Pitäisikö kristityt päästää ystäväalueelle?

Usein kristittyjen suhde ateisteihin, uskonnottomiin, homoseksuaaleihin ja ties mihin muihin alaryhmiin on skismaattinen. Tätä skismaa kuvataan esimerkiksi siten että se kuvaa sitä miten kristityt vihaavat ateisteja.

Koska kristityt itse eivät yleisesti ottaen tunnusta tätä, on peruskäsitteenä se, että he valehtelisivat jotenkin. Ajatus varmasti pitää jossain määrin paikkaansa. Mutta ongelma on hieman sama kuin perussuomalaisilla ja natseilla. Joka ikinen natsi taatusti seuraa maahanmuuttokriittistä linjaa koska se on ainut tapa saada oma vihapuhe läpi. Mutta kaikki maahanmuuttokritiikki ei näytä kumpuavan rasismista. Eli natsit piilottavat vihansa ja valehtelevat, muut ovat rehellisesti sitä mieltä mitä natsit valehtelevat olevansa.

Tämä vihalla selittäminen on toki siitä kuvaavaa että on hyvin vaikeaa kuvitella miten moni ihminen voi päätyä niin absurdeihin argumentteihin kuin että tasa-arvoinen avioliittolaki on kammottava koska se sortaa esimerkiksi lastenhoitajia jotka joutuvat hoitamaan lesbojen lasta tai saavat työpaikkatietoihin miinuksen, lääkäreitä jotka joutuvat hoitamaan tätä lasta tai menettämään ansioita ... Jos puhutaan rakkaudesta ja siitä että halutaan paljon negatiivisia vapauksia, eli sitä että ei olla missään tekemisissä koko ilmiön kanssa, on yhtälö hyvin vaikea. Se on sama kuin jos minä selittäisin että minä rakastan niin pirun kovasti kristinuskoa ja kristittyjä koska vain kaikkialla haluan että he menisivät pois läheltäni.

Asiaa voi tietenkin pehmentää sillä, että kristityt pahastuvat koska he sekoittavat vihapuheen raivopuheeseen. Eli kun he eivät tunne itseään raivoisiksi, he eivät voisi harjoittaa syrjivää ja kiusaavaa toimintaa. Mutta kenties tämän takana on kuitenkin vielä enemmän.

Viha, saati raivo, tuskin on yksinään ja pelkästään hyväkään selitys.

Kuitenkin jotain selvästi tarvitaan. Viha -argumentti on tarpeen. Sillä jostain kertoo se, että kun Hannu Karpo kuvasi Helsingin Sanomien haastattelussa (23. 5. 2007) uraansa hän mainitsi ohjelman joka oli hänelle "mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana". Karpo teki pitkän tutkivan journalistin uran ja kohtasi ties mitä tapauksia. Ja tämän arvosanan sai ohjelma jonka hän oli tehnyt siitä miten lestadiolaiset kohtelevat omia uskonveljiään hoitokokouksissa. Samanaikaisesti lestadiolaiset mainostavat että he ovat rakkaudellinen hyvien ja ystävällisten ihmisten joukko joka ei ole mikään lahko vaan osa evankelisluterilaista kansankirkkoa ja osallinen sen kirkollisverotuloista. Tämä kontrasti on pakko selittää. Ja jos tätä ei selitetä, ei uskontokeskustelusta ole täyttä kuvaa.

Valehtelu on helppo selitys. Mutta entä jos se ei olekaan kokototuus, vaan esimerkiksi vain fragmenttia koskeva osuus? Itse olen jopa halukas uskomaan näin. Mieleeni nimittäin tuli että mitä jos kristittyjen kokemus rakkaudesta uskonnottomia kohtaan on tosi?

Näkisin että juuri näin voi olla.

Mieleeni nimittäin tuli se, että jos kristityt rakastavat, he viittaavat tietenkin agape -rakkauteen joka kestää riippumatta siitä mitä toinen tekee. Se on ominaisuuksista riippumatonta rakkautta. Tällä on syvä arvo teologiassa. Valitettavasti kun katsotaan ihmisten keskistä rakkautta, tälle on lähisukuinen ilmiöjoukko. Silloin puhutaan erilaisesta patologioista, erotomanioista ja stalkeroinnista.

Ja viattomin versio tästä on ollut itselleni hyvinkin tuttu ongelma. Ns. friend zone. Se on siinä mielessä agape -rakkautta että tässä ei ole kysymys klassisesta vastavuoroisesta rakkaudesta. Sellaisesta joka kattaa filia -ystävyyden ja eros -henkisen rakkauden josta "Moulin Rouge" -elokuva loi sloganin "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return." Valitettavasti yksisuuntainen platoninen rakkaus - saati sen jalostuneempi versio, ritarinrakkaus (fin amour) - ovat vaativia.
1: Fin amour on kokijalleen parhaimmillaan hienoa, mutta luopuminen, vallattomuus ja puutteenalaisuus tuovat mukanaan sen tyylisen eksistentiaalisen kriisin, että suurin osa nykyajan uskomiseen uskomista korostavista evankeelisista kristityistä ei voi sitä hyväksyä ; Koska uskomiseen uskomista myydään elämän merkityksen täyttävällä onnellisuudella ja muulla pohjimmiltaan hedonistisella. Eikä sillä että on itse asiassa pirun vaikeaa olla välineellistämättä toista ihmistä vain siksi että haluaa tätä kovasti. Etenkin jos sen voi maalata hyväksi antamalla sille yleisesti eettiseksi luokitellun nimen.

Hyvin monelle se ei riitä. Yksisuuntainen yritetään muuttaa vastavuoroiseksi. Ja tässä valitettavan usein käytetään manipulatiivisia kikkoja. Agape on ihmiselle hyvin vierasta. Halu pelastaa johtaa sellaisiin käsitteisiin kuin "lying for Jesus". Ei siksi että valehdeltaisiin rakkaudesta ateistia kohtaan. Vaan koska tämä rakkaus mutiloituu joksikin joka ei ole kovin arvostettavaa.

Ja jos katsotaan ihmisiä, harvalla on minun ritarihyveitäni tässä asiassa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten friend zonesta poistumiseen on vain yksi eettisesti hyväksyttävä keino, ja useita jotka ovat halveksuttavaa manipulointia. Se on kuitenkin samalla myös se kaikista vaikein. Samalla on hyvä huomata että friend zonessa oleva syyttää yllättävän usein yksisuuntaisen rakkautensa kohdetta erilaisilla tavoilla. Kuitenkin friend zone on jotain johon kohde ei laita ihmistä. Friend zonesta syntyykin helposti rakkauden rosvosektori. Ja siinä oleva ikään kuin ajattelee ansainneensa toisen olemalla ystävällinen. Samoin kristitty voi ajatella että hän on ansainnut sen että ateisti vakuuttuu siitä että hän on kertonut hänelle statementinomaisesti uskonnollisia dogmejaan. Ja jos ateisti ei suostu, hän on järjetön, tyhmä, idiootti. Ja jos hän pistää vastaan ja argumentoi erimielisyyttään hän "savustaa" tai on muuten "militantti."
1: Yllättävän moni oikeasti selittää että heidän sananvapauttaan rajoitetaan sillä että he saavat paskaa niskaan. Paska on mielipiteitä ja sanomista, jota siis halutaan sensuroida. Ajatus on jossain määrin huvittava.

Tämä varmasti selittää avantovertauksen. Miksi kristityt pitävät sitä hyvänä vertauksena samalla kun vastapuoli kokee sen vastenmielisimpänä asiana ikinä. Kristitty selittää että ei hän uhkaile väkivallalla ja helvetillä vaan enemmänkin varoittaa heikoista jäistä. Ateisti ihmettelee että aikamoinen jumala. Ja kristityn käytös ja huutelukaan ei usein ole asianmukaisinta. Samoin tämä selittää miksi kristinuskossa tunnetaan rakkauspommitus (love bombing). Ja tämä ilmiö on sen laatuinen että se on koettu riittävän arvokkaaksi siihen että se on laitettu melko korkeatasoiseen aivopesua koskevaan Streatfeildin "Brainwash" -kirjaan omaksi osiokseen. Tämä usein yhdistyy erilaisiin tunkeilumenettelyihin, joissa toisen henkilökohtaisiin asioihin meneminen nähdään ystävällisyytenä ja sosiaalisuutena. Kysyminen ja henkilökohtainen läheisyys toki kuvaakin intiimejä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Mutta ilman luottamusta ja lähelle päästämistä kyseessä on imitaatio eikä aito asia. Ja mikä pahinta, tämä imitaatio ei pidä yllä yhtään tämän itse aidon asian hyveellisyydestä. (Se on kaunis kuin eräs langennut Lucifer, joka paitsi näyttää enkeliltä myös tavallaan on sellainen. Vertauskuva uponnee kristittyjen käsitysmaailmaan.)

Ateistinen tai uskonnoton puoli näkee tämän retorisena kääreenä, jossa väkivalta kätketään paketoimalla se ystävällisesti. Kristitystä kyse ei ole kääreestä vaan ytimestä. Se väkivalta on tavallaan se kääre. Kenties jopa harhautumisen merkki jos tästä tulee kristityn egolle inhottavaa arvokeskustelua.

Friend zone on hankala asia ja siinä oleminen on viheliäistä. Tästä ei kuitenkaan saa syyttää kohdetta. Jos kristinusko lähetyskäskyllään käskee julistamaan ja kutsuu tätä rakkaudeksi, se on ideologian eikä ateistejen vika. Jos kristinusko kehottaa rakastamaan ärsyttäviä erimielisiä, ei voi olla niin että kun kristittyjen käytös ei sovi rakkaudellisuuden malleihin niin sitten vain muutetaan rakkauden määritelmää niin että kristityt voivat edelleen leikkiä olevansa rakkaudellisia vaikka he ovat ties mitä kumisevia vaskia. (Kenties vaskitynnyreitä jotka ovat tyhjiä ja kumisevat siksi koviten.) Vika on tällöinkin kristityn ei ateistien. Jos kristinusko kertoo ateistejen kohtaloksi jotain ja oma lapsi tai läheinen sattuu olemaan sellainen, eikä hän sitten suostu kääntymään kristinuskoon, niin vika ei ole sen joka kävelee näille määritellyille heikoille jäille. Sillä hän ei ole siihen sellaista heikkoa jäätä määritellyt. Vika on jälleen vain ja ainoastaan kristityn.

Eikä siksi että hän olisi ilkeä ja vihaava. Vaan juuri siksi että ei. Tämän tiedostaminen herättää ainakin minussa sen tyylisen hengen että asennevammoja on kenties helpompi ymmärtää. Itse asiassa ymmärrän tätä kautta varsin hyvin miten mielisairaat ylilyönnit ja muu vastaava kohtuuttomuus ovat varsin luontevia seurauksia. Mutta toisaalta sitä tietää että on, kaikesta vaikeudesta huolimatta, sitten itse kyennyt kiipimään parempaan. Tuosta lähtökohdasta kristityt tuskin ovat kovin korkealla statuksella opettamaan minulle eettisyydestä noin suunnilleen mitään. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä pitäisikö antaa kristittyjen päästä ystäväksi, vaan siitä miten ystäväalueongelma hoidetaan. Sillä jos siihen mennään niin pirulaiset kuitenkin ensi töikseen pyrkivät sieltä pois. Eivätkä pois sillä hyvällä tavalla jossa katsotaan poistuvaa selkää ja arvataan että ei murehdit sitä eroa. Vaan juuri niillä väärillä.

Mukaan sopimisesta

Olen siitä erikoisessa asemassa että minulla ei ole "henkistä kotia" sanan vakiintuneessa ideologisessa mielessä. Olen toki vieraillut ties missä rukoustilaisuuksissa ja ateistien miiteissä. Mutta ne ovat olleet sellaista ulkopuolisen vierailua.

Näissä alakulttuureissa on kuitenkin eroa. Asenteissa. Ja tämän eron vuoksi on paljon helpompaa vierailla ateistien miiteissä kuin uskovaisten ihmisten kanssa. Tämä on erikoista, koska jos katsoo sitä miten näihin tilaisuuksiin kutsutaan, nimenomaan uskovaiset korostavat sanoissa sitä miten kaikki ovat tervetulleita. Samoin kristittyjen parissa retoriikka on pehmennetyn kohteliasta. Ja heidän parissaan muodikasta on viitata sellaisiin ajatuksiin että keskustelemalla vahvistetaan yhteyttä. Että aito keskustelu korjaa välejä. On jopa esitetty että jos on negatiivinen kristinuskoa kohtaan niin kannattaa vierailla jotta yllättyy. Olen vieraillut, ja aina olen huomannut että ei ole ollut tarvetta yllättyä.

Omakohtaisia esimerkkitarinoita

Uskonnollisiin ryhmiin mentäessä vieraasta tulee helposti julistuksen kohde. Itse muistan hyvin vahvasti sen, kun vietin kerran iltapäivän Hyvinkäällä. Olin ensin käynyt rautatieaiheisella museolla ja maleksin ympäriinsä tappaakseni aikaa. Minulta kysyttiin että haluanko kahvia. Otin kahvin. Kahvi oli ilmainen mutta kaupantekijäisiksi tuli tietenkin uskonnollista käännytystyötä. Olin hieman huvittunut kuinka uskovaiset ihmiset vaihtoivat vuoroa kun he väsyivät kanssani. En debatoinut missään vaiheessa heidän kanssaan uskonnosta. Päin vastoin, juttelin ystävällisiä Nalle Puhista ja vastaavista.

Merkittävää oli, että jokaisella oli eri strategioita. Yksi selitti että minulaiseni fiksu tyyppi varmasti haluaa tietää asioita. Ja ryhtyi säätämään ID -systeemeistä, miten evoluutio ei selitä bakteereiden persemoottorista. En tarttunut tähän vaan juttelin Nalle Puhista, se kun sopii kaltaiselleni yksinkertaiselle kaverille paremmin. Toinen kertoi omakohtaisen huumeistaeheytymisestään, ja ihmeparannuksesta jossa aiheena oli sairaus joka minun tietojeni mukaan paranee usein itsestään. Minä en tarttunut tähän vaan kerroin jostain elämäntoilailuistani, joka oli jotenkin epäonnistuminen mutta hauska sellainen. Kolmas saarnasi. Eräs kertoi että hän näki minusta Pyhän Hengen avulla hienon tulevan kristityn, jonkun josta tulee suuri saarnamies ja uskonnollinen johtaja. Sanoin rehellisesti, että en voi luottaa mihinkään sellaiseen järjestöön tai tahoon joka antaa minulle valtaa.

Lopputuloksena oli se, että kaikilla oli eri strategia, mutta olin enemmänkin kohde kuin jokin jonka kanssa keskusteltiin. He tunkivat omaa viestiään, mutta eivät lainkaan huomioineet vastauksiani. Kun puhuin Nalle Puhista, ei asiaa lähestytty edes tämän Nalle Puhin kautta. Eräs uskovainen valittikin että hänellä oli tässä viesti ja hän haluaisi kertoa sen, mutta kaikki tuntuu vain valuvan ohitseni kuin vesi hanhen selästä. Kaikki olivat kohteliaita, sanavalinnoissa. He olivat kuitenkin hyvin pettyneitä minuun. Tämä oli erikoista koska olin iltapäivän ainut heidän pöydässään vieraillut ei-uskova. Kukaan muu ei halunnut ilmaista kahvia. Kokemus oli jokseenkin häiritsevä. Etenkin kun kerroin aivan suoraan ja julkisesti että minä yritän tässä kaksisuuntaista keskustelua, mutta näyttää että kanssaolijani ovat ylempänä olevia opettajia jotka haluavat osoittaa minulle yksisuuntaisen viestin. Tämä oli melko vahva vihje siitä miten asiaa voisi parantaa. Mutta tätä ei tapahtunut.

Toisaalta vierailin tuoreesti ateistien miitissä. Siellä ei ollut kahvia vaan teetä. Sain kaksi kuppia koska halusin vetää pakanallisessa seurassa kaksin käsin. Tässä minua ei edes yritetty käännyttää ateistiksi. Keskustelimme muista asioista ja luonnollisesti muiden ateistiset näkemykset tulivat ilmi. Mutta jos puhuin Nalle Puhista osana keskustelua, niin tähän saatettiin reagoida. Näin ollen kommunikaatio meni kahteen suuntaan. Minusta oli jopa rakentavaa se, että eräs osallistujista aivan avoimesti kertoi että olen pirun ärsyttävä. Tätä en odottaisi kuulevani ainoassakaan kristillisessä tuputustilaisuudessa. Siitä huolimatta ateistien miitti oli paljon rakentavampi ja keskustelevampi. En toki edelleenkään ole "osa heitä". Mutta en ole heitä sellaisella paljon miellyttävämmällä tavalla.

Ateistien kanssa minun on sitä helpompi tulla toimeen olemalla heidän kanssaan, retoriikka on kenties vähemmän kohteliailla sanavalinnoilla koristeltua ja tämä saattaa aluksi pelästyttää. Mutta uskovaisten kanssa tilanne tuntuu olevan enemmänkin niin päin että mitä enemmän heidän kanssaan aikaa viettää, sitä enemmän kaunoja kertyy. Toki jos olisin itse kristitty, niin tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kristittynä kristittyjen kesken voi olla miellyttävämpää kuin ateistina ateistien kesken. Minulle, hang aroundina, tällä ei ole niin paljoa väliä.

Mikä näissä on erona?

Retoriikan taitajat tietävät että jo Aristoteleen ajasta on kannatettu ajatusta siitä että viestiminen on taito. Viestijällä on viesti ja hän joutuu kohdistamaan sen yleisölle. Kristityt ovat niin keskittyneitä viestiinsä ja omaan itseensä että he eivät osaa mukauttaa kommunikaatiotaan eiuskoiselle. He ohittavat täysin ajatuksen siitä että viesti pitäisi kohdistaa jollekulle. Tämän vuoksi julistaminen näyttääkin olevan uskovaisten sisäinen juttu. Jokin haaste jossa tehdään uskonnon nimissä ärsyttävää ja vaikeaa asiaa sen vuoksi että voidaan näyttää kanssauskovaisille että oma vakaumus on luja. Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vaikka teologisesti korrektin tason mukaan julistusta tehdään jotta pelastetaan ihmisiä, niin käytännössä tällä ei ole merkitystä. Tärkeintä on näyttää kanssauskoville oman uskonnon taso. Julistaja tekemässä turhauttavaa lapunjakotyötä on siksi verrannollinen islamistejen ihailemiin otsassa oleviin jälkiin (زبيبة ; zabība) jotka syntyvät paljosta rukouskumartelusta. Matto hiertää otsaan merkin ja tätä "asfaltti-ihottumaa" pidetään merkkinä sitoutumisesta ahkeraan rukoiluun.

Kenties tärkein syy tähän on ollut se, että uskovaisilla on tervetullut tulemaan sellaisena kuin on kunhan vain välittömästi muuttuu juuri täsmälleen sellaiseksi kuin he haluavat. Heiltä ei saa oikeaa sosiaalisuutta vaan enemmänkin rakkauspommitusta, joka taas on enemmänkin manipulaation ja psykologisen hallinnan metodi kuin mitään aitoa ystävällisyyttä. Perusideana on juuri se, että kohteliaisuus typistyy pelkästään sanavalintoihin. Ja tungettelevaisuus taas sekoittuu ystävällisyyteen. Tätä korostaa sekin miten uskovaisilla on usein tapana kommunikoida nimenomaan yksityisviestein. He ilmoittautuvat erilaisille ateistien foorumeille saadakseen "kontaktoitavia". Sellaisia joille reagoida yksityisviestein.

Näissä tungettelevissa viesteissä ollaan "pinnallisesti kiinnostuneita toisesta ihmisestä", tarkalleen ottaen siinä mielessä että häneltä halutaan kuulla hänen elämäntarinaansa. Ja tunnustuksia itse asiassa myöskin kaksisuuntaistetaan varsin erikoisilla tavoilla. Tarkalleen ottaen siten, että uskovainen tunnustaa omia syntejään ja näin syntyy tunne siitä että molemmat ovat avoimia. Näin ei kuitenkaan ole. Tarkkaavainen voi huomata sen yksinkertaisen seikan että kun uskovainen puhuu käännytettävälle, hän kysyy tietoa joka on noloa hänen nykyiselle identiteetilleen. Näin ollen jokainen tunnustus on alleviivausta sille miten huonoa elämää hän elää nyt ja miten paljon enemmän hän tarvitsee uskontoa korjaamaan näitä asioita. Uskovaisen tunnustukset taas koskevat käytännössä poikkeuksetta hänen entistä identiteettiään. Hän tunnustaa miten huono hän oli ennen kristityksi syntymistään. Joka korostaa samaa viestiä. Ero on merkittävä. Uskova ei joudu itselleen noloon tilanteeseen kun taas hänen kanssaan keskusteleva joutuu. Käännytettävä joutuu ikään kuin ostamaan itsensä ulos uskonnolla.

Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tässä ei toki ole mitään yllättävää. Tiukka kohtelas vakoilutungettelu toimii kahden psykologisen metodin kautta ;
1: Uskonnoissa on yleensä ottaenkin kysymys strategisesta tiedosta. Eli ihmisen senhetkisen identiteetin ja minäkuvan kannalta noloista salaisuuksista ja niiden leviämisestä. (Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa, mutta julkikasvissyöjän jääkaapissa se on.) Pascal Boyer esimerkiksi kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa siitä miten uskonnollinen käyttäytyminen, kuten rituaalit, lepyttely ja rukoilu ja vastaavat, tulevat kuvioihin vasta kun uskotaan että jossain on tarkkaileva äly jolla on pääsy strategiseen tietoomme. Vaikka ajatuksenluvun kautta. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa avaruusolentoihin uskovissa ryhmissä, koska niissä uskotut avaruuden vierailijoiden kyvyt varioivat ryhmästä toiseen.
2: Toinen on Ben Franklin -efekti. Kun kerrot jotain toiselle, syntyy sidos. Ihmiset on yllättävänkin hienosäädetty siihen että kommunikaatio olisi kaksisuuntaista. Siksi moni yrittää houkutella jotakuta mukaan lahjoin. Ben Franklin -efekti kuitenkin toimii juuri päin vastoin. Toinen saadaan itselle myötämieliseksi juuri sillä että hänet pistetään tekemään palvelus sinulle. Hän pitää sinusta tämän jälkeen. Menetelmä on epäintuitiivinen mutta se toimii.

Itse asiassa uskonnoissa näyttää olevan kova into siihen että jos jokin keino on toiminut ennen, se otetaan käyttöön. Intentiot tuskin ovat pahoja, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Menetelmät muistuttavat yhä enemmän ja enemmän manipuloinnin ja aivopesun menetelmiä ja yhä vähemmän ja vähemmän tervettä kommunikaatiota.

Asia tiivistyy tavallaan siihen, että sivutuotteena voi olla täydellinen aivopesu ilman että takana on sen kummempia pahoja tavoitteita. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan aivopesu on kolmivaiheinen prosessi jossa ensin murskataan nykyinen identiteetti, sen jälkeen luodaan uusi ja tämän jälkeen ylläpidetään uutta versiota. Kääntymiskertomukset joita minä olen usein kuullut ovat nimenomaan kriisitarinoita joko hyvinvointitylsyydestä parempaan elämään tai pohjalla käyvästä alkoholismi/narkomaniasta kohti päihteetöntä elämää. Opetus-julistaminen taas on uuden identiteetin rakentamista. Seurakuntaelämän tärkeys uskovaisen identiteetin kannalta on yleisesti tunnistettu ja siihen kannustetaankin uskonnollisissa ryhmissä. Joka on sitä ylläpitämistä. Kokonaisuus noudattaa prosessia. Monien kristittyjen tuntema "Disturb the conformed, conform the disturbed" -iskulause voisi olla nyrkkisääntö mistä tahansa aivopesuoppaasta. Ajatus tästä loukkaa monia kristittyjä, luultavasti juuri siksi että mielikuvissa aivopesu on kauheaa väkivaltaa ja epämiellyttävää ja julmaa. Ja kristityt eivät koe olevansa tämänlaisia. Kuitenkin tosiasiassa manipuloiduksi tuleminen voi olla manipuloidusta hyvinkin miellyttävää. Jos ihminen huomaa tulevansa manipuloiduksi, manipulointi on jo jotenkin epäonnistunut.

Bonuskortti

En malta olla huomauttamatta että kristittyjen kohtelias retoriikka on usein sen tyylistä passiivis-aggressiivisuutta että sitä ei voi olla huomaamatta. Näistä kenties selkein "keskisormennäyttö" on se, että uskova ensin osallistuu debattiin, sitten haukkuu uskonnottoman ja lopettaa keskustelun sanomalla "rukoilen (yhä) puolestasi". Tähän asiaan on tietenkin paljon kirjoittelua. Osa tästä on ateistista. Se nähdään silloin helposti tehottomana "Both engaging in prayers and announcing that "I'll pray for you" only serve as a weak substitute for real action that would provide real assistance." Ja passiivis-aggressiiviisuutena "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Toki myös kristityistä monet ymmärtävät tämän. Esiin voikin nousta, että tässä konseptit menevät sekaisin. Tavalla joka on hieman verrannollinen siihen että pitäisi tekemäänsä murhaa vähemmän julmana ja pienempänä rikoksena tai jopa oikeutettuna tekona sen vuoksi että sen on tehnyt hymynaaman muotoisella tyynyllä. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out." Ilmoitus puolesta rukoilemiseta onkin usein keskustleunlopetus. Jossain määrin ironinen sellainen, koska yleisesti ottaen keskustelu ei tässä vaiheessa ole edes alkanut.

Loppukaneetti.

Monet kristityt valittavat ateistejen ja uskonnottomien päälle vikoja. Eräs hyvin toistuva teema on se, että he haluavat keskustella ja että keskustelun jälkeen välien tulisi olla parempia. Kun kommunikoinnin lopputulos näyttää päinvastaiselta, viestinä on että ateistit eivät keskustele oikein. Tosiasiassa reaktiot ovat hyvin luontevia ja ymmärrettäviä. Ja niiden syy on se, että suurin osa kristityistä julistusihmisistä ei edes tiedä mitä keskustelu on. He eivät osaa kaksisuuntaista viestintää tai retoriikan kohdistamista kohteelle. He ovat opetelleet tarinan tai tempun tai argumentin jonka he tuuttaavat yksisuuntaisena viestinä. He ovat korostetusti opettajia joilla on toisen pelastava tieto. He ovat auktoriteetteja jotka opettavat mutta eivät opi. He ovat opettajia joka tietää kun toinen ei.

He ovat hahmoja jotka vaativat toista olemaan avomielinen ja muuttamaan mielipidettään mutta jotka ovat itse ylpeitä siitä että eivät voisi mitenkään menettää uskoaan. Itse asiassa hyvin usealla kristityllä on erikoinen tapa suhtautua apostasiaan ; Heistä uskosta eronnut ihminen ei ole koskaan edes ollut kristitty. Koska kun on kokenut Herran kosketuksen aidosti ei voi sen jälkeen enää palata takaisin.

Nämä kaikki ovat ideologisesti perusteltuja kristitylle. Mutta ne ovat myös jotain jotka tuovat epäsymmetriaa kommunikaatioon. Ja keskustelu on kaksisuuntaista. Siksi jokainen tämänlainen elementti tekee yhä mahdottomammaksi käydä minkäänlaista keskustelua näiden kristittyjen kanssa. Lopulta kommunikaatio tiivistyy siihen että välttämättömät asiat hoidetaan. Siksi kristityltä ei kenties pidä kysyä muuta kuin omaan ammattiin liittyvät kysymykset. Kuten "onko bonuskorttia" tai "otatko ranskalaisia sen kanssa". Kaikki tämän ulkopuolella oleminen lähinnä tekee omasta elämästä entistä vähemmän elämisen arvoista. Jotain jonka jälkeen vihaat hieman enemmän ihmiskuntaa ja olet hieman kaunaisempi ja kyynisempi kaikkia ideologioita kohtaan.

Pettymys ei ole siinä että ateistit eivät keskustelisi. Vaan siinä että kristityt eivät keskustele. Aidon keskustelun voisikin tunnistaa siitä että sen jälkeen kaunaisuus vähenee. Jos näin ei käy, keskustelua ei ole käyty. Viestintä ei tässä välttämättä ole yhtä kohteliasta ja kirosanatonta ja siloteltua. Mutta se on rakentavampaa. ; Ironia huipentuukin siihen että ateistien myötämielisyyden puutteesta pahastunut kristitty ei katso peiliin vaan tekee epäonnistumisensa jälkeen ultimaattisen epäsymmetrisen valtatempun. Hän komentaa miten vastapuoli saa kokea asioita. Hän käskee miten kommunikaatio tulee tuntea. Ja rajoittaa sananvapautta sanomalla mitä näihin saa reagoida.

Sitten ihmetellään että uskonnon vaikutus vähenee ja ateisteja on enemmän ja enemmän. Ja miten ateistit on epäkohteliaita, eivät halua jutella ja kuulla uskonnosta vaan välttävät katusaarnaajia ja haluavat sekularismia. Sitten ihmetellään miten ollaan antiteistejä ja "militantteja".

Karttaminen

Uskontojen Uhrit ry on tehnyt selvityksen Jehovan Todistajista. Tämä on tuonut myös julkisuuteen Jehovan Todistajista puhumisen. Tarkalleen ottaen heidän karttamisjärjestelynsä. Järjestöstä irtautuja irtautuu myös sukulaisistaan, sillä keskustelu ja kanssakäyminen on kielletty. Asia on otettu vakavasti myös Virallisten Tahojen Toimesta, sillä oikeusministeriö pitää tätä huolestuttavana, ja Päivi Räsänen on korostanut että myös Jehovan Todistajien kanta asiaan on kuultava.

Varsinaisesti mitään uutta tässä ei ole. Jos tietää jotain Jehovan Todistajista, tietää tai ainakin pitäisi tietää että karttaminen on osa systeemiä. Jehovan Todistajat korostavat, että eristäminen on rakkautta. Ja mykkäkoulu sekä paluuseen liittyvä katumusinitiointi ovat vain katumuksen osoittamista. ; Sama toki pätee koko prosessissa. Jehovan Todistaja "joka päätyy estolistalle" on tehnyt rikkeitä toistuvasti eikä kadu niitä. Siksi esimerkiksi itsemurhan yrittäminen nähdään teon katumisena. Samoin prosessissa on lieventäviä asianhaaroja. Kuten se, että joskus seurakunnasta eronnutta ei tosiasiassa kohtaa karttamista. Jos esimerkiksi asuu samassa taloudessa, ovat rajoitteet lähinnä sellaisia että "uskonasioita ei keskustella".

Ongelmallista on sitten se, että järjestö kohdistaa tämän prosessin nimenomaan apostaatikoihin. Pascal Boyerin mukan huolestuttaviin uskonnollisiin ja fundamentalistisiin järjestöihin kuuluu tyypillisesti nimenomaan se, että pahimpia vihollisia eivät ole harhaoppiset vaan omasta ryhmästä erkaantuvat. Kyseessä ovat tällöin yleensä aktiot joita tehdään yhteisön parhaan nimissä, sitä myydään kovana rakkautena. Mutta kova rakkaus ei tosiasiassa yritä pelastaa tätä apostaatikkoa, vaan väkivallan rakenne nimenomaan pyrkii olemaan niin ikävä että se kannustaa muita pysymään ruodussa. Tämänlainen rakenne onkin huolestuttavan uskonnon oleellisia tunnuspiirteitä. (Läheskään kaikki uskonto kun ei ole "huolestuttavaa". Täsmennys on siksi tarpeen.)
1: Jehovan Todistajat voivatkin, ensin kiemurreltuaan tästä karttamisasiasta, tunnustaa että karttaminen on käytänne. Mutta että sitä tehdään rakkaudesta. Rehellinen mediankäsittely ei kuulu edes rivijäsenien harrastuksiin. Ensin asia täytyy kiistää ja vasta kun siitä antaa todisteita ja tiputtaa nimiä ja kokemuksia, alkaa tapahtumaan asian tunnustamista.

Toinen ongelma on siinä miten pieniäkin asioita on listalla. On tietyssä määrin ymmärrettävää että Jehovan Todistajat ovat järjestö jolla on jäsenyysehtoja. Ja on ymmärrettävää että esimerkiksi murhaajat potkitaan pois kerhosta. Samalla tavalla monessa itsepuolustuspaikassakin pahoinpitelytuomio on riittävä syy potkia ikuisiksi ajoiksi seurasta. ; Toki näissä ei yleensä yritä rajoittamaan muuta elämää. Eli dojon ulkopuolella arvon harrastajat voivat sitten vaikka käydä kaljalla tämän "kerhosta potkitun" kanssa. Jehovan Todistajat taas paitsi potkivat uskonnollisesta järjestöstä (joka on kieltämättä jonkinasteinen positiivisen uskonnonvapauden rajoittaminen) ja se myös koskee sitä mitä yksittäiset Jehovan Todistajat tekevät valtakunnansalin ulkopuolella. Mutta kun syntilistalla on "syntymäpäivän vieton" ja "tupakanpolton" kaltaisia suurrikoksia, voidaan nähdä miten pienistäkin asioista voidaan joutua karttamiseen. Ja jos näin pikkumaisista asioista voi joutua kuulusteluun, voi katumuskin olla hyvin epäaitoa. Kun niuhotus on riittävän pikkumaista, tupakointikieltoa on itse asiassa hyvinkin vaikeaa sulattaa.
1: Eristäminen ei ole kovin yleistä muissa kotimaassamme olevissa uskonnoissa. Tiettävästi Lestadiolaisten parissa voi tulla eristyksiä, mutta muissa uskonnoissa käännytystyö ja kanssakäyminen on jopa rasittavan seuraantuppautuvaa. Ja monelle se, että Jehovan Todistajat eivät kävisi satunnaisin väliajoin häiritsemässä ovikelloa soittamassa olisi palkinto.

Kolmas asiaan liittyvä asia onkin sitten se, että itse prosessi on hyvin omituinen. Oikeuskomitealla ei ole poliisin oikeuksia, mutta silti jäsenen taloon pyritään usein menemään tekemään erilaisia tarkastuksia. Myös arkaluontoiset kysymykset seksuaalietiikkaa koskevien rikkomusten kohdalla ovat tavallisia. Ja osallistuvan katsotaan olevan joko myötämielinen prosessissa tai katumus ei ole riittävää ja karttaminen alkaa. Tämänlainen on repivää myös viattomille. (Kuten silloin kun raiskattua epäillään samanaikaisesti löyhästä seksuaalietiikasta, matalasta siveydestä.)

Oma ehdotukseni asian hoitamiseen olisi karttaminen. Kun aina kun näkee Jehovan Todistajan torjuu heidät ääneen mainiten syyksi karttamisjärjestelmän, ja jossa ei suostu kuuntelemaan heitä koska puolustuspuhuja on itse omassa karttamisjärjestelmässä, niin alkaisi kenties silmät avautumaan. Eikä heidän olisi mahdollista valittaa yhtään tästä epäreilusta tough lovesta, koska se vaatisi sen tunnustamista että heidän toimissaan on jotain väärin. ; Ja kyllä. Minun käsitykseni etiikasta on vastavuoroisuuspohjaista. Toimi sellaisen maksiimin mukaan että kaikki vastapuolen teot ja niiden tekohetkellä odotettavissa olevat seuraukset ovat sellaisia että hän haluaisi häntä itseään ja kaikkia aatetovereitaan kohdeltavan tämän täsmälleen saman maksiimin mukaan. Se ei ole julmuutta kun kohde on aivan itse ensin korostanut että tämänlaatuinen käytös on täysin OK.

Vihalla uskovaksi - entä jos sittenkin?

"Minulle annettiin Raamattu. Heitin sen seinään ja hyvä kun en vetänyt päälle turpaan."
( ID -mies Matti Leisola ; Aviisi 16/2010, "Tieteen musta lammas".)

Juttelin viime viikolla Helsingissä melkoisen rupeaman erään julistajan kanssa. Hän on sellainen vanhempi setä, jonka kohdalla olen tavannut tehdä poikkeuksen. Rehellisesti sanoen ; hän ei vain ärsytä minua millään lailla koskaan. Hän on reilu uskovainen mies, eikä siinä ole sen enempiä vaikeuksia.; Rupeamamme aikana keskusteluun kuitenkin livahti myös toinen uskova. Tässä ei tietysti ole mitään hirvittävän pahaa. Ovathan julistajat keskenäänkin kavereita eikä mukaantulossa itsessään ole ongelmaa.

Tässä kohden huomiotaherättävää oli, että tätä toista kiinnosti kovasti se, että olenko uskossa. Hän teki tiukkaa päätelmää vakaumuksestani. Esimerkiksi se, että keskustelu sujui leppoisasti oli hänestä huolestuttava merkki. (Kuvitelkaa. Tuomo, uskontokeskustelu ynnä se että uskova esittää tilanteen olevan leppoisa. Tätä voi olla vaikeaa uskoa huolella rakentamani itseäni lähes täysin muistuttavan blogi-imagon takaa!) ; Hänen mukaansa potentiaalinen uskoon kääntyvä on vihainen. Ihmettelin tätä, mutta hän kertoi että tämä perustui kokemukseen. Kaikki hänen tietävänsä uskovaiseksi kääntyneet ovat olleet vihamielisiä uskoa kohtaan. Jumalanikävän ensitunne on hänestä jumalanviha. Ja olo tuntuu pahalta koska synnintunto.

Toki tämä väite on siitä erikoinen että se on psykologiaa. Ja tässä kohden tilanne ei ole kovin mairitteleva ; On aivan selvää että viha on yleensä vastustamisen ja loittonemisen merkki. Se johtaa sosiaalisten suhteiden repimiseen ja irtautumiseen. Toki tälle löytyy muutama selitys;
1: Seurakunta on loppujen lopuksi pieni. Yleisin tapa tulla uskoon on perheen kautta kasvamalla, ei ulkopuolelta kääntymällä. Tutkimuksissa käytetään yleensä isoja otoskokoja sen vuoksi että muuten epätodennäköiset tapahtumakulut voivat näyttää yleisiltä. Tilastosattumat näkyvät pienissä otoksissa. Eli kenties julistaja puhui totta ja kyseinen pikkuseurakunta on vain poikkeuksellinen sattumalta.
2: Tarinat ovat "liioiteltuja" tai todellisuuta muokataan "uuden maailmankuvan viitekehyksestä katsoen". Ihmiset värittävät helposti anekdootteja. Esimerkiksi pelkkä erimielisyyden sanomninen voi vääntyä "vihaksi". Samoin se, mitä "olin ateisti" tarkoittaa on kokemuksienikin mukaan tulkittu hyvin laajalla skaalalla. Elämäntapaluterilaisuus ja materialistinen töihin-kotiin-oravanpyöräelämä on ateismia. Ja jopa New-Ageokkultismiin kuulunut on näiden uskovaisten silmiin jotain joka oikeuttaa sanomaan "olin okkultismiin uskova ääriateisti." (Lausunto ei ole keksitty.) Eli kääntyminen kuin kääntyminen näyttää helposti vihan korostamiselta.
3: Anekdootit eivät itse asiassa ole koskaan kovin luotettavia. Niissä on usein seassa juoruilujen vääristämiä kuulopuheita tai ne keksitään tai niitä kaunistellaan lennosta. Tai koko tarina on keksitty. Ihmiset valehtelevat ainakin joskus,  ja myös uskovaiset ovat ihmisiä. Ergo : on olemassa tietty mahdollisuus.
4: Kenties käännytysstrategia on tietynlainen. Eli kun koko liike käyttää tietynlaista lähestymistapaa, ei ole erikoista että se päästää läpi vain tietynlaiset ihmiset. Esimerkiksi vaikka pitämäni herrasmies on hyvin asiallinen, tämä keskusteluun livahtanut oli sen tyyppinen että hän näytti hakevan jonkinlaista provokaatiota. Provokaatiossa ihmiset yleensä "taistelevat tai pakenevat tai ignoroivat" ja vain taistelijaluonteet palaavat tilanteeseen uudestaan. Ja vain heidän kanssaan voidaan onnistua.
5: Käännyttäjät rakentavat itseään toteuttavan ennustuksen ; Jos ideologian virallinen kaava on että viha on tärkeää käännyttämiselle, tunnereaktioiden, etenkin vihantunteiden, synnyttäminen on tällöin käännyttäjälle "positiivinen markkeri" eikä se mikä se muunlaisille ihmisille on. Kun terve ihminen ei jatka kun toinen suuttuu, nämä oikein innostuvat. Neutraali ja laimea ei heille kelpaa. Eli kenties tämä kertoo ideologian toimintatavoista eikä todellisuudesta. Valitettavaa tässä on tietysti se, että normaali psykologia opettaa että vihaiset eivät käänny. Joten seurakunta on kenties pieni siksi että se on ajautunut "varmistusharhaan" jossa viha nähdään käännytysonnistumiseksi ja se perustellaan sillä että mukanaolevat ovat olleet vihaisia. Ja siksi ollaan itsekritiikittömästi menty toimimattomaan ja huonoon ja potentiaalisia uskovaisia poisajavaan tehottomuusstrategiaan jossa työlle saadaan vain vähän tulosta ; Onnistuminen on tilastopoikkeus, joka johtuu siitä että psykologiset menetelmät ylipäätään ovat vain perusteltuja yleistyksiä, tilastollisia korrelaatioita, eivätkä ole sellaisia että ne toimisivat 100% ihmisissä. Muilla tavoilla saataisiin useampi (100% ei voitaisi käännyttää koskaan, mutta tilastollisesti enemmän kyllä.)

Kliseinen vaihtoehto ylläolevalle luettelolle.

Ylläolevat näkökulmat ovat jotain josta jokin tai jotkin pitävät paikkaansa. Kenties jopa useampi. Kuitenkin mieleeni juolahti että psykologian maailma tuntee yhden tavan jolla viha liittyy oleellisesti kääntymiseen. Tämä vaihtoehto on jotain josta olen yleensä pyrkinyt pysymään erossa. Olen halveksinut tämän käyttämistä tässä yhteydessä. Sitäkin suuremmalla syyllä että kyseinen ajatus on nimenomaan klisee, joka voidaan nähdä leimakirvesargumentiksi.

Ei, kyseessä ei ole Pyhän Hengen vaikutus. Kyseessä on aivopesu. Streatfeildin "Brainwash" -teos läpikäy varsin mukavasti sitä mitä psykologiassa aivopesun alueelta tiedetään. Tärkein menettelytapa on kolmen portaan toiminta. Ensin toisen minuus rikotaan. Tämän jälkeen rakennetaan uusi persoona. ja sen jälkeen sitä on ylläpidettävä tai muuten toimitus helposti peruuntuu.

Tässä vaiheessa on hyvä huomata että minuuden rikkominen pitää sisällään vaiheen jossa tyypillistä ovat vihan ja aggression tunteet. Kognitiivinen dissonanssi joka estää mielipiteenmuutokset kohdataan siinä vaiheessa maksimaalisesti. Aivopesun ongelmana on vain se, että yleensä ihmiset eivät suostu siihen vapaaehtoisesti, eli rikkomisvaiheessa pitäisi olla jotenkin avuton, esimerkiksi vangittu.

Tässä mukaan tulee se, että kyseinen pieni seurakunta korostaa myös erilaisten ihmeparanemisten merkitystä. Mukana on entisiä huumeidenkäyttäjiä ja vastaavia. Näitä tarinoita on helppoa pitää ylidramatisoimisena, koska anekdootti julistustyössä ei ole koskaan virallinen varmistettavissa dokumentti vaan sitä kerrotaan vetoavana tarinana jonka tehtävänä on suostutella ja mainostaa mahdollisimman tehokkaasti. Anekdooteista tehdään tämän vuoksi yleensä jotenkin "henkilökohtaisia" niin että niiden epäilijää syytetään "ad hominem" -argumentaatiosta välittömästi jos hän vaatii todisteita ja perusteluja sille että tarina todella on tosi.
1: Oma kantani tosin on että jos joku tekee niin että argumentaation ja perustelun tason mukaantullessa heittää "sanotko minua valehtelijaksi" -kortin on helvetin todennäköisesti juuri valehtelija joka sanoo noin juuri siksi että hänellä ei ole mitään substanssia tarinansa takana..

Mutta jos nämä ottaisikin dokumentteina. ne opettavat että uskontoihin yleensä liittyy epätoivoisia ihmisiä. Jos uskonto on ainut mikä tarjoaa lohtua ja mahdollisuuden esimerkiksi sosiaaliseen kanssakäymiseen, ihmiset ovat "avuttomia ja vangittuja". Näin ollen heidän saamisensa aivopesuprojektiin ei ole mahdotonta.
1: Tämä ei tarkoita että nämä uskovaiset olisivat väkivaltaisia ja julmia ihmisiä. Ryhmäpaine ja rakkauspommitus ovat jotain jotka tekijöistä voivat tuntua ystävällisyydeltä, mutta jotka ovat kohteelle hyvin rankka ja raskas mielen eheyden rikkoja. Se on ikään kuin lyömistä joka ei tunnu lyömiseltä.
2: Itse haluaisin tosin myös lieventää tätä aivopesuprosessin luonnetta. Se, että ihmiset ovat epätoivoisia on jo itsessään rikkonut heidän mielensä eheyden. Toisin sanoen katujulistajien ja uskonmiesten ei välttämättä aina edes tarvitse tehdä sitä. He siirtyvät vain prosessissa suoraan vaiheeseen 2 ja 3. Tosin se, miten tässä ilmenisi sitä vihaa jää auki. Eli jos uskomme että viha on oleellinen merkki kääntymisessä, se kertoo että tämä vaihe on puutteellinen.

Rehellisesti sanoen haluaisin kuitenkin uskoa toisin. Eli uskoa että anekdootit ovat lähteenä jotenkin biased. Tämä ei tietysti vaadi kovin suurta (~lue "ei yhtään") mieleni uudelleenorganisoimista koska en ole kannattanut aivopesuteoriaa koskaan ja toisaalta olen hyvin tietoinen lähdekritiikin tärkeydestä ynnä siitä että anekdootin todistusarvo on olematon, koska se voi olla valehtelua tai tulkinta vääristeltyä (tavalla jossa virheitä on vaikeaa ellei mahdotonta varmistaa ja korjata) ja vaikka se ei olisikaan niin anekdooteista ei saada käytännössä koskaan tilastolliseti merkittävää otosta irti.

Kuitenkin tilanne on niin että "vihalla kääntymisessä" en näe mitään sellaisia seikkoja joihin uskovaisten kannattaisi vedota. Heidän ei kannattaisi puhua tästä koska mikä tahansa selitys on uskolle ja uskovaisille PR -tappio. (Siis jos ymmärtää hieman oman maailmankuvan luomin ennakkoluuloihin perustuvan kyökkipsykologian ulkopuolella olevan kunnon psykologian perusteita, tämä on.)

Loppuun jokerikortti.

Itse näkisin että tämä viha -argumentaatio on kuitenkin jotain joka liittyy pääasiassa uusateismin nousun jälkeiseen aikaan. Aiemmin tämä selitys oli harvinaisempi. Julistusstrategiat ja tarinat elävät ajassa kuten muukin eikirjallinen kertomaperinne, joten tämä ei itsessään ihmetytä.

Vielä 10-15 -vuotta sitten kääntymiskertomukset korostivat osittain samoja asioita kuin nykyäänkin ; Tarinoissa korostui muutos. Juoposta tulee raitis, väkivaltaisesta lauhkea, ja syöpäkin katoaa prosessissa ja erimittaiset jalat venyvät rukouksella ainakin 15 senttiä. Taustalla oleva henkinen asenne korosti kuitenkin enemmän hällävälismiä kuin Jumalavihaa. "Elin materiaalista elämää, ajattelin olevani onnellinen mutta jotain puuttui" -hengessä. Vihan sijasta ateismiin yhdistettiin itsevarmuus. "Olin itsevarma, ajattelin että jokaisen kreationistin kumoan logiikalla ja tieteellä" -tyyppiset lausunnt olivat muotia.

Tämä muutos kertoo siitä että "vastustaja" on muuttunut. Muutoskertomus pahasta hyväksi on uskonnollisen kääntymisanekdootin perusrakenne jota sävytetään ajanmukaisilla painotuksilla. Tärkeintä ei ole se, että onko tarina täysin totta, vaan enemmänkin se, että sinänsä mahdolliset tosiseikat väritetään ja painotetaan sopivasti. Vastustajana on ennen pidetty "passiivista uskoa" ja materiaalista kevyttä pinnalliseksi miellettyä elämäntapaa. Tämä ei ole vihainen vaan ignorantti. Siksi se näkyy muutostarinassa, joka toimittaa kahta funitiota ; Se kertoo muutoksesta jossa on muutos parempaan. Ja se määrittelee mikä on toivottava vaihtoehto ja samalla esittelee sen mitä sillä hetkellä pidetään kovimpana vastustajana. Ja mitä attribuutteja tähän vastustajaan liitetään.

Uusateismin kohdalla on kuitenkin nostettu esiin sen poliittinen aktiivisuus on johtanut kysymykseen "mikä tarve on ilmoittaa että ei usko johonkin johon ei usko". Jolla on yritetty eslittää että uskonto on hyvin tärkeä ateisteille. (Eikä uskonnon ylitulvinta politiikassa, sitä että tietyt aiheet kuten abortti ovat sellaisia että niistä ei voi keskustella ilman että olisi aivan pakko ottaa kantaa uskntoon, se että odotetaan että ihminen vain osallistuu uskonnollisiin rituaaleihin ja tilaisuuksiin rippijuhlista omiin häihinsä asti, se, että uskonnottomaksi ilmoittautuminen johtaa siihen että toinen vaatii perusteluja ja heittää päähän jumalatodistuksella ja julistuspaskalla joiden sisältö on se, että olet ilman Jumalaa moraaliton ja onneton paska.) Jonka taas nähdään tukevan homo religiosus -ihmiskuvaa. Ja tämä teologinen väännös on vain ponnahtanut puheisiin ja menneisyys on uudelleenväritetty sen valossa. (Mikä on sinällään  omituista koska siinä ateisteille ei anneta mitään mahdollisuuksia, eli asiaa ei käsitellä loogisena vaihtoehtona vaan se torpataan apriorisesti ilman perusteluja ; Ateisti on joko nihilisti joka ei välitä eikä siksi voi suuttuakaan tai sitten ateisti onkin sisimmissään kääntyvä uskova kun suuttuu ja siksi pitää Jumalaa niin perkeleen tärkeänä. Huonojen ihmisten nihilointistrategia on tämä ; Se lähinnä ennustaa että joku kritisoi ja lakaisee kriitikon merkityksen ennalta, kuulematta tämän sanomisia ja arugmentteja, vääriksi ja turhiksi ja uskoa ja uskontoa ja Jumalaa todistaviksi.)

 Uusateistit kun olivat äänekkäästi julkisuudessa ja se on aikaansaanut muoti-ilmiön jossa uusateistien toiminta on tulkittu aina vihaksi. Lisäksi tämä kritiikki on ollut näkyvää. Hieman kuten Brotherus asian ilmaisi : "... syy uusateismi-termin käytölle liittynee ateismin vastustajiin, aktiivisiin uskonnollisiin ihmisiin. Nimetty vihollinen on parempi joukkojen mobilisoimiseksi ja uusi ja erilainen vihollinen herättää paremmin vastatoimiin kannustavaa pelkoa kuin vanha ja tuttu. Uusateismi-termiä ovatkin innokkaasti levittäneet ja laajentaneet kristinuskon teologit ja saarnamiehet. Uusateismi -termi mahdollistaa ateismin lähestymisen pikemminkin ilmiönä ja liikkeenä, jolloin se on uskovaiselle helpompi sivuuttaa kuin jos ateismi nähdään aidommin joukkona käsityksiä, perusteluja ja evidenssiä. Pelkoa ja vastareaktioita onkin syntynyt laajalti. 2000-luvun populaariateismi on saanut monen uskonnollisen kirjoittajan puntit tutisemaan: Yksinomaan Dawkinsin Jumalharha -kirja on kirvoittanut uskonnollisilta kirjoittajilta yli kaksikymmentä täyspitkää kohdettaan kritisoivaa kirjaa, kuten Eric Reitan "Onko Jumala Harha?" ja David Berlinskin "Paholaisen harha". Kun lasketaan mukaan muiden ateimikirjojen kritiikki-kirjat sekä niitä täydentävät lukemattomat www-sivut, radio- ja televisio-ohjelmat, voidaan sanoa että ateismin uuden aallon vastustus on todellakn mobilisoinut kristityt ennennäkemättömällä tavalla. Uusi termi antaa ateismia vastustaville kirjoittajille myös paremmin mahdollisuuden "olkinuken" rakentamiseen: älylliseen epärehellisyyteen, jossa uusateismin sisältöä ja uusateistien olemusta pikku hiljaa hivutetaan vastenmielisempään ja helpommin kritisoitavaan suuntaan."

Heidän kohdallaan kukaan ei selitä, että jos uusateismi ei ole tärkeä vaan naurettava ja sen argumentit ovat huonoja, niin miksi sen kumoamiseen tarvitaan noin paljon eri kirjoja. Eikä kysellä että miksi uusateismi innostaa kritisoimaan jos parempaakin tekemistä on ; Asiallinen ja reilu ja filosofisesti merkittävä keskustelu kun käydään parhaita argumentteja käsitellen. Se, että uskova heittää huonon argumenttivirheen todistaakseen Jumalan ei vakuuta filosofia koska jumalatodistuksissa on tätä fiksumpia ja laadukkaampia vaihtoehtoja. Tätä ei tehdä, sillä ihmiset ovat tässä kohden riittävän fiksuja ymmärtääkseen että vakavasti otettavuus ei ole ainut vastareaktion syy. Ja että kritiikin olemassaolo ei tarkoita samaa kuin sitä, että tämä kritisoitu asia nyt olisi erityisen uskottava kun sitä varten täytyy tiedemiesten niin kovasti hyökätä.

Uskovat tuskin kokevat että tämä suuttumus ja mielenkiinto tarkoittaisi että ihmiset olisviat pohjimmiltaan uskontokriittisiä ja epäileviä - tai peräti ateisti-ihmisiä - ja että suuttumus tarkoittaisi että "kohta nuo kristityt kääntyvät". Sillä tosiasiassa kyse on juuri päin vastoin. Mitä kovempi mekkala, sen kovempi maailmankuvalinen kuori. Ja sitä vaikeammin siitä mihinkään käännytään. (Paitsi jos on mahdollisuus aivopesuun, tämä on.)

NO RE-ENTRY

Olen ollut melko kipeänä torstaista lähtien. Tämä on ollut mainio tekosyy tuijottaa televisiota. Tarkalleen ottaen olen läpikatsonut "Life" -televisiosarjan molemmat tuotantokaudet. Väittäisin, että juuri tämä on oikea tapa katsoa kyseinen sarja.

Sarjahan on pintapuolisesti poliisissarja, jossa edes jollain tavalla yritetään jollain tavalla oikeuttaa CSI -sarjoisat tuttu yltäkylläinen tavaramaailma ; Poliisien pieni palkka ei sovi kovin hyvin yhteen tämän kanssa. Tällä tasolla eksentrinen Charlie Crews tarjoaa tähän sopivan tekofilosofian, joka oikeuttaa sarjaa kannattavan "Bad Cop (Reese) - Criminally Insane Cop (Crews)" -parivaljakon. Sarjaa itse asiassa pystyy hyvin seuraamaan tälläkin tasolla.

Sarjassa on kuitenkin elementtejä joiden vuoksi minä pidän siitä. (Toisin kuin monista muista poliisisarjoista.) "Life" on itse asiassa sarja joka ei ollut hirvittävän suosittu ja siitä tehtiin vain 2 tuotantokautta. Tämä epäsuosio liittyy oleellisesti siihen miksi pidän siitä. Sarja on itse asiassa filosofialtaan hyvin vahvasti kaikkea sitä vastaan miten yleensä suhtaudumme asioihin.
1: Syynä ei ole pelkkä tapani elitistiseen snobbailuun, jossa suosittuihin ilmiöihin suhtaudutaan vain joko tavalla (A) "populaarin tulee olla latteaa koska se ei muuten olisi populaaria" tai (B) "Pidän asiasta vain koska pidin siitä jo ennen kuin se oli muodikasta".

Sarjan jako kahteen tuotantokauteen on itse asiassa onnistunut. Sillä molemmat tuotantokaudet ovat tuotantokausitasolla yhtenäisiä kokonaisuuksia. Tämä näkyy toki jo siitä miten ensimmäisessä tuotantokaudessa tutkitaan Crewsin ystävän Tom Seyboltin murhaa, ja josta hän on saanut tuomionsa väärin syytettynä. Toinen tuotantokausi keskittyy abstraktimpaan rikokseen, siihen miksi Crews ylipäätään päätettiin lavastaa syylliseksi.

Sarjassa liimana toimii ZENimäinen -asenne. Molempia kausia yhdistää ajatus irrallisuudesta. Oleellista on se, että sarja määrittelee sitä mitä irrallisuus tarkoittaa uudestaan ja uudestaan pitkin matkaa. Ja kaikki tämä esitetään siten että Crews on asian kanssa konfliktissa.

Yksi(n)

Ensimmäinen kausi korostaa sitä että Crewsin on kyettävä irtautumaan. Tämä liitetään jo perusasetelmaan. Sarjassa on kombinaatio yltäkylläistä hedonismia ja asketismia. Crews edustaa näistä molempia. Crews on tässä vahvassa konfliktissa ; Hän on ollut vankilassa. Hän nauttii selkeästi esimerkiksi hedelmistä ja auringonvalosta. Hän on ymmärtänyt niiden arvon koska hän on elänyt ilman niitä. Hän osaa selkeästi elää ilman niitä ja on tottunut elämään ilman niitä, mutta samanaikaisesti hän arvostaa niitä hyvin paljon. Ensimmäisellä tuotantokaudella Crewsillä ei ole edes kalusteita. Hänellä on kuitenkin samanaikaisesti paljon rahaa, joten hän voi tehdä mitä haluaa. Kuten ostaa autoja ja antaa niitä pois. Hän ei suutu kun hänen uusi kallis autonsa rikotaan vahingossa traktorilla. Autoon ei ole sidosta vaikka sitä arvostaa ja voi käyttää.

Sarja näyttää että Crewsillä on erityisen julmiakin puolia. Hän hymyilee ystävällisesti mutta voi kuitenkin samanaikaisesti murtaa ihmisen kättä samalla kun teeskentelee ulkopuolisille että tämä on kättelyä. Crewsin ensimmäisen kauden sisäinen kamppailu onkin sen kanssa, ajaako hän kostoa vai oikeutta. Sarja keskittyykin siihen että jos vihaa tai on kostonhimoinen, se on sitä että on ytheydessä tähän. Sarjassa tätä jännitettä pidetään vahvasti esille aina loppuratkaisuun asti ; Crews kaivaa kuoppaa joka on itsessään Zen -harjoitus (tämä litetään tarinankerrontaan tunnetuksi seikaksi opettamalla harjoite eksplisiittisesti aiemissa jaksoissa). Se kuitenkin näyttää haudankaivamiselta, ja Charlie tietää tämän koska vain tällä tavalla uhkaavana olemalla hän saa irti merkittävän tunnustuksen. Katsoja ei ensimmäisellä katsomiskerralla tiedä onko kyseessä kosto vai oikeus. Vasta lopuksi tajutaan että se on "oikeus".

Charlie korostaa irtautumista yksinäisyydellä. Hän ratkaisee Seyboltin murharikoksen yksin ja salassa kaikilta muilta.

Yhdessä

Toinen tuotantokausi taas korostaa yhteyksiä. Kaikki on liitoksissa kaikkeen. Ensimmäinen puoli Charlielta menee siihen että hän etsii salaliiton yhteyksiä. Kaivellaan yhteyksiä jossa salaperäinen pankkiryöstö toimii rahoituksena Roman Nevikoville, ja että maksettu ei välttämättä ole sama kuin kontrolloitu. Toinen puoli taas korostaa niitä liitoksia joita Charliella itsellään oli. Paljastuu esimerkiksi että Charlie on tärkeä koska hän on poliisi, jonka arvioidaan olevan sellainen että jos Seybolt ajetaan pulaan, Charlie auttaisi tätä laista joustaen, jolloin hänestä saataisiin "Dirty cop". Ja että tämä tapahtuisi juuri siksi että hän on pohjimmiltaan "good cop" - kuten sarjassa usein tuodaan esiin. Crewsiä kuvataan "Good cop" -nimityksellä toistuvasti, ja osassa viitataan hänen taitoihinsa ja toisaalta taas tätä kuvataan jopa hänen syvimpänä ytimenään ; Esimerkiksi poliiseja deittaavien naisten intuitio nostetaan tässä "sanoman auktoriteetiksi". (Samaa ei yritettäisi Reesen kanssa. Eikä vähiten siksi että tämä tunnistus vaatii erityisen suutelutestin jota en sovella lukijoihini tässä.)

Tämä kausi korostaa sitä, että kaikki on yhteydessä kaikkeen, joten kaikki on yhtä. Irtonaisuus onkin tämän kauden mukaan monesti irtautumista itsestä, itsen pilkkomista. Näin ollen yksinään ollessa Charlie onkin, kuten hän itsekin itseään ja rooliaan maailmassa kuvailee "Puzzle With Missing Piece". Tässä oleellista on tapa jossa kuvaus on sanaleikki ; Ilman yhteyksiään Charlie on palapeli, jota ei ole koottu ja näin hänellä ei ole rauhaa.

Vasta toisessa tuotantokaudella Charlie on ylipäätään riittävän kypsä sanomaan että "Keittiönpöytä on vain keittiönpöytä". Hän voi käyttää esineitä, mutta hän ei ole riippuvainen niistä. Samalla hän voi arvostaa sitä että hänen lahjaksi muille antamansa auto on maalattu hippivärein ja kokea yhteyttä toiseen ihmiseen auton kautta.

Pimeä vs. Valontuoja eli pahiksia ja pseudomatematiikkaa.

Tämä kaikki heijastuu siten, miten Charlie Crews on suhteessa Roman Nevikoviin. He ovat - kuten kiinnostavat vastustajat usein ovat - monella tavalla samanlaisia. He ovat periaateessa hyvin julmia miehiä jotka ovat tuttuja elämän mustaan puoleen. Roman kykenee asketismiin ja julmuuteen. Molemmat ovat vankilassa kuin kotonaan. Molemmilla on myös apureita.

Heillä on kuitenkin vahvasti erilainen "imago". Heidät on jopa värikoodattu. Itse asiassa koko sarja on värikoodattu. ; Sarjassa vahvana yleisteemana on se, miten valoisista asioitsa nähdään pimeyttä ja pimeässä valoa. Siksi sarjassa ei hämmästytä jos ammattitappaja pitäärauhankyyhkysiä, tai jos hyvinhoidetulla ja aurinkoisella nurmikolla on taiteiltu auringonkukka jonka keskiönä onkin kuolleen ihmisen pää. Charlie Crewsiäkin kuvataan usein auringossa ja hymyillen, mutta kuitenkin samanaikaisesti hyvin julmana. ; Huomattavaa on kuitenkin se, että Charlien esineiden ja pukeutumisen värimaailmassa on tummaa. Hän käyttää tummaa pukua ja tummaa autoa. Nevikov taas pukeutuu valkoiseen ja hänen kätyrinsä ajavat valkoisilla autoilla.

Lisäksi Nevikovin kätyrit näytetään Nevikovin kätyreiksi hyvin erikoisilla tavoilla. He esimerkiksi voivat mennä ihmisten koteihin. Nevikov pelottelee FBI -agentin sillä että hän menee tämän kotiin keskustelemaan tämän vaimon kanssa ja leikkimään  tämän lasten kanssa, ollen paikalla kun tämä tulee kotiin. FBI -agentti osoittaa olevansa Nevikovin kätyri olemalla Crewsin kotona kokkaamassa kun tämä tulee kotiin. ; He eivät ole väkivaltaisen aggressiivisia, vaan ovat päivastoin ylisosiaalisia väärässä kontekstissa. He tekevät asioita joita vain luotetut ja ystävät saavat tehdä. Eli he menevät aktiivisesti toisten ystävällisyysalueelle jonne pääseminen normaalisti ansaitaan jotenkin.
1: Tämä muituttaa vahvasti siitä että sielunvihollisen nimi "Lusifer" tulee "valon tuojasta". Samoin tämä tuo mieleen fundamentalistien rakkauspommituksen, joka on juuri tästmälleen tätä mitä Nevikov tekee, mutta jonka kauheutta on hyvin vaikeaa perustella, koska se näyttää ystävällisyydeltä vaikka onkin sen vastakohtaa.

Nämä erot ovat oleellisia. Nevikov näyttäytyy mukahyvänä ja arvostettavana rikollisena. Loppuratkaisussa paljastetaan että hän haluaisi olla "Crewsin asemassa", koska Crews on valittu ilman omaa haluaan. Hän itse taas on lähinnä taistellut ja pyrkinyt siihen.

Yhteenvedonomaisesti voidaan sanoa että sekä Crews että Nevikov on käsiteltävä sellaisten käsitteiden kuin "yhteys" ja "irrallisuus" -kautta. Mutta he määrittelevät nämä aivan eri tavoilla. ; Yhteenvedonomaisesti voisi sanoa että Roman Nevikov yrittää tunkeutua kaikkialle, mutta samalla hän kuitenkin repii yhteytensä palasiksi ; He kenties saavuttavat jotain asemaa, mutta vain koska tästä saadaan velka. Crews taas ei sitoudu kovin moniin ihmisiin, mutta nämä ovat oleellisia ja niiden seurauksena ihmiset ovat jotenkin eheämpiä. Tämä yhtenäisyys näkyy myös siinä miten nämä hahmot ilmaisevat itseään. Crewsiä kuvaa läsnäolon filosofia ; Hän tekee itse ja hän on paikalla. Nevikov sen sijaan ei ole itse paikalla mutta aina läsnä. Hän näkyy koko sarjassa vain yllättävän harvassa jaksossa, ja useimmiten häneen referoidaan joko kätyrin tai valokuvan kautta. Crews saa ihmsiet tekemään asioita vapaaehtoisesti, Nevikov uhkailee heidät tekemään niitä. Crews ei tiedä miksi ihmiset haluavat auttaa häntä, mutta kun Nevikov viimeisessä jaksossa selittää että hänkään ei tiedä miksi ihmiset haluvat tehdä hänelle palveluksia (kuten mennä hänen puolestaan vankilaan) voi mahdollisesti ehkä hieman johtua siitä että jos nämä eivät tee niin niin Nevikov tappaa heidän perheensä. Suhde auttamiseen on se, että Crews samastuu ihmisiin mutta ei ymmärrä, Nevikov ymmärtää auttajiaan mutta ei samastu heidän tunne -elämäänsä.

Tämä näyttäytyy siten, miten Nevikovia ja Crewsiä kuvaavat erilaiset "matemaattiset paradoksit" jotka ovat enemmänkin filosofioita joissa on numeroita kuin oikeaa matematiikkaa. ; Nevikov tiivistyy Jack Reeselle tehtyyn uhkaukseen jota toistetaan muutamassa jaksossa. Siinä "There was six. There is five. There could just as easily be four".Se korostaa Nevikovin tuhoisaa ja vähentävää voimaa. Hänen alkuperäisiä rahoittajiaan oli kuusi, yksi oli jo haudattu ja jos Nevikov kokee joutuvansa vaikeuksiin häntä ei haittaa tappaa ihmisiä.
2: Crewsin matemaattinen paradoksi tulee esille vasta viimeisessä jaksossa. (Tämä ei ole ongelma Cresii liemautumisen kannalta, koska vaikka toisto puuttuukin se kuitenkin syvimmiltään korostaa sitä että Crews saavuttaa ratkaisun konfliktiin vasta tässä vaiheessa.) Se on "One plus one equals one." Koska kaikki on yhteydessä, on tärkeää että ei irtaudu itsestään vaan irtautuu muusta. Jos ihminen on syvästi yhteydessä toiseen ihmiseen, ei tämän poiskarsiminen ole irtautumista vaan itsetuhoa. Näin ollen Crews on rakentava kun taas Nevikov elää itseään tuhoavassa kierteessä.

Ja tämän vuoksi Nevikov pelkää ja on kova koska kontrolloi omaa pelkoaan. Crews taas ei pelkää vaan on läsnä ja kuuntelee. Näin toinen on maksimaalisesti kahlehdittu kun toinen on äärimmäisen vapaa. Nevikoville jokainen yhteys ja esine on sidos ja taakka, ja jokainen ihmiskontakti repivä jotain jota tulee hallita ja pohjimmiltaan jotain joka on jossain vaiheessa pakko tuhota. Crewsille jokainen väline on jotain jota käytetään kunnes Zen tulee vastaan ja jokainen ihmiskontakti on yhteys omaan itseen. (Sarjan matematiikassa monin paikoin samanlaiset miehet ovat pseudomatemaattista numeroluetteloa. Crews on ykseyttä, Nevikov toiseutta.)

Loppukaneetti:

Minun ei ole vaikeaa ymmärtää miksi sarja ei ole suosittu. Nimittäin jos sitä katsoo "vain televisiosarjana", se on perusjuoniltaan melko keskinkertainen poliisidraama. Se ei ole tarinoiltaan niin vetoava kuin monet muut vastaavat sarjat. Se ei edes tavoittele tätä tilaa. Näin ollen sarjan pinnallinen katsominen ei tarjoa juuri mitään.

Mutta edes tulkinnallisempi tai syvällisempi katsontatapa ei tuota helpotusta. Se nimittäin rikkoo yleisiä länsimaisia ajattelutapojamme vastaan ; Vain harva kykenee nauttimaan sen tarjoamasta maailmankuvasta. Tulkinnallisuus johtaa tämän kyseisen sarjan kohdalla helposti tuskastumiseen. Näin käy siitä huolimatta, että sarja on perussävyltään kohottava ja jopa äärimmäisen optimistinen.
1: USAlaisissa sarja on oikeustajultaan kostoa korostava vihatarina. Moraali on itse asiassa kulttuurissamme yllättävän usein ja vielä yllättävämmän vahvasti sidoksissa vihaan. ; Ihmisen moraalisuus näkyy sitä kautta mitä hän vastustaa. Ja vasta jos vihaat jotakuta näyttät kaikille, että välität koko normista. Crews opettaa että jos vihan oikeuttaa moraalinormilla, ei ole ensinkään kysymys oikeudesta vaan eläimellisestä kostonhimosta.
2: Toisaalta se rikkoo ajattelutapaamme vastaan jossa yrittäminen, pyrkimys ja oikeutus ovat keskeisiä. Esimerkiksi menestyksen taakse halutaan intentio ja ilman tätä ei saa arvostusta. Ja ystävyyskin on hyvin usein latistunut "mitä minä hyödyn tästä" -ajatteluksi tai vähintään "ei kai hänestä ole minulle vaivaa ja haittaa" -ajatteluksi. Crews näkee että tässä tilassa ihmiset ovat välineitä eli esineitä joista pitää enemmänkin irtautua ja olla "yhteydessä eivälineisiin".

---

Otsikon teksti on kyltti joka vilahtaa ensimmäisessä jaksossa, jossa Crews vapautuu vankilasta.

Miten "kohtelias ateismi" otetaan vastaan?

Usein korostetaan sitä, että ateisteja kohdellaan kovalla kädellä koska he ovat "militantteja". Tässä korostetaan sitä, että kohtelias ateismi otettaisiin hyvin vastaan ja että se kuuluisi osaksi kulttuurista monimuotoisuutta. Asia on tietysti vaikeampi, koska uskontoon liittyy voimakkaita tunteita. On helppoa olla häijy ja sävystä tulee helposti "taikauskoinen vs. moraaliton eläin" -huutokenttä.

Esimerkiksi Hermant Mehta on nostanut esiin ateismin tunnustamiseen liittyviä vaikeuksia ; Hänestä tilanne on perhepiirissä vaikea, ja että aivan liian usein saa kuulla siitä että siinä missä uskovaisten muutoskertomukset ovat sitä miten heidän elämänsä on muuttunut paremmaksi, on ateistejen muutostarinat aivan liian helposti tarinoita siitä miten heidän elämänsä on muuttunut huonommaksi. Eikä siinä mitään, mutta kun kokonaisuus osoittaa sormea muualle kuin maailmankatsomukseen itseensä ; "In the letters I receive that deal with "coming out," usually the atheist is alone in a religious family, and must delicately weigh the possible consequences. These can include the possibility of shunning, abuse, loss of financial support, or even being kicked out of the home. Often he or she is also concerned about reducing the anxiety or hurt feelings that family members might suffer, not just the difficulties he or she might face." Mehta tosin korostaa yleistä kohteliaisuutta. Ateistin täytyisi osata varautua tähän ja olla siksi entistäkin kohteliaampi.

Ja jos kysymys on perhepiiristä ja omasta sosiaalisesta lähipiiristä, tämä on luultavasti aivan oikea vaihtoehto. Sen sijaan ajatus siitä että olisi "kohtelias ateisti" julkisesti "laajemmalle piirille" on huono ja suosittelen itsemurhaa tylsällä voiveitsellä ennemmin kuin tämälaisen vaihtoehdon vakavasti ottamista ; Sallikaa minun demonstroida provokatiivista lausuntoani.

Tämä mielessäni olin huvittunut, kun katsoin minkälaisia kommentteja vyöryi Daniel Radcliffen kommenttiin "I'm an atheist, but I'm very relaxed about it. I don't preach my atheism, but I have huge respect to people like Richard Dawkins who do. Anything he does on television, I will watch." Radcliffe edustaa siis kantaa jossa hän itse ei saarnaa mutta antaa muiden saarnata. Mielipide vertautuu suoraan uskovaiseen, joka selittää että ei itse saarnaa, mutta että kykenee kunnioittamaan uskovaisia joilla on niin kova vakaumus että näkevät tärkeäksi sitä että kertovat uskonnostaan muille. Tämänlaista ei vielä pidettäisi militanttina uskovaisuutena. ~ Kommentti sai kuitenkin omituisen vastaanoton. Lievimmillään omituisuudet olivat lausuntoja kuten "i dont preach either .. but all i can say is poor bastard, God loves the ignoent people to, hopefully a little faith comes in you someday." joissa on omituinen "en haluaisi loukata mutta loukkaan sitten heti perään" -henki. Osa kommentoi näkemyksen ilmituontia henkilökohtaisella surunilmaisulla kuten "Very Sad.." ja osa sääli lausuntoa muutoin tavalla jossa ilmaisivat surua ja sitä että ateisti ei vaan ollut ymmärtänyt perustosiasioita maailmasta ; "Daniel Radcliffe just hasn't realized it yet .... all his talents were given to him by God. God doesn't us to waste out talents. He said some of us will be healers, or teachers etc. We all have the power to become whatever we want to be. Daniel is using all the talents he was given. He will be thankful one day and realize that he didn't do it on his own. God's spirit and love within was with him all the way..." ja osa uskovaisista vastusti sitä että näkemysvapaus edes koskisi ateismia koska "Atheism aint a belief, its rather being lazy to beleive and practice your religious rituals." Ja tämänlaisia näkemyksiä puolustettiin suoraan viittaamalla sillä että tuonkaltaiset hyökkäykset eivät ole minkäänlaista militanttia uskovaisuutta koska (täsmälleen sama henkilö joka lausui ateismin mielipiteenä esitti että) "No one forced anyone to beleive, we are discussing the existance of God and athiesm. After all no one is bounded to follow. It all comes with conviction."

Tämä ei toki esitä tiukinta linjaa keskusteluista, mutta halusinkin näyttää minkälaista kohtelua "kohtelias ateismi" saa lievimmillään. Toki edes tämä lievempi linja ei edusta valtaosaa uskovaisten kantaa ; Suurin osa heistä on yksinkertaisesti riittävän älykäs ollakseen sanomatta tuollaisessa tilanteessa yhtään mitään. Ongelmana onkin nimenomaan se, että jos olet "kohtelias ateisti" joka missään muodossa yhtään missään koskaan ilmaisee mielipiteensä ja esimerkiksi jättää yhdenkään sosiaalisen uskonnollisen rituaalin osallistumatta vakaumukseensa viitaten, kommentit ovat tämänkaltaisia. ~ Ateisti kohtaa uskovaisuuden tälläisessä tilanteessa vain häijyytenä tai hiljaisuutena. Vastustus taas pakottaa itsesuojelullisiin reaktioihin. Sitten ihmetellään miten ateisti on "häijy".

Omakohtaisen kokemukseni kautta uskallankin kertoa että silloin kun olin itse ateisti, ei ateismi vielä ollut millään tavalla "muodikasta". Edustin myös äärimmäisen diplomaattista linjaa. Minulla oli sellainen käsitys, että uskovaiset olisivat sen verran leppoisaa sakkia, että osaisivat keskustella erimielisyyksistäkin asiallisesti. Moni uskovainen kehuikin "debattihenkeäni". Valitettavasti opin että "kohtelias ateismi" on myös ahdistavin mahdollinen elämäntapavalinta. Ei siksi että valtaosa uskovaisista ei olisi arvostanut. Vaan siinä että tämä valinta johtaa ongelmiin jotka ovat sellaisia että yksikään leppoisa uskovainen tai vastaava missään ikinä ei puolusta sinua vaikka mitä tapahtuisi.

Sillä mitä tarkoittaa "kohtelias ateismi" uskovaisten parissa? Hyvin useassa fundamentalistisessa suuntauksessa ateismi määritellään jumalavihaksi. Sainkin siksi jopa kuulla että "Minulle on kerrottu että sinunlaisiasi ei ole olemassakaan." Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä että ateismikonsepti olisi määritelty uudestaan. Se tarkoitti sitä, että en muka ollutkaan "kunnolla ateisti" ollenkaan. Tämän vuoksi kohteliaisuus tulkitaan siten, että kohtelias ateisti kärsii itse asiassa hervottomasta jumalannälästä ja pyörii vain tämän vuoksi aiheen parissa. Eikä esimerkiksi siksi että se on hupaisaa ajankulua tai luulisi että uskovaisuuden suvaitsevaisuuspuhe olisi totta ja aihe olisi leppoisampi juttelunaihe kuin moni muu. Tämä tulkinta johtaa siihen että ihmiset pyrkivät lähestymään mahdollisimman henkilökohtaisesti.

Asioista ei keskustella julkisesti, vaan yksityisviesteillä ja sähköposteilla. Niissä aivan ventovieras käyttää tuttavallista kieltä joka on tavallisesti varattu lähimmille perheenjäsenille. Niissä pengotaan henkilökohtaisuuksia. Utelua oikeutetaan kiinnostuksella. Näillä viesteillä on vielä yleensä sellainen tavoite että niillä saataisiin "kohtelias ateisti" vielä tiiviimmin mukaan henkilökohtaisuuteen. Tämä tarkoittaa lievimmillään kasvokkain kohtaamista, pahimmillaan sitä että yritetään maanitella uskovaisten keskuuteen ilman että on omien aatetoverien antamaa vertaistukea. Pahimmillaan halutaan kotiin asti.

Lisäksi yksityisemmässä maailmassa nousee esiin uusi "äärimmäisyyksien kirjo". Foorumien tekstit ovat kenties keskivertouskovaisten lausuntoihin verrattuna omituisia ja tiukkoja. Mutta jos katsotaan mitä yksityisviestien maailmassa tapahtuu, eletään aivan toisenlaisissa ulottuvuuksissa, jonka rinnalla kapisinkin foorumi näyttää yleensä tavanomaisuuden kehdolta. ; Yksityisviestimaailmassa on mahdollista käyttää kovimpia herjoja, sellaisia jotka voi sitten julkiseksi tultuaan kiistää suorasanaisesti koskaan sanoneensa. Myös toinen puoli, juuri se intiimiyden kaikki rajat murskaamaan yrittävä rakkauspommitus, on yksityisviesteissä tunkeilevimmillaan. ~ Ja "kohteliaan ateistin" ongelmana on se, että yksi "ei" ei riitä. Julistajat ovat sinnikkäitä (kärsivällisiä, sanovat itsestään) ja jatkavat yleensä vielä useammankin ein jälkeen. Ja yhden ajaminen ei suinkaan lopeta tilannetta koska yleensä nämä tyypit tulevat joukolla. Ja peräti sillä tavalla että pettymys yhden kanssa tulkitaan siten että tarvitaan joku toinen julistaja jonka kanssa "kemiat sitten pelaisi paremmin". Eli jos yhdestä päästään eroon, hän luultavasti hankkii toisen tilalle.

Toki tämänlaiselle käyttäytymiselle on helppo löytää puolustuspuheita ja lieventäviä asianhaaroja. Rehellisesti häijyys oli "anomaalista", eli pääsääntöisesti yhteysyrityksiä kuvaa pikemminkin hyvässä tarkoituksessa tehty liika innostuminen. Ja vihastumisissakin oli takana rehellinen pettymys, kun odotukset ja toiveet eivät toteutuneetkaan. Ilkeys ei siksi ole se oikea sana joka kuvaa sitä käyttäytymistä jota "kohtelias ateisti" kohtaa. Mutta ydinopetuksena olikin se, että hyvä tarkoitus on "totta mutta irrelevanttia". ; Relevanttia on sijaan se, että "kohtelias ateismi" on jotain joka vastustus-rakastetaan mahdottomaksi nimenomaan uskovaisten puolelta. Tämän jälkeen on rehellisesti sanoen aivan turhaa itkeä sitä että ateistit ovat "militantteja". Nähdäkseni ongelmana on nimenomaan se, että tämänlaista kannanottoa uskalletaan ylipäätään harjoittaa juuri siksi että mitään häijyyttä ei monesti edes tapahdu;
1: Häijyys uskovaisten puheissa määrittyy pohjimmiltaan ja käytännössä jo sellaiseksi mitä uskovaiset saavat tehdä ilman minkäänlaista vastareaktiota. Eli sitä että kertoo omasta näkemyksestä ääneen. Ateisti kohtaa kovan syytöksen typeryydestä ja vastavasta jo tässä vaiheessa. Saati että puhuttaisiin siitä tilanteesta joka poikkeuksetta sallitaan myös normaaliuskovaisille. Eli sitä että vastapuolta näkemykseltään typeryydeksi, harkitsemattomuudeksi, valheelliseksi, tieteenvastaiseksi. Tai sitä että kertoo että toisen näkemyksestä kertominen on jonkinlaista invasiivista pahuutta. Tähän asti meneminen johtaa siihen että uskovainen on "ihastuttavan vakavissaan ja näkee arvokkaana asiat" kun taas ateisti on yksinkertaisesti "militantti". Ateisti joka puolustaa itseään ja kantaansa on jostain syystä määrittynyt "pahaksi ja militantiksi".
2: Monesti tämänlaisista sekä uskovaisten että ateistejen puolella on kuitenkin enemmänkin siitä että eri näkemys koetaan loukkaavana. On tavallaan valittava "muodon ja substanssin" välillä. Valtaosa uskovaisten ja ateistejen välisestä kiistasta molemmin puolin johtuukin siitä, että kohteliaisuusperiaate joutuu joustamaan jos kinastellaan maailmankuvien totuusarvoista. (Loput näyttävät tulevan siitä että moni uskovainen on denialisti eikä ymmärrä mitä tiede tai argumentaatio tarkoittavat, joita ajaa argumenttien sijasta maailmankuvan oikeaksi osoittaminen. Ja uusateisteista löytyy useita pseudoskeptikoita joilla on sama ongelma.)

Rehellisesti sanoen uskonkin että nykyateismia vastustetaan siksi että se ei ole riittävän militanttia. Itselläni on kokemuksen opettama nyrkkisääntö joka sanoo sen, että keskimääräinen uskonnosta innostunut ja soveliaisuuden rajat ylittävä uskovainen tyyntyy vasta kun saa kolminkertaisen määrän samanlaista mitä itse tarjoaa. Eli uskovaiselle palautetaan hänen oma militanttiutensa pahempana. Kohteliaampi puhetapa johtaa edellämainitsemaani katastrofielämään. Samantasoinen puhetapa lähinnä innostaa. Kaksinkertainen nostaa volyymiä. Nelinkertaisena taas nousee aivan syystä puheet siitä että olet "frenzyävä psykopaatti". Paras tulos saadaan siksi kolminkertaisella häijyydellä. Tämä "militanttiustaso" tekee sen minkä haluaa. Eli saa rauhan julistukselta. (Valitettavasti erittäin monet ihmiset sekoittavat Jumalasta argumentoimisen ja julistamisen toisiinsa, puhuvat ensimmäisetä kun selvästi tekevät jälkimmäistä.)

---

Minulla on yksinkertainen kommentti joka ikiselle ihmiselle joka valittaa ateistien invasiivisuudesta tai häijyydestä. "Siivotkaa oma pesänne ensin". "Wappuhaasteeni" on yksinkertaisesti sen verran tyhjä, että näyttää siltä että jokainen joka vaatii ateisteja siivoamaan militanttiuttaan vaativat muita tekemään sellaista mihin itse eivät ole valmiita. (Koska muutoin sieltä löytyisi heidän omia uskovaisten suunsiivoamista vaativia ja ateisteja puolustavia kommentteja.) En pyydä että ihmiset ottaisivat tämän huomioon ennen kuin valittavat. Sillä tämä ei ole pyyntö. Tämä on vaatimus. Koska uskon että tämän vaatimuksen ohittajan ongelmana on se, että pitää uusateismia militanttina siksi että hänen militantin käsitteensä on epäkelpo, varmistan hyvyydessäni hänelle omakohtaisesti ja omin käsin-suineni sellaisen arvokkaan oppimiskokemuksen joka valottaa erittäin terävästi militanttiutta. Luottamuksenani on se, että hairahdukseen korjaamisen ja osoittamiseni jälkeen ei enää ole oikein mahdollisuutta saman virheen uusiutumiseen. (Ja pettymystapauksissa olen kärsivällinen opettaja ja yritän uudestaan.)

Kuuntelua, Välittämistä ja Muutoksia (taloudellisesti kannattavia sellaisia)

Markkinatutkimus on siitä mielenkiintoinen ala, että se on hieman kuin asiakaspalvelija-konsultin rooli. Se on sitä, että otetaan selvää mistä asiakkaat ovat tyytyväisiä ja mikä on mennyt pieleen. Ja kerrotaan tästä ylimmälle portaalle. Sen sijaan että asiakaspalvelupuoli - joka on työnä helposti statukseltaan alhaalla ja johtoportaan puolella vähän kuunneltua - liitettäisiin suoraan, on helpompaa laittaa homma ulkopuoliselle. Jollekulle, joka sitten saa asiakkaat tuntemaan että heitä halutaan kuunnella (mutta ei välttämättä liitä tätä mielikuvaa toimeksiantajafirmaan, kuten helposti kävisi jos asiakaspalvelu hoitaisi asian).

Monesti markkinatutkimus onkin asiakkaallekin mukavaa. He saavat kertoa näkemyksiään ja vaikuttaa. Joku kuuntelee ja välittää ja kirjaa ne vielä ylöskin. Ja niiden pohjalta tehdään ihan oikeita muutoksia.

Markkinatutkimukseen liittyy varmasti aika paljon negatiivisia mielikuvia. Se on jotain, jossa yritetään hyödyttää markkinataloutta. Sen tuloksilla saadaan "lisää hevosvoimia kapitalistien moottoriin." Näin esimerkiksi saadaan esimerkiksi jonkun lehden lukijoihin paremmin kolahtavia mainoksia. Tai saadaan mietittyä tapa, jolla yrityksen asiakaskuntaan saadaan uusia ihmisiä. Tai saadaan palveltua tiettyä segmenttiä entistä tarkemmin ja ainutlaatuisemmin.
1: Tämä on tietysti taloudellisesti kannattavaa sille joka myy. Kuluttaja saa toki myös hyötyjä, koska hän saa tarjouksia esineistä joita hän haluaa. Riskinä ovat tietysti esimerkiksi impulssityyppiset ostokset, ja mahdolliseti kateus kun kaikkea kivaa ei kuitenkaan saa hommattua.

Ylläoleva on kenties yliyksinkertaistus, mutta siinä on kuitenkin jotain hyvin perinteistä ; Brändäyksessä onkin perinteisesti keskitytty jonkinlaiseen suostutteluun. Perinteisessä näkemyksessä on: Kuluttajakunta, jolla olevan tarpeen ratkaisuksi myydään tuotetta. Myyntitilanteessa korostetaan myyjän rehellisyyttä ja tuotteen tunnettuvuutta ja tuotteen laatua. Haluttavuutta on rakennettu asiakkaan identiteetin ja statuksen kautta ja/tai korostaen tuotteen näkyvää funktiota, toimintoa. Rehellistä kauppaa pidetään jonain jossa oikea laatu myydään oikeaan hintaan. Tuotetta myyvän instanssin on nähty viestivän ja palvelevan.

Kuitenkin voidaan sanoa että tässä on olemassa myös vaihtoehtoinen lähestymistapa. Se keskittyy siihen että ihmisille tarjotaan kokemusta joka tyydyttää tarpeiden sijasta haluja. Rehellisen tuotekuvauksen sijaan keskitytään luottamuksen ja läheisyyden kokemiseen. Mitattavasta laadusta siirrytään tilannesidonnaiseen perusteluun, jossa ytimessä on se, mitä ihmisyksilö priorisoi ja pitää tärkeänä. Yleisen tunnettavuuden sijasta korostetaan sitä, että ollaan rakastettuja asiakkaiden parissa. Identiteetin rakentamisen sijasta keskitytään persoonallisuuteen, ulkopuolisen maailman massojen hyväksynnästä, statuksesta ja vallasta siirrytään indiivin karaktääriin ja henkilökohtaiseen karismaan. Funktion sijasta keskitytään etiikkaan ja siihen, miltä hankinta saa ihmisen tuntemaan itsensä. Tuotteen nähdystä puolsta siirrytään siihen minkälaisia tunteita se herättää. Tuotteen ominaisuuksista ja tarjouksista kertomisen sijasta siirrytään dialogiperustaiseen lähestymiseen. Objektiivissävyisestä Palvelu-myynnistä siirrytään henkilökohtaiseen kaksisuuntaiseen suhteeseen jossa ytimessä on molemminpuolisen ymmärtämisen henki.

Ensimmäinen tuntuu helpolta. Mutta jälkimmäinenkin on yleinen. Ja se on jossain paikoissa erityisen tehokas strategia, jopa parempi kuin se tavallinen.

Moni näkee ensimmäisessä kovia ja jälkimmäisessä pehmeitä arvoja. Kuitenkin jälkimmäiset myös myyvät hyvin, joten moni voisi ajatella että ne pinnallisesta pehmeydestään huolimatta ajavat syvimmillään erittäin kovia arvoja. ~ Ja joku voisi sanoa että näiden välillä ei ole mitään ehdotonta dikotomista jakoa. Vaan että usein pehmeät ja kovat arvot sekoittuvat. ~ Uskontojen maailmassa rakkauspommitus on lahkojen tehokkain manipulointikeino, vaikka rakkauspommituksen kohteeksi joutuminenkin tuntuukin usein erityisen mukavalta.

Venyttelyä ennen ääriliikkeitä II : Koivuniemen herra.

Tämä on jatkoa keskustelukenttäaiheeseen, jota alustin aiheella "retoriikka vs. ideologian sisältö". Kun uskonnottomuus ja ateismi liitetään hyvin usein erilaisin negatiivisin kutsumanimin ja ilmaisuin fanatismiin, unohtuu itse asiassa vielä yksi elementti, josta en aiemmin kertonut yhtään. Se on itse asiassa luultavasti se kaikista tärkein asia. Nimittäin, jos aletaan puhumaan erilaisista ääriliikkeistä, on mukana kuitenkin vielä yksi lisäelementti : Ryhmädynamiikka.

Koska tämä on vasta "venyttelyä" en ota esiin aivan äärimmäisiä esimerkkejä. Sen sijaan nostan esiin sellaisia liikkeitä, joiden normaalius rupeaa olemaan jo hieman kyseenalaista. Niissä on ikään kuin oireita, jotka ovat "huolestuttavia". Tämänlaisten havaitsemisen pitäisi alkaa miettimään sitä missä ja mikä on se rajanveto siihen fanaattisuuteen, jota esimerkiksi ateistejen esitetään edustavan.

Camp -henkistä Jeesustelua.

Ryhmädynamiikalla viattomaankin ideologiaan saadaan huolestuttavia sävyjä. Tästä ehkä helpoin tapa on hakea huolestuttavia piirteitä. Tälläiseen voi hakea kimmokkeita "Jesus Camp" -dokumentti vuodelta 2006. Se kuvasi helluntailaista hurmoshenkistä leiriä. Siinä pieniä lapsia kannustetaan uhraamaan elämänsä Jumalan sotureina. Dokumentissa opitaan muun muassa se, että hurmoksellisuus on aitoa uskoa : Jos käy vaan kirkossa rukoilemassa kevyesti ja lähtee pois, on se liian passiivista. Hurmoshenkisyys tarkoittaa sitä että usko vaikuttaa elämään.

Olen itse lapsuudessani ollut parillakin Helluntailaisten leirillä. Ne eivät olleet aivan yhtä rajuja kuin tuossa dokumentissa ollut. Siellä käytiin uimassa ja lueskeltiin Raamattua pari tuntia päivässä ja laulettiin Jeesustelevia lauluja. Kerran leirissä oli iltamenot, jotka olivat huolestuttavampia.

Niissä rukoiltiin erilaisten aiheiden puolesta. Nukkumaan pääsi esirukouksen kautta. Eli oli käytävä edessä kun joku sanoo jonkun tietyn aiheen. Jos ajatteli että asia oli omalla kohdalla merkittävä, oli käytävä esirukouksessa. Useastikin sai käydä. Tämä edessäkäyminen oli tehty avoimesti, joten kyseessä oli ikään kuin rippi, jossa papilla ei ole rippisalaisuutta. Tämänlainen vaatii ryhmälle alistumista ja on yllättävän raskasta mielelle.

Leirillä oli aika paljon lapsia. Siellä myös saatiin silloin tällöin Pyhää Henkeä. Tämä oli arvostettu tapahtuma, jota ei tapahtunut kaikille. Siihen ei voinut käskeä. Mutta jos se tapahtui, sitä arvostettiin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että joku makaa ja pyörii lattialla ja huutaa "jeesusjeesusjeesus". Tai muuta ihmeellistä örveltämistä. Helluntailaisten lastenlehdissäkin tälläisen tapahtuman mahdollisuudesta kerrottiin, niiden "Enkeli nostaa rekan eikä lapsi jäänytkään auton alle" -ihmekertomusten vieressä. Muistutettiin että vaikka tilanne voi näyttää pelottavalta, kyseessä on positiivinen asia. Silti kun muistelen kieriskelijöitä, uskaltaisin sanoa että looks like psychosis to me. Lapsena olin tietysti kohteliaampi.

Vastaavanlainen hulluutta kunnioittava ja sellaiseen kannustava on toki nykyäänkin. Kun viimeksi kävin juttelemassa karismaattisen piirin kanssa, kohtasin henkilön, joka kertoi miten usko oli vaikuttanut hänen omaan elämäänsä. Hän kertoi olleensa vasta melko vähän aikaa uskossa. Hän oli yrittänyt hirttää itseään, kun hän oli nähnyt Jeesuksen. Näin hän luopui narkomaanielämästään. Ja parani hepatiitistaan. Toki hepatiitti voi parantua itsestäänkin, mutta hirttäytymisestä ei näkynyt arpeakaan. Jutussa rupesi olemaan liian monta ihmettä ja outoutta jotta se olisi minulle uskottavaa ; Tuntuu että mitä järjettömämpiä elämäntarinoita kerrotaan, sitä enemmän ne pitäisi uskoa ilman todisteita. Luultavasti tarinat värittyvät matkalla, kokemukset kasvavat. Osa valehdellaan ja osaan rakennetaan valemuistoja.

Itse asiassa armolahjapelistä tuleekin valtakamppailun väline. Jos minä olisin lapsena halunnut statusta, olisin kieriskellyt lattialla. Ei kukaan olisi voinut erottaa "aitoa psykoosia" näytellystä kieriskelystä. En itse asiassa tiedä olivatko ne näkemäni kieriskelytkään muuta kuin tämänlaista. Arvostuksen saa kuin tarjottimella ja tarina tapahtumasta muuttuu muillekin ikään kuin uskon todisteeksi. Henkilö joka kieriskelee on tietysti spesiaali, koska Jumala pitää hänestä.

Myös uudelleensyntymisen käsite on tärkeä : Siinä vanhasta persoonasta luovutaan ja uusi otetaan tilalle. Tämä tarkoittaa sitä, että kukin voi aloittaa sellaisena kuin on, mutta ei kelpaa sellaisena alun jälkeen. Tämänlainen anti-individualistinen ryhmädynamiikka on merkkinä huolestuttava.

Omien kokemuksieni pohjalta tiedän, että helluntailaisten rekrytointijuttelut ovat varsin kevyttä tavaraa. Sisään pääsee melko helposti, mutta moni asia kaunistellaan. Saapuvia kohdellaan silkkihansikkain vaatimukset ja odotukset tulevat samalla kun ovesta astuu sisemmälle.

Opin perässä kipittävät ovikellonsoittajat.

Toki ekstreemiä ryhmäpainetta saadaan toistakin kautta. Jehovan Todistajia seuratessa eräs erikoisin ominaispiirre on sen parissa tapahtuvat oppimuutokset. Siinä, missä Helluntailaisilla on tiukat ja tietyt mielipiteet jotka eivät vaihdu, Jehovan Todistajilla on asioita joissa tapahtuu jatkuvia päivityksiä. Opin sisällä tätä kutsutaan valon kirkastumiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto täsmentyy. Näin he voivat pitää kiinni muuttumattomasta ehdottomasta totuudesta vaikka heidän näkemyksensä muuttuvatkin koko ajan.
Yksi syy muutoksiin on se, että he tekevät ennustuksia. Sen sanomaan on liitetty maailmanlopun ennusteita. Kun ennusteet ovat epäonnistuneet, ovat he tehneet aivan kuten kaikki uskomukset jotka epäonnistuvat näissä. He antavat uuden ajankohdan. Onkin kenties yllättävää, että melko usein uskonnot jotka epäonnistuvat maailmanlopun ennustuksissaan eivät romahda. Pelastus voi jopa vahvistaa jäävien uskoa.

Monet tunnuspiirteiset uskonnäkemykset ovat myös varsin pysyviä. Esimerkiksi joululahjojen antamattomuus liitetään Jehovan Todistajiin varsin tiiviisti. Kuitenkin Jehovan Todistajat antoivat joululahjoja toimintansa alkuaikoina. Tämä oppimuutos on kuitenkin ollut sen jälkeen varsin pysyvä.

Jehovan Todistajilla tapahtuu kuitenkin hyvin paljon aivan erilaista oppimuutosta. Esimerkiksi rokotukset kiellettiin ja sallittiin mukavasti vuorovuosina 1921-1926, Ensin se kiellettiin 1921, sallittiin 1922, kiellettiin 1923... Lopulta pysyväksi jäi vuoden 1926 säädös, joka parillisen vuosiluvun mukaisesti salli rokotukset. Jehovan Todistajat tekivät vastaavan alumiinikattiloilla. Alumiiniin suhtautuminen alkoi 1925 ja jatkuivat. Alumiinikannanotot säilyivät mukana järjestön toiminnassa 1950 -luvulle asti. Alumiinikattiloihin liittyvä kirjoittelu sai valtavan määrän kirjoittelua.

Tuoreemmin keskustelun alla on ollut esimerkiksi verensiirron kieltämisen suhde elinsiirtoihin.

Näillä oppimuutoksilla on tärkeä sosiaalisen liiman suhde. Ne rakentavat opista sellaisen, että jäsen pakkoaktivoidaan. Parissa vuodessa on tullut uusia sääntöjä ja vanhoja on mennyt pois. Tätä kautta passiiviseksi jäänyt Jehovan Todistaja ikään kuin ajautuu selvästi epätodistajaksi. Hän "ei osaa asioita". Hän ei enää tiedä mitä on olla Jehovan Todistaja. Hänestä tulee harhaoppinen. Näin "Kysy-vastaa" -palsta jokaisessa Vartiotornissa onkin tärkeä osa sitä sosiaalista liimaamista, jolla yksilö sidotaan järjestöön ja pakotetaan päivittämään tietojaan asiasta. Kysymys on ryhmäpaineesta.

Asiaa ei auta se, että Jehovan Todistajat eivät suhtaudu "kovin normaalisti" eronneisiin. Siinä missä vaikka minun kirkosta eroaminen on vain asia. Jehovan Todistajilla "luopioiden" kanssa täytyy olla hyvin harkitsevainen. Päätös on sydämen asia, mutta käytännön tasolla kaikki tietävät että luopioiden kanssa tapahtunut sosiaalinen aktiviteetti on epäilyttävää. Ajan voisi käyttää hedelmällisemmin ovikelloa soittelemalla.

Ideologian sisältö onkin ryhmän äärimmäisyyden kannalta irrelevantti. Keskeisempää onkin se, minkälaisia asioita ideologialla tehdään. Pysyvällä opillakin voidaan rakentaa vallankäyttövälineistöksi jolla kannattajat vapaaehtoisesti orjuuttavat itsensä. Muuttuva oppi pakottaa päivittämään kantojaan koko ajan, jolloin voidaan koko ajan seurata kuka yrittää. Koska olen käynyt Jehovan Todistajien "seitsemän askelta" varsin pitkälle - olen itse asiassa käynyt koulutuksen "kastetta vaille", kynnyskysymyksenä oli evoluutioteoria - tiedän että Jehovan Todistajien tilaisuudet ovat avoimesti sellaisia, että kaikki hymyilevät koko ajan. Tulokkaita kohdellaan silkkihansikkain aivan kuten jäseniäkin. Koska kaikilla on koko ajan rooli päällä.

Jehovan Todistajissa huolestuttavaa on myös maailmanlopun odotus. Se kun kannustaa vahvasti panostamaan ideologiaan elämän sijasta.

Koivuniemen herraa pieksämäille.

Suomalaisesta lahkotoiminnasta saa hyvää alustusta lukaisemalla "Helsingin Sanomien" joulukuun kuukausiliitteen vuodelta 2010. Siinä käsiteltiin Tapani Koivuniemen "maanantaipiiriä" / "maitobaaria". Se alkoi teekkareiden Raamattupiirinä, josta kehittyi uskonlahko. Sen parissa oli karismaattisia piirteitä, eli kielillä puhuttiin ja profetioitiin. Koivuniemen mukaan nämä olivat kaikkien tavoitettavissa. Opit eivät olleet harvinalslaatuisen tiukkoja tai erityisen ekstreemejä. Helsingin Sanomien juttu tuo varsin vakavahenkisen ja huolestuttavan kuvan ryhmästä.

Ideologia ei korostanut mitään vauvojen syöntiä. Sen parissa ei murhattu tai tehty rikoksia. Sen parissa oleva parrankasvatuspakko ei ole ideologisesti mitenkään erityisen kova vaatimus. Eikä kannustus laihduttamiseen. Ekstreemiksi rynmän teki ryhmäpaine. Ideologisen sisällön sijasta huolestuttavaa oli ryhmän sisäinen rakenne, jossa oli valvontaa ja vaatimuksia ; Esimerkiksi jäsenten painoa ja laihdutusta vaadittiin kovasti. Paino oli hyvä mittari, jolla voitiin mitata jäsenten sitoutumista. Ryhmästä tuli piilotteleva, ulkopuolisille ei vuodettu tietoja. Tapahtumista ei saanut kertoa. Ryhmä oli autoritaarinen ja sisäänpäinlämpiävä.

"Helsingin Sanomien" kuukausiliitteeseen oltiin pyydetty Hannu Lauerman kommentti. Hän ei ollut ihmeissään. Tämänlainen toiminta on hyvinkin tavallista pienissä uskonpiireissä. Ihmetystä ei herättänyt myöskään se, että "maitobaari" piti sisällään hyvin korkeasti koulutettuja ihmisiä : Yhden alan asiantuntijuus ei tarkoita sitä että ihminen toimisi järkevästi kaikilla elämän osa -alueilla. Koulutus ei tätä kautta suojaa kulttiutumiselta. Maitobaarin luonne oli "juuri sellaista josta äiti varoitti".

Huolestuttavin piirrä tässä kohden olikin salailu ja sosiaalinen rakenne, jossa apostasiaan suhtaudutaan äärimmäisen kovasti ; Eli järjestöstä eronneisiin kohdistetaan keskustelemattomuutta kaikella tavalla. Samoin huolestuttava oli ryhmän sisäinen rakkauspommitus.

Näin ollen uskallan jatkaa.

Näin ollen esimerkiksi ateismin kohdalla ateismia syytetään usein "militantiksi ateismiksi". Se ampuu melkoisen kovasti yli, koska uusateismi ei liikkeen luonteen puolesta täytä mitään vaarallisten liikkeiden sosiodynamiikkaa. Tämä aihe on helppo unohtaa uskovaisten puolelta, koska se korostaa sitä, miten lahkomainen toiminta on nimenomaan uskontojen parissa yleistä. Uusateismi on vain julkisuudessa näkyvää, aktiivisesti mainostavaa ja suosittua. Jopa muodikasta. Esimerkiksi maitobaari taas ei ollut koskaan mitään tämänlaista. Eikä varsinkaan kultiksi kehittymisensä jälkeen.

Fundamentalistinen ateismi ei myöskään toimi. Sillä ateistit eivät täytä fundamentalististen liikkeiden "huolestuttavia piirteitä" läheskään siinä määrin kuin ne fundamentalistit joihin tässä yritetään rinnastaa.

Se, miksi ateisteja syytetään fundamentalisteiksi on se, että he ovat avoimia, individualistisia ja äänekkäitä. He ajavat yhteiskunnallisen asemaansa normalisointia. Heitä halutaan hiljentää. Ateistit ovat kokeilleet hiljentymistä, uskonnottomat ovat olleet näkyvyyteensä nähden yliedustettuja. ;Mutta se ei selvästi toiminut. Äänekkyys on uusi asia ja tästä ei pidetä. Kuitenkin ateismilta puuttuvat ääriliikkeille tutut ruhmäpaineen muodot.

Aiheen ja sisällön lisäksi on siis olemassa vakavampi ja suurempi ero, joka tekee rinnastamisen suorastaan harhaanjohtavaksi. Ateisteja syytetään fanaattisiksi, vaikka se ei ole samanlainen edes "huolestuttavia joskaan ei vaarallisien" oppejen kanssa. Se kun on niihinkin rinnastettuna "liian kesy". On jännittävää, miten tämä ilmiselvä asia tuppaa uskovaisilta unohtumaan. Etenkin niiltä fundamentalisteilta, joille fundamentalismin pitäisi olla omasta elämästä tuttua.

Netiketti

"Siitä tulee sellainen lämmin pörröinen olo kun saa ihmiset suuttumaan."

Internetissä, kuten kaikessa muussakin on "hyvän tavan normistoja", kuin ulkoelämässäkin. Tietynlaisesta käyttäytymisestä menettää sosiaalisen arvostuksen. Netissä nämä eivät vain ole yhtä selviä kuin ulkoelämän normit. Internet on sen verran kliininen kanava, että se helposti nostaa esiin huonoja tapoja. Siellä tehdään normaalisti sellaista jota ei tehtäisi muutoin. Reagointi on vahvempaa, eikä sanomisia helposti varota yhtä paljon kuin normaalielämässä. Tämä on tietysti hyvä asia joskus, se kasvattaa avoimuutta, mutta toisaalta siihen liittyy myös huonojen tapojen ja ärhentelyn lisääntymistä.

Tähän liittyen on erilaisia internetlakeja. Ne ovat tietysti osittain humoristisia. Ja on vaikeaa sanoa mikä internetlaki on. Otetaan vaikka tunnettu Godwinin laki. Sen mukaan keskustelun pidetessä muuttuu varmaksi se että jotakuta verrataan natseihin. Tämä voi olla vain havainto, jolloin sanotaan että näin tapahtuu. Siinä voi kuitenkin olla sisällä normi siitä että tälläinen käytös ei ole toivottavaa ja ilmiön esiintuonti vain kertoo että sitä on syytä varoa. Tai se voi vain kertoa että natsianalogioita, kuten mitä tahansa analogioita, voidaan rakentaa lähes mihin tahansa.

Itselläni on tietysti omanlaiseni, melko suora tapa, suhtautua muihin. Usein kommenttini sisältävät sekä argumenttien käsittelyä. Mutta en lainkaan varo sitä että laitan mukaan myös moitetta käytöksestä. Varon vain sekoittamasta argumentin hyvyyttä ja lausujan epämiellyttävyyttä. (Miten onnistuminen, on sitten tietysti oma lukunsa.) On hyvä huomata, että vaikka persoonaa kohtaan hyökkääminen ei ole argumentti, on kommunikaatiossa mukana myös sosiaalisia puolia. Jopa minä ymmärrän tämän. Näin esimerkiksi opettaja voi sanoa Matille että "olet laskenut matematiikan laskusi väärin" ja näyttää miten se pitäisi tehdä (argumentti) ja vihjata sen jälkeen että on rumaa heittää toisia luokkalaisia kuminpalasilla (sosiaalinen puoli). Kun opettaja ei sano että laskut on väärin koska kuminpalat lentelee, tai että huono laskutaito tarkoittaisi surkeaa käytösnumeroa, on tilanne aivan OK.

Sillä mielestäni provosoituja tai suuttuja ei aina ole väärässä. Usein tietysti on. Monesti sanotaan että "ei pidä provosoitua jos provosoidaan". Joskus on kuitenkin hyvä miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että antaa provosoijalle takaisin. Etenkin jos provokatiivisia ja kyseenalaisia keinoja käytetään muiden halventamiseen. Niiden käsittely ja ääneen lausuminen voi poistaa niiden tehon, jopa niin että ikävyydet palautuvat lähettäjälle. Reagoimattomuus muistuttaa minusta liikaa koulukiusaamista ja muuta sivusta seuraavien tapaa suhtautua. Asiasta heittäydytään ulkopuolelle, ja juuri tätä kautta toiminta voi ylipäätään jatkua.

Yleisesti ottaen minua ärsyttävät muutamat seikat, jotka eivät ole internetlakien listalla. Tämä ei ole mikään "yleinen tuomiolista", mutta tämän avulla on melko helppoa tajuta suurin osa käytöksestäni.

Kuten huomata saattaa, nämä kohdat käsittelevät enimmäkseen sellaista kohtaa, jonka voisi ottaa "asenteeksi".
1: Autoritaarisuus. Tämä tarkoittaa sitä että henkilö sisällyttää oman itsensä kuvailua osaksi argumentaatiota. Tämä kohta ei tarkoita sitä että henkilö ei saisi olla ylpeä osaamisestaan, vaan siitä että lausuntoon yritetään lisätä painoarvoa lähdeviittailun sijasta siihen miten hyvä asian esittäjä on. Tässä apuvälineenä voi olla jopa "itseoppineisuuteen" vetoaminen. Omakustannekirjailija voi esimerkiksi muuttua omalla retoriikallaan alan johtavaksi tutkijaksi Suomessa. Kuitenkin asia keskittyy siihen että henkilö on itse "niin paljon asiaan tutustunut ja sitä tutkinut", että hän on sen ehdoton auktoriteetti. Danth’s Law käsittelee juuri tätä kohtaa, mutta kattaa alueen vain hyvin suppeasti. Sehän sanoo että jos joku esittää voittaneensa väittelyn, hän on todennäköisesti hävinnyt "isosti". Erikoinen piirre on se, että auktoriteettia rakentava usein esittää omin sanojensa mukaan kumoavansa muiden auktoriteetteja. Kirjoittelun "sosiaalinen rakenne" on sellainen, että hän rakentaa itselleen asemaa. Mutta vain vastustajilla on auktoriteetteja, ja vain nämä on lupa ottaa kritisoitaviksi. Vastustajan auktoriteettiaseman saavuttamiseksi saattaa riittää tutkimuksen tekeminen, ja tulokset jotka eivät itseä miellytä. Näiden tekemä tutkimus on tietysti "tieteitä" isoilla heittomerkeillä. Eikä niiden sisältöä välttämättä tarvitse edes opetella.
2: Henkilö on ns. "One Trick Pony", yhden tempun hevonen. Tämä tarkoittaa sitä että henkilö innokkaasti johdattelee keskustelun sivuraiteille, ja aina tiettyyn aiheeseen. Tässä avainasemassa on päsmäriys, jota ei välttämättä huomaa ensimmäisellä kohtaamisella. Mutta hän vie, olipa aihe mikä tahansa, aiheen aina yhteen tiettyyn asiaan. Kun kerran toisensa jälkeen keskustellaan samasta asiasta ja tietystä näkökulmasta, olipa lähtökohta mikä tahansa, on selvää että näissä "spin offeissa" ei ole kyse yleisestä keskustelusta. Näiden henkilöiden keskustelutaito tiivistyykin siihen miten johdatella asia "siihen heidän asiaansa". Tämän suurin rike on minusta se, että se ei lainkaan kunnioita muita aiheita. Siinä implisiittisesti esitetään että vain tämä yksi asia on kiinnostava, tärkeä tai juttelun arvoinen. Muut aiheet tallautuvat jalkoihin, niistä puhuminen vaikeutuu suuresti. Muiden arvo on vain siinä miten hyvin siitä saadaan johdateltua puhe taas siihen samaan asiaan. Ja tämä asenne erottaa tämän vaikkapa jostakin asiasta tai aihepiiristä innostumiseen. Jos ihmisellä on tietty kiinnostuksen kohde, ja harrastuneisuutta, hän voi olla joko asiantuntija tai ainakin sellainen jota kannattaa kuunnella. One trick pony taas ei ole vain "innostunut".
3: Epätasapuolisuus. Tämä tarkoittaa sitä että mielestäni "hyvä lukutapa" tarkoittaa sitä että esittäjän oletetaan olevan täysjärkinen ja looginen. Silloin näkökulmia yritetään valikoida siten että toisen näkemys olisi fiksu. Tässä apuna voi käyttää paikallispolitiikan ja ulkopolitiikan rinnastamista: Paikallispolitiikan asiat voivat olla järkeviä vain tietyllä tasolla. Ulkopolitiikan asioiden esittäminen paikallispolitiikassa voisi olla melko irrelevanttia, päätöksentekovalta niihin olisi muualla. Samoin paikallispolitiikan esittäminen ulkopolitiikassa on tietysti usein irrelevanttia. Siksi onkin hyvä katsoa missä määrin ja millä ehdoilla on samaa mieltä. Ja vasta jos toinen rajauksen jälkeen esittää ettäon harjoittamassa ulkopolitiikkaa paikallisesti (tai toisinpäin), tätä on syytä kohdella kritiikin julmimmilla moukareilla. Mielestäni "tuomittavaa" on yleinen asenne, jossa toinen on paitsi väärässä, myös moraalisesti paha. Sellainen, jossa paikallispoliittisen näkökulman esittäjä siirretään ulkopolitiikkaan vain siksi että toisella on ns. "väärä mielipide". Asiat on käsiteltävä erikseen, niiden välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Ja se, että erimielisyyteen liitetään moraalittomuutta kertoo yleisestä toiseuttamisesta, jossa itse nähdään oikeassa olevana, samanaikaisesti hyvän ja moraalisen kulman kautta ylivoimaisena, johon erimieliset ovat alemmassa asiassa. Toki ihminen voi osoittaa vaikka että skientologia on sekä tieteellisesti heikko että tekee moraalittomia toimia. Kysymys on siitä että asenteellisesti erimieliset automaattisesti sidotaan vastemielisiksi. Joskus näihin liittyy myös huhupuheita, urbaaneja legendoja. Se, kuinka helposti vaikkapa erimielisistä leviävä sähköpostikierros otetaan todesta, kertoo siitä miten reilusti asiassa ollaan mukana. Jos tietyn tason kritiikkiin ei sovelleta lähdekritiikin ja luotettavuuden arviointia, se kertoo siitä että henkilö ei osaa sitä mitä filosofit kutsuvat kriittiseksi keskusteluksi. Siinähän mukaan kuuluu molempisuuntainen kriittisyys. He ovat vain arkikielellä kriittisiä, eli he vihaavat ja vastustavat jotain tiettyä tahoa keinolla millä hyvänsä. Ja usein sekä kannattavat sekä puolustavat jotain toista lähes ehdoitta.
4: Lisäksi itseäni inhottaa se, että henkilö teeskentelee mukavaa ja utelee samalla henkilökohtaisuuksia. (Etenkin jos puhkuu raivoa jos ei anneta. Ja yrittää taas lempeästi.) Henkilökohtaisista asioista uteleminen on yksinkertainen keino hankkia manipulatiivista tietoa. Tätä voidaan käyttää henkilöä vastaan. Henkilökohtaiset asiat ovat aina julistukselle helppoja keinoja käännyttää toinen eiasiapitoisilla argumenteilla. Erityisen pahalta tilanne näyttää jos toinen on vain yksipuolisessa suhteessa, eli hän joko vain ottaa tietoja. Mutta myös jos hän itse tunnustaa asioita menneisyydestään. Jälkimmäinen on yleistä uskonnollisille tahoille: Henkilö voi kertoa miten hän on aikaisemmin ollut vaikkapa kannabista poltteleva pikkurikollinen ja alkoholisti, joka on nyt paremmassa tilanteessa. Tieto on toki henkilökohtainen, mutta se ei koske nykyisyyttä. "Admit past, deny today's flaws" -strategia itse asiassa rakentaa ideologista ylivertaisuutta: Nykyinen on niin paljon parempi, kuin se vanha. Näin tieto tasapuolistuu, ja mahdollisesti satuttavat tiedot siirtyvät vain toiseen suuntaan. Toiselle puolelle siirtyy vain tietoa joka voi vahvistaa ideologisen käännyttäjä-julistajan nykyidentiteettiä. Laajemmin sanoen kaikki manipulaatioon perustuvat menettelyt rakkauspommituksesta lähtien ovat tietenkin bannilistalla. Kaikki missä pyritään ensin horjuttamaan ja tekemään heikoksi, ja sen jälkeen rakentamaan ja ehdottelemaan uutta persoonaa ja jossa tätä uutta persoonaa pyritään ylläpitämään vaikkapa yhteisillä tilaisuuksilla, ovat sellaisia että arvostustilanne minun silmissä tipahtaa nollaan välittömästi.
5: Anonyymiteettiin liittyen voidaan katsoa että se antaa mahdollisuuden olla vastaamatta sanomisistaan. Siksi en yleensä arvosta anonyymejä. Tämä ei tarkoita pelkkää "anonyymin" statusta kommentointikentissä. Se koskee sitä että ei mitenkään yhdistetä siihen kuka kommentoija on. Voit tietää kuka "anonyymi" on. Vakaat nimimerkit eivät ole läheskään yhtä huono asia, koska ne ovat kuitenkin yhdistettävissä samaan tahoon. Puhtaasti anonyymejä tai vakaan nimimerkin sijasta kaikista pahimpia mielestäni ovat ehdottomasti "yhteispeliä harrastavat sukkanuket", sock puppetit. Niissähän sama henkilö rakentaa useita eri nimimerkkejä, jolla näytetään että tiettyä mielipidettä kannattaa useampi. Erityisen pahoja sukkanukkeja ovat "nimimerkinvaihtajat". He vaihtavat samassa paikassa nimimerkkiä toistuvasti. Silloin heidän kommentointihistoriaansa on lähes mahdotonta seurata. Nimimerkin vaihdolla voidaan myös paeta ikäviä tilanteita ja aloittaa oman agendan levitys ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman vastuuta vanhoista sanomisista. Samalla näyttää tietysti myös siltä että useampi kannattaa asiaa, joka tietysti on toimivan tehokas sekä manipulatiivinen, joskaan ei argumenttina minkään arvoinen, keino.