Puhutaan sanoista niiden Orwellilaisessa merkityksessä

Jouko Piho piti uudenvuodenpuheensa. Siinä hän nosti esiin sen miten nykyaikana on määritelty asioita niin että musta on valkoista ja hyvä on pahaa ja niin edespäin. Hän korosti tässä konservatiivisia perinteisiä arvoja.

Tässä lainatessaan hän ei maininnut ääneen George Orwellia. Tässä voitaisiin viitata Orwellin teokseen ”Vuonna 1984” joka on arvostettu kaunokirjallinen teos totalitarismista ja propagandasta. Siitä ovat lähtöisin yleiseen kielenkäyttöön vakiintuneet ennen kirjan kirjoittamista olemassaolemattomia käsitteitä, sellaisia kuten "isoveli valvoo", ”ajatuspoliisi/ajatusrikos”. Ja se muistetaan sloganeista kuten "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vastakohdat tuovat vahvasti mieleen Jouko Pihon puheen.

Pihon viittaus ei ole satunnainen. Ja hänen seuraajakunnasta moni varmasti viittaisikin liberaalejen ”uuskieleen” ja ”aivopesuun”. ”Orwellilaisena”. Orwellin teos on siitä kiinnostava että Orwellilaisuudesta syytetään erilaisia asioita niin liberaalien kuin konservatiivien ja oikeistolaisten kuin vasemmistolaistenkin parista. Tässä mielessä Orwellin kirja voidaan nähdä universaalina totalitarismin vastustamisena.

Kuitenkin Orwellin käsitykset on näissä kuvauksissa nähty hieman erikoisesti. Teoksen sanoma, Orwellin teoria kielestä ja sen suhteesta propagandaan, on hyvin kiinnostava. Ja sitä voidaan tarkastella lähemmin. Tässä mielessä Philosophy Tuben Olly tekikin vähän aikaa sitten hyvän videon jossa hän kuvasi juuri sitä miten Orwell kuvaa kielen ja aivopesun suhdetta.

Videon pohjalta on selvää että Orwellin näkemys eroaa aika vahvasti siitä missä mielessä häneen tässä yhteydessä usein viitataan. Itse asiassa monin paikoin Orwellin käsitys on nimenomaan vastateesi sille mitä häneen viittaamalla haetaan. Tämä ei toki sinällään yllätä. Sillä kun ei-oppineet puoluerajalinjojen kaikilla puolilla syyttävät toisiaan orwellilaisiksi ja orwellilaisuutta nähdään joka paikassa, on luultavaa että jossain on ongelma.

Tässä korostettiin erityisesti väärinkäsitystä joka koskee ns. uuspuhetta. Perinteisesti ajatellaan että sanoilla on ”oikea merkitys”. Ja että Orwellin maailmassa uuspuhe tarkoitti sitä että nämä termit määriteltiin uusiksi. Tämä on se viesti joka nähdään jopa tuon kuuluisan Orwell -lainauksen taakse. Eli ihmisiä ohjailtiin vääntämällä määritteet uusiksi. Toisin sanoen totutusta määritelmäsisällöstä poikkeaminen nähdään uuspuheena.

Orwellin uuspuhesanakirjoissa merkityksellinen huomio on nimenomaan siinä, että niissä pyrittiin vähentämään käsitteitä.

Orwellin teema oli nimenomaan se, että käsitteistöä pyritään vähentämään. Kritiikkiä torjuttiin poistamalla käytettävissä olevia käsitteitä kielestä. Koska erimielisyyttä on mahdotonta jakaa jos sille sopivaa käsitteistöä ei ole. ; Rajoittamalla sanoja ja määräämällä niille ylhäältä yksi merkitys oli juuri se voima jonka Orwell näki kielessä. Jos sanalle annetaan ylhäältä määritelmä joka ei vastaa koettua ”totuutta” vaan sen vastakohtaa, eikä määritelmää saa muokata uusiksi, rajoitetaan ajatuksia joita ihmiset voivat saada. Sananvapauden rajoitteista lujin on ajattelun rajoittaminen. Ei puheen rajoittaminen vaan se että ihmiset eivät edes ajattele niitä.

Tässä mielessä moni käsiteanalyyttinen filosofia onkin monille vaikeaa. Se nähdään yrityksenä määritellä termejä uudestaan. Olen itse huomannutkin että kun kirjoitan käsiteanalyyttisiä asioita jotka eivät olekaan poliittisia, ne tulkitaan helposti poliittiseksi kannaotoksi. Olkiukottaminen ja pettymys orwellilaisuudesta ovat ne sävyt jotka tulevat itsellenikin usein vastaan. Philosophy Tuben videon tekeminenkin on asetettava tähän kontekstiin. Se on nimenomaan reaktio siihen että analyysejä on tuomittu ”uuskielisyydestä”.

Käsiteanalyysissä onkin kysymys siitä että ensin termit määritellään ja sitten katsotaan mitä niistä seuraa. Tässä analyyttisyys painottaa loogista ja käsitteellistä erittelyä. Toisin sanoen asioita pilkotaan niiden osatekijöihin, attribuutteihin ja kriteeriattribuutteihin.

On tavallaan kiinnotavaa huomata että analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaista filosofiaa vastaan. Mutta tässä yhteydessä nimenomaan ne jotka eniten vastustavat ”mannermaista ajattelua” ovat moittimassa käsiteanalyysiä ”uuskielisyydestä”. Tässä mielessä onkin usein niin että orwellilaisuudesta syyttävät ovat itse orwellilaisia juuri siinä mielessä kuin tämä kirja sanoo.

On kuitenkin kiinnostavaa tarttua kysymykseen. Itse tarkastelen tätä ottamalla ytimeen käsiteanalyysin jossa Orwellin huolestumat piirteet on määritelty yllä. Tätä kautta voidaan saada huomioita poliittisesta korrektiudesta. Tätä kautta syntyy poliittisia ilmiöitä koskevia huomioita. Joka on eri asia kuin se että tämä blogaus olisi poliittinen.

Jos tartutaan poliittisesti epäkorrektiin kieleen, sen ytimessä on usein ilmiö joka on tuttu esimerkiksi ”hikipedian” ”poliittinen korrektius” -artikkelissa. Siinä korostetaan että ”ei saa sanoa näin vaan näin” -kaavaa. Toisin sanoen ei saa sanoa ”hihhuli” vaan pitää sana ”väkevän uskon ihminen”. Ei ”Terrorismi” vaan ”Amerikkkalaisuutta kritisoiva uskontopohjainen toiminta, jossa radikaalisti lakkautetaan amerikkalaisia henkilöitä ja rakennuksia poliittisista syistä”. Tai ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä : Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua erityishenkilöä.”

Näitä yhdistää sellainen asia että ne eivät ole vastakohtaisuuksia.

Silti poliittista korrektiutta pidetään ”uuskielenä”. Jossa korostuvat ne Pihon puheesta tutut vastakohtaistamiset. Hikipedian poliittisessa korrektiudessa olevat esimerkit ovat lähempänä synonyymejä. Tässä mielessä onkin hyvä huomata että siinä yleisessä väärinkäsitysopissa poliittista korrektiutta olisi hyvin vaikeaa nähdä ”uuspuheena” tai ”ajatusrikoksen rakennusmateriaalina”. Synonyymeissähän ei rajoiteta mitään mielipiteitä tai käännetä käsitteitä päälaelleen.

Ironista kyllä oikeassa Orwellilaisessa uuspuheessa nämä kielenkorjaukset voidaan itse asiassa nähdä nimenomaan ”uuspuheena”. Sillä sanoilla on denotaatioiden lisäksi konnotaatioita. Denoataatio on semiotiikassa, logiikassa ja kielitieteessä käytetty käsite, jolla tarkoitetaan merkin ensisijaista, ilmeistä tai pinnallista merkitystä ilman tulkitsijan antamia subjektiivisia lisämerkityksiä. Konnotaatiot taas ovat juuri näitä lisämerkityksiä.

Tästä hyvän esimerkin saa tarttumalla poliittisesti tulenarkaan termistöön puhtaan analyyttisesti. Jos meillä on käsissä sana ”pakolainen” siinä viitataan ihmisen poistumisen syyhyn. Jos taas ”maahanmuuttaja” korostetaan helposti enemmän hänen saapumistaan. Näiden viittaama ihminen on suurelta osin sama mutta välissä on pieniä denotationaalisia ja suuria konnotaatioihin liittyviä eroja. Vielä suuremmaksi erot muuttuvat kun otetaan käyttöön uusi, MV -lehden kielenkäyttöön levittämä termi ”maahantunkeutuja”. Tämä on ”maahanmuuttajan” kanssa hyvinkin denotaatioiltaan identtinen. Mutta ”maahantunkeutuja” on sanana konnotaatioiltaan korpilaillisempi.

Voidaan sanoa että ei ole sama puhutaanko ”pakolaisista”, ”imigranteista”, ”maahanmuuttajista” vai ”matuista”. Niiden takana on erilaisia asenteita. Tässä mielessä Orwellilainen kielenkäyttö kohdisti huolta ennen kaikkea sensuuriin eikä väärien tai vaarallisten mielipiteiden leviämiseen, joten tässä mielessä poliittista korrektiutta huutavilla voi olla syy pitää uuskielenä.

Jos sitä voikin kieltämättä olla vaikeaa ymmärtää miten sananvapaus on uhattuna kun vaihtoehtomedioiden kommenttipalstoilla erilaiset pelkäämättömän oloiset ja karskin oloiset kaverit eivät pelkää sanoa ääneen vaiettuja vaikeita asioita. kuten esim. "vitun neekerit", niin tässä mielessä voidaan kuitenkin kenties huomata että kenties näissä sanomisissa todella onkin jotain mitä ei lievemmillä termeillä voi sanoa. Synonyymejä ei voi käyttää koska niissä on erilainen sisältö. Synonyymejen rajoittaminen on tässä mielessä näiden ajatusten ja asenteiden ja toimintatapojen rajoittamista.

Tämä tietenkin johtaa konnotaatioiden kautta tunneilmaisuihin. Tätä kautta on pakko ymmärtää että kenties syytökset rasismista ja vihapuheesta ovat vähintään jokseenkin perusteltuja. Sillä konnotaatiot elävät asenteista. Tätä on aivan asianmukaista ja rationaalista taustatäsmennyskysellyttää kysymällä esimerkiksi että ”varmastiko et tuntenut vihaa ja suuttumusta kun jaoit facebookiin ja netin täyteen linkkiä jossa kerroit miten islamistit naivat alaikäisiä lapsia – ai et, minkälainen tyyppi sinä oikein olet”.

Mutta kenties järkevintä on kuitenkin todeta se, että nämä ilmaisut ovat enimmäkseen sitä että ilmaistaan eitoivottavuutta, koetaan vastenmielisyyttä tai antipatiaa. Puheet rasismista ja vihapuheesta kun menevät helposti leimakirveilyn puolella. Ja tämäkin on osa Orwellilaista uuskielisyyttä. Ihan sen vuoksi että niiden avulla vihollisista syntyy yksinkertainen lokero johon heidät voi sovittaa ilman että kiinnittää huomiota siihen miten heidän näkemyksensä eroavat toisistaan.

Tässä mielessä riskinä on sama mitä on käynyt termille ”fasismi” ; Toisaalta kyseessä on tietty poliittinen suuntaus jonka tutkiminen on historiallisesti tärkeää. Ja sille on järkeviä merkityssisältöjä. Sille voidaan antaa useitakin hieman keskenään erilaisia määritelmiä ja tätä kautta se on analyyttinen työkalu. Sitä voidaan vaikka katsoa miten hyvin asia sopii Umberto Econ malliin fasismista. (Umberto Eco, ” Eternal Fascism: Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt”, 1955)

Otan tämän esiin siksi että pidän Umberto Econ määritelmästä, olen siis tavallaan ”eekkofasisti”. Ja toisaalta siksi että yhdeksi fasismin tunnusmerkiksi Eco antaa ”Fasismi tekee parhaansa muuttaakseen sanojen merkityksen. Esimerkiksi "kulttuuri" muutetaan merkitsemään mitä tahansa. Sanojen merkityksen muuttuessa kielioppi oiotaan siten, että asiat voidaan esittää pelkillä päälauseilla.” On asia siinäkin mieelstä relevantti että hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". Näitä voidaan nähdä tunnusmerkkeinä. Joihin voi sitten päättää reagointitavan kun sen on ensin tiedostanut.

Mutta sitten toisaalta fasismi on vain typistynyt haukkumasanaksi. Itse asiassa juuri George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. (George Orwell, ”What is Fascism?”, 1944) Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. Vastaava ongelma on myös sanan ”fundamentalismi” -kohdalla. Kyseessä on ilmiö jota voidaan ja pitää tutkia - luultavasti jopa kritisoida ja vastustaa. Mutta ”fundamentalismi” on muuttunut käsittelemään toisaalta lähes mitä tahansa ”dogmaattista” ja toisaalta lähes mitä tahansa ”uskonnollista”. Termien ylikäyttäminen on johtanut niiden lientymiseen ja ongelmana onkin se että niitä voidaan käyttää lähes miten tahansa.

Voidaankin nähdä että jos analyyttinen ihminen näkee fundamentalismin vaikka ”Raamattua kirjaimellisesti totena uskovan dogmaattisen kristillisen oikeiston” kautta, on näkemys analyyttinen. Ja usein termi saa tässä muodossaan vahvimman voimansa. Itsetään varma uskonto joka on liitoksissa politiikkaan on aivan omanlaisensa ilmiö. Mutta jos näistä attribuuteista yhä pienempi määrä riittää että tulkitaan mukaan sitä epämääräisempi ja laajempi se on leimakirvessanana.

Tästä rasismi -sanasta päästäänkin sitten twistiin.

Kun katsotaan maahanmuuttokriittisiä, ei ole vaikaa huomata että heillä on usein hyvinkin ankaria tarpeita määritellä asiat. Tämä koskee erityisesti heidän vastustajiaan. Tässä ei ole vaikeaa huomata että heidän asenteensa on se, että laajennetaan käsitteitä ja tehdään niistä synonyymejä. Tätä kautta käsitekirjastosta poistetaan osia.

Kun esimerkiksi puhutaan ”punavihermädättäjistä” ei taustalla ole ajatus että otetaan kohde jolla on kolme kriteeriattribuuttia, kommunistisuus, vihreät arvot ja ”mädättäjyys”. Ei. Tässä ei analysoida osaa joka pitää sisällään vain osan ”kommunisteista”. Tässä on nimenomaan ideana se, että luodaan mahdollisimman laaja leimakirvesvihollisuus joka kattaa sisäänsä kaikki jotka ovat vihreitä, punaisia tai muuten ”mädätystä edustavia” keskustaa äänestäneitä agrologi-filosofi-miekkailunharrastajia. Tässä mielessä on selvää että tässä tehdään juuri sama temppu josta ollaan – mielestäni osittain ymmärrettävästi – kun heitä itseään kutsutaan rasisteiksi vain siksi että he ovat ”maahanmuuttokriittisiä eivätkä rasisteja”.

Samoin heillä on hyvin vahva halu määritellä sanat joita on soveliasta käyttää. Ei ole vaikeaa esimerkiksi löytää ihmistä joka kritisoi maahanmuuttokriittistä siitä että tämä ei käytä oikeita sanoja. Oikeaa mieltä olevat tunnistetaan siitä että he eivät käytä vanhahtavaa ”MAMU” -sanaa vaan puhuvat rehdisti asiasta sen oikealla nimellä ”MATU”.

Prosessi on siitäkin kiinnostava että vaikka vihollisille keksitäänkin miljoonia nimiä, niin olipa kohde mikä tahansa niin ne ovat lähinnä vain toinen termi jolla sanoa ihan samat denotaatiot ja konnotaatiot. Siksi ”karvaranne” ja ”partalapsi” ovat keinoja leimata samaa ihmisryhmää. Ja ”suvakit” ovat ties mitä ”stalinistimädättäjiä” tai ”vassaripaskoja”. Viestissä synonyymin voi vaihtaa toiseen eikä asenneilmapiiri tässä prosessissa muutu. Joten näillä synonyymeillä luodaan tilanne jossa erimielisten käsitteistön analyyttisyys ohentuu. Toisto luo rakenteen jolla leimataan samaa vihollista.

Tässä mielessä ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa poliittista korrektiutta ei kaikesta huolimatta useinkaan puolusteta etikettipuheessa mukana olevan ja ajatuksia ja sanomisia rajoittavan orwellilaisen luonteen vuoksi. Päinvastoin ; Itse asiassa on havaittavissa juuri se että takana ei ole ajatus sananvapauden ja käsitteiden määrän mahdollisimman suuresta laajuudesta. Kysymys on päinvastoin siitä että ”asioista on puhuttava niiden omilla nimillä”. Toisin sanoen on yksi oikea Totuudellinen määritelmä jonka mukainen asia on sanottava ääneen. Väärää mieltä olevat eivät edusta sananvapautta vaan vääristelyä ja propagandaa ja siksi tätä on aivan asiallista sensuroida ja siihen liittyviä käsitteiden käyttöä on heistä syytä rajoittaa.

Tässä voidaan nähdä itse asiassa vahva anti-intellektuellinen sävy. Jopa hikipedian ”etsi-korvaa synonyymistössä” on havaittavissa sitä, että moni termi on inhottava siksi että siinä on vaikeita sivistyssanoja eivätkä ne mahdu ”kansanomaiseen suuhun”. Ja näin ollen asia meneekin helposti siihen että ”jos synonyymiä ei kutsu kansan suuhun mahtuvalla versiolla niin sitten puhuu väärin”. Eli sananvapautta rajoitetaan täsmälleen samalla tavalla. ”Ei näin” ja ”vaan näin” vaan vaihtavat päikseen paikkoja.

Tämä asennoituminen voi selittää osaltaan senkin miksi maahanmuuttokritiikissä niin usein sanotaan sen tyylisiä asioita kuin että ”asioista ei saa puhua”. On aina jotenkin suloista kun joku kertoo tälläisiä internetissä. Etenkin kun viimeisiä vuosia ei oikein mistään muusta ole puhuttukaan. Ja kaikki tietävät maahanmuuttokriitikoiden pääargumentit sekä tuntee ison kasan ”hommasanastoa” tai ”kansallismielistä sanakirjaa”. ; Sananvapaus sekoittuukin siihen että ”ollaan huudeltu asiasta vuosia eikä yhteiskunta noudata meidän mielipidettä”. Toisin sanoen sananvapauden sijaan kismittää se, että yhteiskunta ei toimi kuin heidän ajatuksensa olisi niin oikeassa että keskustelua sen kyseenalaistamissta ei edes tarvita.

Toisin sanoen

Kysymys on enemmän siitä että kun he itse näkevät että asia on jollain tavalla, siitä mielipiteenilmaisu on ”asioiden kutsumista niiden oikealla nimellä”. Joka vertautuu Orwellin kuvaamaan tilaan jossa joku keskusorganisaatiotaho ottaa vallan määrittää kielen eikä tästä päätöksestä saa olla erimielinen tai tehdä erilaisia mielipiteitä siitä mitä tämä käsite ylipäätään pitää sisällään. Ja tähän liittyy vastapuolen leimaaminen koska tärkeintä on ”suojella valtakuntaa eikä ole tarpeen osallistua intellektuellin norsunluutornissa olevan käsitesaivarteluun ja muuhun näpertelyyn”. Ja siksi kaikki erimielisyys voidaan tunkea yhteen nippuun.

Tämä on nähtävissä siinäkin miten moralistisin konservatiiviskene on kritisoinut eräitä sanakirjoja siitä että se on painanut seksuaalivähemmistöihin liittyviä käsitteitä kansiinsa ; Heidän näkemyksensä on se, että sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat ”biologinen tosiasia” ja tätä kautta erilaisille mielipiteille ja niiden käsitteille ei pidä antaa tilaa sanakirjoissa ”koska ei niitä ole olemassa”. Sanakirjoissa, jotka pitävät sisällään myös esimerkiksi uskonnollista käsitteistöä jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Aivan lopuksi sanonkin että oletan että moni näkee tämän vlogauksen joko vastustavana tai tukevana näkökulmana maahanmuuttopolitiikkaan. Se on sitä kuitenkin korkeintaan muutamien sivuhuomautusten tai asioiden kohdalla. Nämä koskevat detaljeja, mutta eivät pääargumenttia. Pääargumentti on yksinkertaisesti se, että Orwellilla oli teoria siitä mitä propagandistinen puhe on ja miten se toimii. Ja sen valossa propagandistisuutta löytyy ja ei löydy hyvin erikoisissa paikoissa. Luultavasti tässä tuli esiin ajatuksia jotka eivät ole tavallisia ja jotka voivat olla yllättäviä. Näihin huomioihin syntyy tietenkin tunnereaktioita koska propaganda ja orwellilaisuus ovat itsessään jokseenkin ladattuja termejä. Ja niiden käyttäminen analyyttisesti on vaikeaa, etenkin kun niitä usein käytetään lähinnä ad hominem -pohjaiesti.

Itse sanon aivan suoraan että en ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi kaunokirjallisuuteen vetoamista ylipäätään käytetään argumenttina. Olipa kyse sitten uskonnollisesta keskustelusta jossa Tolstoin kirjat toimivat jonain jolla yritetään osoittaa ateismi epätodeksi. Tai ylipäätään mikä muu tahansa. Sanon aivan suoraan että minun silmiini kaunokirjallisuus kuvaa kirjoittajan tuntemuksia. Ne voivat kuvata maailmankuvia. ;Mutta ne enemmän kuvaavat näitä tunteita kuin todistavat että maailma toimii juuri siten. Näin ollen koko lähestymistapa on itsessään sitä että vedotaan eikä argumentoida.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin sanoa että Orwellilaisuuteen viittaavat ovat itse tehneet tästä lähestymistavasta relevantin. Ja tässä yhteydessä on nähtävissä että orwell kuvaa sitä miten propaganda hänen maailmankuvansa mukaan ilmenee ja toimii. Jos jotakin kutsutaan orwellilaiseksi niin voidaan katsoa sitä mitä orwell sanoo. Ja aivan selvästi orwellin teoksista kumpuaa jotain sellaista joka on hyvinkin antiteesi sille miten moni asiat kokee. Tässä kohden voidaan sanoa että he viittaavat orwelliin tavalla joka ei ole ainakaan Orwellin kirjoista peräisin. He varmasti heijastavat näissä kohden sitä mitä heidän oma maailmankuvansa on mieltä propagandasta ja sen toimintaperiaatteista.

Toisaalta tässä yhteydessä on selvää että tämä heidän terminsä on kenties itsessään sen ytimessä mitä Orwell vastusti. ; Anti-intellektuellismi jota selitetään sillä että halutaan ”rehellisesti puhua asioista niiden oikeilla nimillä sen sijaan että saivarrellaan elitistisesti käsitteillä” ja käsiteanalyysin tuomitseminen orwellilaiseksi uuskieleksi on tässä mielessä oireellista. Se on juuri jotain josta orwell oikeasti varoitti. ; Se, onko orwell tämän jälkeen oikeassa tai väärässä on sitten aivan oma kysymyksensä. Samoin se miten politiikkaa pitää tämän tiedon pohjalta tehdä – tai tarvitseeko asiasta edes välittää. Uskon silti että jos tämä tuottaa kommentteja, saan tästäkin vlogauksesta vihaista palautetta jossa orwellin teorian kautta mallinnettua tilanneaanlyysiä katsotaan puolueelliseksi. Haluan olla sen verran poliittisesti epäkorrekti että kutsun jo valmiiksi näitä ihmisiä ”helvetin idiooteiksi”.

Mitä poliittinen korrektius on ja ei ole?

Olen viime päivinä päätynyt keskustelemaan sanavalinnoista. Minulla onkin varmasti monia häiritsevä tapa valita sanojani epäsopivasti. Esimerkiksi sukupuolenkorjausprosessin kohdalla olen tavannut käyttää "sukupuolenkorjaus" -sanaa konservatiivien ja "sukupuolenvaihdos" -sanaa liberaalien parissa. Koska haluan korostaa enemmän sitä että asenne merkitsee kuin sitä että hyvällä maulla valitut sanavalinnat merkitsevät.

Olen ollut tässä kinassa sanavalinnoiltani melko poleeminen. Ja olen pitänyt koko kiistaa sinällään triviaalina. Ei-triviaaliksi sitä on tehnyt ainoastaan se, että minulle on tultu sanomaan mitä kieltä ja sanavalintoja minun tulisi käyttää. (Shokeeraantuminen ei ole minusta kovin järkevä reaktio. Miksi yllättyä jos kanssani kommunikoiva tietää minkälaista kysy-vastaa -palvelua pidän.) Tämä puuttuminen on sitten oikeuttanut ikään kuin jo tekemieni tekojen oikeuttamisen. (Vaikka eihän tekoja missään tapauksessa muutenkaan saa tekemättömiksi.)

Elämäni olisi hyvin vaikeaa kreikassa. Kreikassa on nimittäin kaksi kieltä. On katharevousa ja dimotik. Katharevousaa puhuvat usein oikeistolaiset ja dimotikia vasemmistolaiset. Tämä tekisi elämästäni hyvin vaikeaa. Toki nykymaailmaa katsoessa monet sanavalinnat paljastavat melko nopeasti sen mitä poliitista kantaa ihminen sattuu edustamaan ja millä puolella "kulttuurisotaa" hän on. (Toki aiheet ja niihin liittyvät mielipiteet painavat enemmän jos tälläisiä haluaa analysoida.)

Tästä voi päätellä että en pidä poliittisesta korrektiudesta.

Näen, että on melko triviaalia puuttua sanavalintoihin. Takanani tässä on eräänlainen Michel de Montaignen aatemaailman ihannointi. Montaigne korosti sitä että kunnon humanistille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Kulttuuri taas usein luo normaaleja ja tekee normaaleista normeja. Tavallisesta tulee eettisyyden normi. Tämä on sievistelyä. Tässä usein siivotaan piiloon ihmisten luonnolliset puolet. Ja heikkoudet. Montaignen maailmassa viisas ei sievistele seksin tai paskan kanssa. On täysin asiallista kirjoittaa filosofiseen teokseen kuvauksia oman suolen toiminnasta. Ja on oikein kuvata omia heikkouksiaan.

Itse olenkin kuvannut itseäni monesti tavoilla jotka ovat avoimia, rehellisiä ja pelisilmättömiä. Tilannetajuttomuuteni on tässä mielessä kohtuu kuuluisaa. Tämä tekee minusta usein jopa riskin (liability problem). En kelpaisi kuitenkaan juuri tämän vuoksi populistiksi tai siihen leiriin joka yleisesti vastustaa poliittista korrektiutta. Sillä populisti joutuisi ottamaan hieman erilaisen kannan asioihin. Timo Soinin kannattajien tulee tietää mitä asiaa Soini ajaa nyt eilen ja huomenna. Ja Soinin on kuvattava asiaa yksinkertaisesti, oi niin yksinkertaisti.

Poliittinen epäkorrektius on aivan liian usein hölmöilyä asennevammailun vuoksi.

Tässä mielessä poliittinen korrektius on kenties rajattava erikseen poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Sillä jälkimmäisessä on usein kyse enemmänkin "keltaisen lehdistön realismista" (Tabloid Realism). Francois Debrix on kuvannut nykyajan ilmapiiriä tuolla nimellä. Ja hän tarkoittaas illä sitä, että journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Poliittisesti epäkorrektien rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Kun vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta", ei pyydetty asia ole aitoa siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan. Ne ovat enemmän sitä että joku vaahtoaa ja ihkuilee ja ilmaisee tämän iskulauseissa jotka mukailevat yleisiä mielipiteitä ja jotka on kuvattu niin alkeellisella kielellä että massat myös ihastelevat sitä miten "ymmärsin joka sanan".

Tämä ei ole ylevää. Tämän pohjalla on se, että yht'äkkiä vääriä mielipiteitä edustavia medioita halutaan sulkea koska ne eivät edusta sananvapautta vaan propagandaa. (Jonka levittäminen ei ilmeisesti kuulu poliittisesti epäkorrektin mielestä sananvapauden piiriin..) Tässä "Helsingin Sanomia" voidaan kritisoida vain kutsumalla sitä "Pravdaksi" - temppu joka on helppo tehdä ja sitäkin kuvaavampi että se heijastelee lähinnä sitä miten kovasti moni on etääntynyt siitä miten kauheaa Neuvostoliiton meno oli oikeasti. Väärä maailmankuva ja nimittely riittävät. Kuin asiat olisivat yhä kuin ne olivat koulun pihalla. Ja sielläkin vain pahasuisimmille koulukiusaajille.

Poliittinen epäkorrektius onkin liian usein vähän sellaista että olisi kreikkalainen jonka mielestä dimotik on poliittista korrektiutta ja vaatisi siksi että kirjakieli on tästä lähtien vain ja ainoastaan katharevousa. Vaikka tosiasiassa se on aivan yhtä normittava ja normalisoiva.

Poliittinen korrektius onkin siitä jännittävä ilmiö että sitä vastustetaan nykyisin kovemmin kuin koskaan  vaikka aikamme on nimenomaan sirpaloituneempaa ja vähemmän yhtenäiskulttuurista kuin koskaan. Sitä voisi luulla että vastustus vaatisi tarpeen ja ongelma olisi harvinaisen suuri. Mutta tosiasiassa tilanne on hyvin toisenlainen. Tätä tavallaan demonstroi sekin miten sensuurista valittavien mielipiteet ja niiden sisältö on käytännössä kaikkien tiedossa. Koska mielipiteenvapaus on niin suurta että voidaan pitää ties mitä blogeja joissa näitä asioita sanotaan.

Sananvapauden sorretut jostain syystä saavat mielipiteensä kaikkien tietoisuuteen ja saavat eturyhmiään eduskuntaan asti. On jännittävää huomata miten sortosensuurista huolimatta kaikilla on tieto pääargumenteista ja mielipiteistä. Kenties siksi että emme eläkään missään Neuvostoliitossa tai edes etäisesti siinä muistuttavassa. (Siellä ei liiallisesta poliittisesta korrektiudesta voinut kritisoida eikä siitä valitettu paljon, koska tälläisestä päätyi Siperiaan.)

Poliittinen epäkorrektius on tapainturmelusta.

Suurin ero minun ja suurimman osan poliittisen korrektiuden vastustajien kanssa on siinä, että jos minä korostan että tietyt asiat ovat rehellisesti kuvattuja heikkouksia, pitää poliittisesti epäkorrekti tätä jonkinlaisena sankaruutena ja vapauden ilmentämisenä. Tämä ero on tietenkin asenteellisesti valtava.

Mutta se on tavallaan kuvaava. Otan tästä demonstraation Mikko Aholan ihan hyvän blogauksen kanssa. Ahola kirjoitti "Kaksi tietä hyväksyä homoseksuaalisuus" -blogauksessaan siitä miten homoseksuaalisuutta hyväksytään joko siten että homoseksuaalit nähdään vähemmistönä. Tai sitten anomian kautta. "Anomia termi on otettu suoraan sosiologiasta Durkheimilta, ja se kuvaa tilaa, jossa yhteisön moraali on kadonnut eikä ole selkeitä moraalisääntöjä, joihin yksilö voisi tukeutua. Anomiaa voisi kuvata tilaksi, jossa kaikki on sallittua, kaikki hyväksytään ja mikään ei ole pyhää." On melko selvää että kukaan ei puolusta homoseksuaalisuutta siksi että se edustaa anomiaa. Kuvaus tulee enemmän "ulkopuolelta".

Ilmiö on laajasti tuttu. Esimerkiksi uskonnonvapauden kohdalla voidaan huomata että se viehättää uskoavisia hirveän paljon silloin kun puhutaan heidän oikeudestaan julistaa. Mutta  samalla ateismi nähdään moraalirappiona, moraalikatona, arvotyhjiön ilmentymänä, nihilisminä... Syynä on tietenkin se, että jokainen vapaus voidaan aina kuvata jonkin tabun rikkoutumisena. Jos saa tehdä asioita monella tavalla, se rikkoo kiellon jossa jotain ei saa tehdä. Kuitenkin vapaus on jotain joka ei edusta pelkkää anarkiaa ja moraalin puutetta. Sillä itse asiassa länsimaisessa ajattelussa vapaus nähdään arvona sinänsä. Ja itse asiassa jos arvostaa vapautta ja vapauksia ei tässä mielessä ole mitenkään kovin ilmiselvästi arvotyhjiössä tai arvojen puutteessa. Durkheimkin on hallinnut sanamagian käytön asennevamojensa levittämisessä.

Tässä mielessä on oleellista tiedostaa että poliittinen epäkorrektius on lähisukua relativismille. Ja se voidaan nähdä helposti tapainturmeluksena. Tätä ei ole kenties kohteliasta - saati poliittisesti korrektia - mainita nykyaikana. Sillä ne jotka vastustavat poliittista korrektiutta vastustavat yleensä relativismia kunhan sitä kutsutaan relativismiksi.

Oikeisto/(uus)konservatiivinen relativisti ei näe itseään relativistiksi koska kaikki relativismiin liittyvät puolet on kaapattu omalle puolelle niin että puhutaan joko poliittisen korrektiuden vastustamisesta tai sananvapaudesta. Heillä on tainnut jäädä käsiteanalyysi tekemättä ja he katsovat pelkästään sanavartaloita. Joka on tavallaan ironista koska juuri tämä fiksaatio on se joka minua ärsyttää poliittisessa korrektiudessa.

Poliittinen korrektius on kielifilosofiassa ja retoriikassa.

Kun katsotaan poliittiseen korrektiuteen liittyviä asioita, kyse on usein siitä mitä mielipiteitä on. Eli kysymys on siitä saako puhua vaikka maahanmuuttajia vastaan ja jos saa niin millä tavalla. Yllättävän usein kinat koskevat kuitenkin juuri sanavalintoja. Takavuosina näyttävin internetvääntely käytiin "neekeri" -sanan ympärillä. Sanan käyttöä sekä vastustettiin ja puolustettiin tulisesti ja tämä viittasi siihen että retoriikka oli tunteitaherättävämpää kuin voisi luulla. Sisällön sijaan puhuttiin ankarasti sanavalinnoista. Pidin tätä vääntöä melkoisen triviaalina.

Selvästi kyse on kielifilosofiasta. Ja tätä kautta on ymmärrettävää miksi poliittista korrektiutta ylipäätään on. Ihmiset käyttävät kieltä. Ja siihen liittyy valtaa. Ihmiset kuvaavat miten asiat ovat (is) ja miten niiden tulisi olla (ought). Sanoilla voidaan aikaansaada muille ikäviä tunteita. Esimerkiksi tunteita siitä että ei kuunnella, arvosteta tai välitetä. (Hieman erikoista kyllä, poliittisen korrektiuden vihollisissa on aika paljon ihmisiä jotka sotkevat sensuurin ja heidän kanssaan eri mieltä olemisen. Tämä johtuu siitä että he eivät koe tulevansa kuulluiksi. Huutaminen, kiroilu ja epäkorrektius voikin olla keino hakea huomiota.) Tässä mielessä "neekeri" sana koetaan tietyillä tavoilla ja tämä voi loukata vaikka niitä joita sanalla kutsutaan. Ja koska asialla on kuvauksen kohteelle väliä voi olla aivan järkevää käyttää jotain soveliaampaa termiä. Kysymys on hyvistä tavoista, poliittinen epäkorrektius voi olla sallittua mutta se on moukkamaista.

Itse olen tässä asiassa kuitenkin aika vahvasti Ben O'Neillin kannalla. Hän kirjoitti "A Critique of Politically Correct Language" -artikkelissaan siitä miten termien vaihtaminen on turhaa. Jos samaa asiaa aletaan kutsumaan uudella nimellä, ratkaisu on kosmeettinen. Retorisella ratkaisulla yritetään ratkaista asenteita koskevia ongelmia. Ihmisten intentiot ja ihmisryhmien ideologiset kannanotot pysyvät ja nämä merkitykset lataavat uudenkin sanan (euphemism treadmill). Tästä seuraa tietenkin tarve tuoda taas uusi termi tämän vanhan saastuneen tilalle. Poliittinen korrektius jossa tartutaan sanavalintoihin on triviaalia. Se on merkityksetöntä niin kauan kuin sosiaalinen stigma on olemassa. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien käyttöön ottama termi "gay" on saanut ne lataukset joita homoseksuaaleihin on kohdistettu muutoinkin. Se, että taustalle on otettu sana jolla on positiivisia mielleyhtymiä ei ole riittävä. Ihmisillä on yhä asennevammoja homoseksuaaleja kohtaan joten uusi sana latautuu näillä merkityksillä yhtä nopeasti kuin homojen vapauksia ajava moralisti näyttäytyy ulkopuolisille moraalikadon kautta.

Toisin sanoen oleellisin ero siveäkielisyyttä vaativien suvaitsevaisien ja minun välilläni on se, että he katsovat että kieli on jotain jolla ihminen luo todellisuutta itselleen ja muille. Minulle kieli on enemmän väline jolla levitetään pään sisäisiä asennevammoja. Sen sijaan ero yleisen populistisen poliittisen epäkorrektiuden ja minun välillä on se, että "neekeri" -sanan käyttäjä usein selittää että hän voi käyttää sanaa koska hänellä ei ole sanaa käyttäessään vilpittömästi asennevammaton mieli ja asenne. Tottakai heillä on asennevamma! (He kuuluvat ihmislajiin ja kaikkea. Tottakai heillä on!)

Poliittinen epäkorrektius vs. kielifasistit.

Poliittista korrektiutta kuvaa sensuuri ja sievistely. Tässä mielessä sitä tekee mieli kutsua kielifasismiksi. Ja tällä on hyvin syviä seurauksia.

Sillä jos katsotaan fasismi -sanaa, on sen kohdalla käynyt kaikki mikä poliittisessa epäkorrektiudessa on hyvää ja huonoa. (1) George Orwellin mukaan fasismi -sana oli menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. (2) Toisaalta fasismi on ollut ilmiö jota voidaan tutkia historiallisesti. Ja siihen liittyy todellisia uhkia. (Se että uhka on jo toteutunut on aika vahva todiste tästä.) Esimerkiksi Umberto Eco on lähestynyt fasismia 14 piirteen kautta kirjoituksessaan "Eternal Fascism - Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt".

Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. (1) Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. (2) Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä. Esimerkiksi jos sitä sattuu kutsumaan jotain kolmannen aallon feministiä kielioppifasistiksi, on aika vahvasti etääntynyt siitä todellisuudesta joka kuvasi vaikka Francon maailmaa. (Tämä olisi anteeksipyyntö jos uskoisin sellaisiin.)

Haasteena on se, että fasismi -sana on alkujaan saanut negatiiviset konnotaationsa syystä. Kun katsotaan Mussolinin & kumpp. toimintaa voidaan huomata että "he tekivät sen itse". Termi on saanut tätä kautta voimansa. Ja tätä voimaa on tietenkin hauskaa käyttää vallankäytöllisesti. Koska siinä on vahva stigma, sanaa tulee helposti ylikäytettyä. Tämä leimaaminen on itse asiassa poliittista epäkorrektiutta. Poliittisessa epäkorrektiudessa, etenkin siinä muodossa missä sitä nykyään puolustetaan, on usein kyse nimenomaan siitä että poleemisia termejä käytetään melkoisen vapaasti. Mutta tätä ei nähdä helposti koska huomio menee poliittisten linjojen mukaan. Poliittisen korrektiuden kriitikko ei näe itseensä kohdistuvaa poliittista epäkorrektiutta fasismi sanan kohdalla poliittisena epäkorrektiutena vaan sensurismina ja yrityksenä tukkia suu. Eli poliittisena korrektiutena. Jota se ei herran tähden ole oikein millään järjellä.

Kun termi sitten vesittyy kun normaalin terveen ihmisen reaktio on lopettaa "tyhjän signaalin kuuntelu". (Käy kuten "natsikortille". Natsit olivat todellinen, mahtava ja vaarallinen ilmiö. Mutta jopa lieraaleimmat natsien vihaajat ovat nykyään edustamassa kantaa jossa "natsikortin" veto on käytännössä sama kuin keskustelun häviämisen tunnustaminen. Koska natsit ovat olleet tehokas rinnastettava, sitä on ylikäytetty. Godwinin lain maailmassa natsianalogia on lähtökohtaisesti virhe.) Kun kaikki on fasismia niin sitten se että joku sanoo jotain fasismiksi ei merkitse juuri mitään. Ja paradoksaalisesti tämä antaa tilaa fasismin uudelleen nousulle koska siitä varoittava signaali on laimennettu. Käy hieman kuten "sutta huutavassa pojassa" jonka lopuksi susi tulee oikeasti..

Fenonyymi

Tarja Kaltiomaa kirjoitti blogissaan fenonyymistä. Hän on itse luonut käsitteen. Hän kirjoittaa uskonnosta, käyttäytymisestä ja vastaavista asioista tämän käsitteen ympärillä. Otan tässä blogauksessa kantaa siihen mitä ajattelen tästä käsitteestä ; Lyhyesti sanoen se mitä hän tekee on hieman sama kuin alkuun laittamani video olisi todella objektiivista aasialaisuuden käsittelyä. Onhan siinä periytyvyydestä, perinnällisyydestä ja kulttuuripiirin yhteydestä. Mutta tapa jolla se tehdään on vähintään eriskummaisaa. Toki Kaltiomaan ja alkuun laittamani videon ero on siinä että toinen esittää olevansa vitsi ja Kaltiomaa ottaa oman asiansa suhteellisen vakavasti..

Miksi tarvitaan käsite?

Käsitteellistämistä moititaan usein. Se on kuitenkin usein tarpeellista. Kun puhutaan tieteestä ja filosofiasta, se suorastaan pursuu käsitteitä. Minuakin moititaan usein vaikeaselkoisuudesta. Minua kehotetaan käyttämään arkijärkistä kieltä. Kuitenkin asiat tieteessä ovat usein sellaisia että ne eivät noudata arkijärjen sääntöjä. Tai kuten Sirkka Hirsjärvi, Pirkko Remes ja Paula Sajavaara kertovat "Tutki ja kirjoita" -teoksessaan (150-151) käsitteillä pureudutaan ilmiöihin. Käsite kuvaa asiaa tai ilmiötä. Arkijärki ei aina havaitse asioita sellaisenaan ja siksi käsitteitä on vaikka ei haluttaisi luoda salatiedettä.

Monesti hedelmällinen tutkimus myös lähtee käsitteellisestä mullistumisesta. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoriat olivat sellaienaan käsitteellinen muutos. Ne uudelleenmäärittivät aikaan ja avaruuteen liittyviä ilmiöitä. Ja kun tämä käsitteellinen näkökulma oli ensin luotu, siitä syntyi lähtökohta empiiriselle hedelmälliselle tutkimusohjelmalle. Käsitteellinen murros edeltää paradigmanmuutoksissa empiirisen aineiston keräämisvaihetta.

Toki käsitteellistäminen ei ole aina näin yksiselitteisesti hyvää. Eric Schwitzgebel on esimerkiksi kirjoittanut näkökulmasta jossa esitetään kysymys siitä että missä määrin moraalifilosofia on käsitteellistä rationalisointia. Mielenkiintoista kyllä, hän määrittelee rationalisoinnin ja käyttää tätä käsitettä pohjana. "Rationalization, as we understand it, involves a mismatch between the justificatory grounds one offers for one’s beliefs and the real underlying causes of one’s beliefs. A particular conclusion is favored in advance, and reasoning is recruited post-hoc, more with the aim of justifying that conclusion than with the aim of ascertaining the truth whatever it might be." Hänkään ei taistele kaikkia käsitteitä ja käsitteidenkäyttöä vastaan. Hän kritisoi sitä miten käsitteitä luodaan ja käytetään.

Kritisointi on tarpeen koska kieltämättä on mahdollista luoda ad hoc- ja post hoc päättelyjä tukemaan käytännössä mitä tahansa. Ja monen suhtautuminen on se, että määrittely jotenkin tekee asioita ja ilmiöitä todeksi. Nimeämällä asioita saadaan tätä kautta aikaan muutakin kuin näkökulma. Nimeämällä luodaan ilmiöä ja tehdään se myös jotenkin todeksi. Ei toki todellisuudessa. Mutta ihmisten mielessä.

Itse fenonyymiin

Kaltiomaa on luonut käsitteen joka olisi näkökulmassaan analoginen biologian kanssa. Hän jopa alleviivaa tätä analogisuutta ; "Aiemmissa kirjoituksissani olen tuonut esille käsitteen fenonyymi fenotyypin rinnalle. Fenonyymi on ihmisen henkinen ilmiasu kun taas fenotyyppi on fyysinen ilmiasu." Tämä on tietenkin mielenkiintoista. Minulla on koulutusta tuotantoeläinjalostukseen. Siellä genotyyppi ja fenotyyppi tulivat tutuksi. Tämä varmasti helpottaa Kaltiomaan ajatuksenjuoksun ymmärtämistä. Tämä on nähdäkseni ansio hänen käsitteelleen ; Ilman käsitettä voitaisiin kenties tulla toimeen, mutta se lyhentää tekstiä huomattavasti. Ja analogia on tapa joka toimii ns näkökulmien vertauskuvana, eli se tekee asian ymmärtämisestä tutumpaa. Uusi asia liitetään vanhaan ja tuttuun ajatusrakenteeseen. Vastaavista syistä moni käyttää vertauksia tai anekdootteja yrittäessään tehdä asiasta helppotajuista.

Toki olisi syytä miettiä sitäkin miten fenonyymi olisi mallintava vertauskuva. Eli miten se kuvaa tosiasioita. Kaltiomaa lähestyy tässä fenotyyppiä hieman omituisesti. "Fenotyyppi periytyy vanhemmilta. On osoitettu, että suunnilleen ¼ fenotyypistä tulee isältä, ¼ äidiltä ja loput ihmisen omasta fenonyymistä. Tämä kaava ei yksilöittäin päde suoraan, mutta uskoakseni viimeaikaiset geenitutkimukset summittain tätä teoriaa tukevat." Minun on hyvin vaikeaa ottaa tätä vakavasti. Tiedämme melko hyvin genotyyppien sukulaisuussuhteista. Fenotyyppi taas on tunnetusti jotain joka on sidottavissa käsitteeseen nimeltä heritabiliteetti. Heritabiliteetti taas on siitä erikoinen tapaus, että se vaihtelee sekä ominaisuudesta toiseen että kontekstista toiseen. Ominaisuuden perinnöllisyysaste vaihtelee sen mukaan missä kontekstissa. Heritabiliteetti harvoin tiivistyy millään tavalla järkevästi siisteihin vakioihin ja murtolukuihin. (Se on muutekin äärimmäisen epäintuitiivinen käsite. Sen kanssa on käytännössä niin että jos et osaa siihen liittyviä asioita hyvin, älä käytä sitä. Sen kanssa on helppo tehdä virheitä.)

Tämä on toki sinänsä turhaa, että Kaltiomaa käsittelee pääasiassa fenonyymiä eikä fenotyyppiä. Fenotyyppi on esimerkki. Virheet siinä luovat kyseenalaistavaa henkeä Kaltiomaan biologian osaamiseen. (Mitä toki kuvaa sekin että hän ei viittaa biologisiin tutkimuksiin muuta kuin hyvin epäsuorasti ja viittaa niihin "uskoakseni" -tyylisillä keventävillä sanoilla.) Teksti olisi kantanut paremmin ilman tuota biologiaa. Toki ymmärrän että fenonyymille on haluttu luoda uskottavuutta nimenomaan sitä kautta että fenotyyppi on varsin vakiintunutta ja validia tiedettä. Tämänlainen luotettavuudenrakentaminen ei kuitenkaan ole kovin hienoa. Se on enemmän retorinen temppu kuin argumentti käsitteen järkevyyden puolesta.

Tosin tuo annettu lausunto on erikoinen. Sillä kun ihmisen ilmiasua on katsottu, on tavattu nähdä että ihmisen ilmiasussa on perustalla ensin geenit eli genotyyppi. Ja kaikki tämän ulkopuolinen on sitten ympäristön aikaansaannosta. (Tai nykyaikaisemmin ; Fenotyyppi on se jonka ympäristö, kasvatus ja kokemukset muokkaavat irti tietystä genotyypistä.) Fenotyypissä on tätä kautta aika paljon "jämäluokan henkeä". Kun kaikki eliön ilmiasussa ei redusoidu suoraan genomiin, tarvitaan jokin laajempi käsite. Kaltiomaa on nyt sitten esittänyt että jopa puolet fenotyypistä tulisi omasta fenonyymistä. Fenonyymi on käsitteellistetty sen verran omituisesti että emme oikein voi edes tietää mitä tämä väite tarkoittaa. Saati että se olisi jotenkin yhtään minkään tukemaa.

Kulttuuria?

Kaltiomaan määrite koskee selvästi jotenkin hengellisyyttä. Tätä ei ole tarkemmin eksplisoitu. Käsitteellä on selvästi enemmän arkijärjenjuoksua lietsova kuin asioita tai ilmiöitä kuvaava luonne. Hän myös mielellään lähestyy tätä tilastollisesti. Tilastollinen lähestyminen on toki sinänsä aivan asiallista.

Mutta Kaltiomaa ei oikeastaan puhu tilastoista vaan esittelee näkemyksiään kansoista ja massoista. Termi luo tälle ikään kuin neutraalin viitekehyksen ja tekee asiasta objektiivisempaa. Ei vain mielipidekirjoitusta. (Käsite on ikään kuin todellisuutta silloinkin kun se on lähinnä mielipiteiden kuvailua ja helppotajuistamista.) Tässäkin vahvistuu kuva siitä että fenonyymi on käsite jonka avulla poistetaan "kansalliseen yhtenäisyyteen" ja vastaaviin liittyvät argumentistot. Ymmärrän toki miksi tätä etääntymistä halutaan tehdä jos esittää tämän keskusteluperinteen mukaisia ajatuksia. Aivan samasta syystä kuin ymmärrän miksi natsit haluavat soluttautua asiallisemman maahanmuuttokeskustelun sisään ja kutsua itseään vaikka maahanmuuttokriitikoiksi. (En siis väitä että maahanmuuttokriitikot ovat natseja. Mutta jos olet natsi, niin on kannattavaa esittää olevasi maahanmuuttokriitikko, koska sitä kautta poliittinen uskottavuus paranee.)

Kaltiomaa esittää että "Uskonnot ovat ihmisille tärkeitä nimenomaan heidän fenonyymisyytensä vuoksi." Eli hän esittää että ihmisellä on geeniensä ja kasvatuksensa lisäksi yliluonnollinen elementti. Tämän ajatuksen takana on hyvin klassinen metafyysinen kehä. On ikään kuin aluksi oletettu että henkisyys on jotain muuta. Sitä kuvaamaan on luotu käsite joka nojaa tälle. Ja sitten tätä kautta tosiasioita tulkitaan niin että johtopäätös on että henkisyys on jotain muuta. Käsitteet kietoutuvat toisiinsa ; Ajatus on sisäisesti koherentti lähinnä siinä mielessä että kehäpäätelmiin on melko vaikeaa synnyttää kontradiktioita.

Tosiasiassa itse tiivistäisin monet asiat pelkkään kasvatukseen ja kulttuuriympäristöön. Tässä mielessä olen Kaltiomaan kanssa jossain asioissa samaa mieltä, mutta tulkitsen sen tarkoittavan hyvinkin eri asioita. "Kun ihminen kasvaa lapsesta saakka jossakin maassa, hän omaksuu tuon maan kansanluonteen omaisen käyttäytymisen ajan mittaan. Ihmisestä kasvaa myös henkisesti sen maan kansalainen, jossa hän asuu." Itse näen että tässä ei tarvita ryhmäpaineen ja vastaavien lisäksi oikein mitään. Ja näin koen että kun Kaltiomaa esittää että ihminen "...oppii luonteenomaisen ja leimallisen kansalaisuuden, koska ihmisessä vaikuttaa sekä fenonyymiin vaikuttavat henkiset asiat että myös kasvatus ja oppi, jota saa maassa asuessaan." kyseenalainen väite ei ole kulttuurin vaikutus vaan se henkisyys ei-kasvatuksellisena ja ei-geneettisenä piirteenä itsessään.

Toki ongelmana tässä on se, että olen jo tuon erimielisyyden kuvatessani antanut fenonyymille sisältöä. Ja Kaltiomaan tapa lähestyä käsitettä on kaikkea muuta kuin sellainen että sille voisi niin tehdä. Käsite tuntuu olevan enemmän runollinen pseudoanalogia kuin jokin asia jonka määrää voitaisiin oikeasti objektiivisesti tai intersubjektiivisesti tai tilastollisesti arvioida. (Haluaisin oikeasti elää maailmassa jossa tyypit olisivat sillä tavalla että heistä tiedettäisiin että ovatko he "vitoslevelin paladineja vai seiskalevelin thiefejä" mutta mistä me voimme tietää ovatko fundamentalistit tosiasiassa enemmän fenonyymisiä kuin vaikka maltillinen Raamattua teen kanssa arkisesti lueskeleva mökinmummo.)

Tässä mielessä kysymys on vähän sama kuin se mitä olen kysellyt kristityiltä ; Jos Jeesus voi ilmestyä ihmisille, esimerkiksi ateistisille huumenarkomaaneille, kaikkialla maapallolla, miksi ihmeessä kristityt joutuivat ensin matkustamaan laivoilla Amerikan mantereelle jotta siellä olisi kristittyjä. (Toki vertauksena. En käsittele kristinuskoa ainoana henkisyyden lajina, mutta tuo anekdootti on samanlainen vertauskuva kuin fenotyypin ja fenonyymin välillä Kaltiomaalla.)

Politisointiin

Kaltiomaan teemat näyttävät olevan kuitenkin uskontopoliittisia, tai ainakin moraaliin liittyvien mielipiteidensä politisointia. Kun ihminen sekä luo käsitteen, luo sen ympärille ajatuksen ikään kuin neutraliutena ja seuraava vaihe on asian vieminen poliittiseen suuntaan, haistan yleensä jonkinlaista palaneen käryä.

Kaltiomaa kuvaa asiaa seuraavasti ; "Suomalainen julkinen media on jo monen vuoden ajan ollut melko uskontokielteinen. Suomessa valtauskontona on jo viidensadan vuoden ajan ollut kristinusko. Sitä ennen suomalaiset ovat olleet pakanauskontojen harjoittajia. Kristinusko on yhtenäistänyt kulttuuriamme muun Euroopan kulttuurien kanssa. Kuitenkin viime vuosisadalta lähtien maassamme on ollut hyvin omaksuttuna yksiavioisuus ja naisrauha." Tämä kysymys on hyvin erikoinen. Kaltiomaa on aiemmin samassa tekstissään esittänyt että "Suomen kansa on ehkä fenonyymien tutkimiseen yksi oivallisimmista. Meillä on melko yhteneväinen kulttuuri, kansan luonne ja suomalaisille tyypillinen fenotyyppi-ilmiasu, eli ulkoinen olemus." Tässä näyttää olevan taustalla ajatus siitä että Suomessa oltaisiin erityisen yhtenäiskulttuurissa. Ja että tämä yhtenäiskulttuuri tarkoittaisi sitä, että aihetta olisi hyvä tutkia juuri täällä. Syynä voi tietenkin olla se että homogenisuus tarkoittaa samaa kuin muuttujien vähyys. Tätä tuetaan sillä että Kaltiomaa luo ikään kuin "hiljaisesta enemmistöstä" poikkeavan uskontovastaisen tai uskontokielteisen asian joka johtuu "mediasta". Tarina on hyvin tuttu monista ilmiöistä jotka ovat nykysuomessa vähemmistöstatuksessa. (Fundamentalistit, tietyt maahanmuuttokriittiset fragmentit ja eräät oikeistokonservatiiviset ryhmät kokevat edustavansa hiljaista enemmistöä vaikka he tilastojen valossa edustavat harvinaistoa.) Suomi on kristillinen maa -tyylinen lausunto on yleinen. Se ei tee valitettavasti siitä totta.

Toki olen kuitenkin sitä mieltä että maassamme toiseutetaan uskonnottomuutta hämmentävän vahvasti ja usein. Maassamme on yhteensopeuttava kulttuuri josta poikkeamista ei siedetä. Ja maamme korostaa hyviä tapoja sellaisessa mielessä että ateismia pidetään epäkohteliaana. Tästä hauskahko esimerkki on tuoreessa "Hyvät ja huonot uutiset" -televisiosarjassa. Siinä panelisti kuvasi ihan hauskasti omia suhtautumisiaan erilaisiin uskontoihin. Hän esimerkiksi kertoi että hän ei ota vakavasti vaikka Jehovan Todistajien kertomuksia. Mutta hän mieluummin kuuntelee sitä kun joku innoissaan silmät pyöreänä kertoo ihmeellisistä tulvista kuin siitä että joku tylsästi selittää että tieteen mukaan jos kaikki vesi sulatetaan ja levitetään niin niitä ei saada peittämään korkeimpia vuoria. Uskomattomiin väitteisiin suhtaudutaan positiivisesti tavalla jossa niiden esittäjän kanssa ei olla samaa mieltä, vaan heihin suhtaudutaan vähän kuin holhottaviin lapsiin. Ateisti tai näiden näkemysten kriitikko taas on epäkohtelias ja tylsä. Tässä unohtuu vain se, että jos on tutustunut vaikka ohjelmassa mainittuihin Jehovan Todistajiin, niin he nimenomaan itse pyrkivät muuttamaan kantansa "tylsäksi ja tieteellisesti vakavaksi". Heitä vaan ei kuunnella. Ateistit kuuntelevat ja näkevät vaivaa kritiikkityöhön. Erimielisyyttä ja konfliktia pidetään epäkohteliaana, ei vähättelevää asennetta.

Tässä mielessä kulttuuripiiri todella vaikuttaa asioihin. Mutta tavalla jossa mukaan tulee muutoksia jotka kertovat että kenties monokulttuureissa onkin enemmänkin estetty asioiden tapahtumista luokittelemalla niitä erityisillä tavoilla.

Jos vaikka katsotaan Binar Mustafan, uskonnottoman maahanmuuttajan, kirjoittamaan tekstiä voidaan huomata että homogenisoinnin takana on prosesseja jotka tekevät fenonyymin tapaisten ilmiöiden tutkimuksesta vaikeampaa, jos tälläinen ilmiö siis olisi olemassa ja mallinnettavissa. Mustafa kertoo esimerkiksi siitä että monissa islamilaisissa maissa ei ole uskonnotonta vaihtoehtoa. Ihmiset vain dumpataan ja rekisteröidään tietyn uskonnon edustajaksi, jo syntymästä. Ja kun maan vakaumuksia arvioidaan niitä tehdään näin saatujen lukujen ja rekisteritietojen kautta. Uskoisin että Suomen kristillisyys näyttäisi hyvin erilaiselta jo sillä että vaikka kasvatus ja koulutus ja muu pidettäisiin samana, niin evankelisluterilaiseen kirkkoon ei liitettäisi lapsikasteessa vaan siihen pitäisi erikseen liittyä vaikka 18 -vuotta täytettyään. Yli 18 -vuotiaiden uskonnollisuus arvioitaisiin tämän muutoksen jälkeen hyvin erilaiseksi. Suomessakin tilastointiin liittyy vääristymiä jotka tekevät maastamme heterogeenisemmän kuin voisi luulla. Toisaalta monin paikoin uskonnottomia on tilastollisesti hyvinkin paljon. Ja näilläkin alueilla tuppaa olemaan se, että ihmiset lähtökohtaisesti oletetaan kristityiksi ja järkytytään jos he poikkeavat siitä.

Kaltiomaa kuvaa tilannetta siten että "Suomessa ei ehkä yleisesti tiedosteta sitä, että suomalainen elämäntapa on melko vapaata näkyvästä uskonnonharjoittamisesta sen vuoksi, että se on kunnollista elämäntapaa, jota uskonnolla ei tarvitse paljon korostaa ja vahvistaa. Suomalaiset osaavat elää normaalia ihmiselämää, jossa on kunnioitusta toista ihmistä kohtaan ilman voimakasta rituaalista tapojen vahvistamista eli uskonnon näkyvää harjoitusta." Tämä on jotain jossa on puolia jotka sekulaarihumanistit ovat ajaneet. Eli he vastustavat ajatusta että hyvät tavat ja moraalinen käytös vaatisi ankaraa rituaalivallan käyttämistä. Kuitenkin jos katsotaan sitä muodikasta mediaa, niin se puuttuu pääasiassa poliittiseen uskonnonharjoittamiseen. Suomalainen yhteiskunta on yllättävän täynnä uskonnonharjoittamista. Uskonnollista vakaumusta korostetaan ja vahvistetaan hyvinkin yllättävin tavoin. Tässä kohden tilanne on hieman sama kuin homojen asenteellisuuden ja naisten seksuaalisen häirinnän tai rasismin kohdalla. Ilmiöitä ei huomaa jos ei satu edustamaan näitä ryhmiä. Kristityt eivät koe että maailmassa olisi kristillistä ryhmäpainetta ja julkista uskonnonharjoittamista. Ateistit kyllä tietävät paremmin, ihan sen pohjalta että he tietävät mitä heidän elämässään tulee vastaan. Aiemmin mainitsemani paheksunta "tylsyydestä" on itse asiassa yksi osa tätä toiseutusprosessia. Ateisteja ei haluta ottaa vakavasti silloinkaan kun he ovat vakavissaan ja ottavat erimielisen väiteet vakavissaan. Tämänlaiset asiat ovat tavallisia. Ja niistä syntyy "eetos" joka kyllä taatusti monokultturisoi.
1: Rasismia voi testata lankkaamalla naamansa taitavasti, käyttämällä peruukkia jne niin että vaikuttaa ulkomaalaiselta. Katsoo sitten miten kohtelu muuttuu. Samaa näyttelyä voi tehdä jossain määrin muutenkin. Voi pukeutua ja kulkea kuin stereotypioiden homo ja katsoa miten arvostus muuttuu. Sukupuolen kanssa leikkiessä saattaa yht'äkkiä kohdata tosin transseksuaaleihin kohdistuvia asenteita..

"Edellä mainittu seikka saattaa maahanmuuttajien mielestä olla hämmentävää. He saattavat nähdä suomalaisten elävän jonkinlaisessa uskontotyhjiöstä ja saattavat sen vuoksi kokea velvollisuutenaan suomalaisten ”käännyttämisen” omaan uskonnonharjoitukseensa. Mielestäni suomalaisen median jo kohteliaisuuden vuoksi suomalaisia kohtaan pitäisi kertoa suomalaisesta uskonnosta lehdissä. Kohteliaisuus voisi ulottua myös maahamme muuttaneita ihmisiä kohtaan, jotta näiden ei tarvitsisi elää jonkinlaisessa levottomassa tietämättömyydessä sitä kohtaan, mistä maamme kulttuurin perusteissa on kysymys." Uskonnottomien kohdalla vastaava on hämmentävää. Kaltiomaa kuitenkin puolustaa yhteistä uskonnonharjoittamista (joka jotenkin ei ole poliittista tai julkista, aivan kuin tämä olisi jotenkin mahdollista).

Loppukaneetti

Näyttää siltä että fenotyyppi on määrite jolle ei voida oikein antaa hyvää sisältöä. Se on enemmän mielikuvallinen termi joka on sidottu analogisesti toiseen käsitteeseen siksi että tämä toinen käsite on hyvä käsite. Valitettavasti tätä hyvää käsitettä ei oikein osata eikä sitä hallita. Lisäksi kulttuurisen ja hengellisen osion eroa ei osata tutkia. Fenotyypin ja genotyypin kohdalla geenit ja niiden vaikutustehot ovat tutkimusaihe ; heritabiliteetti on objektiivinen joskin kontekstisidonnainen ilmiö. Näiden välinen suhde saadaan siis selville.

Kaltiomaa ei tee mitään tämänkaltaista. Hänen lisäkäsitteensä on enemmänkin jämäluokan päälle liimattu jämäluokka jolla on arvoa lähinnä siksi että mukaan halutaan uskonnollista asenteistoa ilman että sitä kutsutaan rehellisesti tällä nimellä. Kokonaisuudesta syntyy lähinnä jännittävä ajatuskehä. Jota selvästi puolustetaan siksi että Kaltiomaalla on sekä maailmankuvallinen vakaumus uskonnosta. Että hänellä on siihen liittyviä poliittisia ja eettisiä mielipiteitä. Mutta hän ei halua esittää niitä tämönaisena vaan toimia kuin asia olisi neutraali siksi että se on käsitteellistetty.

Fenonyymi on määritelty sanan latteimmassa mielessä. Sen perään on liitetty sanoja. Se ei kuitenkaan kuvaa mitään ilmiötä. Se kuvaa enemmän asennetta. Voisi jopa sanoa että asenne tarvitsee fenonyymi -käsitteen koska sillä ei ole oikein mitään ilmiötä johon se voitaisiin liittää. Ja jos olisi jotain johon liittää niin sitten argumentoitaisiin sen kautta. Fenonyymi lähinnä luo viitekehyksen johon voidaan sovittaa asioita. Asioita halutaan sovittaa koska tämä on se asenne jonka Kaltiomaa haluaa yleistää kaikkien ylle.

Fenonyymi ei ole sidottu ilmiöön. Se ei ole yksiselitteinen. Sen määrien arviointi tai edes koko sanan viittaaman asian olemassaolo eivät ole mitään mitä voitaisiin osoittaa. Se enemmän oletetaan. Se lähinnä sidotaan runollisesti johonkin niinkin tulkinnanvaraiseen ja monimerkitykselliseen kuin hengellisyys tai henkisyys. Se ei ole tiivis, yksiselitteinen, mallintava, kuvaava tai sellainen että ilmiön ympärille saataisiin tutkimusohjelma.

Voidaankin sanoa että Kaltiomaan asennetta on kuvatty ryhmäytymispsykologian ja sosiologian kautta tarkemmin ilman siihen liittyvää metafyysistä taakkaa. Käsitteet ryhmäpaineesta ja sosiaalisen kontekstin vaikutuksesta ihmisiin on saatu tietoja. Toiseuttaminen ja siihen liittyvät prosessit ovat tunnettuja. Toki näiden kautta tullut tieto on sellaista että se on iskenyt tiettyihin kansallisromanttisiin ja ideologisiin kuvitelmiin esimerkiksi yhdestä kansasta ja homo religiosuksesta. Voidaankin nähdä että näiden tehokkaampien käsitteiden mukanaantuoma paradigmanmuutos on luonut muutosvastarintaisille ihmisille tarvetta keksiä fenonyymin kaltaisia käsitteitä. Koska vanhasta ei haluta päästää irti, mutta vanhaan liittyvät käsitteet on punnittu ja heikoiksi havaittu niin että niitä ei voi sellaisenaan käyttää ilman että mukaan tulee iso liuta tunnettuja ongelmia ja vasta-argumentteja. Siksi monille ei jää käteen muita vaihtoehtoja kuin tehdä naamioleikkiä joissa vanhoja käsitteitä salakuljetetaan uusien termien taakse. (Tämä oli tuttua ID:stä jossa moni vanha kreationistien "ei sattumalta" -iskulauseisto piti salakuljettaa ei-kreationismiksi nimeämällä ajatus "kompleksin spesifin informaation" nimelle. "Perhaps a new name" -strategia onkin tässä kontekstissa käytetty ID -kritiikin/pilkan/ivan muoto..)

Kaiken tämän äärellä tekisi miltei mieli lainata Umberto Ecoa, joka esitti teoksessaan "Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään", että "Määritelkää kukin termi, kun se tulee esiin ensimmäisen kerran. Jos ette osaa määritellä sitä, välttäkää sitä. Jos se on jokin tutkielmanne perustermi, ettekä osaa määritellä sitä, jättäkää koko juttu sikseen. Olette valinneet väärän tutkielman aiheen (tai ammatin)."

Fasismikortin ylikäytöstä

Erilaisia tahoja kutsutaan usein fasistisiksi. Esimerkiksi Suomessa tietyt vasemmistolaiset piirit voivat kutsua poliiseja fasisteiksi. Sanaa kuvaa kaksi asiaa (1) sitä käytetään hyvin epämääräisesti ja leimaavasti (2) silloinkin kun termiä on käytetty osuvasti ja asianmukaisesti, sen sanomisella ei ole juuri mitään merkitystä.

Fasismi on itse sanana tärkeä ja sillä on historialliset juuret. Sillä on syvä kulttuurihistoriallinen merkitys. Ja vaikka ilmiö on jokseenkin "mutkikas" on siihen kuitenkin melko ei-kontroversiaaleja "checklist"-tyylisiä lähestymisiä. Sen tyylisiä mikä löytyy esimerkiksi "Oxford English Dictionarysta". Sen mukaan sana tarkoittaa "An autoritharian and nationalistic right-wing system of government and social organization." Tässä mielessä fasismi on siitä hyvä, että jos natsismissa moni korostaa että natsismi on vasemmistolaista koska se oli kansallissosialistista. Fasismi on määritelmällisesti oikeistolaista.

Toki jokainen mainittu sana, kuten autoritaarisuus, ovat jossain määrin tulkinnanvaraisia. Mutta voidaan sanoa että historiantutkijat voivat aivan asiallisesti puhua Mussolinin ajatusjärjestelmästä ilman että ovat idiootteja. Sanalla on siis jonkinlainen relevantti sisältö, merkitys ja konteksti. Tässä kohden merkitykset ja tarkastelut muuttuvat toki helposti pidemmiksi. Esimerkiksi Umberto Eco listasi 14 eri kohtaa fasismille. Hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". 

Selvästi suuri osa ihmisistä ei analysoi asioita tämänlaisten checklistien kanssa.

George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen.

Orwellin ajatus on siinä mielessä tärkeä että fasismi on ollut voimakas ja merkityksellinen sana. Fasismi on jotain jota on ymmärretysti haluttu välttää. Ja koska tämä sana on ollut tehokas, sitä on mielellään ylikäytetty koska siihen on liittynyt valtaa. Koska sanalla on ollut merkittävä viittauskohta ja sanaan on liittynyt "jokin ilmiselvä paha", on sanaa ollut tehokas käyttää. Ja juuri tämä luo motiiveja ja keinoja siihen että sanaa ylikäytetään ja väärinkäytetään. Ja näin itse asiassa menetetään tehokkuus kun jotakuta joka on oikeasti fasisti kutsutaan fasistiksi.
1: Sama kielen rappeutuminen tulee toki vastaan muussakin. Natsikortti on sellainen että sen käyttämistä pidetään jopa eräänlaisena "häviön tunnustamisena". Sen sijaan fundamentalismi uskonnossa on jotain joka on vasta ylikäyttövaiheessa. Uskoisin että kyseinen sana tulee vesittymään.

Ja tästä seuraakin juuri se, että fasismisanaa kuvaavat ne kaksi asiaa jotka laitoin alkuun. Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä...

Tämä toki johtunee nykyajasta jossa lähes kaikessa on kysymys imagosta. Politiikkaa tehdään tämän vuoksi enemmän tunteilla kuin järjellä. (Tai oikeastaan sitä ei tehdä tunteilla vaan nimenomaan negatiivisilla tunteilla.) Representaatio ja konteksti, kuten jengi ja puoluekanta merkitsevät. Informaatio tulee medioista. Hyvin ahkerasti ja hyvin väritetysti. Tämä on tehnyt politiikasta viihdyttävämpää. Politiikanteosta on tullut yleisölaji.

Ja esimerkiksi poliittista korrektiutta ajavia populisteja kuvaa harmittavan usein se, että heidän rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Ja tämän vuoksi seuraa helposti se, että jos joku vasemistolainen liberaali ylikäyttää fasismi -sanaa koska se tehoaa yleisön tunteisiin, niin oikeistokonservatiivi vastaa tähän onelinerillä joka ohittaa kaiken fasismi -sanaan liittyvän suoraan turhana läpikäymättä asiasisältöjä. (Esimerkiksi iskulause "niin ja niin monta suurta prosenttia kansasta ei voi olla" ei ole argumentti siitä onko jokin fasismia tai ei ole.)

Francois Debrix onkin kuvannut nykyajan tähän liittyvää ilmapiiriä käsiteparilla Tabloid Realism ; Journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Tasapaksu kirjallisuus, riskinotto ja laatu

Eksentrikko ja kirjailija Jukka Nieminen kirjoitti "Uuden Suomen" blogiinsa kirjoista. "Kustantajat ottaa ohjelmaansa sitä, joka varmasti myy, ja lajityypit vaan keskinkertaistuu koko ajan. Pienet kustantamot on sitten eri juttu. Ne kilpailevat laadulla, mutta isot kirjakauppaketjut ei niitä ota. Joskus onnekkaasti niitä löytää divareista, kilokirjakaupoista ja pokkariversioina." Tekstin sisältö on sen tyyppinen että on hyvin vaikeaa nähdä puhuuko hän yleisesti kirjoista vai omista kirjoistaan. Tämä on pienkirjailijoille tavallista. Ja ennakkovaikutelmaa korostaa kohta "Jos siis haluaa lukea jotain hyvää, on se näemmä itse kirjoitettava. Edellyttäen että sen vielä jaksaa lukea raakatekstin, muokkauksen, viilailun ja oikoluvunkin jälkeen. Toisaalta tämä kaikki panee kysymään, että kun suuren yleisön kukkaro määrittää tason, niin sen takiako nykykirjallisuus on niin toivottoman tasapaksua ja yllätyksetöntä? Vai onko siinä takana pelkkää haluttomuutta ottaa riskejä ja yrittää laadulla."

Mutta koska tavallaan vähän pidän miehestä, en viitsi tökkiä tikulla tätä puolta. Minulla jopa on Jukka Niemisen kirjoja omana. Hän esittää vaihtoehtohistoriaa jota on vaikeaa nähdä (a) historiana tai kovin (b) vaihtoehtoisena, koska hänellä on tapa kirjoittaa melko usein Ley-linjoista ja muista vastaavista joista saa tietoa vain aivan kaikkialta muualtakin. Mutta jotenkin hänen innostuksensa ja puuhastelunsa ovat piristävää luettavaa. Yleensä tämänlaisen edessä kaltaiseni skeptikko lähinnä joko raivostuu tai masentuu, joten tämä lausuntoni ei tule aivan vähästä.

Sen sijaan nostan esiin sen, että kirjojen määrä on kuitenkin samalla jotain josta nostetaan paljonkin sanomista. "Mitä sellaista menee kirjavirrassa ohi josta ei saa tietääkään. Hmph..pitäs kai olla kaikkien kustantajien postituslistalla mutta kaikkien 3600 vuosittaisen kirjan seuraaminen voi kyllä käydä ihan kokopäivätyöstä."

Itse näkisin että ongelma on monensuuntainen.

Asiaa voisi lähestyä siitä että tietyssä määrin tässä on kaksi ristikkäistä ongelmaa. ; Silloin jos kirjojen painaminen on kallista ja tuotto eikannattavaa, on pakko laskelmoida. Laskelmointi tarkoittaa väistämättä sitä että joko (a) tuotetaan todella laatua tai (b) panostetaan määrään, bestsellereihin. Ensimmäisessä tähdätään tietyn kohderyhmän tarpeisiin ja jälkimmäisessä taas laskelmoidaan keskinkertaisuuksien varaan. Molemmissa jetset on kapea.

Sen sijaan jos kirjoja on halpaa tehdä, eikä riskejä ole, niitä tehdään paljon. Silloin kuilu ns. Omakustannekirjailijan ja Pienkirjailijan välillä pienenee. Ja tämä tarkoittaa käytännössä sitä että pienkirjailijuus muuttuu yhä enemmän omakustannekirjailijan näköiseksi ja luonteiseksi tyypiksi jolla vain sattuu olemaan rahoitus. Ja koska minun mielestäni Umberto Eco on sanonut kaiken oleellisen omakustannekirjailijoista, on ymmärrettävää miksi en pidä tätä ilmiötä hirveän hyvänä. Siinä ei tavallaan ole enää kysymys teoksesta ja kirjallisuudesta vaan tekijän itsekorostuksesta. Tai vielä pahempaa - toivosta että kirjailija ehkä kaikesta huolimatta lopulta saisi itsekorostusta vaikka tähän asti ei.

Nähdäkseni kirjojen määrään on liittynyt ongelmia. Esimerkiksi joidenkin teosten toimitus on tehty varsin hävettävällä tavalla. Tästä malliesimerkiksi päätykööt "The vitsikirja 2012" joka minulla on kotonani. Siinä on eri paikoissa samoja vitsejä, ja kaikkea sellaista joka huutaa että vitsejä ei ole edes luettu ennen kirjaan laittamista. Tämän demonstroikoot se, että kirjassa on oikeasti livahtanut "Ärpeen" tarinoita.

Mikä tarkoittaa sitä että kirjaa on valmistusvaiheessa trollattu, ja pahasti. Toki ärpeetarina ei ole sentään kaanonissa oleva ärpeetarina. Mutta se on silti ehtaa ärpeetä. Ja siellä se on, kaupasta ostetussa vitsikirjassa, sivulla 493. (Mikä kertoo huolestuttavasti siitä että olen lukenut ne aikaisemmat sivut.) Siellä on seuraava voittamaton ja historiaan jäävä huumorin helmi. (Kirjoitusvirheet ja välimerkittömyydet ovat kirjassa, toistan nekin tähän.)

"Reiska oli joutunut vankilaan ravintolassa hölmöilystä. Hän oli maannut alastomana pöydällä yltä päältä viinassa ja örissyt joutavia vankilassa hän löysi sellistään mädäntyneen turskan, jota ärpee oli maistanut hän kanteli asiasta hiippakunnan pastorille, mutta sai pakit seuraavana aamuna ärpee lensi suorana kaarena helvetin liekkeihin hän oli löytänyt avaruudesta palan totuutta ja nyt hänen äitinsä torui poikaa pervoksi sovinistisiaksi. Reiska avasi television ja alkoi katsomaan tyynenä b luokan pornoelokuvaa ryystäen samalla lime very greippi jaffaa kaikki olivat ihan hulluja."

Jossain määrin tämä demonstroi ja kulminoi sen miten "laskelmoivaa" ja "tasapaksua" voidaan päästää paperille painettavaksi. Ja kun katsoo vitsikirjan muhkeaa sivumäärää, tiedostaa että kenties tällä paksuudella on jotain tekemistä myös laaduttomuuden kanssa. Tämä on tietyssä määrin analoginen koko kirjallisuusalan kanssa. Jos kirjoja tehdään paljon, markkinat ovat suuria. Ja silloin montaa kirjaa ei jaksa lukea loppuun. Ei siksi että joku "laskelmoi" ja "pelaa riskittömästi" vaan juuri sen takia että kenenkään ei tarvitse.
 
Se toinen suunta

Toinen ongelma on sitten se, että painoala ei ole tällä hetkellä Suomessa kovinkaan helppo. Ulkomailla työvoima on paljon halvempaa ja näin muissa maissa voidaan kilpailla hinnalla. Globalisoituneena aikana tämä tarkoittaa pienempiä markkinoita. On pakko panostaa siihen mitä muut eivät voisi tehdä. Ja tämä kaventaa jetsettiä. Tässä ilmapiirissä voi olla vaikeaa olla pienkirjailija.

Ei etenkään kun maailma kaiken kaikkiaan pelaa kuitenkin siten että kirjoja tulee paljon. Ne ulkomailla halvalla painetut kirjat kun tulevat parilla eurolla myyntiin myös Suomessa. Lisäongelmia ja kiusaa tässä tekee se, että kirjoja on markkinoilla paljon. Kukaan ei vahdi kaikkea. Ja tässä maailmassa kirjallisuus on sellaista mitä Nassim Taleb kuvaa "Mustassa Joutsenessa". Tosiasiassa suurin osa kirjoista ei myy juuri yhtään. Suosio ruokkii itse itseään, ja jos eksponenttimylly lähtee pyörimään, onnekas voi tienata aivan älyttömiä summia.

Maailma on tässä tilanteessa enemmistölle kirjailijoista äärimmäisen epäkannattavaa toimintaa. Tässä maailmassa pienkirjailijana oleminen ei oikeastaan ole edes vaihtoehto. Sitä on joko pakko ottaa homma harrastuksena ja ryhtyä omakustannekirjailijaksi. Tai sitten on oltava onnekkaassa kapeassa menestyjäfragmentissa. Ja siihen voi päästä suunnilleen millä vain. Sillä laatua ei välttämättä tarvita, ainakaan merkittävästi, ja suosio hoitaa omansa osittain tuuriperustaisesti niin että laskelmointiakaan ei oikein voi tehdä.

---

En ole sanomassa, että "Jukkiksen" kirjat olisivat "ärpeetä". Mutta sanon. Huomauttaisin silti, että tämä ei ole yhtä hävettävää kuin se, että tietää ärpee -ilmiön ja on tutustunut sen konventioihin niin että tunnistaa sen välittömästi keskeltä tiiliskiven paksuista huonosti toimitettua vitsikirjaa. Etenkään jos tunnistaa sen jälkeen kun on ilmiselvästi lukenut kyseistä vitsikirjaa. Mutta en huomauta.

Julkaisulinja ; Minun mielestäni

Ammu viesti, älä viestinviejää!

Jean Baudrillard kuvaa "Ekstaasissa ja rivoudessa", että elämme kommunikaation ekstaasissa, joka tarkoittaa sitä, että ajankuvamme on erityisen vahvasti joukkoviestimiin sidottua. Tämä taas houkuttelee ihmisen pois arkielämästä. Eskapismia jopa myydään realismina. Umberto Eco kuvaa hieman samantapaisia asioita "Matka arkipäivän epätodennäköisyyksiin" -kirjassaan, jossa hän kuvaa sitä miten media luo "luonnollisia" tapahtumia valmistellen. Median läsnäolo ei ole vain tiedottava, vaan jokin joka muuttaa koko tilaisuuden luonnetta ja tapahtumia joita tapahtuu ja tehdään. Media myös valikoi mitkä näkökulmat ovat kiinnostavia. ; Kommunisteilla näkemys oli vielä ylläolevaa pessimistisempi. Siinä media nähdään ylhäältä alas viestintää tuottavana valtakoneistona, joka rakenteellisesti manipuloi ihmisiä ; Valitaan ihanteet ja tieto kansalaisten puolesta, jotta kansaa voidaan hallita.

Minun silmääni nämä kuvat näyttävät jälkeenjääneiltä. Eivät siksi, että ne olisivat olleet aikanaan vääriä. Päinvastoin, syynä on se, että mediakenttä määrittyy hyvin vahvasti McLuhanilaisessa sävyissä. ; Kulttuuri on aina jonkinlaisen informaatioteknologian välittämää. (Olipa tämä sitten nahalle painettu kirja tai tablettitietokone.) Nykyaikana moni asia on muuttunut.

Esimerkiksi lehdisto. Ennen lehtien palstoille kirjoitettiin mielipidekirjoituksia. Ja journalisti valitsi, julkaistiinko teksti. Tämä oli toki jonkinlaista sensuuria, mutta siihen liittyi myös jonkinlainen ihmisten suojelu ; Jos joku mouhotti ja änkyröi lehteen, lehti suojeli tätä valittajaa kasvojen menetykseltä sillä että ei tehnyt kyseisestä tuotoksesta kaikille näkyvää. Sillä sananvapauteen liittyy sananvastuu. Tämä on johtanut monesti yllätyksiin, kun esimerkiksi julkkikset ovat kohdanneet vaikeuksia siitä että he ova sanoneet jotain ja sitten muut ovat katsoneet että niiden sanojen seuraustenkin kanssa olisi elettävä. ; Sananvapautta halutaan mutta siihen liittyvää sananvastuuta ei haluta kantaa. Siksi nykyään on esimerkiksi "ethic dailyssa" ohjeet sille miten pastorien kannattaisi blogata. Kun ajattelee mitä sanoo, ei aina sano mitä ajattelee -ohje on tullut monelle relevantiksi. Elämmekin runsauden markkinoilla. Ja tätä runsauden markkinaa korostaa runsaudessa oleva niukkuus. Niukkuus joka vaatii jonkinlaista portinvartijaa.

Valita viestistä, älä portinvartijasta!

Runsaudessa oleva niukkuus tuntuu varmasti oksymoroniselta termiltä. Paradoksitermin taakse voidaan kuitenkin laittaa Heideggerin aatteita. Hän otti ihmisen rajallisuuden hyvin oleelliseksi osaksi ihmisyyttä. Ja tässä niukkuus on alati läsnä. ; Eksistentialistisesti jos tiedämme, että meillä on jäljellä vain yksi elinpäivä, se tekee kaikesta arvokasta. Sillä voimme saada päivän aikana vain hyvin rajallisen määrän asioita. Heideggerin mukaan luonto on monesti hyvinkin antelias verrattuna ihmisten tarpeisiin, mutta ihmisillä on oma rajallisuus, joka rajoittaa heitä nauttimasta tästä runsaudesta. Jos käytettävissä olisi äärettömästi aikaa, ei niukkuutta tai pettymystä olisi, koska voisimme kokea mitä tahansa tuhansia kertoja ja lykätä asioita tulevaisuuteen. Heideggeriläisittäin tälläinen rajattomuus poistaisi arvon kokemuksen. ; Kun maailmassa on niukkuutta, maailma on aarreaitta, jonka tarjoomista koemme vain marginaalisen murto-osan. ~  Itse laskisin tämän individualismin ja yksilöllisyyden päälle myös ihmisjoukot. Jukka Hankamäki kuvaakin sitä, miten tahdonvoimaa rajoittaa myös yhteiskunta ja toiset ihmiset. Voidaan sanoa että niukkuuden tematiikkaan syntyykin niukkuutta jotka voivat johtua aivan erilaisista syistä (a) siitä, että halutaan jotain jota on liian vähän kaikille (b) ihmiset haluavat sellaista mitä muut eivät voi saada (b) kun kaikki haluavat jotain asiaa, olipa se mitä tahansa, sitä ei helposti tämän jälkeen riitä kaikille.
1: Olenkin kirjoittanut melko paljon tästä "kertakäyttöelämäisyyden" ja rajallisuuden arvosta. Ja vastustan uskontoa ja mainosmaailmaa osittain siksi, että niiden koko jargon keskittyy mielikuvaan rajallisuuden poistamisesta. Meikkiyhtiöt tarjoavat ikuista nuoruutta. Kuolemaa sysätään syrjään.

Blogi tarjoaa tietyssä määrin runsain mitoin kommunikointimahdollisuuksia. Mutta samalla se tarjoaa melko vähän kommunikaatiota. Ja blogeja kuvaa käsite julkisuus. Julkisuus jota luvataan kaikille. ; Vaikka blogeja jotenkin myydäänkin "verkkopäiväkirjoina", ne ovat kaikkea muuta. Sillä päiväkirjat ovat diskreettejä kun taas blogit ovat enemmän tai vähemmän julkisia. Ajatus päiväkirjamaisesta intiimistä tunnustuksesta muuttuu julkisuudessa sosiaalipornoksi, jossa julkisuus tavoittaa osan suurissa mitoin ja jopa eihalutuissa määrin, kun taas toisille sitä ei riitä. ; Voidaankin sanoa että runsaudenpulassa laadusta on tullut niukkuutta. Mitä enemmän kirjoitellaan, sitä tarkemmin joutuu seulomaan mielenkiintoista ainesta. Ja sitä työläämpää tämä seulominen on. ; Toki määrän mukana kiinnostavakin aines on lukumääräisesti suurempaa, mutta etsiminen kaiken muun seasta on työläämpää, kun kaikkea muutakin on vielä enemmän. Löytämisen vaikeus johtaa siihen että kukin kehittelee omia heuristiikkojaan. Jossa on näkökulma ja laatustandardit.
1: Runsaudesta tuleekin usein sivutuotteena niukkuutta. Esimerkiksi jos jollain sinkulla on niukkuutta puolisoehdokkaista, yrityksestä huolimatta, hän voi miettiä sitä miten hän saisi kenet tahansa. Mutta jos tarjokkaita on jonossa asti, tämä voidaan kokea jopa seksuaalisena häirintänä ja kiinnostavaksi tulee se, miten saada itselle sopivin ja mieluisin ilman niiden kaikkien törkymöykkyjen deittaamista. Nähdäkseni perinteinen lehti tarjosi niukkuutta läpisaaduissa mielipidekirjoituksissa, mutta blogimaailma tarjoaa niukkuutta kiinnostavien tekstien löytämisessä.

Derridan mukaan kirjailija on kuollut.
Ilmeisesti hän hautautui
jonnekin konfliktin jalkoihin..

Nykyään eletään sirpaloituneessa kulttuurissa jossa jokainen valitsee itse. Tästä on seurannut monenlaisia ongelmia. ; Moniäänisyys ei yleensä johda suvaitsevaisuuteen, vaan konflikteihin. Ja nykyajan konfliktit ovat koskeneet laatua - tai metalaatua, eli siitä että mikä on laadukasta, asiallista, hyvää ja mikä ei. Kun viestinnän määrä on kasvanut, sen laatu ja rakentavuus on laskenut. Kun puolet ihmisistä on keskivertoa tyhmempiä ja kaikki ovat mesoamassa, on tiedonhausta tullut oleellinen taito. Ja tässäkin taidossa puolet ovat keskivertoa huonompia. Tämä on johtanut esimerkiksi yhteen tilanteeseen joka on herättänyt keskustelua Suomessakin. Tiedettä popularisoiva lehti lopetti kommentointimahdollisuuden. Suomeksi asiasta uutisoitiin laajemmassa kontekstissa. Siltä kulmalta, että tiedemaailma kärsii denialismista ja roskakommentoinnista. Kommentointi lisää tieteen politisoitumista. YLE kertoi siitä miten trollaus vinouttaa näkemyksiä ja tukahduttaa totuuden ; Jopa tieteen rahoitus voi vähetä kun usko siihen heikkenee erilaisten pseudotieteilijöiden hurjastellessa. Moni journalisti onkin nähnyt huolestuttavana sen, että objektiivisuuteen pyrkiminen on hylätty ; Kun vaikka tiedeuutisoinnissa kaikille näkökulmille annetaan sama näkyvyys, eniten etua tästä saa se joka sen vähiten ansaitsee. Tämänlainen oikein kannustaa tekemään huonoa ja provokatiivista tiedettä.

Tämänlainen kommentointimahdollisuuden poistaminen ja rajoittaminen on nähty vakavaksi sananvapauden rajoittamiseksi, ja tätä käytetään "norsunluutornipuheen" (sekä liberaalin että konservatiivisen) ylläpitämiseen. Mutta kenties asiassa on toinenkin puoli. Nimittäin konteksti ja laajuus ; Kun lehti sensuroi jonkin mielipiteen, lausujan tai kommentoinnin, hän tekee päätöksen julkaisulinjasta. Lehdet ovat yleensä tehneet tätä implisiittisesti, ääneen kertomatta. He ovat valinneet aiheen (yhteiskunta, kotimaa, human intrest, autot, aseet, ihmisten pilkkominen kahdenkädenmiekalla...) ja näkökulman (kommunistinen, poliittisesti moniääninen, verinen...) ja valinnut tätä ratkaisua tukevan tyylin (asiallinen, kohtelias, ironinen, agitoiva, halki-poikki-pinoon...).

Jokainen blogaaja tekee eräänlaista verkkolehteä, ja on selvää että jokainen valitsee aiheen, näkökulman ja vastaavan. Suurin osa torjuu spammibotteja. Jokainen bannaa joskus jonkun keskustelijan tai deletoi yksittäisen kommentin. Osa valitsee löyhemmällä ja osa tiukemmalla kammalla. Kyseessä ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole "sananvapauden rajoitus" kovin merkittävällä tasolla. Sillä lausuja voi mennä vaikka omaan blogiinsa sanomaan tämän saman asian. Selvästi sananvapauden rajoittaminen tapahtuu jollain hyvin marginaalisella ja tarkasti rajatulla tavalla. Sen relevanssia on ainakin liioiteltu. Kenties se on nykymaailmassa jopa merkityksetön. Sananvapauden kannalta ongelmana nykymaailmassa ei ole se, saako median kautta äänensä kuuluviin, vaan se saako siitä turpiinsa.

On toki hyvä muistaa, että mielipide ei ole tietoa. Tiedelehden kokema pula on osa tätä. Samoin vaikkapa tässä blogissa sivuttujen pseudotiedeaiheiden. Mutta -aivan kuten Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria kertoo- on samalla selvää että julkaisulinjan mukana tulee myös mielipiteitä. Hänestä jopa siinä määrin että mitään "minun mielestäni" -ilmaisua ei kaivata tai tarvita ; Minun mielestäni asia on niin että osa asioista on mielipideasioita ja esimerkiksi evoluutioteoria on tieteellisen debatoinnin eikä mielipiteen asia. On kenties syytä täsmentää että mikä on humanistista tai maailmankuvallista koristelua tämän ympärillä ; Kun sitä maailmankuvallista tauhkaa kuitenkin on itse kullakin ja monesti kaikki eivät ole niin supertietäjiä että tietäisivät filosofiasta, eksistentialismista ja skientismistä kaiken niin että ilman apua erehtymättä ymmärtäisivät mitä kirjoittaja tarkoittaa ; Suurin syy omiin sekaannuksiini ja jopa kohtaamiini suuttumuksiin on johtunut "yleisön yliarvioinnista" ; Ihmiset eivät ole tunnistaneet mitkä kohdat ovat olleet asiaa ja mitkä siihen liitettyjä näkökulmia ja tulkintoja ja merkityksiä.

Kuitenkin Tekno Kekolla on takanaan fiksu huomio. ; Oma näkökulma tunkee kaikkeen mukaan. Näin on myös tässä blogissa - jossa tyylilajit ovat vaihdelleet kuivasta munapääskeptismistä kelmeään stand-up komiikkaan jonkinlaiseen vittumaiseen mielipuolistuneeseen ajatuksenvirtaan. Aiheet ja näkökulmat ovat olleet "jopa satunnaisenoloisia", ja moninaisia, mutta siitä huolimatta on paljon aiheita ja näkökulmia joista en ole kirjoittanut. Ja vaikka aiheena olisi tiede, ja olen pyrkinyt osuvuuteen, on seassa taatusti virheitä. Takana on kuitenkin ollut julkaisulinja. Laatuvaatimukseni, soveltamani tyylit ja muut eivät ole olleet kenties kovin harkittuja tai konsistentteja, mutta ne ovat kuitenkin olleet omiani. (Mikäli olen onnistunut, saanen "yleiseltä mielipiteeltä" jonkin sellaisen tuomion minkä olen kuullut hikipedialle annetuksi ; "Internetin pimeän puolen pyhäkoulu".)

Itse asiassa kun olen usein linkittänyt toisten teksteihin, tai referoinut johonkin filosofiin, en voi mitenkään soluttaa vastuuta vain heille. Sillä linkittäminenkään ei ole mitään viestinviejän työtä. Toki toisen työn copy-pasteaminen olisi plagiointia, mutta linkin laittaminen on siitä huolimatta tiedotuksellinen julkaisulinjatemppu. Et tietysti ole suoraan vastuussa siitä mitä toiset sanovat ja tekevät, mutta linkkaaminen on julkisuudenantamista. Ja näkökulma sille missä sävyssä tämä tehdään on omasi ; Haluatko dissata, kehua, antaa ideologista tukea antamallesi lähteelle. Kas, siinäpä on niukasti tilaa näköaloille - kirjoittaja haluaa tehdä elämässään muutakin kuin kirjata tuhansia sivuja näkökulmia jokaisesta linkistään - ja runsaudenpulaa potentiaalissa.

Mutta kun viesti on minun valitsemani aiheeltaan ja tyyliltään,
ja ennenkaikkea kun viestin vastustus iskee identiteettiini,
niin miten viestinviejän muka voi erottaa viestistä?

---

4100 blogaus.

HUNAJANKUSIJAT

"CMX" on minulle hyvin(kin) tärkeä bändi. Sen tuotoksia voi tietysti arvottaa monellakin tavalla ; Esimerkiksi subjektiivisen arvioni mukaan ihanimmat yksittäiset löytyvät "Aura" -levyltä. Ja toisaalta banaalihkoa eihyvää kappaletta nimeltä "Matti" ei voida ylittää oikein millään mittareilla, ja sitä voikin siksi vain arvostaa. Jos taas haluaa maksimoida levyn kuunneltavuuden, on valintani "Isohaara".

Mutta CMX:än levyt ovat kokonaisuuksia ja nähdäkseni ylläolevat arviot ovat kuitenkin hieman latteita ja irrelevantteja. Kokonaisuuksia arvioiden esiin voi nostaa vaikka kappaleiltaan hajanaiseksi haukutun "Pedot" -levyn, jota CMX:n kysy-vastaa -palsta paljstaa olevan erityisen "henkilökohtaisesti tärkeän". Siinä onkin vahva kantava teema, sieluttomuuden kokemuksen kanssa eläminen. Tämä levy on monipuolinen, kokonainen ja rikas (complete). Moni kuvaakin siinä olevan jotain joka lohduttaa lohdutonta. Itselleni se tosin luo lohduttomuutta lohtuun, joka on luultavasti vielä parempi. "Talvikuningas" -levyn joka on rakennettu ikään kuin yhdeksi kappaleeksi. Tässä ei ihan onnistuta, ja levy onnistuu sykäyttämään vain paikoin, mutta se on kuitenkin sekin konsistentti kokonaisuus (consistent). Uusin levy, "Seitsentahokas" taas on ennen kaikkea koherentti (coherent). Monet moittivat sitä että kappaleelta puuttuvat hittibiisit, että oikein mikään niistä ei nouse erityisen hyvin esiin. CMX onkin tällä levyllä eräällä tavalla "saavuttanut tasalaatuisuuden".

Suosikkeja sieltä uusimmaltakin kuitenkin löytyy. Moni kehuu "Kusimyrskyä" tai "Rikkisuudeltua". Oma suosikkini on kappaleen lopetus, levyn nimikappale "Seitsentahokas".  Nähdäkseni se on kappale jota koko muu levy joko alustaa tai joka huipentaa sen, mitä muut ovat tehneet. Ajattelinkin pyöritellä tämän viimeisen kappaleen läpi.

"SEITSENTAHOKAS"

On hyvä aloittaa otsikosta, joka on siitä omituinen, että koko kappale ei mainitse kyseistä sanaa. Se ei ole edes numerologinen. Se on kuitenkin tärkeä koska se on kappaleen nimi ja päätynyt peräti koko levyn nimeksi. Voidaankin sanoa että tämän seitsentahokkuuden kryptaaminen on se, minkä keksiminen tai tavoittelu voidaan nähdä levyn sisäiseksi ideaksi.
* Seitsemäntahokas on siitä mielenkiintoinen kappale, että se EI ole Platonin kappale. Tämä voi viitata siihen että joko maailma ei noudatakaan matematiikkaa tai ideamaailman heijastumia. Tai sitten se on jotenkin vajaa jota voisi täydentää jotenkin.
* Seitsemän on alkuluku, joten sitä kuvaa jotenkin erikoislaatuinen jakamattomuus. Ihminen on siis kokonaisuus. Ihmistä ei siis kenties voisi jakaa. Tämä voi toisaalta viitata siihen että kenties ihminen olisi täydellinen vain jaettuna, eli yhteydessä vaikkapa rakkauteen tai Jumalaan.
* Seitsemän on kuolemansyntien määrä, joten seitsentahokas voisi elää syntistä elämää.
* Seitsemän on myös Chackrojen lukumäärä. Nähdäkseni "Rikkisuudeltu" -kappale viittaakin juuri chakroihin laulaessaan että "ruusuja sillä on sormenpäissä ja sieluja sillä on seitsemän, sillä on liekit hännännokassa" Jokainen kaltaiseni Umberto Econ "Foucaultin heilurin" fanittaja jolla on kieroutunut likainen mieli muistaa kundaliinikäärmeen suutelun ja perseennuolennan välisen yhteyden.

Nähdäkseni monitulkintaisuus on A. W. Yrjänän suosima keino. Esimerkiksi "Helvetin hyvä paimen" -kappaleesta on usein kyselty että onko se paimen helvetistä vai päinvastoin erityisen taivaallinen. Yrjänä on korostanut että kaksimerkityksellisyys on tarkoituksellista ja että sen miettiminen olisi avaimena. Uskoisinkin että näissä kaikissa ylläolevissa on jokin pieni osanen selittämässä "seitsemyyttä". Nähdäkseni seitsentahokkuus liittyy jotenkin postmoderniin rakkaudettomaan elämään. Joka on jotain joka johtaa Helvettiin tai joka johtaa Helvettiin jo maan päällä. Ja nähdäkseni koko seitsentahokkuus -kappaleessa kysymys on juuri siitä että se voidaan tulkita maallisena metaforana taivaasta, paratiisista ja helvetistä tai jonain jossa taivas, paratiisi ja helvetti ovat metaforia maailmasta.

"Viimein tulet aavikon laitaan

tänne, missä kartta ei päde

tänne, missä neuvot ei auta

on sisälläsi tuulista"

Aavikko on hyvä vertauskuva koska se on samanaikaisesti sekä tyhjä että karu. Näkisin, että se, että kartta ei päde ja neuvot eivät auta tarkoittaa yksinkertaisesti objektiivisuuden puutetta. Tälle voi olla monta syytä ; joko se klassinen teologinen näkemys jossa tuonpuoleinen on transsendentti että propositionaalinen tieto sieltä on mahdotonta. Mystisissä ulottuvuuksissa on kaikille platonin laskennallisille ideamaailmoille vieras taivas ja helvetti. Eli se voi kertoa siitä että ihminen on joutunut helvettiin.

Toisaalta Nietzschen todellisuutta kuvaa juuri se, että edes tämänpuolisesta maailmasta ei saada kunnolla tietoa. Tätä kuvaamaan on käytetty jopa vertausta "autiomaa jossa voimat leikkivät." Näen että yhteys tähän on vahva. Koska tuulet ovat sisällä se kertoo siitä että voimat ovat subjektiivisia. Ihminen on oman itsensä este. Yrjänän voidaan nähdä moittivan postmodernia ja/tai nihilististä maailmaa juuri tämänlaiseksi.

"Tyhjä kyltti nuolen suuntaan

näyttää tietöntä taivalta

edessä puolen elämän määrää

matkaa hiekan kiusaamaa"

Tämä vahvistaa edellämainittua. Tämä tosin vihjaa että kyseessä voisi olla enemmänkin maanpäällinen helvetinrakennus, koska helvetti on ikuinen. Neuvottomuus, yksinäisyys ja ohjeistusten puute jossa on kuitenkin käsky mennä eteenpäin ja tieto oman elämän rajallisuudesta nousevat erityisen vahvasti esiin. Nihilisti joka ei usko että maailmaan olisi karttaa - sehän olisi orjamoraalin seuraamista - joutuu kuitenkin tietämään että elettävä on ja kuolemakin koittaa.

Tosin tämä voisi periaatteessa, hyvin vapaasti assosioiden, viitata siihen tunteeseen mikä voisi olla kun katsoo kuoleman jälkeen tuomiota jossa elämä analysoidaan ja päätetään onko paratiisi vai helvetti edessä. Tai sitten se voisi viitata kuoleman hetkellä vilisevää "nauhaa elämästä" josta kulttuuriperinteemme kertoo.

"Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota

Ja tämä on uhkaus - mihin menet, siellä oot

Mitä ikinä pakenet - se odottaa sinua siellä

Mitä ikinä haluat - se muuttaa muotoaan."

Tämä on kappaleen kertosäe. Ja se on täydellinen. Tämä on kuvaus joka voisi kuvata eksistentialistista Helvettiä. Jotain sellaista jossa haluamasi omena tai vesi on juuri ulottumattomillasi mutta jonain jonka kuitenkin näet. Se on lähes yhtä hyvä kuin Yrjänän helvettikuvat "Pedot" -albumilla, jossa kylmyys, pimeys, liikkumattomuus ja vastaavat teemat korostavat Helvetin olevan yksinäinen ja viheliäinen ja tylsä paikka.

Toisaalta se kuvaa erityisen hyvin yli-ihmisen elämää juuri sellaisena kuin Nietzsche sen kuvaa. Hän oli individualisti joka liitti kärsimyksen erottamattomasti nautintoon ja esitti että mitään täydellisyyttä ei koskaan saavuteta. Eli on ponnistettava ikuisesti. Koko ajan "tiikerin hännän vetäminen" on kuitenkin hyvin raskasta. Ja Yrjänä kuvastaa tätä ikään kuin osana postmodernia hedonistista tavoitteluelämäntapaa. Tai sitten hän viittaa aivan tyylipuhtaaseen individualistiseen elämäntapaan.

"Puutarha hiljainen, hylätty

ei suljettu vaan unohdettu

ei lukittu vaan kadotettu"

Tämä on nähtävissä varsin helposti Eedenin puutarhaksi. Sehän on "kadotettu paratiisi". Yrjänä korostaa että hengellisyyden puute, ei edes ateismi vaan hengellisyyden puute on jonkinlaista hengettömyyttä. Nykyinen ponnistelu-tavoittelukulttuuri jossa ei ole kiinnekohtia on hyvin samanlainen.

Puutarha voidaan nähdä myös konkreettisena. Hengelliseksi Esteetikoksi (isoilla kirjaimilla) kutsuttavissa oleva Emerson aloitti perinteen jota seurasi esimerkiksi Hawthorne. Hawthorne yritti tavoitella "läpinäkyvää silmää" jossa aistihavaintoja yritetään kokea ja kuvata. Pienikin vaikutelma oli tärkeä. Hawthorne kuvasi Sleepy Hollowssa kokemaansa rauhaa, jossa joutilaisuus oli tärkeää. Hänen tunnelmansa rikkoutui kun juna vihelsi. Tämä toi kiireen tuntua jota aikaisemmin edes viikatteita teroittavat niittomiehet eivät olleet työtätehden rikkoneet. Teknologinen muutos on nykyään läpitunkenut maailman, ja "radanvieren asukkaana" (voin halutessani heitellä junia kivillä kotini parvekkeelta) uskaltaisin sanoa, että maailma on "junien läpitunkeva" myös asema-alueiden ulkopuolella. Yrjänä voikin kuvata jotain sellaista missä tämänlainen rauhattomuuden tila on sitä aavikolla kulkemista. Yhteisö on kadonnut ja rauha rikkuuntunut. Ihmiset eivät enää ole yhteisö vaan yhteiskunta. Eivät tee työtä jotta omat intohimot kohtaisivat muiden ihmisten tarpeet, vaan ovat tuottavan rattaan konemaisia osasia. Tässä maailmassa työntekijät eivät ole pohjimmiltaan mitään tuottajia vaan kuluttajia. Ihmisillä ei ole aikaa istua puistoissa. Puistoja kuitenkin rakennetaan, ylläpidetään ja ne ovat auki.

"tuhkan peittämin lehdin

keskellään lampi ja puu

musta lampi, punainen suu

sen marjoista on lunnaat

suunnattomat maksettu"

Tämä kohta lähinnä vahvistaa aikaisemman sanomaa; Paratiisivertausta vahvistetaan syntiinlankeemuksella. Hyvän ja pahan tiedon puu on rikkuuntumisen lähde. Tavoittelemme asioita joihin emme ole tyytyväisiä koska jos saavutamme ne, ne muuttavat vain muotoaan. Ja tämän hintana menetämme jotain muuta. Eksistentiaalisessa mielessä merkityksetöntä onko helvetti tuonpuoleinen maailma vai onko se jotain jossa elämme jo nyt.

"Istut siellä syksyn tullen

sylissäsi jonkun ruumis

mykkä niinkuin tulevaisuus

hiljainen kuin syntymä"

Syksy on tässä mielenkiintoinen vertaus, koska siihen liittyy sekä elämän hiipumisen ja vanhenemisen teema että se on sadonkorjuuaika jolloin tuska ja nautinto liittyvät yhteen. Paratiisiin sijoittuva syntiinlankeemuskertomus ei toki tunne, mutta kenties tässä voidaan nähdä rinnastus Kainin ja Abelin tarinaan, ensimmäiseen veljessurmaan. Toisaalta maailmassa ihmiset helposti riistävät muita. Eli kun saat kivat lenkkarit, on joku ihminen jota et tunne ja jotain näe riistetty jossain hikipajassa. Ja tämän tyyppinen tematiikka on nykykulttuurissamme sen luu ja ydin. Siitä ei vain puhuta, se siivotaan ja sensuroidaan vähän kuten kuolema ja vanhuuskin.

"Patsaaksi on kuivuttava, kuvaksi itsestään

jonka päähän seppelettä sovitella voivat

Patsaan sisällä on kello

hento, tiukkaan viritetty

kun se kerran liikahtaa

se puhkoo sydämen."

Tämä on kenties kuvaus siitä miten ihmiset kuoltuaan muuntuvat joksikin jota kuvataan patsaina. Patsas voi olla myös ideaali johon on sovituttava. Tai sitten se on identiteetti. Identiteetti taas on siitä omituinen että se ei aina edes liity siihen mitä ihminen on tai mitä hän tekee. Hitler oli kammottava murhaaja joka on ideaali siitä mitä hän teki. Che Guevara sen sijaan oli kammottava murhaaja joka on ideaali joka ei ole sitä mitä hän teki. Ja siksi jälkimmäisestä voidaan tehdä T -paitoja ja ensimmäisestä ei. Patsas kuvaa joka tapauksessa sitä miten ihminen latistetaan kuvaksi eikä jumalaksi. Patsaita kuvaa se latteus ja ihmisyyden puute joka vaivasi Montaignea erilaisissa pönötävissä muotokuvissa.

Lisävääntöä tähän kohtaan saa jos kuuntelee samalla levyllä olevaa kappaletta "Nrsisti" (joka on jotenkin enemmän narsisti kuin narsisti.) Kyseinen kappale kuvaa rakkaudetonta elämää jota narsisti elää. Kun halutaan olla rakastettu mutta ei onnistuta olla kuin pelätty. Siinä tätä tilaa kuvataan esimerkiksi sanomalla "Kun katson kasvojani / ne on kuivunutta nahkaa / kun etsin silmiäni / tuon graniittisen naaman keskeltä" Silmät ovat sielun peili joten tätä voidaan kuvata sieluttomuudeksi. Seitsentahokkuus voidaan saada mukaan tätä kautta (eli otsikkovalinta ei ole aivan mielivaltainen).

Lainattu kohta voidaan rinnastaa vanhaan ajatukseen siitä miten ilman rakkautta ollaan kilisevä kulkunen. CMX on toki viitannut tähän vertaukseen muillakin kappaleillaan, joten se voidaan ottaa jonakin joka on bändi huomioon ottaen hyvinkin relevantti. Näin ollen ihminen ilman rakkautta on kilisevä kulkunen, eikä ole väliä puhuuko hän enkelten tai filosofien kieltä kun hän murtaa ihmisiä. Tämä on oleellista, sillä kun sydän puhkaistaan konkreettisesti, kuollaan. Mutta jos sydän murtuu siten kuten arkikieli sen kuvaa, niin menetetään rakkaudellisuutta. Josta seuraa luonteva jatko

"Silloin tulet aavikon laitaan,

tänne missä kartta ei päde

tänne missä neuvot ei auta

on sisälläsi tuulista.
Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota.
..."