Liberalismista ja kapitalismista

Usein ajatellaan että liberalismi on aina ja automaattisesti kapitalismin vihollinen. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä yhteys voi olla erityisen vaikea nähdä. Osittain tässä on syynä se, että tällä hetkellä politiikassa on osittain kysymys identiteeteistä. Ja näihin syntyy konflikteja ja riitoja joista ei haluta päästää irti.

Voidaan sanoa että minun sukupolveni elossaoloaikana on tapahtunut tärkeä muutos. Jos minun nuoruudessani vasemmisto-oikeistojako oli se joka herätti keskustelua, on nykyään siirrytty aivan toiselle poliittiselle akselille. Enää ei puhuta kommunisteista ja kapitalisteista, ei punaisista ja valkoisista, ei vasemmistosta ja oikeistosta. Sen sijaan tärkeä jakolinja on mennyt konservatiivien ja liberaalien välille. Mutta toisaalta muutos ei ole tapahtunut siististi ja analyyttisesti. Moni leimaa ”punavihervasemmiston” ja ”oikeistokonservatiivit” yhteen siten että tosiasiassa riidan kohde ei ole muuttunut yhtään. Ajatellaan että liberaali on kommunisti ja oikeistolainen on konservatiivi.

Tässä mielessä netissä onkin käänteistä käsiteanalyysiä. Jos perinteisesti ajatellaan että määritelmä kaipaa lisämääreitä jotta se eksaktoituisi, jolloin punavihervasemmisto tarkoittaisi sitä että on kommunisti ja vihreiden arvojen kannattaja ja vasemmistolainen. Ja että näissä on jotain eroja ja tätä kautta jokainen lisämääritelmä osuu yhä pienempään määrään ihmisiä. Mutta keskustelussa nämä halutaan pikemminkin liittää yhteen ja luoda konsepti joka ei välitä siitä onko ”punavihervasemmistolainen” esimerkiksi kommunismin vai kapitalismin kannattaja koska tärkeintä on se, että hänet on tuomittu ”viholliskuntaan”. Joka halutaan kuvata mahdollisimman laajana.

Kuitenkin kyseessä ovat aivan eri akselit. Kun katsotaan asioita määritelmien kautta asia on melko selvää. Liberalismi on sosiaalinen ja poliittinen systeemi joka alleviivaa yksilöiden oikeuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja yksityisiä vapauksia joita laki takaa ja suojelee. Kapitalismi taas on taloussysteemi joka perustuu markkinavetoisuuteen jossa tuotteet ja niiden valmistaminen ovat yksityisomistuksessa ja niitä tehdään talous mielessä.

Liberalismi ja kapitalismi eivät selvästi ole toisiaan poissulkevia. Voidaan jopa sanoa että ryhmäkeskeinen henki joka konservatiiveilla on, on ihmisten käsittelemistä massoina siten että perinteet ja ideologiat ohjaavat yksilöitä ja näillä on suuri arvo ja merkitys. Tämä on tavallaan ideologioiden kommunismia. Eli yksilöiden sijaan hallinnassa on jokin keskus.

Konservatiivinen oikeistolaisuus ja kommunistinen liberalismi nykynettimuodossaan onnistuvat olemaan lähinnä jos määritellään että talous on ”ihan muu juttu” kuin muu poliittinen ajattelu. Eli talous erotetaan muista vapauksista ja oikeuksista erilliseksi saarekkeeksi. Moni, esimerkiksi itse, eivät näe tätä kovin järkevänä. Itse näen että talousjärjestelmä on oleellinen osa kun mietitään yhteiskunnan järjestämistä ja poliitiikan ja yksilön suhdetta.

Itse asiassa klassinen liberalismi edusti ajattelua jossa korostettiin yksilön tärkeyttä. Ideana oli se, että valtion ja yhteiskunnan holhoamista haluttiin minimoida ja enemmistölle alistumista vähentää. Myös mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus olivat tärkeitä koska järjen ja oman ajattelun vapaan käytön kautta voitiin taistella uskontojen sosiaalista valtaa ja sitä pönkittäviä taikauskoja vastaan. Mielipiteenvapaus ja sananvapaus liittyivät suvaitsevaisuuteen koska on tietenkin vaikeaa olla mielipiteenvapaa jos erilaisia mieliä ei saa olla. Ja lupa olla erimielinen vaatii ajatuksen siitä että on luvallista poiketa massasta. Tähän ilmapiiriin kuului myös taloudellinen vapaus eli vapaa markkinatalous, taloudellisesti vastustettiin merkantilismia. Siksi esimerkiksi John Locke penäsi uskonnonvapautta. Ja Adam Smith kannatti näkymätöntä kättään ja korosti sen kohdalla nimenomaan sitä miten markkinat säätelivät itseään ilman säätelyä.

Siksi kenties tärkein ajatus onkin huomata että uusliberalismi on teknisesti ottaen liberalismia. Se on vahvasti nimenomaan oikeistolaista. Joka assosioituu jopa minulla vahvasti konservatiiveihin. Mutta kuitenkin uusliberalismi on filosofisesti ajatellen äärimmäistä liberalismia sovellettuna talouselämään tavalla jossa talous ei olekaan ”se muu juttu”. ; Tätä kautta selittyy esimerkiksi … sanotaanko hyvin varakas … appiukkoni joka on liberaali ja oikeistolainen. Hän on uusliberaali, libertaari ja hyvin ärhäkkä verojen ja palkkavaateiden vihollinen. Hän vihaa ammattiyhdistysliikkeitä ja lakkoilua jopa enemmän kuin rakastaa vapaata markkinataloutta. Hän kannattaa homojen oikeuksia ja puoltaa ateistisia virtauksia. Sillä samalla ehdolla millä kaikkea muutakin. "Kunhan eivät minulta tule pyytämään verorahaa".

Jännittävää kyllä mitä kauemmas historiaan mennään, sitä vahvemmin liberalismi ja kapitalismi ovat kuuluneet yhteen. Jos luetaan jotain John Stuart Milliä, hän oli liberaali utilitaristi. Tässä klassisessa liberalismissa ajateltiin että kaikista tärkein ja korkein yksittäinen arvo on vapaus. Mill esitti jopa että tärkeintä olisi luoda järjestelmä joka maksimoi yksilönvapauden ja rajoittaa valtion ja muiden tahojen hallintavaltaa niin paljon kuin se on mahdollista. Millin ajattelu oli sovellettu hänen aikansa yhteiskuntaan jossa kapitalismi oli taustaoletettu ilmiselviö jota ei tarvinnut edes kyseenalaistaa; Tämä eroaa oikeastaan uusliberalismista lähinnä siten että uusliberalismi ei puhu vapaudesta yksilöiden vapautena vaan markkinoiden vapautena. Yksilöiden sijaan abstrakti markkinakokonaisuus on se johon huomio keskittyy ja tätä kautta uusliberalismissa usein unohdetaankin köyhien ihmisten vapauksien rajoittaminen. Heidän tulisi tyytyä vähään koska markkinoiden vapaus eikä ihmisten kyky tehdä asioita ja tavoitella relevantilla onnistumistodennäköisyydellä onnea eivät ole tärkeitä. Koska monet niistä vaatisivat veroja ja muuta sellaista joka on markkinoiden rajoittamista ja kommunismia.

Joka on se syy minkä takia monet modernit liberaalit kaipaavatkin yhteiskunnan huoltoperiaatteita ja turvaverkkoja yksilöiden vapauden saavuttamiseksi.

---

Lähteet:
John Locke, ”A Letter Concerning Toleration” (1689)
Adam Smith, ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” (1776) [suom. ”Kansojen varallisuus”]

Pride ja "luonnontila"

Yhteiskuntasopimus ja luonnon tila ovat hyvin yleisiä käsitteitä yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa. Tämä on esimerkiksi John Locken kannattama ajatus jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä käsitteellä yhteiskunta tarkoitetaan valtiota.

Yhteiskuntateoreetikoilla tätä kontrastoitiin usein villiin luonnontilaan. Mainittava on ainakin Thomas Hobbesin näkemys jossa yhteiskuntasopimusta täydennettiin ajatuksella tilasta jossa ajatellaan yhteiskuntaa jossa ei ole minkäänlaisia sopimuksia eikä niiden mukaista käyttäytymistä. Tätä luonnontilaa kuvasi kaikkien taistelu kaikkia vastaan. Hobbes korosti ajatusta jossa luonnontilassa kuka tahansa voi periaatteessa halutessaan tappaa kenet tahansa.

Hobbesmaisia kannatti tässä absoluuttista valtaa hallitsijoille. Hänen kohdallaan tämä tarkoitti käytännössä kuninkaanvaltaa, jossa sen jälkeen kun valta oli annettu ja kansalaiset olivat päättäneet että kuningas oli hyvä, oli tämän jälkeen velvollinen tottelemaan. Samalla tavalla on selvää että yhteiskuntasopimus on aina ajatus siitä että on jonkinlainen erityinen hallitus jonka alaisuuteen ihmisten olisi alistuttava.

Moni on moittinut Hobbesin ajatusta luonnontilasta. Esimerkiksi Hegel näki niiden taustan kehäpäätelmäisenä. Nykyään ajatuksena on usein korostaa että tälläistä luonnontilaa ei tosiasiassa ole koskaan ollut. Ihmiset ovat aina olleet ”sosiaalisia eläimiä”. Tässä mielessä mielikuvia voidaan viedä vaikkapa ajatuksiin eläimien sosiaalisuudesta, aina jonnekin bonobojen elintapoihin asti. On kuitenkin hyvä miettiä luonnontilaa ajatuskokeena, kontrastina sille miten yhteiskuntasopimuksen merkitys muuttaa asioita.

Philosophy Tubessa käsiteltiin John Locken ajatusta yhteiskuntasopimuksesta ja luonnontilasta osana Locken omaa elämää ja politiikantekoa. Siinä korostettiin sitä, miten Locken ajatus luonnontilasta ei ollut pelkästään tapa oikeuttaa utopistinen ajatus ihanteellisesta yhteiskuntasopimuksesta. Jokin dystooppinen kertomus jostain kuvitteellisesta meneisyydestä. Siinä korostettiin sitä miten John Locke viittasi yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan luonnontilana. Ja tälle nähtiin konkreettisia kohteita, ei jossain menneisyydessä vaan sen ajan maailmassa. Erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Locke paitsi kuvasi aikansa asenteita että hyötyi taloudellisesti asenteista jotka nojasivat näille hänen kuvaamilleen asenteille.

Tässä korostui se, että haluttiin ajatella että Amerikan mantereen alkuasukkaat eivät omistaneet maata tai käyttäneet sitä. Tätä korosti nomadinen elämäntapa ja se että sopimuksia oli harjoitettu suullisesti tai taistelemalla rajaoikeuksista muiden heimojen kanssa. ; Alkuasukkaat nähtiin ei-kulttuurisina komplekseina, yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan. Heidän ikään kuin ajateltiin olevan luonnontilassa ja tätä kautta heidän asumiinsa alueisiin ei ollut omistusoikeutta eikä niitä käytetty.

Tässä korostui se, että alueen omistus annettiin alkuasukkaille jos he olisivat esittäneet länsimaisen kulttuurin tapaperinteeseen sidotun juridisen paperisopimuksen allekirjoituksineen. Muu oli sopimuksen puutetta. Toisenlainen maankäyttö ja elintapa nähtiin sopimuksen puutteeksi.

Voidaankin nähdä että tosiasiassa nämä ajatukset siitä että tiloja kuvataan ei-kulttuuriksi ovat kuvaavia; Nykyaikana ei pidettäisi paradoksaalisena puhua intiaanikulttuurista. Luonnontilateorian mukaan näin kuitenkin pitäisi olla. Voidaan toki ajatella että jokin tila voisi olla nihilismiä ja luonnontilaa jossa taistellaan toista vastaan ja muuta vastaavaa. Mutta selvää on kuitenkin että kun sormi osoitti näissä tilanteissa näihin tiettyihin kohteisiin niin nämä kohteet eivät vastanneet tätä määritelmää. Pikemminkin on niin että se, että yhteiskuntasopimusta ja pakanoiden sivistämistä korostavissa asenteissa oli mukana sitä että he olivat sokeita. Se, että he eivät nähneet jossain omistusoikeutta ei tarkoittanut omistusoikeuden puutetta vaan sokeutta. (Tämä on toki eritettävä siitä että olivatko kulttuurit julmia ja pahoja ja muita vastaavia kulttuureita. Intiaanikulttuureissa oli taatusti halveksuttavia ja rumia piirteitä joiden kritisoiminen on vapaan ja hyvän miehen velvollisuus. Mutta tämä ei ole samaa kuin näiden kulttuurien kutsuminen ei-kulttuuriksi ja nihilismiksi.)

Tämä peli meni siten että Locke ja muut saivat määritellä molempien osapuolten puolesta yhteiskunnan ja sopimuksen. Ja näiden rajojen ulkopuolella ei ollut yhteiskuntaa eikä sopimista. Joka oli sitten se luonnontila.

Eikä tämä asenne ole muuttunut. Sitä löytää tänäkin päivänä. Itse asiassa sitä löytyy Suomesta. Kun mietitään vaikka Pride -viikkoja on moniin liikkeisiin ilmestynyt sateenkaaritarroja. Nämä pahastuttavat useita kristittyjä. Samoja kristittyjä jotka eivät pahastu jos jokin liike laittaa kristillisen tarran.

Esimerkiksi Kristillisdemokraattien Sari Taunuksen mielestä Pride -kulkue edustaa suurta suvaitsemattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä. ; Taunus on hyvä esimerkki siitä miten kristittyjä ei estetä vallankäytöstä ja politiikasta. Häntä ei ole tapettu. Häntä kuunnellaan ja hän pääsee tämän mielipiteen kanssa lehtiin. Häntä ei ole poltettu hengiltä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään mitä Susanna Koivulan kirjeet tulevaisuudesta kertovat homoagendan sisällöksi.

Mutta Taunus ei ajattelekaan tilannetta siten että hänen vastassaan olisi toinen mielipide tai maailmankuva. Sen sijaan hän näkee että hän puolustaa kulttuuria ja vastapuoli edustaa vain tämän normin purkamista. Hänestä sananvapaus koskee täkmänlaisten normien puolustamista ja sen vastakohtana on kulttuurin puute.

Takana on voimakas ajatus siitä että yhteiskuntamme olisi oltava kristillinen siten että ihmiset tottelisivat kristittyjä ja kristittyjen ideologiaa riippumatta siitä mitä uskontokuntaa he edustaisivat ja kuinka vähän tai paljon kristittyjä tosiasiassa on. Pakanoita pitää pelastaa. Ateismi ja naturalismi ovat arvotyhjiötä ja nihilismiä. Näitä ajattelutapoja pidetään latteina ja sisällyksettöminä. Ei edes kunnon maailmankuvina koska kunnon maailmankuvien on vastattava esimerkiksi merkitykseen siinä määritelmässä kuin kristityt sen näkevät ja niillä ehdoilla kuin kristityt ne määräävät. Kristityt määräävät nämä asiat vastapuolenkin puolesta. Ja poikkeava ei olekaan tätä kautta mikään mielipide jonka ilmaisu vaikka ovitarralla ja kulkueilla olisi asiallista jonkin mielipiteen ilmaisua. Se on heille vain yritys rikkoa ja repiä ja sensuroida ja pilata kristillinen kulttuuri. Koska kristillisyydestä poikkeava ei ole heille relevantti maailmankuva ja kaikki sen ulkopuolella edustaa vain ”luonnontilaa” jossa heille on pelkkä anarkia, väkivalta ja kaaos. Toki on selvää että tämäkin johtuu siitä että nämä kristityt ovat sokeita eikä siksi että siellä ei olisi jotain muuta. Kuten toisenlaisia poliittisia mielipiteitä.

Jotka ovat määritelmällisesti jotain jotka vaikuttavat yhteiskuntaelämään ja näkyvät julkisessa tilassa. Ja tätä kautta ne vaikuttavat kristittyihinkin. Aivan kuten minun koulussa pakotetut ruokarukoukset joka päivä vaikuttivat minuun. Toki ymmärrän että tämä herättää antipatioita. Mutta ei tämä antipatia tarkoita että kristityt olisivat jokin epäkulttuuri ja nihilismiä ja jotain jonka näkyminen ei olisi mielipiteenilmaisu. Taunukselle homojen asian puolesta ilmeisesti saisi olla kunhan se ei näkyisi julkisessa tilassa ja kristityt saisivat kieltää homoilta avioliiton ja homoliittoja kannattavat eivät saisi ilmaista vaikka tarroilla tai kulkueilla olevansa jotain mieltä asioista. Yhteiskunta saa siis vaikka kieltää erimielisten avioliiton. Mutta yhteiskunta ei sitten jotenkin mitenkään missään koskaan ikinä saisi mitenkään ajaa mitään "homoagendaa" yhtään missään kontekstissa. Ei varsinkaan koulussa jonne tiettävästi pitää saada pakkoyhteislauluna "Enkeli Taivaata" ilman että tämä olisi mikään ongelma. Vaikka sekin on julkinen ja ehdottoman poliittinen ilmaisu ja toimintatapa; Suomessa on käytävä koulua, harvalla on varaa yksityisopetukseen ja yhteislaulu tehdään julkisessa tilassa ja laulutilanne ei tapahdu missään privaatissa makuuhuoneessa kodeissa vaan yhteisissä tiloissa. Samoin ongelmana ei tiettävästi ole se, että joku Riku "Riksa" Rinne seuraajineen kiertelee kouluissa kertomassa kristillisestä näkökulmasta ties mistä.

Hobbesin tärkein omaa oppiaan koskeva oivallus liittyikin siihen että hänellä yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan hänen Leviathaninsa tärkein teesi on siinä että se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. Kristillinen kulttuuri joka taistelee nihilismiä vastaan ei tätä kautta oikein mitenkään voi edustaa vapauksia, kuten uskonnonvapautta tai mielipiteenvapautta.

On selvää että minä en suostu allekirjoittamaan tuollaista sopimusta. Ja yhteiskuntasopimuksen ajatus perustuu siihen että ihmiset joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti suostuvat siihen, ikään kuin yleiseksi hyödyksi luonnontilasta poikkeamiseen. Itse näen että Suomessa tämä on Suomen laki. EI tarvita erikseen jotain kristillisiä lakeja jotka päättäisivät mitä lakiasioita saa ja ei saa muuttaa poliittisessa demokraattisessa myllytyksessä. En ymmärrä miksi minä haluaisin rajoittaa vapauksiani vain siksi että kristityt haluavat käyttää valtaa ja yrittävät oikeuttaa tätä halveksimalla esimerkiksi minun maailmankuvaani ”nihilismiksi” tai ”arvotyhjiöksi” tai ”latteaksi” ja vastaaviksi. Joksikin joka on lähinnä "luonnontilaa" josta minut halutaan "niin laupiaasti" pelastaa...

---

Lähteet;
John Locke, ”Two Treatises of Government” (1689) [suom. ”Kaksi tutkielmaa hallinnosta”]
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651) [suom. ”Leviathan”]

Descartesin mitta täyteen - ja muita detaljeja

Filosofiaa pidetään usein kynäniskojen puuhana. Jopa sellaisena joka näivettää. Se ei toki olekaan mitenkään fyysinen harrastus. Jotkut filosofit, kuten Michel de Montaigne (1533-1592), onkin korostanut sitä että hän oli huono miekkailija ja ratsastaja.

Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.

Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.

Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.

Kuinka maailmankuvallisuus kesytetään

"Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!"
(Psalmit 137:9)

Maailmankuvallisuus on kaikkialla. Jopa siellä missä sitä ei tunnusteta. Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat kertoivat, että eivät pidä postmodernismista. He hieman hymähtelivät ihmisille, jotka pitävät asioita "teidän mukaanne" -hengessä. Sillä on vain yksi Totuus, joten on ehdottomasti oikeita ja vääriä mielipiteitä. Heiltä löytyy myös vahvoja statementeja. Kun esille heitetään avaruusolennoista he kertovat että avaruusolennot ovat oikeasti Saatanan Panettelijan demoneja näyttelemässä. Kuitenkin heidän argumenttinsa hyvin usein tiivistyvät siihen että asiat ovat miten ovat heti kun päättää mihin lähteisiin päättää luottaa. Eli he ratkaisivat asioita varsin maailmankuvallisesti.

Tietyssä määrin tämä kysymys on tullut muodikkaaksi vasta melko myöhään. Mutta siihen vedotaan kaikkialla. Sen vastustaminen nähdään helposti jopa mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden vastustamisena. Osittain jopa ymmärrettävästi. Jehovan Todistajat yrittävät sitten ilmiselvästi tehdä jonkinlaista kompromissia jossa maailmankuvallisesti päätetään että "Raamattu" on tosi ja sitten tästä seuraa loput. (Toki kysymys ei ole näin ilmiselvä, he mielellään argumentoivat siitä miten Raamatussa olevat toteutuneet ennustukset kertovat kokemusvaraisesti että kirja on tosi. He siis tavoittelevat tässäkin kokemusperäistä tietoa. Nämä argumentit eivät toki laadullaan vakuuta.)

Ennakkotietoja?

Perimmiltään Jehovan Todistajien argumentti on hyvin klassinen. Se nivoutuu lujasti tieteenfilosofiseen kysymykseen siitä onko maailmassa tietoa jonka tiedämme a priori, eli ilman erillistä tietoa. Vai onko kaikki a posteriori -tietoa. Tässä olevat erimielisyydet pitävät ääripäissään rationalismin, jossa hyvin paljon voidaan tietää pelkästään "nojatuolifilosofialla" ja empirismin jossa kaikkea pitää koetella. Moni filosofi on tarjonnut erilaisia kulmia ja ratkaisuja asioihin. Tarjolla on niin Lockea, Humea kuin Kantia.

Etenkin Kant on tässäkohden relevantti. Sillä hän jakoi ihmisten tietämisen jo käyttämilläni käsitteillä a prioriseen ja a posterioriseen. Kant päätteli että on oltava paljonkin asioita joita teemme ilman opettamista. Joten meillä on oltava jonkinlaisia a priorisia tietoja. Teemme asioita tietyllä tavalla ilman että olisimme opetelleet kokemuksella ja harjoittelulla miksi teemme näin emmekä jotenkin toisella tavalla. Tämä onkin hyvin vakuuttavaa. Emme selvästi joudu opettelemaan kaikkea. Meillä on erilaisia refleksejä joita ei tarvitse opettaa vaan jotka ovat meillä syntymästä. (Ja jotka voivat puuttua synnynnäisesti toisilta niin että he ovat biologisesti kyvyttömiä oppimaan asiaa.)

Toisaalta empirismiin nojaava tiede korostaa a posteriori -tarkistusta aivan kaikelle ja se vaatii että jokainen kivi on käännettävä ja että on nimenomaan voitava ajatella vaihtoehtoja kaikelle mitä sanotaan "ilmiselvyydeksi". Kant tarjoaisi tätä kautta melko kovan haasteen. Tosin empiristisen tieteen parissa on tutkittu eläinten käyttäytymistä. Ja esimerkiksi Konrad Lorenzin löytämä leimaantumisilmiö saa hanhenpojat seuraamaan emoaan (tai Lorenzia). Tämä on hanhenpojille a priorista. Mutta se on kuitenkin evoluution opettama "hyödyllinen keino", joten itse asiassa se on perimmiltään a posteriorista tietoa joka on latautunut DNA:han. Kant tuntuu tämän jälkeen huomattavasti vähemmän vakuuttavalta.
1: Hanhenpoikien esi-isissä on ollut variaatiota jossa osalla on ollut leimautumista, osalla ei ja myös vahvuudessa on ollut eroja. Ja tieto on latautunut siitä että ne joiden DNA on toiminut huonosti ovat karsiutuneet pois. Lopputulos on tarkempi, se rajaa laajemmasta mahdollisuusvalikoimasta pienemmän fraktion ja rajaa ulkopuolisen irrelevantiksi. Eli on informatiivisempi.Eli tässä mielessä on todellakin merkitystä sillä miten Quine on kiteyttänyt "Natural Kindsissä" seuraavasti "Creatures inveterately wrong in their inductions have a pathetic but praiseworthy tendency to die before reproducing their kind."

Tämä johtaa siihen että jos ihmisten sisäiset näkemykset eroaisivat epäkäytännöllisellä tavalla ympäristöstä, he eivät voisi elää maailmassa. Tässä mielessä empiristeillä onkin hyvin vahva pohja. Evoluutiota kannattavat ihmiset voivat sanoa että heillä on "Turva" siitä että he todennäköisesti kykenevät toimimaan maailmassa tavalla joka ei oleellisen usein tapa heitä. Tämä on toki hieman eri asia kuin "Totuus".

Käytännöllinen totuus vs. absoluuttinen Totuus.

Jos mietimme ihmisen käsitystä maailmasta, klassisesti on ajateltu että olisi erikseen kartta ja maasto. Kartta on representaatio maastosta. Tätä erottelua pidetään usein hyvin keskeisenä. Mutta tietyllä tavalla pragmatistit ajattelevat usein että heillä on oma phaneroninsa. Eli kun ihminen katsoo karttaa ja maastoa, niin tosiasiassa myös maasto heidän mielessään on representaatio. Kartat ovat erilaisia. Mutta molemmat ovat tietyssä määrin ihmisen pään representaatioita. Maailmankuvallisuus nouseekin esiin juuri tästä empiristien suosimasta pohjasta.

Lisäksi meitä haittaa se, että evoluutio nojaa enemmän hyvään toimintaan kuin täydelliseen toimintaan. Alvin Plantinga on korostanut että evoluutio voi tuottaa mitä tahansa joka antaa oikeita reaktioita ympäristöön. Se onko tämä Totuudenmukainen ei sitten ole niinkään tärkeää. Plantingan argumentissa korostuu se, että jos pakenee tiikeriä luullen sitä anopin lomavideoksi, pakeneminen on tärkeää. Tämä korostaa sitä että on olemassa relevantti mahdollisuus siihen että maasto olisi aina jotenkin oleellisesti ja syvällisesti "vain kartta". ;  Itse, tiedostaen sen että psykologia näyttää miten ihmisiet ovat alttiita väärille positiviisille, väärille negatiivisille, vahvistusharhoille, illuusiolle ja muulle niin voidaan sanoa että hyvin monessa kohden kokemusmaailmamme todellakin eroaa maailmasta. Fysiikan teorioiden - niin suhteellisuusteorian kuin kvanttimekaniikankin - intuitionvastaisuus korostaa tätä eroa. Tämä korostaa sitä että vaikka Plantinga korostaakin aivan oikein että kenties emme välttämättä mitenkään voisi huomata ja tunnistaa virheellistä ajatteluamme, niin jossain tilanteissa meillä on selvästi edessä tilanteita joissa tiedämme erehtyvämme ja urakalla.

Quine on tämäntapaisiin asioihin liittyen sanonut jo ajalta ennen Plantingaa että koko harhaisuuden käsite on mielekäs lähinnä a posteriorisena tietona. Koska näemme unia, hallusinoimme huumeista tai hulluudesta, voimme ylipäätään sanoa että erehtyväisyys on relevantti mahdollisuus.

Warrantittomuutta voidaan pitää kuitenkin liian tiukkana ja varsin asenteellisena vaatimuksena. Esimerkiksi fyysikko, jopa "positivistiksi" itseään joskus nimittävä empiristi Stephen Hawking puhuu malliriippuvaisesta realismista. Siinä korostetaan että ihmisen kannalta ei ole olemassa kuvasta tai teoriasta riippumatonta käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan omaksumme näkemyksen jota kutsumme malliriippuvaiseksi realismiksi: sen mukaan fysikaalinen teoria tai maailmankuva on malli ja joukko sääntöjä, jotka yhdistävät mallin osaset havaintoihin. Ja tässä kaikki. Tämä tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla voimme tulkita nykytiedettä. Tämä on kuin suora vastaus Plantingan haasteeseen. Warrantittomuuden osoittaminen kun vaatisi aina sen että ihminen voisi todella nousta oman arviointikykynsä yläpuolelle sanomaan että aistimme ovat ehdottomasti luotettavat.
1: Jumalan luotettavaksi arviointikin tapahtuu ihmisen tietoisuudella. Joten miksi käytössä ei ole pettäjäjumala joka ei tarjoa meille edes sitä mitä evoluutio takaa, eli Turvan siitä että toimintamme on todennäköisesti elämäämme ylläpitävää? Plantinga valitsee kristinuskon Jumalan hyvin spesifien ominaisuuksien setin puhtaasti oletuksenvaraisesti. Sen sijaan että ottaisi huomioon ne vaihtoehdot joissa Jumala antaa meille luulon siitä että meillä on warrant mutta ei annakaan. Jos naturalistien annetaan valita yksi skenaario hyläten muut ei Plantingalla olisi argumenttia siitä että ateistinen evoluutio ja naturalismi eivät johtaisi tieteeseen luottamiseen, toisin kuin teismi.

Kun absoluuttinen totuus on tämän jälkeen naulattu vessan seinälle samalla kun ihmiset panostavat aikaansa järkevimpiin kysymyksiin voidaan ottaa huomion ytimeen koko maailmankuvatematiikka yllättävän laajasti. ; Tavallaan koko kysymys onkin siitä että kenties mielessämme on vain kartta. Mutta karttoja on monenlaisia. Ja vain osa niistä on piirretty siten että on käyty paikoissa. Kenties meillä on useita karttoja joissa yksi on kuvannut pinnankorkeutta ja toinen kasvillisuutta ja kolmas värejä. Mutta silti suuri osa kartoista on jotain jota löytyy vannoutuneiden poikamiesten kuivuneista lakanoista. Ja siksi ei ole niin relevanttia miettiä "onko maasto kartta" vaan katsoa sitä "minkälainen kartta" se on. "Onko se hyvä kartta" on se tärkein kysymys. Tavallaan sen ulkopuolella sitten on vain maailmankuvallisuutta josta sitten voi olla vapaasti mitä mieltä tahtoo. Koska se on uskonvaraista ja irrationaalista. En ymmärrä miksi viisauden rakastaja tekisi näille muuta kuin tunnustaisi tämän piirteen olemassaolon. (Moni tosin näyttää kuluttavan valtaosan aikaansa ja elämäänsä vain näiden kysymysten parissa.)

Oletetaan että ei tiedetä mitään.

Jos otamme Feyerabendin, hän edustaa jotain jota ylläolevassa ole käsitellyt. Vaikka hänen ajatuksensa ovat koko kysymyksen ytimessä. Hän oli idealisti. Ja esitti että ihmisten mielissä on erilaisia maailmankuvia jotka ovat yhteismitattomia. Eli niissä katsotaan asioita aivan eri tavoilla ja eri lähtökohdista. Maailmankuvat koherentisoituvat sisäisesti, ja kehittyvät. Mutta ne eivät kuitenkaan ole jotain joiden paremmuusjärjestystä voitaisiin arvioida mitenkään.

Kuitenkin tässä kohden on kenties hyvä ottaa esiin toinen maailmankuvallisuutta korostavien ihmisten sankari, Wittgenstein. Wittgensteinin mukaan ihmiset voivat kommunikoida. Ja tehdäkseen aitoa kommunikaatiota, se tapahtuu siten että he ovat jakaneet jollain tavalla jonkinlaista yhteistä elämää. Ja itse asiassa voidaan sanoa meillä on valtavasti tämänlaista yhteistä kontaktipintaa. Ja tämä tapahtuu juuri siten että yksilötasolla emme ole täydellisiä tabula rasoja. Olemme ihmisolentoja jotka pelkästään tämän seikan takia jaamme hirvittävän määrän evoluution meihin ennakkolataamaa a priorista asennetta. Se määrittää miten havainnoimme maailmaa. Riippumatta siitä onko tämä maailman kartoittaminen sitten "Perimmiltään Totta" vai "Pelkästään Kätevää".

Ja tässä onkin tavallaan suurin relativismin ja maailmankuvallisuuskysymysten syvin ongelma. Kun niitä katsotaan voidaan huomata että ne tarkkailevat asiaa pelkästään koherentisointi mielessä. Maailmankuvien ristiriidattomuus on se johon ne korkeintaan kiinnittävät huomiota. Ne kuitenkin unohtavat parsimonian. Ja tätä kautta ne muuttuvat hyvin abstrakteiksi kysymyksiksi.

Esimerkiksi jos nuoren maan kreationisti väittää että evoluutikoiden maailmankuvallisuus kieltää heidän mallinsa a priorisesti, he eivät voisi olla enempää väärässä. Sillä vankin todistusaineisto on a posteriori -tyylistä tietoa ja siihen sovitettua parsimoniaa. Tämän taustalla on ajatus siitä että tieteessä on, jos ei täydellisiä, niin ainakin hyviä karttoja. Nämä ovat siis ehdottomasti käteviä. Nuoren maan kreationistin kohdalla kenties jos meillä ei olisi nykyistä käsitystä geologiasta, maantieteestä, astronomiasta, suhteellisuusteoriasta ja evoluutioteoriasta, se olisi yhtä mahdollinen kuin mikä tahansa muukin. Mutta tosiasia on se, että saavuttaakseen menestystä nuoren maan kreationisti joutuisi kumoamaan valtavan määrän tämän hetkisen tieteen valtaparadigmoista. Tämä on toki teoriassa mahdollista, koska tieteen historiassa paradigmanmuutoksia on tehty aiemminkin.
1: Tämä on a posteriorista tietoa siitä että opimme tekemään parempia karttoja, eli tiede jotenkin liittyy karttojen kätevyyteen ja sen kehittelyyn jollain muulla kuin a priorisella suoraantietämisen menettelyllä. Ei siis mikään "tieteen naurettavaksi tekevä asia" kuten moni näyttää ajattelevan. Kun huomionsa keksittyvät Absoluuttiseen Totuuteen eikä Karttojenn Kätevyyteen. A posteriori -tieto ei kumoudu sillä että lisää tietoa saadaan a posteriori. Sille paljon relevantimpia ovat ne huomiot joiden mukaan a priori -tietoa on väkisinkin jokaisessa systeemissä. Joka on tosiasia. Ja muistuttaa siitä että jopa sitten kun YEC -tiede on tulevaisuudessa voittanut ateistinaturalistit tulevassa tieteen voitonmarssissa, niin sittenkin se tieto olisi epävarmaa ja epätäydellistä.

YEC -kreationisteilla ei ole tällä hetkellä tarjota mitään a posteriorista mallia joka olisi voittanut nämä vallitsevat teoriat. Joten ainut mitä he voivat tehdä on ajatella optimistisesti että heillä on maailmankuvallinen a priori varmuus tästä asiasta. Ja että tuleva huipputason nuoren maan kreationismin tutkimus tulee päihittämään ne huonot vastineensa. Heillä ei vielä tällä hetkellä ole kuin maailmankuvallinen a priori -torjunta evoluutioteorialle, ja he projisoivat tätä evoluutikoihin ajatellen että tämä on se mitä kaikki tekevät. Ja YEC oli tässä vain esimerkki. ; Tosiasiassa voisimme esimerkiksi ajatella että on periaatteessa mahdollista että maa on litteä, että vaskesta taottu kupu kiertää taivaannapaa vasten luoden maan päälle yön, päivän ja tähtitaivaan. Mutta vain jos elämme ajatuksessa siitä että meillä ei olisi mitään jaettua yhteistä tapaa havainnoida maailmaa, eikä mitään tietovarastoa joka kartoittaisi maailmaa yhä paremmin ja paremmin.
1: Moni asia on mahdollinen ennen tiedon tarkentumista, mutta harvempi sen jälkeen. Kotona kykkiessä on vaikeaa sanoa mitkä eri kartoista ovat hyviä, mutta maastoon meneminen vihjaa että osa niistä koostuu tallatuista maileista ja osa pelkistä märistä unista. Mutta kun meillä on jo hyviä arvauksia, ne pakottavat hylkäämään esimerkiksi nuoren maan kreationismin. Ja tätä ei tehdä a priori vaan a posteriori. Tässä lähinnä kyseenalaistetaan a posteriori maailmankuvallinen ilmiselvyys joka on puhtaasti a priori.

Evoluutio käytännössä takaa sen, että olemme siinä määrin Konrad Lorenzin rumia ankanpoikia, että voimme elää, jakaa kokemuksiamme, kommunikoida ja kenties jopa elää niin pitkälle että jopa ehdimme kohota tieteen joutsenensiiville koostamaan jonkin verran a posteriorista tietoa. Jotta muiden ei tarvitsisi. Jotta maailma olisi jälkeen tuleville parempi, tarkempi ja käytännöllisempi.

Ja jos voimmekin olla Quinen kanssa erimielisiä siitä miten "praiseworthy" kuolema luonnonvalinnan ja evoluution kohdalla on, niin se kuitenkin tekee eläimistä "käytännöllisempiä" ympäristössään eläjiä. Ja tosiasiassa sama pätee myös maailmankuvallisuuskysymykseen ja tietoon. Aluksi on enemmän vaihtoehtoja ja variaatiota. Ja osa sitten häviää pois. A posteriori -tieto on aina "rajoittavaa" ja "rajoittunutta". Ihan siksi että se on tietoa.

Koska maailmankuva on voitu valita ennen tutkimuksessa saatavaa tietoa, kysymys on yksilötasolla osittain onnenpelistä. Ja näin voi tuntua epäreilulta että jonkun maailmankuva on todellakin paremmin perusteltu kuin toinen. Ja a posteriori -tieto itse asiassa nimenomaan tarkoittaa sitä että kaikki maailmankuvat eivät ole yhtä hyviä ja näin koko maailmankuvallisuuskysymyskin on harhaanjohtavaa tai ainakin turhaa ja epäkäytännöllistä. Epäreiluuskokemustaan vinkuvalle YEC:ille ei voi sanoa oikein muuta kuin lainata "Red Dead Redemption" -peliä. Että "Some trees flourish, others die. Some cattle grow strong, others are taken by wolves. Some men are born rich enough and dumb enough to enjoy their lives. Ain't nothing fair. You know that."

Miekkailija on itsenään

"Miekkailu ei ole minuna olemisen essentiaalinen ominaisuus, vaan dominantti ja hyödyllinen aksidentaalinen ominaisuus."
(Niko Vuorinen)

Filosofi ja urheilumiekkailussa erinomaisesti menestynyt Niko Vuorinen kuvasi miekkailuaan ylläolevalla tavalla haastattelussaan. Hänen "Aristoteelinen meininkinsä" edustaa ns. substraattiteoriaa. Tässä maailmassa substanssi on usein olion keskeinen ominaisuus, jonka hävitessä myös asia häviää. Aksidenssi on sitten substanssin vastakohta ; Tähän liittyvät piirteet voivat muuttua ilman että substanssi katoaa.

Toki tämänlaatuinen kannanotto olemassaoloon on perusteltu. Ja siitä on taatusti hyötyä asioita määritellessä. Voidaan jossain määrin sanoa että aksidenssi liittyy attribuutteihin kun taas substanssi liittyy kriteeriattribuutteihin. ; Voidaan esimerkiksi määritellä että vesi on märkää. Mutta päätyä sitten miettimään asiaa tarkemmin. Sillä substanssilla on ominaisuuksia ja moodeja. Jos otamme jäätä ja jäädytämme sen, Substanssiteorian mukaan on olemassa veden substanssi joka säilyy muuttumattomana tämän muutoksen aikana. Jää ei syrjäytä vettä tai vesi korvaudu jäällä vaan kyseessä on sama aines. Ja näin veden märkyys, joka on intuitiivisesti hyvä kriteeriattribuutti vedelle, onkin vain veden aksidenssi. Vuorinen siis korostaa että hänellä on monia moodeja joista miekkailu on yksi. Hän tekee muitakin asioita eikä hukkaa itseään missään vaiheessa. Miekkailu on siis korostetusti tekemistä eikä olemista.

Monesti ihminen kuitenkin kutsuu itseään tittelillä. "Olen miekkailija" on samanlaatuinen maininta kuin "olen muurarimestari" tai "olen Suomen presidentti". Olemiseen viittaaminen vihjaa syvempään. Siihen että tekeminen olisi jotenkin hyvin oleellisesti osa itseä. Ei vain aksidentaalinen piirre, vaan jotain jota ollaan silloinkin kun ei olla miekkailemassa tai muurarimestaroimassa. Tällöin voidaan puhua identiteetistä. Ja tässä Niko Vuorisella on asiallinen muistutus. Kulttuurimme tuppaa sekoittamaan identiteetin olemiseen. Identiteetti on ikään kuin osa itseä jota suojellaan ja jota pitäisi siksi kunnioittaa. Kuitenkin identiteetti on yleensä jotain muuta kuin itsen syvin olemus. Se on mainos. Se on se mitä liehutetaan hyvin vahvasti nimenomaan muille. On hyvä että joku muistuttaa että identiteetti on aksidenssi. Moni toki poteroituu mielipiteisiinsä ja maailmankuviinsa kuin ne olisivat jokin essentiaalinen ominaisuus.

Toisaalta minä koen olevani miekkailija. (Vaikka minulla ei ole mitään palkintoja tai toimintani takana apurahoja, toisin kuin Vuorisella.) Vaikka se ei ole edes dominantti ominaisuus. (En siis ole erityisen taitava.) Ja hyötyajattelun pohjalta sitä on vaikeaa perustella. (Esimerkiksi itsesuojeluksellisin syin olisi kenties terveempää valita jokin sellainen laji jonka välinettä esimerkiksi saisi kantaa laillisesti ulkona.)

Sitä kuitenkin samalla haluaisi olla sellaisessa hengessä että olisi jokin syvä pysyvä itse. Että ei ole jotain erillistä miekkailijaa joka korvaa jotenkin sen muun toiminnan. Että miekkailija katoaa kun salin ovi menee kiinni. Ja kun miekkailijuus muuttuu, tämä johtaa siihen että Vuorisen ajatustapa on tältä kannalta erinomainen. Mutta miekkailijuus kuitenkin jäisi salin ovelle vaikka minuus ei jäisikään. Ja tämä voi tuntua epätyydyttävältä, jos miekkailusta tekee identiteetin ja tämän kokee syvästi itsekseen. (Vastaava ongelma on toki läsnä myös uskonnoissa. Jos joku kokee olevansa kristitty, hän ei helposti koko ajan rukoile tai ajattele Jeesusasioita. Ja silti sitä ajattelee että kristittyys jotenkin kävelisi kuitenkin ulos kirkosta ja olisi läsnä myös astioita pestessä ja nukkuessa. Kun identiteetti on lujassa, Vuorisen ajatus tuntuu hyvältä epistemologisella ja ontologisella tasolla mutta epätyydyttävältä eksistentiaalisella tasolla.)

Tässä mielessä mieleen tulee tavallinen intuitio appelsiinista. Sitä ajattelee että appelsiini on oranssi. Ja vaikka valot laitettaisiin kiinni, niin appelsiinin oranssius jotenkin säilyisi. Oranssius ei siis ilmene mutta on läsnä. Tätä ajatustapaa mukaillen oma identiteetti saataisiin pysyväksi. Miekkailupotentiaali kulkee koko ajan mukana, joten selkeästi jokin osa miekkailijuudestakin kulkee mukana. Pelkästään aktuaalinen ei siis olisi olemassa tai konkretiaa, ja olisin salin ulkopuolella kuin appelsiini pimeässä.

Locke kuitenkin tuomitsisi ajatuksen. Locken mukaan väri on esineiden sekundaarinen ominaisuudet. Siinä missä appelsiinin paino on primaarinen ominaisuus, joka sijaitsee suoraan kappaleessa, väri on sen sijaan vain omassa tajunnassa eikä esineessä. Väri on Locken mukaan tajunnassamme oleva mielikuva. (Locken mukaan veitsi ei ole kipua, vaan veitsi tuottaa kipuaistimuksen joka taas on leikeltävän ominaisuus.) Palaamme siis jälleen siihen että värianalogiamme paljasti että kenties miekkailu olisi siltikin nimenomaan jotain syvästi toissijaista. ; Ja tämä on tietysti kaunis ajatus. Sillä jos esimerkiksi minä jään huomenna sirkkelionnettomuuteen joka silpoo raajani, en tietysti voi harrastaa miekkailua ollenkaan. Ja tämänlaatuinen iskee tietysti lujaa identiteettiin. (Onkin hyvä huomata että identiteetin liian vahva sitominen vaikka kristittyyteen voi johtaa epäterveisiin tilanteisiin vaikka uskon menestyksen kohdalla.)

Mutta tästä itselle parhaudesta ja terveydestä huolimatta tekisi mieli sanoa että kaikki attribuutit ovat jossain määrin näkökulmia. Ja silloin päädytään miettimään sitä mitä jää jos jokaisen ominaisuuden karsii pois. Itse näkisin että jos kaikki attribuutit karsitaan, ei jää jäljelle mitään. Samoin esimerkiksi oma tietoisuuteni on itselleni vahvasti väliaikainen. (Kantani moniin uskonasioihin ovat häilyviä mutta en usko ns. "sieluun" joka jäisi kun kaikki maallisen tomumajani ominaisuudet karsittaisiin pois.) En kuitenkaan pidä tietoisuuttani aksidentiaalisena ominaisuutena vaikka ruumiini jää sen jälkeen lepäämään hautaan. Siksi olisinkin taipuvainen karsimaan koko miekkailukysymyksen vitsinomaisesti siihen että "miksi norsu on suuri, harmaa ja kurttuinen - koska jos se olisi pieni, valkoinen ja sileä se olisi aspiriini".

Locken ajatusta mukaillen voitaisiin sanoa että miekkailu on jotain joka on minussa väliaikaista. Ja näin miekkailuun kenties liittyvä kipu ei ole miekassa tai tekniikassa vaan muualla. Siinä miten asioita koetaan. Itsetarkkailun kautta olen itseni havaitsija. Ja näin jossain määrin voidaan sanoa että olen miekkailija pääasiassa juuri siksi että tämä on minun ominaisuuteni. Ei miekanheiluttajana vaan sinä hahmona joka tarkkailee itseään ja havaitsee itsessään miekkailijuutta. Tämä on tie kohti tervettä elämää. Tai ainakin sellaista asennetta tekemistään kohtaan jota uskovaiset ja vastaavat pitävät miellyttävänä.

Onko uskonto taikauskoa?

Sanalla "taikausko" on vahvoja sävyjä ja sisältöjä. Sillä on hyvin moninainen historia.
1: Termiä on kauan käytetty ns. kristillisen kulttuurin ylivallan levittämiseen. Siis näkemykseen jossa ihmiset on luokiteltu eriarvoisiksi rodun ja kulttuurin mukaan. Sellaisen jossa ei ole mitään pluralismin sävyjä. Tämä kulma tiivistyy John Locken näkemykseen. Hänestä barbaariset pakanat (savages) olivat taikauskoisia koska he olivat tyhmiä. Taikausko johtui siitä että alkukantaiset primitiiviset kulttuurit asukkaineen (savages) eivät ymmärtäneet maailmanmekaniikkaa. Ja tämä tyhmyys sai heidät tekemään alkeellisia rituaaleja joilla he kuvittelivat hallitsevansa maailmaa. Mutta eivät hallinneet. Tässä maailmassa taikausko oli eikristittyjen rituaalistoa. Ja näiden välissä oli laadullinen ero. Taikauskon ja kristinuskon ero oli denotaatioissa ja tosiasioissa.
2: Sittemmin antropologiassa on otettu vahvemmin korostukseen ns. hyväntahtoisuuden periaate. Siinä korostetaan, että ihmiset ovat suunnilleen yhtä järkeviä. Tässä näkemyksessä taikausko on uskontoa johon liitetään negatiivisia konnotaatioita. Ja näin ollen jos joku kutsuu toisen uskontoa taikauskoiseksi, hän ei sano mitään sellaista joka olisi "teknisesti tosi tai epätosi". Se on synonyymien värittämistä. "Uskontosi on uskontoa" on lausesisällöltään sama kuin "uskontosi on taikauskoa". Ei siinä opita muuta kuin sanojan asenteista.

Tämä näkemyspari on tarpeen. Sillä ne vaikuttavat nykymaailmassakin. Itse asiassa maailmalla on melko voimakasta kristillistä ideologianboostausta. Tästä hyvän, demonstratiivisen, esimerkin saa siitä miten Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin "Lumous murtuu" saivat kritiikkiä jo tutkimusasenteensa pohjalta. Dennettissä loukkasi se, että uskontoa tutkittiin psykologisesti tavalla jossa mikään "aivot ovat Jumalapuhelin" ei ollutkaan keskiössä. Ja Boyerin kokemukset olivat mutkikkaampia. Hänen projektiinsa suhtauduttiin positiivisesti jos ja vain jos se kohdistui muihin uskontoihin. Katolisesta tutkijasta olikin tarpeen selittää miksi pakanat uskovat niin hupsuihin asioihin. Sävy muuttui jos samat periaatteet osuivat hänen omaan uskontoonsa. ; Tämä kertoo siitä miten kristinusko nähdään yhä laadullisesti erilaisena, jotenkin ehdottomasti järkevämpänä ja parempana ja tieteellisempänä kuin muita uskontoja.

Toinen asia koskee sitten ateismia. Sillä tosiasiassa ateistejen parissa on vahva virtauma. Ja tässä virtaumassa on siinäkin mukana Locken perinnettä. Mahdollisesti merkittävin yhtymä on Freudin kohdalla. Hän suhtautui kaikkiin uskontoihin taikauskoina. Hän oli siis nimenomaan Lockelainen kuten kaikki kristitytkin, hän meni vain yhtä Jumalaa pidemmälle. (Sallittakoon alleviivaava Dawkins -alluusio.) Freudin mukaan uskonto oli lapsellista ja neuroottista käyttäytymistä, jossa ihminen toivoo jotain, mutta tietää että toiveajattelu ei toimi. Ja laittaa siksi väliin tyhjän rituaalin, kuin torjunnaksi. Tämäntapaiset asenteet ateisteilla johtavat tietysti siihen että uskovaisilla on kaksi odotettavissa olevaa tapaa suhtautua väitelauseeseen "uskonto on taikauskoa".
1: Lockelaiset kristityt pahastuvat kategoriavirheestä joka syntyy kun mennään yhtä Jumalaa pidemmälle. He hyväksyisivät ateistien uskontokritiikin ilomielin, kunhan se vain kohdistuisi niihin pakanauskontoihin, kuten esimerkiksi islamiin. (Fatwakateuskortin suosiokin saa tässä hieman uudenlaisen selityksen.) Pinnallisesti uskovat suuttuvat siitä että Sam Harris ivaa liikaa kristittyjä eikä hauku tarpeeksi islamia. (Joka on omituinen väite. Jos on lukenut hänen kirjojaan. Islamviha oikein kuohahtelee hänen kirjoissaan. 9/11 iski Harrisin mielenterveyteen ja ihmiskuvaan ilmiselvästi varsin kovaa.) Tosiasia on että "liikaa=yhtään". (Kuten tavallista on.)
2: Humanistisemmat uskovaiset taas katsovat että taikausko -sanan käyttö on itsessään loukkaavaa. Tämän jälkeen heidän aivonsa sulkeutuvat ja he tunnistavat vain käsitteen "fundamentalismi". (Mikä selittää miksi he eivät näytä ymmärtävän mitä ateistit sanovat ja tarkoittavat, vaikka osaavat hokea "fundamentalismi" -sanaa televisiossa.)

Joku joka luottaisi viestintään voisi saada tästä jotain irti. Esimerkiksi keinoja siihen miten uskonnottomat voisivat viestiä siten että heidät ymmärretään, siis muutakin kuin se taikauskon konnotaatio. (Joka on hyvä alku kyllä.) Minä en vain usko viestintään. Viime kuukausina on nimittäin ollut monia näkyviä asioita medioissa. Niiden pääsävy on ollut siinä että aihe on siirretty syrjään ja suostuttu puhumaan vain jostain ihan muusta. Ja näin asiaa ja sen edistymistä on pyritty jarruttamaan ja saatu yleinen mielipide tiettyyn suuntaan sillä että ihmsiet luulevat että kysymys on asiasta a eikä siitä asiasta b jota ajetaan.

Tulkinnat ovat olleet aikenkattavia, niiden korjausehdotuksia ei ole otettu kuuleviin korviin, ja väitteitä on toistettu toisissa medioissa. Mukana on myös kirkko ja niiden kaltaiset tahot. (Miten uskonnolliset tilaisuudet muuttuvatkin pelkäksi suvivirreksi joka täyssensuroidaan koko suomesta? Toistamalla.) Uskon että nämä red herringit ovat sekä tietoisia että tahallisia. (Vaihtoehtona kun on, että koko suomi olisi täynnä idiootteja, sellaisia että miten sitovat kengännauhansakaan. Ja tämän uskominen johtaisi minut suoraan Lockelaisen ylemmyysasenteen ytimeen.) En siis lähde rakentamaan mitään viestintäteoriaa tästä. Sillä tehokas viestintä tarkoittaa sitä että huomio herätetään irrelevantilla provokatiivisella olkiukolla. Ja sitten suostutaan puhumaan vain siitä. En ole riittävän moraaliton ja julma kusipääpaskiainen suostuakseni pelaamaan tällä kielipelikentällä.

Miksi konsultteja dissataan - ja miksi tällä on väliä äärimmäisen laajasti?

Jyrki Järvilehto otti kantaa konsultoinnin tarpeellisuuteen. Konsultit ovat hieman kuten työpaikan palaverit, niihin kohdistetaan usein lähinnä kritiikkiä. "Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman “herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen. Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa." Hän itse antoi selitykseksi henkisen laiskuuden ja halun kestää syyllisyyttä. "Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma. Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: “kun minä vaan olen tällainen”. Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?"

Itse olen varovaisen positiivinen konsultteja kohtaan. -Tai kuten puolisoni asian ilmaisi : "Kyllä niillä on joskus ihan hyviä ideoita." - ja näkisin, että Jari Sarasvuon puheissaan korostama epäonnistumisen kestäminen on suuri ongelma. Tästä huolimatta näen, että konsultin antama tulkinta konsulttiuteen suhtautumisesta on hieman sama kuin lähtisi kysymään uskovaisilta totuutta siitä miksi ateisti on ateisti. ; Uskova osaa kertoa että Jumalaa siinä vihataan eli oikeasti uskotaan.

Näkisinkin, että konsulttius koetaan ikävänä hyvinkin montaa kautta.
1: Kenties tärkein on anti-intellektuellismi. Suomi on hyvin hierarkioita vihaava kansa. Helsingin herrojen ja yliopistopellejen norsunluutornissa eläminen on monista lähinnä sitä että etäännytään todellisuudesta. Konsultti ei siis ole mikään neuvoja tai auttaja vaan häiritsijä. Tämänlainen "kyllä kansa tietää" -asenne tuli itselleni valitettavan tutuksi - paitsi skeptikkon toimissani niin myös - Kirkon Ulkomaanavussa työskennellessäni. Hyvin monesti nähtiin, että edustan jotain yliopistomiesten asiaa. Minun ei tarvinnut edes sanoa mitään. Pelkkä olemassaolo riitti tähän statukseen.
2: Toisaalta Himanen on tuonut esiin sen, että filosofeja kohdellaan hieman kuten "huonoja taiteilijoita". Ja tällöin kysymys on puhtaasti siitä kuka saa miten paljon rahaa. "Systomykoosissa" asia ilmaistiin "Kukaan ei suutu tyypille joka maalaa huonosti, mutta hänen taiteensa institutionalisoituminen herättää vahvoja intohimoja." Konsultti taas on filosofi joka saa palkkaa. Minuakin pidetään harmittomana hörhönä ja kivana olemassaolevana lähinnä siihen asti kun palkkaa tästä paskanjauhannastani ja saivartelustani tupsahtelisi tilille. Himasen kohdalla tämä korostuu siitä että ihmiset eivät tiedä Himasen argumentteja tai sitä miksi hän on väärässä. He tietävät että Himanen on saanut huonoja arvioita. Ja lopullinen asenne johtuu lähinnä rahoituksesta. Jukka Hankamäki esitti asian näin "Vastalauseryöppy, jonka Himanen sai osakseen, oli ilmiömäinen. Todennäköisesti se johtui vain ja ainoastaan siitä, että hankkeen rahoitus koettiin vääräksi ja kohtuuttomaksi. Mikäli Himanen olisi tehnyt työnsä ilmaiseksi ja omalla kustannuksellaan, se tuskin olisi herättänyt mitään huomiota, ja tulokset olisivat hautautuneet tuhansien komiteamietintöjen pinoon ilman yhtään kommenttia." Konsulttien ongelmaksi nähdäänkin aivan varmasti se, että he saavat palkkaa jostain "joka pitäisi tehdä ilmaiseksi".
3: Pessimistille konsulttien optimistinen kannustuskielenkäyttö nähdään epäilyttävänä. Suomi on kyyninen maa. Ja itse, vielä keskivertoakin kyynisemmästä päästä katsovana, jo konsulttien levittämä optimismi herättää epäilyjä. Tässä kysymys on maailmankuvasta. Optimismi vaikuttaa epäuskottavalta filosofialta. Ja tältä pohjalta ihminen helposti tulkitsee sen myös metodeiltaan huonoksi, ikään kuin tutustumatta.
4: Tarkemmin analysoivat optimistit pettyvät konsulttien kyynisyyteen. Kun katsotaan konsultteja, ideana on usein yrittäminen. Optimistit taas tuppaavat jostain syystä olemaan kohtalouskoisia. Positiiviset ihmiset siis uskovat että asiat lutviutuvat. Konsultti taas on tyyppi joka sanoo että asiat  eivät välttämättä mene huonosti, mutta asialle on tehtävä. Tämä näyttäytyy optimistille pessimisminä.
5: Konsultoitavat ovat usein työväestöä. Ja vaikka kommunismi ei enää ole muodissa, kommunisminsukuiset ideat ovat etenkin "alemmissa sosiaaliluokissa" hyvinkin suosittuja ; Kaczynski esitti tämän niin, että vasemmistolainen asenne on samastumista luusereihin. Kommunistinen perinne taas kannustaa ajattelemaan asioita rakenteiden kautta. Ihminen on siinä uhri. Konsultti hyökkää siis kuulijoidensa poliitista näkemystä vastaan. Tätä voidaan kutsua jopa "yleisön väärinvalinnaksi". Kunnes tajuaa että työnantaja edustaa rakenteita ja että konsultti ei suinkaan saa asiakkuuksia proaktiivisesti ruohonjuuritasolta, vaan johtajat helposti palkkaavat konsultit ikään kuin "yläpuolelta".
6: Toisaalta konsultit puhuvat usein menestymisestä - jopa silloin kun tavallinen ihminen puhuisi jostain aivan muusta. Tämä sitten rinnastetaan samaksi kuin hyvä elämä. Tämä terminvalinta ohjaa monia harhaan. Konsultit korostavat usein miten kieli luo todellisuuden, mutta he eivät silti ymmärrä että menestys on myrkytetty termi jota kannattaisi välttää koska se liitetään mekaanisesti rahahanojen aukenemiseen. Itselleni konsulteissa tämä menestyskeskeisyys on hyvin vieraannuttavaa. Olen filosofisesti vielä "vähän" vanhoillinen siinä mielessä että haluan sitoa viisauden olemassaoloon enkä pelkkään toimivuuteen. Locken tapa ajatella filosofiaa menestymisenä on siis itselleni hieman vieras, jopa vastenmielinen. Näen, että filosofia painii ikään kuin liian tärkeiden asioiden parissa, jotta oma mukavuus olisi jotain jonka edessä tästä ihanteesta pitäisi luopua.

Näistä versioista kaikki ovat hieman arkisia ja banaaleja. Mutta ihmiset ovat arkisia, banaaleja. Käytännössä konsulttien suurin ongelma on siinä, että
1: Jos heillä on sanottavaa josta yleisö on samaa mieltä, sitä ei tarvitse opettaa ja nurinaa tulee "nollatiedosta". Uusien asioiden mukaantuominen taas nähdään (porvarien poliittisena agendana tai intellektuaalisen todellisuudesta vierautuneena) vääristelynä ja epäluotettavuutena.
2: Monesti konsultti tarjoaa oppeja jotka lupaavat menestystä tietyillä asenteilla. Jos nämä opit pitävät paikkaansa, ei tylsän duunin rivityöntekijöillä helposti ole sitä asennetta, koska jos hänellä olisi se, hän olisi jossain muussa työpaikassa. Tällöin ongelmana on se, että konsultti opettaa jotain yleisölleen hyvin vierasta. Ja tällöin kuuntelijan maailmankuva tulee hyvin helposti väliin. Ja konsultti joka ei tätä tiedosta on huono konsultti. Ja konsultti joka tämän tiedostaa ei välttämättä ole huomion jälkeen konsultti. Ja joskus tilanne nyt vain on niin, että kannustuspuheissa mukana yleisössä onkin ihmisiä jotka ovat aiemmin kannustuneet ja epäonnistuneet. Ja näin heillä on been there done that - asenne ja konsultti saa asiallisen kritiikin. Tämä on huomiotava esimerkiksi Sarasvuolaisessa yli-ihmisyydessä sisäisessä sankaruudessa.

Itse näen, että konsultti joka perimmiltään opettaa, että ihmiset ihmiset eivät ole uhreja vaan perseileviä rassukoita - vähintään sen vuoksi että eivät tajua että vallankumouskin vaatii perseen penkistä nostamista - tekee jotain oleellisesti oikeaa ja tärkeää.
1: Sen sijaan en pidä siitä että aika iso osa kätkee tämän ikävän totuuden "optimismikieleen" . Se, mikä nähdään kannustamisena on usein sanahelinää joka ei ole kaukana sanamagiikasta. Kieli ei muuta todellisuutta. Kieli muuttaa ihmisten asenteita. Kieli manipuloi ihmisiä harhoihin jotka eivät ole todellisuudenmukaisia.
2: En pidä myöskään siitä että konsultit näkevät yleisönsä aika halveksittavasti. Järvilehdon asenne siitä että yleisö ei ilman häntä miettisi tärkeitä kysymyksiä on nähdäkseni aika hoopo. Se, mitä minulla on kokemuksia ihmisistä - ja kokemusmaailmani ryömii varsin banaaleissa ja epäakateemisissakin ryönästöissä - en ole kohdannut ihmisiä jotka miettivät asioita.
3: En pidä myöskään siitä, että oikeastaan konsulttia eniten tarvitsevat ihmiset ovat sellaisessa työssä jossa työnantajan ei kannata konsulttia tulla kannustamaan. Työnantaja haluaa että työntekijät ovat ahkerampia ja tehokkaampia juuri hänelle. Työntekijä taas voi monissa paikoissa kannustua lähinnä siten, että vaihtaa työpaikkaa. Moni työ on sen tyyppinen paskaduuni, että on käytännössä aivan mahdotonta motivoitua siitä. Enkä puhu tässä likaisista tai vaarallisista töistä, vaan hajottavista töistä joiden rakenne on mekaaninen täsmälleen saman toistaminen.

Kukaan ei koe olevansa sisäinen narri.

Konsulttien perusongelmana on kuitenkin se, että he tekevät kuten Järvilehto. Heidän on kaupattava jotain "toisinajattelijuutta" ihan sen takia että spesialisaatio vähentää kilpailua. Konsultti tekee työtä. Ja työssä on ytimessä ansaintalogiikka. Usein selitetään että moite johtuu siitä, että konsulttien optimismi ei iske negatiiviseen kansaan. Se kuitenkin hyvin vahvasti johtuu siitä että he väittävät että he tietävät ihmisiä paremmin miten tämä sisäinen sankaruus hoidetaan.

Kuten Kemppinen kirjoitti huumorista ja sen suhteesta satiiriin, traagisuuteen ja elämänkertoihin; Tässä tärkein huomio on se, että olemme itse asiassa melkoisen egoistisia olentoja. "Tällainen sinänsä tarpeeton katsaus huumoriin kirjallisuudessa oli johdateltu reitti kysymykseen aikalaishistoriasta yleisesti ja muistelmiin erikoisesti. Eli miksi emme ole koskaan nähneet todeksi ja vaikuttavaksi huumoriksi jäsentyvää muistelmateosta, omaelämäkertaa? Siksi että näinä aikoina odotuksiimme vaikuttaa liikaa ”oman itsensä sankari”. Harva, jos kukaan, osaa ajatella iloisesti itseään lastuna ajan laineilla - tai roskana." Ja tässä kohden emme halua olla narreja. Lisäksi huumori menee helposti satiirin puolelle. Ja satiirikot ovat "irvistelijöitä, eivät humoristeja.", koska perusideologia on musta. "mielen perimmäinen mustuus vilahtaa usein näkyviin" Toisaalta huumori ja epäonnistuminen kulkevat rinta rinnan "Humoristi ja traagikko tuntevat, että elämä on hirvittävää ja sen perussävyt ovat inho ja ikävä (l’ennui et la nauséé - Ekel und Langweil). Perustunteet ovat pelko ja vavistus (Frygt og baeven). Ja ensin S. Freud ja sitten kaikki muut arvioivat, että ahdistus on kuin avaruuden taustasäteily, ikuinen, armoton, auttamaton. Itse asiassa jo Luther kirjoitti tästä. Angustiae, ahtaat asuinsijat." Jos konsultti on hyvä, konsulttia tarvitsevat eniten luuserit. Mutta jos heitä moittii heitä syytetään pelleiksi.

Konsultti joka tarjoaa sisäistä sankaria tulee ihmisille sanomaan että "te ette osaa elää, te ette tiedä mikä on tärkeää". Ja se, että näitä käsketään miettiä on lähinnä herja "miettikää nyt". Kielenkäyttö jolla konsultit yrittävät pehmentää iskua nähdään helposti saivarteluna ja sanahelinältä. Ihmsiet näkevät niiden taakse tässä mielessä "liiankin terävästi".

Kukaan ei suostu olemaan muiden pelle, vielä vähemmän säälitty pelle

Ja tässä on jotain - ei vain suomalaista vaan - eurooppalaista. Tämä heijastuu suoraan mielenterveyskysymykseen. Jukka Hankamäki kirjoitti tähän liittyen mojovan mielenterveyttä käsittelevän kirjan arvostelun, joka tuntuu jotenkin kasvavan kuin taianomaisesti koko mielenterveyttä koskevaksi filosofiaksi. Hän korostaa, että keskiajalla hulluus jaettu nykyajasta poikkeavalla tavalla : "Vielä keskiajalla voitiin ajatella, että on kahdenlaisia hulluja: hauskoja ja vakavasti otettavia. Hauskat on usein mielletty narreiksi, kun taas vakavasti otettavia pidetään vaarallisina."  ... "On syytä muistaa, että myöskään keskiajalla ”hauskana” pidetty hullu (eli narri) ei oikeastaan ollut itse hauska ollenkaan. Sen sijaan narri saattoi naurettavaksi toiset ihmiset, yleensä vallankäyttäjät (vrt. hovinarrit), ja tämä tehtävä oli suojattu narrin roolilla, toisin sanoen upottamalla narri niin voimakkaasti poikkeavaan rooliinsa, että juuri siitä asemastaan hän saattoi - ja hänen odotettiin saattavan – vallankäyttäjät naurettaviksi." Nykyään tämä rooli on varattu stand-up koomikoille ja harmiton hullu on enemmänkin ihminen joka nolaa itsensä ja tukee sillä järjestelmän erinomaisuutta. Narrista on tullut vaarallinen ja "nykyään vaarallisin hullu näyttää olevan sellainen, joka saattaa kyseenalaiseksi koko vallitsevan rationaliteetin ja yhteiskuntajärjestyksen, toisin sanoen uskon asioiden järkiperäisyyteen. Hän asettaa vaakalaudalle keskeisten tieteellisten ja poliittisten uskonkappaleiden järkevyyden sekä ihmisten luottamuksen siihen, että yhteiskunnan toiminta tähtää oikeudenmukaisuuteen ja hyvään."

Tämä aivan varmasti heijastuu konsulttien kohtaamiseen. On tavallaan hyvin osuvaa, että Sarasvuo ja Järvilehto pitävät ongelmana epäonnistumisen kestämistä. Sarasvuo korostaa sitä, että yrittäessä asioita epäonnistuminen ainakin silloin tällöin on väistämätöntä. Järvilehto taas korostaa, että ihminen ei ole koskaan kaikkivopa ja siksi heikkouksista ei pidä välittää niin paljoa. Että pitää sen sijaan enemmänkin "valita taistelunsa" ja välttää sitä että priorisoi tavoitteensa väärin. Järvilehdon maailmassa ihminen voi saada miljoona euroa rahaa, jos vain haluaa ja yrittää tarpeeksi. Mutta tällä priorisoinnilla on hinta ja olisi hyvä miettiä etukäteen onko miljoona arvokkaampi kuin vaikka vapaa-aika tai perhesuhteet jotka uhraa asian edestä. ; On mietittävä esimerkiksi sitä miten yksilön tavoitteet kohtaavat yhteisön tarpeet. ; Nähdäkseni epäonnistumista ei kuitenkaan nähdä näiden optimistikonsulttien käsissä täysin oikein. Se nähdään ylikorostetusti yksilöiden asiana. Kuitenkin esimerkiksi ilmapiiri on myös yhteisön asia. Kaikissa asioissa on nähdäkseni sekä rakenteellinen että yksilöllinen puoli.

Länsimaissa suhde epäonnistumiseen on yllättävänkin sosiaalinen. Mielenterveyspuolella tämä tulee melko helposti esille niillä joiden mielenterveys on järkkynyt - mutta ei ole järkkynyt liikaa. Se, mitä tapahtuu kun ihminen kuulee että sinulla on jokin ongelma on se, että he alkavat ... suhtautumaan. Tämä ei ole usein mitään vihaa tai negatiivista. Asioista ikään kuin tehdään iso numero ja epäonnistuminen nähdään jonkinalisena invaliditeettina. Saat ikään kuin luvan tehdä asiat huonommin, koska sinua säälitään. Kaikki saavutuksesi ylikehutaan koska et ole vertainen vaan joku jonka vaikeuksien rinnalla omista huolista marmattaminen tuntuisi pikkumaiselta.

Mutta sitten on tehtävä kuten Hankamäki tekee. On otettava esiin ripaus Nietzscheä. "Viittaus Nietzscheen on tässä yhteydessä paikallaan, sillä juuri hän katsoi, että länsimaisen ajattelun traaginen jako toisaalta ideaaliseen maailmaan ja toisaalta dionyysiseen aistimellis-seksuaaliseen todellisuuteen sisältää myös hulluuden eristämisen järjen vastakohdaksi sekä kieltojen kulttuurin luomisen." Tässä on minusta oleellinen teema. Kirjoitin itsekin Nietzschen apollonisen ja dionyysisen näkökulman kautta viimeksi eilen. Aiheena ei vain ollut mielenterveys vaan uskonto ja se minkälaisen uskonnonharjoittamisen kokisin mielekkääksi. (Aiheena käytin tosin Jeesusta ja hänen "munastaan". Mutta teema oli pohjimmiltaan tuo mainittu hitusen egosentrinen edellämainittu.)

Konsulttien ongelmana on filosofian historia. Etenkin kristillinen historia. Nietzschen raivo uskontoja kohtaan oli syvä. Ja sen perustassa voidaan oikeastaan nähdä se, että se tekee apolloniudesta terveyttä ja dionyysisyydestä sairautta.
1: Nietzsche kohdistaa uskontokritiikkinsä tavalla joka kohdistuu vahvistetusti lähinnä sen fundamentalistisimpiin muotoihin ja nimeää tämän kristinuskoksi. Ja tämä on ironista lähes satiirisuuden asteelle asti, koska nykyään uusateismia moititaan siitä että se on liian kreationismi-fundamentalismikriittistä ja Nietzsche on joitain sellaisia filosofisia ateisteja jotka mainitaan ikään kuin jotenkin oleellisesti Dawkinsia parempina. Tämä on juuri sitä materiaalia josta parodianvetäminen on enemmän ideologian aukikirjoittamista kuin luovaa toimintaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jonka vuoksi "Pahkasika" kuoli.

Tässä konsultin kannalta relevanttia on se, että jos hän tuo esiin mallinsa, se on helposti konfliktissa vastaanottajan maailmankuvan kanssa. Ja tässä tilanteessa on äärimmäisenhelposti sävyjä jossa "norsunluutornin pelle tulee pitämään meitä pilkkanaan." Sillä suhteemme epäonnistumiseen on kulttuurisesti huono. Maailmankuva kritiikki korostaa vastapuolen irrationaalista minää. Maailmankuva on itsessään apolloninen projekti, ja sen ristiriitaisuuksien esilletuominen korostaa että tälläinen maailmankuva olisi absurdi, siis ytimeltään dionyysinen. Ja kuten Hankamäkeä aiemmin lainasin, tämä aihe on nykyään tabu.
1: Valtaosa skeptismin kritiikistä onkin tietynlaista. Oikeastaan tavallaan täysin käsittämätöntä - ne tuntuvat olevan jotain "ollaan mukavia toisillemme" -kirjoituksia jotka sävyttää todella omintakeinen kritisoijan asennevammaisuus. Kirjoittaja vaatii skeptikoilta mukavuutta mutta hän esittää tämän vaatimuksen kritiikkinä ja moitteena jossa ei ole mukavuutta samalla planeetallakaan. Syynä on se, että moni sekoittaa mielipidevapauden ja maailmankuvien relativismin siihen että kaikki ihmiset olisivat pohjimmiltaan apollonisia. Vaikka tietoteorian kritiikki johon relativismi nojaa itse asiassa opettaa juuri päinvastaista. Eli että me kaikki olemme dionyysisiä. "Tämä päivä" -blogissa kuvataan miten ateismikritiikki muodostuu lausumasta "epäkohteliasta" ja "ylimielistä" hyvin erikoisella tavalla. Pohjimmiltaan ateismi ja skeptismi loukkaa koska se on apollonista ja kriittistä ja se luo epäilystä ihmisten maailmankuville. Kun apollonisin keinoin paljastetaan oman näkemyksen dionyysisyys, sen apollonisuudesta pidetään kiinni ja tätä puolustetaan dionyysisellä loukkaantumisreaktiolla. Jossa oma herneen nenäänveto sekoitetaan vastapuolen loukkaavuuteen. Syynä on kyvyttömyys kestää omaa perseilyä. Ja kun tätä sulkusilmäisyyttä ja dogmaattisuutta ei tunnusteta - esimerkiksi siksi, kun oma maailmankuva nojaa avomielisyyden periaatteelle - oma suuttumus nähdään sanojan viaksi. Oma loukkaantuminen ei missään tapauksessa voi johtua omasta itsestä vaan on  pakosti vastapuolen loukkaavuutta.

Omasta apollonisuudesta ei luovuta missään tilanteessa, koska siitä on tehty nykykulttuurissa vaikeaa. Avomielisyys on tavallaan jopa määritelty kulttuurirelativistisuudessa hyväntahtoisuuden periaatteen varaan. Siinä henkenä on se, että jokainen maailmankuva on pohjimmiltaan järkevä ja rationaalinen. Tämä on äärimmäisen apolloninen projekti. Ja pidänkin periaatetta kohteliaana mutta viisautta hakevalle se on harhaanjohtava. Dionyysisyyden piilottaminen naamioidaan apollonisuuden ihanteeksi. Ja tämä on vain epärehellistä. Mikä on sinänsä yleisinhimillistä, mutta se olisi syytä tunnustaa. Ja tästä tunnustamisesta on tehty nykyisessä (moni)kulttuurissa hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta. (Ja uuskonservatiivien monokulttuuri onnistuu tässä jostain syystä vielä tätäkin huonosti, vaikka olin joskus vuosia sitten melko varma siitä, että tämä ei olisi edes mahdollista.)

Kulttuurimme suhde epäonnistumiseen on erikoinen. Se korostaa, että jokainen voi olla voittaja ja silti kukaan ei saisi hävitä. Apollonisuutta arvostetaan, mutta ei haluta noudattaa. Ja dionyysisyys kielletään koska se rinnastetaan mielenterveyden menettämiseen. Ja onnellisuus ja mielenterveys ja hyvä elämä rinnastetaan taas yhdeksi ja samaksi yllättävän vahvasti. (Lähes kaikki hyvän elämän esitykset ovat onnellisuuspuhetta joka taas on vahvasti medikalisoitua ja ytimeen on otettu nimenomaan mielenterveys.)

Epäonnistumisen kohtaamisessa on aina kaksi vihollista / haastetta ;  (1) oma ego ja (2) muiden reaktiot. Ikävää mielenterveyden järkkymisen ja muunlaisen vaikeuksien - ja tietenkin myös epäonnistumisten - kohdalla muiden sääli on ikävintä. Ikävää on myös se, että kulttuurimme on hyvin vahvasti etääntynyt narrikulttuurista. Me tykkäämme nauraa muille ja muiden epäonnistumisille, ja jos jokin toimii poikkeavalla tavalla, emme tulkitse että hän voisi avata kulttuurimme rakenteellisia lukkiutumia, vaan mieluummin ajattelemme että hän on todellisuudesta etääntynyt ja hairahtunut luuseri joka ehkä tomertuu, hankkii oikeanlaisen työn, harrastuksen ja uskonnon.

Ja tässä mielessä konsultin ongelma on se, että hänen tehtävänsä on herättää ihmisiä heissä piilevään luuseriuteen jotta he voisivat nähdä että heidän elämässään on jotain parannettavaa. Ja toisaalta konsultti itse tätä tehdessään pakottautuu jonkinlaisen eivitsejä latelevan narrin rooliin. Jolloin hän on vaarallinen hullu tai naurettava. Ja joka tapauksessa hän saa ihan liikaa palkkaa.

---

Joku voi pahastua, että en tässä korostanut konsulttien parissa olevia pseudotieteitä tai seulonut esille tieteellisesti perusteltuja psykologisia kultahippuja. Tämä tuli kuitenkin jo tässä hyvin rajatussa kulmassa turhan laajaksi tekstiksi. Jos petytte tästä niin pettykää. Paitsi ehkä joku toinen kerta jolloin ette pety. Ehkä.

filosofia - tieto ja hyvyys - velvollisuutena

Hyvin usein viisautta lähestytään viittaamalla Tietoon, Hyvyyteen, Totuuteen tai Kauneuteen tai muihin vastaaviin arvoihin. Näiden perusasetelmana on sitoa perustelut todellisuuteen. Epistemologian kunnioitus syntyy vain koska se nähdään liitoksissa ontologiaan. Locke on sen sijaan otti ytimeksi deontologian, velvollisuusetiikan. ; Hänelle myös tiedon filosofia oli sidoksissa tekemiseen, käytäntöön ja tähän liittyvään kausaalisuuden kokemukseen.

Locken vahvana henkenä oli se, että tieto on todennäköisyyksiä. Ja että suurikaan todennäköisyys ei ole varmuutta. Näin varma tieto, scientia, ei ollut mahdollista. Locke korosti, että todennäköisyysperustainen tieto on hallittua. Oli tavallaan järkevämpää katsoa sitä ennemmin käytännönläheisyytenä kuin jonain "Todellisuutena isolla T:llä". Lockella tiedossa ja viisaudessa olikin mukana moraalista lisää. Tietämiseen ja argumentointiin liittyi enemmän velvollisuus kuin ajatus toiminnan suorasta yhteydestä ehdottomaan totuuteen. Tässä voidaan nähdä muutamia tasoja (1) "Teologisella tasolla" Uskovaisena miehenä Lockella taustalla oli ajatus auktoriteetista jota oli velvollisuus totella. Filosofoinnin ohjeita oli noudatettava koska se oli velvollisuus. Uskoja on vastuussa vain auktoriteettinsa valitsemisesta. (2) "Teleologisella tasolla" viisaus oli asianmukaista toimintakykyä. Perustelun ja filosofoinnin ohjeita oli noudatettava, koska niillä on useammin oikeassa kuin väärässä. Ja tätä kautta voi menestyä elämässä.

Tiede johtaa terveyteen, onnelliseen elämään, menestykseen. Tieto on hyödyllistä, mutta ei välttämättä totta. (Toki tämäkin oli mahdollista. Mahdollisuus tiedon ja totuuden yhteydestä ei ollut se ongelmallinen kohta, tieto tästä totuudellisuudesta oli.) Tämä johti siihen, että ihmisen ja filosofin velvollisuus oli seurata tietoa. Jumala oli antanut meille järjen ja meidän velvollisuutemme oli käyttää sitä. Matkalla tietoon ja selkeyteen ("The Clearer Evidence and greater Propability") ihminen painiskeli kykyjensä ja lahjojensa voimalla ja niiden rajoissa ja että viisaudessa seurauksena oli menestystä jos ei ehkä oikeassaoloa ( "thought he should miss the Truth he will not miss the Reward of it").

Tieteessä vastaava on tullut vastaan nykyään. Esimerkiksi Stephen Hawkingin "Suuri suunnitelma" -kirja korostaa malliriippuvaista realismia. Siinä hyväksytään mahdollisuus siitä, että aistijärjestelmät ovat vääristymiä täynnä, mutta tieteen tehtävänä onkin mallintaa mahdollisimman elegantisti havaintojen maailma. Näin tiede voisi toimia erinomaisesti vaikka eläisimme "Matrixissa" tai muussa harhojen valtakunnassa. Näkemyksessä on paljon hyviä puolia. Ja käytännössä vastaava asenne on otettu fysiikkaan jo aikapäiviä sitten. Esimerkiksi Maxwellin sähkömekaaniset yhtälöt keskittyivät ilmiöiden selittämiseen. Maxwell toki uskoi että tässä oli liitos absoluuttiseen totuuteen. Mutta hän ei pitänyt tätä kysymystä jonain johon tiedemiehen pitää kuluttaa aikaa. Maxwellille tiede oli tärkeää todellisen ymmärryksen nimissä. Mutta silti hän ei enää uskonut fysiikan lainomaisten kaavojen "kaikkivoipuuteen". Fysiikka on näistä ajoista ollut yhä enemmän puhtaasti analyyttistä empiiristen koejärjestelyjen suunnittelu- ja tulkintajärjestelmää. Fysiikassa kilpailevat mallintavat teoriat, eivät todellisuuskäsitykset. (Filosofit sitten ottavat teorioihin liittyviä todellisuuskäsityksiä mielellään puntariin.)

Tämänlainen asenne tietoon on otettu käyttöön muissakin hyveissä kuin Totuudessa.

Otetaan vaikkapa Hyvyys. Sam Harris kirjoittaa "Moraalisessa maisemassa" tavalla jossa otsikon "maisema" on käytännössä metafora utilitaristisen moraalinäkemyksen mukainen verkosto jossa käsitellään monia elementtejä samanaikaisesti ja saadaan hyvinkin tilannekohtaisia tulkintoja. Lopputulos on karkeasti se, että yhteiskunnassa yksilöt ja ryhmittymät tekevät valintoja ja tämä johtaa lopputuloksiin. Tämä asettaa meidät johonkin kohtaan tässä moraalisessa maisemassa. Sam Harrisille eettisyys ja moraali on sitä että tarkastellaan "moraalista maastoa", katsotaan missä on korkeimmat paikat ja sitten mennään sinne. ; Tämä asenne on metafora. Ja se korostaa implisiittisesti sitä, että moraali on kalkulaatio. Se, että samankaltaiset tilanteet johtavat erilaisiin moraalisiin hyväksyntiin johtuu siitä että tilanteet ovatkin jotenkin epäanalogisia. (Tai sitten laskijalla on kaksoisstandardit ja hän on itse asiassa epäeettinen.)

Tässä kalkyylissä on järkeä juuri Locken tyylisessä hengessä ; Esimerkiksi jos astiat tiskaa, se on moraalinen koska sillä estetään sairastumista. Se, että on kohtelias, on hyödyllistä koska en saa niin usein turpaan ja muilla on miellyttävämpi olla. Tässäkin maailmassa on kuten Locken tiedossa. "Objektiivinen moraalimoraali" sanan vanhakantaisessa kristillisessä tai Platonisessa mielessä, jäävät saavuttamatta, mutta ihminen kuitenkin nauttii tämänlaisen hyvän hedelmistä. (Jos jätän tiskit liian usein välistä, puolisoni rankaisee minua siitä että hän joutuu tiskaamaan. Vaikka Jumala vihaisi tiskaamista koska se tuhoaa hänen vaivalla luomiaan bakteereita, noita luonnon pieniä ihmeitä.)

Valitettavasti suurin osa moraalisesti haasteellisista tilanteista ovat vangin dilemmaan ja vastaaviin peliteoreettisesti "einollasummapeleihin" liittyviin tilanteisiin.
1: Näiden hyvänä puolena on se, että niissä yhteistyö on hyvin usein kannattava vaihtoehto. - Tosin tässä on huomattava, että kartellit ovat hyödyttävää yhteistyötä joiden hyvyys - nimenomaan utilitaristisessa mielessä - on hyvin kyseenalaista, koska asiakkaat kärsivät vaikka moraaliaan soveltava yritys sen kuin porskuttaa voittoja maksimoivalla tiellään.
2: Huonona puolena on se, että niissä yleensä kannattavimmat strategiat ovat sekastrategiat. Ne ovat hyvinkin kaksinaismoralistisia ja ne pelaavat juurikin yllättävyyden eivätkä deterministisesti ennakoitavan strategian pohjalta. Niiden ytimessä on mielivalta jolla on lähinnä frekvenssi. Tämä ei toki täysin tuhoa Harrisin ajatusta - frekvenssi on epäanalogiaa luova tilanne, jokin tapa toimia on oikea ja toinen väärä koska viitataan kokonaisuuteen joka on suurempi kuin ne yksittäitsapaukset joiden tasolla ollaan mielivaltaisia. Mutta se tekee siitä hyvin omituisen. Sillä kalkyyli muuttaa luonnettaan. Ei oikeastan voida puhua mistään moraalisesta maisemasta siinä mielessä jossa on pysyviä vuoria. Vaan enemmänkin aaltoilevasta merestä, jolla on keskimääräinen pinnankorkeus ja jossa aallonkorkeudet sitten ovat mitä ovat.

Uskomusten voimakkuus

"Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohje on kokoelma vinkkejä tahdon aktivoimiseen. Filosofikollegani näyttää siis yhtyvän käsitykseeni, että tahdonvoimaa on ainakin jokin määrä olemassa, ja sen omalakisuuteen pitäisi vain suhtautua tietyllä tavoin. Martela määrittelee tahdonvoiman seuraavasti: se on kykyä valita kahden keskenään ristiriitaisen halun välillä."
(Jukka Hankamäki, "Tahdon riemuvoitto?")

Agnostismin kohdalla suurin ymmärtämisen vaikeus koskee sitä, miten ihmiset suhtautuvat samanaikaisesti keskenään ristiriitaisiin oppeihin. Ajatellaan, että jos uskoo Jumalaan, ei voisi samanaikaisesti ottaa vakavasti tämän automaattista vastakohtaa, eli ateismia. Tämä onkin ristiriidan lain kautta aivan järkevä ajatus. Jos uskoo A, ei voi samanaikaisesti uskoa -A. Tämänlaisesta logiikan "kyllä-ei" -tasosta on kuitenkin usein syytä erkaantua.

John Locke käsitteli asiaa mielestäni kiinnostavasti ; Häntä ja minua yhdistääkin tietty "pöhköyksien esiintuominen". Hän ei korostanut ihmistä virheettömänä ja erehtymättömänä. Hänellä tosin oli voimakkaita luottamuksia tietoon, mutta niillä oli rajat. Locken tietämisen ytimessä oli ideoiden välttämättömyyksien yhdessäoloa (co-existence). Oli perusideoita, jotka sitten niputtuivat toisiinsa kohdaten komplekseiksi ideoiksi. ; Ideoiden yhteensopivuuden havaitseminen jossa asiat joko tapahtuvat yhdessä (agreement) tai eivät (disagreement). ; Näin ollen hopean idea oli yhdessä typpihappoon liukenemisen idean kanssa, kulta taas ei liuennut typpihappoon, joten yhteyttä ei ollut. Intuitio ei voinut tälläistä ennalta tietää, koska vaikka hopea ja kulta ovatkin keskenään samankaltaisia, niiden olemuksessa on selvästi jokin eroavuus jonka vuoksi ideat eivät suhtaudu typpihapon idean kanssa samalla tavalla.

Lockelle kaikki tieto ei ollut erehtymätöntä. Hänen mukaansa luonnonfilosofia (luonnontieteiden edeltäjä) on voimatonta. Hän kuitenkin korosti, että tosiasiassa varmaa tietoa on niin vähän, että ihminen joutuu turvautumaan heikompiin tiedon laatuihin, kuten juuri luonnonfilosofiseen ajatteluun. Se, että ehdoton tieto ja luottamus puuttui oli Lockesta syy olla ottamatta täysin vakavasti. Mutta tämä ei tarkoita samaa kuin koko ajattelumekanismin poisheittäminen. Eksperimentaalinen tieto oli Lockesta jotain jota käsiteltiin uskomuksina ja mielipiteinä, joille tehtiin todennäköisyyteen perustuva arvio. Uskomuksille annettiin erilainen painoarvo (regulate firmness of belief). Ja tästä seurauksena oli se, että hyvä filosofi voi sanoa monestikin että vallitsevien tietojen kautta molemmat keskenään vastakkaiset näkemykset olivat yhtä hyvin perusteltuja. Ne eivät tietysti olleet molemmat totta tai epätotta, mutta asiaa ratkaiseva ihminen ei voinut tietää kumpi oli kumpaa. Tätä kautta vastakkaisiin näkemyksiin voitiin luottaa ilman että kyseessä oli ristiriitainen ajattelu.

Locken ajattelun hankaluutena on tietysti se, että harmaasävyisyys johtaa usein vaikeuteen. Esimerkiksi jos uskon uusateistien tapaan, että Jumalaa ei ole kumottu, vaan että Jumala on "äärimmäisen epätodennäköinen". Olenko silloin ateisti, vai vain heikosti uskova teisti? Tämänlaiset kysymykset tuovat mukaan hyvin suuria hankaluuksia. Ja luultavasti juuri tämä taso on se, joka vaikuttaa monesti siinä, kuinka agnostikkojen leimaaminen "kohteliaiksi ateisteiksi" tai "de facto teisteiksi jotka eivät halua uskovaisen leimaa" on keskusteluissa niinkin tavallista. Asiassa vaikeutta lisää se, että länsimainen kulttuuri ja sen keskustelupiiri rakentuu dualismiin : Karkeasti sanoen joko dualistinen malli ajatellaan, tai sitten argumentit on rakennettu olemaan antidualistisia.

Dualismi (josta malliesimerkkinä kreationismi)

Tarkoittamassani dualismissa on kysymys siitä, että filosofiassa joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti luodaan maailma jossa on kaksi ehdotonta kategoriaa ; On luonnollinen maailma ja sitten yliluonnollinen maailma. ; Tämä ajattelu heijastuu esimerkiksi kreationismikeskustelussa ; Ajatellaan, että joko ihminen on syntynyt luonnollisin prosessein tai yliluonnollinen toimija on luonut sen. Koska evoluutio on "luonnonmekanistinen", moni kokee että evoluutioselitys uhkaa heidän pelastususkoaan. Intelligent Designin todella hankala suhde teistiseen evoluutioon johtuu suurelta osin tästä samasta syystä.

Vahvimmillaan tämä dikotomia näyttäytyy siinä, että aukkojen Jumala -argumentaatio on niin yleistä. "Quantum Non-Linearity" -blogi käsitteleekin asiaankuuluvasti dualismia osana kreationistien tapaa käsitellä aukkojen jumala -argumenttia että todennäköisyyksiä. Kreationistien into Bayesin teoreeman käyttöön näyttää tämän jälkeen varsin ymmärrettävältä. "West God’s eminence is stressed at the expenses of His immanence; the upshot being that God is then seen as a disconnected homunculus who tinkers every now and again with his creation; if we see no evidence of tinkering then that is taken to be evidence of his non-existence." ... "A consequence of homunculus Intelligent Design theory is that it has become very dependent on disbelief in, not just current theories of evolutionary mechanisms, but in fact any “naturalistic” scenario whereby it is recognised that the physical regime has the potential to generate life. Dualistic categories that polarise natural and supernatural categories against one another inclines those who use those categories to draw conclusions like: “If natural processes did it, then supernatural processes didn't do it!” or conversely “If God did it, natural processes didn't do it!”." Dualismin vuoksi ID olettaa a priorisesti, että luonnollinen mekanismi ei voi selittää tiettyjä aihepiirejä. Todennäköisyyslaskelmat saadaan tietysti mukaan hakemalla samasta blogista aiempi aihetta alustanut teksti. Siinä mietittiin miten ID suhtautuu kysymykseen "Jos fossiilit paljastuisivat tieteellisesti hyvin nuoriksi, olisiko Intelligent Design jotenkin todennäköisempi". Hän näkee tämän vääränä kysymyksenä. Ja että todennäköisyyslaskelma on itse asiassa vain keino konseptualisoida aukkojen Jumala -argumenttivirhe niin että se ei näytä argumenttivirheeltä joka sanoo "emme tiedä, siis tiedämme" vaan muotoutuu "tiedämme, ja sillä on pieni todennäköisyys joten emme tiedä, siis tiedämme" -kaavaksi joka näyttää matemaattiselta todistukselta. Kysymys ei ole tavallaan koskaan siitä, mitä tapahtuu vaan miten se määritellään ja mitä siitä väitetään. "D_g /= k log T + D₀ ....then we notice that the length, D_g, of algorithmically generated complex configs increases only slowly with the log of time T; so time doesn't make much difference. The crucial component is the length of the generating algorithm D₀, which is probably in the order of a few thousand bits, and the selection therein of the right algorithm (Hence "specified complexity"??) amongst a huge space of possibilities that in the main very likely produce nothing of interest. The right algorithm may be relatively simple, but it is extremely rare nonetheless. The author of this UD post is thinking in classic god-of-the-gaps mode: The bigger the gap then the stronger the rationale for a belief in God!" Tämä heijastelee omia arvioitani asiasta ; ID:n Designmallit ikään kuin syövät toisiltaan tehoja pois, ja mikään mitä tapahtuu ei vaikuta oikeastaan mitenkään arvioon. Kysmys on vain siitä, mikä kohta valitaan "oleelliseksi". Näin minkä tahansa voi "todistaa" olevan designiä. Quantum Non-Linearity kirjoittaakin tästä ; ID on "tiedettä ilman sisältöä". Ja itse asiassa sen kannattaa pitää sisältönsä mahdollisimman epäselvänä. Ja tätä itse asiassa tehdäänkin. "All they need to do is raise doubts about evolution and it doesn't really matter if their arguments make sense. McLatchie's error was to pick a specific example that could be easily refuted. Most creationists don't make that mistake. I think Jonathan McLatchie has learned the lesson. We probably won't see much science from him in the future." ID:n perusasetelma ja suhde evidenssiin johtaa siihen että sen kannattajat vain tehtailevat syytöksiä ja kylvävä epäilystä. Sen ei tätä tehdäkseen tarvitse tehdä tutkimusta.

Itse menen vielä hieman pidemmälle ; Dualismifiksaation vuoksi dualismista poikkeavat ajatusmallitkin sovitetaan dualistiseen malliin. ID on itse dualistinen malli, joka kiistää muunlaisen mallin olemassaolonkin, joko siksi että ei ymmärrä sellaista tai koska sormien laittaminen korviin ja red herringaaminen ovat käteviä keinoja harhauttaa typerät maallikkoseuraajat olemaan huomaamatta että dualismiin nojaavasta kategorioinnista olisi ulospääsytie.

Intelligent Designin suurin ihme onkin se, että kun kritiikin tarjoaa, he eivät ymmärrä sitä vaan muotoilevat sen mielessään aivan uusiksi. Tästä hyvän esimerkin saa "Thoughts in a Haystack" -blogista. Siellä tuotiin esiin tuore kreationistien syytös, joka tällä kertaa kohdistui Lewontiniin. Lewontinin väitettiin olevan a priorisesti naturalisti, joka kieltää lähtökohtaisesti yliluonnollisen. Blogisti tuo varsin ilmiselvästi esiin sen, jonka jokainen kunnolla Lewontinin tieteenfilosofiaan perehtyunyt tietää. Nimittäin sen, että syytös oli väärä. Erikoista kyllä, kyseessä ei ole misquote, eli se, että lainaus pätkitään osikseen tai esitetään väärässä kontekstissa. Kysymys oli suoraan luoetunymmärtämisestä. Kreationistit laittavat esille tekstiä, ja väittävät siitä jotain joka näyttää suoraan että he eivät ymmärrä mitä se lainaus sanoo. He väittivät Lewontinin sanovan lainauksessa jotain jonka antiteesiä hän itse asiassa lausumassa ajoi.

Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Kreationistit syyttivät aivan standardinomaisesti Lewontinia. Ja juuri siitä että hän olisi harjoittamassa a priorisesta tieteenfilosofiaa, jossa Jumala automaattisesti torjuttaisiin ennalta mahdottomaksi. Merkittävää on, että lainattua kohtaa ei oltu ymmärretty oikein, ja itse asiassa Lewontin sanoi siinä lainatussa kohdassa juuri päinvastaista. Lewontin korosti a priorisen tiedenormiston sijasta tutkimusohjelman hedelmällisyyttä "Conscientious and wholly admirable popularizers of science like Carl Sagan use both rhetoric and expertise to form the mind of masses because they believe, like the Evangelist John, that the truth shall make you free. But they are wrong. It is not the truth that makes you free. It is your possession of the power to discover the truth." Hedelmällisyys taas oli sitä, jonka ID:n vuosien aikana kokoon raapiman tutkimusmäärän vähyys viittaa olevan huono. Ja esimerkiksi Q N-L -blogin perustelu viittasi että syy ei ole vainoamisissa vaan suoraan ID:n perusasenteessa suhteessa evidenssiin ja siihen minkälaisen tutkimustarpeen tämä asenne luo.

Paluu agnostismiin.

En nostanut kreationismia esiin moittiakseni sen laatua ja sanoakseni että tälläiseen soopaan uskominen on suoranaista typerehtimistä. (Tai nostin, mutta tämä ei ollut syy. Tämä oli bonus. Hyvältä tuntuva ihana bonus. Miellyttävä sivutuote.) Nostin tämän esiin siksi, että dualismi vallitsee hyvin voimakkaasti kaikessa uskontokeskustelussa. Kreationismin kohdalla sen kumoaminen on vain helpompaa ja asia on helpompi tuoda esiin. Kun aloittaa "helpoista portaista" on mietintöjä helpompi siirtää "hämärämpiin, vaikeampiin, implisiittisempiin" tasoihin.

On hyvä täsmentää että en ole Lockelainen. Olen Quinelainen. Paatunut Quinelainen. Hänen maailmassaan ei ole sellaisia varman tiedon alueita, joita Locke kannatti (joskin näki hyvin harvinaisiksi). Quinelainen maailma on harmaasävyinen ja teoriaholistinen ; Yksittäisellä teorialla on vahvuus ; Toiset teoriat ovat apuna useammissa muissa teorioissa, ja tämän teorian muuttaminen vaatisi muutoksia myös näissä teorioissa ja siksi teorian falsifiointi vaatisi radikaaleja muutoksia. Anomaliatilanteessa on siistimpää korjata jokin toinen teorian osa, joka rikkoo kokonaisuutta vähemmän. Näin ollen yksittäistä teoriaa ei voida testata, vaan teoria ja sen taustaoletukset voidaan testata kokonaisuutena empiiristä todellisuutta vasten. Näin ollen yksittäinen teoria ei vielä "kerro maailmasta". Vasta tiedeverkoksi muuttuessaan se alkaa "kertomaan maailmasta". Epäselvyystilanteissa asioita ei kumota ja heiterä roskakoriin denialistien suosimaan malliin vaan niitä voidaan myös korjata tarvittaessa, vaikka jos tutkimusohjelma on hedelmällinen ja siitä syntyy runsaasti tutkimuksia. Tämä taas eroaa vahvasti perinteisestä kaksiarvoisesta mallista jossa yksi osio testataan kerrallaan ja se kumotaan, vaihdetaan tai falsifioidaan kun tietty kriteeri täyttyy.

Quinen maailma on vielä harmaasävyisempi kuin Locken. ; Locke onkin mukana tässä blogauksessa samasta syystä kuin kreationismi ikään kuin edustaa koko uskontokeskustelun tematiikkaa ; Se tuo idean helponnetussa muodossa esiin, jotta se varsinainen tarkoitettu asia voisi tulla, jos ei nähdyksi ja ymmärretyksi, niin ainakin aavistetuksi. ; Tätä kautta voi esimerkiksi mietiskellä sitä, miten olen evoluutikko ja agnostikko. Kenties juuri siksi, että filosofisesta a priorisesta vääntämisestä ei ole päästy puusta pitkään. Hedelmällisyyttä ei ole, joten painoarvoa ei voi antaa. Puhtaasti ateistinen a priori -ajattelu on mielestäni aivan yhtä vahvaa kuin kreationistien oman a priorisen sepeämisen levittely. Tai oikeastaan tässä kohden pitäisi kenties olla rehellinen ja sanoa että molemmat ovat yhtä surkeita. Minun maailmankuvani kenties inhimillisesti oleellisinta kohtaa ei perusteta tämänlaisen ajatteluvirheistön varaan. Siksi voinkin katsella vain sitä evoluutiokysymystä. Kannatan ateismia ja teismiä yhtä vahvasti. Nollan verran. Blogissani mollaan enemmän teistejä, koska heille tuntuu olevan niin tärkeää floodata huonoja ja puutteellisia perusteluja jotka eivät muuta lähtöasetelmaa, vaan lähinnä muistuttavat "oikeaoppisesta dualistisesta asenteesta" ja tällä varmistavat vain sen, että sama vuosituhantinen hedelmättömyys jatkuu tulevaisuudessakin. En hauku ateisteja enempää, koska heillä ei vain ole yhtä paljon tavaraa. He sentään ymmärtävät olla hiljaa ja sekoiluissaan säästeliäitä!

Kaksijakoisella dualistisella tavalla (eli myös dualistisesti-mutta-antiyliluonnollisesti) ajatteleva valitsee vaihtoehtojen välillä. Heistä näyttää että agnostismi olisi vain valinnan tekemättömyyttä, jonkinlainen passiivi, tekovaihtoehto, josta ei passiivisuutensa vuoksi ole maailmankuvan ytimeksi. Itselläni tahdonvoima kohdistuu aivan muuhun. Minä valitsen "haluni tietää" ja "haluni olla varma" välillä. Jumalakysymyksessä ne ovat ylitsepääsemättömässä ja ratkaisemattomassa ristiriidassa. Ja valitsen "halun tietää". Tiedän, että en tiedä - ja paradoksaalista kyllä, tämä ON tietoa. Ei tosin tietoa Jumalan olemassaolosta. ; Tämä ei ole ontologiaa, vaan epistemologiaa.
1: Dualisti ei tietysti näe tässä mitään eroa. Agnostismia on jopa kuvattu mahdottomuutena koska heistä "jos ei ole tietoa Jumalasta sen tiedostaminen on tietoa jumalasta". Tämä on kategoriavirhe, jossa unohdetaan että tietyllä evidenssillä Jumala voisi olla tiedetty ja sen olemassaolo tiedettäisiin. Epistemologia ei tee tässä a priorista oletusta, vaan suhtautuu vain tietämiseen. Mutta tämä ongelma onkin tämän blogauksen ydinteemoja. Sitä, jonka purkuun tässä muun muassa lähdettiin.

Filosofin valtaistuin

Hikipedian puolella filosofia kuvataan toistuvasti WC -pöntöllä istuvalla symbolilla. (Ja tätä tapahtuu jopa osittain minusta riippumattomista syistä.) Tämä on mielenkiintoista, koska yleensä filosofiaa kehutaan positiivisesti esimerkiksi kaikkien tieteiden äidiksi. Muutoinkin sitä kuvataan viisautena, ymmärtämisenä ja jotenkin erityisen suurena ja hienona asiana. Ja esimerkiksi - menneisyydessä usea, nykymaailmassa enää jokunen -  tieteenfilosofi korostaa että he antavat normit joiden mukaan tieteen pitäisi toimia, eli tässä olisi peräti valta yli tieteiden. Tämä voisi antaa luvan mahtipontisuuteen, kuten esimerkiksi valtaistuimeen.

Nähdäkseni WC -pöntön valinta filosofin valtaistuimeksi on erinomainen. Se ikään kuin tiputtaa filosofin vallan sille kuuluvalle paikalle. Sille joka sille ehdottomasti kuuluu.

Filosofian ja vallan suhde on itse asiassa kaiken ytimessä. ;
* Platonilla filosofian ja vallan suhde oli se, että ihanteellinen hallitsija olisi viisas. Hänen siis pitäisi olla filosofi. Ja koska omaisuus korruptoi, hänellä saisi olla vain vähän materiaalisia etuja. Platonin "Valtiossaan" ihannoima malli ei kuitenkaan ollut jotain jota toteutettiin käytännössä ja nykyään sitä pidettäisiin pahimmanlaatuisimpana totalitariana, jossa kansalaisia ohjataan propagandalla ja sensuurilla.
* Sittemmin esimerkiksi teologian - yhden filosofian ala-alueen - ja maallisen vallan yhteys lujittui yllättävästi. Tässäkin ideana oli se, että viisaus Jumalasta yhdistyi maalliseen valtaan. Suhteet olivat limittyneet ja esimerkiksi frankkien kuningas Pipin III antoi paaville maaomistusta kiitokseksi siitä että paavi kruunasi tämän kuninkaaksi. Ja keskiajalla se, että kirkko pisti yksilön pannaan tarkoitti myös sitä että kuningas julisti yksilön lainsuojattomaksi. Nykyään tälläistä dogmatistista teokraattisuutta pidetään vanhanaikaisena.
* Eikä asia suinkaan loppunut siihen että oltiin kirkkokriittisiä. Karkeasti sanoen renessanssin suurin mullistus oli siinä että papiston sijaa valtapelin ytimessä siirrettiin humanistisempien filosofien haltuun. Valtaapitävät olivat filosofeja. Filosofit liehittelivät valtaapitäviltä rahoitusta ja toisaalta valtaapitävät tukivat asioitaan filosofioilla.
* Tämä asia purettiin vasta valistuksen vaikutuksesta. Valistushenkisesti filosofiassa ja tieteissä panostetaan autonomisuuteen. Ja esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteen ominaisuuslistauksissa autonomisuus kiikkuu aina mukana. Autonomisessa maailmassa ollaan vähän kuin sekularistien usko ja yhteiskunta. Jokaisella valtaapitävällä on filosofia, mutta valta ei saisi määrittää filosofiaa.

Jukka Hankamäki ottaa tämän asian esille blogissaan ; Hän kritisoi Himasen kytköksiä politiikkaan, jossa rahoittaja ohjaa ajatuksia vähintään valitsemalla filosofin joka hänestä ajattelee oikeita ajatuksia. Mutta hänkin taustoittaa asiaa historiallisesti ; "Hallitusherrat ovat kautta aikojen tukeneet suosikkifilosofejaan ja filosofit ovat liehitelleet poliittista valtaa. Pitääkin paikkaansa, että Descartes kutsuttiin opettamaan kuningatar Kristiinaa, Locke seikkaili Britannian hovissa, Hume toimi alivaltiosihteerinä ja Leibniz diplomaattina. Mutta he kuuluvatkin 1600- ja 1700-luvuille ja Himasen palvomaan renessanssiaikaan. Sen sijaan valistusfilosofiasta asti poliittinen valta ja tiede on erotettu toisistaan.Tieteellisen ajattelun parhaita ominaisuuksia on juuri se, että tieteellisestä ja filosofisesta totuudesta eivät päätä aurinkokuninkaat. Tiede ja filosofia on erotettu myös uskonnoista ja kirkoista. Juuri tätä kautta tiede ja filosofia poikkeavat arkiajattelusta, tunnelmasivistyksestä ja mutu-päättelystä." Tässä maailmassa Himasen suurin synti onkin se, että hän on renessanssiajan poliitikkofilosofi eikä suostu toimimaan totuuden, viisauden tai ymmärryksen ehdoilla. Raha määrää tulokset, eikä filosofointi.

Tämä kulmakin on valtaosaasta postmodernisteista vanhanaikaista. He korostavat relativismia, joka periaatteessa tarkoittaa sitä että pohjimmiltaan kaikki on ideologista ja siksi myös valtapeliä. Filosofia ei sisi koskaan ole riippumatonta. Tämä linjama on karkeasti ottan johtanut
1: Esimerkiksi USA:n kristillisen oikeistokonservatiivien puolella olevaan kliseeseen jossa kansalaiset valittavat siitä että tiedemaailma ei opeta heidän oppejaan. Esimerkiksi Intelligent Designin perusidea on juuri siinä että evoluutio on valtapeli ja että kansalaisten pitäisi saada omat valtapelinsä niiden kanssa samanarvoisina esille. Toistuvasti esiintyy nurinaa siitä että verovaroista tuetaan tieteentekoa ja että tieteenteko ei silti ole vastuussa veronmaksajalle tuloksista, ja siksi opetetaan asioita joita moni rahoittajista kokee pahana. Tämä tietysti rikkoo tieteen autonomisuuden  koska ruohonjuuritason poliittisella toiminnalla yritetään vaikuttaa akateemiseen vapauteen, siihen mitä akatemiassa opetetaan ja ei opeteta. ID -piireissä autonomian piirteet nähdäänkin hyvin samanlaisina sekularismin kanssa. Ja se taas on niitä pahimpia mörköjä.
2: Vasemmistorintama taas on korostanut kriittisyydellä enemmänkin sitä että vastustetaan vallitsevaa hallitusvaltaa. Silloin filosofien pitää vastustaa vallanpitäjiä. Purra kättä joka heitä ruokkii. Vallankumouksellisuus ja vähemmistöisyys ovat tällöin lähtökohtaisesti parempia vaikka kaikki ajatukset ovatkin vain valtapeliä.

Itse olen siinä määrin valistusmielinen, että korostan autonomisuutta. Ja juuri mikään ei ole autonomisempaa kuin WC -pönttö. Toisaalta WC -pönttö voi kuvastaa sitä että ollaan postmodernisti purtu kättä joka on ruokkinut ja sitten ollaan ihmisinä paska jäykkänä kun mietitään seurauksia. Tai sitten se kuvastaa sitä miten ruohonjuuritason konkreettinen arkiajattelu määrääkin filosofian suunnan. Tai sitten se kuvaa sitä, miten filosofi saa valtaa ja ahmii itsensä läskiksi niin että joutuu miettimään sellaisia ongelmia kuin mitä tehdä nyt kun rahaa on niin paljon että ei paskalle taivu. Tai sitten se on se valtaistuin jonka Platonin valtio filosofille suo, kun kaikki fiinimpi voisi korruptoida.