Munanaiset.

"Cosmopolitan" on lehti joka elää naisten epävarmuudesta, esineellistämisestä ja vapautena myydystä seksismistä. Se toki aina välistä muistaa kirjoittaa tekstejä siitä miten naisia esineellistäville miehille käy huonosti. Toisaalta se saattaa ottaa artikkelin keskeisimmäksi sisällöksi kuvituksen jonka aiheena on urheilijamiesten jalkojenvälipullistumien esteettinen arviointi.

En väitä että tämä on kaksinaismoralistista. Sillä tässä esineellistetään miehiä. Ja artikkelit vastustavat naisten esineellistämistä. Sen sijaan kiinnitän huomiota siihen miten miesten harrastama esineellistäminen on parempaa.

Kun naiset esineellistävät miehiä, näkökulmat tuntuvat olevan kovin vähäisiä. Huomio keskittyy pääasiassa jalkoväliin. Primaarisiin sukupuolielimiin. Kun miehet esineellistävät ei vaginakuvat - tai lähikuvat joissa on keskitytty pelkästään bikinien alaosiin joista paistaa pimpsa läpi - ole sitä aineistoa jota painetaan nuortenlehtiin. Tämä materiaali on siinä suoraan pornona myytävässä aineistossa.

Miehet esineellistävät useampia piirteitä. Tissejä. Huulia. Hiuksia. Tissejä. Takamusta. Sääriä. Korkokenkiä. Tissejä. ; Onkin tavallaan kuvaavaa että miesten seksismi on niin kokonaisvaltaista että naisten nännien sensurointi nähdään tarpeelliseksi ja miesten nännien ei. Tai luultavasti asia liittyy jotenkin johonkin tämänlaiseen. Tai ainakin toivon niin.

Kun naisten objektisoinnissa on kokonaisia koulukuntia - kuten tissimiehet ja peppumiehet -jakolinja - ei naisten harrastamassa esineellistämisessä näytetä tuntevan kuin munanaisia. Hitto soikoon! Olen pettynyt naisiin! Esineellistäkää miehiä paremmin! Tasa-arvoistumisen kautta asialle voi miltei antaa anteeksi. Olette esineellistäneet miehiä julkisissa medioissa sen verran vähemmän aikaa että yksipuolinen lähestyminen on kenties tätä kautta ymmärrettävissä. Mutta yrittäkää!

Asioiden tukemisesta ja vastustamisesta

Harambe -gorillan ampuminen on herättänyt monenlaista puhetta. "Internet" on ihastunut aiheeseen. Ampumisen katsotaan toisaalta olleen perusteltu ja toisaalta tästä on haluttu tuomioita. Skismasta on rakennettu mielestäni hauska internetvitsi. Sellainen jossa Haramben tilansteesta rakennetaan trolley problem ; Moraalifilosofin täytyy kääntää vipua. Jos vipua käännetään, Harambe kuolee mutta saa arvostusta ja hänestä välitetään. Jos vipua ei käännetä, Harambe elää mutta ketään ei kiinnosta. Kysymys on ; Onko Harambe vai Haramben idea arvokkaampi.

Tämä sama ongelma tulee vastaan lähes kaikessa. Eetikot ovat viime aikoina ottaneet kantaa esimerkiksi siihen onko meidän eettistä katsoa olympiakisoja. Rion olympialaisiin liittyy suoraan ja epäsuoraan monia eettisesti kyseenalaisia asioita. Toisaalta urheilu sinällään on jotain jota kaupataan arvoilla ja ihanteilla. Jotka ovat usein hyvin kaukana siitä miten urheilijat elävät ja miten olympiakylä rakentuu ja toimii.

Onko olympialaisten ideaali arvokkaampi kuin se miten olympialaisia pyöritetään.

☐Kännissä / ☑Läpällä

Espoossa vaikuttava perussuomalainen Seppo Huhta on ollut Tahko Pihkalan jäljillä. Pihkalalla kun oli tunnetusti suomalaiskansallisia ajatuksia joissa oltiin modernin pro-eugeenisin ottein käsittelemässä eri ihmisrotuja. Ja tässä mielessä on kenties aivan mielekästäkin kysyä siitä, että miten ylipäätään harrastetaan monikulttuurista pesäpalloa. "Huhta kommentoi tapahtuman sivuilla, että pesäpallo on suomalaisempaa kuin jääkiekko. Huhta ihmettelee miten pelistä voi vääntää monikulttuurisen tai ”muhamettilaisen”. ”Ihan oikeasti rakkaat vihreät, eikö teillä ole mitään tolkkua? Seuraavaksi varmaankin saamme teiltä kutsun ’sinivalkoiseen’ kivitykseen?”, Huhta kirjoittaa." Lausunto oli toki jotain jota jokainen voisi odottaa lähinnä Perussuomalaisilta. Mutta jota ilmeisesti voisi miltei hakea myös SDP:ltä. Kun asiasta sitten tiedusteltiin lisätietoja, Huhta kertoi, että "”Se oli ihan puhdasta huumoria, mustaa huumoria”".

Lisäksi saimme kuulla erikoisia. ”En tietenkään tarkoita, että kukaan olisi oikeasti valmis tuomaan kivityksiä Suomeen, en todellakaan. Sellainen olisi ihan kaheli.” Itse taas näen että tehokas huumori vaatisi sen, että syytöksissä olisi jokin yhteys todellisuuteen. Ilman tätä olisi vain epähauskaa tajunnanvirrattomuus-absurdia eikä huumoria. Huumoria tuosta lausunnosta voisi saada lähinnä sitä kautta että joku kertoisi vitsillä-kenties-päihtyneenä siitä miten Huhta onkin ihan kaheli. Ja Huhta nyökyttelisi mukana. (Ja sekin olisi aikamoinsen säälittävän huono vitsi. Mutta parempi kuin Huhdan tuotos.)

Josta sitten päästäänkin siihen varsinaisen asiaan. Mielestäni ei ole tarpeellista käsitellä sitä onko tämänlainen rasismia vai ei. Muut käsittelevät näitä aiheita. Koska elämme kulttuurissa jossa oikeasti keskustellaan siitä miten Suomen kansalainen ei saa pärjätä miss Suomi kisoissa ja tätä ei saa nähdä rotukysymyksenä, on aiheesta keskustelu jo aivan tarpeettoman absurdia. Asiaa ei auta sekään että miss-suomi -keskustelun rotuopillisia teemoja käydään taannehtivasti Lola Odusogaa nimeltä mainiten. Toki ymmärrän että moni on pahastunut kun arjalan evakot eivät aina pärjää kauneuskisoissa, mutta itse syyttäisin enemmänkin sisäsiittoisuutta kuin sitä että ulkomaalaiset eksoottisen kauniit pitkäsääret tulevat ja voittavat meidän kauneuskilpailut. (En tiedä millä tasolla monikulttuurikriitikoita vainotaan. Mutta jos identiteetti sortuu siihen kuka voittaa nuorten naisten kauneuskilpailut, sitä ei voi tapahtua riittävästi. Pumpulissa on kasvettu jos tuollainen romauttaa ja se tuntuu vainoamiselta ja väärinkäytökseltä jonka korjaamiseen täytyy käyttää aikaa.)

Sen sijaan näen että on tarve puuttua perussuomalaisten huumorin tasoon. "Huhta on tunnettu siitä, että käyttää myös virallisissa valtuustopuheenvuoroissaan voimakkaita ilmauksia. Huhta käyttää esimerkiksi ilmauksia ”muhametti” tai ”partalapsi”." Itse olen kuullut termin "partalapsi" aiemmin. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran tunnistin siinä mustan huumorintajun ytimen. Tilanne oli sopiva. Siitä oli aivan hyvä vetäistä pieni vapari. Ongelmana on se, että perussuomalaisten huumorintaju näyttää koostuvan siitä että toistetaan yhdessä niitä muutamaa vitsiä. Eikä edes keksitä itse sitä yhtä jota toisteaan. Tai pidetä eri vitsejä valikoimissa. Kaikki perussuomalaiset näyttävät ladanneen kourallisen vakiovitsejä. Olenkin sittemmin kuullut vitsin muutaman tuhat kertaa.

"Partalapsen" vitsi onkin nykyään yhtä eläväinen ja huumorintajua osoittava kuin "Kilon poliisin" koululaisvitsikirjasta kopioitujen tuhannesti valokopioiduista vitseistä tehdyt ulkomuistitoisinnot. Naurattaa kuin "ujo piimä" -vitsin punchline joka on paljastettu jo vitsin nimessä vitsiin referoitaessa silloin kun on tiedetty vitsin olleen yleistä ja kulunutta kansanperinnettä jo useiden vuosikymmenten ajna. (Joskin tästäkin saa väännettyä jotenkin vitsin joka on hauskempi kuin "partalapsen" toistaminen viisi kertaa. Tai edes kerran.) Kun joku sanoo "partalapsi" tekee mieli sanoa että "'Partalapsi', ah miten Oivaltavaa Teiltä!"

Toisaalta asiassa huvittaa sekin, että näitä usein ulkonäkökeskeisiä kiertoilmauksia toistavat ovat kovasti suuttuneet kun olen esimerkiksi viitannut Mestari Halla-ahoon "ihmisenä, joka todellakin näyttää siltä että hän olisi aina suihinoton tarpeessa". Koska se on ulkonäköön käymistä. (Aivan toisin kuin "karvaranne".) Ja viitatessani siihen miten kovasti Olli Immonen nyt vaan sattuu ulkonäöltään näyttämään Breivikiltä on kohina ollut vielä suuttuneempi.

Mutta tosiasiassa näiden vakivitsien toistaminen tarjoaa "räväkkyyttä" puheenparteen silloin kun asiaa otetaan vakavasti niin että kuuntelijat nyökyttelevät päätään. Jolloin oikea lempinimi on lähinnä symboli siitä että kuuluu tiettyyn ryhmään ja osaa käyttää sen liturgisia termejä ja toistaa siihen liittyviä vihollisstereotypioita. Lisäksi nämä samat lauseet ovat "mustaa huumorintajua jota poliittisesti korrekti ei ymmärrä" silloin kun se otetaan liian vakavasti vaikka lehdistössä ja siitä tuppaa tulemaan ongelmia. Tämänlaatuinen mielikuvitukseton kliseiden toistaminen on jotain josta pitäisi olla enemmän huolisaan kuin natsismista ikinä. (Mukaanlukien toisen maailmansodan ajan Saksa.)

Itse pidän poliittisesta epäkorrektiudesta. Ja siksi puhun esimerkiksi Huhdasta hänen oikeala nimellään. En siis sillä joka hänelle on kasteessa kirkossa valehdeltu. Vaan oikealla nimellään. Minä käytän poliittisen epäkorrektiuden hengessä voimakkaita ilmauksia tuosta raukkamaisesta ripuliraadosta. Ja odotan että kun tuo espoon retrogradinen hihhulikaniini asioi virallisissa asioissa jossain virastossa niin sitten arvon byrokraatit kertovat tuolle eltaantuneelle aikuiskoliikkiselle jeesustelijalle asiat käyttäen nimen ja persoonapronominien sijaan räväkästi vaikkapa "kvasialkoholisoitunutta spermasopulia". Ja jos ei naurata, niin ei ymmärrä mustaa huumoria ja sananvapautta.

No, onko?

Hyvänä nyrkkisääntönä on se, että jos clickbait -uutisotsikko on esitetty kysymysmuodossa, on turvallisinta vastata siihen "ei". Tämä tilanne on erityisen relevantti kun Ilta-Sanomat kirjoitti "Onko tässä paras meemi Patrik Laineesta koskaan?" Patrik Laineen nimeä on liitetty ties mihin. Hän on niin "Kimalaine" kuin "Maalaine". Hänen naamaansa liimataan ties mihin yhteyteen, kunhan siihen voidaan liittää jokin "lainen" josta viimeinen "n" otetaan pois. Odotan vain hetkeä kun hän on "Akvinolaine". Tai siis oikeasti en.

Meemi on sinällään yhden pisteen vitsi. On ikävää että siitä on tehty ilmiö. Suomen evankelis-luterilainen kirkkokin otti osaa tähän meemi-ilmiöön. Kuvana oli "luterilaine". Meemi on yhden pisteen vitsi ja saa monet varmasti miettimään sitäkin, että pitäisikö kirkko erottaa valtion lisäksi myös huumorista.

Asialla on kuitenkin toinen puoli. Kuva ei ole hirveän hauska eikä photoshoppausta ole tehty hirveän taidolla. Mutta se on kuitenkin villitykseen mukaan menemistä. Lisäksi se on jopa hienompi kuin monet jotka löytyvät Ilta-Sanomien jutusta. Itse asiassa IltaLehti reagoikin "Pyhä Jysäys, Batman", tyylisenä reaktiona ev.lut. kirkon viestiin. Tämä tietenkin sopii siihen, miten esimerkiksi "Turun ja Suomen arkkipiispan vaakuna kuvastaa evankelis-luterilaisen kirkon primus inter pares -johtajan asemaa: lattea symboli hiipassa ja iltapäivälehden väreissä."
1: Joskin samalla kirkon  viestinnässä temppu on ollut kenties ollut "melkein liian radikaali" monista. Onhan YLEkin kertonut siitä, miten tweettaus "Ei ole kirkolliskokouksen hyväksymä linjaus." (Sisältö on toki huomattavasti otsikkoa asiallisempi. "Ei ole kirkolliskokouksen hyväksymä linjaus, että Patrik Laine on Pyhä Patrik. Tämä oli ihan vain meemikuva. Ei sen syvällisempää, Lohikoski naureskeli." Mutta elämme maailmassa jossa YLE saa tehdä tuollaisia temppuja joten miksi en siis minä? Pyhä Patrik tätä nykyajan journalismia. Ei tätä voi voittaa. On kenties pakko laskeutua samalle tasolle jotta ei vaikuta besserwisser-elitistiltä.)

Asiaan on reagoitu myös ateistien palstoilla ja ryhmissä. Mikä kertoo että Lutheriin liittyy aika vahvoja merkityksiä. (Toki tunteisiin vetoamisesta kertoo sekin, miten aiemmin osa ilvesläisistä uhkasi erota kirkosta kun vastaavaa esitettiin Tampereella.) Osa tiedusteli että miksi Laineelta ei oltu kysytty lupaa kasvojensa käyttöön. Sama kysymys tietenkin voitaisiin kysyä ateistivaikuttaja Kimmo Laineen versiosta "pastafarilaine". Ja aivan kaikista muista vastaavista meemikuvista.

Meemi sisälsi viestin siitä että kirkko on moderni. Sellaisella jännällä tavalla jossa ollaan hitusen tyhmällä tavalla "hauskoja". Kirkko ei ole tässä ainutlaatuinen toimija. Se on osa kaikkea. (Esim. itse teen hyvin usein ihan samaa.) Oli myös kuvaavaa että meemiin oli laitettu "hashtagiksi" että "armoa". Tuon tasoisen vitsin keksijä taatusti sellaista tarvitseekin. Täytyy kuitenkin aina muistaa että ns. paskat vitsit ovat monesti tärkeitä sosiaalisesti. Ne eivät ole hirmu hyviä ja täten ne eivät tuota hirveästi iloa. Mutta ne madaltavat kynnystä. Poistavat pingotusta. Ei synny vitsikisoja joiden tehtävänä on jokin hauskimman tittelin kerääminen. (Jokaisella taitaa olla joku tuollainen sukulainen. Itse olen lisäksi tuollainen sukulainen muille.) Eli minusta kuva oli onnistunutta viestintää, tavallaan. Meeminä se oli toki paska. Vitsinä yhden pisteen vitsi. Ei paljon. Mutta ei nollan pisteen sentään.

Jääkiekon merkitys (Lyhyt Jumalatoditus).

P1: Kaikkien merkitysten luomiseen tarvitaan välttämättä Jumalaa.

P2: Jääkiekossa tunnetaan syviä merkityksiä.

J: Jääkiekkokokemukkset vaativat välttämättä Jumalan olemassaoloa.

Jääkiekko toimiikin todennäköisesti vaikkapa Pyhällä Hengellä. Älyllisesti rehellinen ateisti ei voi kokea jääkiekkoa merkityksellisenä, koska ilman Jumalaa kyse on vain mielivaltaisesti sovituista sosialisista konstrukteista ilman sen syvempää mieltä. Ilman Jumalaa ei ole mitään objektiivista jääkiekkoutta, vaan absurdi sopimuksenvarainen mielivalta jossa ei ole mitään syvempää merkitystä.

Jos siis katsot jääkiekkoa ja koet merkityksiä ateistina, olet vapaamatkustaja. Voit kenties nostaa kätesi pystyyn ja iloita. Mutta se johtuu vain siitä että sinulle on annettu kristillinen kasvatus.

Tietokonepelaamisen halveksunnasta

Tietokonepelaamista pidetään selvästi jonkinlaisena kidultin harrastuksena. En sano että luonnehdinta olisi omalla kohdallani väärä. Mutta yleisenä kuvauksena se on vähintään kiinnostava. Itse asiassa se voidaan liittää tiettyyn ajatusperinteeseen. Ja kun tämä kytkös tehdään, esiin nousee hyvin omituisia asioita.

Kun puhutaan siitä miksi tietokonepelaaminen on lapsellista ja typerää, esiin nousee melko vahvasti jonkinlainen tuottavuuskysymys. Kun ihminen pelaa hän ei hyödytä yhteiskuntaa. Pelaaja ei pelatessaan tuota tuotteita tai palveluita.

Huomio on oleellinen mutta ei riittävä. Sillä lähes kaikessa muussakin harrastamisessa ei tuoteta mitään. Kirjaa lukeva ei tuota mitään. Ulkona kalastava ei tuota mitään. Ulkona lenkkeilevä ei tuota mitään. Televisiota katsova taas ei tuota edes savefileä. Näitä ei pidetä samalla tavalla lasten toimintana tai lapsellisena toimintana. Ei vaikka pelien käsikirjoitus laittaa ne samaan lokeroon televisiosarjojen ja ainakin massaluetuimpien kirjojen kanssa.

Se asenne jota pelaajiin kohdistutaan tuleekin muualta. Viktoriaanisessa englannissa alettiin nimittäin puuttumaan ihmisten vapaa-aikaan. Nostettiin esiin käsitepari "Rational Recreation". Jossa oli sivutuotteena esimerkiksi urheilullisuutta korostava muscular christianity. Urbaanissa ympäristössä työajat olivat pitkiä. Mutta ihmiset olivat myös lähellä toisiaan vapaa-ajallakin. Näin luotiin tilanne jossa vapaa-ajan käyttäminen tavallaan kuului työnantajalle ja yhteiskunnalle sitä kautta että siihen liittyi sosiaalisia lieveilmiöitä.

Vapaa-ajasta haluttiin tehdä askel itsensä kehittämiseen. Vapaa-aikaakin haluttiin siis kontrolloida kaupungistumisen ja teollistumisen myötä entistä tehokkaammin. Syntyi hierarkia jossa yhteistyötä korostavasta joukkueurheilusta tehtiin arvostettua, mutta juominen ja tappelu olivat ylen halveksittavia. Pelkkä nukkuminen omassa rauhassa nähtiin tälle välille, jonain joka ei ollut ihannekansalaisen tapa.

Lopputuloksena oli tietenkin se, että syntyi jonkinlainen velvollisuus onnellisuuteen. Joka itse asiassa leimaa myös nykyaikaa. Jos mietitään miksi oikeistolaiset kapitalistit ovat optimisteja ja vaativat optimismia köyhiltäkin, syynä on juuri se että kaupunkiyhteisössä yhteiskunta helposti ajattelee omaa etuaan yksilöiden yli. Ja näin syntyy rakenteita joilla kansalaiset "kesytetään". Väkivalta, aggressio, viha ja pettymys vain haittaavat vaikka tehdastyön tuottavuutta. Valitettavasti tämänlainen oli varsin inhottavaa jos sattui elämään tehdastyöläisenä viktoriaanisen ajan tehtaassa. Vaatimus kesytyksestä ei välttämättä johtanut tottelevaiseen kesyyntymiseen. Itse asiassa viktoriaanisen ajan tehdastyön hedelmiin vastareaktioksi nousi Marxin ja Engelsin tyylisiä ajattelijoita. Asenne vallankumouksesta nousi kun työtä ja vapaa-aikaa hallittiin vahvemmin, tehokkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos mietimme tietokonepelejä, on tietenkin ensin syytä tajuta että emme ole viktoriaanisessa englannissa. Kuitenkin sieltä kulttuuriin tulleet ajatukset elävät yhä. Ja tietokonepelit nähdään haitallisina koska;
1: Niissä on sisältönsä puolesta väkivaltaisia piirteitä. Jolloin tietokonepelaaminen vertautuu tappeluun tai juomiseen.
2: Jos tiedostetaan se, että tietokonepelin sisältö ei ole sama kuin tosielämässä eläminen ja ihminen erottaa nämä kaksi toisistaan, niin se on silti passiivista. Tällöin tietokonepelit eivät ole kehittäviä vaan ajan haaskaamista.
3: Toisaalta jos kohdassa 1 tietokonepelejä pidetään totena niin samanaikaisesti sen kanssa näyttää elävän myös teema jossa korostuu kohdassa kaksi peleille annettu puolustus. Eli se että tietokonepelit eivät ole totta. Tällöin tietokonepelit ovat virtuaalisia ja vieraannuttavat ihmisiä toisistaan. Tietokonepelaaminen nähdään yksinäisenä ja epätotena. "Rational Recreation" korosti arkijärkeä ja sosiaalisuutta tavalla jossa nimenomaan joukkueurheilu sai arvostusta. Tietokonepelaaminen on tässä näkökulmassa melko halpamaista viihdettä.

Olen itse toki huvittunut siitä että yhteiskunnassa etenkin poikia kannustetaan kohti jalkapalloa ja jääkiekkoa. Ja aikuisten miestenkin pitäisi kiinnostua näistä joukkueurheilulajeista ja niiden maailmanmestaruuskisoista. Siitä huolimatta että jäällä liukuva kumilätkä ja sen lykkiminen rajattuihin tiloihin on itse asiassa hyvin keinotekoinen ja virtuaalinen tavoite.

Olen huvittunut urheilijoiden palkkatasoista. Toki olen huvittunut myös siitä miten älyttömiä määriä rahaa itse asiassa voidaan tienata kilpailemalla tietokonepelaamisessa. (Tietokonepelejä on vaikeaa nähdä antikapitalistisina vaikka kapitalistisesta pohjasta ponnistava aateperinne sitä tallaakin. Tietokonepelien tekeminen on nykyään massiivista, voittoa tavoittelevaa. On oikein puhua peliteollisuudesta.) Jaettu naurettavuus kuitenkin nostaa esiin kysymyksiä siitä miksi ihmisiä kannustetaan onkimaan mutta ei pelaamaan tietkokonepelejä.

Valetaan sementtii jalkoihin ja pistetään se sit Cooperin testiin

Ylläoleva sitaatti on periaatteessa kevyt heitto. Omalla kohdallani se on myös ns. herättänyt keskustelua. Siinä ytimessä on ollut suoraan sanoen se, että ihmiset sekoittavat urheilun hyödyn ja sen mittaamisen hyödyn.

Sävynä on ollut se, että samanaikaisesti (a) yhteiskunta ei ole vastuussa ihmisten yleiskunnosta (b) koululla ei ole aikaa ja resursseja panostaa juoksemien opettelemiseen. Ja (c) Cooperin testi on silti oleellinen. He eivät ole osanneet kertoa miten Cooperin testiä sovelletaan niin että siitä olisi yhteiskunnallisia hyötyjä. Sen sijaan Cooperin testaamisen hyöty on esitetty jotenkin ilmiselväksi, niin ilmiselvästi että asiasta kysymistä on pidetty trollaamisena. Tämänlainen horse laughin ja ad hominemin yhdistelmä ei tietenkään vakuuta kovin helposti.

Toisaalta asiaa on puolustettu silläkin että mittaamalla saadaan tilastoja. Tieto on toki tietoa, mutta jostain syystä tieto tiedon vuoksi ei ole kovin vahva argumentti. Esimerkiksi samat henkilöt eivät ole olleet halukkaita siihen että ihmisten penisten mittoja mitattaisiin lapsuudesta asti ja niistä tehtäisiin julkisia tilastoja. Tämä on kiinnostavaa koska peniksen mittaamisessa on vähemmän vaihduntaa. Cooperin testitulos kun voi vaihdella vahvastikin, esimerkiksi sen mukaan miten on sattunut nukkumaan ja syömään.

En itse ole suoraan Cooperin testiä vastaan. Esimerkiksi näen että armeijassa Cooperin testit on tehty järkevästi. Niissä tehdään mittaukset aluksi. Sitten on harjoittelua. Ja sitten tehdään uusia Cooperin testejä. Tästä saatuja tietoja voi suoraan käyttää hyväkseen armeijan koulutuksen jatkosuunnittelussa. On varmasti järkevää että tehdään sellaisia joissa syntyy hyvää tulosten kasvua. Ja välttää niitä jotka laskevat kuntoa tai kasvattavat sitä merkittävästi hitaammin kuin monessa muussa järjestelmässä ja tavassa.
1: Esimerkiksi oma Cooperin testitulokseni armeijassa romahti. Syynä on tosin varmasti se, että laihduin armeijassa koko ajan ja olin lopulta 49 kiloinen. Toipumiseen, eli yleiskunnon palauttamiseen ja painon entiselle 60 kilon tasolle nostamiseen meni useita vuosia. Tämä tulos varmasti pistää armeijassa ihmisiä miettimään, etenkin jos niitä on useita. Testaamisesta voi siis olla hyötyä.

Ongelmana ei siis ole itse testi vaan se, että ylipäätään kun puhutaan asioista on syytä tietää kaksi asiaa (a) vain se mitä ominaisuutta mittaa ja jonka kehitystä seuraa voi kehittää järkevästi ja tieteenmukaisesti. Eli jos et mittaa, et oikeasti tiedä. (b) Jos teet pelkkiä mittauksia, se ei muuta ominaisuutta. Eli mittaaminen mittaamisen vuoksi ilman sovelluksia on ajan ja rahan haaskaamista. Turhaa. Idiotiaa.

Tosin huomautan siitäkin että urheilussa on ylipäätään ongelma ; Ei siellä opetettaisi oikeaa juoksutekniikkaa. Vaan systeemit menisivät kuten muutenkin. Eli jalkapalloa pelataan siten että jaetaan joukkueet ja sitten pelataan ja kilpaillaan. Ja ihmetellään miten osa on niin huonoja. Ja miten ne osaavat jotka ovat jalkapallojoukkueessa jossa opetetaan esimerkiksi sitä miten eri tavoilla jalkapalloa potkaistaan ja minkälaisia strategioita on olemassa kun halutaan kuljettaa palloa maaliin. Huonoimpien tietotaito onkin siinä että he yrittävät lähinnä koskea palloon ja laskea monta kertaa näin tapahtui. ; Jos matematiikkaa tehtäisiin kuten urheilua, standardina olisi että jokainen oppitunti olisi matikkakisa jossa olisi joukkueita. Joihin jotkut valittaisiin aina viimeisenä. Matematiikkaa ei koskaan opetettaisi vaan jos haluaa oppia matematiikkaa pitäisi opettelu tehdä omin voimin kotona.

Tässä mielessä en odota että kävisi niin että Cooperin testiä oikeasti käytettäisiin siihen että luotaisiin yleiskunnon mukaisia henkilökohtaistettuja kehityssuunnitelmia. Koska urheilu tupataan tekemään siten että pistetään joukkueet jako kahteen ja sitten kaikki pelaavat samalla tavalla ilman ulkoista ohjeistusta.

Harrastajien ukkoutumisesta/akkautumisesta

"Takkiraudassa" otettiin esille näkemys jonka mukaan nykynuoriso ei harrasta. "me samat vanhat ämmät ja äijät, jotka pistimme seuran pystyyn silloin 20+ vee sitten, olemme siellä yhä. Samoin kaikki myöhemmin mukaan tulleet ovat about ikäisiämme. Sellaisia nuoria, mitä me olimme silloin kauan sitten, ei ole tullut kymmeneen vuoteen mukaan. Historianelävöittäminen ukkoutuu ja akkautuu, ja nuoret jäsenet ovat omia lapsiamme." ... "Ja tämä kaikki näkyy about kaikessa mahdollisessa harrastustoiminnassa. Kun liityimme pursiseuraamme ostettuamme ensimmäisen oman purjeveneemme vuonna 1995, olimme seuramme nuorimmat jäsenet. Me olemme yhä pursiseuramme nuorimmat jäsenet. Veneily ukkoutuu ja akkautuu. Sama juttu kalastuskerhossamme. Eikä ketään varmaan yllätä, jos hyppykurssillaan ruukinmatruuna oli nuorin oppilas. Ja ikää on jo 40+. Sama juttu pätee kaikkeen harrasteilmailuun. Harrasteilmailijoiden keski-ikä on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä." ... "Ruukinmatruuna on havaitsevinaan, että X-sukupolvi on viimeinen sukupolvi, joka harrastaa eli joka käyttää vapaa-aikansa erilaisiin mielenkiinnon kohteisiin ja harrasteisiin. Ja tämä ei vaivaa ainoastaan purjehdusta ja harrasteilmailua tai historianelävöittämistä. Pienoisrautatiet, pienoismallinrakennus, käsityöt, perhosharrastus, lintuharrastus, you name it - kaikk kärsivät ukkoutumisesta ja akkautumisesta."

Perusteluiksi mainittiin nuorison ADD, ADHD ja muut hermostohäiriöt. Ja se, että työmarkkinat ovat entistä epävarmempia.Aina kun minä kuulen "nuoriso on turmeltunut", tiedän että kyseessä on tärkeä ja ikiaikainen perinne. Siitä huolimatta voi olla kiinnostavaa katsoa perustelua. On selvää että perustelun pohjalla oleva aineisto koostuu "omista kokemuksista". Otosmäärä on tuskin riittävä. Ja vaikka olisikin, se ei ole satunnaisotanta.

Subjektiivisesti katsellen itse en ole huomannut vastaavaa ainakaan miekkailukoululla;  Kaikkien aikojen toisiksi nuorin miekkailija aloitti tänä vuonna. Olin kohtuu vanha kun aloitin. Ja olen kohtuu vanha nykyään.

Joitain esiajatuksia

"Ruukinmatruuna" puhuu melko paljon keskiaikaharrastamisesta. On täysin mahdollista että keskiaika ei ole enää samalla tavalla muotia. Elokuvissakin pyörii esimerkiksi "supersankareita". Tämä heijastelee enemmän nuorisokulttuurin muutosta. Tietyssä määrin keskiaikaharrastamisessa kyseessä onkin samasta kuin nykymummot selittäisivät että minun sukupolveni ihmiset eivät liikkuisi koska eivät suosi latotansseja! On selvää että tietyt harrastukset ovat yksinkertaisesti vanhoillisia.
1: Ja vaikka niitä myisi ekstreemin nimissä niin käy helposti hieman kuten moottoripyöräily jota harratavat "nuorekkaasti" sellaiset monet miehet jotka haluavat teeskennellä nuorekkuuttaan. Reikäpäinen toiminta vanhenemisdenialismin osalla tuntuu olevan erityinen ongelma monille. Eikä ihme. Nykymaailma kunnioittaa nuoruutta ja luovuutta. Ja vanhemmiten itse kukin jähmettyy ties mihin.

Toisaalta keskiaikaharrastuksessa unohtuu usein myös aika. Jos on aloittanut toimintaa niin silloin alkuun on kenties päässyt vähällä. Itse olen huomannut että historian elävöittämisessä on mukaanpääsy nykyään helposti aivan eri asia kuin ennen. Sillä suhteellinen ero on suuri. Osa harrastajista on voinut vuosikymmenten ajan ommella tai ostaa tai teettää ties mitä. Näin ollen se, että väkerrät oman ensimmäisen asusi johtaa suuriin ns. suhteellisiin eroihin. Ja vaikka seura olisi miellyttävää, niin pelkkä kontrasti omien tuotosten ja muiden välillä on sen verran suuri että jo tämä yksinään voi hävettää. Kenties sen vuoksi historiallisessa miekkailussa on melko paljon nuoria ; Mukaan pääsee maksamalla kurssimaksut. Ja jos oikein haluaa panostaa niin muutamalla satasella saa tavarat ja sitten on edes materiaalisesti samalla tasolla. Eroja pienennetään myös alkeiskursseilla. Historianelävöityksessä vastaavaa ei ole ollut. Tämä on helppoa unohtaa jos on ollut "perustamassa järjestöä" eli on puskenut esiin silloin kun itseä flashympää ei ole ollut. Pioneeri ei periaatteessa oikein ymmärrä tätä tilannetta. Sitä että kenties hän itse on ollut osaltaan tekemässä muutosta. Ja että tällä muutoksella on, vaikka se on perusolemukseltaan hyvä, sivutuotteena asioita joita ei haluta.

Toisaalta veneily ja muu ovat rahaa vaativia. Ja voidaan nähdä että työelämä ja perinnönjako ja ihmisten elinikä muuttavat asioita. Veneily on kallista. Nuoret eivät samasta syystä ostele golfosakkeita kovin usein. Heillä on se jos he ovat saaneet lahjaksi tai perineet sellaisen. (Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos on jostain vakavaraisesta suvusta. Itselläni tätä onnea ei ole ollut. En ole osannut tehdä tärkeintä, eli sitä että olisin valinnut isovanhempani.)

Toisaalta tämä on ristiriidassa monen muun signaalin kanssa.

Kun on seurannut viime vuosien uutisointia näkyy että nuoriso harrastaa enemmän esimerkiksi kulttuuria. "Takkiraudan" kommenttiosastoista nousee hieman esiin sellaistakin että nuoriso harrastaa vähemmän kunhan ensin halveksitaan tiettyjä nuorten harrastuksia. (Vain latotanssit ovat oikeaa harrastamista! Mitään roolileikkejä hassuissa puvuissa metsässä. Hyh! Oppisivat olemaan aikuisia!) Tietokonepelejä vihjataan jonkinlaiseksi epäharrastukseksi. Toki nuoret eivät harrasta jos heidän harrastuksensa määritellään ulos, etenkin jos tätä tehdään piilo-oletuksin.
1: Tämä tosin voi johtaa siihen että kenties isku onkin enemmän perinteisiä kerhoja. Eli harrastuksia joissa on tietyt varatut tilat jne. Digimaailmassa voi olla paljonkin erilaisia kerhoja joissa jaetaan ja tehdään erilaisia asioita. Jos voidaan kuvitella perinteisten urheilulajien urheiluseurojen fuusoita, niin HEMA ei tee muuta kuin branchaa. Ja internetissä voi harrastaa vaikka hikipediaa. Jota ei tiettävästi ollut olemassakaan kun minä olin lapsi.

Sen verran voidaan kuitenkin melko turvallisesti sanoa että nuoret harrastavat vähemmän liikuntaa. Kenties siksi että hauskempaa tekemistä on niin paljon ; Erikoista on se, että vaikka minun lapsuuden ja nuoruuden aikana korostettiin sitä että toiset olivat urheilijoita ja toiset älyköitä, näyttää olevan niin että ammattikoululaiset harrastavat vähemmän liikuntaa kuin lukiolaiset. Muutenkin matala kouluttautuminen korreloi huonon liikkumisen kanssa. Trendi ei kuitenkaan toisaalta kerro kaikkea. Kun katsotaan lukumääriä joilla liikuntaa harrastetaan, jos katsotaan miten moni nuori harrastaa jotain liikuntaa, luku oli 2009-2010 92%, on syytä muistaa että 2013 luku oli edelleen 86%. Trendi on olemassa, mutta se ei ole koko totuus. ; Onkin luultavaa että jos liikunnallinen harrastus ei kerää uusia jäseniä, kannattaa miettiä enemmän sitä että onko se omassa nuoruudessa "hip ja hot" harrastus muuttunut jossain välissä "kalkkisten jutuksi". Ihan vaikka siinä välissä kun sitä on tehnyt intensiivisesti parikymmentä vuotta, you know.

Tämä on itse asiassa sinänsä jännittävä asia, että minun puolisoni on opettajana. Ja lasten kohdalla huolena näyttää olevan enemmänkin se että lasten ei nimenomaan anneta olla lapsia. Eli lapset pistetään harrastamaan hyvinkin aktiivisesti. Muutenkin yhteiskunnan pyrinnöt ovat sitä että pitäisi valmistua nopeammin tekemään töitä pienemmällä palkalla. Ja tämä asenne on kattanut myös harrastamisen. Pitäisi suorittaa ja onnistua. Tässä hengessä sitä kenties jopa toivoisi että nuoret voisivat kenties harrastaa vähän vähemmänkin. Tai ainakin aktiivisimmat. Tai ainakin vähemmän tavoitekeskeisesti.

Mahtipontisen kauheaa ; negatiivisuushaaste pv 1

Jotkut muistanevat että otin osaa "onnellisuushaasteeseen". Nyt otan osaa siitä, että olen taipunut toisenlaiseen memeettiseen haasteeseen, negatiivisuushaasteeseen. Joka on kuin onnellisuushaaste, mutta sitoutunut vahvemmin tosiasioihin. Negatiivisuushaaste on sitä että kerrotaan 3 peräkkäisenä päivänä 3 ajankohtaista ärsyttävää asiaa.

Koska negatiivisuus ei ole negatiivisuutta ilman kunnon pimahdusta, aloitan provokatiivisemmasta ja suurilinjaisista asioista. Seuraavina päivinä voin sitten marista pikkumaisemmista, arkisemmista asioista. Sellaisista jotka todella aidosti ärsyttävät itseäni. Tänään olen suurilinjainen ja poliittinen. Se on hienostuneempaa.

1: On puhuttu armeijasta ja urheilijoiden erityiskohtelusta. Urheilijat ovat jopa vastanneet että heitä ei "metsäleikit eivät kiinnosta". Se on luultavasti kiitettävän osuva arvio armeijan toiminnasta vaikka minun "kouluttamisessani" mutta sama koskee kaikkea muutakin armeijassa kykkimistä. Arvatkaa innostiko suunnilleen ketään armeija? (Ei.) Saako tästä vapautusta? (No ei.) Asia ei ole upouusi. Asia nostettiin esiin takavuosina ja silloin Lasse Virén laukoi, että jos urheilijoilla ei olisi erityisvapautta se tarkoittaa että huippu-urheilulla ei olisi merkitystä. Mikä kertoo siitä miten vähän hän arvostaa muita töitä, niitä joissa erivapauksia ei saa. Tällä kertaa esille saatiin Teemu Selänne joka korosti että urheilu vaatii harjoittelua ja vain harva kykenee samaan mihin huippu-urheilija. Sama koskee toki myös tieteellistä ajattelua akatemiatutkijana. Tässä urheilujoiden asiassa on kuitenkin puhuttu liikaa armeijan hyödyistä tai turhuudesta tai epäkiinnostavuudesta. Minua ärsyttää että ei keskustella siitä mistä pitäisi. Eli siitä että Virén avasi oleellisen tematiikan. Pitää puhua siitä että huippu-urheilulla ei todellakaan ole mitään merkitystä yhteiskunnalle. Se ei ole edes hyväksi urheilijoiden omalle kunnolle ja terveydelle. (Toisin kuin normaali ja terve urheilu jota kannatan kaikille, esimerkiksi miekkailun parissa.) Huippu-urheilulla on vain symboliarvonsa. Sen ulkopuolella se on hyödyttömintä ajanhukkaa koko planeetalla. Valtionkirkko tuntuu kaikesta murisemisestani huolimatta oikealta hyötykoneistolta verrattuna huippu-urheiluun. Minulle urheilussa kiinnostaa vain se että joku napsahtaa dopingkäryyn. (Rehellinen huippu-urheilu, noin narahdusten valossa...) Formulakuskitkin ajavat ihan liian vähän kolareita nykyään että jaksaisin arvostaa huippu-urheiluksi kutsuttua autourheilua. Kaksintaistelisivat edes kuolemaan tai tekisivät jotain muuta mielekästä nämä huippu-urheilijat!

2: Terroristijärjestö ISIS on tempaissut ja tuhonnut kulttuurihistoriaa. Tämä aktio ärsyttää jo itsessään. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että moni ihminen on kauhistellut tätä tekoa jotenkin itsetarkoituksellisesti. Siis sellaisella passiivisella tavalla jolla asioista pitää ilmeisesti olla tiedostunut ollakseen edes välttävän hyvä. Ärsyttää täsmälleen sama mikä oli vuosituhannen alussa kun islamistit puksuttelivat Afganistanissa vuosituhansien ikäisiä buddhapatsaita. Ensin se itse tuho. Sitten se, että samaan aikaan molemmissa alueissa on tapettu aivan sikana ihmisiä. Ja jotenkin nämä ovat vähemmän mediaseksikkäitä. (ISIKsen ihmisuhrien kohdalla voin huomauttaa että heillä on yleensä yksi etu hyvin moneen verrattuna. He eivät ole koskaan vittuilleet minulle internetissä. Sympatiani, tuo arvoton subjektiivinen emootio sisälläni on heidän puolellaan.) ISIS on toki omalla kyseenalaisella tavallaan ansioitunut teloitusvideoidensa kautta siinä missä Afganistanissa oltiin mediahiljaisuudessa. Mutta ilmeisesti asia on kauhistelun aihe vasta kun jokainen murhattu yksilöidään jokaisen omaan kotiin YouTuben tai muun kautta. Passiivisessa kauhistelussa on se huono puoli että tosiasiassa jokainen voi tehdä jotain. Teoriassa minäkin voisin soluttautua ISis -jengiin ja poksauttaa itseni johtoryhmien tai ohjeistajien läsnäollessa. (DARWIN ON SUURI!) Mutta en tee tätä. Olen vain mukavuudenhaluinen, pelkuri ja riskejä kaihtava mihinkään sankaroitumiseen. Ja sekoitan tämän "en voi tehdä mitään" -tilanteeseen. Ja muut tekevät saman, mutta pahemmin! Miksi ylipäätään "tiedostua" asioista joille "ei tee mitään" tai joille "ei voi tehdä" mitään? Etenkin kun tämä näyttää olevan jokin moraalinen statement jolla saadaan korostettua oma ihanteellisuus. Minua on syytetty siitä että olisin negatiivinen itsetarkoituksellisesti. Mutta moralisteilla tämä tuntuu olevan pääasia. Itsetarkoituksellinen negatiivisuus ja kauhistelu.

3: Tamperelainen voitti lotossa jättipotin. Tästä piti uutisoida ja kirjoittaa lehtiin. Maailman olisi parempi ilman tätä tietoa!

Onko jääkiekkoilijan pukeminen mekkoon naisten pilkkaamista?

Koff pitää facebooksivuja. Tämänlaisten sivujen tarkoitus on tietysti ns. puffaaminen. On hyvin vaikeaa erottaa sivuston huumoria ja muuta sisältöä myynninedistämisestä. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys.

Nyt sitten viime päivinä on kohistu. On syntynyt "#KOFFGATE". Eli jotain josta jo nimityksen perusteella tietää saavuttaneensa merkityksen nollapisteen. Siinä missä euroviisuvoittojen kohdalla on voitu kauhistella parrakasta miestä mekossa, on tässä kauhisteltu miestä mekossa tavalla jossa karkeasti sanoen "kannanotot ja puolet ovat vaihtuneet". Parrakas mies mekossa voi selvästi ajaa tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta että taistella sitä vastaan. (Kontekstilla on oikeasti merkitystä. Mutta huomio on minulle itselleni liian hauska ohitettavaksi.)

Sini Korpinen kuvasi tapahtumaa :  "Koff julkaisi eilen Facebook-sivullaan kuvan, jossa Venäjän jääkiekkojoukkueen Jevgeni Malkinin päälle oli photoshopattu vaaleanpunainen tutu-mekko. Kuvassa luki: ”Tervetuloa tytöt! Kohta nähdään!” Tämä oli kai viittaus Malkinin omaan tapaan kutsua Leijonia tytöiksi. Oli tai ei, mauton kuva oli silti. Kas kun minun – ja monen muun – mielestä tyttö -sanan käyttöä haukkumatarkoituksiin ei pidä edistää. Sinebrychoff pahoitteli kuvaa ja poisti sen, ja sillä hyvä – kiitin heitä reagoimisesta, ja se oli siinä." Sittemmin asiasta on suututtu. Asiaan liittyy huorittelua ja loukkaamista.

Kokonaisuus on huvittava. Ymmärrän nimittäin en että Malkin on itse ensin loukannut suomalaisia tytöiksi. Tässä on negatiivisia konnotaatioita. Koff on sitten reagoinut tähän. On ymmärrettävää että kun tässä "tyttö" tarkoittaa heikkoa ja huonoa urheilijaa, moni näkee tämän naiseuden väheksyntänä vähemmän kuin tit-for-tat -reaktiona. Kun tästä on esitetty mielipiteitä, on moni loukkaantunut herjaamaan sensuristeja. Vaikka periaatteessa Koff teki valinnan itsenään Kaikki olisi ymmärrettävää jos kaikki ei olisi niin kauheaa. On helppoa ymmärtää miksi kaikki ovat vihaisia. Vastakkain kun ei ole "sensuristit vs sananvapaus" tai "feministit vs. sovinistit" vaan "naisten oikeudet vs. sananvapaus" (jotka sitten vain määrittävät vastapuolen oman asiansa antiteesiksi).

Itse näen että viesti olisi voitu ottaa hieman eri tavalla. Jos Suomen joukkue olisi laitettu mekkoihin se olisi korostanut sitä että "katsotaan mihin tytöt pystyvät". Se olisi kuitenkin väistämättä nähty Venäjämielisenä. Ja se taas ei sovi Koffin ajatukseen. Se kun kanavallaan pääasiassa puffaa. Sen on oltava Suomen puolella. Suomipojat mekoissa toimisi vasta voitetun pelin jälkeen, nokitukseksi. Nokitukseksi siitä minkälaisia tosimiehiä ne Venäjän karjut ovatkaan kun neidit ja homppelit taas päihittivätkin heidät.

Mutta vitsit ovat vaikeita. Ironian ja sarkasmin kirjo on haastava. Asiaa ei tietenkään auta se, että vaikka Koffin esittämä mainos tökeröine photoshoppeineen on selvästi huumoria, se ei ole kovin hauska. Se on muotonsa ja ratkaisunsa mukaan selvästi huumorisisältöön sidottavissa. Muotokieli on kassista huumorimemetiikkaa. Sen photoshoppauskin on tarkoituksellisen tökerö joten sitä ei voi ottaa faktuaalisena. Se ei voisi muuttaa itseään selvemmin vitsigenreen edes laittamalla kuvan alkuun "Pikku-Kalle ja suomalainen ja ruotsalainen ja norjalainen menivät baariin vaihtamaan hehkulamppua". Siksi kuva on selvästi huumoritarkoituksellisesti tehty. Sen huumoriarvo ei toki ole korkea. Mutta se on periaatteessa turhan kaljanmyyntikojun facebooksivun puffausmainos. Joten tuossa kontekstissa ei voi kovin paljoa kovempaa odottaakaan.

Kuitenkin tämä jotenkin toi esiin omat näkemykseni vitseistä ja huumoriarvosta.

Nähdäkseni vitsi ei ole pelkässä rakenteessa. (Sillä tosin itse asiassa pääsee järkyttävän pitkälle.) Jos otetaan seuraava vitsi voidaan huomata että se on melko kauhea.

"Suomalainen kuoli ja meni taivaaseen. Siellä Pyhä Pietari esitteli hänelle paikkoja. Pian suomalainen hämmästeli sitä että vaikka hän oli taivaassa niin hänellä oli silti vessahätä. Pyhä Pietari kertoi että taivaassa on toimiva jätehuolto. He menivät puuseehen. Pyhä Pietari kertoi Jeesuksen tottumuksesta nikkaroivan puusta kaikenlaista ja siksi yleisin WC -ratkaisu olikin perinteinen. Kun suomalainen sitten katsoi WC:n reiästä hän näki alla Helvetin liekit. Siellä oli mustanpuhuvia ihmisiä. Suomalainen arasteli. Hänestä ei ollut asiallista paskoa alas kun siellä oli ihmisiä. Pyhä Pietari korosti että eihän siellä ollut ihmisiä vaan siellä oli neekereitä." Tämä on selvästi rasistinen vitsi joka tukee tiettyjä asenteita. Vitsin huumoriarvo ei ole kovin suuri koska on olemassa ideologisia rakenteita jotka sortavat rodun perusteella.

Vitsistä saa hauskemman ja vähemmän loukkaavan muuttamalla Suomalaisen kristityksi ja neekerit uusateisteiksi. Sillä ideologian pilkkaaminen on vallitsevien sääntöjen mukaan jostain syystä jotenkin sopivampaa. (Itse en käsitä tätä mutta yleisön tapa katsoa huumoria ei välitä tämänlaisista.) Lisäksi tässä voi olla vahvempaa viestiä juuri siksi että kristillisessä teologiassa helvetti on kuitenkin tärkeässä osassa. Ja kuitenkin kristitty vitsin kuulija voi ahdistua. Useimmat kristityt saavat vitsistä luultavasti pientä kognitiivista dissonanssia. Ja näin vitsillä on kyseenalaistava elementti. (Muslimeilla vastaavaa ei saa aikaiseksi koska Pyhä Pietari on kristillinen konsepti.)

Mutta hauskaksi tilanne muuttuu jos oteaan alkuperäinen vitsi ja muutetaan paskomisen kohteiksi turkulaiset. Sillä tosiasiassa turkulaisten dissaaminen on absurdia. Se on jotain jota kukaan ei oikeasti tee. Mutta turkuvitseistä on tästä huolimatta tullut "luvallinen konventio". Koska turkulaisia ei oikeasti vainota on vitsi tavallaan absurdi. Mutta kuitenkin eri tavalla absurdi kuin jos paskotut olisivat tillinviljelijöitä. Sillä tillinviljelijöistä ei ole tehty konventiota.

Vanhenemisen paradokseja ; Iän painamisesta

Takkiraudassa oli listaa siitä miten hän kokee elämän muuttuvan paremmaksi. Sitä miten nelikymppisenä on parempaa kuin kaksikymppisenä. Ajattelin, huvin vuoksi, katsoa asiaa hieman itsekin. En toki ole vielä neljääkymmentä, joten teen vertailun 20 ja 30 välillä. Ja lähestyn asiaa lähinnä siltä kannalta miten asiat ovat eri tavalla. En suhtaudu maailmaan optimistisesti, ja tämä asenne koskee myös menneisyyttä. (Voisin ottaa tietenkin iästä 15-35, mutta koska teini-ikä on aivan kammottava aika elämää, vertailu olisi hyvin samansuuntainen, positiivisuus olisi asenteellisuuteen asti jo muotoilussa.) Lopputulos on silti melkoisen subjektiivinen. Kysymyksen uudelleenmuotoilu vain osuu henkilökohtaisiin tarpeisiini ja joustaminen tuntuisi teeskentelyltä. Puhun myös "vanhenemisesta" joka on kenties hyvin omituista tälläisessä hädin tuskin keski-ikäisessä kontekstissa.

1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.

2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.

3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.

4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.

5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.

6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.

7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.

8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.

9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.

10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.

Uskonnon määritteleminen (autistille)

Ihmisten käyttäytymisessä on yleensä jotain järkeä. Silloin käyttäytyminen hyödyttää jollain tavalla. Yleensä hyöty tarkoittaa syömistä, lisääntymistä tai muuten vain ei-kuolemista geneettisessä ja yksilöllisessä mielessä.

Mutta monesti ihmiset käyttäytyvät tavalla jossa ei ole mitään mieltä. Ihmiset tekevät asioita joilla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä. Tekoja jotka eivät joko suoraan tai epäsuoraan käsittele ei-kuolemista. Usein ihmiset liittävät tähän toimintaan sanoja tai äännähdyksiä jotka eivät välitä mitään käyttökelpoista informaatiota joka ajaisi itsen tai jonkun muun ei-kuolemista. Tällöin kysymys on jonkinlaisesta viihteestä.

Ihmisillä on usein - silloin kun he aktiivisesti harjoittavat ei-kuolemistaan - tarvetta tehdä asioita yhdessä. Silloin ihmiset ponnistelevat jonkun hyödyllisen tavoitteen eteen. Ihmiset ponnistelevat samaan suuntaan toisiaan auttaen. Ja kun tavoite on valmis, kaikki nauttivat yhdessä yhteistyön hedelmistä. Viihde on sitä että mitään yhteishyödyllistä tavoitetta ei ole. Ihmiset toimivat kuitenkin yhdessä jonkun keinotekoisen absurdin tavoitteen, ja luovat siihen keinotekoisia haasteita esimerkiksi kilpailun muodossa. Sitten kaikki tekevät sitä samaa asiaa tämän haasteen eteen. Ja lopulta kaikki saavat samantyyppistä iloa mitä he saisivat jos tekisivät oikeasti jotain hyödyllistä. Paitsi häviäjät eivät aina saa iloa.

Ihmisten kannalta erikoista on se, että absurdius ei jää tähän. Viihde voi abstraktoitua rituaaliksi. Ja rituaali taas on vähän kuin viihdettä jossa tätä yhteistä tavoitetta tavoitellaan. Mutta tätä yhteistä tavoitetta ei enää ole. Mutta tämäkään ei monille ihmisille riitä. Siinä vaiheessa kun otetaan rituaali jossa leikitään että siinä sittenkin on se yhteinen tavoite. Siinä vaiheessa aletaan puhumaan uskonnoista. Uskonnoissa on kysymys viihteen ja rituaalien tuomasta hyvästä mielestä ja yhdessä tekemisestä. Usein tämä toteutuu ilman hyvää mieltä ja yhteistyötä.

Takaisin trubaduuriaikaan : Eli miten musiikkibisnes läpikäynee täyden ympyrän

Olen harvoin tyytyväinen omiin tuotoksiini. Ne tuntuvat oivalluksina pikkunäppäriltä tai joltain joka on "korkeintaan fiksua". ; Ja älkää ymmärtäkö tätä väärin. Egoni ehdottomasti paisuu tuotosteni äärellä. Ja olen niistä ylpeä ja pidän hyvin monista niistä. Mutta vähän samalla tavalla kuin ollaan ylpeitä vammaisesta lapsesta joka on oppinut lukemaan. Ylpeys on aitoa, kuten vammaisuuskin. Eikä se taitokaan ole hirvittävän erikoinen.

Tällä kerralla sain kuitenkin "kuin salamana taivaalta" oivalluksen, joka mielestäni yhdisti monia eri asioita yhteen sellaisella tavalla, että minun miltei teki mieleni riisua vaatteet pois ja juosta ympäri Helsinkiä huutaen "Heurekaa". Oivalluksen ilo oli kova. Toivottavasti itse idea on edes puoliksi yhtä hieno. Nähdäkseni se seuraa aikaansa mutta jatkokehittää muodikkaita teorioita niin taloustieteen kuin taidekuratoinnin kuin musiikinkin alalta. Ja en myöskään tiedä että kukaan olisi sanonut ihan tämänlaista missään. (Tosin tämä on aina mahdollista. Pohjateoriat ovat varsin vakiintuneita joten joku on varmasti kehitellyt jotain tämänsuuntaista.)

Tämän blogauksen sisältö on niitä harvoja asioita jotka ovat tuoneet elämääni puhdasta valehtelematonta iloa ja riemua. Se ei pitänyt sisällään juurikaan perspiraatiota, vaan puhdasta inspiraatiota, jonka tausta jäi yllättäväksi ja mystiseksi tavalla joka tuo mieleen lähinnä vertauskuvia taiteilijoiden muusista. (Toivottavasti se ei ole aivan kaamea epäonnistuminen. Se on intoillessa aina mahdollista.)

Mutta alkuegoilusta siihen joka lässäyttää mahdollisesti odotuksenne.

"...new media art is like contemporary art - but different. New media art involves interactivity, networks, and computation and is often about process rather than objects. New media artworks, difficult to classify according to the traditional art museum categories determined by medium, geography, and chronology."
(Beryl Graham & Sarah Cook, "Rethinking Curating")

Markkinavoimista ja talousteoriasta puhuttaessa jokainen on kuullut kysynnän ja tarjonnan laista. Se on hyvin pätevä sääntö. Mutta on asioita joissa se ei toimi kovinkaan hyvin. Tai oikeastaan voidaan sanoa että se toimii hyvin, mutta hyvin epäintuitiivisilla tavoilla.

Jos esimerkiksi mietimme miksi "Mona Lisa" on arvokas, voidaan huomata miten vaikeasta asiasta on kysymys. Pelkkä ikä ei ratkaise. Sillä historiallisista esineistä oppii lähinnä sen, että niiden hintaluokka vaihtelee aivan älyttömästi. Ikä ei usein kerro edes tuotteen suuruusluokkaa, sitä kuinka monta nollaa shekkiin on raapustettava. "Mona Lisa" on myös tauluna kaunis, mutta ei maailman kaunein. Sen arvo ei ole esteettisyydestä tai edes siitä miten vaikeaa se on ollut maalata aikanaa. "Tieteen Kuvalehti historia" piti vähän aikaa sitten jutun jossa korostettiin miten medianäkyvyys joka liittyi teoksen varkauteen nosti sen arvon pilviin. Näkyvyys toi mukanaan myös mukaelmat.

Kyllä. Se, että tämä
parodiaversio on
blogissani lisää autenttisen
Mona Lisan arvoa.
Hyvin marginaalisesti toki.

Ja tästä päästään taulujen hintojen ihmeelliseen maailmaan. Karkeasti ottaen "Mona Lisa" on arvokas koska se on kuuluisa. Ja jossain määrin kuuluisuus leviää sen ikonisuuden kautta. Ja ikonisuus näkyy siinä miten paljon sitä kopioidaan. Jokainen T -paita jossa on "Mona Lisa" on eräänlainen mainos joka mainostaa Louvressa olevaa "Mona Lisaa" ja lisää sen arvoa. Tai vähintäänkin muistuttaa siitä ja ylläpitää sen arvoa. Molemmissa tapauksissa Louvre hyötyy taloudellisesti. Kopioiden määrä vähentää tietysti itse toisintojen arvoa. Niistä tulee kitchiä. Mutta originellin arvo kasvaa. Ja tämä huomioidaan kuratoidessa ja ennen kaikkea silloin kun määritetään taideteoksen arvoa.

Vastaavaa on nähty myös muissa asioissa. Juttelin esimerkiksi Guy Windsorin kanssa siitä miksi kannattaa tai ei kannata investoida aitoon historialliseen miekkailumanuaaliin. Itse olen sen verran "jalat maassa" oleva tyyppi että ajattelen että saman tiedon saa paperbackina alle kympillä. Mutta tosiasiassa tämä ei ole kirjan ainut arvo. Se on vain sen sisältämän tiedon käyttöarvo. Tosiasiassa historiallisten esineiden arvo tuppaa nousemaan, joten siitä tulee järkevä investointi. Toisaalta näiden teosten tekijänoikeudet ovat vanhentuneet joten niiden omistaja saa tehdä käännöksiä ja ottaa kuvia omiin aihetta käsitteleviin kirjoihin. Ja jokainen myyty teos joka käsittelee tätä kirjaa nostaa kyseisen kirjan jälleenmyyntiarvoa. Sillä nyt useampi tuntee sen. Eli tässä käy täsmälleen sama kuin "Mona Lisan" arvonkorotuksen kanssa.

Tämä vielä toimii kysynnän ja tarjonnan säännöillä. Mainonta tuo kysyntää ja autenttisten tuotteiden vähyys tekee tarjonnasta niukkaa. Molemmat kasvattavat hintaa. On toki jossain määrin epäintuitiivista ajatella että Mona Lisa -julisteet olisivat kopioita teoksesta jotka kasvattaisivat sen alkuperäisen arvoa. Sillä usein huomio on vain niissä julisteissa. Tarjonta vähentää näiden julisteiden arvoa. Mutta alkuperäisteos onkin tässä se johon huomio on syytä kiinnittää.

Ja tästä päästään musiikkiin.

Nykyisen musiikin kohdalla "musiikkibisnes on murroksessa", joka on kaunis tapa ilmaista käsitettä "vaikeuksissa". Syynä on se, että se on menestynyt myymällä levyjä. Ajatus levynmyynnistä ei ole typerä. Sillä kuten Nassim Taleb on huomauttanut, palkka voidaan sitoa kahdella eri tavalla työhön. Ja muusikkokin tekee työtä.

Ensimmäinen tapa mitata työtä perustuu siihen että ihminen rakentaa jotain tai tekee tietyn tuntimäärän työtä. Tämä johtaa siihen että joko suutari tekee tietyn määrän kenkiä - joka ahkerallakin suutarilla on hyvin rajallinen - tai sitten ollaan kuin trubaduureja joka saa palkkaa siitä että soittaa. Tuntipalkollinen voi ahkeruudellaan lisätä ansioitaan, mutta tämä on lineaarista.

Levymyynnin ideana on kuitenkin se, että kun työ on ensin tehty, loppu on kopioimista. Trubaduurin ansio ei olekaan enää siinä montako tuntia hän soittaa vaan montako levyä hän myy. Tässä ansiotaso ei ole sidoksissa töihin ja sen myyntijakaumat muuntuvat eksponenttilakien maailmaan. Pareton periaatteen mukaan prosentuaalisesti pieni määrä muusikoista saa enemmistön kaikille muusikoille suollettavasta rahasta. Tämän ideana on se, että kopioita on halpaa tehdä.

Piratismi taas on iskenyt suoraan tähän. Koska mitä enemmän levyä voi vain ladata internetistä, sitä vähemmän halua on maksaa tuotteesta. Aikaisemmin levy-yhtiöillä ei ollut vaikeuksia, koska laitteisto joilla kopioita voitiin tehdä oli harvinaista. Näin tarjontaa rajoittamalla tuotteen hinta saatiin pidettyä sopivana. Ja nyt tätä rajoitetta ei ole. Kopiointi on käytännössä ilmaista, tai ainakin hyvin edullista. Ja kopiointilaitteistoja on vain aivan kaikilla.

Kysynnän ja tarjonnan lain mukaan levyjen arvo pamahtaa nopeasti pohjaan. Ja tämä on se perimmäinen syy miksi muusikot ja levy-yhtiöt ovat syystäkin huolissaan musiikkibisneksen tulevaisuudesta. Kun levyjen arvo romahtaa, on mahdollista että levyn tuotantohinta on suurempi kuin se mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Tulotasot eivät enää nousekaan samalla eksponenttimäärällä. Riskit musiikin tekemiseen ovat laskeneet.

Ja asiaa voidaan vielä pahentaa. Jos mietitään mikä CD -levyllä oleva musiikkikappale on, niin se on ohje jolla tuotetaan tietyllä laitteistolla. Jos mietitään missä itse kappale on, voidaan huomata että se on esimerkiksi koneen kovalevyllä josta se änkee vaikka kuulokkeisiin. Ja sama on monessa muussakin paikassa. Ja vaikka tuorein aikaleima onkin levy-yhtiön tietokoneella, tämäkin on itse asiassa samanlainen ohje valmiiseen musiikkikappaleeseen. Bittijonot ovat itse asiassa ohjeita itse teoksen valmistamiseen. Karkeassa mielessä yksikään näistä ei ole autenttinen teos. Joka on ongelma. Sillä ilmainen piraattikappale ei kasvata originaalin arvoa. Musiikkikappaleella ei ole originaalia. "Mona Lisan" tapauksessa originaalin arvo kasvoi ja kopioiden laski. Ja CD -levyillä olevien musiikkikappaleiden kohdalla on vain kopioita joita soitetaan ja näin rakennetaan teos ajallisesti väliaikaisesti ilman värähtelyihin. Originaalia ei ole joten piratismi tuhoaa kaupallista arvoa kopio kopiolta.

Tämä asia on otettu vakavasti taidepuolella, kuratoinnissa. Bill Thompson on kuvannut modernin tekniikan avulla luotavia teoksia käyttäen esimerkkinä digitaalisia kirjoja. Kirja-ala on murroksessa, ja samoista syistä kuin musiikkibisneskin. "The process of ‘reading’ an ebook is the process of copying its bits from storage, interpreting them, and displaying them, and every time you create a perfect digital simulacrum of something that has no original." Nykyaikaa vaivaakin siis originaaliuden puute, yllättävilläkin tavoilla.

Tämä näyttää syvältä ongelmalta. Kunnes tajuaa että tosiasiassa muusikoilla on jotain originaalia. Nimittäin jos katsotaan konserttimyyntiä, niin jos jonkun muusikon kappaleita piratoidaan sikana, niin heidän konsertteihinsa tulee enemmän kävijöitä. Tätä kautta voidaan nostaa sekä lipun hintaa että siirtyä isommille areenoille. Ja lopputuloksena syntyy jälleen tilanne jossa työn tekomäärä ei ole aivan suoraan sidottuna työstä saatavaan palkkioon. Sillä tässä kulttuurissa piratoitu kappale on mainos joka nostaa kysyntää ja vaikuttaa sekä konsertissa kävijöiden määrään tavalla joka noudattaa hyvinkin pareton periaatetta. Ja myös lippujen hinnan suuruusluokka muuttuu prosessissa helposti matkalla. Näin ollen musiikkikappaleilla on originaali. Ja tässä mielessä se saattaa muuttua jopa joksikin joka muistuttaa sellaisia taloudellisia menestystarinoita kuin jalkapallo tai jääkiekko.

Musiikki onkin tässä paremmassa roolissa kuin vaikkapa elokuvat tai youtube -videot. Koska bändi voi tehdä konsertin jossa soittaa levyiltä tuttuja kappaleita (alueella jossa fanit osaavat sanat ulkoa vaikka ainuttakaan levyä ei välttämättä ole alueella myyty), ei elokuvanäyttelijä voi toistaa lavasteita ja vuorosanoja peräkkäin samalla tavalla. -Tai voi, mutta tätä kutsutaankin teatteriksi. Joka muuten on jo menestystarina. Elokuvien tekeminen teatterimainoksiksi ei kuitenkaan toimi, koska niitä yhdistää lähinnä näyttelijöiden työpanoksen käyttäminen. Musiikkialalla tämä toki johtaa pieniin muutoksiin. Kun nykyään moni muusikko ei korosta esiintymistä vaan kertoo että hän pääasiassa haluaa tehdä musiikkia, niin tulevaisuudessa voi olla niin että esiintyminen ja performanssi on se mitä kannattaa enemmän haluta tehdä. Levyt. Ne ovat vain promootiota ja mainosmateriaalia, hienosti editoituja näytteitä siitä mitä voidaan keikalla kuulla elävänä ja rosoisena massojen huutaessa ja laulaessa ympärillä. (Unohtamatta asiaankuuluvaa olutta.)

Hyötyliikunta

Juttelimme töissä hyötyliikunnasta ; Monen pitää erikseen "skarpata" siihen, että ei mene autolla eri paikkoihin. Kävely portaissa ja teillä auton ja hissin sijaan on jotain jota täytyy ikään kuin aktiivisesti muistuttaa. Hyötyliikunta onkin niitä teemoja joissa luonto ja yksilö hyötyvät. Hyötyliikunta on ekologista ja egologista. Minä, autottomana, kutsun tätä enemmänkin pakkoliikunnaksi. Siksi päädyinkin kommentoimaan asiaa jotakuinkin seuraavasti :

"Mieli kestää vain sen minkä ruumiskin. Siksi pitää harrastaa vähintään hyötyliikuntaa. (Kaikki liikunta on kansantalousliikuntaa.) Siksi lupaankin joka päivä kävellä Keravan asemalle. Ja tulla takaisin kotiin polkupyörällä."

Polkupyöränvarastusvitsi -
Koska rikollisuus on
aina niin hauskaa.

Mielestäni tämä oli ihan hauska vitsi. Siinä on klassinen vitsin rakenne. Siinä on set up "hyötyliikunnasta" ja sitten siinä on punch siitä mikä liikunnasta tekee hyödyttävän. Työkaverini kommentoivat huomautustani kysymällä että ajaako vaimoni sitten polkupyörän asemalle ja minä palautan sen illalla. Eli kuin kyseessä ei olisi vitsi. Tämä voi tietysti johtua siitä että olen käsittämättömän huono kertomaan vitsejä. Mutta facebook antoi samanlaisia tuloksia. "Hyva idea! Mutta mihin ne kaikki polkupyorat sitte laitettas?" ... "Pyöräily on hauskaa maisemamatkailua :) Talutat menomatkan?" Ihmisille ei ollut ilmiselvää että kyseessä on vitsi ja että tottakai mä olen varastamassa niitä pyöriä.

Ensin asia ällistytti minua hieman. Mutta tosiasiassa tämän vitsin huonouden takana on suurempia asioita. Huumorintajussani on ikään kuin hyötyliikunnan kokoinen ongelma. Tai oikeastaan hyötyliikunta on jäävuoren huippu. Sen alla on 90% ongelmasta.

Ricky Gervais on kuvannut huumorintajua siten, että suuri osa stand-up komiikasta on rytmiikkaa. Maallikko keskittyy vitseihin. Mutta tosiasiassa moni ammattikoomikko tietää että nauru herätetään rytmillä. Moni ei oikeastaan kerro vitsejä vaan tuottaa refleksinauruja oikealla rytmityksellä. Ricky Gervais tosin piti tätä vielä aika pinnallisena huumorintajuna. Hänestä syvempi huumorintaju vaatii aina jotenkin sen, että asettaa itsensä likoon ja toimii persoonallaan. Ja että kenties siksi maailman parhaat koomikot näyttävätkin melko usein näyttelevän yhtä ja samaa roolia.

Vitsiäni tulisikin lähestyä siten että huumori ei ole mitään mystistä. Moni ajattelee että huumorintaju on kuin karisma. Eli jokin joka joko on tai ei ole. Kuitenkin sekä karismaa että huumoria voi harjoitella ja kehittää. Ja rytmiikkaa tarkasteleva voi huomata että vitsin punch on jotenkin veltto. Tässä paras keino on yleensä tiivistää.

Tällöin vitsin voi kertoa vaikka tiiviimmässä muodossa "ajattelin harrastaa hyötyliikuntaa - lupaan kävellä joka päivä asemalle ja ajan polkupyörällä takaisin." Vitsi ei ole vieläkään täydellinen. Mutta se on parempi. Itse asiassa stand -upissa sen voisi kertoa tuollaisenaan koska puhutussa kielessä on mahdollista painottaa asioita. Jos asiaa painottaa siten, että "aion harrastaa hyötyliikuntaa, lupaan kävellä joka päivä asemalle ja ajaa polkupyörällä takaisin." Tekstimuodossa tätä painotusta ei voi tehdä ja näin mielikuvia on vaikeampi säätää. Vitsi jää liian diskreetiksi. Siinä on vitsin rakenne mutta se ei ikään kuin mainosta olevansa vitsi. Siksi se otetaan enemmänkin käytännön kannalta. (Ja käytännön ohjeet eivät ole yleensä "Puhdistus ja maalaus sen jälkeen myynti ja uutta putkeen".) Ja diskreettiyden kohdalla on yleensä syytä sepustaa enemmän. Set up on siitä vaikea, että sen täytyy ikään kuin ohjata ihmiset ajattelemaan oikeita asioita. Mutta ilman että alleviivaa sitä liikaa.

Ja asema on paikkana huono. Siellä on toki aina polkupyöriä - itse asiassa vain harvoissa paikoissa on yhtä paljon polkupyöriä kuin juna-asemilla. Mutta asema ei alusta ihmisten mielikuvia polkupyöriin vaan juniin. Siksi jokin paikka jossa oikeasti on vähemmän pyöriä on parempi. Siksi on parempi sanoa vaikka geneerinen "keskustaan" kuin "asemalle". Samoin rikollisuustematiikkaa voi tuoda esiin. Mutta ei niin että suoraan sanoo että käy varastamassa pyörän. Toisaalta vitsiä voi myös jatkaa, jolloin siitä tulee tarinanomaisempi. Ja näin vitsiä voi painottaa ja alustaa "molemmilta suunnilta".

Näin vitsi voisi lopulta päätyä vaikka muotoon "Ainut hyötyliikunta jonka minunlainen kelmi tuntee on se, että aion kävellä keskustaan ja ajaa pyörällä takaisin. [pieni tauko] Ja silti usein päädyn lopulta menemään autolla, Maijan kyydissä."

Onko itsepuolustus taidetta?

Suomessa termit itsepuolustuslaji ja kamppailulaji viittaavat nimensä mukaan suoraan urheiluun. Tämä on melko neutraali tapa lähestyä asiaa, erotteluja käytetään vain sen mukaan missä taiteita käytetään. Sen sijaan muissa kulttuureissa asiaa katsotaan toisin. Japanilaisessa jaottelussa lajit jaetaan do -lajeihin ja jutsu -lajeihin. Joissa do on enemmän filosofinen, jopa hengellinen. Ja jutsu on sitten enemmänkin vain taito. Englannin kielellä ollaan sitten hyvinkin henkeviä ; martial art viittaa nimenä taiteeseen.

Platon on tähän asiaan kenties mielenkiintoinen filosofi. Sillä hän lähestyi taiteita taitoina. Erottelu ei ollut hänellä tässä kohden voimakas. Ja toisaalta Platon oli myös taitava pankrationisti, joka oli sen ajan rankimmasta rankin showkamppailu-kontaktilaji ; Tämä tekninen lähestymistapa näkee taiteilijan käsityöläisenä. Näin puuseppä tai savimaljojen tekijä on joku jolla on mielessään lopputulos, jonka hän sitten toteuttaa siten että aluksi on jotain raakamateriaalia ja lopussa lopputulos. Tässä mielessä maalari joka maalaa taulun osaa käyttää värejä - kenties myös valmistaa värinsä - tuottaakseen näkemyksensä. ~ Tässä mielessä ei ole vaikeaa nähdä että kamppailulajit voidaan nähdä jonkinlaisena käsityöläistaiteena ; Siinä on tietty tavoite, jota sitten tavoitellaan valitsemalla sopivia tekniikoita, joiden valitsemisessa on varaa mieltymyksiin vaikka mikä tahansa ei olekaan hyvää kamppailutaitoa. Tavoitteeseen päästään useita teitä, mutta ei kaikkia. Toisaalta kamppailulajissa on hyvin vaikeaa nähdä mikä on raakamateriaali joka jalostuu. Jossain hyvin omituisessa mielessä vihollinen joka päihittyy voidaan nähdä joksikin jossa on saatu muutos. Mutta tämä kulma viittaa enemmän siihen suuntaan että kamppailulaji ei ole kovin hyvin käsityöläisyyteen rinnastuva taito (craft). Tämä ongelma vaivaa muutakin urheilua.

Analogia toimii vain jonkin aikaa ja sen jälkeen lopputulos näyttää epätyydyttävältä. Tosin monista tuntuu epätyydyttävältä väittää että taide olisi pelkkää käsityöläistaitoa. Taiteilijat eivät ikään kuin olisi mitään duunareita vaan jotain hienompaa. Syynä on kenties pelkästään se, että taiteilijat haluavat auktoriteettia ja portin sivistyksen ja intelligenttien pariin. Mutta tämä tie on kuitenkin hyvä tutkia.

Kenties itsepuolustuslajejen taiteellisuutta voisi lähestyä sitä kautta, että T. S. Eliot korosti että runoilija ei järjestele sanoja, vaan prosessi on hieman mystisempi. Runoilija siirtää tunteita eikä käsittele ennaltanäkemiään lopputiloja. Ja tämäntapainen mystinen elementti liittyy lähes kaikkeen itsepuolustustaitoon. (Myös jutsu -lajeihin.) Syynä on se, että tietoinen mieli ei ole itsepuolustuslajien kohdalla riittävän nopea. Itsepuolustus on vaikeaa juuri siksi, että taidot pitää päntätä ensin tietoiseen mieleen, hioa niitä eteenpäin samalla kun opittu painuu "automaattisiksi reaktioiksi". Tekniikat eivät ole valmiina mielessä, ja aloittelijan intuitio ei toimi. Taitajan intuitio sen sijaan toimii. Ja tätä kautta on helposti ymmärrettävää miksi itsepuolustuslajit keräävät ympärilleen myös kaikenlaista yliluonnollista täyteaineistoa.
1: Mielikuvaharjoittelukin on korkeintaan mutkan päässä tästä mystiikasta. Esimerkiksi jos on vaikeaa seisoa yhdellä jalalla, oikean asennon saa siten, että kuvittelee nojaavansa näkymättömään kääpiöön kädellään. Ja käsiä jaksaa pitää kämmenet ylöspäin suorina sivuille kun kuvittelee tökänneensä etusormensa jonkun ärsyttävän ihmisen sieraimeen. Ketään ei ole "aikuisten oikeasti" paikalla, mutta lihakset ja luut asettuvat juuri oikein. Ei ole vaikeaa kuvitella miksi vatsassa olevan Ki -voiman kuvittelu tuntuu uskottavalta. Se toimii samalla tavalla kuin kuvitteellinen näkymätön kääpiö.

Intuitiota ja alitajuntaa korostava näkemys voi tietysti johtaa mietteitä jopa siihen että onko taide sitten samaa kuin jonkinlainen hengellisyys tai uskonnollisuus. Japanilainen näkemys korostaa, että näin voisi olla. Do -lajeihin kuuluu tietynlaisen filosofisen elämänasenteen ja yleisen henkisen kasvun tukeminen ja niiden tärkeyden erityinen korostaminen. ; Kuitenkin tässä voi siirtyä myös siihen, että tietyssä mielessä "taide" on länsimainen yleinen käännös "do":lle. Se ei kuitenaan täysin vastaa 1:1 sitä mitä japanilaiset asialla tarkoittavat.
1: Muutenkin tämä käännöspuoli on tässä kohden haasteellista ja varsin epämääräistä. Kun Zen -klassikko "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjan tekijä Herrigel teki kirjan kyūdō:n taidosta, se suomennettiin taiteen sijasta taidoksi. Englanniksi se kääntyi taiteeksi "Zen in the Art of Archery". Länsimainen kulttuuri ja itämainen kulttuuri ovat hyvin erilaisia ja määritteet nojaavat niin erilaisiin lähtökohtiin että on vaikeaa sujauttaa edes denotaatiot, saati sitten konnotaatiot, kohdalleen niin että kieli olisi edes jokseenkin ymmärrettävää.

Toisaalta itsepuolustuslajit vain hyvin harvoin ovat suoraan uskontoa. Ne ovat enemmän jotain jota uskonnoissa käytetään apuvälineenä. Sen vuoksi melko harva kristitty vastustaa itsepuolustuslajien harrastamista. Moite siirtyy enemmän siihen jos joku do -laji yrittää livauttaa mukaan pakanallisia idän harhaoppeja. ; Ja kysymykseni kannalta relevantimpaa onkin se, että uskonto ei tunnu itsessään olevan taidetta. "Se vain koristelee temppelinsä taiteella ja vaikuttaa taiteen sisältöön ja muotoihin". (Mikä ei ole argumentti sen puolesta että uskonto ei ole taidetta, pikemminkin päinvastoin mutta se kuitenkin tuntuu intuitiivisesti relevantilta erolta.)

Näistä mietinnöistä syntyy sellainen mielikuva että itsepuolustuslaji olisi ehdottomasti haasteellinen taito, joka ei olisi käsityöläistaito, ja jolla on voimakkaita kulttuurisia yhteyksiä. Mutta se ei silti olisi oikein mikään taide. Ajatus itsepuolustuksesta pelkkänä taitona tuntuu olevan itsepuolustukselle lähes aina osuvin kulma. Mutta vain harvoin se esiintyy puhtaana. Konteksti tuntuu määrittelevän hyvin paljon.
1: Useimmiten se tuntuu kuitenkin olevan urheilua. Silloin näitä taitoja käytetään abstraktin ja absurdin tavoitteen (päihittämisen sijaan "pisteet") saavuttamiseksi liikunnallisessa konfliktitilanteessa jossa mitään oleellista ei muutu (vastustaja ei edes päihiinny).
2: Kadulla samoja tekniikoita voi käyttää itsepuolustamisessa. Tappelua harva pitää taiteena. Se on enemmän rikollisuutta tai rikollisuuden kohtaamisesta selviämistä. Tappelu on jotenkin epäesteettistä ollakseen monista taidetta. Ja se pyörii Maslown tarvehierarkian hyvin matalilla portailla, toisin kuin taide jota yleensä tehdään lähinnä siksi että voidaan - eli Maslown portailla ollaan hyvin korkealla, kenties jopa itsetoteutuksessa.
3: Itsepuolustuksen estetiikka on sitten jotain jota kyllä aivan varmasti voidaan soveltaa taiteissa niin että niistä tulee taidetta. Puhutaampa sitten elokuvien taistelukohtauksista tai vaikka tanssista joka käyttää itsepuolustuslajeista tuttuja liikkeitä ja liikeratoja, kysymyksessä on jossain määrin itsepuolustuksen soveltamisesta. Ja tässä mielessä tekijöiden intentio ja konteksti voi ratkaista hyvinkin paljon. - Tosin tässä prosessissa yleensä tapetaan itsepuolustuslajin funktionaalisuutta. Ja ainakin minä raastan tämän puhtaasti taiteena myydyn itsepuolustuksen soveltamisen iskulauseella joka kuuluu englanniksi "This is bullshit ballet, not martial art!"

Onko elämä peli?

Elämää lähestytään usein pelaamisen analogialla. Tätä voidaan korostaa vaikkapa sillä, että puhutaan "voittajista" ja "häviäjistä". Tämänlainen ajattelu liitetään usein etenkin materialistiseen ja kapitalistiseen malliin, jossa ihmiset ovat välineitä. Mielestäni analogiassa on jotain järkeä. Mutta kokonaisuutena ja kaiken kaikkiaan se jossain määrin loukkaa pelikulttuuria.

Jotta voidaan käsitellä kysymystä siitä onko elämä peli, on hyvä määritellä mitä peli ylipäätään tarkoittaa. Ajatus voi tuntua hieman turhalta, koska me kuitenkin käytämme sanaa varsin luontevasti. Tätä kautta kuitenkin voidaan huomata ja ilmituoda niitä seikkoja jotka oikeuttavat jonkin kutsumista peliksi. ; Tähän on monia lähestymistapoja. Mutta yksi kohtuullisen näppärä on Chris Crawfordin tekemä määrittely. Se kun kerää tarkentavia attribuutteja ja tämä voidaan muodostaa prosessina joka jo itsessään hieman vaikuttaa jonkinlaiselta älylliseltä peliltä jossa seikkaillaan.

Hän lähestyy siitä että (1) Pelien on oltava hauskoja tai viihdyttäviä tai sellaiseen pyrkiviä. Mutta koska elokuvat, kirjat ja muut viihdetuotteet (entertainment) voivat olla hauskoja mutta ne eivät ole pelejä ei tämä määritelmä riitä. On lisäksi korostettava sitä että peli on jonkinlaista mahdollisuutta käsitellä kohdetta. (2) Tästä seuraa se, että pelin on oltava interaktiivinen. Lelut (toys) ovat interaktiivisia ja viihdyttäviä, mutta koska niillä ei ole jonkinlaista tavoitetta tai haastetta joka tulisi yleistää, ne eivät ole pelejä. (3) Siksi pelin täytyy tarjota jonkinlainen tavoite ja haaste. Monet pulmat (puzzles) ovat haastavia, mutta harva silti kutsuisi rubiikin kuutiota peliksi. Siksi pelit tarjoavat usein jonkinlaisen sosiaalisen elementin tai sen imitoimisen. (4) josta seuraa se, että peleissä on kysymys konflikteista. Tämä osuu sinänsä että kilpailu (competition) ei usein ole interaktiivista, eikä juoksukilpailua voida kutsua peliksi vaan urheiluksi (sports), mutta on myös liikunnallista kilpailua - ja vaikkapa kamppailulajeja jotka ovat yksilölajeja - joissa on vahva interaktiivisuus ja konflikti. Ja esimerkiksi jalkapalloa pidetään jo pelinä. Crawfordin määritelmä esittää että esimerkiksi urheilussa olevat pelit ja tietokonepelit ovat molemmat pelejä (games).

Voidaan siis kysyä, onko elämä peli = täyttääkö se pelin määritelmän.

Siinä on usein kysymys konflikteista. Ja ne ovat sosiaalisia. Tavoitteita taas on niin paljon, että Aristoteles määritti teleologian kautta maailman joksikin jossa päämäärät ja tavoitteet kattavat kaiken mitä maailmassa on. Hänestä mikään selitys ei ollut valmis ennen kuin oli selitetty myös sen telos, sen tavoitteet ja pyrkimykset. Samoin nykyaikana keskitytään siihen että ihmisen toiminnassa ideologia ja intentiot ovat ratkaisevan tärkeitä. Elämä on ehdottomasti interaktiivinen. Ja monet, Epikuroksesta lähtien ovat korostaneet että onnellisuus olisi elämän ytimessä. Ja jopa paatuneet uskovaiset korostavat uskomiseen uskomista, sitä miten uskonto tuo onnellisuutta elämään ja miten Rakkaudellinen Jumala haluaa täyttää elämäämme syvällä onnellisuudella joka on niin paljon parempaa kuin se kapitalistien tarjoama onnellisuus. Eli peli olisi myös viihdyttävä tai sellaiseksi tarkoitettu.

Analogia vaikuttaa hyvältä. Ja siksi onkin järkeä sanoa että miksi analogia elämän peliluonteesta on osuva. Kuitenkin ennen kuin ryhdyn täysivaltaiseksi pelimiehiksi, katson että pelin määritelmää on syytä täydentää. Crawford on lähellä, mutta ei pääse aivan perille. Mielestäni Bernard Suits tiivistää siinä olevan puutteen yhteen lauseeseen ; "Game is a voluntary attempt to overcome unnecessary obstacles." Suits puhuu hyvin samansuuntaisia kuin Crawford, mutta elämässä olevat haasteet saavat merkityksensä siitä että yritykset eivät ole useinkaan vapaaehtoisia ja esteet ovat täynnä merkitystä ja niissä epäonnistuminen on hyvin merkityksellistä. Ja tämä tekee niistä tarpeellisia. Jatkaisinkin siksi siitä että Crawfordin ehtojen lisäksi pelien tulisi olla absurdeja, mielivaltaisia ja turhia.

Peli, elämää absurdimpi mutta hallittavampi

Kun aikaisemmin kirjoitin pelaamisesta, siitä mikä motivoi ihmisiä pelaamiseen, päädyin esittelemään Edward L. Decin kolmiosaista mallia. Maslown tarvehierarkiaan sovittaen voidaan huomata, että pelit voivat täyttää monia tarpeita, mutta ne osuvat Maslown tarvehierarkialla kohtuullisen korkealle. ; Pelit antavat tilaisuuden olla kyvykäs, autonominen kuulua yhteen muiden kanssa. Kuuluvuus (relatedness) antaa luvan kuulua vaikka peliyhteisön kiltaan ja tämä täyttää yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita (porras 3). Kyvykkyys (competency) taas täyttää arvonannon tarpeet (porras 4) ja itsellisyyttä hakeva (autonomy) täyttää itsensä toteuttamisen tarvetta (porras 5). Selvästi tarvehierarkiaa täytetään ylhäältä (porras 5 on korkein, kun fysiologiset tarpeet kuten ravinnontarve ovat porras 1). Ja tätä kautta se tarjoaa jonkinlaisen nyrkkisäännön siitä mitä absurdi tarkoittaa tässä "Bernard Suitsin hengessä".

Mutta tämä ei vielä avaa sitä miksi juuri pelit ovat suosittuja. Maslown tarvehierarkioita kun voidaan täyttää monella tavalla. Mielestäni tämän tarpeen saa hyvin selitettyä hakemalla apuja siitä miksi erilaiset salaliittoteoriat ovat suosittuja. "Scientific American MIND" viittasi tuoreessa "What is Hoax" -artikkelissaan siihen miten salaliittoteoriat ovat helppoja. "Conspiracy theories offer easy answers by casting the world as simpler and more predictable than it is." Ja tämä on se, mikä peleissäkin viehättää. Oikeassa elämässä tavoitteet ovat usein sekavia. Ihmiset valitsevat esimerkiksi uraansa tietotyhjiössä, jossa ei ole varmaa onko valittu ratkaisu paras tapa yhteiskunnallisesti ja itselle. Ihminen voi yrittää arvata ja ennakoida uravalintoja jotka viehättävät itseä tai joissa työllistyminen on todennäköistä. Nämä eivät usein ole sama ala, ja molemmat ovat ennakkoarvioita jotka voivat pettää. Samoin palkinnot ovat abstrakteja ja joskus ne puuttuvat. Ja keinot tavoitteiden hakemiseen ovat melko usein samanlaisessa epävarmuudessa. Ja vielä vaikeampaa on sanoa onko oma valinta sopiva muille.

Mutta pelien maailmassa asia on toisin. Jalkapallossa on esimerkiksi hyvin absurdi tavoite. Maalin tekeminen ei ole sidoksissa mihinkään järkevään millään tasolla. Tiede ei sido maalia muuhun kuin urheilukilpailujen voittamiseen. Eikä se muistuta edes niitä tieteenvastaisia sadetansseja jotka ovat absurdeja ja toimimattomia mutta joilla on yritetty vaikuttaa asioihin, keinot ovat vain olleet epätoimivia. Jalkapallon pelaajat tietävät että se on peli jonka peruskonsepti, maali, ei ole sidoksissa oikein muuhun kuin palkkapussiin. Maali on kuitenkin hyvä konsepti, koska se on vaikea mutta saavutettavissa, se on rakenteeltaan välitön ja selkeä. Palkkio maalista ei tule viiden vuoden kuluttua jos on tullakseen ollenkaan.

Samoin on hyvä huomata, että vaikka monet pelit ovat vaikeita, niin niiden vaikeus on aivan erilaista kuin vaikeus vaikkapa valmistua yliopistosta. Pelien haasteet ovat sellaisia, että ne ovat usein saavutettavissa varsin miellyttävällä työtuntimäärällä. Jos pelaat juonellisen pelin läpikotaisin ja siihen menee, sanotaan 60 pelituntia (joka on kohtuullinen, ei suuri eikä pieni peli), pelastat maailman varsin säällisellä vaivannäöllä. Palkkiot, kuten välidemot ja kortille pamahtavat saavutusmerkinnät, ovat välittömiä. Ja niistä seuraa suoraan jotain jonka muut voivat nähdä internetissä. (Siis ne jotka kytkevät konsolinsa internettiin, minä esimerkiksi en niin suostu tekemään.) Pelit tarjoavat interaktiota ja haasteita jotka ovat luonteeltaan määriteltyjä, vaikeustasoltaan vaikeita mutta ei ahdistavan vaikeita, ja epäonnistumisessakaan ei tarvitse välittää koska voi vain lopettaa pelaamisen ja muu elämä ei siihen hajoa. Pelit tarjoavat helpon ja turvallisen ja riskittömän oikotien. Moni muu tapa täyttää nuo ylimmät Maslowin hierarkian portaat ovat ylitsepääsemättömän vaikeita.

On siis helppoa nähdä elämä pelinä, mutta toisaalta pelaaminen voidaan nähdä eskapismina ja ongelmien absurdisoimisena. Tämä voi olla se syy, miksi niin moni puhuu virtuaalisuudesta kuin se olisi jotain totaalisen epätotta. (Vaikka se on tosiasiassa yhtä totta kuin jalkapallomaali on olemassaoleva konsepti. Se on "absurdi" eikä "harhainen illuusio ja epätosi vale".) ; Ja tämän huomion tekeminen voi selittää kaksi nörttikulttuuria koskevaa ilmiötä : (1) Tietokonepelaamista pidetään huonona korvikkeena jalkapallolle, urheilulle ja muulle pelaamiselle. Eli tietokonepelien virtuaalinen absurdius on turhuutta kun taas jääkiekon tökkiminen tiettyyn reikään on reipasta ja järkevää. (2) Urheilijanuorukaiset (jocks) ovat tunnetusti niitä jotka nähdään nörttien (nerds) vastapooliksi. Ruumis vastaan mieli -hengessä, jossa urheilija edustaa reaalista fyysisyyttä kun taas nörtit ovat intellektuelleja abstraktin tiedon alueella toimivia.

Skisma on erikoinen koska molemmat elävät pelikulttuurissa. Mutta jos absurdiuden asteet huomioidaan, voidaan tiedostaa että atleettisuus ei sovi yhteen nörttiyden kanssa koska peleissäkin on jonkinlainen syvyysero. Tässä mielessä pelit voitaisiin jakaa pienempiin alakokonaisuuksiin jatkomääritteillä:
1: Nörttien puolella intellektuaalisuus ja virtuaalisuus on oleellinen. Tässä kulttuurissa haasteiden ratkaisu on yhtä abstraktia kuin haasteen määritelmä. Tietyssä määrin nörttien tietokonepelit ovat läpeensä absurdeja, niiden toteutus on virtuaalista,
2: Urheilijanuorukaisten kohdalla korostuu ruumiillisuus. Maalien tekeminen on virtuaalista ja absurdia. Jalkapalloilija vain ratkaisee tätä tilannetta vähemmän virtuaalisin keinoin. Haaste on absurdi, mutta sitä lähestytään pragmaattisesti.
+: Liikunta antaa urheilijanuorukaisille fyysistä kuntoa jolla pestä nörtin päätä vessanpöntössä. Pelaamisen virutaalisuus taas opettaa abstraktimpia keinoja jossa nörtti vaikkapa laittaa urheilijanuorukaisen koneelle internetpommin joka läväyttää urheilijan pornoa sisältävät kansiot urheilijanuorukaisen nimissä urheilijanuorukaisen äidin sähköpostiin.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että elämässä on peliä, mutta elämä itsessään ei ole peli. Jos elämä on sinulle kaikesta huolimatta peli, teet jotain todennäköisesti väärin. Ja tällä kertaa syynä ei ole se, että Immanuel Kant kielsi käyttämästä ihmisiä välineinä. Vaan siinä, että jos elämän näkee pelinä, muuttaa sen määritelmälliseti myös itselle turhaksi. Jos oma elämä on itselle korkeintaan absurdia viihdykettä, kannattaa miettiä olisiko syytä tehdä siitä vaikka absurdia ja tärkeää tai keskeistä mutta viihdyttävää.

Eugeniikan kasvot

"Suomessa säädettiin vuonna 1935 laki, jonka mukaan vajaamielisiä ja mielisairaita voitiin pakkosteriloida tietyin perustein ilman kohteen omaa suostumusta. Vuonna 1950 säädetyn lain mukaan naisen oli halutessaan mahdollista keskeyttää raskaus, mikäli hänen itsensä tai lapsen isän vaikea perinnöllinen mieli- tai ruumiillinen sairaus periytyisi myös lapselle. Vuoden 1970 jälkeen sterilointi on ollut mahdollista vain asianomaisen pyynnöstä, tai hänen laillisen edustajansa hakemuksesta jos henkilö sairauden vuoksi on pysyvästi kykenemätön ymmärtämään steriloimisen merkityksen. Vuoden 1929 avioliittolain mukaan itsesyntyinen epilepsia oli esteenä avio­liitolle, paitsi jos tasavallan presidentti myönsi luvan. Kaksi synnynnäisesti kuuromykkää ei saanut mennä avio­liittoon keskenään. Nämä rajoitukset olivat voimassa vuoteen 1969 saakka. Nykyään mikään perinnöllinen sairaus ei ole avioeste."
(Wikipedia, "Eugeniikka")

Lauri "Tahko" Pihkala tuo monelle varmasti mieleen urheilun. Hän on mies, joka on luonut meille pesäpallon. Ja hänen ansiostaan minun syntymäpäiväni ovat aina loma-aikaan ; Hän toi meille hiihtoloman.

Hannu Lauerman "hyvän kääntöpuoli" korostaa hänestä toista puolta. Sitä, että hän kannatti eugeniikkaa. Esimerkiksi s. 175 Lauerma mainitsee "Lauri "Tahko" Pihkala (1888-1981), suomalaisista urheiluvaikuttajista kaikkien aikojen merkittävimpiä, pesäpallon ja koulujen hiihtolomien ideoija, oli huolissaan "sakkakerroksen ylivoimaisesta hedelmällisyydestä". Ajateltiin että sen vuoksi vankilat ja mielisairaalat täyttyisivät." Pihkalan veli Matti veti asiat vielä pahemmaksi - hän kun "kannatti suorasanaisesti pakkosterilointeja, eikä hän rajannut kohteita köyhiin ja vammaisiin, vaan katsoi että "elostelijat ja tärkkikauluksiset keppiherrat on puhdistettava suomalaista rotua pilaamasta"."

Myös wikipedia muistuttaa tästä puolesta "Poliittisilta mielipiteiltään Tahko Pihkala oli nykynäkemyksen mukaan äärioikeistolainen, joka tunsi vetoa muun muassa sosiaalidarwinismiin, eugeniikkaan ja rodunjalostukseen. Olennainen osa Pihkalan liikuntaideologiaa oli ajatus voimakkaan suomalaisen soturirodun luomisesta. Pesäpallon kehittäminen oli osaltaan sotilaskoulutuksen luontaista tukemista."

En ota tätä esille pilkatakseni. Otan tämän vastaan sitä kautta, että nykyaikana eugeniikka yhdistetään erityisesti "evolutionismiin" ja "ateismiin". Hyvin monen mielikuvissa eugeniikka on seurausta sydämettömyydestä johon päädytään kun Yhteiset Perinteiset Arvot unohdetaan. Tässä kuitenkin unohtuu se, että tosiasiassa eugeniikka on parhaimmillaankin soveltavaa evoluutiota, ihmisten jalostusta. Ja tämä tekee siihen tietyn yhteiskunnallisen kulman. Nimittäin sen, että eugeniikka on perustaltaan etatistista ja utilitaristista ; sen sijaan evoluutiomekanismeilla on tässä kohden pelkästään välineen rooli. Sen vuoksi on oleellista huomata, että oikeistolainen kansallistunne vetosi Pihkalaan, ja tämän yhteys eugeniikan kaltaisiin näkökulmiin ei siis ole sattumaa.

Itse asiassa nykyaikana eugeenisia helmiä ei tarvitse etsiä kaukaa. Oikeistolaisilla ja konservatiivisilla vaikutteilla on tähän yhä tänäkin päivänä jonkinlainen yhteys. Esimerkiksi "Jaskan Pauhantaa" -blogi sivaltaa muistutuksen "Etenkin koulutetuilla eli keskimäärin fiksummilla naisilla lapsiluku jää alhaisemmaksi, mikä merkitsee väestön geneettistä itsemurhaa." Takkiraudassa nostetaan esiin täsmälleen samaa ja esittää selitykseksi "Eikö jokaisen elollisen organismin halu ole lisääntyä ja täyttää maa? Eikö se ole syväkoodattu meidän geeneihimme? On - mutta älykkyys merkitsee suurempaa vapausastetta ja suurempaa kykyä ajatella järjellään tunteittensa sijaan." Takkiraudassa myös rotujen älykkyyserot ovat toistuvasti esillä. Hän sitoo rodut geneettiseen älykkyytteen ja tämän leveysasteisiin "On selvää, että älykkyys on suurimmaksi osaksi genetiikkaa, mutta siihen vaikuttavat myös ympäristötekijät. Ja ruukinmatruuna on jo melko varma veikkaamaan, että älykkyyteen liittyy hyvin vahva epigeneettinen komponentti." Ja kun käyttää googlea ja hakee rodun ja älykkyyden välistä suhdetta, päätyy "hommafoorumille". Ei suinkaan "ateistien allianssiin", tai "evonkelistojen naturalismipalstalle". Samassa paikassa moni korostaa että homoseksuaalisuus on luonnotonta ja että kristillinen kulttuuri on hyvä asia. ; Tämä muistuttaa siitä, että eugeniikka ei ollut nihilistiateistien vaan kristillisen oikeiston suosima asia. Tämä asettaa tietyn huvittuneisuuden siihen intoon jolla natsikorttia heilutellaan liberaaleihin ateisteihin fundamentalistisen oikeiston, etatistista kristillistä kulttuuria kannattavien, kristittyjen pseudotieteilijöiden ... puolella.

Jos meidän tulee etsiä eugeniikalle kasvoja, saamme siihen kristityn siveysintoilija Kelloggin, länsimaisen valkoihoisen rodun ihannetta ajavan Tarzanista tarinoivan Bourroughsin ja suomalaisen punaposkisen pesäpalloilija Pihkalan. Ideologinen kytkös pätee yhä. Ja samoin huolipuheet geenien rappeutumisesta ovat täsmälleen samoja joilla eugeniikkaa aikanaaan oikeutettiin.

Ja ei. Tästä ei seuraa sitä, mitä te luulette. Sillä kun oikeasti katsotaan ketkä erityisesti heiluttavat eugeniikkakorttia demonisoivin sävyin nykyään. Niin tahoksi nousee juuri samat tahot. Moni kristitty perussuomalainen inhoaa "kansalliset arvot unohtaneita liberaaleja", jotka ateismissa ja nihilismissään voivat tehdä mitä vain maan omille kansalaisille. "Takkirauta" -blogin kirjoittaja vihaa eutanasiaa koska se on hänestä portti eugeniikkaan. "Eutanasian jäljet todella pelottavat, ja se on kaikki tapahtunut jo yhden kerran. Jos joku nillittää jotain kaltevan pinnan argumentista, niin todettakoon, että se on täysin validi argumentti silloin, kun syy-seurausjatkumo on ilmeinen. Eutanasia käy käsi kädessä eugeniikan kanssa, ja se on eugeniikan ruma kaksoisveli. Ensimmäisenä eugeniikasta pohtivat valistusfilosofit, ja 1800-luvulla eutanasialiike oli Euroopassa valtavirta-ajattelua, mutta vasta Kolmas valtakunta todella meni sanoista tekoihin."

Onkin aivan väärin syyttää vaikka hommafoorumilaisia rodunjalostuksesta tai eugeenisista projekteista. He vihaavat eugeniikkaa syvästi. Vaikka vihan kohde ei ehkä ole oikein kohdistettu, ja tulkinnat eugeniikan taustasta ovat pahimmillaan pseudohistoriaa, tämä ilmiön demonisointi kertoo kaiken oleellisen. Sen, että asiaa ei olla kannattamassa.

Suuntaus ei ole rasistinen siinä sävyissä. Itse asiassa voidaan huomata että kaikki puheet jotka sävyttyvät eugeniikankaltaisuudella ovat itse asiassa jotain aivan muuta. Eugeniikassa kauhistellaan eniten ns. negatiivista eutanasiaa. Eli murhia ja pakkosterilointeja. Vähemmälle kauhistelulle on jäänyt positiivinen eugeniikka jossa yritetään enemmänkin kannustaa tiettyjä ihmisiä lisääntymään. Ja itse asiassa esimerkiksi "Jaskan Pauhanta" -blogi on siitä mainio esimerkki, että tässä blogissa ei edes sanota että positiviista eugeniikkaakaan tulisi harrastaa. Se tuottaa lähinnä huomioita.

Toki joku voisi sanoa että slippery slope olisi pätevä argumentti jos syyseuraus -yhteys on selvä ja väistämätön. Ja selittää, että yhteys on pätevä koska asia on jo kokeiltu ja nähty. Näin ei tietysti ole. Esimerkiksi itse korostan että eutanasia on individuaalista, se muuttuu eugeniikaksi jos ja vain jos yhteiskunnassa on etatistiset arvot, joissa keskusjohtoisesti ajatellaan "kansan parasta" ja tätä utiliteettia sitten lähdetään tavoittelemaan kannustuksin. Näin ollen eutanasian ja mummojen kansanmurhan välillä on täsmälleen sama kuilu joka estää perusoikeistokonservatiivia muuttumasta rotua jalostavaksi kansanmurhaajaksi. Kuilu on ylitettävissä, tämän historia näyttää. Mutta tosiasiassa kuilu on niin suuri, että minun on hyvin vaikea kuvitella että vaikkapa hommafoorum olisi oikeasti jokin holokaustisen kansanmusiikkijuhlaa suunnitteleva murhanhimotaho. Evoluutioteorian kannattajana olen tottunut että humanisti-liberaalipuolelta tulee helposti "jäljet pelottavat - siis slippery slope on perusteltu" -asenteista materiaalia. Ja tiedostan että yhteys on roskaa. Ja kykenen soveltamaan tätä huomiota perussuomalaisiin, siitä huolimatta että taho ei itseäni ns. "niin hirveästi miellytä". (Olisi toki miellyttävää jos he osaisivat palauttaa palveluksen ja tiedostaa mikä onkaan evoluution kannattamisen tai eutanasian kannattamisen epäyhteys eugeenisiin projekteihin.)

Utilitarismi iskee aika tehokkaasti yksilöihin, jopa silloin kun siitä on hyvin suuria kansanterveydellisiä hyötyjä. Jossain määrin jo positiivinen eugeniikkakin korostaa tätä puolta ; Jos koulutettu ihminen tiedostaa että ei halua lapsia ja tekee tälläisen päätöksen - kuten esimerkiksi meillä on tehty - yhteiskunnallinen utilitarismi voi korostaa että jatkossa tarvitaan veronmaksajia ja työntekijöitä. Tarve on kuitenkin yhteiskunnan eikä minun tarve. Itse asiassa yhteiskunta joka ajaa positiivista eugeniikkaa eräässä mielessä yrittää rangaista ja orjuuttaa yksilöitä omien etujensa vuoksi.
1: Tämä huomio on toki Suomen kannalta hieman ikävä, että maamme on arvoissaan ja tavoissaan nimenomaan hyvin etatistinen ja utilitarismi on strategiana meillä oleellisessa osassa yhteiskuntasuunnittelua. Ajamme "yhtenäisyyttä" ja tämän rinnastaminen "sosiaalisuuteen" on niin vahvaa että maallistuneen maamme "kansankirkko" onnistuu kellumaan lähes pelkästään tämän yhden asenteen varassa. Tässä mielessä suomi on eutanasian kannalta pahempi maa kuin belgia. Belgia, jonka eutanasiaan liittyviä riskejä on kieltämättä törkeästi, tarkoitushakuisesti ja valehtelua välttämättä, liioiteltu, on kenties huono vertailukohta siinä mielessä, että suomalainen kulttuuri on hyvin vahvasti "oman kansan murhaajamaa". Jos islam hyökkää vihollisia kohtaan ja katolinen kirkko on tehnyt uskonsotia, on protestanttisten uskontojen riesana olleet noitavainot joissa vainon kohteena ovat olleet oman yhteisön jäsenet. Tasapäistämisen henki on maassamme varsin väkevä. Siinä missä muissa kulttuureissa vääränlaiset kenties hakataan-kunniamurhataan, suomalainen kulttuuri piinaa ihmiset sosiaalisella eristämisellä ja kiusaamisella hirteen, itsemurhaan. (Jonka yhdeksi erikoistapaukseksi voidaan asettaa myös eutanasia.)

Luonnollisesti ymmärrän että jalostus onnistuu jos on genetiikka. Ja ymmärrän että älykkyydessä ja muissa ominaisuuksissa on eroja jotka ovat ainakin osittain geneettisiä. Ja tiedostan että eugeniikkaprojekti olisi mahdollista tehdä - se tosin täytyisi tehdä hyvin eri tavalla kuin miten se aikanaan toteutettiin ; Se, mitä tein omaa päättötyötäni (tuotantoeläinjalostus) tehdessäni opetti sen että eugeniikkaprojektissa ei ollut jalostusteknisesti oikein mitään järkeä. Se oli tehotonta puuhastelua jossa edistyminen oli minimaalisen hidasta suhteessa siihen panostettuihin resursseihin.

Mutta toisella tavoin toteutettuna ihmisten jalostus olisi hyvinkin mahdollista. Se, että näin voidaan tehdä ei tee siitä sen enempää oikein kuin siitä että ihminen voi haastaa riitaa tai räjäyttää ydinpommin on seurauksena että nämä teot olisivat oikein. Lähtisin tälläiseen projektiin vasta jos kannattaisin hyvin vahvaa etatismia ja utilitarismia. Olen "liian vähän kommunistinen tai monokulttuurinen" luottaakseni minkäänlaiseen yhtenäiskulttuuriin tai keskusjohtoisuuteen tämänkaltaisessa asiassa jossa vaaditaan katsetta tulevaisuuteen. (Esimerkiksi jo termi "älykkyys" ja sen sitominen "kansalliseen rappioon" vihjaa siihen että ominaisuuksia katsotaan evolutiivisesti katsoen melko tarkoitushakuisesti ja monomaanisesti.) Identiteetin käyttö tässä vaikka kansallistunteen ja sukuperimän kautta ovat lähinnä manipulatiivisia silmänkääntötemppuja joilla tätä yritetään toteuttaa ilman että kukaan kiinnittäisi siihen huomiota. (Kukaan minua tyhmempi ei ole oikeutettu minun johtamiseeni minkäänlaisessa käskytyksessä. Ja jokainen minua viisaampi on minulle korkeintaan potentiaalinen nenästä vetäjä ja siksi epäilyttävä.)