Elämä ilman diagnooseja

Puolisoni osallistui todelliseen haastattelumaratoniin ; Koska kouluun on hakenut paljon ihmisiä, ja heidän sopivuutaan kartoitetaan myös kasvokkain tehdyin haastatteluin, on hän keskustellut hyvin usean nuoren ihmisen kanssa. Hän ei luonnollisesti ole laverrellut tarkemmin asioista, mutta yleisluontoisesti hän mainitsi että hänellä oli ollut haastattelussa henkilö jolla oli papereissa merkintänä ns. "epätyypillinen aspergerin syndrooma" / "epätyypillinen autismi". Puolisoni oli huvittunut siitä miten tämä oli pälyillyt jotenkin samalla tavalla kuin minä ja että häneltä oli ollut vaikeaa saada suunvuoroa. Että "höpö höpö":ä oli riittänyt.

Tämä on hyvä muistutus siitä että ilmiö on hyvin monisyinen, kuten "asperger.fi":n sivusto kertoo. Se ilmenee hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tämä on hyvä muistaa, koska autismista (a) on mielikuvia jotka vääristävät odotuksia siitä "miten pitäisi käyttäytyä". Tämä voi näkyä jopa siten, että asia otettaisiin tosissaan. "Henkilö, jolla on Aspergerin syndrooma ei poikkea ulkonäöltään terveestä ihmisestä. Sen takia ympäristöstä ei yleensä löydy ymmärrystä poikkeavalle käyttäytymiselle. Häntä pidetään sen sijaan usein itsekkäänä ja huonosti kasvatettuna henkilönä." (b) Toisaalta autismi on hyvin vakava ilmiö, ja sen kohdanneiden voi olla jopa vaikeaa nähdä samanlaisuutta autismin kirjon kohdalla.

Mutta tämä muistutus on tavallaan aiheen sivusta. Sillä monisyisyys ei ole oikeastaan mikään hyvä syy "taikoa itselleen diagnoosia". Se on sellaisenaan oikeasti pelkkä kritiikki-immunisointi. Monisyisyys ja vaikea tunnistettavuus nimen omaan korostaa ammattialaisten tekemän diagnoosin arvoa. Joko diagnoosi on, tai sitä haetaan tai sitten asiasta ollaan hiljaa.

Tämä huomautus on minun kohdallani oleellinen. En siis yritä oikeuttaa vanhaa erehdystäni. Ja olinkin itse asiassa hieman tyytymätön tästä vertauksesta. Reagointini oli enemmänkin sellainen että "eikö tästä omasta jo tunnustetusta erehdyksestä ikinä pääse eroon." Liian pitkälle viety päätelmä jonka virheellisyyden on tunnustanut ja jota ei elä, on kuitenkin ikään kuin "jäänyt päälle". Tämän reaktion tullen tiesin että olen riittävän etäällä tilanteesta jotta voin ottaa sen taas puheeksi. (Olen pitänyt tietoista taukoa aihepiiristä.) Kun tietoisesti etäännytän itseäni pelkästä samanlaisuuden huomaamisesta "ilman diagnosoimisyritystä" on selvää että nimike ei enää ole identiteettini rakennusainetta.

Tätä kautta voinenkin katsoa miten "diagnoosittomuus" on muuttanut elämääni. Koska tämänlainen nimilappu ei muuta ihmistä, voidaan huomata että miten paljon ihmisen elämää ohjaa rooli joka hänelle annetaan.

Pääasia on oikeastaan siinä, että elämä ei oikeastaan ole muuttunut hirveästi ; Tämä on tietysti ymmärrettävää koska tosiasiassa vaikka rooleista puhutaankin postmodernismissa paljon, on rooli itse asiassa työläs ylläpidettävä. Se, että koko ajan miettisi tekemisiään suhteessa johonkin tiettyyn muottiin on jotain jota on hyvin vaikeaa seurata pitkään. Tämän vuoksi Dawkinsin "God Delusion" -kirjassa onkin viitattavaksi tilastoja joissa uskonnolliset ihmiset ja uskonnottomat ihmiset tekevät saman verran avuliaita ja hyviä tekoja. Roolien pitäminen on ulkoista toimintaa jota voidaan hallita, mutta se vaatii ankaraa puuhastelua. Ihmiset eivät jaksa sitä kovin pitkään.

Kuitenkin ongelmakseni on tavallaan muuttunutkin se, että juuri mikään konkreettinen ei ole muuttunut. Reagoin valoon yhtä typerästi kuin ennenkin. Vihaan viheltelyä ja säkkipillimusiikkia joka muuttaa päähäni asumaan. Väsyneenä minusta tulee todella outo. Olen myös yleisesti ottaen ärsyttävä. Ja minulle luontevaa on sanoa ärsyttäviä asioita juuri kun ei pitäisi. Vitsini ovat yhä paskoja. Olennainen ero onkin oikeastaan se, että nyt minulla ei ole jarruja. (Tämän voi muuten huomata siitä että tässäkin blogissani minulla on jarrut heikentneet ja postailen enemmän puhtaasti "mukahauskoja" juttuja joiden ainut tehtävä on "kertoa ''vitsejä''".) Diagnoosi pakotti minut itseni elämään vaikeasti, ikään kuin elämään roolissa jossa on esteellisyys jota pitäisi käsitellä. Aspergerin syndrooma -leima oli minulle selkeästi jotain joka tuotti ongelmia ja vaikeuksia ja että kun en ole normaali en voi olettaa muiden elävän tai katsovan toimintaehtojani ja tapojani. Tämä kehotti minua "kuntouttamaan" itseäni.

Nyt minulla ei ole tämänlaisia jarruja. Koska minussa ei ole mitään vikana (koska minulla ei ole mitään diagnoosia tai mitään muuta vastaavaa) ei minulla ole mitään syitä joilla minun pitäisi muuttaa käyttäytymistäni. Paitsi jotkut ideologiset vapautta rajoittavat arugmentaatiotavat joita halveksin syvyydellä jonka tämän blogin pitkäaikaisemmat seuraajat ovat kyllä luultavasti osanneet huomata. Ilman tämänlaisia syitä minulla ei ole myöskään minkäänlaista (zero, nil, nada) motivaatiota tähän jarrutteluun.

Tämä on johtanut siihen että oma elämäni on ihan oikeasti vapautuneempaa. Toimin spontaanimmin ja minun ei tarvitse hätäillä koko ajan. Tämä on ihan oikeasti mukavaa. ; Ongelmana onkin oikeastaan se, että olen aivan helvetin ärsyttävä ja tämä aikaansaa aivan oikeita skismoja kun ihmiset reagoivat kuten ihmiset reagoivat. Siksi saankin stressaavat tilanteeni enemmänkin purskauksina. Elämäni on laajasti katsoen kivempaa mutta sitä koristavat lyhytkestoiset äärimmäisen stressaavat ja ongelmalliset tilanteet.

Tämä on johtanut toiseen ongelmaan. Ennen kun tein asioita väärin, saatoin ulkoistaa sen. Toimintavikani olivat sellaisia että saatoin vedota siihen ja sanoa että "sori, oon sillä tavalla tyhmä." ja vedota että "se oli hulluuspuhetta". Vika ei ollut minussa vaan sairaudessa (ihan kuin tälläinen erottelu voitaisiin muka oikeasti tehdä). Nyt vika  sen sijaan on korostetusti minussa. Ja koska toimin mielelläni spontaanisti, koska se on enemmistön ajasta helpompaa, tämä seuraa siihen että toistan enemmänkin slogania "olen pahoillani tästä teostani joka tulee toistumaan". Ja tunnustan eläväni sellaista maailmankuvaa jossa pahoillaanolo ilman käytöksenkorjaamista on tyhjää. Anteeksipyyntö ilman elämäntapamuutosta on onttoa eikä ollenkaan ansaitse koko anteeksiantoa.

Siksi olenkin vakavasti alkanut harkitsemaan erakoitumista. Siinä missä aspergerin syndrooma antoi minulle syyn sille mikä minussa oli vikana, otin sen helpommin esteenä joka olisi kierrettävissä. Nyt, kun tila on sen sijaan se, että vika on nimenomaan minussa ja tunnun siltikin toistavani samoja ongelmia eikä minulla ole toiminnalleni mitään lieventäviä asianhaaroja joihin vedota, on esille tullut kokreettisemmin se vaihtoehto että kenties kaikkien ihmisten ei pitäisi ollenkaan mennä ihmisten ilmoille.
Tämä palauttaa minua menneisyyteen ; Aikanani ihmettelinkin miksi äitini stategia diagnoostista etääntymiseen oli "haluaminen". Hän ihmetteli miksi kukaan "haluaisi tämänlaisia diagnoosin itseensä". Tämä ihmetytti (huomaa mennyt aikamuoto) minua itse asissa hyvin suunnattomasti koska tässä on tuplamotivaatioansa. Jos joku ihmettelee että miksi joku haluaisi ottaa diagnoosin tosissaan, pitäisi esiin nousta se teema että tämänlaiseen on hyvin vaikeaa keksiä motiivia, joten motiivin keksintä itsessään olisi aikamoinen virhe.
1: Tätä motiivinpuutetta toki heikentää se, että aspergerin syndrooman parissa on jonkinlainen "itsediagnoosimuoti" jossa korostetaan miten "assit" ovat jotenkin laadullisesti parempia kuin "nentit". Heille aspergerin syndrooma näyttää vaikuttavan monille hieman kuten pääsylipusta X -menien supervoimamutanttikerhoon, lupalappuna jotta pääsee opiskelemaan "Xavier's School for Gifted Youngsters":iin. Näin ollen motiivia ei olisi vaikeaa kuvitella. Ongelmana on se, että tällöin motiivinkeksinnän vaikeuteen ei voitaisi viitata.
___1.1: Mutta kohdallani tämä on irrelevanttia koska en ole koskaan nähnyt tilannetta minään erikoisuutena tai lahjakkuutena, vaan päin vastoin rajoitteiden luojana. ; Oma syy diagnoosin itseeni liittämisessä olikin se, että se oli luonteva tila tulkita sitä mitä minulle oltiin sanottu. Siksi koko tunne/haluamisteema ihmetyttääkin minua vain kohtuullisen paljon.

Nyt tiedän miksi diagnoosi voisi olla hyväkin asia. Ongelmana on tässä tietysti se, että "jos sitä diagnoosia ei tulisikaan" muuttuu eräänlaiseksi uhkakuvaksi. Toisaalta pitkäaikainen spontaanius on sen verran mukavaa ja vapauttavaa että en ole kovin motivoitunut muuttamaan käyttäytymistä koska valtaosa ongelmista on ratkaistavissa riitelyn ja tappelemisen keinoin. - En rehellisesti sanoen pidä käytöstäni laittomana tai jonain jota pitäisi kieltää ; Omituisuus, säkkipillimusiikin kieltovaatimus läsnöollseeani "pahuutena" ja paskat vitsit ovat jotain jotka voivat provosoida ärsyyntymiseen. (Silmissäni provosoituja joka esimerkiksi innostuu lyömään on nähdäkseni se jonka pitäisi olla motivoituneempi ja jota pitää kenties motivoida murtuneella nyrkillä ja kivulla jotta oppivat.)

Minusta ei ole tullut mukavampaa miestä. Minusta on tullut suoraviivaisemmin puolustavampi väistelemisen ja sijaan. Minusta on tullut entistä(kin) niljakkaampi sielu. Mutta toisaalta ; En ole järin mukava koskaan ollutkaan. Kun minä kerran olen luonnostani pälyilevää "höpö höpöä" niin sitä minä sitten tarjoan. Jos pidät tätä huonona, syytä Jumalaa ja pyydä häntä muuttamaan. Minä en jaksa pitää roolia vain jonkun muun ideologian rajaamien "mitä saa sanoa" -ehtojen mukaan. Jos minulle luontaista tapa toimia on muiden ongelma ja he rajoittavat tätä oman maailmankuvansa mukaan, miksi minun tulisi välittää jos toimin omani mukaan? Olen toki perillä siitä että tämän vuoksi tulen kohtaamaan stressaavia tilanteita. Siihen miten suhtaudun näihin on asenne, jota demonstroi Richard Dawkins joka lukee omia saamiaan haukkumakirjeitä.

Loving might be a mistake, but it's worth making.

Minulla on sentimentaalista uuscountrya edustavan Lee Ann Womackin CD "I hope you dance." Levyllä viulut ja stilikat soivat "komiasti". Teemat kappaleissa ovat rakkaudessa epäonnistumisessa ja onnistumisessa. Joka toinen kappale on jonkinlainen hilpeä ralli, jossa juhlitaan erosta ylipääsemistä tai valitetaan siitä miten tästä ei tule mitään. Levyn tarkoitus lienee olla sitä perus ruikutusmusiikkia, joka antaa rekkamiehille ja muille miehisille miehille luvan kanavoidan tunteitaan joita he eivät muutoin näytä.

Levyn "nimibiisissä" -jonka sanat lukutaitoinen voi tavata internetissä - on vahva teema. Sen alkuosa voidaan nähdä toiveena, jossa aluksi toivotaan muun muassa että "I hope you never lose your sense of wonder. / You get your fill to eat, but always keep that hunger. / May you never take one single breath for granted / God forbid love ever leave you empty handed." Loppuosassa onkin enemmän ohjeistusta siitä, miten tämä tila voidaan saavuttaa. "I hope you never fear those mountains in the distance. / Never settle for the path of least resistance. / Living might mean taking chances. / But they're worth taking." Ja mukana on varoituksen sana siitä, mitä ongelmia tämä reagointitapa voi tuoda mukanaan "Don't let some hell bent heart, leave you bitter. / When you come close to selling out, reconsider." Vastakkaisen, helpon ja aran tien riskeistä taas kertoo kertosäkeen taustakuoro, joka laulaa "Time is a real and constant motion always rolling us along. / Tell me who wants to look back on their youth and wonder were those years have gone." Ja kantrimieskin itkee.

Kappale on kaiken kaikkiaan hyvin siirappinen.

Toinen levyltä tähän nostettava kappale on "Why they call if falling" -jonka lyriikat ovat myös vuotaneet internetin puolelle- joka kertoo rakkauden tunnemaailmasta. Kappaleessa ihmetellään että vaikka rakastumiseen liittyy verbi "pudota" (fall) on se tunteena kuitenkin enemmänkin leijumista. "It's like jumping, it's like leaping, it's like walkin on the ceilin. / It's like floatin, it's like flyin through the air." Totuus selviää, koska parisuhteen loputtua sitä huomaa olevansa itse asiassa syvällä kuopassa. "It's a hole, it's a cave, it's kinda like a grave. / When he tells you that he's found somebody new." Koska sitä ei lennäkään, vaan päätyy syvälle kuoppaan, on rakkauselämä ikään kuin kuopankaivamista. Ja rekkamies tirauttaa kyyneleen ja selittää sen silmään lentäneellä ötökällä.

Tämäkin kappale on hyvin siirappinen.

Tässä on hyvä huomata, että rakkaudessa on mukana voimakas sitoutumisen teema. Sitoutumatta jättäneet voivat joskus jopa tietää parisuhteen arvon, koska pelkäävät sen menettämistä niin kovin että jättävät yrittämättä.

"Nietzsche lyhyesti" -blogi käsittelikin juuri tätä teemaa. Useinhan Nietzscheen liitetään kovia arvoja. Yli -ihmisen riskinotto ja taistelu nähdään kovien arvojen ajamisena. Kuitenkin Nietzsche voidaan nähdä nimen omaan sentimentalismin aatemiehenä.

Nietzschen kannalta on tärkeä huomata hänen suhteensa Schopenhaueriin. Schopenhauerhan oli äksy murjottaja, jonka teemana oli vaikeuksien välttäminen. Tuska oli ikävää ja siksi luopuminen ja askeesi näyttivät tärkeiltä. Tämä yhdistää Schopenhauerin esimerkiksi buddhalaisuuteen. Schopenhauerin elämäntahtokin oli julma. Se haki terveitä, keskivertoja, lapsia ja siksi puolisot sopivat huonosti yhteen. Tätä kautta jopa rakkaus ajoi ihmisiä kohti surua ja onnetonta mieltä.

Nietzschen näkemys on juuri päinvastainen. On yritettävä riskeistä huolimatta ja joskus jopa niiden vuoksi : "Pessimismi on nihilismin esimuoto." Hänen riskejen hakemisensa muistuttaakin tältä osin yllättävän paljon Kierkegaardin uskon hyppyä, jossa johonkin asiaan hypätään ja panostetaan vaikka ei ole varmuutta onko tyhjyydessä mitään ottamassa vastaan. Usein Kierkegaard liitetään tältä osin nimen omaan uskontoon, ja usein vieläpä nimen omaan kristinuskoon. Mutta sama asenne voidaan nähdä vaikkapa parisuhteen hypähtämisessä. Ilmalennon aikana vapaa pudotus johtaa painottomuuden tunteeseen, jolloin voidaan ihmetellä miten "It's like flyin through the air" ja siinä otetaan riski, että herätään kuopan pohjalta ymmärtämässä "why they call it falling."

Tätä kautta on helppoa ymmärtää miksi Nietzschellä on käytössä sellaisia sanapareja kuin "iloinen tiede" ; Kristinuskon perisynti ja Schopenhauer ovat ihmisasenteiltaan pessimistisiä, sellaisia jotka kannustavat ylenmääräiseen varovaisuuteen ja itsesensuuriin. Tätä kautta onkin lähes selvää että Nietzschen liittäminen leimallisesti koviin ja julmiin arvoihin on selkeä väärinymmärrys ja liioittelu. Hän päin vastoin korosti sitä, miten pessimistinen, julma ja kova nimenomaan "se pessimistisempi ja varovaisempi vaihtoehto" on. Tämän tajuaminen on vain niin vaikeaa, että yllättävän moni kristitty syyttää Nietzschen kannattamaa maailmaa nihilistiseksi ja kovaksi. Minä sanon että kovat ja sykkivät arvot in your ass.

---

Kaikki otsikossa ja tekstissä olevat monitulkintaisuudet ja kaksimielisyydet ovat täysin tarkoituksellisia. Yhteydet todellisiin ihmisiin, henkilöihin ja tapahtumiin eivät nekään ole täysin satunnaisia.