Virtuaalinen seksikokemus

Teknologiasta tulee melko pelottavan hyvää. Tässä mielessä todellisuus alkaa  muistuttamaan fantasiaa. Ja fantasia todellisuutta. Tämä näkyy siinä miten "Demolition Man":issa on kuvattu virtuaaliseksiä joka on realistinen mutta jossa eritteiden vaihtamista pidetään inhana. Nykyään taas pornoakin on saatavissa 3D -laseille. On ties mitä Oculus Riftiä ja vastaavia jotka tukevat tehtyä pornografiaa.

On kuitenkin tavallaan kolme teesiä jotka kaikki voidaan nähdä "Demolition Man" -elokuvan virtuaaliseksikohtauksesta. Ja niitä voidaan pitää jopa jonkinlaisina "koulukuntina" aiheeseen.

Tässä kohden monesti nähdään että tämä on epäsosiaalista. Virtuaalinen on tässä kontekstissa koettu jotenkin sekä teknologisuutensa vuoksi epäinhimillisenä mutta samalla jonain ei-objektiivisena joka on kuitenkin jotenkin vain subjektiivista eikä siksi aitoa ja autenttista. Tässä usein korostetaan sitä että porno on kuitenkin jotenkin viileää ja kokemuksesta jäisi kuitenkin puuttumaan jotain yksilöllisellä tasolla.

Tässä näkökulmassa on joskus korostettu jopa sitä, että huippuvirtuaalinen pornografia voi vieraannuttaa meidät normaalista seksistä hyvinkin laajalti. Tällöin kylmyyden sijaan esiin nostetaan addiktiot. Victor Clinen tyyliin voidaan esittää että pornografia on itse asiassa hyvin addiktoivaa. Siinä ihmisen luonnollisia tarpeita manipuloidaan ja tuotetaan tuote joka on vetoava mutta vaarallinen.

Jos pornografia toteuttaa fantasioita, tästä voidaan tehdä mahdollisimman vetoavaa. Ja tässä prosessissa on mahdollista käyttää ylinormaaleita ärsykkeitä. Näin ollen stimulointia tehdään tavoilla jotka vetoavat syvästi ja jota normaali maailma ei mitenkään pysty tyydyttämään. ; Näkemys on sinänsä mahdollinen, että voidaan nähdä että osa prosessoidusta ruuasta ja makeisista ovat juuri sellaisia, että meidän tekee mieli syödä sitä enemmin kuin terveellisempää ja luonnollisempaa ruokaa.

Vastapooliksi tälle voisi huomauttaa kuitenkin sen, että virtuaalisuus voi tarkoittaa myös sosiaalistumista ja jakamista. Voitaisiin jopa nähdä että tenologia tarjoaa ihmiselle keinoja laajentaa omaa kehoaan ja mieltään. Internet -tyylisellä yhteydellä harrastettu jaettu virtuaaliseksitila voidaan nähdä Dawkinsin kuvaamana extended phenotypenä. Ihmiset ovat itse asiassa teknologistaneet seksiään jo hyvin kauan. Nykyään on olemassa pelejä ja vehkeitä. Jopa kondomi on teknologinen innovaatio. Vibraattorit vielä enemmän. Ja jopa masturbointiin käytetyt välineet ovat päätyneet monilla osaksi sosiaalisempaa seksiä. Jos ihmiset voivat luoda ja vaikuttaa virtuaalimaailmoihin, he voivat tuoda kokemukseen jotain sellaista jonka lähde he ovat ja jota maailmasta ei saataisi irti. Paitsi teknologian mahdollistamana.

Se pieni (fenomenologinen) ero.

Puolisollani ja minulla on hyvin erilainen muisti. Minun työmuistini on huono. Käsittämättömän huono. Turvaudun usein kirjoitettuun muistiin. Käyn kaupassa kauppalistojen kanssa. Pitkäaikaismuistini on parempi. Silti iso osa arjestani menee siihen että tiedän mistä löydän tarvitsemani tiedot, jotka sitten sisältävät kaiken sen mitä en voi muistaa. Joka on paljon. Puolisoni vaan ... muistaa asiat. Ilman apua.

Jossain mielessä filosofisesti meidän muistissamme ei ole mitään oleellista eroa. Voidaan ajatella että muistilaput ja kirjasto jonka on "laputtanut" erilaisilla väliin pykätyillä lappusilla ovat minulle laajennettua fenotyyppiä (extended phenotype). Mielen kohdalla tosin varmaan puhutaan ennemmin laajennetusta mielestä (extended mind). Molemmat ovat muistia. Yksilö on laajempi kuin voisi luulla. (Ja muistilappujen kohdalla jopa intersubjektiivinen. Kenties kirja on tässä mielessä kulttuurille ja älyllisyydelle jopa mieluisampaa muistia kuin aivoissa oleva.)

Tämä blogikin syntyy usein siten että tiedän mistä hakea ja tarkistaa. Käyn läpi omia lappusiani. Kuitenkin fenomenologisesti ero on suunnaton. Minusta tuntuu että "en muista", ja tämä harmittaa perfektionistista sielua ja loukkaa egoistista kaikkivoipaisuusharhaani.

Ja kenties tällä on yhteyksiä suurempiinkin asioihin. (Tosin on epäselvää voiko mikään, edes sinun äitisi, olla suurempaa kuin minun egoni.)

Kun modernia teknologiaa moititaan, korostetaan usein sitä että ihmisten muisti huononee. Tämä onkin varmasti totta. Ennen Raamatun ulkoa osanneita on arvostettu. Koraanin ulkoaopettelu on saavutus. Tietoa päntättiin koska sitä oli vaikeaa hakea. Se minimoi tietotyöhön vaaditun ajan ja vaivan. Internetissä hakeminen on helppoa. Sen sijaan tiedon takaisinlöytäminen ja sen laaduntarkistus on muuttunut tärkeämmäksi kuin asioiden ulkoamuistaminen.

Tässä mielessä kun puhutaan "rapistumisesta", vaikkapa Nicholas Carrin tapaan, voikin kysymys olla siitä että asiaa lähestytään väärästä näkökulmasta. Kenties ulkomuisti ei ole niin relevanttia sen kanssa olemmeko kykeneväisiä ties mihin älyllisiin suorituksiin.

Pieni ajatus ; Koneet ja me

Ihmiskunta ei ole selvinnyt ilman teknologista apua. Olemme muokanneet infrastruktuuria. Käytämme koneita jopa ruumiimme varaosina, olipa kyseessä dialyysikone, puujalka tai hienompi proteesi tai tulevaisuudessa mekaaniset elimet.

Näkisin että suhteemme koneisiin voidaan nähdä kolmella tavalla:
1: Koneet ovat laajennettuja itsejämme, jonkinlainen extended phenotype.
2: Koneet ovat jotain jolla korvaamme luonnon ja laitamme jotain muuta tilalle. Tai jolla muutamme luonnon. Näin ollen elämme teknologiassa.
3: Teknologia on itse asiassa jotain vierasta joka enemmänkin hallitsee meitä kuin me hallitsemme sitä.

Voimme käyttää jokaista noista katsantotavoista lähes kaikkeen teknologiaan. (Ja niihin liittyy helposti ajatus jonkinlaisesta valtasuhteesta. Ensimmäisessä ihminen hallitsee konetta ja itseään, viimeisessä ihminen on koneiden orja.) Mutta itse näen luontevaksi nähdä että erilaiset koneelliset kehonosat voidaan nähdä vahviten itsen laajentumana, infrastruktuuria koskeva rakennelma kerrostaloista liikennevaloihin on luontoa. Ja oikeastaan vasta tekoälyn kehittyminen tuo eteemme vastaan kolmannen teknologiasuhteen. (Siitä huolimatta että itse asiassa voimme ajatella että teknologia orjuuttaa meitä ties mihin nykymaailmassa.)

Jotkut kysymykset ovat sitten kuitenkin hyvin vaikeita. Mobiiliteknologia on tekoälyn kehittymisen ytimessä ja siitä voi tulla konkreettinen askel "teknologiasuhteen kolmanteen asteeseen". Toisaalta nykyään on vaikeaa nähdä onko se kehon jatke joka tarjoaa meille heuristisia ohjeita liikkuessamme ja toimii muutenkin muistimme jatkeena. Vai onko se vain jokin luonnollinen asia jota kannamme mukana.

Näkisin että lähinnä kannamme kännyköitämme. (Toisaalta minulla on vanha kännykkä jossa ei ole älypuhelinominaisuuksia, joten suhteeni siihen ei ole kovin immersiivinen.) Ja jakaisin luokittelun siten että jos kone tarkkailee meitä, olemme kolmannessa asteessa ja jos me tarkkailemme konetta olemme 2 tason konesuhteessa. Ja sitten kun meidän ei tarvitse tarkkailla sitä, se on jo osa itseämme. Ja tätä kautta kännykät olisivat vielä luontoa. (Joskin vain juuri ja juuri, sillä mobiiliteknologia kerää meistä yllättävän paljon tietoja.)

Teknologiaoptimismista teknodystopioihin

Olen katsellut "Star Trek : the Next Generation" -sarjaa. Siinä ajellaan varsin pömpöösissä hengessä ympäri universumia. Sarja on selvästi nykyaikaa viattomammilta ajoilta. Ajoilta jolloin ns. tekno-optimismia vielä esiintyi melko laajasti. Ajalta, jolloin Esko Valtaojan maailmankuva oli yleisempi. Eräässä mielessä sarjan monikulttuurinen ja suvaitsevainen asenne oli myös selitetty ja oikeutettu teknologialla ; Kun matkustetaan galaksien ääriin, rasismille ei ole tilaa. On ikään kuin pakko olla kosmopoliitti siihen liittyvillä arvoilla koska universumi on, paitsi suuri ja viimeinen korpimaa, niin myös tavallaan pieni kun kaikkialle voidaan matkustaa.

Itse olen tottunut post-apokalyptisempään scifiin. Siihen jossa maailma on joko yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen dystopia malliin "Mad Max" tai "Waterworld". Tai ne ovat jollain tavalla kälyisiä ja kurttuisia kuten "Fireflyn" avaruuswestern -maailma. Ja tämä näyttää olevan sitä joka miellyttää muitakin tässä ajassa eläviä. Esko Valtaoja on siis tavallaan vanhempi kuin mitä hänen partansa vihjaa. Hänen tietäjänpartansa kertoo hänen olevan peräisin jostain vanhoilta optimistisemmilta ajoilta. (En voi sanoa niitä aikoja vanhoiksi hyviksi ajoiksi, olen vieraillut niissä.) Mutta Esko Valtaoja onkin scifikirjojen kasvatti. Parta ja paperikirjat kuuluvat velhotietäjän työkalupakkiin.

Mutta nykyään tämänlaista ei hevin jaeta.

Tekno-optimismia pidetään jopa jonkinlaisena syntinä yllättävän usein. Mutta kenties on hyvä vaihtaa tarinankerronta uudempaan, teknologisesti edistyneempään, formaattiin. Nimittäin tietokonepeleihin. Niissä on melko usein scifiteemoja. Ja näihin läimitään myös melko usein jonkinlaisia vuosilukuja. Ja tässä kohden erikoista on se, että nämä vuosiluvut eivät ole aivan satunnaisia. Itse asiassa jos katsotaan pelejä jotka keskittyvät keskiajalle, tiedetään että niissä taistellaan miekoilla ja magialla. Tämä liittyy siihen että on jonkinlainen käsitys ja mielikuva keskiajasta johon tarina sovitetaan. Ja mikä erikoisinta, samanlainen skeemautuminen näyttää koskevan myös scifipelejä.

Tämä ei ole ilmiselvää, ei ole mitään syytä että tietyntyyppiset teemat klusteroituvat lähitulevaisuuteen ja toiset kauemmas, mutta juuri näin näyttää tapahtuvan. Olisi ymmärrettävää jos vaikka jokin suuri pelejä valmistava pelitalo sitoisi eri pelisarjojaan yhteen ja näin syntyisi jonkinlainen malli siitä mitä milloinkin tapahtuu. Mutta ei. Jopa aivan eri pelitalot laittavat tiettyyn vuosilukuun sidotut tarinat siten, että voidaan nähdä aikakausia. Ja niiden väliin laitetaan etupäässä tietyntyyppisiä scifimaailmoita. Pelaajien kesken asiaa onkin mietitty. Yllättävän usea on hämmästellyt miten tuntuu että jossain olisi jokin jonkun päättämä aikajana jota pelivalmistajat sitten noudattaisivat.

Teen tästä karkean jaottelun jota kommentoin niiden alle. Tästä saanee jokseenkin hyvin jäsentyvän kokonaiskuvan siitä miten tulevaisuus näyttää olevan säännönmukainen. (Ja samalla tietysti jos ei ole pelannut pelejä, tulee samalla alustettua se mistä ne kertovat. Ja näin taustatietoja ei tarvita.)
1: "Lähitulevaisuus : Supertaistelijarobotti" Jos katsotaan aivan lähitulevaisuuteen sijoittuvia pelejä, voidaan ottaa esimerkiksi "Megaman", jossa vuosi 2020 on merkityksellinen. Silloin pelimaailmassa luodaan ensimmäinen ihmisen veroinen tekoäly. Vuoteen 2027 sijoittuva "Deus Ex" taas esittelee maailman jossa ihmisiä täydennetään teknisillä varaosilla. "Shadowrun" (SuperNintendon peli) taas tapahtuu vuonna 2050. Ja siinä teknologistuneessa yhteiskunnassa ihmisillä on täydennettäviä teknologisia varaosia, ja pelissä hakkeroidutaan tietoisten tekoälyjen maailmaan ; Pelin loppuvastuskin on tietokoneen mieli joka hakkeroidaan. Samaa teemaa edustaa myös bioteknisesti boostattuja kapinallisia käsittelevä "Haze" joka tapahtuu 2030 -luvun tienoilla.
     1.1: Tarkemmassa syynissä voidaan huomata, että hyvin moni nimenomaan 2000 -luvun alkupuoleen sidottu peli käsittelee jollain tavalla transhumanismia. Robottien ja ihmisyyden suhde on tällöin hyvin lujassa ytimessä. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Koska nykyään uutisissa esitetään tekoälyn kehittymistä, ja ainakin niin kauan kuin minä muistan, ollaan oltu into piukeana kertomassa että ensimmäinen kunnon tekoäly olisi muutaman vuoden tai korkeintaan parin vuosikymmenen päässä. ; Jos tarinassa puhutaan ihmisten täydentämisestä, jos siirrytään vuoteen 5000 menetetään helposti ns. origin story tälle teknologialle. Draamaa on tavallaan helpompi tehdä kun teknologian kehittyminen voidaan kertoa ja asia on niin uusi että myös pelimaailmassa joudutaan aktiivisesti miettimään asian eettisyyttä. Ja jos teknologiaa on käytetty satoja tai tuhansia vuosia, keskustelu on jo tavallaan käyty. (Pelien tekijät näyttävät oikeasti miettivän tämänlaisia asioita, vaikka pelejä pidetäänkin lähes automaattisesti pinnallisena roskaviihteenä.)
2: "Tulevaisuus; Resurssipulaa ja alustavaa avaruusmatkustusta". Dystopian sävyt kuitenkin vahvistuvat. Ja itse asiassa jonkinlaisena merkkipaaluna voidaan pitää 250 -lukua. Jo "hieman ennen sitä" pelit alkavat käsittelemään luonnonvarojen loppumista. Tätä tapahtuu melko lailla kasvavalla tahdilla ja käytännössä 2100 -lukuun sijoittuvat pelit koskevat nimenomaan luonnonvarakriisissä olevaa teknologiayhteiskuntaa. 2080 -luvulla tapahtuva "Machine Hunter":in tyylisissä peleissä luonnonvaroja ja resursseja haetaan avaruudesta. Samaa teemaa näkyy myös "Halo" -pelissä, jossa lähiplaneettojen kolonisaatio on osana ihmiskunnan historian tarinaa tässä vaiheessa. Toiset, kuten "Killzone" taas korostavat resurssipulaa maan pinnalla. Toisaalta tähän aikaan sijoittuvat pelit, kuten 2079 -vuoteen asetettu "Fallout" kertovat pandemioista joissa piileskellään rapistuvassa yhteiskunnassa, ja jossa tauti tekee ihmisistä zombieita. ; Näissä on selvästi loppuunkaluamisen ja yhteiskunnan romahtamisen teemoja. Ekologiset ongelmat ja epidemiat kertovat teemoja.
     2.1: Ei ole mitenkään ilmiselvää miksi näitä tarinoita ei kerrota aiemmassa historian vaiheessa. Kenties syynä on se, että tätä ennen pitäisi olla se korkeateknologinen vaihe jota maailmassa kuvataan. Kun pitää sotia taistelurobotteja vastaan, pitäisi selittää miten ne ehtisivät valloittaa maailman ennen kuin tuho tulee. Tässä mielessä viiveessä on kenties järkeä. Sillä jossain mielessä muutama kymmenen vuotta ei ole kovin paljoa.
3: "Kaukainen tulevaisuus ; uudelleenrakennusta, nostalgiaa ja avaruusolentoja" 2200 -luvulle ja siitä eteenpäin sijoittuvissa peleissä on tyypillistä seikkailu joissa on nostalgian sävyjä. Joko eletään kohtuu rauhallisessa "uudessa keskiajassa" jossa on löytöjä vanhasta superteknologiasta tai muutoin eletään maailmassa jossa etsitään vanhaa hienoa teknologiaa ja yritetään uudelleenrakentaa maailmaa. Toki tässä siirtymässä osa ottaa ennakkoa ; Esimerkiksi "Mass effect" sijoittuu vuoteen 2155. (Mutta on hyvä huomata, että sekään ei tapahdu 2050 tai edes 2080 -luvulla) Merkittävintä on, että tässä vaiheessa ihmiskeskeisyys murtuu. Maan ulkopuolinen elämä tai vähintään avaruusolentojen teknologia alkaa näyttelemään tärkeää osaa tarinoissa. Ja tässä vaiheessa mittakaavat muuttuvat galaktisiksi. "Halo" -pelisarjassa vuonna 2525 saadaan kontakti ulkoavaruuden älyyn.
     3.1: Se, miksi galaksien välinen matkustus siirretään näin kauaksi ällistyttää. Sillä teoriassa avaruusolentojen kohtaaminen voisi olla jo lähitulevaisuutta. Siinä missä tekoälyä ja romahtaneen yhteiskunnan olemassaoloa rajaavat tietyt "pseudoloogiset reunaehdot" kuten se, että täytyy ikään kuin ensin ehtiä keksiä asioita ja levittää niistä yhteiskunnan laajuisia jotta ne voivat tuhoutua. Nämä siirtävät varmasti aikajanoja jonkin verran. Mutta avaruusolentojen kohdalla tämäntyyppisiä asioita ei ole. ; Tietyllä tavalla on ymmärrettävää että jos avaruusolentojen kohtaamisesta puhutaan, niin se, että matkustetaan pitkiä matkoja lisää mahdollisuutta törmätä vieraaseen älyyn. (Jos avaruusolennot eivät vaikka halua tutustua primitiivisiin kulttuureihin, tai jos kohtaaminen vaatii paikan, on isommalle alueelle levittäytyminen samaa kuin kohtaamistodennäköisyyden kasvattaminen.)
+: Suuri hiljaisuus. Ja sitten. Mielenkiintoista kyllä. Ei mitään. Pelit eivät tuppaa sijoittumaan vuoteen 3000. Tai mihinkään tätä suurempaan. Jos tämä todella kertoisi ihmislajin tulevaisuudesta, se voisi johtua siitä että avaruusolennot tuhoavat ihmisen lajina tai sitten ihminen sulautuu johonkin suurempaan avaruusolentojen suureen imperiumiin ja menettää merkityksensä "ihan pienen mittakaavansa vuoksi". Minä uskon että tarinankerronnallisesti tämä johtuu siitä että origin story on tärkeä. Ja jostain syystä ihmiselle on luonnollista ajatella että avaruus, tuo viimeinen korpimaa, avautuu siten että ihmiset rakentavat koneen ja kohtaavat uusia kansoja löytöretkillään. Ikään kuin muiden rotujen tekemät löytöretket eivät olisi yhtä intuitionmukaisia.
    +1: Jos avaruusalus tulee maahan, ihmiset sotivat ne pois, kyseessä on avaruusolentojen hyökkäys. Ja silloin peli voi tarinan kannalta tapahtua ihan nykyaikana. Kuten usein tapahtuukin. Paitsi silloin kun kyseessä on piristävä poikkeus nimeltä "half life", joka sijoittuu lähitulevaisuuteen.

Yhteenveto vaiheista:

Kenties päällimmäinen huomio on se, että pelien tarinankerronta ei näytä olevan kovin satunnaista. Peleihin kirjoitetaan usein myös historiaa taaksepäin ja siksi esimerkiksi tuhoutunut teknologianjälkeinen yhteiskunta vaatii selityksen myös niistä kulta-ajoista ennen romahdusta. Näin aikajana tuppaa venymään. Siksi aikajana ei olekaan, kuten varmasti olenkin esille nostanut, aivan standardi. Trendit ovat enemmän tilastollisia. Mutta silti kaikkea muuta kuin satunnaisia. Tätä pahentaa se, että pelit tuntuvat keskittyvän siihen että jos peli käsittelee sanotaan nyt vaikka ihmisten tehostamista, sen täytyy olla jotenkin sidoksissa sen origin storyyn. Tämä supistaa aikajanoja "kohti jossain määrin uskottavaa minimiä".

Toinen on se, että tietokonepelien maailma kuvaa melko harvoin mitään periaatteessa optimististen ja diplomaattisuutta korostavien scifi -televisiosarjojen kuten "Babylon 5" tai "Star Trek" kanssa. Sen sijaan peleissä ytimessä on usein jonkinlainen negatiivinen konflikti joka syntyy joko suoraan tai välillisesti teknologian vaikutuksesta ; Tekoäly ja ihmisen kehon boostaaminen tuottavat ongelmia joiden ratkomiseen pelit keskittyvät. Teknologia johtaa resurssien haaskaamiseen ja tämä uhkaa tuhota ihmiskunnan. Ulkoavaruuteen meneminen on huuto avaruusolentojen suuntaan ja tämä taas ei ole kovin helppoa koska ne eivät välttämättä ota meitä avosylin vastaan.

Konfliktikeskeisyys on tietysti helppo ymmärtää siten, että jos koodaat yhden taistelumekaniikan voit soveltaa sitä hyvin pienellä variaatiolla kaikkeen. Mutta dialogi on sen sijaan yllättävän raskasta. Etenkin jos dialogin haluaa olla sujuvaa ja interaktiviista on suurena vaikeutena se, miten ihmiset näkevät lukea vaihtoehtojen tekstisisällön tai miten he muutoin voivat valita keskustelusta sopivan sävyn helposti. : Dialogissa sekä vaihtoehdot ovat laajempia, että niiden yhteisvaikutus johtaa siihen että samaa ei voi vain toistaa ja asiat on ikään kuin koodattava yhä uudestaan ja uudestaan. Siksi televisiosarjaan on helppo tehdä dialogia koska se ei maksa erikoistehosterahaa, mutta tietokonepeleissä erikoisefektit ovat toistettavia ja sitä kautta kohtuullisen edullisia. Kun taas dialogi on hinnakasta ja työlästä. ; On kuten McLuhan kuvasi, eli että viestin välityskanava on myös itsessään viesti.

Teknologinen jatke ; Tony Starkin kyborgiusasteesta

"Iron man" -elokuvan ytimessä on Tony Stark. Hän luopuu aseiden valmistamisesta ja taistelee mm. aseteollisuutta vastaan rakentamallaan robottihaarniskallaan. Elokuva käsittelee luonnollisesti jossain määrin katumusta ja tekee tämän jossain määrin paradoksaalisesti kun aseita vastustetaan jollain joka voidaan laskea aseiksi. "Iron man 2" elokuvassa Tony Stark on sitten oikeudessa. Hän vetoaa siihen että puku ei ole ase, vaan proteesiin verrattavissa oleva asia, osa häntä itseään.

Tämä on tietyllä tavalla vaikea kysymys. Sillä Tony Stark selkeästi pukeutuu haarniskaan. Haarniska ei korjaa mitään vammaa jolla palautetaan normaali toiminta. (Ellei normaaliksi toiminnaksi lasketa kykyä ampua "propulsiosäteitä" käsistä ja kykyä lentää.) Se ei ole kiinteä osa Tony Starkia. On itse asiassa helppoa nähdä miten Tony Stark on haastettu oikeuteen ja vaikeaa nähdä miksi hän voittaa. (Paitsi sillä että nörttiyleisön on joskus vaikeaa erottaa näsäviisastelua juridisesti validista argumentaatiosta - ja koska elokuvalla on Ayn Randin sanoma.)

Toisaalta Tony Starkilla on teknologinen sydän, jota tarvitaan koska ensimmäisen elokuvan alussa terroristit tuhoavat Starkin elimistöä. (Ja näin elokuvaan saatiin oleellista alleviivaavaa metaforistoa sille onko Tony Starkilla sydän vai ei.) Tässä mielessä Tony Starkin elimistö on suoraan koneeseen liitetty ja hän on näin ollen kyborgi. Tässä mielessä armeija joka pyytää kaariteknologiaa voi olla suuremmissa vaikeuksissa kuin muun haarniskan kanssa. Sillä sydän on osa Tony Starkia tavalla joka on oleellisesti proteesi. (Elossapitämistä pidettäneen riittävänä "normaalin toiminnan palauttamisen kannalta".) Kaarireaktori on tosin siitä erikoinen, että se on kenties tärkein osa myös teknohaarniskasta. Se on teknologiaa jota kaikki havittelevat, ja joka toimii puvun energialähteenä. Armeija voisi kuitenkin saada Starkin haarniskan propulsioaseet ja käyttää niitä ilman kaarireaktoriakin, kysymyshän on vain voimanlähteestä.

Kaikista abstraktein ongelma koskee kuitenkin Jarvista. Jarvis on algoritmi, haarniskan käyttöliittymä. Se vaikuttaa olevan interaktiivinen käyttöjärjestelmä. Tony Stark hoitaa asiansa keskustelemalla tämän, ilmiselvästi tekoälyn, kanssa. Tässä kohdassa on huomattavaa että Tony Stark on selvästi koko ajan yhteydessä Jarvikseen. Kun hän putoaa vaarallisesti "Iron man 2" -elokuvassa hän kutsuu Jarviksen lähettämään haarniskan joka kokoontuu hänen päälleen lennosta. Algoritmi on selvästi lähempänä. Se on myös teknologiaa. Mutta algoritmi ei ole samalla tavalla konkreettinen kappale kuin haarniska tai keinosydän.

Asiaa mutkistaa jopa se, että on hieman vaikeaa sanoa onko Jarvis ollenkaan käyttöliittymä. Se toki vaikuttaa monesti pelkältä varoitusohjelmalta joka tiedottaa kuinka monta prosenttia energiaa on jäljellä. Ja Tony Stark on se joka päättää toimitaanko siitä huolimatta. Jarvis tiedottaa ja Stark päättää. Suhde on selvästi jossain määrin alisteinen ja tällöin kysymys on käyttöliittymästä. Saman puolesta puhuu sekin, että "Iron man 2" robottihaarniskoiden käyttöön ei vaadita käyttäjäspesifisyyttä, Starkin oma haarniska anastetaan armeijalle kopioitavaksi. Haarniskoiden käyttöliittymä ei siis tyystin estä anastamista.

Jarvis kuitenkin selvästi toisinaan selviää Turingin testistä. Se keskustelee kuin tietoinen olento. Ja tietyssä määrin voidaan kysyä onko Jarvis persoona. "Iron man 3" näyttää vihjaavan tähän suuntaan. Kun Stark rojahtaa maahan, tekoäly tiedottaa että "I really think I should sleep now, sir" ja sitten se sammuttaa itsensä. On toki ymmärrettävää että puku menettää energiansa. Mutta tämä viittaa jonkinlaiseen mahdollisuuteen siitä että tekoäly väsyy. Joka taas ei ole kovin helposti algoritmien ominaisuus.

Toki tätä voidaan kiertää. Se voi olla kiertoilmaus energian loppumiselle. Tekoäly joka on sovitettu Turingin testiin taatusti käyttää ihmiskommunikaatiolle tyypillisiä eufemismeja. Kyseessä on siis mahdollisesti analogia, ei todellinen tilankuvaus.

Väsymisen kohdalla toinen vaikeus on siinä että Jarvis on "softaa" joka on selvästi Stark Towerissa. Sillä on oma, Starkista riippumaton, energialähteensä. Siksi on vaikeaa nähdä miten puvun energiavarannot olisi sidottu tekoälyyn kovin tiiviisti. Tähän selityksenä voi olla se, että Jarvis on ilmeisesti hajautettu ; Selvästi toisinaan Jarvis on keskustietokoneella ja voi olla interaktiossa monenlaisten laitteiden kanssa. Mutta toisaalta kun Stark testasi Mark II -versiotaan hän aivan suoraan käski Jarvista lataamaan itsensä haarniskaan, ja parin sekunnin viiveen jälkeen tämä ilmoitti suorittaneensa aktion. Sammuminen voidaan selittää siis sillä, että haarniskan energia loppui ja Stark oli itse asiassa melko kaukana keskustornista, jolloin informaation siirto keskustornin ja haarniskan välillä oli jotenkin kyseenaalistunut. ; Ei ole vaikeaa ajatella tätä, wifi -järjestelmien ja kannettavien tietokoneiden tunnettujen rajoitusten maailmassa jossa tiedonsiirtokapasiteetti ja energia tiedonsiirtoon ovat joskus hyvinkin konkreettisia ongelmia.

Tosin on hyvin vaikeaa ymmärtää miten energia ylipäätään loppuu, koska Starkin sydämen paikkaa hoitava kaarireaktori toimii energianlähteenä sekä puvulle että Tony Starkille. Kenties tässä Jarviksen sammumisessa on kyseessä jokin erikoisjärjestelmä jossa energiansäästötila estää robottia käyttämästä Starkin elintoimintojen vaatimaa energiaa. Muutoinkin sammumiseen voi liittyä ajatus Jarviksen vapauden hyvinkin tiukasta kontrollista. On mahdollista että Jarvista on rajoitettu siten, että siitä ei voi olla kovin montaa kopiota päällä samanaikaisesti. Sillä ilman kontrollia Jarvishan saattaisi  ottaa vallan mallia Terminator ... tai Ultron.

Tässä kohden Tony Starkin hankalin ihmisen ja koneen välinen suhde on siinä onko Jarvis hänen tietoisuutensa jatke, osa kognitiivista extended phenotypeä. Vai onko Jarvis irrallinen algoritmi, joka toimii robottihaarniskassa ja muissa Starkin koneissa käyttöliittymänä. Tämä saattaa olla merkittävää jopa sen kannalta voidaanko rautamiespukua todella pitää Tony Starkin jatkeena vai ei.
1: Jos Jarvis on "vain algoritmi" johon Starkilla on kokoaikainen pääsy häneen itseensä liitetyn proteesiksi laskettavan teknologian kautta, päädytään ajatukseen siitä että haarniska voisi todella olla hänen ruumiinsa jatke. Haarniskan riisuminen olisi tätä kautta analoginen vaikka sen kanssa että amputuoitu riisuu proteesinsa joksikin aikaa - ja voisi tehdä näin jopa silloin kun kyseessä on niitä erikoisvalmisteisia proteeseja joiden avulla voi juosta nopeasti, niin nopeasti että minä en jalallisena kykene samanlaiseen pintelyyn.
2: Mutta tilaa on myös sille ajatukselle että Jarvis on itsellinen älyllinen olento, jonka vapautta Tony Stark kontrolloi ja rajoittaa, itse asiassa äärimmäisen radikaalisti. Jos kyseessä on teknologia, armeijan pitäisi ottaa kantaa siihen onko tarpeeksi korkea tietoisuus jotain jonka kautta tulee oikeuksia.

Mielen kloonit ; tekoäly ja yksilöllisyys

Usein tietoiseen tekoälyyn suhtaudutaan lähtökohtaisen väheksyvästi. Tällä en tarkoita sitä, että tunnustetaan aihetta koskevat tämän hetken ongelmat. Sen sijaan korostan sitä, että lähtökohtaisesti ajatellaan että ongelmat ovat väistämättä, itse tietoisuuden luonnetta koskevia (ontologinen este) sen sijaan että emme vain tiedä ja osaa tällä hetkellä riittävästi (epistemologinen este). Ja että tekoäly johtaa tietoisuuden halveksintaan, jossa ihminen on "vain biologinen kone". Tätä asennetta heijastaa "golem -perinne" jossa kone imitoi elämää, ja lopulta syöksee tekijänsä tuhoon.

Ihmisten, joiden on helppo hyväksyä jonkinlainen Älykäs Suunnittelija ihmisen taakse ja joista tämä jotenkin ylentää ja antaa jämerää merkitystä ihmisen elämään näkevät että suunnittelu redusoi koneeksi ja johtaa tekijänsä tuhoon. (No, toisaalta kyllä sille Jumalallekin kävi syntiinlankeemus kun Hänen tekemänsä koneet kapinoivat. Että siinä mielessä.) Ja siksi moni ottaa "Terminaattorin" ja "Frankensteinin hirviön" tarinat vakavasti.

Mutta jos ohitamme -  luultavasti perimmiltään sielua koskevat esteet joiden taustahenkenä on se että ihmisellä toisin kuin roboteilla on sielu - päädytään sellaiseen aiheeseen kuin ns. mind uploading. Tämän suhde tekoälyn tietoisuutta koskien on erilainen. Sitä pidetään mahdollisena. Mutta sen eettisyys ei silti välttämättä ole ilmiselvyys. (Se on tässä suhteessa joustavampi kuin ajatus jossa sanotaan samanaikaisesti että "sitä ei voi tehdä" ja "sen tekeminen on epäeettistä" joka johtaa kombinaationa pieneen filosofiseen kulmakarvojen kohotteluun.)

"Philosophical Disquisitions" -blogissa on aiheesta hieno teksti, jossa kuvataan tapoja joilla aihetta on lähestytty. Alaa jaotellaan ja lähestytään hyvin suurilla linjoilla kokonaisuutta kunnioittaen. Mietinnän aiheena on katsoa mitä sanotaan ja vetää päätelmiä siihen mitä ei sanota. Ja huomiona on, että mielen siirtoa lähestytään kolmella tavalla. Ja että jaotteluna on on line-off line ja bottom up-top down. Ja kun nelikenttää tarkastellaan, ei mind upload -lähestymistavoissa käytetä top down+on line -malleja. Mietinnässä onkin se, minkälainen tämä puuttuva nelikentän ruutu voisi olla. Tämä on mielestäni valtavan kiehtovaa aivokarkkia, mutta keskityn tässä blogauksessa hieman banaalimpaan. Eli niihin malleihin joita on perinteisesti käytetty.

Lisäksi käytän tätä hieman muuhunkin kuin "pelkästä kopioimisesta" puhumiseen. (Joka olisi varmasti aivan riittävän sofistikoitunutta jotta "pelkästään" -sanalla olisi negatiivisia konnotaatioita.) Laajennan ajatusta esimerkein myös yleisempään. Siihen että jos siirretty tietoisuus ei olekaan kopio vaan erilainen. Laajennan asiaa sivuraiteille, sillä vaikka blogaus onkin hieno, en saa omaa lystiä kääntämis - kopioimistyöstä.

Etsi-Korvaa

Ensimmäinen on, monille Esko Valtaojan kirjoista tuttu, ajatus siitä että jos meillä on ihmisaivot, jotka ovat toiminnallinen kokonaisuus ja korvaamme siitä osia vaikka metallisilla vastineilla jotka toimivat samalla tavalla, ei ihmisen tietoisuus tuhoutuisi kun osia korvataan toisilla. Tämä on line+bottom up -malli on varsin vakuuttava siinä mielessä, että se vihjaa siihen että jos uskoo että aivot ovat tietoisuuden rakentaja, niin tietoisuus voidaan rakentaa mekaanisesti.

Sieluun uskova ei tämänlaisesta tietysti vakuutu. Syynä on se, minkä moni on oppinut toisesta filosofisesta osienvaihtoajatuskokeesta. Nimittäin Theseuksen laivasta. Siinä ajetaan laivalla jota korjataan. Jokainen osa tulee lopulta vaihdetuksi. Joku kuitenkin ottaa vanhat osat talteen ja kokoaa toisen aivan samanlaisen laivan rinnalle. Theseuksen laivassa on korostettu kahta tapaa (a) sitä, että analogisuus ei ole identtisyyttä. Silloin korostuu että laivan materiaali ei ole sama vaan samanlainen. (b) Toinen korostaa identiteettiä, jolloin puhutaan laivuudesta jatkumona. Tällöin korjattu laiva voi olla Theseuksen laiva jos identiteetti sidotaan nimeen. Toisaalta jos korostetaan että osien kokonaisuus on syvin olemus, se voi olla alkuperäinen. Ja on mahdollista että molemmat laivat ovat ehtoja Thsesuksen laivoja.

Tietoisuuden kannalta tämä sitoutuu siihen käsitelläänkö tietoisuutta tietoisuusjatkumona, tietynlaisena, kenties dynaamisena rakenteena vai identiteettinä. Kaikki nämä käsitteet ovat kaikille jollain tavalla tuttuja, mutta samalla filosofisesti pirullisen epäselviä ja epämääräisiä. Kun aivoa korvataan toisilla osilla, on se samalla joukko, joka muuttuu identtisestä analogiseksi. Ja toisaalta se on yksi identiteetti joka on toiminnallinen kokonaisuus. Identiteetti on tarkastelunäkökulmassa - sopimuksenvarainen tai jopa immateriaalinen - käsite, kun taas osien attribuutit ovat materiaalisia ja varsin selvärajaisia.

Jos ajatellaan että tietoisuus olisi kokonaisuudessa, tämä osista kokoaminen tuhoaa uskottavuutta. Jos katsotaan vaikkapa "Shadowrun" -roolipeliä, tai "deus ex:human revolution" -tietokonepeliä, niissä on esillä ns. androideja. Androidit eivät ole täysin robotteja. Heillä ihmisosia on korvattu funktionaalisilla vastineillaan. Selvästi myös tietoisuuden muuttaminen koneelliseksi on näiden maailmassa mahdollista. Androidien maailmaan liittyy deus exässä tiettyä epäluuloa. Ja shadowrunissa teknologian ymppääminen osaksi extended phenotypeä laskee aina humanityä. Ja tekee näin jopa silloin kun ei korvata havainnointia ja aivotoimintaa, vaan vaihdetaan vaikka jalka koneelliseksi. En viitsi redusoida tätä vammaisdiskurssiiviseksi kannanotoksi, vaan viittaan siihen että selvästi moni näkee että ihmisyys on kokonaisuus jossa osien vaihtaminen on sitä että "identtinen" muuttuu "vain analogiseksi". En tosin tiedä miten nämä ihmiset tulevat toimeen kun huomioidaan se, että aineenvaihdunnan vuoksi heidän hermosolujensa hiiliatomit korvautuvat toisilla, analogisilla mutta ei identtisillä, hiiliatomeilla.

Kopioi-Liitä

Toisessa mallissa puhutaan suoraan skannaamisesta. Tässä off line+bottom up -mallissa osia ei vaihdeta vaan mittaustulokset siirretään. Siinä missä androidi tuhoaa biologista materiaalia, kuten hermosoluja, kopioimalla ei rikota mitään. Tämän kohdalla puhutaan siis Theseuksen laivasta, jonka joku näkee ja rakentaa itselleen samanlaisen.

Tämänlaisen toiminnan kohdalla laivoille annetaan helposti uusi nimi. Tämä on sinänsä erikoista, että filosofisesti ei ole ilmiselvää että jos Theseuksen laivaa ei korjattaisi osa kerrallaan vaan rakennettaisiin suoraan uusista osista, että tämä olisi mitenkään erilainen. Samat osat tekisivät loppujen lopuksi saman kokonaisuuden. Alkuperäisen kannalta eroa sitten on. Sen kohdalla alkuperäisessä Theseuksen laivassa on purkamisen ja uudelleenkokoamisen prosessi ja tässä mallissa ei ; Osa Theseuksen laivan mysteerisyydestä voikin johtua siitä että kokonaisuuden jatkumo on tärkeä ; Vaikeus syntyisi siitä että alkuperäinen laiva on purettu eikä siitä että vanhaa on korjattu. ; Jos aivoista vaihtuu hiiliatomi toiseen, jatkumo ei kuitenkaan katkea. Identtisyyden sijasta katsottaisiinkin ikään kuin verkostoa jossa analogisuutta siedettäisiin kunhan "enemmistö osista olisi kimpassa". Tässä mallissa osien vaihtaminen olisi aivan validia tietoisuuden vaihtamista. Sen sijaan samojenkin osien purkaminen ja uudelleenkokoaminen ikään kuin "aloittaisi alusta". (Riippumatta siitä että kopioidulla olisi täsmälleen samat muistot kun ajatuskokeessa kopiointi kuitenkin on täsmällistä ja täydellistä.)

Kuitenkin jos tietoisuutta kopioidaan tällä tavalla, tuntuu että olisi oikein käsitellä kopiota erillisenä persoonana. Tai sitten ei. Tämä ongelma konkretisoutuu vahviten teleportaatiota koskevissa ongelmissa. Jostain syystä jos katsomme teleportaatiota ja vertaamme tätä kloonaamiseen, nähdään ensimmäinen hyväksyttävänä ja jälkimmäistä ei. Ensimmäinen nähdään analogisena matkustamisen ja jälkimmäinen ihmisyyteen kajoamisen kanssa.

Teleportaatiota ei nähdä moraalisesti ongelmallisena edes silloin kun se tehdään tavalla, jossa ihmisen tiedot mitataan ja siirretään valon tai muun informaatiosäteen avulla toisaalle ja vastaanottaja kokoaa uuden ihmisen kvanttitila kerrallaan. Mutta jos lähtijää ei tuhota prosessissa, kopioiminen aivan samalla tavalla koetaan epäeettisenä. (Teleportaatiolaitteen suunnittelijaa siis jossain mielessä kannustetaan murhaan.)

Tämä johtuu ihmisen mieltymyksestä yksilöllisyyteen. Eräässä mielessä tämä voi johtaa siihen että tietoisuus voidaan liittää ajatukseen siitä että ei ole toista samanlaista. Näin ollen tekoälyn tietoisuuden mittariksi voikin päätyä muu kuin toiminnallinen samanlaisuus, tai kyky selvitä kognitiivisista haasteista tai Turingin testistä. Kysymys voi redusoitua jopa siihen että onko kohde uniikki vai onko siitä kopio. Olisi siis aivan eri asia tappaa tekoäly josta on kopiot tuhannella tietokoneella - se voisi olla jopa eettistä yksilöllisyyden puolustamista. Mutta viimeisen kappaleen tuhoaminen tästä samasta tekoälyohjelmasta olisikin sitten murha.

Tässä mielessä jos ihmisen mieli skannataan ja kopioidaan koneelliseen maailmaan, kloonia pitäisi joko kohdella omana persoonana tai pitää sitä jotenkin moraalittomana kloonina. Ei ole väliä siirretäänkö malli koneellisena vai biologisena. Tämä voi johtaa oleellisiin eettisiin mietintöihin. Kuten siihen, onko "Star Warsin" maailma epäeettinen kun siinä laitetaan selkeästi älyllisiä, ja käytökseltään jopa viehättäviä, olentoja esimerkiksi taistelualusten ohjausyksiköiksi. Ihmiset laittavat robotit sotimaan omia sotiaan. Usein tätä pidetään eettisempänä kuin elävien ihmisten laittaminen sotaan (jota sitäkin katsotaan usein sormien läpi juuri ja juuri niin vähän epäeettisenä että niin voidaan tehdä joskus). Ja tätä kautta voidaan miettiä onko uniikkiudellakaan väliä vai onko kysymys todella vain siitä, että koneilla ei voisi mitenkään olla sielua vaikka ihmisillä voi.

Tarkkaile-Imitoi

Kolmas malli, top down+off line, perustuu siihen että yritetään matkia suoritteita. Tässä maailmassa unohdetaan toimintaperiaatteet. Siinä missä ensimmäisessä mallissa korostetaan että korvattava rakenne toimii samalla toimintaperiaatteella, tässä ei pidetä tätä välttämättömänä. Tietoisuus nähdään siis jonkinlaiseksi päältäväksi ominaisuudeksi jonka voisi kopioida jonkin toisenlaisen ja toisella toimintaperiaatteella toimivaan tilaan ilman että tämä kohde muuttaa identiteettiään.

Ajatus voi tuntua omituiselta, mutta nykyisessä teknologiassa käytetään melko paljon tämäntyyppisiä ratkaisuja ; Konvertoinnissa ja pakkaamisessa kohdetta muutetaan oleellisesti ilman että tämän "päältävä sisältö" muuttuu. Tietyllä tavalla tämä on hieman kuin selittäisi että ihmisen tietoisuus on koodattu biologiaan C++ ja tämä ohjelmisto sitten vain konvertoidaan vaikka Qbasicille. Tämä muunto vain koskisi sitten laitteistoa. Tämä on jossain määrin vaihtoehto.

Tämä johtaa helposti siihen että tietoisuus redusoituu toiminnaksi. Aihepiiri osuu vahviten filosofisten ajatuskokeiden klassikoihin. Tietoisuutta käsitellessä Searlen kiinalainen huone, että filosofisen zombien käsite osuvat tähän mielenlatausmalliin erityisen oleellisesti.

Tietoisuuden määritelmissä Turingin testissä korostetaan suoritetta. Sitä, että jos ei erota algoritmin tuotosta ja ihmisen tuotosta toisistaan, on algoritmi älykäs. Näin ollen ei olisi aivan mahdotonta ajatella että jos algoritmin tuotosta ei voisi mitenkään erottaa henkilön itsensä tuotoksesta, algoritmi olisi jollain syvällisellä tasolla sama persoona. Moni voi viitata toimintaperiaatteen oleellisuuteen, vaikka kiinalaisen huoneen hengessä, ja sanoa että ihmisen tietoisuus olemassaolosta on asia jota imitoivalla koneella ei ole. Mutta osa filosofisen zombien parissa olleista ratkaisutavoista korostaa että tietyssä määrin tietoisuuden ja reagoimisen välinen yhteys on niin syvä että olisi mielivaltaista väittää että ympäristöön reagoiva ei olisi jollain tavalla tietoinen ympäristöstään. Tämän hyväksymisen jälkeenkin kysymys muuntuu siihen onko ihmisen ja tätä imitoivan välillä jokin aste-ero.

Reflektiivisiä mietteitä:

Sellaiset elokuvat kuin tekoälyyn rakastumista käsittelevä "her" tai ihmiseksi hamuavasta robotista kertova "bicentennial man" viehättävät itseäni. Niissä viitataan mahdollisuuteen, jota haluaisin pitää ... mahdollisuutena. Koneista pelottelevat elokuvat näen toki nekin arvokkaina muistutuksina siitä että tieteen soveltaminen teknologiassa ei ole pragmaattisuutta vaan aina perimmiltään eettisiä kysymyksiä. (Olisi kornia sanoa että "kysymys ei ole rakenteellisesta vallankäytöstä vaan käytänteistä", suunnilleen samoista syistä.)

Etenkin bicentennial man korostaa kuoleman ja yksilöllisyyden merkityksellisyyttä. Laajentaisin tämän ihmisyydestä tietoisuuteenkin. (Joka on tietääkseni varsin epäsuosittu ja korni ajatus.) Syynä ei ole kenties jopa suisidaalinen vastentahtoisuuteni ikuista elämää kohtaan. Tai ainakaan vain se. Syynä on se, että jos katsotaan aivojen, ihmisen persoonan, toimintamme - tai oikeastaan minkä tahansa tason - kautta elämä on prosessi. Jotain muuttuu koko ajan. Näin tietoisuuskin vaatisi muuttumista.

Kuoleman korostamisessa tässä on kysymys enemmän ajallisuudesta. Tietyssä määrin jopa Intelligent Designin kannattajat ovat oikeilla linjoilla puhuessaan entropiasta. Eivät siinä mielessä että evoluutio rikkoisi sitä, vaan siinä mielessä että tietoisuus vaatii sitä että energia virtaa systeemin läpi (vaikka aine kiertäisikin). Tällä on hyvin syvällisiä yhteyksiä ajallisuuteen, sillä fysiikassa ajan ihmeellisyyttä - siis sitä että aika kulkee eteenpäin mutta ei taaksepäin - on selitetty sitä kautta että entropia on prosessi joka näyttää samanlaiselta molempiin suuntiin. Ajasta siis tulee jossain mielessä entropian gradientti.

Tämä muistuttaa vähän sitä kun teologit ovat korostaneet että Jumala on liikkumaton liikuttaja, on korostunut se, että muutos vaatii selityksen. Ja muutos on materiaalista. Jos muutos on materian ominaisuus ei mikään materiaalinen systeemi voi olla muuttumaton (ainakaan ennen entropiamaksimin saavuttamista). Teologit ovat korostaneet että Jumala ei tarvitsisi syytä koska immateriaalisessa systeemissä ei tapahdu muutosta ja Jumala on puhdas aktuaalisuus. Minä vain en ajattele immateriaalisia ja mielen lataamista mahdollisuutena käsittelevässä kontekstissa tämä on tietysti lähes välttämätöntä. (Sielu -konsepti ja sen taakse oletettu eimateriaalinen ja eimekanistinen perusta on pääsyy siihen miksi mind uploadin mahdollisuus kielletään suoralta kädeltä.)

Minusta shadowrunin esitys ihmisyyden turmeltumisesta vaikuttaa epäuskottavalta. - Jos androidius tekee pahaksi se johtuu joko siitä että kopioituminen ei ole riittävän analogista, tai sitten siitä että kopioiminen on tarkkaa ja ihminen saa uusia kykyjä.
1: Ero ei olekaan ihmisyyden rapistumisessa vaan siinä mitä voidaan tehdä. Minun maailmassani puujalka ei tee merirosvoa pahaksi, vaan se rosvoaminen jonka yhteydessä jalat ovat katkenneet.
2: Androidien pahuuden kohdalla on kuitenkin pakko huomioida se, että jos toimintaperiaate ei ole samanlainen se voi todella turmella tietoisuutta. Näin ollen toiminnassa olevat konemaisuudet voivat todella tarkoittaa että suorituskykyinen androidi onkin menettänyt ihmisyyttään.

Tunnetusti korostan myös sitä että filosofiseen zombieen liitetyt ongelmat ovat jonkinlaisia pseudo-ongelmia. Joten olen selvästi suoritusta korostava. Silti kopioiden määrällä tuntuu olevan itselleni suuri merkitys. Ja näin ollen voidaan päätyä jopa siihen että inhimillinen tietoisuus - tietoisuuden spesifi alaluokka joka minulla oli tässä piiloaiheena, oman itsen kopioimisen ja tietoisuuden laajimman käsitteen välillä -  määrittyy varsin omintakeisesti. "Jos se selviää Turingin testistä, ei mene tajuttomaksi EMP -pulssissa, ja jos siitä ei ole kopioita, sitä tulee käsitellä kuin se olisi inhimilliseti tietoinen." Näin "Star Wars" -elokuvista tuttu R2D2 selviää testistäni paremmin kuin abortoitava sikiö. Ja siksi R2D2 koskisivat myös ihmisoikeudet eri tavalla kuin sikiötä ja sen rikkominen on pahempi asia kuin ei vielä tietoisen abortointi. Osa pitää tätä varmasti näkemykseni heikkoutena. Minulle tämä tulos on, kuinkas muutenkaan, vahvuus.

Walking dead ja eutanasia

"Walking Dead" on hyvin kristillisessä kulttuurissa tapahtuva sarja. Zombieiden tappaminen on kuitenkin siinä aivan hyväksyttävää. "Walking Dead" on siitä erikoinen sarja, että mieli ikään kuin automaattisesti olettaa, että zombiet ovat kuolleista palanneita. ; Kuitenkin teknisesti viesti on aivan päinvastainen ; Zombiet toki mätänevät, mutta ne käyttävät ravintoa ja ilman ruokaa ne nääntyvät. Zombie johtuu virustartunnasta, joten kysymys ei ole mistään voodoosta. Lisäksi zombieiden toiminnalle juuri millään ruumiintoiminnoille ei ole väliä. Käden amputointi ei tee muuta kuin hidastaa niitä. Mutta yksi asia niille on kuitenkin oleellista. Ehjät aivot. Zombiet elävät niin kauan kunnes niiden aivot tuhotaan. Tämä on sarjan näkyvimpiä piirteitä. ; Voidaan sanoa, että "walking deadin" zombeja kuvaakin se, että niiden aivotoiminnat ovat hyvin rajoitettuja. Ne ovat elossa, mutta jäljellä on vain niitä alueita jotka ovat aistireseptoreja ja liikkumista ja syömistä koskevia.

"Walking Deadin" zombiet haastavat monia perinteisiä näkemyksiä. "Tieteen kuvalehti historia 17/2013" kertoo miten 1700 -luvulla vallitsi elävältä hautaamisen pelko. Tämä oli aikansa arvokeskustelun ja kauhistelupaniikin (mutta nythän minä jo toistan itseäni) nivoutumiskohdassa. Lääketiede ei vielä kunnolla kyennyt erottamaan elävää kuolleesta, syntyi silloin tällöin vahingossa hautaamisia. Muutama tapaus lietsoi liioitteluja, jonka seurauksena tarinoita heitettiin hatusta ja leviteltiin suusta suuhun ilman lähdekritiikkiä. (Kuten pelotteluja progesterexista nykyaikana.) Ja tämän vuoksi myös haudattuja ja kuolleita tulkittiin elävältä hautautuneiksi kun aivan tavalliset mätänemisen ja maatumisen tuottamat ilmiöt nähtiin todisteeksi siitä että haudattu oli ollut arkussa elossa. Lääkärit suosittelivat tämän - siis sekä lääketieteen epävarmuuden että kauhupaniikin - vuoksi karenssiaikoja, jonka aikana ruumista ei haudattu. Ehdotuksia kuolleeksi toteamiseen oli esimerkiksi sydämen pysähtymisestä. Mutta tässä tapahtui joskus virheitä, kun pulssia ei havaittu mutta kuollut nousikin arkusta hakemaan muutakin kuin lähimmäistensä aivoja. Vain mätäneminen nähtiin varmaksi osoitukseksi kuolemisesta. Tämä johtui induktiivisista havainnoista. Mätänevinä olentoina "Walking deadin" zombiet haastavat tavallaan tämän vanhan näkemyksen. Toisaalta niiden kuolleenkaltaisuuden puolustaminen nojaa tämän näkemyksen varaan.

Mutta elävinä kuolleina zombiet tietysti pakostikin kyseenalaistavat elävän ja kuolleen määritelmiä. Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kertoo, miten tarinoissa mielenkiintoa tuottavat sellaiset kohteet jotka perustuvat skeemojen sekoittumiseen. Siksi ei pidä ihmetellä, että zombiet haastavat monia modernimman arvokeskustelun ongelmia.

Elävät ja kuolleet ; eutanasia ja zombismi.

Toki valtaosa sarjan zombieidentapoista johtuu itsepuolustuksesta. Zombieiden tietoisuus ei tässä kohden ole niin relevanttia koska tilanne voi palautua vaikkapa vaarallisiin ja hyökkääviin villieläimiin - tai vihaisiin aivan tietoisiin moottoripyöräjengiläisiin. Jos tälläisessä tilanteessa tappaminen on hyväksyttävää, on se hyväksyttävää zombieidenkin kohdalla.

Mutta silloin kun käsitellään loukkuunjääneitä zombieita, tavallista on, että ongelma hoidetaan. Näin esimerkiksi lukitut vankisellit joita ei edes käytetä puhdistetaan entisistä vangeista ja nykyisistä zombieista. Tätä ei voida puolustaa edes tartuntavaaralla, koska sarjan kantavaksi teemaksi on noussut se, että jokainen elossaoleva ihminenkin kantaa zombievirusta ja ilman puremaakin jokainen joka kuolee muuttuu zombieksi. Zombieiden tappamista voidaan tällöin katsoa murhan tai eutanasian käsittein.

Zombieiden tappamista puolustetaan sillä että tila on parantumaton, eikä zombie enää ole persoona vaan ruumis toimintoineen. Teknisesti kysymys on siitä että elämä määritellään muuksikin kuin elintoiminnoiksi.

Zombieiden tappamisen puolustus voidaan liittää vaikkapa alzheimerin tautiin. Minun on helppoa ymmärtää miksi Terry Pratchett haluaa eutanasian tämän vuoksi. Kysymys ei ole tuskasta. Eutanasia pyörii aivan hyvistä syistä kivun ja kärsimyksen tematiikassa. Mutta alzheimerintaudin kohdalla nämä menettävät merkitystään. Pratchett on sitä ihmisryhmää joista oman mielen menettäminen on sama asia kuin itsensä menettäminen. Alzheimerissä ei enää olla sinä vaan joku joka näyttää sinulta mutta ei ole. Kun menee muisti, mieli, käsitys siitä kuka on ja mitä muut ovat, jossa muutut pikkuhiljaa ihmiskuoreksi. Eutanasia että taudin kärsiminen ovat tuskallisia ja ikäviä vaihtoehtoja. Kysymys on priorisoinnista. Kysymys ei siis pohjimmiltaan ole se, että onko eutanasia eettistä vaan se onko se vähemmän epäeettistä kuin vaihtoehtonsa.

Tämä on monista hyvä syy lopettaa elintoiminnot. Ja asian puolustukset löytyvät "Walking Deadin" zombientapon puolustamisen alueelta. Tästä päästään ikuisuuskysymykseen siitä, että jos zombie -epidemia tulisi, ja olisit riittävän epäonnekas ja tulisit purruksi, olisitko mieluummin se, joka tapettaisiin heti kun käännyt zombieksi, ja sinut muistettaisiin ihmsienä. Vai olisitko se, jonka mielestä olisi elämää kunnioittavaa antaa sinun muuttua mielettämäksi olennoksi.

Jostain syystä tässä kohden apologeetikot eivät tule zombiesarjoja kritisoimaan siinä hengessä, että kenties Jumala pelastaisi nämä zombiet tuholta seuraavassa jaksossa. Vaikka tiettävästi televisiosarjat ovat fiktiota jossa Jumalallinen interventio on odotettavampi tapahtuma kuin mitä tosielämässä tapahtuu alzheimerpotilaille.

Päivi Räsäs -paradoksi

Kristittyjen näkemystä eutanasiasta kuvaa vahva elintoimintokeskeisyys. Tämä on kristillisyydelle luontevaa, sillä hehän ovat tottuneet ratkomaan pahan ongelmaa ja tämä johtaa aina jonkinlaisen kärsimyksen merkityksen nihilointiin. Itsemurhakiellot tukevat tätä kulmaa. Elämän laadulla tai tietoisuuden tasoilla ei ole väliä. Kenties vahviten tämä näkyy Päivi Räsäsen "Mitä maksaa ihmishenki?" - kirjassa tarjoamallaan suosikkiratkaisulla, sedaatiolla. Sedaatiossa elintoiminnot jätetään jäljelle, mutta tietoisuus tuhotaan. Näin tietysti katoavat kärsimyksetkin. Tästä toimenpiteestä ei ole paluuta. Räsäsen mukaan tämä ei ole surmaamista.

Zombiet nostavat esiin tässä sen oleellisen puolen. Tietyllä tavalla voidaan sanoa että jopa "Walking Deadin" kuolleet ovat enemmänkin viruksen extended phenotype kuin elävä olento. Sedaation nerokkuus onkin tavallaan siinä, että se on surma ja kuolema siinä mielessä mikä on Terry Pratchettille relevanttia. Tätä kautta sedaatio voisi olla helppo tapa luoda eutanasiajärjestelmä. Sillä siinä tapetaan tietoisuus ja mieli, siis pohjimmiltaan ihminen. Biologinen elintoiminto jäisi eikärsivänä jäljelle. ; Ihmiselämän eksistentiaalisen puolen korostaminen johtaa tietoisuuskeskeiseen ihmiskuvaan jossa sedaatio onkin tässä mielessä jotain jossa tapahtuu eutanasia ilman että tekijä myöntää sen olevan eutanasia. Minun filosofiassani eutanasian korvaaminen sedaatiolla elämän suojelemisen argumentein on absurdi. Se ei ole eutanasian korvaamista kun se on eutanasia.

Zombiemaailmaan sedaatio on siitä mielenkiintoinen, että jos on oikein lahdata zombie vankikoppiin, voitaisiin luoda eettinen tapa tuhota koko biologinen elämä. Päivi Räsänen on itse sitä mieltä että kristityllekään sedaatio ei ole mikään ongelma. Tästä syntyy zombienkaltainen tila. Ja zombientappo taas on hyvin harvasta kristitystä mitenkään epäeettistä. Näin eutanasia voitaisiin suorittaa kahtena viattomana sarjana ; Viaton sedaatio ja viaton eitietoisen elintoimintojen lopettaminen. Tässä vaiheessa voidaan huomata, että ne yhdessä ovat sama kuin se kammottava ja vihattu eutanasia. Tästä voidaan päätellä, että jossain on vika. Se voidaan korjata kahta kautta ; (a) Kristittyjen pitäisi massoittain vihata zombieidentappamista ja lukita heidät parannettavaksi (b) kristittyjen tulisi pitää sedaatiota murhana.

Teknoritarin ongelma ; hankitut ja synnynnäiset ominaisuudet

Vanhoissa ja perinteisissä roolipeleissä on ollu tiukka jako ammattiluokkiin. Tässä maailmassa "kaikkea ei voi saada" ja hahmotyypit ovat olleet enemmän spesialisteja. Jopa sillä tavalla, että pelimekaniikka on rakennettu siten, että tiimissä on oltava yksi jokaisesta spesialistiluokasta jotta seikkailu sujuu. Ja kaikki sujuu melko lailla ongelmitta kunnes joku spesialisteista kuolee. Tämä on tietysti opettanut arvokasta yhteistyön taitoa ja on tavallaan opettanut sietämään erilaisuutta. (Joka on kannaltani relevanttia lähinnä siksi että jokainen tiimi tarvitsee thieffin.) ; Karkeasti ääripäistä voiaan napata maagit ja soturit. Maagit eivät ota damagea ja soturit eivät taio.

Tämänlaiset roolit kuitenkin oikeasti rikotaan useasti. Peleissäkin on monia generalistisempia hahmoluokkia ja erikoistyyppejä jotka yleensä kombinoivat. Näissä kaikkea voi saada. Ja se, että niitä ei saa heti paljon on peliteknisesti enemmänkin levelikysymys kuin ylitsepääsemätön ongelma. ; Sitten on vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi tekniseen tulevaisuuteen nojautuva "Shadowrun" roolipeli, jossa saa käyttöön hyvinkin erilaisia kyberosia. Samalla kuitenkaan "kaikkea ei voi saada". Kun kyberosia lisätään, hahmo saa voimia ja erikoisia kykyjä joista osa on hyvinkin älyllisen oloisia. Samalla hän kuitenkin menettää humanityä, joka peliteknisesti tarkoittaa sitä että he eivät enää kykene empatiaan ja kadottavat sosiaalisuuttaan ja kykyään tunteisiin. Näin sivuvaikutuksena on usein psykoottinen käyttäytyminen jota pelaajan sitten pitäisi hahmossaan jotenkin ilmentää.

Tämänlaisesta stereotyyppisestä tekniikkasuhteesta on tietysti esimerkkejä hurumykket. ; Esiin voidaan napata vaikka sarjakuvahahmo Tony Stark, imagoltaan Rautamies (engl. Iron Man). Hän on supersankari joka yhdistää maagin ja soturin. Hän tekee yhdistelmän tekniikalla. Hänen aivonsa antavat kyvyn rakentaa erilaisia tehoaseita (jotka vertautuvat yllättävän kovasti velhojen tuholoitsuihin) että antavat tälle ritarimaisen suojapanssarin. Tony Starkilla on kuitenin valtava ego, ja häneen liittyvä symboliikka on muutoinkin varsin alleviivattua ; Kun hahmon perusrakenne on määritelty siten että kranaatinsirpale yrittää koko ajan lävistää hänen sydämensä, ollaan varsin lähellä ylenmääräistä alleviivaamista.

Tony Stark ihmisyydenmanipuloinnin ja teknologisuuden etiikan ytimessä.

Tony Stark on Rautamies hyvin syvästi. Hänessä on kyberosia. Hän ei vain käytä jotain erikoista tehoasetta välineenä, vaan teknologia on syvä osa häntä itseään, jopa ruumiintoimintojaan. Ilman teknologiaa Tony Stark kuolee melkolailla instantly. Tähän liittyy paljon eettisiä ongelmia. Toki vastaava koskee kaikkea teknologiaa muutoinkin, mutta eettisyys nousee aivan uusille kierroksille silloin kun teknologia ei ole vain työkalu, vaan otetaan osaksi ihmisen omaa ruumista. Tällöin teknologia tavallaan puuttuu siihen mitä ihmisyys on. - Ja yllättävää kyllä, jos olet ateisti, tämä korostuu koska mitäpä muuta tällöin olet kuin ruumiisi aineenvaihduntaa ja sen mekaanista toimintaa ja neuroneiden välähtelyä jota tässä manipuloidaan? (Kuitenkin tätä yleensä vastustetaan enimmäkseen teologiapohjaisen luonnonjärjestyksen kautta. Ateistit eivät nosta jostain syystä meteliä samassa suhteessa. Tämä on mielenkiintoinen ja hieman omituinen huomio.)

On hyvä huomata että Rautamies edustaa sitä tyyppiä supersankareista jotka eivät ole dopingallegorioita tai atomivoimaloiden pelkoa. On kuitenkin hyvä ottaa tästä pieni vertailu. Dopingin riskit voisivat ehkä ns. "origin storyn" puolesta osua parhaiten Kapteeni Amerikkaan. Mutta kun katsotaan efektejä, paras esimerkki lienee kuitenkin Hulk. Hulk - vaikka onkin syntynyt gammasäteilystä eikä steroideista - korostaa sitä miten doping on vaarallista monella tavalla. Usein dopingia moititaan nimenomaan siitä että siinä on suuria terveydellisiä riskejä. Esimerkiksi urheilussa dopingilla saadut tulokset eivät ole "ihmiselämän kannalta sen arvoisia". ~ Tony Stark muistuttaa kuitenkin siitä että tosiasiassa riski on sankarin leipäpuu muutoinkin. Etenkin supersankarien koko essenssi on siinä että he ottavat suuriakin riskejä. Tony Stark korostaa tätä, sillä Rautamies on ihminen eikä mikään tuhoutumaton Teräsmies (joka tarvitsee kryptoniitin ollakseen kiinnostava riskialtis sankari.) Kukaan ei kuitekaan moiti että Rautamies olisi perustaltaan epäeettinen samalla tavalla kuin dopinginkäyttäjille sanotaan. Ja syynä ei ole se, että he tekevät asioita kunnian vuoksi. Dopinginkäyttäjää ja Tony Starkia molempia "vaivaa sama huomiohuoruus". He hakevat nimenomaan mainetta ja kunniaa. (Tony Starkilla ei ole salaista identiteettiä - Kaikki tietävät että Tony Stark on  Rautamies.)

Kenties yksi syy on tietysti siinä että ihmiset arvottavat ihmiselämän korkealle kun urheilutulokset ovat kulttuuria (tai ainakin viihdettä joka monista ei muka olisi kulttuuria). Nämä nähdään absurdeiksi riskien kohteiksi. Ideana onkin se, että supersankari oikeuttaa toimintansa koska hän panostaa riskinsä eettisesti relevanteilla tavoilla. Jos Teräsmies käyttäisi voimiaan siihen että voittaisi urheilukilpailuita, häntä voitaisiin hyvinkin moittia. Mutta jos hän pelastaa kissoja arkkihirviöiltä ja neitoja puusta riski nähdään sen arvoiseksi koska tavoite on niin kova.

Mahdin alkuperän mahti ; Onko Rautamiehen etiikka samaa kuin sen "Origin Story"?

Jos vertailukierroksia nostetaan ja Tony Stark laitetaankin vertailuun X -menien kanssa tilanne muuttuu paljon vaieammaksi. Tony Stark on nimittäin luomus. Hän on syntynyt siten että ihminen on yrittänyt kehittää itseään ja on kehittynyt siksi. Tony Stark on tietyssä hyvin absurdissa mielessä "luonnonvastainen", että hän on teknologinen rakennelma. X -menit taas ovat tunnettuja siitä että heillä ei ole erillistä origin storyä. Heidän hahmonsa ja kykynsä vain esitellään eikä selitetä miksi heillä on juuri tämä piirre. Sillä he ovat vain "mutantteja". Hieman kuten Lady Gagakin, "They are born this way".

Tämä tuo esille uusia puolia teemasta. Philosophical Disquisitions -blogissa nostetaan esille uutta ihmisten robotisoimiseen liittyvää etiikkaa. Aiheena on Sandelsin ja Hauskellerin ajattelutapa. He moittivat ihmisen kehittämistä tällä tavalla. Sovellettava argumentti on erikoinen ; "Sandel’s central claim was that enhancement was bad because it caused us to lose appreciation for the gifted nature of our lives." Eli teknoboostaukset todellakin jotenkin vähentäisivät humanityämme. Sandelsin maailmassa nämä eivät toki tekisi meistä sosiopaatteja tai egoisteja. Se liittyy enemmän hyvään elämään. Epätäydellisyys nähdään oleelliseksi osaksi tätä. Ja tälle keskeiseksi esitetään tietty nöyryys.
1: Argumentaatiosta osa voidaan itse asiassa nähdä varsin tutuksi toisessa yhteydessä. Tarkalleen ottaen plastiikkakirurgian kohdalla. Siinä ulkonäön manipulointia pidetään huonona asiana jopa silloin kun sen maksaa itse ja jos se on proseduurina suhteellisen riskitön. Moni silti haluaa sellaisen. Ja monesti muistetaan kritisoida sitä että tosiasiassa plastiikkakirurgilla käyminen ei paranna kauneuteen liittyvää epävarmuutta. Eli ollaan ikuisessa itsensäkehittämiskehässä. Lisäksi plastiikkakirurgian nähdään luovan kuilua hyväosaisten ja muiden välille. Se ei ole kaikille vaikka se olisi kuinka riskitöntä. Plastiikkakirurgia siis on egoismin pinnallinen heijastuma joka ei auta ratkaisemaan itse tunnepuolen ongelmaa ja joka on epäreilu koska se kasvattaa ihmisten välisiä eroja.
2: Sandelsin teos on jopa nimeltään "The Case against Perfection". Mutta hän ei suinkaan ole mitään Jumalaa tahi Paratiisia vastaan. Päin vastoin, argumentti näyttää ponnistavan hyvinkin uskonnollissävyisestä pohjasta joka ei luultavasti vakuuta monia sekulaareja - tai edes uskontoa rajoittamattomia mutta muutoin ajatustensa kanssa maallistuneita - ihmisiä. Sandels ei käytä uskonnollista terminologiaa, mutta heijastan hänen ajatuksensa niiden termien kautta joten on helpohkoa nähdä että juuri näin on ; Sandelsin idea on siinä, että ihmisten pitäisi olla nöyriä elääkseen hyvää elämää ; Tässä korostetaan että synnynnäinen lahjakkuus on arvokas asia. Synnynnäinen lahjakkuus nähdään joksikin joka tarjoaa osan Aristoteelisessa maailmankuvassa jossa ihmisen tarkoitus määrittyy siten että hänen lahjakkuutensa ja innostuksensa kohtaavat yhteisön tarpeet. (Siis juuri kuten vanhoissa roolipeleissä.) Lahjakkuuden takana on kristillinen konsepti nimeltä armo ja siihen liittyvä tematiikka ; Koska lahjakkuutta ei voida ansaita, vaatia, tuottaa tai tehdä, se on osoitus itselle kohdistuvasta erityisestä armosta. Tämä on jossain määrin "mielivaltaista", mutta se pitää ottaa vastaan ilolla. Sandels korostaa että ansaitsematon lahja herättää kiitollisuutta. Ansaittu ja vaivalla saatu onnistumisen tunne ja saavuttaminen eivät sen sijaan herätä tätä nöyrää kiitollisuutta ja näin teknolisäkkeitä hankkineen elämänlaatu huononee.
3: Kolmas teema on "yli-ihmisen angsti", jossa teknologiset kyvyt lisäävät ihmisten valinnanvaihtoehtoja. Tämä johtaa siihen että valintojen määrä kasvaa. Ja ihmiset eivät tule onnellisiksi tästä. Barry Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi on varsin tunnettu psykologinen ilmiö. Ihmiset haluavat vapautta ja valinnanvaihtoehtoja, mutta kun vaihtoehtoja on liikaa se tuottaa streissiä ja vähentää onnellisuutta. Teknologiset lisukkeet maksimoivat ihmisen elämän valintoja. (Ottaako vemmel, minkälainen vemmel otetaan.) Sandels pitääkin pahimpana tilana juurikin jotain jota moni voisi kutsua täydellistymisenä. "Hyperagency: A state in which virtually all aspects of an agent’s life, including his/her nature, desires, and beliefs, are subjects of choice. In other words, a state in which virtually nothing escapes the agent’s control and manipulation." Tämä ajatus on ymmärrettävää koska jos miettii vaikkapa supersankarien toimien rajoja, Tony Starkina oleminen lähenteleekin tietyssä määrin kaikkivoipaisuutta. Hän on selkeästi yksi vahvimmista superhahmoista. Tiede on lähes yhtä voimallista kuin magiikka. Paitsi että tiedettä käyttävä saa kaiken ja on voimakkaampi kuin mikään arkkityyppinen tietäjävelho. Voima vs äly, mahti vs. elämänkokemus -tematiikan hylkäävä teknoritari päättää että kyseessä ei ole ollenkaan valinta, koska kaiken voi saada.

Argumenttia voidaan tietysti moittia monella tavalla. "Philosophical Disquicitions" -blogi esitteleekin niitä. En nyt listaa niitä koska ne eivät ole relevantteja tässä supersankarimietinnössä joka on blogauksessa työn aiheena.

Sen sijaan muistutan, että vammaisuus on kärsimystä tuottava ongelma joka johtuu osittain siitä että vamma itsessään kiusaa ja osittain siksi että muilla on jotain mitä itsellä ei ole. Ja tätä yritetään nimenomaan poistaa erilaisilla teknologioilla ja tätä pidetään hyvänä asiana - vähän kuten sodassa ruhjoutuneita sotilaita on monista soveliasta auttaa plastiikkakirurgialla koska tämä ajaa heitä kohti keskivertoa. Jos vammaisuutta käsitellään suhteellisena eikä absoluuttisena ominaisuutena, näyttääkin siltä että suurin efekti on ns. "kateusefekti". Teknologisen lisälaitteiston viha näyttääkin kumpuavan siitä että ihminen ei tykkää siitä että joku on parempi kuin hän, ja on ansainnut sen jotenkin. Erilaisuus jota kumarretaan "synnynnäisen lahjakkuuden" kohdalla on kammotus kun puhutaan "hankituista ominaisuuksista". (Tämä korostuu silloin kun puhutaan teknologiasta eikä taidoista. Kateus nyt kattaa oikeasti myös ne synnynnäiset ominaisuudet.) Kateuspohja unohtuu helpposti koska huomio siirretään siihen miten kateellinen vaatii kadehtimaltaan taholta nöyryyttä. (Tämä on Helppo Strategia ; Jos olet laiska, moiti ahkeria ahneudesta.)

Näin ollen Sandelsin maailmassa X -men jolla sattuu mystisesti olemaan mutanttivoimat jotka tekevät hänestä hyvin samanlaisen kuin Tony Starkin Rautamies, hänellä on lahja josta pitää olla ylpeä. Stark joka taas yrittää tehdä jotain ja parantaa itseään ja ansaitsee saman ominaisuusjoukon työllä.
1: Toki teknisesti ottaen Starkin älykkyys voidaan nähdä lahjakkuutena jota hän käyttää tiedeopiskeluunsa. Ero synnynnäisen ja hankitun ominaisuuden välillä ei ole niin tiukka tässä aiheessa. Mutta en nyt painota tätä kovin hirveästi koska sen korostaminen vähän niinkuin ampuu Sandelsin ajatuksen muusiksi kerrasta. Voihan rikas plastiikkakirurgillakävijä olla kiitollinen siitä että on sattunut syntymään rikkaaseen perheeseen täysin ansiotta. Ja haluan kuitenkin pumpata näistä argumenteista niitä hyviä ajatuksia joita se pystyy antamaan, siitä huolimatta että näen sen vakavasti puutteellisena.
2: Kysymys on mielenkiintoinen myös dopingin kannalta. Jos Hulk on hyvä esimerkki dopingin riskeistä, on Kapteeni Amerikka itse asiassa jotain joka kyseenalaistaa ajatuksen dopingin vaaroista. Kapteeni Amerikka on itse asiassa yltiöhyveellinen, kaunis ja kaikenpuolinen onnistuja. Jos Sandelsin argumentti olisi totta, niin jos joku keksisi todella supersoturiruiskeen, jonka avulla kenestä tahansa voisi tulla Kapteeni Amerikka, sen antaminen kenelle tahansa ihmiselle, myös vapaaehtoiselle, olisi perustaltaan epäeettistä ja ihmisyyden tuhoavaa.

Silti en voi kuin ihmetellä sitä että supersankareiden toimintaa ei yleensä pidetä silti lähtökohtaisesti pahoina. Sandelsin argumentaatiossa puhutaan kammoksuen hyperagencystä, ja supersankarit ovat tästä itse asiassa ajatuskokeena sen lähes täydellisiä ilmentymiä. Supersankarit ovat elitistisiä, eli tyypillisesti he ovat yksilöitä joiden lahjoja ei ole monilla. Tony Starkin superhaarniskaa ei saa lähisiwasta ja vain hän on Rautamies. Silti Rautamiestä ei pidetä lähtökohtaisesti epäeettisenä. Sen sijaan sarjakuvissa toimien oikeutusta ei katsota siten miten se on tehty vaan siten mitä sillä tehdään.

Väitänkin että tässä on takana suurempi totuus. Kysymys ei ole siitä onko plastiikkakirurgia tai androidiosien lisääminen itseen "luonnonvastaista ja epäeettistä itsessään". Kysymys on aina siitä mihin sitä käytetään. Rautamies on eettinen koska hän pelastaa ihmisiä. Se, että hän egoilee teoillaan ja erikoislaatuisuudellaan on kenties ikävä sivujuonne ja ryppy persoonassa. Mutta se on minor detail, seikka johon tuijottava on hukannut todellisuustajunsa ja realiteettinsa. - Joku jonka prioriteetit ovat niin vääristyneitä että pian hän alkaa kirjoittamaan vakavasti otettavaa eettistä analyysiä jossa sarjakuvahahmoja käsitellään kuin ne olisivat todellisia toimijoita eivätkä vain mielikuvituksen tuotetta.

Welcome back again in the "Art of Induction"

"Sherlock" -televisiosarjassa modernisoitu Holmes on internetissä. Sarjassa häntä kuvataan sellaisilla termeillä kuin "internet phenomenon". Syynä tähän on Watsonin pitämä blogi, jolla on paljon lukijoita. Hän kuvailee hieman Holmesin ratkaisemia rikoksia ja tämä on ihmisistä niin ihastuttavaa että he itse asiassa haluavat turvautua Holmesin taitoihin yksityisetsivänä. Mielenkiintoista ja oleellista on sekin, että Holmesilla itsellään on nettisivut nimeltään "The Science of Deduction". Se ei ole suosittu koska hän luettelee siellä sellaisia oleellisuuksia kuin esimerkiksi yli 150 eri sorttista tupakantuhkaa ja niiden erotusmetodologiaa. (Josta Watson kommentoi siihen suuntaan että ihmisiä ei kiinnosta sellainen ollenkaan.) Ihmiset haluavat lukea Watsonia ja Watson on Holmesille tärkeä meinostuskanava. Mutta kukaan ei kuitenkaan halua tilata Watsonin palveluja salapoliisina.

Tämä ilmapiiri televisiosarjassa kuvastaa jotain oikeastakin elämästä. Samaa saa esille katsomalla facebookin internetilmiötä nimeltä "I Fucking love science" : Sitä kritisoidaan varsin osuvasti otsikolla "You're not a nerd, geeks aren't sexy and you don't "fucking love" science". Se huomauttaa varsin osuvasti siitä, että ihmiset eivät ole kiinnostuneita tieteestä. Sen sijaan (rivot) vitsit kuten biologiset malliluurangot ottamassa toisiaan suihin kiinnostavat. Maailmankuvalliset, yleensä liberaalit, kannanotot kiinnostavat. Ja silloinkin kun näyttää pinnallisesti siltä että ihmisiä kiinnostaa jokin tieteeseen liittyvä, kyseessä onkin esimerkiksi kuva tähtitieteellisistä kohteista kuten galakseista. Jotka nähdään esteettisen taustan eikä tieteen kautta. "There's nothing "scientific" about it. It's just an image. There isn't anything that makes this more qualitatively scientific than say, a picture of some rocks, or some cereal. Galaxies are comprised of objects, and this is just a visual depiction of one. And it's not even a photograph. These are just images of things. What exactly makes this scientific?"

Tämä tausta voi ajaa meidät vaikkapa McLuhanin suuntaan. Hänestä media on viesti. McLuhanin "Understanding Media" on tullut tunnetuksi sellaisten ajatusten kuin "maailmankylän" kautta. Ja hänen tästä termistään onkin tullut levinnyt ilmiö. Kiinnitän huomiota kuitenkin ensi sijassa McLuhanin subtitleen ; "The Extensions of Man". Sillä se kuvaa analogian kautta hänen ajatustapaansa. Hän näki että media on aina ihmisyydelle jonkinlainen jatke. Tässä mielessä media on korostetusti samanlainen kuin Dawkinsin extended phenotype ; Ihminen laajentaa vaikutuspiiriään median kautta samaan tapaan kuin mehiläinen laajentaa vaikutuspiiriään ruumiinsa ulkopuolelle rakentamalla mehiläispesän.

McLuhan korosti että jokainen media tekee aina monta asiaa. Se on laajennus jollekin piirteelle. Mutta se on aina myös jonkinlainen amputaatio. Kun median vaikutuksia mietitään onkin hyvä ottaa käyttöön muukin kuin se mikä on median ensin mieleen tuleva funktio. Analyysin ytimessä on ns tetrad, neljällä tavalla median välinettä kartoittavaa kysymystä;
1: Mitä media tai teknologia laajentaa? Laajennus on usein se joka ensimmäisenäkin tulee mieleen, se on se syy minkä vuoksi ihmiset ovat tehneet asian tai teknologian. Siinä missä tikkaat ovat pituuden laajentimia, joita tarvitaan kun oma pituus ei riitä, myös vaikkapa blogi toimii ihmisen puheen tai muistin laajentimena.
2: Mitä se tekee turhaksi? Blogi tekee kasvokkain kohtaamista tarpeettomaksi. Ei tarvitse järjestää aikatauluja synkronoiduksi niin että oltaisiin samaan aikaan samassa paikassa.
3: Mitä siltä haetaan ja mitä puutteita se palauttaa? Esimerkiksi blogi palauttaa osittain kirjeiden tuhoaman vuorovaikutuksen tavan. Kommunikaatio on kuitenkin läsnäolevampaa ja mahdollistaa nopeampitempoista ja jopa arkisempaa kommunikaatiota kuin mitä kirjeitse voidaan järjestää ; Blogin kautta voidaan jutella saman illan suunnitelmista. Ilman tämäntapaisia piirteitä ihmisillä ei olisi tarvetta vaihtaa kirjeestä blogeihin.
4: Mitä teknologia taannuttaa jos sitä käytetään liikaa? Tämä puoli tarkoittaa sitä että media voi jopa tavallaan toimia liian hyvin. Silloin jokin asia jää käyttämättä. Esimerkiksi blogi voi toimia niin hyvin, että ihmisen ei tarvitse hankkia ollenkaan sosiaalista elämää netin ulkopuolelta. Toisaalta se saattaa yksinkertaisesti vain vähentää kävelyhalua kun naapurihuoneeseen lähetetään viestiä sen sijaan että käveltäisiin muutama askel ja sanottaisiin asia ääneen. Kävely ja puhuminen, ne joiden korvikkeeksi media tulee, voidaan ikään kuin amputoida. (Mikä on toisaalta hyvä asia jos olet rampa tai mykkä kuten suurin osa ei ole.)

Blogien kohdalla perusongelmaksi muodostuukin käytettävyys. Blogit ovat helppokäyttöisiä, helposti tavoiteltavia, helposti vierailtavia. Ja tämä johtaa helposti täsmälleen siihen ilmiöön mitä Watsonin blogi ja Holmesin taidot alun esimerkissä heijastivat.

Omalta kohdaltani en tietysti ole deduktion ystävä. Empiristinä olen välttämättä induktiopainotteinen. Myös perustapani tuottaa tekstejä perustuu kykyyn yhdistellä erilaisia asioita yhteen. (Tämän vuoksi otsikko.) Ideaalitilannetta jota haen voisi kuvata saamallani, luultavasti ansiottomalla, kehulla. "On virkistävää, miten yhdistelet asioita ja annat näin uusia näkökulmia ja uutta ajateltavaa. Se on vähän hankalaa tässä sinun kommentoimisessasi, koska annat uusia lähtökohtia ja ainakin minun ajatukseni ehtivät kiertää usein jo kauas alkuperäisestä kirjoituksestasi. Sen olet varmaan huomannutkin ... Toivon, että ymmärrät (ainakin joskus), että se on sinun erikoislahjasi, eikä vain muiden, ohipuhujien, harmittava ominaisuus..." Haluan yhdistellä asioita, ja peruskaavani onkin se, että keksitään paljon kaahoja ideoita joita sitten keksimisen jälkeen ammutaan alas hoopoina. Lopuksi jäljelle jää asioita jotka ovat toimivia. En siis toki tee niin että keksimällä kaikki mahdolliset yhdistelmät ja eliminoimalla mahdottomat voidaan päätyä siihen että epätodennäköinen jää jäljelle. Sen sijaan kun laatukriteerit laitetaan tietylle tasolle, jäljelle jäävät vain tätä paremmat ideat. Ja jos tekstini herättävät muissa ajatuksia, niin se voi olla ihan hyväkin.
1: Joskaan en aina ymmärrä miksi ne tarvitsee tulla minulle kertomaan sen sijaan että ihmiset tekisivät niistä omia blogauksiaan eikä pelkkiä sivulauseita ja sivujuonteita ja mielleyhtymiä jotka jäävät jonkun varsinaisen tekstini kommentiksi eivätkä nouse omaksi itseään kantavaksi kokonaisuudeksi. Etenkin silloin kun nämä ajatukset ovat hyviä. Silloin kun ne ovat huonoja, mietin tietysti sitä miksi ne on ylipäätään kirjoitettu.

Oma blogini kohtaa toistuvasti moitteita tietyistä piirteistä, jotka eivät koske argumentaatiota vaan sitä minkälaisia blogimedian ominaisuuksia olen käyttänyt ja mitä olen rajoittanut tekemilläni valinnoilla ja ratkaisuilla. Pääasiassa tämä oireeksi näkemäni kritiikki voidaan laskea kahteen pääluokkaan (1) Moite ulkoasusta. Tämä koskee yleensä valintaani jossa tausta on mustalla ja teksti valkoisella. (2) Moite luettavuudesta. Pääasiassa tekstirakenteen vaikeaselkoisuudesta ja mutkikkaista lauserakenteista sekä siitä että käytän mukana ikävästi termejä. Nämä voidaan nähdä aivan asiallisina kritiikkeinä, ne ovat käytettävyyden kannalta aivan relevantteja argumentteja.

Ulkoasua koskevasta kritiikistä - johon vastaamiseen liittyy myös tekstin sisältöön liittyvää reagointia - ja siihen liittyvästä on hyvä lukaista saamani kommentti, johon olen reagoinut. En tässä toista kaikkea, koska se ei ole kovin järkevää (pointteja on useita ja valtaosa niistä ovat tämän tekstin kannalta irrelevantteja.) Kuvasin ideaani zen -buddhalaisuudesta lainatun idean kautta seuraavasti ; "Moni ihmettelee että miksi ZEN -munkit änkivät vuorille ja muualle vaikeisiin paikkoihin kun paikka on kuitenkin valaistumiselle irrelevanttia. Vuorihan on vain puite ja raami, eikä "maailma". Perustelu tähän oli motivaatio. Ihminen joka kävelee korttelin ei ole innostunut aloittamaan harjoittelua. Jos matka ennen tätä on vaikea, hän on tehnyt panostuksen joka kannustaa häntä ottamaan harjoittelun vakavasti. Se, että joku kahlaa ajatusrakenteitani ja lausehirviöitäni läpi, osoittaa että hänellä on kiinnostusta aiheeseen. Muut. Rehellisesti sanoen. Heihin minulla on vain yksi sanottava; "Why should I care?"" Tämä heijastanee varsin vahvasti sitä että olen Carrin edustaman tapaan internetkyyninen hahmo. Hänestä internetin linkkikikkailu ja muu vetää ihmisten huomion kohti pinnallisuutta. Vaivaa ei haluta nähdä enää missään. Tälle vastavetona onkin pakottaa ihmiset tekemään vaivaa jossain. Että kaikki ei mene vain Carrin moittimaksi "vipujen paineluksi".

En siis suinkaan halveksi käytettävyyttä. Se on kuitenkin renki eikä isäntä. Käytettävyyskeskeisyys johtaa toki kasvaneisiin lukijamääriin ja suurempaan suosioon. Sen ongelma on kuitenkin siinä, että tosiasiassa käytettävyyden takana on piilo-oletuksia. Piilo-oletuksia siitä että blogeilla tulisi hakea suurta lukijakuntaa. Piilo-oletuksia siitä että vaikeissa asioissa syvyyden sijasta pitäisi tarjota tekstejä jotka ovat helppoja. En voisi olla näiden oletusten kanssa enempää erimielinen. En ole lukijakeskeinen kirjottaja. Tänne blogiin kommentoinnistakin on tullut vaikeaa - itse asiassa siitä on tehty sellaista ihan tarkoituksella.
1: Olen siis miettinyt blogini käytettävyyttä paljonkin. Helppokäyttöisyyden sijaan onkin ollut omien tavoitteideni kannalta tarkoituksenmukaisten piirteiden korostaminen. Blogi on mediana piirrejoukko jonka tiettyjä puolia, kuten siihen liittyvää sosiaalista puolta, olen tietoisesti amputoinit ja rampauttanut juuri siinä määrin missä katson sen relevantiksi - mutta en sen enempää. En ole esimerkiksi torjunut kommentointia kokonaan ja sensuroin yllättävän vähän tekstejä. Vittuilu vaikuttaa kommentoijiin tehokkaammin ja paremmin ja läpinäkyvämmin. Näin oma toimintani ei tyle yllätyksenä muillekaan, toisin kuin sensuroinnin kohdalla jossa perusongelma on siinä että muut eivät näe mitä on sensuroitu ja tämän vuoksi he eivät voi päätellä kovinkaan hyvin sitä, mitä saa sanoa. Sensuroitukin laitos voi näyttää avoimelta kun ei nähdä mitä on deletoitu.

"Sherlock" -sarjan mestarietsiväkin ihmetteli saamansa median moittimisen jälkeen sitä miksi Watson välitti siitä mitä mieltä muut olivat hänestä kun hän itsekään ei välittänyt. Holmes joka kirjoitti tupakantuhkasta asioita ylös ei yksinkertaisesti välittänyt lukijamääristä. Ja miksi pitäisi? Miksi ajattelua pitäisi rampauttaa vain siksi että valittu media helposti amputoi ihmisten piirteitä tavoilla jotka korostavat ajattelun rampautumista?

---

Tämä oli tämän blogin 3700 blogaus.

Pornoa ja robotiikkaa ~ dominator blow up

Kirjoitin melkoisen äskettäin siitä, miten pornotähtien ulkoasu on sellainen että se helpottaa heidän esineellistämistään. ; Tässä taustassa minulla oli teema jota voinee valaista valokuvaamisenkin kautta ; Kun aikanani kävin Suomenlinnassa valokuvattavana, kuvaaja selitti parilla sanalla kameransa erilaisista filtteröintimahdollisuuksista. Yksi tapa oli pehmentää ja poistaa poikkeuksia. Tällöin kuvista tulee "pornahtavia". Kun ihohuokoset ja finnit poistetaan, saadaan siloiteltu kuva. Minun kohdallani päädyttiin sitten päinvastaiseen strategiaan jossa poikkeuksia lisätään. Finnit ja ihohuokoset ikään kuin korostuvat ja näin saadaan koluuntuneen ritarin estetiikkaa. Olenkin tämän jälkeen aina kiinnittänyt huomiota siihen, miten pornokuvia leimaa vahva pehmennys. Meikkaus ja muut vielä korostavat tätä.

Ajattelin pornoa tällöin korostetusti bioestetiikan kautta ; Ihon virheettömyys on kertonut ainakin sairauksien kestämisestä ja vastaavista. Kolhut ovat pieniä epäonnistumisia ja niissä voidaan nähdä olevan jonkinlaisessa suhteessa kelpoisuuteen. Tässä teoriassa korostuukin, että silikonirinnat ovat enemmänkin extended phenotypeä, joilla kasvatetaan omaa seksikkyyttä. Näin ollen pornotähdet ja pornonuket yrittäisivät toimia ikään kuin "elävinä atrappeina" ja innostaa miehiä ylinormaaleilla ärsykkeillä. Tämä korostaa että muutokset tekisivät kohteistaan hyvin spesifillä tavalla esteettisempiä.

Tämä teema meni yllättävän syvälle, kun huomasin Wired -lehdessä olleen tekstin joka huomauttaa että seksinuket ovat kehittyneet "pumpattavista barbaroista" melkoisesti. Itse asiassa plastiikkakirurgia muuntelee ihmisiä ; "Talk about a race to the bottom. Advances in materials science are giving us lifelike sex dolls, while advances in plastic surgery are giving us doll-like porn stars. At this point, they’re both so far down in the uncanny valley that it can be hard to tell them apart." Mukana on valaisevia kuvia sekä "naamakuvia työvarustuksissa olevista pornotähdistä" että "huippuunsa hiotuista seksinukeista". Niiden erottaminen toisistaan on vaikeaa. theory.isthereason -blogi linkittää aiheeseen liittyen humoristisia ja vakavampia artikkeleita ja nostaa Wiredissäkin mainitun "uncanny valley" -käsitteen esille yhtenä syynä sille miksi pornopelit epäonnistuvat. Niitä on yritetty tuottaa, mutta koska peleissä ajaudutaan uncanny valleyyn, ei porno tuota kunnollista viihdettä peliformaatteihin. Tietokonepeli on malli johon pornoa ei oikein hyvin voida siirtää koska siinä riski uncanny valleyyn ajautumisesta on niin suuri.

Uncanny valley vihjaa kuitenkin että mukana voi olla jotain muutakin kuin bioestetiikka. Uncanny valley on nimittäin robotiikassa huomattu asia. Sen ideana on se, että ihmiset pitävät ihmisenkaltaisista roboteista, noin yleensä. Kuitenkin jos hahmo ei ole riittävän ihminen mutta on kuitenkin liikaa ihminen, se koetaan hyvin ahdistavaksi. Tämä kuilukohta on se "uncanny valley". On siis raja jossa ihmisyyttä on liikaa mutta ei riittävästi ja tätä ei koeta mukavana.

Kysymys onkin siitä, että koetaanko pornotähdet tai pornonuket kuvottavina vai ei. Esineellistämisteorian mukaan niille voitaisiin tehdä melkein mitä vain koska kohde ei tavallaan enää ole ihminen. Ei koeta ahdistusta jos kuvotusta vastaan tapahtuu ties minkälaisia perverssejä akteja. Tämä ei tosin selitä sitä, miksi pornopelit eivät myy. Jos tämä olisi tavoitteena, uncanny valleyyn ajautuneet pornopelit olisivat yhtä haluttavia kuin muutkin.

Näin ollen pornotähtien ja pornonukkejen voidaankin uskoa olevan "uncanny valleyn reunoilla". Niitä ollaan etäännytetty "tavallisista ihmisistä" joten niille voidaan tehdä jo jotain sellaista mitä ei naapurin tytölle haluaisi tapahtuvan. Mutta ne eivät ole niin konemaisia että ne ahdistaisivat. (Huolimatta siitä mitä "girl next door" -sivustot antavat ymmärtää.) Tämä kuilun reunalla kiikkuminen myös selittää osaltaan sitä, miksi ne näyttävät niin samanlaisilta.

---

Kysymys kuuluukin ; "Kuvottavatko pornotähdet sinua?" Huomiollasi voi olla epämiellyttäviä seurauksia. ; Kadottaako hän ihmisyytensä ja kuvotus johtuu tästä? Vai vetoaako hän biologisiin pintavietteihisi? Kas siinä pulma, on maailma julma.

Tyylitaju seksuaalivalintaan vaikuttavana extended phenotypenä

Ostin itselleni Davy Crockett -hatun muutama viikko sitten. Tämä on vaikuttanut erittäin runsaasti siihen miten ihmiset suhtautuvat minuun. Karkeasti sanoen en ole koskaan saanut palautetta ulkonäöstäni. En ole kauhean ruma, mutta en kauniskaan. (Pienen sisareni kanssa meillä on erikoinen "erimielisyys". Meillä on paljon samoja piirteitä. Minusta piirteet ovat naiselle just hyviä. Hänestä ne ovat miehelle just hyviä.) Karkeasti sanoen minulla on ollut naisten kanssa erilaisia yritelmiä lähinnä oman aktiivisuuteni vuoksi. ~ Minä olen kysynyt, minua ei ole kysytty.



Hatulla on ollut vaikutusta. Naiset ovat kommentoineet ulkonäköäni muutamaan otteeseen ja aina positiivisesti. Deittipyyntäjäkin on tullut pari. Olen toki erittäin varattu, mutta olen yrittänyt olla kohtelias. Se on toki vaikeaa koska tilanne on ns. täysin uusi. Toki jotkut kommentit ovat olleet sellaisia kuin "Oot tosi söpö poika" jota ei ehkä haluaisi yli 30 -vuotiaana enää kuulla, mutta ennen en ole saanut kuulla yhtään mitään sen suuntaistakaan, ja tämäkin on melkein onnen ihanuuden ihmemaassa kulkemista. Ensimmäisellä kerralla kiitin ihmisiä ja onnittelin häntä huonosta tyylitajusta. Mutta kun asia toistui, on selvää että tämä ei ollut tilastosattumaa. Viimeksi eilen sain kuulla naiselta lausunnon että "Kiva hattu, oot vähän kuin joku Robin Hood, sopii sulle."

Ihmiset siis suhtautuvat oleellisesti eri tavalla. Näyttääkin siltä kuin hattu olisi muuttanut sitä mitä olen. Tosiasiassa tässä ovat tietysti muutuneet vain hyvin pinnalliset ensivaikutelmat. Mutta kun puhutaan tämäntyyppisistä ihmiskohtaamisista, ensivaikutelmalla on yllättävän suuri vaikutus.



Jopa koira voi olla oman
seksuaalivalintafenotyypin jatke.



Dawkinsin extended phenotype kuvaa sitä, että eläimillä fenotyyppi ei rajoitu ruumiiseen. Esimerkiksi mehiläisen mehiläispesä voidaan nähdä ilmiasun jatkeena. Samassa mielessä Davy Crockett -hattu on minulle fenotyypin jatke. Tässä mielessä ei ole ihmeellistä jos sillä voisi olla vaikutusta kelpoisuuteen. Jos asiaa katsotaan kelpoisuuden kannalta, niin hattu on tehostanut kelpoisuuttani seksuaalivalinnan kautta.

Voi kenties tuntua ikävältä luokitella naisten kehuja pelkän seksin vuoksi. Ja toki asia olisikin karkeaa latistaa vain tähän yhteen asiaan. Mutta se on kuitenkin sivuviitteenä mukana. Harva kiistää tyystin sitä että treffeille kannattaa pukeutua, ja että siisteys ja tyylitaju vaikuttavat ihmisten miellyttävyyteen. Tämän ylikorostaminen onkin lähinnä se ongelma, ei itse ilmiö.

Tämä lievennys oli tarpeen, sillä ajattelin jatkaa tästä Laasasen ajatukseen seksuaalisesta markkina-arvosta. Sillä sekin voidaan nähdä ikään kuin "kaiken näkemisen seksuaalivalinnan extended phenotypenä". (Hänellä on tämä yksi näkemys jolla hän mallintaa asioita eikä siinä mitään. Jokainen terve ihminen osannee kontekstoida sen merkityksen sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Ja vähän sairaampikin hallinnee sen riittävästi, että ei mun tartte tulla neuvomaan.)

Laasanen nimittäin perui aiemmat puheensa tatuoinneista. Hän oli katsonut kauneimpia tatuointeja kisasta ja huomannut että ne voivat olla kivoja. "Kun asiaa tarkasti miettii, niin virheetön vaalea ihohan on tylsä - tylsä kuin valkoinen paperiarkki, jolla ei ole kirjoitusta tai kuvia. Ei tätä blogiakaan kukaan lukisi, jos edessä möllöttäisi vain virheettömän vaalea sivu. Ihon virheetön vaaleus, kuten minulla, saattaa kieliä omistajansa persoonattomuudesta ja tylsyydestä. Minä olen tylsä ihminen. En matkustele, en hyppää benji-hyppyjä tai tee mitään muutakaan jännittävää. Möllötän väin tietokoneeni ääressä. Olen yhtä tylsä kuin vaalea ihoni. Tatuointi erottaa naisen massasta. Originelli kuva jää mieleen, vaaleita ihoja ei erota toisistaan millään. Tatuoidulla naisella on särmää. Tatuoidun naisen markkina-arvo on korkeampi." Tatuointi jos mikä on extended phenotypeä. Siinä yksilön ja hänen ympäristönsä välinen ero on konkreettinen mutta erittäin suttuinen. (Ja joskus se tatuointikin on.)

1: On muuten kiinnostavaa että Laasanen puhuu naisten markkina-arvosta. Sillä miesten markkina-arvon kohdalla esiin tulee ATM (alemman tason mies), joka jää ilman seksiä. Laasanen ei siis väitä että vain naiset ovat seksuaalisia vallankäyttäjiä ja että vain miehet ovat seksuaalisesti syrjällä. Ja että jos nainen on ilman seksiä se johtuu vain kranttuudesta. Jos naisilla on markkina-arvo, se tarkoittaa että heillä erot ovat kenties pienempiä kuin miehillä mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Tämä olisi hyvä muistaa. Kannattaapa sitten markkina-arvoteoriaa tai kritisoiko sitä.

Tässä kohden minun voisi tietysti olla iloinen. Sillä aiemmin moitin kovasanaisesti Laasasen näkemystä oikomisena. Kuitenkin näen että hän tekee myös nyt vastaavan "oikomisen". Itse asiassa hän tekee sen samalla esteettisellä näkemyksellä kuin aiemminkin. Näkemyksellä jossa tatuointi joko kasvattaa markkina-arvoa tai huonontaa sitä. Enkä voisi olla juuri tästä yhtään enempää erimielinen.

Joku voisi sanoa että en voi hylätä markkina-arvoa hattusepustukseni jälkeen. Mutta puolustaudun sillä, että  markkina-arvo tarkoittaa de facto samaa kuin menestys kosiorituaaleissa. Tämä taas tuo seksuaalivalintalaskut mukaan oleellisesti. Ja niissä opitaan että oikomista ei voida tehdä.

Klassisesti evoluution kanssa tulee helposti vääntöä siitä onko jokin asia adaptaatio vai ei ole. Adaptaatiokysymys on oleellinen, koska se on se mikä evoluutiossa painaa ; Esimerkiksi kreationistien kanssa voidaan vääntää siitä että onko suuri koko adaptiivnen vai ei. Ja vastaus pitäisi antaa tuossa muodossa, yleisesti. Henkenä on tietysti se, että dinosaurukset olivat suuria, joten jos nyt on pienempää otusta niin oltaisiin rappeuduttu. Kuitenkin suuri koko on tietyllä tavalla hyödyllistä ; Esimerkiksi kamppailussa saalistajia vastaan siitä on usein etua. Kuitenkin suuri koko lisää myös ravinnontarvetta, joten suuri koko voi vähäravinteisella alueella olla haitta eikä hyöty. Adaptaatio on aina sidoksissa ympäristöön ja kokonaisuuteen. ~ Gould tunnetusti moitti sitä että adaptaatioksi tulkitaan helposti erilaisin just so -kertomuksin. Niissä funktionaalisen selityksen ja hyödyn keksiminen muuttuu samaksi kuin ominaisuuden syntykertomus tai ennustus tulevaisuudesta. Gould ei tietysti halunnut hylätä koko adaptaation ajatusta. Hän tietysti luotti että luonnonvalinta vaikuttaa ja tätä kautta adaptaatiotkin ovat aitoja. Kysymys oli siitä että eri piirteitä tulkitaan adaptaatioksi epätieteellisin menetelmin. Gould vaatikin siksi että adaptaatioksi perustelemiseen on annettava tietoa ympäristöön liittyvistä analyyseistä, kuten koon kohdalla vaikkapa ravinto- tai saalistustilanteesta.

Oma Davy Crockett -hattuni lienee tästä maksimaaline esimerkki. Se on nimittäin karkeasti sanoen tyylitön hattu. Niitä ei myydä yleisesti ja syystä ; Se ei ole usean päässä tyylikäs ja karskilta uroolta se veisi uskottavuutta. Kuitenkin se kokonaisuus johon kuuluvat minun muut piirteeni ja ympäristö jossa liikun, se aivan yksiselitteisesti (empiirinen kokemus) kohottaa minun markkina-arvoani (yllättävän paljon).

Kysymys voidaan tietysti kuvata markkinataloudenkin kautta ; Jos ajatellaan onko platinainen autonkahva myyntivaltti, pitää miettiä paljon asioita. Huippuautoon se voi olla perusteltua. Mutta jos platinaisen autonkahvan liittää ladaan, niin se todenäköisesti vähentää ladan myyntiä koska auto on muuten tietynlainen. Ennen autonkahvaa pitäisi hioa monia muita ominaisuuksia. Ja kaikki ihmisten ulkonäköpiirteet eivät ole extended phenotypeä. Ihminen voi ostaa tyylikkäämpiä vaatteita ja jossain määrin jopa harjoitella lihaksia. Mutta on asioita - kuten esimerkiksi minun pieni pään koko ja poskipäiden puute - joita ei voi harjoitella tai oikein edes plastiikkakirurgialla täysin kohentaa. (Ainakaan sitä pään kokoa voisi olla vaikeaa jollain silikoniotsalla lähteä boostaamaan...)

En usko että tatuointi tai Davy Crockett -hattu itsessään lisää tai vähentää markkina-arvoa. Kysymys on kokonaisuudesta. Ilman kontekstia adaptaatio tai markkina-arvo ovat tyhjiä. Kontekstissaan ne eivät enää ole mielipiteitä. (Esimerkiksi treffipyyntöjen määrä on tosiasiatila jota voidaan analysoida vaikkapa todennäköisyyden laein.) Jopa geenien kelpoisuutta mietittäessä on huomio yllättäen keskittynyt siihen miten geenit vuorovaikuttavat toistensa kanssa. Ja miten ne heijastuvat ympäristöstä ; Eli jopa turhan kylmän mekaanisessa maineessa olevien geenien kelpoisuudessa kontekstisidonnaisuus jyrää.