Höyryjunan meno.

"Mutta iholla on pettämätön muisti ja iho muistaa ihon."
(Tommy Tabermann)

Joskus sitä ei voi olla tajuamatta, että ei ainakaan nuorru. Omalla kohdallani nämä päivät ovat olleet viime aikoja. Ilmat ovat viilenneet. Ja siinä missä sanonta kulkee että "ei lämmin luita riko", niin viileät ilmat ainakin herättelevät luut muistamaan rikkoutumisensa. Tokihan jalka on vaivannut jo vuosia, mutta tänä vuonna on ensimmäinen vuosi, kun olo tuntuu todella raihnaiselta ; Jokainen kremppa joka on joskus ollut muistuttaa olemassaolostaan.

Tämä on ollut tietysti loistavaa muistiharjoittelua, koska nyt sitä voi yhdistää vammansa tilanteeseen jossa se on saatu. Loppu onkin pelkkää vammojen listausta. Kokoelma muistuttaa siitä ihmeellisestä seikasta, miten paljon olenkaan loppujen lopuksi tapellut ; Sitä se ihastuttavan valovoimainen persoona ja käytös teettää.
1: lue : got my ass kicked, en nimittäin yleensä voita jo ihan senkin takia että koska en aloita, olen ikään kuin altavastaaja -asemasta.

Minulla on siis ne vanhojen (e)ukkojen vaivat, joilla ennustetaan minkälainen sää huomenna tulee. - Paitsi että minun vaivani viittaavat vain vallitsevaan säätilaan. Toisin sanoen minulla on rasittavan ärsyttävä meteorologinen järjestelmä, jonka voi korvata sillä että katsoo ikkunasta ulos.

Tälläinen minua on tavallaan turhaa kipua. Mitään toiminnallista estettä menoon ei ole. Tässä mielessä tämä minua vaivaava raihnaisuus ja kipuilut eivät ole mitään huolestuttavaa, ainoastaan ärsyttävää. Periaatteessa ainut asia joka estää menemisiäni ja hyppimisiäni ovat korvien välissä.
1: Tosin näyttää olevan niin että kipuilu ei ole jotain jota korvieni väli hallitsee, vaan jotain jonka avulla korvieni väliin vaikutetaan. Olen jos mahdollista normaalia ärtyisää itseänikin ärtyisämpi. Vihainen nuori mies on siis muuttunut vihaiseksi raihnaiseksi äijäksi ilman välivaiheita.

Tästä päästäänkin eräänlaisen teemaan. Itsepuolustuslajeissahan tärkeää on harjoitella kivunsietoa. Syynä on se, että johonkin iskeminen aikaansaa itsellekin impakteja. Tätä kautta keskiöön nouseekin kipujen erottaminen. Karkeasti sanoen on olemassa harmitonta kipua, joka ei viittaa mihinkään oleelliseen vaurioon ja josta ei saa välittää. Ja sitten on sitä kipua joka viestittää todellisesta vauriosta, joita on kuunneltava.

Minulla tämä tietysti menee väärinpäin. En pidä pienistä kivuista juuri yhtään. Kuitenkin sitä tulee aina välistä tehtyä kaikenlaisia. Malliesimerkki tästä löytyy armeija -ajaltani, jolloin korpraali joutui lähettämään minut sairastuvalle, koska olin "tetsannut mullanpurennan ohella" itseeni merkittävän vekin. Varusmiespuku tahrautui yllättävissä määrin siihen kuulumattomalla väriaineksella. Itse en edes huomannut asiaa koska harjoittelu oli ylittänyt "hihittelyrajani". Tetsasin enemmän tai enemmän endorfiinipäissäni. Juuri tälläiset jutut saivat heidät tietysti antamaan niitä "motivoitunut" -merkintöjä.

Näissähän se kipu tulee sitten mukavasti seuraavana päivänä, kun on tavallaan liian myöhäistä. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin "talon tapa".

Toki minä nyt muistan tämänkin armeijan tapauksen. Kuinka voisinkaan unohtaa? Pakko on silti mennä, vaikka olo alkaakin tuntumaan rutiininomaisen lähijunan sijasta museojunalta. Mutta kyllä se siitä, meno on kenties hidasta, mutta puhisten ja puhkuen mennään.

Tosissaan. Mutta ei liian.

"Control is the most obvious difference between an expert and a novice. It must be mastered in many level A swordsman should always be in control of himself, his emotions, and his tactical enviroment."
(Guy Windsor, "Swordsman's companion", 109)

Miekkailun harjoittelussa on oltava oikeanlainen mielentila. Useimmiten itsepuolustus ja kamppailu voi tuntua väkivaltaiselta ja vihaiselta, mutta tosiasiassa harjoittelua kuvaa usein sen vastakohta. Miekkailu taitona vaatii itsekontrollia ja keskittymistä.

Ideana on se, että ketään ei lyödä (1) vihassa tai (2) vahingossa. Tämän merkitys korostuu siinä vaiheessa kun käteen annetaan pitkähkö pätkä teroitettua metallia. Jos harjoittelija ei voi taata paluutaan salilta, lajin suosio kärsii inflaation - ja osaajien, saati mestarien, määrät jäisivät vähäisiksi vaikka se olisikin "maan tapa. Siksi ei olekaan ihme, että nimen omaan miekkaa tai muuta "kättä pidempää" käyttävät lajit toistuvasti mainostavat itseään keskittymisen kautta.

Toki tässä on tärkeässä osassa myös välineistö. Harjoittelussa käytetään tylsytettyjä tai puisia välineitä ja suojuksia. Terävien aseiden käyttö suojattomana kun lisäisi onnettomuusriskiä. Näin välineistö antaa luvan ottaa tekniikanteon ja harjoittelun vielä vakavammin "ilman dramaattisia seurauksia". Toki tässäkin on muistettava kohtuus : Pesäpallomaila on vaarallinen, joten taatusti tylsä miekkakin on vaarallinen. Siksi vapautuneisuutta ei saa ottaa liiallisesti.

Harjoittelussa on muistettava myös pari. Itse asiassa pariharjoittelussa voittaminen ei ole aina pääsijalla. Esimerkiksi jos harjoittelupari on itseä paljon heikompi, ei tehokkain tapa oppia ole vain päihittää tätä. Tälläisessä tilanteessa on sen sijaan aikaa keskittyä tekemään (1) vaikeampia tekniikoita, sellaisia joita on harjoitellut vähemmän ja (2) teknisesti tarkemmin, jossa tekniikka suoritetaan erityisen hiotusti. Tätä kautta syntyy "tasoitusta", jonka lopputuloksena ei lyhyellä tähtäimellä voiteta yhtä usein, mutta pitkällä tähtäimellä opitaan enemmän ja "voitetaan ikään kuin tulevaisuudessa".

Harjoittelussa tekniikat täytyy tehdä kunnolla, ei pelleillen. Keskittymällä opitaan. Mutta voittamista ja häviämistä ei täydy ottaa "liian vakavasti", koska siitä seuraa taitojen kehityksen romahdus. Ylpeys voi johtaa jopa huonoon suoritukseen, kun toisen aliarvioi.

Debattimaailmaankin tämän asenteen voi siirtää.

"Of course, a healthy human being must occasionally cede control (rigid, unyielding emotional sterility is not requirement), and one must recognise that the world around us cannot be controlled. But in the Salle, in the street, and on the battlefield, self-control is all."
(Guy Windsor, "Swordsman's Companion", 109)

Esimerkiksi kun käytetään argumentaatiota, on teknisesti olemassa seuraavia tasoja:
1: Logiikan taso ja faktojen taso. Tällä rakennetaan teknisesti hyviä tai huonompia argumentteja.
2: Kielellisen suorittamisen tasolla on sanasto, kielioppi ja tyyli. Niiden kautta yllä olevat toteutetaan.
3: Lisäksi on ympäristö, joka on foorumi, eli esityspaikka, ja yleisö, jotka lukevat tai kuuntelevat.

Nämä kaikki nivoutuvat yhteen hyvinkin mutkikkaalla tavalla. Jokainen tasoista liittyy olennaisesti yhteen. Tosin logiikka ja faktat ainakin minun kohdallani vertautuvat puhtaaseen tekniikkojen osaamiseen miekkailussa. Eli "mitä osaa tehdä". Muu on ikään kuin ympäristön tuottamaa häiriötä joka vaikuttaa siihen mitä voidaan tehdä ; Lopullinen suoritus on tietysti se, joka tapahtuu. Ja siinä on lopputuloksena se, että tehdään joko tilanteeseen sopivaa tai epäsopivaa ja joku voittaa ja toinen ei. Siksi muita tasoja ei voi suinkaan halveksia.

Toisaalta on selvää, että foorumi ei anna tekosyytä argumentoida huonosti. Päin vastoin, aivan kuten hyvä miekkamies on se, joka hioo tekniikkaansa tarkemmin, on myös parempi keskustelija se, joka vääntää rautalankaa paremmin huonontamatta sanomaansa. Foorumi ei anna oikeutta käyttää huonoja perusteluja vain siksi että "ne menevät läpi".

Omalta osaltani uskallan sanoa suoraan, että asiat vaativat paljon harjoitusta. Olipa kyse sitten miekkailusta tai debatista. Olen liian kiinnostunut teknisestä toteuttamisesta ja varsinaisen suorituksen vuoksi kokemukset keskittyvät turhautumiseen ja tästä seuraavaan vittuiluun. Tämä taas johtaa heikentyneeseen suoritukseen. Tarvitsen itsekontrollia, myös miekkailun puolella, jossa perusongelmani on eräänlaiset automaattiset ja tahdonalaisuuden ulkopuolella olevat väistöreagoinnit, jotka tekevät reagoinneistani enemmän kuin ennustettavia.

Uskallan sanoa että yhteys ei ole keinotekoinen analogia, vaan johtuu temperamentistani, perusluonteestani; Monella on kenties ongelmana "tosissaan" -kohta, minun ongelmana on "mutta ei liian". Turhauma ja tästä johtuva vittuuntuneisuus kuvaavat siksi monin paikoin elämäni koko kirjoa. Aggressiivinen viha toki puuttuu, sen tilalla on nimittäin kylmä vittumaisuus. Muistutukseksi itselleni ja suositukseksi muille uskallan laittaa esiin eettisen ohjeen;

"The golden, unbreakable rule of practice is that you never hit anyone either in anger or by accident."
(Guy Windsor, "Swordsman's Companion", 109)

---

Kuvissa on harjoittelutikareita. Puisia ja metallisia ja tylsytettyjä. Ideana on että vasta kun on riittävästi kontrollia, voi siirtyä puusta metalliin. Ironia, sarkasmi ja kiukkuilu vaativat siksi taitavampaa käyttämistä, eikä niitä saisi heitellä varomattomasti.