sille miehelle, niin kuin kävi kaupungeille, jotka Herra armotta kukisti! Kuulkoon hän valitushuudon aamulla, hälytyksen keskellä päivää, kun ei surmannut minua kohtuun! Äitini olisi saanut olla minun hautani ja pysyä raskaana koko loppuikänsä! Miksi minun pitikään tulla äidinkohdusta näkemään pelkkää vaivaa ja tuskaa! Koko elämäni kuluu häpeässä." joka on sekin kuolemantoive, jota värittää itselleni erittäin rakas ajatus jossa toivotaan sitä että ei olisi koskaan syntynytkään.

Sen sijaan se tunnettu ajatus jonka mukaan itsemurhaaja joutuu Helvettiin tai kadotukseen puuttuu. Tätä kautta Raamattu jättääkin aiheen itse asiassa yllättävänkin auki. Tämä on erikoista, sillä tätä aihetta kuitenkin käsitellään kristillisyyden tiimoilla melko paljon ; Aihe on tietysti ajankohtainen nykymaailmassakin. Jostain syystä itsemurhavastaisuus nähdään ilmiselvästi kristilliseksi asenteeksi, vaikka aivan suoraa kantaa tämänlaisiin ei voida saadakaan. ~ Kenties Jeesus onkin tässä kohden itsemurhaajien paras ystävä, mutta ei suinkaan "Raamatun" ainut hengellinen tukihahmo ja samastumiskohta. Jeesus näyttää ainakin että altruistinen toisten puolesta kuoleminen, vaikka olisi tietoinen että se johtaa varmaan omaan kuolemaan, on hyväksyttävä.

Masokisti

Ajatukset joissa Jeesuksen masokistisuus korostuu nojaavat siihen että hän on Kärsivä Palvelija. On toki mahdollista että tämä nousi esiin vasta Jeesuksen uran loppupuolella (ellei ole peräti ad hoc selitys joka kyhättiin Jeesuksen kuoleman jälkeen). Voidaankin siksi ajatella että vanhakantainen juutalainen soturikuningas olisi ollut alunperäinen tavoite tai mielikuva. Tällöin itsetuhoisuus ja masokistisuus eivät sopisi kuvaan juuri ollenkaan. (Jos haluaisi liittää negatiivisia mielikuvia olisi napattava sadismin puolelta.)
1: On itse asiassa jopa esitetty että Jeesuksen tekstiin tulevat viittaukset omasta lopustaan ovat aina painottuneet Jeesuksen uran loppupuolelle, jolloin on varmasti ollut merkkejä ilmassa siitä, että tappio olisi hyvinkin mahdollinen. Tällöin Jeesus olisi riskien alla kyennyt "ennustamaan" tappioita ja vaikeuksia ja saanut kärsimyksen ja tappionkin käännettyä retoriseksi voitoksi. Tällöin masokistiselle Jeesukselle ei löydy juurikaan tilaa.

On kuitenkin - ja nimenomaan sen "oikeaoppisen uskonnon valossa" - aivan perusteltua ajatella että Jeesus on tiennyt tämän roolin jo aivan lapsesta asti. Tällöin Jeesuksen itseidentifikaatio on johtanut itsetuhoisuuteen ja kärsimyshakuisuuteen. Tämänlaiseen rooliin suostuminen vaatii sitä että "inhimillinen osa" Jeesuksesta olisi jossain määrin masokistinen. Tai vähintään masokistimielinen.

Katsojan sadismi

Pääsiäisen omituisin puoli on kuitenkin siinä että Jeesustarinoissa riittää usein "gorea yli tarpeen". Esimerkiksi "Passion of Christ" elokuva on erittäin brutaali. Tämä voidaan nähdä synnintunnonmaksimoimisteemana (kuten aiemmin esitinkin) ; Silloin kauheus ikään kuin herättää ja herkistää omalle pienelle roolille tässä kaikessa. (Voidaan tietysti myös puhua katsojan suorasta halusta mässäillä väkivallalla jolloin tämänlaiset ovat vain tekosyy.)

Nietzschen silmissä sadismi olikin olennaista, koska se oli kristityn hauskoista asioista kieltäytymisestä syntyvää kaunaisuutta, ressentimenttiä, joka sitten purkautuu tämänlaisen degeneroituneen ja destruktiviisen kuvaston kautta. Jeesus, kieltäymykseen komentaja, on tällöin kohde tuntemuksille joita kieltäymys rakentaa.

Mielestäni mielenkiintoisin selitys tälle on kuitenkin se, että väkivalta ja brutaalius korostavat sitä että Jeesus kuoli oikeasti. Mitä brutaalimpi kuvasto, sitä vahvemmin syntyy kuva jossa kuolema on varma ja lopullinen. Tämä korostaa kontrastia pääsiäissunnuntaihin.

---

Kirjoittaja suosittelee että menette SPR:än pisteeseen, kääritte hihanne ja ojennatte auttavan kätenne ja sanotte vaikka "Tämä on minun vereni, teidän edessänne vuodatettu." On periaatteessa mahdollista että Jeesus ei pääsiäisenä pelastanut ketään. Mutta sinulla onkin tässä vain mahdollisuus pistää paremmaksi.

Defilemented.

Ala -asteella opettajani Heli Alaja oli hurskas kristitty. Hän kertoi mielellään tarinoita, joiden koki olevan vakuuttavia ja kristittynä pitäviä. Eräs niistä käsitteli Pontius Pilatusta. Pilatus oli kuulemma saanut rangaistuksen sillä että hän oli vanhana sairastunut ja kuollut tähän. Jo tuolloin, ala -asteaikoina jolloin olin ensi sijassa hömelö, ihmettelin että eikö tälläinen samanlainen rangaistus osu meidän kaikkien kohdalle - paitsi jos satumme kuolemaan nuorena joka sekin tuntuu kiroukselta.

Tämänlaiset tarinat ovat kuitenkin tärkeitä. Robert Ellwoodin "Tales of Darkness: The Mythology of Evil" käsittelee eri kulttuurien myyttejä pahuuden synnystä. Koska maailmassa kaikki ei mene nappiin, on tätä epäonnistumistakin jotenkin järkeistettävä. Ellwoodin mukaan pahuuteen liittyy aina defilement, pilaantuminen. Pahuus kontaminoi jollakin tavalla : rikokset, synninteot ja muu epäpuhtaus tarttuu, pahuuden mukana ihminen tai joskus joka ympäristö saastuvat. Tästä seuraa kirous, pahat teot kostautuvat. Ellwoodin mukaan tällä ylläpidetään yhteishenkeä, estetään lipsumiset ja erottaudutaan muista. Myytti siis lisää sisäpiirin kaveruutta ja samalla lisää vihaa muita ja erilaisia kohtaan.

Vastaava ajatus löytyy Girardilta, jolle uskonnoissa tabujen rikkomista seuraa kirous.

Alajan tarina kertoo siitä että tälläiset myytit ovat osana kristinuskoakin. Monestihan kristinuskoon liitetään ensi sijassa positiivisia asioita, kuten rakkautta ja pelastusta. Mutta vähintään toinen mokoma, se liturgioissa unohdettu mutta käytännön elämän myyteissä voimakkaasti toimiva, puoli liittyy kostoon ja kiroukseen.

Viime aikoina tämä kirousaihe on vellonut vahvasti. Syynä on maineikkaan aktiivi -ateistin, Christopher Hitchensin, syöpä. Juuri tämä syöpätyyppi on ollut Hitchensin suvussa : Hänen isänsä itse asiassa sairasti sellaista. Asiaa ei auta se, että Hitchens on ollut ahkera tupakoija. Esimerkiksi George Berkin näkee syövän takana Jumalan halun kiinnittää Hitchensin huomion jotta tämä voisi tehdä parannuksen. Osa on ollut astetta aggressiivisempia. Ed Brayton näyttää uskovaisen reagoinnin jossa uskovainen näkee syövän suorana rangaistuksena ja kostona "Atheists like to ignore FACTS. They like to act like everything is a "coincidence". Really? It's just a "coincidence" [that] out of any part of his body, Christopher Hitchens got cancer in the one part of his body he used for blasphemy? Yea, keep believing that Atheists. He's going to writhe in agony and pain and wither away to nothing and then die a horrible agonizing death, and THEN comes the real fun, when he's sent to HELLFIRE forever to be tortured and set afire." Sanavalinnat kertovat miten uskovainen riemuitsee tästä oikeudenmukaisuudesta. Hitchens toki vastaa tähän tekstiin muistuttaen että Jumala tuntuu antavan aina niitä todennäköisiä kostoja. Jumala ei sen sijaan ammu salamalla päähän tai muuta epätodennäköistä.

Toki uskovaiset liittävät näitä tarinoita itseensäkin. Esimerkiksi Phillip Johnson sai vanhalla iällä, vuonna 2001, aivohalvauksen. Hän lopetti aktiivisen Intelligent Designin puolestapuhumisen tämän vuoksi. Johnson itse näki tämän muistutukseksi hänen ylpeydestään. Hän oli unohtanut perheensä ja uskonnollisen hartauselämän kun oli miettinyt miten voisi ovelasti päihittää evoluutikot. Ja sai tässä prosessissa "kasvanutta egoa". Denver Seminaryssä on artikkeli aiheesta, ja se sanoo asian kauniisti: "The stroke made him realize that much of his "fun" in intelligent design argument and ID leadership had not been about anything more than his personal pride, the pleasure of the battle and the devastating rhetorical moves he was able to make in besting his opponents. With the help of his church and his wife Kathie, Johnson realized that the stroke he suffered was a gift from God. Jesus was calling him to a closer walk by shaking the false foundation he had built upon his own intellect and cleverness. His stroke put the permanence of his dependably superior intellectual gifts in jeopardy."

Tarinat kostosta ovat siksi mukana myös kristittyjen elämässä. Tosin olen melko varma että esimerkiksi suomalaisen evankelistan, Keijo Ahorinnan, aivohalvaus ja aivovamma, jonka jälkeen elämisestä hän kertoo eläväisesti kirjassa "Vihan evankeliumi", saa osakseen sympaattisempaa keskustelua, jota ei nähdä kostona vääräoppisuudesta. Eikä vihjeenä huonosta teologianteosta tai sävyltään perustelemattoman mutta sitäkin vihjailevamman sosiaalipornon kirjoittamisesta. Jos hän olisi ateisti, joka olisi tehnyt jotain samantapaista kerrottaisiin että takana olisi kosto jostain tämänlaisesta.

Tieteellisesti perusteltujahan kiroustarinat eivät ole. Jotta kosto olisi uskottavaa, ateistien pitäisi sairastua paljon useammin kuin uskovaisten. Kuitenkin uskovaisetkin sairastuvat. Itse asiassa kirouksessa näyttää olevan sama vika kuin Pilatuksen kostotarinassa. Kirous sopii tuskaan, mutta tuska sopii jokaiseen elämään. Tarina on yksinkertaisesti helvetin epäperusteltu, ja se tuntuu vakuuttavalta vain taikauskoisen ajattelun kautta, jossa pitäisi selittää "miksi juuri tämä tietty henkilö voitti lotossa", vaikka se että joku voittaa lotossa on tilastollisuutta ja selittyy juurikin sillä "sattumalla".

---

Kuva on sisareni Julia Hämäläisen tekemä.

Joulun pohjimmainen merkitys.

Deligentia -blogissa joulun uudelleennimeämistä pidetään passiivis -aggressiivisena. "Happy Holidays" on vain kohteliaasti peitettyä aggressiivisuutta, jolla korostetaan sitä että henkilö ei ole kristitty. Hän korostaa että joulu ei ole kristillinen juhla, joten tämä korostaminen ei ole järkevää.

Blogissa on esitetty kaksi tärkeää argumenttia tukemaan tätä kantaa:
1: Joulua vietetään muuallakin kuin kristityissä maissa. Ja että tämä tarkoittaa sitä että ne joista joulu olisi pakkokristillinen on siksi vain sen faktan ohittamista että muutkin viettävät sitä. "there is the mistaken assumption that Christmas is only a religious holiday; the fact that non-Christianscelebate it can safely be ignored."
2: Toinen korostus on se, että joulu ei ole teologisesti merkittävä juhla. Tässä ideana on se, että Jeesuksen syntymä ei ollut kovin merkittävä asia. Teologisesti kiinnostavampia on hänen opetuksensa, sekä ennen kaikkea kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Tätä kautta pääsiäinen on tärkeä sanomallinen juhla. Joulu taas ei. Hän muistuttaa meitä myös Jehovan Todistajista, jotka eivät vietä joulua koska se ei ole kristillinen juhla. Hänestä olisi kategoriavirhe väittää että nämä olisivat samanarvoisia.

Mielestäni tämä argumenttisetti on sinällään kiinnostava, koska se on uusi. Yleensä ihmiset puhuvat provenienssista, alkuperästä ja historiasta, eli joulun "alkuperäisestä merkityksestä". Se on tietysti pakanallinen, mutta kuten ehkä joku voi muistaa, pidän juhlaperinteitä ensi sijassa muuttuvina sosiaalisina tilanteinta, joissa kirjaimellinen tulkinta korvautuu yleisillä käsityksillä.

Tässä näkökulmassa yllä oleva argumentti muuttaa täysin luonnettaan. Joulu nimittäin on selvästi kristillistetty ja siihen on sidottu kristillistä symboliikkaa. Sen teologinen merkitys ei tietysti ole pääsiäiseen verrattavissa, mutta ihmiset eivät liitä juhliin merkityksiä pelkkä teologia mielessään. Lisäksi olisi kategoriavirhe väittää että jos vaikka juhla A on pienempi kuin juhla B, se tarkoittaisi että B ei olisi juhla. Vappu ja ystävänpäivä ovat eri suuruisia juhlia, molemmat pienempiä juhlia kuin Joulu. Ne molemmat ovat tietysti juhlia. (Itselleni vappu on vuoden törkein juhla.)

Ja uskovat tekevät paljon vaivaa saadakseen tätä symboliikkaa siihen.
1: Deligentiassa tätä vastaan puolustaudutaan sillä että kaupallisuutta vastustavat monet erilaiset tahot. Tämä on siitä mielenkiintoinen argumentti, että se ei poista intentionaalisia toimijoita. Se, että samoja hyvinvointiasioita ajaa vaikkapa kommunisti ja joku oikeistolainen, ei tarkoita sitä että asian takana ei olisi poliittista agendaa. Se, että asiassa ei ole vain yhden ideologian tavoitteita, vaan moni ideologia ajaa sitä, ei tarkoita että ideologiaa ei olisi. Jos islamilainen haluaa oluen pois kaupoista yhdessä kristillisen raittiusliikkeen naisen kanssa, ja heitä tukisi entinen alkoholisti ja nykyinen liikunta-elämäntapaihminen olisi siinä mukana erilaisia motiiveja. Mutta se ei poista motiiveja.
___1.1: Joulun kohdalla systeemiä vastustetaan koko lailla kahdesta syystä. (1) Sen nähdään kätkevän kristillisen sanoman ja (2) koska se on kaupallisuutta jota yleisesti vastustetaan. Kummallakin on arvo ja on selvää että molemmat vaikuttavat. Ne, jotka vihaavat imperialismia, kaupallisuutta ja muuta vastaavaa dissaavat joulua koska siinä mennään kauppaan.

Toiset taas eivät pidä siitä että Jeesuslapsi kätketään lahjavuoren alle. Itse asiassa fundamentalistis -kristillinen maailma on paikoin kokenut tämän pelottavana, että eräät tahot ovat korvanneet joulupukin kristuslapsella. Vähemmän hauskoja, mutta ehkä laadultaan yleistettävämpiä selityksiä on tietysti olemassa. Itsekin muistan, kuinka koulussa kristitty opettajani Heli Alaja oli iloinen, kun ainoana piirsin Jeesuslapsen. Muilla oli joulupukkeja, lahjoja ja muita vastaavia asioita. Hän kertoi luokalle että olin ainoana ymmärtänyt joulun todellisen, perimmäisen sanoman. Sillä hetkellä olin ylpeä. Nyt vähemmän.

Joulun kristillinen symboliikka ihmisille on selvä. Tämän vuoksi on kehitetty se sanontakin, jossa mainitaan miten joku on kristitty vain jouluna ja pääsiäisenä, koska muulloin sillä ei ole mitään väliä. Syynä ei ole teologia, vaan se, että joululla on kulttuurissamme vahva kristillinen leima. Se yhdistetään kristinuskoon, ei esimerkiksi hindulaisuuteen. Jos pistetään kadulla galluppi jossa kysytään onko joulu pohjimmiltaan kristillinen, hindujen tai ateistinen juhla, on selvää että ihmiset sanovat että se on kristillinen.

USA:ssa ja muuallakin sen nimi on "CHRISTmas". On selvää että nimi on tietyssä määrin enne. Siinä itsessään on symboli. Joulu on nimeämällä korvamerkitty kristilliseksi. Ateistit ovat vastustaneet kristillisyyttä muutenkin melko ahkerasti, mutta se että he kutsuvat joulua "juhlaksi" on koettu hyökkäyksenä. Esimerkiksi O'Reilly esitti että ateistit kahdehtivat ja vihaavat joulua. Nimen vaihtamisstrategia on siis koettu hyökkäyksenä. Deligentiakin viittasi tähän muistuttamalla että joulu on juhlista yksi suurimmista. Toisaalta tiedetään että joskus kun jokin asia on riittävän suuri, riittää että sitä kutsutaan perusnimellä. Ja tätä voidaan tehdä juuri sen takia että muut ovat niin paljon pienempiä. Esimerkiksi jos jokin on "Juhla" se ei tarkoita että se olisi pieni. Se voi olla niin keskeinen että muuta ei tarvita.

Sekä ateistien tekemä nimenvaihdos että siihen kohdistunut erityisen voimakas aggressiivinen reagointi kertovat molemmat siitä että kristinusko on voimakkaasti yhteiskunnassamme symbolisella tasolla vaikuttava voima. Muutenhan ateistit eivät jaksaisi muuttaa nimeä. Vain sellaista jolla on merkitystä viitsitään sensuroida. Tämä ei tarkoita sitä että Joulua olisi ikuisesti sidottu kristityille. Onhan joululla ennenkin ollut erilaisia merkityksiä ja niistä on luovuttu ja nyt merkitys on eri. Samalle symbolille on annettu uusi merkitys, mikä ei sinällään ole mikään uusi, ainutlaatuinen tai ihmeellinen asia.

Sitä voidaan pitää myös todisteena siitä että ideologinen päsmäröinti pätee yhteiskunnassamme. Sensurointiin voidaan nähdä syytä, koska kristityt yrittävät omia itselleen juhlan, kieltää sen muilta. En siis väitä että eikristillistä joulua ei voisi viettää.

Minä ajattelin viettää ehdottoman eikristillisen mutta myös ehdottoman eiateistisen joulun kotona. Ajattelin katsoa peiliin. Tästä pitää huolen uunituore "House", jossa on kyyninen jalkakipuinen elämään perusnegatiivisesti suhtautuva äijä, jolla on viisto ja ilkeä huumorintaju. Ajattelin että siinä on hyvää jouluperinnettä.

Love and be hated.

"Väkivalta lopettaa vittuilun".

Minut on kasvatettu erittäin väkivaltaa vastustavissa oloissa. Esimerkiksi lapsuudessani monet televisio -ohjelmat olivat kiellettyjä. Esimerkiksi turtlesit olivat liian tuhtia tavaraa 9-10 vuotiaalle. (Toisin kuin perheväkivalta, what the irony.) Olen myös melkoisen väkivallaton olento. Kun olin vartijana, olin kuuluisa "voimankäytön alikäyttäjä". Pomo sanoi suoraan, että jos joku väittäisi että minä olisin käyttänyt liikaa voimaa, hän ei uskoisi. Työkaverit taas vinoilivat maskotiksi, koska yritin puhua ihmisiä sekaisin ja pihalle vielä siinä vaiheessa kun olisi jo pitänyt näyttää pamppua.

Kuitenkin olen niitä ihmisiä, jotka todellakin tietävät että väkivalta on ratkaisu. Monesti tämä kielletään ja sanotaan että se ei toimi. Tosiasiat puhuvat kuitenkin muuta. Kyllä, aiheena on kiusaaminen. Koulukiusaaminen.

Koin sitä aika monen vuoden ajan. Takana oli:
1: Pari perustyyppiä. Tiedän heidän nimensä. En laita niitä tähän.
2: Heitä ympäröi sitten satunnaisia muitakin henkilöitä. Osa näistä liehittelijöistä on pyytänyt anteeksi opettajien takahuonejutteluissa, osa on jopa ilman opettajalle ilmoittamisia tullut kotiovelle pyytämään anteeksi eivätkä ole toistaneet tekojaan. Heitä ei hirveästi voi syyttää. Tai ainakaan minulla ei ole heille "raskaita tunteita".
3: Kolmas mainittava ryhmä ovat sitten katsojat, jotka eivät ole tehneet mitään. Heihin kuului enemmistö ihmisistä. Olen saanut kuulla anteeksipyyntöjä. Eräs kertoi kuinka pahalta hänestä tuntui katsoa tapahtumia. Itse luokittelen tälläiset ihmiset sääliöiksi (Eettisesti yhdistetty säälittävä+ääliö. ) En jaksa osoittaa, suoda tai edes tuntea heitä kohtaan mitään säälinsekaista sympatiaa, koska luulen että piirin sisällä oli hieman erilaiset olot. Heillä oli valta toimia ja heillä oli jopa määräenemmistö takanaan. Laskekaa siitä. Koen heitä kohtaan ainoastaan misantrooppisen periaatteen mukaista myötähäpeää. Normaalistihan myötähäpeässä jotenkin asetutaan toisen asemaan ja hävetään tämän surkeaa epäonnistumista. Tässä versiossa mennään vielä pidemmälle, ja koetaan häpeää lähinnä siitä että ylipäätään edustetaan samaa lajia. Asetan itseni heidän yläpuolelleen, mutta lainatakseni don Rosaan "Roope Ankan elämä ja teot" -sarjakuvaa, kun Steele huomaa Roopen olevan hyvä. Hän kehuu Roopea Dawsonin parhaimmistoon kuuluvaksi. Roope sanoo siihen "Ja se ei ole kovin paljoa se."

Olennaista oli kuitenkin se, että koulujen saarnaustilanteet ovat erityisiä. Itselläni oli luokanvalvojana Heli Alaja. Hänen miehensä oli tehnyt uskonnollista koulukirjasarjaa ja hän oli harras kristitty. Taatusti hänen tavoitteenaan oli luoda kaikille mahdollisimman mukavat oltavat. En voi kuvitella, miltä tuntuu opettajasta tulla kouluun, jossa hän on tekemisissä nuorten kanssa jotka selittävät miten vihaavat koulua. Mahtaa tuntua pahalta. Ainakin hänestä taatusti tuntui, sillä hän joutui niitä minunkin asioitani setvimään. Minullakin oli tuolloin kristilliset arvot ja vakaumus, joten enimmäkseen kääntelin toista poskea. Takahuonekeskusteluissa sitten opettajat -toki muutkin, itse asiassa tämä jatkui myös yläasteella, jossa oli toinen koulu- kyselevät syitä. Jotekin se meni aina siihen että "mitä sinä Tuomo teet kun ne sinua aina kiusaavat." No, olin ulkopuolinen. En osannut niitä turtleseja, enkä muutenkaan ollut "kuvioissa". Minulla oli "pottahiukset", eli outo kampaus. Etuhampaani olivat isot. Lisäksi olin jo nuorempana kiinnostuksen kohteiltani erikoinen, "assiin vivahtava". Olin tunneherkkä jo ennen alkua, ja tilanne vain korjasi sitä. En pistänyt vastaan. Ja mikä parasta: En ollut vammainen tai joku muu vastaava, jonka lyömisestä tulee häpeää. Enkä tietenkään lyönyt vastaan, joten olin helppo ja varma nakki ilman riskejä. Ylipäätään, jos ajattelemme että lapset ovat viattomia, niin sanon että "in my ass". Lapset ovat tunnettuja siitä että eivät "leiki sun kanssa" tai "kutsu sua synttäreille" koska on erilainen tai muuta. Lapsien erityinen piirre on se, että he ovat suoraan ja rehellisesti turmeltuneita, siinä missä aikuisemmat kätkevät turmeltuneisuuden etiketin ja kohteliaiden tapojen taakse, koska niin tulee olla tai tulee oikeudenistunnoissa vaikeuksia.

Näin siis aluksi. Tyypit aika usein lopetti ensimmäiseen saarnaan. Sitten oli niitä tyyppejä, joihin ei keskustelu tehonnut. Heiltä sain sitten seuraavalla välitunnilla pahemmin turpaan. Tai sitten minut laitettiin oven ja seinän väliin "säilöön". Tai soralaatikkoon. Lammikot oli kaatamista varten. Paalut pihalla taas oli sitä varten että siihen saa sidottua hupparin naruista kiinni, jolloin sokkoa on kiva heitellä pikkukivillä. (Tässä yhteydessä olen muuten potkaissut opettajaa, joka tuli availemaan naruja.) En edes ole laskenut monta kertaa minua on lyöty. Seurauksena oli tietenkin se, että en ilmoittanut opettajalle ja päin vastoin - jopa salasin tekoja. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että "kristilliset arvot" olivat keskustelussa mukana. Eli toisin sanoen, ihan suoraan odotettiin että minä vain annan anteeksi. Opettajan auktoriteetti ja odotukset vaikuttivat paljon. Toisin sanoen, kiinni jäädessäänkin kävi niin että henkilö ei käytännössä saanut vakavaa sanktiota. Pahin mikä heitä voi odottaa on se, että minä taas nöyrryn heidän edessään ja he kävelevät ulos ilman seuraamuksia. Miksi ilmoitella, kun siitä saa vain vaikeuksia eikä kuitenkaan voi saavuttaa mitään? Tilanne kevenikin niin paljon että siitä on tarkkaavaisen opettajan lausunto "jotain pientä on, sellaista ihan normaalia poikien touhua." Pelkästä Raamattuun tuijottamisesta ei ollut kyse, opin vain taitavaksi kätkemään. Kun molemmat osapuolet haluavat kätkeä, tilanne muuttuu näkymättömäksi. Tilanteen hallinta sujui "kauhun tasapainolla", jossa yritin että he eivät onnistuisi "outsmarttaamaan" minua pulaan. Tähän liittyi erikoisia koulumatkajärjestelyjä.

Kotona jutuista ei voinut puhua, koska siellä oli muita vaikeuksia. Ja ne tilanteet, joissa asioita on tullut ilmi, olivat johtaneet selitykseen siitä, miten kiusaajilla varmaan on onneton elämä. (En kokenut mitään ylemmyyden tuntoa tai edes tilanteen eroa tässä kohden to be honest.) Lisäksi juuri tämä oli se selitys, jota en halunnut kuulla. Sen sijaan ajattelin että syyn täytyy olla minussa itsessäni, silloinhan voisin kenties tehdä asialle jotain. Selitys kotioloista oli varmasti realistinen (Tiedän "isoimman jehun" vanhempien käyneen yläasteella opettajalta anomassa armoa pojalleen koska tällä oli niin paljon vaikeuksia. Tämä tosin liittyi koulumenestykseen. Sen kohdalla ei onneksi itselläni ollut hirveästi vaikeuksia.) Lisäksi niistä tietyisti voivoteltiij - laajalle - tuttavapiirille, enkä totta puhuen kaivannut yhtään sääliä. Ne eivät muuttaneet tilannetta, ainoastaan muistuttivat siitä ja korostivat kuinka asiat voisivat ja niiden pitäisi olla toisin. Mainita voisi myös tilanteen, jossa asia tuli kotona julki - koska siitä jäi jälkiä, joita olisi ollut vaikea selittää pois. Syynä oli se, että henkilö ajoi ohi polkupyörällä ja yritti potkaista, ja minä menin torjumaan tätä ja sitten minua tietysti lyötiin. Sain kommenttia siitä kuinka "et olisi torjunut". Itsensä puolustaminen oli väärin. Toki neuvot joita joskus sain "vedä niitä turpaan" oli vielä naurettavampi: 1vs.monta ei ole edelleenkään sellainen tilanne, jonka voittotodennäköisyyksiä laskisin kovin ylös. Etenkään, kun tuolloin en osannut tapella. (Nykyään taas osaan tapella raa-asti. Ylpeä tästä) Joskus kotoa lähti isukki sovittelemaan koteihin. Idea oli ehkä hyvä, mutta ei toiminut kuin niiden kohdalla jotka oli muutenkin hoidettavissa.

Sorruin myös tunnettuun ja klassiseen klovnistrategiaan, joka tarkoittaa sitä että muutuin näkyväksi pelleksi, jonka panssarin läpi jutut ei näennäisesti vaikuttaneet. Yläasteella tilanne jatkui. Kun siirryin lukion puolelle, he eivät seuranneet mukaan. Vain yksi meni lukioon ja hän potki aluksi seinää pääni vierestä. Mutta ilman kavereita tämä tyrehtyi yhteen opettajan tekemään vakavahenkiseen puhutteluun: Henkilö oli tarpeeksi vanha, jotta siitä saisi oikeuteen jutun jos sen sattuisi joskus vaikka todisteet. (Silloi ei ollut kuin minun sana vastaan, mikä ei olisi riittänyt.) Koulun ulkopuolella tilanne oli kuitenkin sama, joskin paljon satunnaisempi. Kun he sitten erään kerran tulin kaupasta ja he tiesivät minulla olevan rahoja, halusivat niitä tietysti, että "Ihan vapaaehtoisesti" antaisin. Heitä oli viisi. He olivat polkupyörillä. En olisi päässyt karkuun. Löin sitten niitä kaikkia turpaan siitä paikasta. Yllätysetu - olin tunnettu "toisen posken kääntäjä" ja se että heillä oli polkupyörät haarojen välissä, mikä haittasi liikuntoa, oli syy siihen että tässä onnistuin.

Siihen se sitten loppui. Sain toki kuulla pakoon menevien henkilöiden "psykopaatti" -nimityksiä muutaman kerran. Mutta kun aina nähdessäni jonkun tai ryhmän heistä siirryin kävelemään uhkaavasti kohti, nekin loppuivat. Uskovainen kaverini sanoi että vielä minua tekoni kaduttaa. Ja hän oli oikeassa. Myöhemin teko alkoi kaduttamaan. Tosin kadutus oli siihen suuntaan, että he eivät saaneet riittävän kovaa rangaistusta. Nythän annoin heille vain takaisin "yhden päivän elämästäni". En suinkaan kokenut tasanneeni tilejä - saati että olisin saanut korkoja makseltua. Kenellekään ei tullut edes pysyvää ruumiinvammaa. No, eipä tullut mitään pakkoa muuttaa tilannetta, joten niin olkoot.

Kauhajoella ja Jokelassakin ampujat olivat olleet koulukiusattuja. (Mikä ei ole selitys - ainakaan kristityistä ystävistämme - toisin kuin heavy -metal, ateismi ja evoluutioteorian kannattaminen.) Minusta ei kuitenkaan tullut ampujaa. Sen sijaan roolipelit pelastivat elämäni, tai sen osan joka siitä oli kristillisen vakaumuksen ja sen haitallisten lieveilmiöiden lähdettyä oli jäänyt jäljelle.

Kokonaisuutena koulukiusaamiseni kasvatti luonnettani ja ymmärsin että on syytä olla "Housempi kuin House". Ei ole ystävyyttä ilman ehtoja. Eikä kristillistä rakkautta ilman "paitsi evouskovat jotka tappavat" -ehtoja ja loukkaavia lisämääreitä. (Jotka eivät ainakaan minua aja kohti Jeesuksen Totuutta, vaan pois päin. He siis ihan vakavasti luulevat saavansa sieluni pelastettua herjaamalla?) Ihmiset eivät tee hyviä asioita muuta kuin itsekkäistä syistä. Sinun on autettava itseäsi, koska jos et sitä tee, ei sitä tee kukaan muukaan. Mitään taika -apua on turha odottaa. Minusta tuli Roope Ankan tapaan "ovelaakin ovelampi ja kovaakin kovempi." En toisaalta myöskään voi jättää kadulla pulassa olevia vaikeuksiin (etiikalla ei ole tilanteen kanssa mitään tekemistä, eikä terveellä järjellä), vaan olen aika usein mennyt tyynnyttelemään riitoja ja katsomaan tarvitseeko se oksennukseensa sammunut spurgu apua. Olen samalla huomannut sellaisen jännittävän ilmiön, että suurin osa ihmisistä vain kävelee ohi, paitsi jos joku on jo tekemässä jotain, jolloin ympärille kehittyy sellainen pelastushenkilökunnan paikalle pääsemistä haittaava kokoontuminen. Parin metrin päässä oleva kehä, joka katselee. Tärkein oppi on kuitenkin se, että on ihmisiä, jotka oppivat keskustelusta. Sitten on sellaisia ihmisiä, jotka itse tajuavat. Sitten on niitä ihmisiä, jotka eivät opi keskustelusta ja heidän kanssaan on turha yrittääkään. Sitten on sääliöitä. He ovat niitä jotka muodostavat sen kehän. Ja he ovat se pahin porukka. Ja he olivat sitä koko matkan.

Ja kun ajattelen tätä, en tiedä olenko läpeensä paha ihminen, vai ihminen jolla on tavallista tarkempi moraalinen vaisto itsen ja muiden suhteen. En ole uskaltanut selvittää, joten noudatan itseäni pahaksi ja moraalittomaksi moittivia varoituksia, just in case.