Sokrateen kuoleman filosofinen ongelma

Kaikki tietävät Sokrateen kuoleman. Tässä kohden muistetaan ennen kaikkea oikeudenkäynnissä saatu kuolemantuomio. Usein tässä muistetaan massan tyhmyys ja muut vastaavat demokratian ongelmat. Eli vanhat äijät päättivät keskenään tuomita kaverin kuolemaan mitättömistä syistä. Tässä tarinasta halutaan tietenkin saada opetus. (Opetukset ovat tärkeitä, kts. Hannu ja Kerttu.) Kuitenkin Sokrates jätti samalla käsiimme syvän käsiteanalyyttisen ongelman ; Millä termillä hänen kuolemaansa pitää kutsua?

Epäoikeudenmukaisuus saisi monet varmasti ajattelemaan, että kyseessä olisi murha. Murha on vahva sana ja se tehdään kun ihminen kuolee toisen ihmisen toiminnan kautta niin että mukana on tahallisuutta ja suunnitelmallisuutta eikä kyseessä ole vahinko tai hairahdus.

Mutta jostain syystä emme katso vain että kuoleeko ihminen, vaan myös miten hän sen tekee. Juridisesti määrättyjä kuolemia, eli sellainen joka Sokrateelle tapahtui, on yleensä teloitus.

Mutta tilanne on mutkikkaampi. Sillä Sokrateelle annettiin paljon tilaa väistää. Hän olisi helposti voinut välttää teloitustuomion, häntä suorastaan houkuteltiin tähän suuntaan. Sokrateen selvää asioiden ohjaaminen on varmasti syynä siihen että hänen kohtaloaan kutsutaan joskus Sokrateen itsemurhaksi. Teloituksessa on selvästi niin paljon Sokrateen omaa ohjausta että syy-seurausketjuun helposti liittää mukaan jo ajatuksia siitä että Sokrateella itsellään täytyy olla jokin vastuu, ainakin niin että puhdas teloitusteema kyseenalaistuu.

Juridinen itsemurha on kuitenkin hyvin poikkeuksellinen. Itsemurha ei maistu sekään oikealta termiltä. Tässä kontekstissa voi muistaa että Sokrates oli itse asiassa hyvin vanha mies - asia joka usein tai helposti unohtuu tässä kohden - joten kenties Sokrateelle annettiin tässä eutanasiaa. (Myrkkymaljan juominen itse on muuten sekin hyvin ei-teloituksellinen mutta hyvin eutanasiahenkinen toimintatapa.)

Ehkä on kuitenkin turvallisinta sanoa että Sokrateelle tapahtui myöhäinen jälkiabortti, josta kaikki olivat yhteisesti sitä mieltä että myrkytys on jotain joka on paha asia ja joka tehdään vain olosuhteiden pakosta, mutta se oli kuitenkin tehtävä.

Jack Chick on kuollut - ja iso määrä rakentavaa vihaa on kuollut hänen mukanaan

Tässä vaiheessa tarinaa
tuskin tulee käännettä jossa
Susanna kuuluu turmelevaan
Aito Avioliitto -järjestöön.
Tosin Jack Chick kykenisi
varmasti kristillisesti vihaamaan
myös heitä. Jotenkin.

Jack Chick, julistavia käännytyssarjakuvien piirtäjä, on kuollut. Hänen tuotoksensa olivat hyvin kuuluisia. Ja tässä kohden onkin myönnettävä että hän oli niitä harvoja ihmisiä jotka ovat saavuttaneet sen tilan että kun kaksi ihmistä referoivat häneen keskustelussa, molemmilla voi olla mahdollisuus tietää kenestä on kysymys. Tämänlainen saavutus on vaikea.

Toki tässä kohden Chickin tuotanto on kuuluisampi kuin mies. Mutta hänen tuotoksensa ovat valtaosalle tuttuja. Chick toki saavutti kuuluisuutensa olemalla melko pahamaineinen. Hän oli hahmona kontroversiaali jopa keinoja kaihtamattomissa fundamentalistien evankeelisten kristittyjen parissa. ; Hänen traktaattiensa suosio on myös varmasti omalta osaltaan vahvistanut sitä käsitystä mikä monilla on kristinuskon ytimestä. Että vaikka sanan tasolla puhutaan rakkaudesta, pelastuksesta ja armosta niin kaikilla muilla tasoilla kysymys on siitä että vastustetaan ja moralisoidaan ja vihataan monenlaisia asioita.

Olen ollut itsekin jokseenkin kiinnostunut hänen tuotannostaan. En toki siinä mielessä että olisin kääntynyt kristityksi niiden avulla. Pikemminkin päinvastoin. Sitä voidaan sanoa asia niinkin että jos briteillä on sellainen sanonta jossa sanotaan että kansa ansaitsee sellaiset poliitikot kuin se itselleen äänestää, niin samoin ne ihmiset jotka kääntyvät Jack Chickin sarjakuvien kautta kristityiksi, kääntynevät sellaiseen kristillisyyden muotoon että ansaitsevat sen kyllä.

Hän on ollut siitä mielenkiintoinen hahmo että hänellä oli hieman erikoinen suhde tekijänoikeuksiin. Hän ei hyväksynyt parodiointia ja tähän liittyy myös eräs parodiointisivun kanssa tehty vääntö. Sen varrella oppii ainakin sen, että Chick mielellään ilmoitti haastavansa parodioijiaan oikeuteen ja yritti saada nämä ottamaan tuotoksensa pois internetistä ja jakelusta. Mutta hän ei ollut innokas todella haastamaaan. Eikä ihme, käyttö parodioinnissa kun menee helposti hyväksyttävään malliin. (Toisaalta Chick on itse käyttänyt aineistossaan vastaavalla tavalla parodia/huumori/kritiikkikulmaan kopioitua aineistoa, esimerkiksi "Dungeons and Dragonsista" omissa teoksissaan nimeltä "Bewitched", ja "Family Guy".)

Chick oli tarkka uskonnostaan. Hänen tuotannossaan Helvetillä oli hyvin tärkeä rooli. Tätä tilaa tarjottiin usein niille jotka eivät olleet kristittyjä. (Chickin traktaateissa heitä kuvataan aina läskeinä, homssuisina ja epämiellyttävän näköisinä, vihaisina ja vastaavina.) Mutta myös kristittyjen yllä tämä uhka oli usein kovana. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten Chick suhtautui katolisiin. (Traktaatti "The Death Cookie" esittää että katolisen messun ehtoollisleipä on Saatanan juoni ja jokaisen ehtoollisleivän takana on demoniset voimat.) Tai niihin kristityihin jotka esimerkiksi arvostivat Halloweenia.

Helvetin lisäksi Chickin traktaateissa on toinenkin tärkeä toistuva teema. Hän korostaa Pyhän Hengen hyväksymistä pelastuksessa. Ja tämä luo hänen teoksiinsa usein hyvin hämmentäviä kontrasteja. Monissa traktaateissa kunniallisesti käyttäytynyt päätyy Helvettiin kun taas murhaaja, raiskaaja ja vastaava pelastuu Taivaaseen koska on osannut katua kuolinvuoteellaan. Näistä ehkä erikoisin on varsin kontroversiaalinen tuotos "Lisa". (Jota ei löydy Chickin virallisista traktaateista enää. Se on toki tallessa toisaalla.) Tässä lasta insestiraiskaava ja lapseensa sukupuolitaudin tartuttanut isä saa onnellisen lopun kääntymällä kristityksi. Toki tätä teemaa löytyy myös "ei virallisesta jakolistasta unohtuneena". Kiinnostunut voi viisastua lukaisemalla "Trust Me" -traktaatin.

Chick oli ihminen jolla riitti kiinnostusta moniin asioihin. Jos kiinnostus tarkoitti vihaa. Hänen sarjakuviaan on syytä katsoa sitä kautta keitä ja mitä asioita hän vastusti. Alla lyhyt ja epätäydellinen lista;
*Ateistit ja sekularistit
*Mormonit
*Juutalaiset
*Katoliset
*Muslimit
*Hindut
*Jehovan Todistajat
*Homoseksuaalit
*Noidat
*Kommunistit
*Rockmusiikki
*Halloween
*Roolipelit
*"Harry Potter"
*Abortti
*Evoluutio
*Gluonit
*Poliittinen korrektius
*Obeliskit
*Vapaamuurarit
*Intiaanien uskonnot
*"Family Guy"
*Ilmastonmuutos
*Buddhalaisuus

Koska kristityt tiettävästi elävät kovasti kultaisen säännön mukaan, on vain sanottava että Chick näyttää tuon listan perusteella vihanneen lähes yhtä monia asiaa kuin minäkin. Ehkä tämän vuoksi kykenenkin nauttimaan Chickin tuotannosta. Se on kuin lukisi jotain raivon ensyklopediaa. Toki siltikin tästä kiinnostuksestani nousi häiritseviä kysymyksiä, sellaisia jotka myös kaipaavat vastauksia.

Ja tämänlainen vihan purkaminen sarjakuviin on varmasti yhtä terapeuttista hänelle itselleen kuin traumaattista suurelle määrälle muita ihmisiä. Nietzsche - filosofi jota Jack Chick luonnollisesti vihasi - olisi kutsunut tämänlaista tuskan purkamista tuotantoon sublimaatioksi. Täytyykin toivoa Chickille kultaisen säännön mukaisesti sitä että hän on ymmärtänyt katua viime hetkellä kuolinvuoteellaan. Että hänen elämänsä sarjakuvalle saataisiin onnellinen loppu!

Kirottu lääketiede!

Futurism-sivulta näin uutisvirrassa tiedon, että on löytymässä geeniterapia, jonka avulla ihmisen vanheneminen voidaan pysäyttää/kääntää takaisinpäin, ja sitä myöten nuorentaa ihmistä ja siirtää kuolemaa. Ennenkin on ollut tuonkaltaisesta puhetta ja väitetty, että ihmisen elinikää voidaan pidentää sadoilla vuosilla. Ja joskus jopa jossain Prisma-dokumenttiin oli löydetty joku biologi sanomaan, että teoriassa ihmisen elinikä saadaan lääketieteen keinoin lopulta pidennettyä jopa tuhanteen vuoteen.

Ja varmasti näissä on takana samaa kuin muinaisten kiinalaisten elohopeaeliksiireissä. Joka ajalla on ollut oma Aubrey de Greynsä. Tosin tässä kohden on sanottava, että moni vastustaa ajatusta siitä että ihmisen elämää pidennetään geenimanipulaatiolla. Moni näkee tämän luonnon sorkkimisena, luonnottomuutena. Joka tulkitaan pahuutena.

Geenimanipuoloitu elämän jatkaminen herättääkin keskustelua jossa korostuu se, miten kuolemalla on Vapahtajan kasvot. Tai ainakin äiti Gaian. Miten kuolema on Jumalan varjeluksen äärimmäisin muoto. Ja miten kuolema on myös lahja. Tai luonnollinen osa elämää. Tässä yhteydessä osataan muistuttaa siitäkin, miten väestön liikakasvu on ongelma. Väestöräjähdys ja ekokatastrofi pahenevat jos kaikki elävät hirveän pitkään. Luonnon tasapaino järkyttyy todenteolla. Kerrotaan että jos pelkää kuolla niin pelkää elää. Ja miten ikuisen elämän haikailu tässä yhteydessä on pelkkää kuolemanpelkoa ja narsismia.

Nämä kaikki olivat niin hyviä ajatuksia, että toivon että tulis rutto ja tappais. Tai sars. Tai sote -uudistus. Kirotkoon Jumala lääketieteen ja lääketieteellisen teknologian! Koska teknologia vaan kehittyy ja kehittyy, onkin tulevaisuudessa toivona pian enää se, että dementiaa ei paranneta. Ja että dementia tulee ja pyyhkäisee muistista tuhat vuotta epäonnistuneita ratkaisuja. Sitten olisi mieli tabula rasa vaikka taivas olisikin loputon.

Elämän.Jälkeen

Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.

"Henkevyyttä"

Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".

Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.

Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.

"Maanpäällinen kiirastuli."

Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.

Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.

Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.

Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)

Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.

Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.

Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).

Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)

Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)

Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.

Elämästä ja induktiosta

Jos elämää katsoisi kokemusvaraisesti vain itse kokemiensa päivien kautta, voi huomata että joka ikinen päivä kuolema on mahdollinen. Jos haluamme kokemuksen ja induktion pohjalta päätellä kuolemmeko seuraavana päivänä, jokainen hengissä selvitty päivä tarkoittaisi sitä että todennäköisyys hengissä selviämiselle on arvioitava suuremmaksi. Kokemus opettaa ja induktion kautta hengissä selviäminen saa vahvistusta jokaisesta eletystä päivästä.

Kuitenkin joka ikinen eletty päivä oikeasti pienentää todennäköisyyttä selvitä seuraavasta. Ennen pitkää mahdollisuus on lähellä nollaa. Sillä yksilön omia kokemuksia laajempi havaintoaineisto demonstroi että kaikki ihmiset kuolevat. Tämänkin tiedämme induktiivisesti. Muta emme henkilökohtaisen kokemuksen vaan laajemman empiirisen aineiston valossa. Mutta induktiivisesti.

Tästä saattaa seurata jotain ongelmia.

Onneksi

Antti veti henkosen keuhkosyöpää.
Birgitta taas sai päähänsä kenkää.
Cesilia eksyttyään kylmään paleltui.
Daniel yllättäen kadulle tuupertui.
Eerika varomuuttaman hetken pelkäsi.
Fransin verenkiertoelimistön pitkäaikaissairaus selätti.
Gabriel väärää porttia kolkutti.
Helleviäkin väärä mies satutti.
Iidasta läpi meni koko bussin eturivi.
Jaakkoa päähän iski kallion kylmä kivi.
Keijo elintasossaan liikaa lihoi.
Lassista voiton vei kuningas alkoholi.
Marjatta vuoteeseen nukahti.
Niilo se liekkeihin leimahti.
Outia odotti kohtalo outo.
Pertistä kuultiin vain kuolinhuuto.
Quentin ei riemussaan huomannut kun vietiin autosta vanteet.
Rasmus taas itse aukaisi ranteet.
Saara ratissa nauroi kunnes onnettomasti vaihtui autokaista.
Timo kompastuessaan taisi karkkinsa väärään kurkkuun nielaista.
Ullan rintasyöpä löydettiin kurkunpäästä.
Villen mieli ei kestänyt homouden eheyttämistä.
Wilman viime päiviä reunusti hiljainen vanhainkoti.
Xerxeksin kuolintavan taas muisti hyvin moni.
Yrjänällä oli sodassa omantunnonsyy.
Zapotekille keksittiin vaan "muu kuolinsyy".

Mutta onneksi kukaan ei kuollut HI -virukseen. Eikä kukaan ollut sinä.

Vetiset mullat

Suomalainen homeopatian puolestapuhuja Liisa Sulkakoski on sulkenut facebooktilinsä. Hän on aiemmin esittänyt vaihtoehtohoitoisia näkemyksiä muun muassa siitä, että taudit syntyvät henkisistä ongelmista ja että nämä siksi vaikuttavat käytökseen. "Kaikki ihmiset kulkevat terveinä, kunnes meitä kohtaa jokin elämänkriisi." Elämänkriisi, sairastuminen ja käytös kulkevat hänenkin kohdallaan yhdessä. Kuulemani syy on ymmärrettävä. Takana on Sulkakosken vakava sairaus. Sulkakoski nosti sairauttaan esiin tavalla joka puolsi homeopatiaa. Lopettaminen viittaa siihen että hoidot eivät ole edennet odotetusti. Ellei Sulkakosken kuolemaa sitten lasketa odotetuksi vaihtoehtohoitojen seuraukseksi.

Näissä käy helposti kuten Hunks -tanssija Jani Kokin kanssa kanssa. Ensin lähdetään käyttämään itseään näyttenä vaihtoehtohoidon tehosta. Mutta sitten kokemuksista opitaan. Näihin kriiseihin koskeekin se, että on helppoa tuomita sairastunutta viittaamalla siihen miten asia on hänen - ja koululääketieteen tai koululääketieteeseen uskomisen - syy. Mutta kun epäonni on omalla kohdalla, mieli kääntyy helpommin kuin asiasta aiemmin valittaneiden sairaiden vihaisista kommenteista.

Ja toisaalta terveenä skeptikkona on helppoa toivotella homeopaattisia multia ihmisille jotka ovat terveyden mentyä kriisissä joka olisi raskas kantaa ilman että siihen liittyisi oman maailmankuvan syvää kyseenalaistamista ja särkymistä.

Jossain mielessä vaihtoehtohoidot vaarantavat useiden ihmisten terveyttä. Mutta se ei tavallaan ole vaihtoehtohoitojen kannattajien vastuulla täydessä mielessä koska he tavoittelevat hyvää niillä asioilla joihin he itse kovin luottavat.

Kuolleista sieluista

Jehovan Todistajat tunnetaan siitä, että he kiertävät ovelta ovelle voidakseen lukea kirjasista keskusteluja. Heistä tiedetään yleisesti heidän suhteensa verensiirtoihin. Se, mitä heistä harvemmin tiedetään on se, että heillä on äärimmäisen naturalistinen mielenfilosofia. Jehovan Todistajat on itse asiassa lähes ateistisin uskonto mitä sielun määrittelyyn tulee.

Tästä hyvän kuvan saa katsomalla Jehovan Todistajien kirjasta "MITÄ RAAMATTU todella OPETTAA". Se on ollut Jehovan Todistajien "perusoppimateriaalina" vuodesta 2005. Kirjan 6. luku ("Missä ovat kuolleet?") kuvaa että ihmiset lakkaavat olemasta. "Kuoleman merkitys ei ole salaisuus Jehovalle, joka on luonut aivot. Hän tietää totuuden ja Sanassaan Raamatussa hän selittää mikä on kuolleen tila. Siinä opetetaan selvästi, että kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta. Kuolema on elämän vastakohta. Kuolleet eivät näe, kuule eivätkä ajattele." Tätä ajatusta ajetaan Raamatunjakeilla, kuten "psalmissa 146:4 sanotaan, että kun ihminen kuolee 'hänen ajatuksensa häviävät'. Olemme kuolevaisia eikä meistä jää mitään eloon ruumiin kuollessa." Ja tietenkin vertauksin "Elämämme on kuin kynttilän liekki, kun se puhalletaan sammuksiin se ei mene minnekään. Sitä ei vain yksinkertaisesti enää ole." Tämä ajatus on Jehovan Todistajille tärkeä esimerkiksi jo edellä mainitsemani veriopin vuoksi. Heistä sielu on veressä.

Asia on toki hitusen mutkikkaampi. Sillä kyseisessä kirjasessa on myös liiteosio jossa erotetaan henki ja sielu. Sivulla 208 on liite jossa on väliotsikkona "Mitä merkitsevät 'sielu' ja 'henki'." Ja sen mukaan on harhaoppista ajatella kuten monet. "Monet uskovat, että ne tarkoittavat jotain näkymätöntä ja kuolematonta osaa ihmisessä. He ajattelevat, että kuolemassa tuo näkymätön osa sitten lähtee ruumiista ja jatkaa elämää. Tämä uskonkäsitys on niin yleinen, että monet yllättyvät saadessaan tietää, ettei Raamattu opeta mitään sellaista." Sielu ja henki määritellään keskenään aivan eri asioiksi.
1: "Puhuessaan sielusta raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ne'feš tai kreikan sanaa psy^.chē." Tässä on kyse ihmisistä ja eläimistä liharuumiineen. Raamatunjaenivaskan ideana on korostaa että kyse on enemmän "pääluvusta" kuin kuolemattomasta sielusta. Kuollessa tämä osa lakkaa olemsta.
2: Henki on sitten erikseen. "Puhuessaan hengestä, raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ru'ah tai kreikan sanaa pneu'ma." Tämä viittaa vitalistiseen persoonattomaan elämänvoimaan. Kuollessa tämä lähtee Jumalan luo. Sielun ja ruumiin korostetaan olevan eri asia. Ja tässä vertauksena käytetään radiota. "Valaistaanpa asiaa matkaradiolla. Kun se avataan, sen paristoissa oleva virta ikään kuin herättää sen eloon. Ilman paristoja radio on kuollut - se ei toimi." Sielu tarvitsee henkeä kuten radio virtaa. Sähkö ei kuitenkaan ole radio. Henki on jotain joka "on sähkön kaltainen silläkin tavalla, että sillä ei ole tunteita eikä se pysty ajattelemaan. Se on persoonaton voima".

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi varsin samoja asioita eri sanoin toistava teksti korostaa "Kun henki eli elämänvoima lähtee ruumiista, ruumis kuolee ja palaa maahan, josta se on lähtöisin. Elämänvoima palaa vastaavasti sinne, mistä se on lähtöisin, Jumalan luo. (Job 34:14, 15; Psalmit 36:9)"

Henkioppia tarvitaan monien raamatunkohtien sovittamiseen kuolevaiseen sieluun. Lisäksi sillä on merkitystä Pyhän Hengen kohdalla ; Jehovan Todistajista kolminaisuusoppi on virheellinen. Ja tässä Jumala eli Isä on eri persoona kuin Jeesus eli Poika. Ja Pyhä Henki taas on jotain jolla ei ole lainkaan persoonaa. Se on enemmänkin "Jumalan lapio" kuin jokin persoonallinen voima.

Tämä olkoot valaiseva esimerkki jostain;

Mielenfilosofia on ollut hyvin usein dualismin värittämää. Tässä on usein tapana korostaa sitä että mieli selitetään sielulla joka on se mieli. Mikä ei ole teknisesti ottaen vastaus vaan vastauksen siirtäminen ; 'Miksi sielulla on mieli?' on aivan yhtä mielekäs kuin kysyä että 'miksi ihmisruumiillani on mieli'?'. Periaatteessa aivan yhtä hyvin voidaan jättää askel ottamatta ja liittää se mieli siihen ruumiiseen.

Jehovan Todistajat kiertävät tämän "homunculusongelman". Heille tietoisuutta ei selitetä siirtämällä se metaisemmalle tasolle. Silti heilläkin on mukana dualistinen mauste, heidän näkemyksensä on selvästi vitalistinen. Heistä elämä tarvitsee jonkin erityisen energian muodon ; Kivillä ei ole henkeä mutta eläimillä ja ihmisillä on. On hyvä huomata että kyseessä on yhä se, että elävät erotetaan aivan oleellisesti ja syvällisesti täysin erilaiseksi kuin eloton luonto. Mutta tätä ei tehdä sellaisella tavalla jossa käsiteltäisiin tietoisuutta oleellisesti erilaisena kuin elotonta luontoa.

Syy vitalismiin on periaatteessa hyvin ymmärrettävä. Sillä silmämääräisesti kuolleen ruumis näyttää hyvin samalta kuin elossa olevan ruumis. Itse asiassa jopa modernissa lääketieteessä elävän ja kuolleen välinen ero on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Tämä tarkoittaa sitä että elävän ja kuolleen ruumiin analogisuus on hyvin suurta. Ja kun silmämääräisesti ei näy mitään eroa, niin sitten on helppoa kuvitella että ero on jotain essentiaalista. Jotain näkymätöntä uudenlaista voimaa.

Tämä on varmasti tärkeänä osana sitä kuinka aineen ja energian säilymislaista on rakennettu jonkinlainen analogia kuolemattomalle sielulle. Hautajaispuheissa pidetään kauniina vedota fysiikkaan jossa aineen ja energian säilymislaki jotenkin takaa sen, että voidaan uskoa että ihmisen persoonakin säilyy.

Tämä vastaava ajattelu oli pitkään kemiassa. Siellä ajateltiin että kemia ja orgaaninen kemia olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Tämä ajatus on sittemmin kumottu. (On tavallaan hauskaa että saamme kiittää tästä tavallaan kusta. Kun virtsa-ainetta onnistuttiin tuottamaan epäorgaanisesti, saatiin ilmoille varsin vahva ajatus siitä että orgaaninen ja epäorgaaninen kemia eivät ole toisilleen irrallisia aivan erilaisia "domaineja".) Biokemiassa vitalismille ei nähdä arvoa. Ja tämä näkyy jopa siinä miten vitalismi on hylätty jopa kreationismissa ; Intelligent Design nojaa siihen että vitalismin sijaan on katsottava miten kemia toimii "mekaanisesti" kuin kone. Ja siksi essentiaalisen ihmisen ja elottoman luonnon totaalisen erilaisuuden luomisen sijaan korostetaan Paleyn kelloseppäanalogiaa jossa ei-elollinen maailma rinnastetaan ihmisiin. Ja tästä vedetään analogioita koneeseen. Tässä suhteessa ID:n suhde biokemiaan on sama kuin Jehovan Todistajien suhde mielenfilosofiaan. (Jumala "rakentaa" meidät tuonpuoleiseen uusiksi, hän muistaa rakenteemme ja toistaa sen muististaan täydellisesti.)

Toki itse näen että kuolleen ja elävän ruumis on epäanaloginen. Jos kuvittelemme kuolevaa, jonka hengitys pysähtyy tiedämme että tämä vaikuttaa oleellisen epäanalogisesti veren happipitoisuuteen. Tästä seuraa muutoksia hermosolouissa. Ja vaikka elvyttäisimme tätä ruumista niin että sen veren happipitoisuus saataisiin oikeaksi, ei tämä peru näitä hermosoluissa olevia muutoksia. Näiden epäanalogia jää jäljelle.

Kuolleen ja elävän välinen ero ei ole tarkastelullisesti suuri ja siksi ne näyttävät samalta. Mutta toiminnan kannalta ero on suuri. Ja tässä ei voida puhua aineen ja energian säilymislaista koska kysymys on atomien keskinäisestä järjestyksestä. Ja itse asiassa kun järjestyksestä ryhdytään puhumaan niin voidaan nähdä että termodynamiikalla on tähän sanottavaa. Sen mukaan ei ole mitään pysyvää järjestystä. Entropian määrä on universumin tasolla kasvussa. Paikallisesti entropian määrä voi kasvaa jos se vaihtaa ainetta tai energiaa ympäristön kautta. Molemmat tapaukset kertovat että kyseessä ei ole vakio.

Tappaja -autot

Itseään ohjaavat autot ovat kehitysasteella. Autoja joiden ajaminen ei vaadi minkäänlaista ajokorttia tai ajo-osaamista voidaan luultavasti odottaa tulevaisuudessa. Tähän liittyen mukaan on tullut eettisiä kysymyksiä.

MIT:n juttu siitä miksi autot pitää ohjelmoida surmaamaan joku on tyypittävä. Se luo hyvin rajatun tilanteen jonka ennakointi voisi kenties olla mahdollista. Mutta jonka korjaaminen annetuissa parametreissa vaatii jonkun tai joidenkuiden kuoleman. ; Ideana on se, että jos auto ajaa vaikka kapeassa tunnelissa kovalla vauhdilla eikä kykene jarruttamaan ennen törmäystä niin ajaako auto edessä olevan tai olevien päälle vai ajaako auto seinään jolloin kyydissä oleva kuolee.

"Digital trends" kysyy asiaa abstraktimmin. Sellaisella tavalla jossa korostuu e, että tosielämässä on paljon onnettomuustilanteita ja hätäsäätöjä joissa on seuraukena kuolemia. Siksi siellä kysytään sellaisia kysymyksiä kuin "Should your self-driving car kill you to save a school bus full of kids?". Kysymys on kiinnostava. Sillä autoon olisi pakko ohjelmoida reagointimallit eri tilanteisiin. Kun ihmiset ovat kuskeina, heitä ajaa ennen kaikkea oma hengissä selviäminen. Ja muuhun komentamista todennäköisesti vain rikottaisiin joka tapauksessa. Mutta tämä ei ole välttämätöntä jos auton kaikki reaktiotavat ovat ohjelmoituja. ; Science Dailyssä on mietintää nimenomaan trolley problemin muunnelmina. Usein ajatukseen siitä, että auto surmaa yhden jos tällä pelastetaan monta on hyväksyttävää - kunnes ex post/ex ante -tilanteiden psykologia muuttaa tilannetta. Jos surmattavana uhrina on itse tai vastaava, niin sitä että oma auto surmaa itsen vaikka vaihtoehtona on bussilasti koululaisia ei pidetä miellyttävänä. Eli niin kauan kuin kuolleet ovat ei-persoonallisesti tunnettuja, uhraamiseen suhtaudutaan sallivasti.

On hyvä huomata että kysymykset koskevat trolley problemia.

Trolley problem on hyvin klassinen etiikan kysymys. Ja kun mietitään sovelluksia ja koneita, etenkin tekoälyä, etiikka on hyvinkin keskeinen aihe. Tämä ei välttämättä tule mieleen. Sillä nörtti-teknikoiden spesialiteetiksi nähdään väkertäminen ja kuiva tiede.

Kuitenkin periaatteessa jo Asimovin kolme robotiikan pääsääntöä ovat muistutus siitä, että etiikka ja teknologia liitetään helposti ja usein yhteen. Samalla on kuitenkin selvää että tosiasiassa trolley problem on oleellisempi autojen ohjelmoinnissa kuin Asimovin säännöt. Ja oikeastaan Asimovin robotiikan kolmeen pääsääntöön viitataan niin usein että on syytä sanoa miksi.

Asimov oli kaunokirjailija joka oli kyllästynyt siihen että tekoälyjen ja robottien henkenä oli päätyä jonkinlaiseksi Golem/Frankenstein -tarinaksi jossa robotti tuhoaa rakentajansa. Siksi hän rakensi robotteja joiden perusteemana oli suojella ihmiskuntaa. Siksi säännöissä kiellettiin Frankensteiniutuminen hyvinkin vahvasti;
1: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
2: Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3: Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.
Koska kolme sääntöä "huomattiin vajaiksi" myöhemmin korostettiin nollatta sääntöä joka ohitti kaikki muut. Se oli:
0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa.

Asmovin käskemiä sääntöjä pidetään melko usein jonain joka koskisi oikeaa teknologiaa. Kenties jonain taustavireenä niitä voi kenties pitää. Mutta mitään konkreettista niissä ei oikein ole. Siksi tekoälyjen soveltavaa etiikkaa miettiessä joudutaan oikeasti käytännössä käyttämään jotain muuta kuin noita robotiikan pääsääntöjä. Säännöt onkin tehty tarinankerronnallisiksi voimiksi kaunokirjallisuuteen eikä niitä oikeasti näe tämänlaisessa sovelluskeskustelussa. Itse asiassa sääntöjen ongelmallisuuden pitäisi olla Asimovin kirjoja lukeneille selviä. Hän itse käytti kirjoissaan paljon tilaa siihen miten nämä säännöt johtavat omituisiin tilanteisiin ja ongelmiin. Edes hän ei pitänyt niitä toimivina ja virheettöminä. Ei edes kirjallisuuden maailmassa.

Tosielämässä asiaa vaikeuttaa se, että jos annetaan vaikka ensimmäinen käsky, täytyy siihen määritellä mitä "ihminen" tarkoittaa. Ihmisillä on usein jonkinlainen käsitys siitä mikä ihminen on. Mutta tämä ei tarkoita että meillä olisi siihen mitään aivan selvää määritelmää. Monissa tapauksissa törmätään vaikeuksiin. Jo aivan meidän ei-robotti-ihmistenkin kohdalla tälläinen asia liittyy aborttiin. Lasketaanko sikiö ihmiseksi. Toisaalta voidaan kysyä lasketaanko potentiaalisesti syntyvät ihmisiksi. Tai kuolleet. Ja jos otetaan käyttöön teoreettinen teknologia, voidaan kysyä että jos on aivosimulaatio joka on täydellinen kopio jonkun ihmisen mielestä niin onko tämä ihminen vai ei.

Näillä kaikilla on väliä siinä mielessä että voi tapahtua hyvin omituisia asioita jos joku esimerkiksi on kliinisesti kuollut mutta elvytettävissä. Jotta robotti osaa toimia oikein tilanteessa pitää tilanne ohjelmoida siihen. Jos robotti ei pidä kuolleita ihmisinä, tämä voi jättää elvyttämättä rikkomatta mitään sääntöä. Jos se taas pitää kaikkia kuolleita ihmisinä, niin hautausmaat voivat hyvin pian näyttää omituisilta mekanosta-suuhun tekohengityksen antopaikoilta.

Ja tässä yhteydessä on päätettävä että mikä on se oikea ratkaisu. Jos asioita ei mieti kunnolla, saattaa käydä niin että robotti pakottaa ihmiset ajamaan itsensä simulaatioksi liharuumiin sijasta sillä liharuumis on heikko mutta teknologiset aivot eivät kuole vanhuuteen. Joka voi olla hyvin ei-toivottua.

Sama pitää tietenkin tehdä "vahingoittamisen" kohdalla. Tekojen odotettavat ja odottamattomat seuraukset pitäisi ohjelmoida niin että ne eivät ole käteviä eivätkä suinkaan mitenkään yksiselitteisesti tiettyjä edes tarkasti tehtyinä. Ja itse asiassa kun kaikki säännöt ja niiden sanat tällä tasolla ohjelmoi robottiin, on tullut tehneeksi melkoisen kattavan etiikan teorian. Ja kun tekee tämänlaisen, joku toinen pitää sitä taatusti epäetiikkana. Pitäisikö siis tuottaa monenlaisia robotteja eri etiikoilla?

Ja tosiasiassa nämä ovat vasta konseptuaalisia asioita. Lisäksi on huomattava että robotti joutuu havainnoimaan ympäristöä aivan kuten ihminenkin. Ja ihmisetkin voivat tietää (omasta mielestään) mikä ihminen on ja ei ole. Ja voi (omasta mielestään) tietää oikean kohtelun. Mutta jos pensas heilahtaa, voi olla vaikeaa tietää onko pensaan takana ihminen vai jotain jota pitäisi kohdella jotenkin tietyllä tavalla. Sama koskee robottia. Se joutuu tulkitsemaan puutteellisesta informaatiosta nopeasti ja riskejä ottaen sen, onko jokin tulkittavissa siihen vaivalla ja tuskanhiellä koodattuun ihmisen tarkasti tiedettyyn määritelmään vai ei.

Autokysymys onkin tämän jälkeen hieman eriliainen:

Mielestäni on oleellista että auto perusasioina väistelee asioita. Ei ole väliä onko se väistettävä asia ihminen vai betoniporsas. On myös hyvä että lähtökohtana ei ole sitä että autoon vain koodataan ehdoton ja joustamaton "älä tapa" -dogma. Sillä mitäpä auto joka ei suostu tappamaan ketään ihmistä missään muussa oloissa kuin ihmiskunnan tuhon edessä tekisi jos sen sensorit saavat uutta informaatiota jonka mukaan kaikissa vaihtoehdoissa tulee kuolemaan joku ihminen? Kaatuisi? Vaatisi uudelleenkäynnistymistä?

Good Mourning

Olen katsonut HBO:n "Six Feet Under" -sarjaa. Se on sisäisesti toteutukseltaan hyvin konsistentti, paikoitellen hyvä, joskin vaihtelevanlaatuinen, sarja. Tähän liittyen olemme keskustelleet hautaamisasioista kotona. Olen toki itse miettinyt ruumiiden käsittelyä, myös oman ruumiini käsittelyä, paljonkin.

Tällä kertaa kiinnostavampaa olikin se, että puolisollanikin oli kannanottoja siihen miten hänen ruumistaan tulee käsitellä kuoleman jälkeen. Näkemys on kiinnostava, sillä meistä kahdesta hän on se ns. "hengellisempi". Hän toivoi kremaatiota. Mikä oli minulle yllätys. Toisaalta hän toivoi rituaalittomia hautajaisia. Mikä oli minulle vielä suurempi yllätys.

Koska maailmassa on joskus synkronisiteettisia piirteitä, "Takkiraudassa" käsiteltiin täsmälleen tätä samaa aihetta, rituaalitonta krematoimista. Itsenäisesti ja tiettävästi vailla suoraa syy-yhteyttä puolisoni kommenttiin. Takkiraudassa se tosin liitettiin ennen kaikkea
* Ateistiseksi, kenties jopa ikonoklastiseksi. "ateistit ovat aina tykänneet tuhkauksesta - se on heidän tapansa osoittaa, etteivät usko sen enempää tuonpuoleiseen kuin ylösnousemukseenkaan." ... "Loogista olisi olettaa, etteivät ateistit tarvitsisi hautajaisiakaan, vaan heidän ruumiinsa voitaisiin hävittää muun tartuntavaarallisen kudosjätteen tavoin jo sairaalassa."
* Kunnioituksettomana, jonain jossa käsitellään kuin jätettä. "Tänä päivänä siitä on tullut totta. Ruotsissa todellakin jo liki kymmenesosa ruotsalaisista valitsee, että heitä tulee kuoltuaan käsitellä kuten jätettä." ... "Mutta paljon on vettä virrannut Kemijoessa, ja länsimaisen yhteiskunnan rapautuminen ja mädäntyminen sisältä on edennyt pitkälle. Se, että liki 10% ruotsalaisista valitsee maallista tomumajaansa käsiteltävän kuten jätettä, merkitsee perheiden ja sukujen hajoamista ja sitä, että yhteiskunta atomisoituu ihmisyksilöiksi, joilla ei ole sen enempää sukujuuria kuin suvun jälkeläisiäkään, jotka piittaisivat asiasta."

Tässä mielessä kontrasti oli mielessäni aika vahva. Minullakin on ollut jonkinlainen mielikuva kremaatiosta jotenkin erityisen "vahvana" hautaamisen muotona. Olen melko varma että puolisoni ei halua itselleen "kunnioituksettomia hautajaisia", joten tietenkin halusin saada hieman "lisätietoa asiasta".

Tähän liittyen esiin nousi:
* Pragmaattis-pihiyksellinen puoli. Eli kremaation hinta. Hautajaisiin pitää ostaa arkkuja ja muita. Nämä kaikki maksavat. Tämä voi johtaa toki ikävään tilanteeseen jossa raha voitaisiin asettaa kunnioituksen yli.
* Ekologinen puoli. Tuhka maatuu ja ei rasita yhtä paljoa luontoa. (Ainakaan mielikuvallisesti.) Tämä voidaan nähdä esteettisenä ja eettisenä. Ainesten palauttamisena luonnon kiertoon.
* Henkilöpalvonnallinen puoli. Hautakivet ovat tosiasiassa ihmisten itsekorostusta. Kivellä ikuistetaan ihmisen tomumajan säilytyspaikkaa.
* Itse asiassa ruumiinpalvonta on muutenkin omituista, koska uskonnoissa henki on usein tärkeämpi kuin ruumis. Hengen meno tuonpuoleisessa ei riipu siitä mitä ruumiille tehdään. (Tämä on tietysti helpotus niille jotka surmataan ja joiden ruumiin murhaaja kätkee vaikka kaatopaikalle tai dumppaa ojaan.)
* Suvunpalvonta ja kummitukset voidaan liittää "taikauskoisiin ajatuksiin", ne eivät tosiasiassa ole "uskontoa" vaan viittaavat hyvin totuttuihin perinteisiin.
* Hänen suvussaan on joitakuita ateisteja - ja lisäksi minä. Hänestä olisi kiusallista aikaansaada kiusallisia osallistuttavia tilanteita hautajaisissa. Hän kun ei pidä tuputtamisesta tämänpuoleisessakaan elämässä.

Tämä nostikin esiin hyvin mielenkiintoisia seikkoja joita en ole hirveästi itsekään miettinyt.

Ensimmäinen, kenties rajuin tiedostus, oli että jos katsotaan vaikkapa kristinuskoa, niin tosiasiassa kaste on siinä merkityksellinen, mutta hautajaiset eivät. Ihminen pelastuu uskossaolemisella, eikä sillä mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. "Raamatussa" ei kerrota miten kummitukset vainoavat ympäristöjä jos heitä ei ole haudattu kristillisesti.

Tästä voidaankin itse asiassa nähdä että kummitusperinteet ja hautajaiset ovat jossain määrin "ei-teologisia juhlia". Ne eivät liity pelastukseen tai pelastumiseen. Ruumis ei monissa uskonnoissa edes ole tärkeä. Sielu on primaari ja ruumis on vain sielun väliaikainen koti. Kristillisessä perinteessä Intelligent Design -ajatukset hyväksytään vain ehdoin. Ihmisiä ei suostuta näkemään koneina, vaan ajatellaan että ihmisten ruumis on Jumalan mestarillisesti tehty kone jossa sielu asuu. Hengen ja ruumiin dualismi onkin kenties vahvin erote "naturalistien" ja "spiritualistien" välillä. Vainajienpalvonta ja kummitususkomukset voidaankin nähdä pakanallisina harhaoppisina jäänteinä.

Ja tätä kautta kysymys meneekin siihen että puhtaasti teologisesti ei ole hirveästi merkitystä miten haudataan. Miksi kristityt edes tarvitsevat hautajaisia? Hautajaisilla ei ole selkeää teologista funktiota. Rituaali ei muuta kuolleen kohtaloa.

Tässä mielessä uskonnon ja hautajaisten yhdistäminen onkin hieman sama kuin yhdistäisi syömisen ja uskonnon. Se, että monissa - luultavasti valtaosassa - uskonnoista on joitain syömiseen liittyviä tabuja ei voida johtaa sitä että syöminen olisi jotenkin uskonnollista. Itse asiassa voidaan nähdä että ihmiset voivat syödä ilman uskontoja ja heillä voi olla uskontoja joissa ei ole ruokavaliorajoituksia ilman että se lakkaa olemasta uskonto.

Buddhalaisuudessa hautaamistavalla saattaa olla merkitystä ja itämaisissa uskonnoissa suvun osa uskonnossa on keskeisempi kuin kristinopissa joka taas on äärimmäisen individualistinen uskonto. Kristinopissa ryhmäkuria tarvitaan yksilöiden hallitsemiseen ja yksilöt suostuvat tähän hedonistis-individualistisin syin. Kristitty voi vastata vain omasta pelastuksestaan ja omasta uskostaan. Jeesus sanoo ("Luuk 14:26") tähän teemaan liittyen, että "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni."

Kognitiivisen uskontotieteen perusteella ylläoleva on kuitenkin "teologisesti korrekti" taso.

Ylläoleva argumentti ei ole mielestäni kovin vahva. Ihan sen vuoksi että tosiasiassa uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit eivät yleensä ottaen noudata "teologisesti korrektia" oppia kovinkaan tarkasti. Yleensä perinnetavat ja kognitiiviset skeemojen sotkeutumiset vaikuttavat enemmän.

Ja tätä kautta onkin hyvä huomata että hautajaisrituaalejen tärkeyteen suhtaudutaan uskonnoissa hyvin vahvasti. Jopa niin vahvasti että kokonaisuus näyttää "Takkiraudan" linkkaamani kommenttipalstan ad hoc -viidakkoa. Jossa puolustetaan tekstissä olevaa teesiä "Hautajaiset, uskonnottomatkin sellaiset, ovat aina uskonnollinen rituaali, vaikka vainaja olisi ollut kuinka ateisti tahansa. Jopa neandertalilaiset hautasivat vainajansa." Opitaan, että "Koska tietämyksemme mukaan aina hautaaminen liittyy johonkin uskontoon, niin oli myöskin neandertalilaistenkin tapauksessa. Emme vain tunne muuten kuin hautaamisen osalta heidän uskontoaan". Ja jos kerrotaan, että "Ateistit haluavat haudata vainajiaan, koska haluavat muistaa heidät." väite on "Tämä on uskonnollista ajattelua - he sittenkin kuvittelevat elämän jatkuvan jossain muodossa kuoleman jälkeen eikä annihiloituvan." Tällä tavalla asioita ei perustella. Kokonaisuus ei selvästi ole falsifioitavissa. Jos jostain löytyy ei-uskonnollinen hautaus tämä vain todistaa että uskonnollisuutta oli sittenkin. Asiat enemmänkin määritellään maailmankuvallisin statementein. Tämä on asenteellista ja näppärää. Mutta sitä on vaikeaa nähdä loogisena tai argumentatiivisena sanan minkään vakiintuneen tieteenfilosofisen tai loogisen menetelmän mukaan. Lausumat ovat kehäisiä toisiaan koherentisoivia väitelauseita, eivätkä johtopäätöksiä. Tämänainen ad hoc -rakenne on toki mielenkiintoinen huomattava. (Tosin sen huomaaminen ei vaadi kuin tieteenfilosofian aivan ensimmäisen peruskurssin parin ensimmäisen tunnin tasosia taitoja. Joten niitä voidaan pitää huolimattomuusvirheinä tai huonoa ajattelua edustavina mokina. Niitä ei voi pitää "mielenkiintoisina virheinä", jollaisia vaikkapa Wittgenstein teki.)

Kokonaisuus onkin tätä kautta ymmärrettävä. Ja tämä selittää myös pejoratiivisen kielen. Kun syytöksissä puhutaan siitä että "Hautajaiset ovat aina uskonnollinen rituaali. Riippumatta vainajan vakaumuksesta. Koska jos ne eivät olisi, vainajia käsiteltäisiin kuten mitä tahansa biojätettä." unohtuu helposti se, että vertaukset ovat induktioita. Eivätkä mitä tahansa induktioita, vaan analogioita, jotka taas ovat epämääräisempiä kuin monet muut induktiot. Eivätkä ne ole edes mitä tahansa analogioita, ne ovat vertauksia. Ja vertauksiin tulee usein symbolisia ja/tai sanavalintoihin liittyviä konnotaatioiden mukana salakuljetettuja asenteita, jolloin ne ovat vielä vähemmän argumentatiivisia ja entistä enemmän sentimentaalis-vetoavia.

Mikä tarkoittaa sitä, että kognitiivisen uskontotieteen kannalta hautaamistilanne on enemmän tunteiden kuin älyllisen teologian mellastuskenttää. Siksi voi kenties olla turhaa muistuttaa että tosiasiassa ihmisen ruumiin käsittely on jotain joka on tehtävä. Ja jostain syystä ihmisen ruumis koostuu aineista. Ja aineiden käsittelyyn ja hävittämiseen liittyvät menetelmät toimivat aina myös jonkinlaisessa jätteenkäsittelyssä;
1: Roskia aivan oikeasti haudataan maahan. Näin ollen joku voi nähdä analogisuutta maahan laittamisen kanssa.
2: Tiibetinbuddhalainen "taivashautajainen" (བྱ་གཏོར) hoidetaan siten että ruumiit jätetään korppikotkien syötäväksi. Henkenä on juuri se, että Vajrayanabuddhalaisuudessa ruumis on vain väliaikainen säilytysastia. Eikä sen jatkosäilytyksellä ole mitään väliä.
3: Roskia poltetaan. Krematointi.
...

Samoin on tietysti turhaa korostaa että toisaalta ateismia korostetaan ei-uskontona. Jonain jota kuvaa kulttuurin rappio, sisällyksettömyys ja vastaava. Ja toisaalta sama teksti korostaa, että ateismi on uskonto koska Jumalan olemassaolemattomuutta "ei voi todistaa". Se siis on uskonto että ei ole uskonto saman viestin mukaan. Tämäkin on kognitiivisen uskontotieteen valossa ymmärrettävää : Teologinen korrektius ja sen kanssa ristiriitainen käytäntö eivät kohtaa miettimistä koska ne koetaan yhdeksi ja samaksi ja jos niiden välillä on jännite, kuilu assimiloidaan piiloon. Kognitiivinen dissonanssi peitetään erilaisin ad hoc -lisäselityksin.
1: Tai kuten minä asian sanon "lisäämällä keitokseen postmodernia tauhkaa". Nykyään monia kiinnostaa konservatiivi-liberaali -jako enemmän kuin perustelumekaniikka joten moni konservatiivi ajattelee että perustaltaan metodia koskevat postmodernismin ongelmat voivat koskea vain liberaaleja. Vaikka samanaikaisesti uuskonservativismi on äärimmäisen postmodernisoitunutta, poliittista korrektiutta vastustava nietzscheläistynyt taho. Jossa samanaikaisesti voidaan tuottaa, hyväksyä ja jopa ihailla poliittisesti epäkorrekteja Hännikäisen "Olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" -heittoja kun samalla toisaalla korostetaan että uskonto liimaa ja tarvitaan tiettyjä loukkaamattomia arvoja vaikka hautauksen kohdalla. Postmodernismikertoimet voikin arvioida katsomalla ad hoc -perusteluiden runsautta.

Tämän kaiken vuoksi ymmärtäminen oman uskonnon ulkopuolella on vaikeaa. Sillä teologisesti epäkorrektit loikat ohitetaan ja asia peitetään sillä että sanotaan että "on loogista" ja "ei ole loogista" että ateistit tekevät mitäkin. (Jossa usein ytimessä on että "on loogista että ateisti tekee jotain loukkaavaa" perustuu siihen että teko ei ole ristiriidassa ateismin määritelmän kanssa. Ja "ei ole loogista että ateisti tekisi jotain joka on eettistä" perustuu siihen että ateisti voi tehdä toisinkin. Perustelurakenteen muutos on aika kiinnostava koska tässä tekoja ei "punnita samoilla punnuksilla". Joka taas vihjaa että käytössä on ollut jotain aivan muuta kuin looginen kalkyyli. Joten "logiikasta puhuminen" tässä yhteydessä on omituista.)

Miten tätä sitten modifioidaan ateismiin?

Näkisin että jo aivan "filosofisesti korrektilla tasolla" ateismissa on tilaa hautajaisille. Uskovaiset ovat voineet olla niin skeemautuneita että heille se jos teko on "kunnioittava" niin se on rituaali. Ja jos jossain on "hautaamista" se on heti "uskonnollista". Mutta nämä skeemat tuskin siirtyvät sellaisenaan uskovaisilta ateisteille. Nämä kertovatkin enemmän siitä miten uskovaiset lokeroivat ja määrittelevät asioita kuin sitä mitä ateistit tai muut ihmiset todella voivat tehdä ollakseen "loogisia". (Joudun käyttämään termiä tirskuen ja heittomerkeissä. Jos perustelurakenteissa on em. kaksoisstandardi, voidaan kaikki vakavahenkinen kunnioitus lausuntoa vastaan unohtaa. Sellaisen keksijä ansaitsee vain häpeää ja pilkkaa.)

Esimerkiksi avoimella arkulla tehty hautaaminen voi olla empiirinen todiste että tuo kyseinen ihminen on kuollut eikä vaikka vain väitä olevansa kuollut. (~Empiirinen varmistus väitelauseelle. Aivan varmasti yhteensopiva skientismi-ateismin kanssa.) Ja toisaalta ateistit myöntävät että kuollut on ollut olemassa ja että heillä on heihin liittyviä muistoja. Ateistit uskovat yleisesti myös tunteiden olemassaoloon. Voidaan jopa sanoa että vain ateisti joutuu todella käsittelemään aidon ja täyden luopumisen sanan täydessä mielessä. Jos uskonto tuo lohtua ja rituaali tuo lohtua ja teologia kertoo että kuollut kenties tavataan uudestaan tuonpuoleisessa tai seuraavassa elämässä, niin kenties tämä vihjaa siihen että ateisti jos joku niitä hautajaisia tarvitsee.

Mutta koska kysymys ei ole filosofiasta vaan tunteista, on syytä kenties katsoa asiaa niiden kautta. Selvää on, että kunnioitus ei ole sama kuin rituaalin läsnäolo. Jos "Mutta tuo ruumiiden polttaminen ja tuhkan dumppaaminen ties minne on nykyajan dekadenssia ja anakykloosin oklokratiaa leimaava vaihe." päätellään siitä että "noin 9% tukholmalaisista valitsee seremoniattomat hautajaiset. Suomeksi tämä tarkoittaa, että raato uuniin ja klonk. Tuhkat kipataan sitten minne kipataan." tehdään kaksi non sequituria, jotka pitävät takanaan ns. kategoriavirheitä. (1) Seremoniaton hautajainen ei ole välttämättä aina sama kuin polttohautaus (2) lainsäädäntö rajoittaa yleensä hyvin paljon tuhkien ja ruumiin käyttöä. Rituaaliton hautaaminen ei tarkoita vessasta vetämistä. Vaan sitä että yhteisrukoukset Jumalan nimeen puuttuvat.

Ainakin minä ajattelin haudata puolisoni em. mainitun toiveen mukaisesti mutta kunnioittaen. Onkin oikeastaan irvokasta että hänen valintaansa pidetään jotenkin anti-henkisenä ja hänen eettisesti itselleen perustelemat ratkaisumallit olisivat jotenkin erityisen banaaleja ja ateistisia. Väite olisi huvittavan absurdi jos se ei olisi niin herjaava ja asenteellinen.

Tämä on tullut vastaan ateistien palstoilla viime aikoina. "Takkirauta" puhuu ties mistä. Ulkopuolisina hän selittää mitä ateistit itse haluavat. Ateistien juttuja itse lukiessani olen huomannut että niissä on pari toistuvaa teemaa;
1: Ruumiin testamenttaaminen tieteelle nähdään tärkeänä. Tämä on kiinnostavaa koska perinteisesti uskonnoissa tätä on nähty pahana. Vaikka lääketieteen kehittymisellä ja lääkärien harjoitustason nostamisella on yhteiskuntaa parantava ja suojeleva vaikutus. Etenkin uusateistit ovat skientistejä, joten heistä on luontevaa nähdä oma ruumiinsa välineenä tieteen kehittämisen auttamisena. He uskovat että heidän omilla teoillaan on syy-seurausvaikutuksia jotka ovat todellisia. He voivat myös uskoa että nämä vaikutukset eivät lakkaa olemasta maailmassa sinä nanosekuntina kun he kuolevat. (Heidän blogitekstinsä voivat olla luettavissa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeenkin esimerkiksi.)
2: Elinluovutukseen tunnutaan panostavan. Tämäkin on kiinnostavaa koska vaikka juuri mikään uskonto ei korosta ruumiin primaarisyyttä, niin moni kokee uskonnollisin syin ahdistavana että heidän ruumiinsa on "vain jotain varaosia". Joten kenties tässäkin vanhojen vaatimusten ohittaminen ei ajakaan puhtaasti ja vain "yhteiskunnan tuhoa kohti" vaan sen antiteesiä.

Toki omissa reagointitavoissani on usein makaabereja karnivalistista henkeä. Ja tämä johtuu siitä että näen kuolleen ruumiini materiaaliksi johon kohdistaa syy-seuraussuhteita nykyelämässä. (Sosiaalinen sopimus joka tehdään sosiaalisen eläimen toiminnassa on korrelaatti teosta seuraukseen. Uskon esimerkiksi "puheen" olemassaoloon. Eikä tämä tee minusta uskovaista.) Näin ollen kuollut ruumiini on minulle jossain määrin "taideprojektimateriaalia" jota tuottaa silloin kun itse olen elossa. Tämä taas pätee riippumatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Jos Jumala on, ruumiini tuskin on silloin relevantti. Sellaisen saa vaikka uuden, muovaamalla ainetta. Jos Jumalaa ei ole. Niin hittojako siinä. Silloin minun päässäni ainut etiikka on se mikä minulla itselläni on. Ja vain minä itse pystyn arvioimaan ovatko tekojeni odotettavissa olevat seuraukset liian raskaita itselleni kantaa. (Ja jos olen elossa niin kenties ne odottamattomat toteutuneetkin seuraukset.)

PS.

Itse näen jopa niin että oma suhtautumiseni voi olla jokseenkin epäkunnioittavaa. Mutta sen alennuksen kohteena on korkeintaan minä itse. (Tosin lähinnä muut ihmiset joutuvat tämän myötähäpeän kokemaan, koska olen itse ns. kuollut. Ja tietoisuuteni ja maanpäällisistä pikkuasioista välittämiseni ovat vähintään kyseenalaiset.) Mutta jos todellista kuolleen kunnioittamattomuutta joutuu hakemaan, sitä joutuu hakemaan uskovaisten tavasta kohdella ateisteja. "Ikävä kyllä jopa ateisteillakin on omaisia ja ystäviä, ja he puolestaan tykkäävät hautajaisista ja usein jopa ateisteillekin järjestetään hautajaiset, yleensä kristillisin menoin. Omaisilla kun on tapana viis veisata vainajan tahdosta. Äippä kertoi, että silloin kun ruukinmatruuna oli hylännyt vanhan uskontonsa ja oli ateisti, jos hän olisi kuollut tuolloin, he olisivat järjestäneet ruukinmatruunalle hautajaiset uskonnollisin menoin. He eivät olisi välittäneet tippaakaan tyttärensä uskonnottomasta vakaumuksesta. Kas kun on se suku. Ruukinmatruuna kun kuuluu sekä isukin että äipän sukuun, ja suku välittää asiasta." Jos he kohtelevat omaisiaan näin, niin miten he kohtelevatkaan vihollisiaan? Miten voidaan kunnioittaa kuollutta jos hänen vakaumuksilleen ja mielipiteilleen ei anneta mitään arvoa? Kysymys on luultavasti sama kuin "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -lauseessa. Erotetaan ihmisen kunnioitus kaikesta siitä mitä mieltä hän on, mitä hän tekee ja mihin hän liittyy ja mitä hän haluaa ajaa. Se, mitä ihmisestä josta on poistettu kaikki tämä, on se mitä kunnioitetaan. Ja tämä on sitten valitettavasti jotain pinnallista. En pidä tämänlaista muuna kuin relevantin ihmisyyden vähättelynä.

Muuten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kristityille jotka hautaavat ateistisia omaisiaan näiden toiveiden vastaisesti kuin tarjota Aksel Sandemose -sitaattia. "Se tekee heille vain hyvää, sanoi Piru kun vapahdetut kirkuivat lapsiensa perään." Se ei tarjoa heille lohtua, kuten ei pidäkään. Tahdonkin tässä vain muistuttaa siitä, että jos asioita todella pitää katsoa yhteiskunnallisesti niin vaiheesta toiseen siirtymiseen on yleensä jokin syy. Kun asiaa katsoo prosessina eikä "yhden oikean ideologian tarinana" niin arvojen romahtamiseen on yleensä jokin syy. Se, että ideologia saa valta-aseman nostavat sen huonot piirteet näkyviin. Ja kun yhteiskunta on vahvasti yhden kulttuurin alla, niin tämän kulttuurin ongelmat kattavat tuon yhteiskunnan laajasti ja kenties siten että näitä ongelmia ei edes voi paeta koska ne ovat kaikkialla. Kristittyjen kohdalla tämä johtuu yleensä siitä miten he kohtelevat omaa sisäpiiriään ja muita ihmisiä. Monesti tässä syyllisyys sysätään niille jotka taistelvat ongelmia vastaan. Mutta tosiasiassa joku voisi heitellä "onelinereitä". Pelottaako "anakykloosin oklokratia"? Ei hätää. "Te teette sen itse!"

Kun "kuoleva kulttuuri" pelottelee "Kuoleman kulttuurista"

Leif Nummela kirjoitti "Uuteen Tiehen" jutun kuoleman kulttuurista. Otsikko kertoo pääteeman. "Kuoleman kulttuuri leviää kristinuskon väistyessä" Tätä tukee toki teemoituskin "Kesän aikana on julkaistu useita uutisia, jotka osoittavat, miten kuoleman kulttuuri ja ihmisarvon alennusmyynti leviää sitä myöten, kun Raamatun opetus hyvästä ja pahasta ajetaan taka-alalle länsimaissa." Nummela näkee että kristinusko on uhattuna ja marginalisoitumassa. Eli sitä voidaan pitää "kuolevana kulttuurina" jolla on syvä arvo joka estää siinä että emme rapistu tuhoon ja "kuoleman kulttuuriin".

Puolivillaista

Argumentistossa on myös varsin omituisia väitteitä:
1: "Ensin kerrottiin kristillisen järjestön salaa kuvaamista keskusteluvideoista, jotka paljastivat, että Yhdysvalloissa suuri aborttijärjestö Planned Parenthood näyttää olevan sekaantunut abortoitujen vauvojen osien myyntiin. Videoita on tähän mennessä julkaistu kuusi, ja viisi osavaltiota on jo lopettanut Planned Parenthoodin rahoittamisen." Tämä on hyvin kiinnostava tilanne. Snopes esimerkiksi on tarttunut siihen. Ja tosiasiasa Planned Parenthood ei ole syyllistynyt mihinkään laittomuuksiin. Tehdyt videot olivat tarkoitushakuisia, editoituja ja tarkoitettu herättämään nimenomaan uskonnollisissa ihmisissä moraalista närkästystä. Samoin nuo mainitut viisi osavaltiota ovat yrittäneet lopettaa Planned Parenthoodin rahoituksen mutta eivät käytännössä voineet tehdä sitä, koska mitään juridista syytä asiaan ei ole. Vauvojen ruumiinosilla ei edes tehdä kauppaa. Tämä konteksti nkin varmasti hyvä syy käyttää "näyttää" sanaa. Sen sijaan että käyttäisi kovempia ilmaisuja. Toki videolla näkyvissä asioissa on puolensa, ja tosiasiassa jos niistä haluaa aitoa merkitystä hakea niin sitten sitä että tietyt alan tällä hetkellä lailliset käytänteet näkyvät ja ne varmasti vaikuttavat siihen että moni haluaa tehdä niistä laittomia. Joten videoilla on jonkinlaista journalistista arvoa. Nummela ei kuitenkaan selvästi rakenna esiin näitä asiallisia puolia vaan ottaa sen kaikista asiattomimman ja huonoiten perustellun ja vähiten faktojen mukaisen asennoitumisen. Koska miksipäs ei?
2: "Toinen uutinen oli, että Amnesty International hyväksyi kesällä kansainvälisessä kokouk­sessaan uuden, seksityön rangaistavuuden poistamista koskevan kannanoton. Ihmiskaupan vastaista työtä Kansanlähetyksen kautta tekevän Pia Rendicin mukaan ”tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Amnesty kutsuu hallituksia ajamaan alas seksin myyntiä ja ostoa koskevat lait, eli alkaa julkisesti puolustamaan paritusta, bordellitoimintaa ja seksinostoa; 99 miljardin arvoista globaalia seksiteollisuutta”." Tämä argumentti on jotain jonka ongelmallisuus paljastuu kieltolain kohdalla. Amnesty Internationalin päätöstä haukutaan parituksen ja ihmiskaupan tukemiseksi aivan samaan tapaan kuin kieltolain aikana viinan myynnin tukemista nähtiin alkoholismiin ajamisena ja mafian ja järjestäytyneen rikollisuuden tukemiseksi. Amnestyn valinnan syynä ei ole ihmiskaupan tukeminen vaan sen vastustaminen. Seksityön rankaiseminen on tutkitusti aiheuttanut enemmän vaaraa ja kärsimystä juuri seksityötä tekeville. Nummelan kohdalla on syytä huomata että hänen kannattamansa järjestelmä on jo koeteltu ja tämä vastustettu bisnes jatkaa olemassaoloaan, kovana ja raakana koska seksityön tekijät eivät voi hakea apua koska ovat lähtökohtaisesti itsekin rikollisia. Nummela on siis niitä ihmisiä jotka haluavat tehdä koko ajan samaa ja odottavat silti joka kerran päinvastaisia tuloksia. Tämänlaisille ihmisille on ihan oma nimikin.

Mutta on kenties syytä katsoa filosofiaakin.

On kenties syytä panostaa hieman siihen filosofiapuoleen.  Minulla sattuu olemaan kotonani kulttuuria valottava opettavainen teos. Outi Hakolan, Sari Kivistön ja Virpi Mäkisen "Kuoleman kulttuurit Suomessa". Siinä kuoleman kulttuureita käsitellään monikkomuodossa. Tuota kautta tulee melko vahvasti esille se, että käytännössä kaikessa on jonkinlainen kuoleman kulttuuri. Ihmisen suhde kuolevaisuuteen ja ruumiiden käsittelyyn voi olla erilaista. Kysymys onkin siitä että mitä merkityksiä ladataan mihinkin. Ei siitä että olisi jokin "Kuoleman kulttuuri" joka mylläisi "elämän kulttuurin".

Näkisinkin että Nummelan ongelmana on se, että hän ei ymmärrä välttämättömien ja riittävien syiden välistä eroa. Hän lähestyy uskontoa ja teismiä ja jumaluskoa ja merkitystä sitä kautta että jos hänen uskontonsa Jumala on olemassa, niin ihmisillä olisi hyvin tietyllä tavalla määritelty merkitys. Hän ei kuitenkaan mieti sitä että onko ilman Jumalan olemassaoloa malleja joissa merkitystä on. Tätä kautta hänen argumenttinsa valitettavasti lässähtää sellaiseksi että "koska kissat ovat eläimiä ei koira voi olla eläin". Ja tämä ei ole laadukkaan tai kunnioitettavan ajattelun mukaista. (Ainut syy miksi tuollainen roska menee läpi kehenkään on luultavasti se että Jumalan olemassaolo ja merkitys on miellyttävä ja haluttava asia monille.)

Kysymys on siitä mielenkiintoinen että se voidaan itse asiassa muotoilla ajatuskokeeksi. Jos Jumalan olemassaolo on merkityksen, ihmisarvon ja kunnioituksen vaatimus, niin voitaisiin kuvitella kaksi maailmaa. Sellainen jossa kaikki on samalla tavalla kuin toisessakin. Mutta toisessa Jumalaa ei ole olemassa ja toisessa Jumala on olemassa. (Teismin paikkaansapitäminen olisi ainut ero.) Jos Jumala on merkityksen ja ihmisarvon määrääjä eikä mikään muu niin ensimmäisessä maailmassa olisi ystävällisyyttä, kavereita sekä kirkkoinstituutiokin ja niihin liittyviä emootioita. Mutta ei merkitystä tai arvoa. Tätä on vaikeaa uskoa.

Syy onkin varmasti ymmärrettävä. Merkitys ei ole niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Merkitys kun voidaan ymmärtää neljän hyvin erilaisen ajattelutavan läpi. Ja usonnollinen puolustuspuhe usein sotkee ja sumentaa niin että "merkitys" -sanalla voidaan vaintaa termistä toiseen niin että ekvivokaatio peittää päättelyn huonoutta niin että on vaikeaa huomata että kissan eläimeksi todistaminen ei johda koiran ei-eläimeksi todistumiseen. Merkitys voi olla:
1: Merkitystä (significance) jonka me liitämme omaan elämäämme ja jolla tunnemme itsemme tärkeäksi. Tämä on sairaimmillaan jonkinlaista egoismia ja narsismia. Ja harva kiistää että ateismi kumoaisi tämän olemassaolon.
2: Merkitystä (purpose) jolle omistamme elämämme ja jonka tekeminen tekee meille hyvän mielen. Harva kiistää että ateisteilla ei olisi tätäkään.
3: Merkitys (significance) jonka JUmala antaa elämäämme. Tätä ateistilla ei tietenkään voi olla. Mutta toisaalta ei ole mahdotonta että olisi teistisiä malleja joissa tämä annettaisiin. Teismiin sopii sellainenkin jumaluusj ossa Jumala on yhtä kiinnostunut ihmisistä kuin ihminen on kiinnostunut olkikoirista. Kristinusko toki ei ole näitä uskontoja. Mutta on kiinnostavaa huomata että tämä merkitys koskee tiettyjä teismin malleja ja kaikkia ateismin malleja. Pahan ongelma on itse asiassa haaste juuri siksi että se yrittää iskeä juuri tähän merkitykseen. Se on eksistentiaalisesti kova haaste kristinuskolle.
4: Merkitys (purpose) johon Jumala loi meidät. Tämä on kaikissa teismin malleissa. Mutta by definition ei yhdessäkään ateistisessa mallissa. Voidaan sanoa että syy miksi uskonnon ystävät sekoittavat kaikkia merkitysmalleja toisiinsa on se, että tämä merkitys nähdään kaikkien muiden merkityslähteiden taustalle. Ja tämä määrittely ja sen ehdottomana pitäminen on juuri se taustavoima jonka kautta "koirat eivät voi olla eläimiä" -argumenttirakenne saa mahtinsa.

Tämä kaikki auttanee ymmärtämään sitä miten William Lane Craig on korostanut että tuonpuoleinen ja sen olemassaolo on hyvin tärkeä jotta ihmisten elämällä on arvoa ja merkitystä. Se kun liittyy siihen miksi ihmiset on tehty ja että Jumala kokee ihmiset arvokkaina. Toisaalta kristityt  jättää tässä huomioimatta sen, että tämä kumoaa ehdottoman ihmisarvon. Se latistaa ihmisen tämänpuoleisen elämän välinearvoksi. Ihmisarvo liittyy siihen että toteuttaa Jumalan tahtoa kuin kone älykkään suunnittelijan insinöörintyötä. Ja on aika erikoista absoluuttista ihmisarvoa sekin jolla on kriteeriattribuutti jonka mukaan se katoaa. Jos ihmisarvolla on ehtokriteeri "Jumala on olemassa" se ei ole mikään absoluuttinen ihmisarvo vaan ehdollinen ihmisarvo. (Määritelmällisesti.)

Tosiasiassa ateistit tuskin kiistävät että ateismi ei anna ihmisille yliluonnollista merkitystä. He itse asiassa ovat enemmän sitä mieltä että tuo merkitys nyt vain on turha. Se ei ole välttämätöntä merkitykselle. Kysymys ei siis ole siitä että antaako teismi tietynlaisia merkityksiä vai ei. Vaan siitä että molemmilla puolilla on käytössä hyvin erilaiset tavat lähestyä merkitystä. Ohipuhuminen johtuu merkityksen määrittelemisen eroista. Toki tässä on samalla selvää että ehdoton väite "Ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä" vaatii vahvaa asenteellisuutta, sillä siinä kumotaan kategorisesti ja universaalisti kaikki merkitykset asenteiden mukaan vaikka argumentit kumoavat vain hyvin tietyn, rajatun, partikulaarin merkityksen käsitteistössä jossa muunlaisia merkityksiä olisi tarjolla huru mycket.

Kristitty itse asiassa korostaa rajallisuuden merkitystä

Toisaalta ei tarvitse mennä kovin hirveästi eteenpäin kun huomataan, että kuolemankulttuuri ja rajallisuus ovat itse asiassa tärkeämpiä kuin tuonpuoleinen. Tämän sanomiseen ei tarvita ateistia. Kristitty riittää. Tämä kertoo siitä että tuo vetoava merkitysargumentti ei olekaan kovin vetoava ja tehokas.

Psykologiakin vihjaa tähän suuntaan ; On havaittu että jos ihmisille muistutetaan omasta kuolevaisuudesta ja kuolema koetaan ahdistavana niin ihmiset kokevat myötämielisyyttä Intelligent Designiä kohtaan. Eli argumentin ja evidenssin käsittelyyn vaikuttaa se miten kokee kuolemisen.

Tätä asennetta on toki heijastettu filosofiaan vahvasti. Eksistenssiteologiassa on otettu lähtökohdaksi Martin Heideggerin näkemykset. "Being and Time" (="Oleminen ja aika") -teoksessaan Heidegger yhdisti merkityksellisen elämän autenttisuuteen. Ja tässä ensimmäinen asia joka pitäisi tehdä olisi unohtaa sellaiset kysymykset kuin "Onko Jumalaa olemassa", "onko tuonpuoleinen olemassa" ja "onko olemassa puulankkua". Hänestä merkitys oli ensimmäinen kysymys. Me olemme olemassa ja tämä on se minkä pohjalta olisi lähdettävä eteenpäin.

Toiseksi rajaavaksi asiaksi tulikin sitten se kuolema. Ihminen on immersiivisenä maailmassa. (Heidegger ei puhunut verotuksen varmuudellisuudesta ja sen merkityksellisyydestä elämässä. Tämänlaiset kysymykset erottavat hänet minusta.) Ihmisen tulee tiedostaa itsensä jonain joka on olemassa mutta joka voisi olla olematta olemassa. Tämä on tärkeä myös muiden maailmassa olevien asioiden kanssa. Sillä usein ihmisillä on rutiineja. Teemme tiettyjä asioita jatkuvasti. Emmekä mieti niitä juurikaan. Ennen kuin tämä asia menee rikki. Rutiinilta tuntuva asia on kuitenkin valinta ja teko ja sen merkityksen voi tiedostaa huomaamalla että sitä voisi tehdä asiat toisella tavalla tai ne voisivat olla toisella tavalla. On hyvä tiedostaa että kenties ihminen itsekään ei olisi. Esimerkiksi kuolema tekee ihmisille jotain samanlaista kuin sähköhäiriö hisseille. Heidegger korosti että kukaan muu ei voi kuolla sinun kuolemaasi. Tai kohdata omaa olemassaolemattomuuttasi.

Onkin selvää että merkitys ja rajallisuus voidaan liittää yhteen varsin näppärästi. Ja tätä kautta ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa teismi ja sen merkitys on itse asiassa helposti autenttisuuden välttelemistä. Sitä nimenomaan vältetään ajatusta omasta ei-olemisesta. Joka on epäautenttista eli Heideggerin silmissä huonoa, elämää. Tuonpuoleinen voi siis itse asiasa riistää meiltä eksistentiaalista merkitystä. Heidegger itse oli kristitty ja eksistenssiteologit ovat nimenomaan kristittyjen puolella. Mutta ei ole vaikeaa huomata että tätä ajatusta on helppo modifioida niin että se sopii varsin hyvin ateistiseen maailmankatsomukseen. Toki on hyvä huomata että Heideggerin asenne on fiksoitumista kuolemaan. Ja se voi olla jopa sitä ultimaattista kuolemakulttuuria.

Tälle vastapainoksi voidaankin ottaa tuosta poikkeavaa ateismia. Sillä ateismi on vähän kuten teismi. Sateenvarjokirjo jonka alle mahtuu kaikenlaista. Teismin parissa on kaikki Molokista Allahin kautta ties mihin nimeltä mainitsemattomiin jumaluuksiin. Ateismissa on hyvin suuri ero siinä ollaanko sartrelaisia angstin kanssa painivia eksistentialisteja, marxistisia kommunistisia materialisteja, niezscheläisiä taiteilija -yli-ihmisiä vai evidentialistinörtti uusateisteja. On turhaa lähestyä ilmiötä ja käsitettä liian tiukasti lokeroiden ; "teismin ja ateismin sisäiset erot" kun ovat valtavia. Tämä toki unohtyy kaiken typisteleville ajattelemattomuuksissaan meuhkaaville joiden mielestä "koirat eivät ole eläimiä" on argumentti heti kun vaan muistaa kehua kissojen eläimellisyyttä riittävän pätevästi.

Uusateismi jossa on hyvin voimakkaita epikurolaisia teemoja. Tässä korostetaan sitä että maanpäällinen elämä ei ole välinearvoistettu testi tuonpuoleiselle. Ja sen suhde kuolemaan on se, että elävä tietää kuolevansa mutta kuolleet ne eivät tiedä mitään. Tässä mallissa ei ole nimenomaan kyse kuoleman kulttuurista vaan kuoleman merkityksen liudentamisesta. Antikuolemakulttuurissa. Ja tässä kulmassa on kieltämättä sellainen huono puoli että ruumiita voi siinä käsitellä biojätteenä, materiaalina taideinstallaatioille. Eikä siinä ole mitään lähtökohtaisesti väärää käyttää abortoituja sikiöitä kantasolututkimukseen jos sitä kautta voi keksiä lääketieteellisen apukeinon jolla pelastetaan aivotoiminnaltaan tietoisen asteelle kehittyneitä ihmisiä.

Mutta tässäkin on huomattava että jos kulttuuri muuttuu se ei välttämättä ole paha asia. Se on vain erilainen. Demokratiassa on itse asiassa nojattu ajatukseen jossa kulttuuri voi muuttua ja kaikista asioista keskustellaan. Se mikä on tällä vuosisadalla pahuutta voi olla seuraavalla hyvyyttä. Mainitsemani kantasolututkimus voi olla tässä jopa mainio esimerkki. Siinä missä kuoleman kulttuurissa oleville Jumala määrää ihmisen elämästä ja kuolemasta joten on tärkeämpää olla puuttumatta sikiöihin kuin keksiä syöpähoitoja. Elämän kulttuurissa voidaan ajatella että kuollut ei kärsi ja että tämän jäännökset voivat olla väline jolla pelastetaan ihmisen elämä.

Tätä on toki täysin turhaa selittää Nummelalle joka on niin jumittunut omaan ja vain omaan maailmankuvaansa, että hänestä hänen kanssaan erimielinen on vain väärässä eikä muuta voi ollakaan. Koska Jumala on hänen puolellaan. Kuten se on kaikkien tuhansien uskontojen miljardien kannattajien kanssa aina ollut. Olivatpa nämä uskovaiset itse sitten olleet mitä tahansa mieltä toisten uskovaisten kesken ristiriitaisilla tavoilla. (Ja aina tähän ristiriitaisuuteen ei ole tarvittu edes toisia uskovaisia. Yksilökin riittää monesti.) Nummelalle on tällaisistä aivan turhaa edes keskustella, sillä se menisi yhtä paljon perille kuin se että hänet saisi tiedotamaan sen että se että kymmenen käskyä kieltävät valehtelun niin se ei tee hänen kristittyjen ystäviensä ja aatetoveriensa tekemästä Planned Parenthood -videoista asiallisia ja hänen aiheita liittyvistä väitteistään tosia. Itse asiassa Nummela demonstroi sitä että kulttuurin ideaaleilla ei tosiasiassa ole useinkaan rajoittavaa voimaa. Sikiöille tehdään mitä tehdään. Sillä eivät kristityt itse viitsi välttää "väärän todistuksen antamista lähimmäisistä" tai muista arvoistaan. Heistä kun vaan on kätevää heittää väitteitä vaikka siitä miten Planned Parenthood olisi jotenkin tuomittu viidessä osavaltiossa.

Ja tämä tarkoittaa sitä että kristinusko ei myöskään suojele yhtään miltään. Ideologiarakenne ei ole sama kuin miten käytännössä toimitaan. Joten abstraktionvääntelyllä ei tässä mielessä olisi niin paljoa merkitystäkään. Kun henkilö on kuitenkin myös filosofisella tasolla väärässä voidaan tiedostaa miten kokonaisvaltaisesti rikkinäinen ihminen Nummela on. Ei ihme että hän uskoo johonkin sellaiseen tahoon joka antaa anteeksi mitä tahansa. Sillä hänen kaltaisensa väärää todistusta ja valehtelua harrastavat pahuusihmiset tulevat todella kokeilemaan kaikin voimin elämässään sen heidän uskomansa Jumalan armollisuutta. Nummela todella tarvitsee armoa sen sanan täydessä mielessä. En tosin ymmärrä minkälainen ihminen haluaisi liittyä mihinkään järjestelmään jossa on hänenlaisiaan ihmisiä näkyvissä kirjoituksia tuottavassa roolissa. (Jos auktoriteetit ja viisaansa ovat tuollaisia ihmisiä, niin minkälaisia ovatkaan ne tyhmyrit? Paras pysyä kaukana heistä!)

---

Otsikko on liioittelu. Se on tehty kielellisen tyylirakenteen vuoksi. Sori.

Onko kuolleiden kuvaaminen eettistä?

Viime päivinä valokuva kuolleesta Syyrialaisesta lapsesta on muuttunut ikoniseksi. Hän ei kiinnostanut ihmisiä elävänä, mutta kuolemansa jälkeen hänestä on tullut eräänlainen Phan Thị Kim Phúc (se vietnamin sodan sivutuotteena napalmilla poltettu tyttö siitä palkitusta valokuvasta). Hänen kuvaansa levitetään paljon.

Tämänlainen kuvamateriaali on selvästi tehokasta. On yksinkertaisemmin helpompaa levittää tunteita valokuvamateriaalin kuin vaikka lukujen ja tilastojen kautta. Kuvaa onkin käytetty oikeuttamaan ihmisten auttamista.

Onko tämänlaisen materiaalin levittäminen eettistä?

Kuvamateriaalin hienous ei kuitenkaan ole ilmiselvää. Tässä aiheessa melko toistunut näkökulma voi olla se, että kuvamateriaali on kuitenkin jotenkin häiriintynyttä tai häiritsevää. Kuvilla onkin kieltämättä shokkiarvoa. On kuitenkin hyvä miettiä onko todella tarpeen sensuroida kuvia vain siksi että lapset tai herkät aikuiset eivät ns. kestä todellisuutta. En arvosta tämänlaista "kukkahattuilua" kovin vahvasti.

Kuitenkin kuvaamisessa voidaan nähdä jotain tyylittömyyttäkin. Tästä on hyvä ottaa esimerkkikuvapari. Siinä käsitellään Fabienne Cherisman kuolemaa. Poliisi oli ampunut hänet kuolleeksi pikkurikoksen vuoksi. Ensimmäisessä kuvassa kuvataaan pelkästään kuollut. Ja se näyttää kompositioltaan vaikuttavalta. Se dokumentoi ja kertoo tarinan ja kehottaa ihmisiä vaikuttamaan. Nämä kaikki voidaan nähdä arvoiksi. Toisessa kuvassa kuvaa on rajattu niin että ruumista valokuvaavat valokuvaajatkin näkyvät. Ja tässä tulee sellainen olo kuin korppikotkat olisivat löytäneet tuoreen raadon.

Onkin selvää että Syyrialaisen kuolleen lapsen kuva pyörii ja saa suosiota ja se paitsi lähettää viestiä myös ruokkii positiivista suhtautumista sosiaalipornoon. Ja tukee sitä että tätä sosiaalipornoa tukevaa toimintaa on myös jatkossa. Kuvalla voidaan oikeasti saada aikaan positiviisia ja vaikuttavia muutoksia. Ja tämä asenneilmapiiriin vaikuttaminen voidaan nähdä yhdeksi osaksi aktiivista lehtimiestoimintaa. (Joskin osa kannattaa enemmän dokumentoi-raportoi-objektiivista kulmaa siinäkin joten mikään ilmiselvästi positiivinen asia se että uutisen tekee poliittiseksi statementiksi ei ole.)

Tämän lisäksi mukana on helposti asioita jotka sitten eivät ole niin hyviä. Immanuel Kant voisi puhua tässä jotain ihmisten välineellistämisestä tai esineellistämisestä. Kuollut ei edes voi puolustautua tälläisiä aktioita vastaan. Yleensä sivistystä onkin mitattu myös sitä kautta miten kuolleita kohdellaan. Kuolleiden käsittelyyn on asetettu usein tiukkojakin ehtoja. Tässä mielessä se asenne jolla valokuvaaja ottaa kuvan on eettis-esteettinen ulottuvuus. (Jonka läsnäoloa tai poissaoloa voi olla mahdotonta nähdä pelkästään siitä miltä se otettu kuva näyttää.)

Itse otin asian esiin hyvin omituisesta syystä

Syyrialaisen kuolleen lapsen kuvasta on tullut jokin josta monet selvästi ahdistuvat. Osa ahdistuu aidosti. Osa kenties vain teeskentelee ahdistuneensa. Itse mietin asiaa kuitenkin ensin sitä kautta että olin jotenkin ärsyyntynyt kuvan olemassaolosta. Enkä kokenut sympatiantunteita joita terveellä ihmisellä pitäisi.

Tiedostin että tässä kohden minussa on tapahtunut jokin muutos. Suhtautumiseni eri asioihin ovat muuttuneet vuosien varrella. Esimerkiksi kauhuelokuvat tehoavat minuun nykyisin paremmin kuin ennen. Toisaalta olen taas sitten turtunut monenlaisiin asioihin. Nuorempana jokainen puolialaston tissivalokuva oli vaikuttava. Olipa se sitten korkeakulttuuritaidetta tai mitä muuta tahansa. Nykyisin olen jo sen verran tottunut ja turtunut puolialastomuuteen ja alastomuuteen että todennäköisesti voisin kulkea alastonrannalla melko coolina.

Tiedostin että kuolleiden kuvia on tungettu tajuntaan. Ja olen toki muutenkin nähnyt kuolleita niin ihmisissä kuin eläimissäkin. Sen jälkeen kun on nähnyt junan alle muussautuneen ihmisen lähietäisyydeltä ja on käynyt "aktiivitutustumassa" teurastamossa sitä on tottunut tiettyihin asioihin. Uutiset tuottavat kauhistelukuvastoa jatkuvasti. Ja olen turtunut siihen. Ja rehellisesti sanoen. Kun tälläisen materiaalin ylitarjonta turruttaa mielen niin että ei enää oikeastaan välitä koko asioista jotka tuottavat sivutuotteenaan mahdollisuuden dokumentoida tuollaista kuva-aineistoa, on kokonaisuudessa jotain hyvin kyseenalaista. Tissejen kanssa ylitarjonta voi kenties vähentää asiatonta seksismiä mutta kuolleiden kanssa vastaavia hyötyjä on vaikeaa kuvitella.

Toki kykenin jossain määrin kokemaan väärinkäytön tunteita

Onkin kenties hieman omituista että sain itsestäni pahan olon vasta kun tajusin että kuollut ei voi antaa lupaa kuvatuksi tulemiselle. Olen itse nuorempana vältellyt kameraa kohtuu aktiivisesti. Ja noin yleensä pidän kohteliaana että itseä koskevan kuvamateriaalin käyttöön pyydetään lupa vaikka kuvan otto ja levittäminen olisi tehty julkisilla paikoilla eli levittäminen olisi laillista. (Luvan todennäköisesti saisi. Etenkin jos kuvassa minulla olisi tyhmä ilme. Sellaisena haluan itseni levittää lehtien kautta.) Luvan saamisessa on jotain tyylikästä.

Toki joskus on syytä ohittaa luvansaanti. Esimerkiksi joku kiiluvasilmäinen paparazzi voi valokuvata murhan ja olisi omituista että murhaajan pitäisi antaa lupa tälläisen kuvamateriaalin levittämiseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin se, että tekijä olisi jotenkin väärintekijä. Minun on vaikeaa nähdä Syyrialaista hukkunutta lasta tämänlaisena.

Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)

Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.