Valmiina mieleen

"By strictly philosophical arguments I mean ones whose premises make no necessary appeal to any presumed religious authorities but theoretically could be entertained by any open rational mind. Even if one's conclusions are false or one's arguments badly formed, one could be considered to be engaged in philosophy based on one's methods of reasoning, if nothing else."
("Camels with Hammers")

Hyvin monelle kristitylle provenienssi näyttää olevan yksi tärkeimmistä asioista. He siis katsovat ideoiden ja asioiden alkuperää. Näin esimerkiksi jooga voidaan tuomita koska se edustaa itämaisia uskontoja, eli on pakanallista alkuperää ja siksi "pikkusormen antamista Saatanalle". Vastaavaa ajattelua sovitetaan myös vaihtoehtohoitoihin ja siksi New Agen suosimat hoidot kohtaavat skeptisyyttä, nehän perustuvat väärään uskontoon ja ovat siksi lääketieteellisestikin tehottomia. Mutta samalla perustelupakalla ja todistuksilla ja anekdooteilla liikkeellä oleva rukousparannus on sitten oikeaoppista eli toimivaa ja hyvää.

Ja koska elämme tieteen valtakautta, tiedettä kunnioitetaan, eikä tiedettä haluta ajaa pois, on selvää että tästä vedetään päätelmiä toiseen suuntaan ; Tieteen on oltava juurikin kristillistä. Tästä seuraa se hieman erikoinen tapa perustella tieteen kristillisyyttä, jossa seurataan perinteitä ikään kuin valikoivasti. Sitä esimerkiksi hypähdetään ajatusjatkumoa sujuvasti katolisten kristittyjen maailmaan asti, mutta heti jos pitäisi mennä pakanalliseen Aristoteleeseen ja Platoniin, niin jostain syystä rajanveto hypähtää juuri tähän väliin. (Ja jos Platoniin mennään on erikseen korostettava sitä miten hän oli teisti demiurgeineen ja alkusyyteorioineen.) Harmaansävyinen hitaasti muuttuva järjestelmä on tietysti aina rajanvetokysymys ja tätä kautta hieman määrittelykysymyskin, mutta on silti aina yhtä huvittavaa huomata tämä.

Samalla on syntynyt ajatus siitä että nimenomaan kristillisyys olisi jo lähtökohtaisesti pitänyt sisällään oikeanlaisen logiikan jonka avulla tiede sitten saavutettaisiin. Esimerkiksi hypoteesinmuodostus nähdään vihjeyttämisenä, eli oikea maailmankuva saa Jumalan ikään kuin kertomaan miten asiat ovat, ja tämän varmistaminen on sitten vain se joka jää tutkijalle.

Kuitenkin kun katsotaan kristillisen ajattelun metodeja huomataan, että metodiikka on tiukan ja pitkällisen kehityksen tulos. Ja jos tutkija on ollutkin kristitty, häntä ja hänen ajattelutapaansa on usein myös vastustettu kristillisin argumentein. Jos vain menestyneet hyväksytään ja epäonnistuneet ohitetaan on kyseessä cherry picking. Niiden summana taas on "irrelevanssi", kun sama asia on "sekä kaasu että jarru".

Muutamia ajatuksia ja esimerkkejä historian varrelta.

Augustinus korosti että ihmisen sielu tavoitti ikuisia totuuksia. Hän otti vaikutteita muun muassa uusplatonisteilta. Epäily oli uskon vastakohta, ja epäily oli vain merkki valheesta sisällä. Augustinuksella oikea tieto edellytti oikeaa uskoa ja jos ihmisen Jumalasuhde oli väärä, ei hän voinut saada oikeita tuloksia. Tämä näkemys oli siis äärimmäisen maailmankuvakeskeinen - suorastaan täysi vastakohta nykyiselle maailmankuvariippumattomuuden ideaalille, jossa kokeentekijän maailmankatsomus ei merkitse, vaan koejärjestelyn rakenne ja metodin huolellisuus.

Varhaiskeskiajan jälkeen innostuttiin uudenlaisesta tieteentekemisestä. (Yhtenä syynä oli se, että islamilaisista maista saatiin uusia antiikin kreikkalaisten teoksia ja niistä käännöksiä.) Oppineisuutta alettiin korostamaan ja perustettiin kouluja. Skolastiset näkemykset perustuivat auktoriteetteihin vetoamiseen ; Logiikalla oli keskeinen rooli ja faktat saatiin antiikin viisaiden teoksista. Näin ollen premissintarkistus oli autoritääristä eikä empirialla ollut suurempaa merkitystä. Tässä korostettiin ihmisen erehtymistä. Tutkimuksissaan helposti harhautuvan ihmisen ei uskottu voivan muuttaa Jumalan sanaa, eikä ihminen itsenäisesti voisi paljastaa luonnon salaisuuksia. (Kun antiikin viisaat olivat viisaita, olisi ikään kuin epäkohteliasta luulla että on itse erehtymättömämpi.)

Tuomas Akvinolainen muokkasi Aristoteleestä salonkikelpoisen ; Häntä katsottiin aluksi karvaasti, koska hänet nähtiin ristiriidassa Platonin kanssa, mutta Akvinolainen muokkasi hänen "kerettiläisyytensä" Platonin kanssa yhteensopivammaksi. Hän tosin nosti aktiivisen ihmisen uuteen rooliin. Aistikokemuksia tarvittiin jotta voitiin herätellä ihmisen sisällä jo valmiina oleva tieto. Luovuutta ei siksi enää nähty Jumalan vastustamisena vaan jonain jota kautta Jumala saattoi muuttaa maailmaa. Metodissa ei tässä vaiheessa ollut ennustamista, kontrolloimista tai teorioiden selitysvoiman korostamista.

Galileo Galilein tutkimukset ovat tietysti kaikille tuttuja (eikä minun tarvitse mainita että hänellä oli vaikeuksia kirkon kanssa), mutta harva osaa yhdistää häntä tieteen metodologiaan. Hänen kohdallaan uutta oli qualia occultae -ajattelusta luopuminen ja siirtyminen kausaalisuusajatteluun, jossa matemaattinen riippuvuussuhde oli selitys itsessään. Tätä aikaisemmin mekaniikka oli vain välivaihe, ja kaiken olennaisin selitystaso oli teleologinen. Nyt ominaisuus oli vain neutraalimmin tendenssi.

Luonnontieteen kehittymisessä oli kuitenkin tämänkin muutoksen jälkeen pitkään voimassa erikoinen periaate, jossa luonnonlakienomaisuus oli syy olla tutkimatta luontoa hirvittävän tarkasti. Maailma oli silti rationalistinen ja ajatteli että muutama koe riitti, ne viittasivat induktiivisiin harmonisiin ideoihin. Siksi kovin tarkkaa ja runsastoistoista empiiristä tutkimusta ei nähty tarpeelliseksi.

Vieläpä Keplerin aikaan tilanne oli nykytieteen kannalta erikoinen. Kepler kannatti harmoniakäsitystä, joka oli pythagoraan peruja. Hän korostikin erilaisten symmetrioiden ja kaavamaisuuksien transsendenttia voimaa, hän kannatti maakeskisyyttä koska se oli symboli ihmisen osasta suhteessa Jumalaan. Hän taisteli hieman Tyko Brahen kanssa, koska Brahe näki Keplerin toimissa kristinuskonvastaisuutta. Brahen mukaan aurinkoa voitiin verrata Jumalan keskiössä olemiseen. Molemmat olivat toki myös ansiokkaita tiedemiehiä, mutta heidän tapauksessaan on selvää että myös oman näkemyksen kristillistäminen oli tärkeää, sekä miehille henkilökohtaisesti, että suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Ja he olivat lisäksi aivan erimielisiä keskenään.

Descartes ei hyväksynyt Aristotelestä eikä skolastiikkaa. Ja mikä ei kaikille kenties ensimmäisenä tule mieleen, on se että hän itse asiassa jakoi maailman kartesiolaisessa dualismissaan henkeen ja aineeseen. Ja tämän seurauksena syntyi NoMa -periaatteen esimuoto. "Hengelle se, mikä hengen on ja aineelle se mikä aineelle kuuluu" -hengessä hän rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. (Descartes diplomatisoi, hän oli koko ajan riskissä saada vaikeuksia katolisen kirkon kanssa. Tosin tämä ajatus voisi saada vastustusta nykypäivänäkin.) Descartes oli yllättävän voimakas rationalisti ja hän perustelikin kovasti että järkeen voi luottaa koska Jumala ei valehtele. Hänen luottamuksensa tieteen metodiin heijastuikin siten että aistimusten luotettavuus vahvistettiin - hän aloitti äärimmäisestä skeptismistä ja kipusi eroon tästä niin että hän ei nähnyt skeptisyydelle merkitystä. Tämä "oletus tarkkuudesta" johti myös siihen että teorioita ei tarvinnut kokeilla hirveän paljoa ; Siksi Descartes olikin ensisijassa matemaatikko, joka teki myös empiiristä maailmaa koskevia teorioita - juurikaan "nojatuolistaan nousematta".

Renessanssiajalla kukki paitsi tiede, myös taikausko. Okkultiikkakin sai suosiota ja ihmiset tekivät mitä ihmeellisempiä ajatuksia. Luonnontieteellisen metodin tehokkuus näytti kuitenkin vakuuttavan. Se synnytti tuulimyllyjen kaltaisia konkreettisia ja helposti tajuttavia saavutuksia joilla oli merkitystä jopa yhteiskuntien toimintateholle. Metodia haluttiin sovittaa ja siksi mukaan otettiinkin esimerkiksi selityksiä siitä miten perisynti on hämärtänyt ihmisen ajattelua ja havaintoja, jolloin puhdas rationaalisuus olisi liian epävarmaa. Epävarmuus johti siihen että tarvittiin huolellisuutta, työtä, lisää empiriaa. Tässä syynä oli siis epävarmuus aisteista jota voitaisiin yrittää ottaa huomioon.

Tämän jälkeenkin oli toki pitkään vaikutteita siitä että ihmisen mielessä on teoria. Hypoteesinmuodostuksen oivalluksenomaisuus jopa unohtui. Vieläpä Baconin tiedekuvassa ei ajateltu että teorianmuodostuksessa olisi kysymys muusta kuin induktiivisen ilmiön suorasta havaitsemisesta. Hän ajatteli että tutkija on tyhjä taulu johon luonto sitten näyttää korrelaatiot ja ilmiöt suoraan. (Tästä on sittemmin luovuttu ja hypoteesinmuodostuksen eimallinnettavuus onkin nykyään varsin yleinen teema. Toiset taas ajattelevat että hypoteesinmuodostus on automaattista ja kumpuaa omista ennakkoluuloista, ennakkokäsityksistä ja ovat merkki maailmankuvien silmiä sulkevasta vaikutuksesta.)

Historian loppu, tarinoinnin alku.

Voidaan jopa väittää että uuden ajan taitetta, teollis-tieteellistä vallankumousta ja ateismia vaivaa sama asia ; Lyhyt historia. Karkeasti voidaan sanoa että murros tapahtui 1600-1700 -luvulla muuttui olennainen; Sitä ennen luonto oli ennen kaikkea orgaaninen, Jumala oli keskiössä. Luonnontieteen konemetaforaa sovellettiin finaaliset syyt mielessä. Pelkkä mekaniikka oli siis "liian vähän" ja "latteaa". Nykyään taas olaan "naturalistisia" siinä mielessä että konemetafora on otettu vain metaforana ja tutkitaan miten se kone toimii. Muu kun olisi metaforasta tehty mielivaltainen loikka.

Tämä muistuttaa sitä että kun kristinusko on historialtaan paljon pidempi ja se on saanut vaikutusvaltaa ja tilaisuuksia yhteiskunnassa, että jos se olisi itsessään todella erityislaatuisen supertieteellinen, olisi vallankumous tapahtunut jo aikaisemmin. - Ei yksinkertaisesti ole hyvä selittää muutostilaa sillä elementillä joka koeaineistossa on vakiona.

Kun katsoo tieteenhistoriaa onkin itse asiassa aivan selvä että kristillisyys on toki vaikuttanut. Se on ollut kulttuuripiiri jossa tutkimusta on tehty. On kuitenkin hieman erikoista vain suoralta kädeltä esittää että "pohjimmainen syy oli maailmankuvista" eli tiede olisi vain maailmankuvien valtapeliä. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että
1: Ihmisillä on pakonomainen tarve systemoida, eli tehdä tieteen kaltaista prosessointia - aspergerin syndroomaisilla tämänlainen on yhtä pakko kuin Obsessiivis-Kompulsiivisilla on pakko tehdä rituaaleja, eikä tämä varmasti ole heidän yksinoikeutensa - ja teko on oikeutettava ympäröivälle kulttuurille. Ja tämä onnistuu vain ympäröivän kulttuurin tarinoihin jollain tavalla vetoamalla.
2: Ihminen on yllättävän huono reflektoimaan omia vaikuttimiaan ja on mahdollista myöskin se, että syy tutkia on ollut joku muu ja kulttuuripiirin tarjoama emootioselitys ja oikeutus ovat jokin jotka on vain hyväksytty. Tällöinkin logiikka kulkee toiseen suuntaan; Ensin on tehty ja haluttu ja tarina ei olekaan se "perimmäinen syy" vaan enemmänkin tekosyy ja lupa tehdä sitä mitä halutaan ensisijassa.
3: Tiedemies on "poikkeava" joten sen selittäminen "keskiarvon emootioteorialla" on toisaalta jo itsessään hieman kyseenalaista. Kenties keskivertoihmisen arkitoiminnassa narraatio on tärkeässä roolissa. Mutta tiedemies ja hänen toimintansa ei välttämättä ole tämänlaista. Itse asiassa rutinoituessa tarinat tuntuvat usein karisevankin, ja esimerkiksi maatilaromantiikka näyttää varsin tarinapitoiselta niille jotka eivät satu olemaan "maatalossa töissä/omistajia/eläinten orjana (mikä tämän mutkikkaan piirin sana sitten onkaan)".

Lopputulos onkin sitten varsin mielenkiintoista. Sillä pyörittely sallii kaikenlaisia varsin erikoislaatuisia huomioita. Jos lähtökohdaksi otetaan mystiikka, siinä totuus tulee suoraan Jumalasta. Ihmisen ruumiin vähättely johtuu ikuisuusperspektiivistä. Maailman tutkiminen ei ole kovinkaan relevanttia. Tieteellisessä maailmassa taas ytimessä oli näiden asioiden epäileminen. Koska ihmisen perisynti nähtiin turmelevaksi haluttiin varmistaa asioita.

Nyt kun tieteen vallitsemassa maailmassa kerrotaan että "naturalisti" ei voi saada tietoa koska hänen havaitonsa ovat mahdolliseti erehtyväisiä. Jumala taas nähdään rehellisenä ja tämä varmistaa älymme ja havaintomme. Tässä unohtuu se, että jos meillä on kyky suoraan tiedonsaantiin, ja jokin mystinen keino havaita Jumala, ei kokeellisessa, kyseenalaistavassa ja itsekriittisyyttä (jopa falsifioitavuutta) korostavaa tiedeprosessissa ole hirveästi merkitystä. Sitä voisi ohittaa kaiken tämän vaivan ja siirtyä ottamaan mystikkojen tapaan "suoraa tietoa" Jumalalta sen sijaan että värkkäilisimme niiden teoriat mahdollisesti kumoavien testien kanssa? - Eihän Jumala valehtelisi mystikolle sen enempää kuin antaisi vääriä aistimuksia kemiankokeiden parissa värkkäävälle tutkijalle.

Kun siirrytään tarinoista tekoihin tarinoijat tarinoivat teoista.

Yleensä filosofiassa ja tieteessä arvostetaan itsekriittisyyttä. Tämän asenteen vastakohdaksi voidaan nähdä saivartelu, jossa itsekriittisyys puuttuu. Tämänlainen järjestelmä rakentuu yleensä presuppositionistiseksi näkemykset muutamallakin eri tavalla. Esimerkiksi teologian Jumalatodistuksissa on seuraavanlaisia ongelmia.
1: Niissä ensin määritellään jokin jonka täytyy olla olemassa. Tämä sitten määritellään jälkikäteen Jumalaksi. Tässä on aina ekvivokaation riski. Tai sitten Jumalaksi määrittyy jokin joka ei lainkaan sovi siihen sanaan mitä Jumalasta tavallisesti käytetään.
2: Jokin asia oletetaan lähtökohdaksi ja tätä tuetaan aineistolla jonka sitten väitetään tukevan tätä alkuoletusta. Tässä ongelmana on kehäpäätelmäluonne. Kehäpäätelmä taas on ristiriidaton asioista huolimatta (se on itse asiassa sen rakenteessa) ja juuri tämän "sen hyväksymällä voi perustella mitä vain" vuoksi kehäpäätelmä onkin virhepäätelmien joukossa.
3: Asia naamioidaan todennäköisyysarvioiksi joissa painoarvot ovat mielivaltaisia. Tällöin asioita väitetään todennäköisemmiksi kuin toisia ihan vain olettamalla. Ongelmana on tietysti se, ovatko nämä oletukset oikeasti sellaisia. Ilman tätä varmistusta ne ovat vain mielivaltaa, eikä niitä voi ottaa todistuksina vaan syvällisempinä väitejoukkoina.
4: Monitulkintainen tai epäselvä lähtökohta oletetaan lähtökohdaksi. Ja kun mikä tahansa tila sopisi jonkinlaisella tulkinnalla tähän, on selvää että mikä tahansa aineisto sopii tähän. Tällöin voidaan sanoa että asia korkeintaan selittää minkälainen Jumala on, ei sitä onko hän olemassa.

Kun tämän tajuaa, huomaa että uskonnon vaikutus historiassa näyttää olevan hyvin erilainen kuin minä moni sen näyttää ajattelevan. Kun tietää että kaikki kulttuurit, tapahtumat ja ilmiöt ovat osana kulttuuria, on itse asiassa hieman omituinen projekti sitoa jokin ilmiö sitä ympäröivään aikaan ja kulttuuriin. Kulttuuri muokkaa ja tulkitsee tapahtumat ja sallii niiden tapahtua. Kristinusko on ollut yhteiskunnassamme niin vallitsevaa, että se on hieman sama kuin löytäisi hammastahnaa pesuhuoneesta. Siitä ei voi vetää hirveän suuria johtopäätöksiä. Tätä ei muuta se, että vain meidän kulttuurimme on tuottanut tiedettä. Tiede tuo myös vaikutusvaltaa joka ratkaisee esimerkiksi sotia ja tuo teknologiaa. Tätä kautta kristinusko on voinut enemmänkin "valikoitua tuurilla" kuin olla valittuna. Valta ei tee oikeutusta totuuskysymyksissä (vaikkakin poliittisissa kysymyksissä se on tietysti kaikki kaikessa.)
1: Tämä on tärkeää, koska ajallisuus mukaan ottaen onkin käynyt monesti niin että ensin on tehty tulosta jollain metodologialla, ja sitten tähän liittyvä tarina on saanut suosiota vasta after the fact. Ristiriidassa molemmilla osapuolilla on ollut kristillisiä vaikuttimia ja tarinoita. Tämä tietysti johtaa väärään kuvaan, joka tarkoittaa joko sitä että kristinusko nähdään kaikissa vaiheissaan jonain jota vastaan tiede joutuu sotimaan (jos katsoo vain niitä kriitikoita jotka olivat väärässä) ja jonain jossa tiedemiesten kristillisyys näkyy vahvana symbolina kristillisyyden tehokkuudesta tieteessä. - Tällöin maailmankuva ei ole ratkaissut kysymyksiä vaan kysymykset ovat ratkaisseet maailmankuvia.

Yllättävän moni nykyään onkin valmis vetoamaan auktoriteetteihin ja haluaa vain kertoa maailmankuvansa pohjalta miten asiat ovat samalla kun korostavat että juuri heidän maailmankuvansa on tieteellisen tiedon takana. Ja tieteellinen tieto taas on lähtenyt Sokrateen ajatuksesta siitä että ei vain sanota miten asiat on vaan halutaan varmistaa se, joka taas on jalostunut empiirisyyden vaatimukseen kun "puhdas rationalismi" kohtasi ylitsepääsemättömät esteet. Auktoriteetteihin vetoavat tiedeystävät onnistuvat lisäksi aika usein pitämään luonnontieteitä "niin rajoittuneina", naturalistisina ja maailmankuvaltaan peräti epäeettisenä. Kun tutkimus tuo uskonnonvastaisia tuloksia, on tutkimuksen pakko olla väärin ja tämän kiistämiseen kulutetaankin sitten valtavasti voimavaroja vaikka onnistumisen laatu ei olekaan oikein ansiokasta. Kuitenkin samat ihmiset haluavat kunnian tästä prosessista. Tämä kahtiajako on huvittavaa. Tieteen ja tieteellisyyden perään huutava tiedepilkkaaja-denialisti on oksymoroni. Mutta heitä on liikenteessä runsain määrin.

Ehkä heille pitäisi huomauttaa että jotkut kristillisyyden muodot ovat tiedejarruja vaikka toiset suuntaukset ovatkin tieteelle kenties jopa positiivisia. Niputtamisvirhettä ei kannata tehdä, sillä tieteen historia ja sen kristillisyys ei tarkoita juuri mitään siitä mitä sen yllättävän usein väitetään tarkoittavan. Tieteen kristillisyyskään ei kertoisi sitä että kristinusko on tiedettä ja tieteellinen Tosi maailmankuva ja Tosi uskonto. Sen sijaan se kertoo että minkälaiset kristillisyyden muodot ovat paljastuneet tieteellistä toimintaa kohti ajavaksi.
1: Tämä on hieman kuin se, että jos miellä on monitulkintainen horoskooppiennustus, ja jos jokin tosiasiatapahtuma sitten sopii siihen ei kyseessä ole horoskoopin tekemä ennustus, vaan horoskoopin monitulkintaisuudesta vain karsiutuu osia, jolloin jäljelle jää se tulkinta joka vastaa todellisuutta. Tämä taas on after the fact -sovittamista, ei horoskooppien todistamista.

Moni selittää tieteen kehityksen maailmankuvansa ansioksi, mutta tosiasiassa juuri he näyttävät että kaikkien ihmisten ajattelu ei ole edistynyt sitten Augustinuksen ajoista. Tieteen kehitys on kuitenkin ollut työläs prosessi. Mikään valmis tieteen ajatus ei ole siirtynyt kristillisyydessä ; Se näkynee jo siinä että nykyaikanakin tieteenfilosofiassa on työsarkaa. Koska ei ole mitään suoraa määriteltyä tiedekuvaa joka olisi jonkun maailmankuvan sisällä oleva valmis ilmiö. Inhimillinen tieto vaatii kehittämistä, ja vaatii miettimistä, tutkimista ja kyseenalaistamista. Jumalallinen tieto on - tavalla tai toisella - valmista ja autoritaaristä.

Entä jos sittenkin? (no entä sitten!)

Voidaankin jopa sanoa että kenties tieteen kohdalla tärkeintä ei olekaan se, että tulos tulisi kuin "manun illallinen" varmana ja epäilyksistä vapaana.
1: Kenties tabujen määrä onkin ratkaisevampi. Jos maailmankuva kieltää monenlaisia asioita - on hyvin denialistinen ja tekoja vääräksi tai jopa laittomaksi määrittävä - ei tästä maailmankuvasta tietysti kumpua kehitystä ja luovuutta. Kristinuskon ansiona onkin kenties "valmiina tulevan oikean maailmankuvan" sijasta se, että kristityt ovat olleet yllättävänkin haluttomia tappamaan esimerkiksi vammaisia lapsia. Aspergeristina tiedän että spartalaiset olisivat varmasti tappaneet "sen oudon pojan" joka kristillisessä kulttuurissa on elänyt jauhamaan läpiä päästään.
2: Kenties kristinuskon teologian "tyhjyys" ja "moniselitteisyys" onkin ollut osaltaan rakentamassa tiedettä. Sillä teologian monitulkintaisuus johtaa monenlaisiin näkemyksiin. Näin koeaineistosta tulee ikään kuin teologisen kiistan ratkaisuväline. "Ja se toinenhan" on tietysti päihitettävä. Tässä konfliktiin ajautuminen sublimoituu tutkimukseksi. Näin kristinusko ei aikaansaisi suoraa tietoa tai totuutta tai varmuutta, vaan päinvastoin luo epävarmuutta, erimielisyyttä ja konflikteja joiden purkaminen johtaa sitten johonkin hedelmälliseen.

---

Vitut sinä minkään inhimillisen erehtyväisen ymmärryksen yli nouset! Ei sinulla ole "ensimmäistä ulkopuolista näkökulmaa" jolla itsesi ulkopuolella varmistat omat aistisi ja niiden varmuuden!

Hyvä, Paha ja Ruma analogia.

"In every instance where the complexity-specifcation criterion attributes design and where the underlying causal story is known (i.e., where we are not just dealing with circumstantial evidence, but where, as it were, the video camera is running and any putative designer would be caught red-handed), it turns out design actually is present; therefore, design actually is present whenever the complexity-specifcation criterion attributes design."
(William Dembski, "Specified Complexicity")

Analogioita käytetään argumentoinnin apuvälineenä melko usein. On hyödyllistä rinnastaa samanlaisia asioita yhteen, se auttaa joko ilmiöiden luonteen selittämisessä. Tai ymmärtämisessä.

On hyvä muistaa että jos analogia ei ole virheellinen ja ruvetaan tekemään arvauksia, on kyseessä aina heikko puolustus. Analogia on enemmän viite kuin todiste. Analogiapäätelmä on siis tavallaan ennuste jossa siitä että A ja B ovat analogisia piirteiden A, B ja C kohdalla ja kun B:llä on piirre X, johtaisi se arvaamaan että A:llakin on piirre X. Siksi ei olekaan ihme että usein analogioista on hyötyä kun kehitellään ajatuksia ; Tässä kohden on hyvä jos piirre X voidaan testata myös A:lta, jolloin arvaukselle saadaan empiirinen vahvistus. (Mutta analogiaa ei enää tarvita tuossa kohdassa.)

Joskus analogiat ovat huonoja. Tällöin niissä rinnastetaan asioita tavalla jotka eivät ole hyviä: Eiverrannolliset asiat rinnastetaan yhteen. Tässä on kaksi päätyyppiä:
1: Assosiaation kautta rinnastaminen. Tällöin esitetään että siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen assosiaatio X tarkoittaisi se, että ne ovat analogisia keskenään. Mielleyhtymä ei kuitenkaan yleensä ole hyvä lähestymistapa. Se, että molemmista tulee mieleen sama asia ei tarkoita että ne olisivat ominaisuuksiltaan olennaisesti rinnastettavia.
2: Toinen tapahtuu metaforan kautta. Tällöin se, että A:lla on metafora B. Ja metaforan subjekti B on premissi C:lle johtaisi siihen että jos A pitää paikkaansa niin se tarkoittaa sitä että olisi syytä olettaa C.
3: Kolmannessa analogia levitetään ympärilleen : Siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen kvaliteetti X & B:llä ja C:llä on yhteinen kvaliteetti Y tarkoittaisi sitä että A ja C olisivat keskenään analogisia.

David Hume ei pitänyt Paleyn analogiapohjaisesta argumentista jolla yritettiin - ja yritetään nykyäänkin - todistaa Jumalaa. "Dialogues Concerning Natural Religion" (Julkaistu vuonna 1779 - kolme vuotta Humen kuoleman jälkeen). Humesta se, että löytää yhteisiä piirteitä ei ole vakuuttavaa jos ei ole induktiivista ketjua jolla Suunnittelija liitetään piirteeseen. Vaikka piirteitä olisi useita, se ei siltikään olisi riittävää. Onhan löydettävissä epäanalogioitakin. William Dembski on esittänyt tälle vastaväitteenä, että jos jossain on analogia, täällä täytyy olla myös epäanalogia, muutenhan ei olisi samanlaisuutta vaan kaksi identtisesti samaa asiaa. Joten miten voisimme päätellä että organismi on tehty sillä että tiedämme että kello on tehty? Hän on esittänyt tähän kannanottonsa kirjansa "The Design Revolution" luvussa "Hume, Reid, and Signs of Intelligence".

Dembskin logiikka on seuraava : Sanotaan että meillä on kaksi ilmiötä. A ja B. Ne jakavat yhteisen piirteen p. Näin ollen p(A) ja p(B). Tämän lisäksi on piirre q siten että tiedämme että q(A). Emme sen sijaan tiedä onko q(B) totta. Miten voisimme päätellä että q(B)? Dembskin mielestä voimme päätellä näin jos tilanne on niin että p(X) => q(X) kaikilla tiedetyillä X:illä.

Dembskin argumentoinnissa on mielenkiintoinen tilanne : Se selvästi olettaa mitä on tarkoitettu oletettavaksi koska B täytyy tietää. Tämä on helpohkoa näyttää.
P1: Kellot on tehty.
P2: Kelloilla ja organismeilla on yhdessä toimivia osia ja monia muita piirteitä ...
P3: Emme tiedä varmasti yhtään tahoa joka esittäisi yhdessä toimivia osia etc. ilman että ne olisivat Suunniteltuja.
C: Eli organismitkin on suunniteltu.

Ongelma on itse asiassa P3:n kohdalla, jota kautta se siirtyy johtopäätökseen C. Sillä viimeisen premissin P3 sisällön pitäisi olla näin: P3: Täällä ei ole tunnettua tahoa jossa jokin esittäisi yhdessä toimivia osia ... ilman että ne olisivat suunniteltuja tai orgaanisia. Täydennys pitää tehdä, sillä P2 sisältää oletuksen siitä että organismit sisältävät yhdessä toimivia tahoja. Ja me emme tiedä ovatko organismit suunniteltuja vai eivät. Koko kysymys jota tässä ollaan ratkaisemassa johtuu juuri siitä että emme tiedä tätä ennalta.

Voi olla oikein väittää että kellojen ja ihmisten tekemien objektien kohdalla, mutta emme voi vain laajentaa sitä eteenpäin niihin asioihin, jotka ovat monilta piirteiltään hyvin erilaisia.
1: Tämä on itse asiassa kreationistien kannalta erikoinen tilanne. Sillä heille sekä analogia että epäanalogia ovat todisteita Suunnittelusta. Esimerkiksi se, että ihminen tekee jotain joka näyttää samantapaiselta kertoo heistä älyn merkeistä, analogian kautta. Mutta jos ihminen ei kykene tekemään esimerkiksi silmää, tämä on vahva epäanalogia, mutta tämäkin nähdään todisteena Jumalan kaikkikykyisyydestä. Itse asiassa jokainen kreationisti osaa luetella valtavia määriä epäanalogioita.

Ilman tätä voisimme vain tehdä päätelmiä ilman että asioita tutkitaan. Analogia itse asiassa sanookin lähinnä että organismit voivat olla suunniteltuja, mutta tämä ei ole samaa kuin päättely että ne myös ovat sitä : Loikka "voi ollasta" "kyllään" vaatii sen, että premissiksi piilotetaan johtopäätös, joka taas on kehäpäättelyä. Tämä ei ole välttämättä helppoa huomata. Mutta yritän selventää : Jos argumentti siitä että yhdessä toimivat osat ja muut vastaavat piirteet tiivistetään sanaan "kompleksi", on argumentti seuraavanlainen:

P1: (x) (kello(x) > tehty(x))
P2: (x) (kello(x) > kompleksi(x)) ja (x) (organismi(x) > kompleksi(x)).
P3: - (Ex) (tunnettu(x) ^ kompleksi (x) ^ -tehty(x)).
C: organismi(x) > tehty(x).

Tuosta voi olla selvempää huomata, että logiikka ei toimi kunnolla. Organismien kompleksisuus tiedetään varmasti, mutta ei tiedetä onko se suunniteltu vai ei. Kornia kyllä, kun annettuna ehtona on se että yksikään eisuunniteltu asia olisi kompleksi, ja kiistan alla selvitettävänä on kysymys, ovatko eliöt älyllistä alkuperää vai eivät, joudutaan lopputulos joka tapauksessa olettamaan ; Jos olet sitä mieltä että eliöt ovat suunniteltuja, ne eivät riko ennustetta. Mutta jos katsot että eliöt ovat luonnollisesti syntyneet, se tuhoaa vaatimuksen. Tältä kannalta argumentti ei sano oikeastaan mitään.
1: Itse asiassa, koko jutussa on järkeä vasta kun sitä pehmennetään "ei tiedetä" -kohdalla. Vaatimuksena on siis se, että tarkastellaan kohteita joiden syntyhistoria on tuntematon. Tätä kautta on selvää että päättely on rakenteeltaan Aukkojen Jumala. Siinä on yritetty keksiä miten "ei tiedä" saataisiin muotoon "ei ole" ilman että tätä huomattaisiin helposti.

Argumentin takana on isompi ongelma. Kun tutkitaan piirteitä, on analogisuudelle useita selitystapoja, monia vaihtoehtoja. Usein niitä käytetään siten että ne nivotaan tilannekohtaisesti, eli todistusaineisto punnitsee erot : Esimerkiksi yhteisiä piirteitä voi syntyä useaa kautta. Esimerkiksi ihmiset ovat lainanneet luonnosta useita yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi tarranauhat on keksitty ohdakkeista. Siksi ei ole ihme, jos samanlaisia piirteitä löytyy. Samoin luonnonvakiot asettavat tiettyjä rajoja. Esimerkiksi Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirja esittelee niitä rakenteita joiden on täytyttävä, jotta jokin kappale - kuten silta tai eläimen selkäranka - pysyy kasassa romahtamatta. Siksi ei ole ihme että juuri tämänlaisia piirteitä löytyy sekä silloista että selkärangoista - ja samalla selittyy konvergentti evoluutiokin, jossa eri eliöryhmät jakavat samanlaisia piirteitä, samoja asioita tehdään erilaisella perimällä. Toisin sanoen analogisuus voi johtua monesta syystä.

Dembski tietää tämän ja hän yrittääkin vahvistaa analogiaa viittaamalla spesifiin kompleksisuuteen (CSI). Siinä tätä vaihtoehtoa yritetään kiertää sillä että tässä on eliminoitu luontovaihtoehdot. Dembskin ongelmana tässä on se, että kyseessä on väite. Hänen tapansa käsitellä CSI -informaatiota on varsin erikoinen.
1: Sen tarkka ruotiminen veisi tämän jutun sivupolulle, mutta asiasta kiinnostuneet lukevat tietysti Shallitin ja Elsberryn CSI -kritiikin, josta selviää varsin vahvasti että Dembskin ongelmana on se, että hän hakee eri tilanteissa tuen näkemykselleen aivan erilaisien päättelyketjujen kautta ; Se, miten kompleksi spesifi informaatio tunnistetaan, on hyvin erilaista, systeemiä vaihdetaan aina sen mukaan mikä antaa hänen haluamansa lopputulokset. Hän käyttää eri tapoja jotka johtavat keskenään jopa päinvastaisiin tuloksiin. Tämä tarkoittaa sitä että Dembski viittaa enemmän yhteiseen assosiaatioon kuin mihinkään selvään ja yksiselitteiseen piirteeseen.

Dembskin argumentointitapaa voidaan kritisoida myös toisella tavalla. Koska harva nielee yllä olevaa, on otettava toinen asia. Dembski pitää päätelmäänsä vahvana. Sitä ei esitetä saivarteluna, vaan artumenttina joka todistaa Suunnittelun tavalla joka olisi pakko ottaa huomioon myös niiden joista eliöt ovat luonnollisia objekteja - esimerkiksi ateististen evoluution kannattajien - muuten heitä pilkataan maailmankuvaansa jämähtämisestä. Seuraava seuraa hänen logiikkaansa täysin. Tiivistän seuraavan ominaisuuslistan: atomeista koostuva, massan omaava etc. sanaksi "aineellinen". Saadaan seuraava päättelyketju:
P1: ihmiset = ainellinen
P2: ihmiset ja älykäs toimija = "Suunnittelija".
P3: Emme tiedä, että olisi jotain joka olisi "Suunnittelija" ilman että se olisi aineellinen.
C: Älykäs toimija = aineellinen

Samalla keinoin voimme tietenkin todistaa myös sen, että "Raamattu" on ihmisten kirjoittama, koska kaikki kirjat joiden syntyihistorian tiedämme, ovat ihmisten kirjoittamia. Emmekä tiedä yhtään kirjaa joka ei olisi ihmsten tekemä.

Alkuperä on tätä kautta selvä. Epäilen että tässä vaiheessa moni uskovainenkin alkaa huomaamaan aukkoja päättelyketjussa. Aikaisempi tekninen höpinä olisi ennen tätä heistä vain virheilyä. Tässä vaiheessa hekin tuntuvat tajuavan että Dembskin tapa käyttää analogiaa ei ole mitenkään "lopullinen". Paitsi silloin, kun se sopii heidän uskonnollisiin käsityksiinsä, jolloin se on voittamaton.

Eikä siinä vielä kaikki.

Dembski yksinkertaisesti asettaa vastaselityksille todella kovat vaatimukset. Itse asiassa koko hänen argumentaationsa voidaan nähdä kaavana "on olemassa erilaisia selitystapoja, toisille asetetaan mahdottoman kovat vaatimukset ja toiset päästetään kevyellä ilman empiiristä näyttöä, jolloin voimme päätellä että kevyellä päästetty on Totta." Koska kun hän puhuu eliöiden mutkikkuudesta, hän vaatii tarkkaan tiedettyä. - Kuten huomasimme, vaikka Raamattu olisi Jumalan säkenöittämä, on vaatimus niin kova että uskovainen ei kykenisi tätä uskottavasti täyttämään. Täsmälleen sama tapahtuu niiden kohdalla jotka luottavat evoluutioon : Heille asetettu ehto on teoreettisesti mahdoton tai vähintään käytännössä mahdoton toteuttaa. Asettamalla näin kovia vaatimuksia Dembski voi aina aloittaa "emme tiedä miten voisi syntyä joten on kompleksi" ja ja missä tahansa vastatilanteessa sanoa "not good enough"
1: Jos joku vaikkapa lähtisi etsimään tapoja tuottaa CSI:tä luonnollisesti, olisi ongelmana se, että jokainen vastaesimerkki on tulkittavissa "suunnittelua löytyi uskomattomasta paikasta"/"Havaitsematon äly vaikutti koejärjestelyssä". Tai sitten "väite älyllisestä alkuperästä heikkeni vahvasti". Itse asiassa juuri tästä on kysymys eliön perimän mutkikkuuden kohdalla.

Julmasti voisi karkeistaa että Dembskin vaatimustaso on niin kova, että käytännössä hän tekee Aukkojen Jumalaansa varten tilaa sille että "on hyvin perusteltua uskoa" tarkoittaa samaa kuin "emme tiedä".

Valitettavasti tämä vaatimustaso on niin kova, että älyn havaitseminen itse ei täytä sen ehtoja. Dembski yrittää tarkkana poikana kiertää toisten hänelle asettamat kovan vaatimuksen ongelmat viittaamalla Thomas Reidin Hume -kritiikkiin.

Reid nimittäin muistutti että Humelle tieto on tutkimuksen jälkeistä. Reid muistuttaa että emme suoraan havaitse älykkyyttä, vaan sen aikaansaannoksia. Reid miettii sitä, että jos havaitsemme älyä tiedon jälkeen, miten ihmeessä voimme havaita älyn ensimmäisen kerran. Humen vaatimuksilla ja ajatustasolla tämä ei onnistu. "No man ever saw wisdom, and if he does not from the marks of it, he can form no conclusions respecting anything of his fellow creature. How should I know that any of this audience have understanding? It is only by the effects of it on their conduct and behavior, and this leads me to suppose that such behavior proceeds only from understanding. But says Hume, unless you know it by experience, you know nothing of it. If this is the case, I never could know it at all. Hence it appears that whoever maintains that there is no force in the argument from final causes , denies the existence of any intelligent being but himself. He has the same evidence for wisdom and intelligence in God as in a father or brother or a friend. He infers it in both from its effects and these effects he discovers in the one as well as the other .... From marks of wisdom and intelligence in effects, a wise and intelligent cause may be inferred." Reid siis esitti että emme näe älyllisyyttä suoraan, vaan ainoastaan merkkejä siitä. Eli nähdessämme kellon oletamme kellontekijän - emmekä toisin päin. Meidän ei tarvitse siksi nähdä kun kelloa tehdään ja voimme olettaa kellontekijän.
1: Tätä voisi kritisoida siitä että itse asiassa äly on jotain joka liitetään ihmisiin. Jos yksikään ihminen ei ole tehnyt kelloa, kellot eivät ole ihmisten tekemiä emmekä liitä niihin automaattisesti tekijää. Tällöin kello vertautuu ikään kuin eläinten jälkiin ; Joko olemme (1) itse nähneet kun jänis jättää jäljen tai (2) joku luottamamme taho on nähnyt kun jänis jättää jäljen ja kirjoittanut tästä vaikkapa jäljestysoppaaseen, voimme siksi yleistää ja nähdessämme jäniksen jäljen päättelemme jäniksen. (Ja nähdessämme jäniksen emme voi päätellä jäniksen jälkeä, ennen kuin näemme jäniksen liikkeessä..)

Mutta olkaamme reiluja ja sanokaamme että tämä on hyvä. Tämän tapainen tunnistaminen on historiallisesti tarkastellen melko heikkoa : Esimerkiksi Kepler väitti että kuun suuret kraaterit olivat kuun asukkaiden tekemiä, koska isosta määrästä pieniä kraatereita ei sattumalta synny suurempia. Suuret impaktit olivat kuussa mahdollisia koska kuulla ei ollut ilmakehää.

Dembski itse asiassa pyrkii ratkaisemaan tämänlaiset "Keplerin ongelmat" ; Dembski itse korostaa sitä että analogia -argumentaation sijasta keskitytäänkin isomorfiaan. Dembskin ongelmana on se, että "tehty" ei voi tarkoittaa ominaisuusjoukkoa että koko luokan nimeä samanaikaisesti. Hän kuitenkin käyttää sitä juuri näin. CSI on ominaisuus jota kartoitetaan. Ja se on samalla isomorfisten luokan nimi.

Toki tämä on erikoista argumentaatiota, koska tavallaan keskustelun alla on se, ovatko eliöt ja koneet oleellisesti samanlaisia. Olettamalla tämä yhteys on siksi tietty pohjamaku. Ja tämä pohjamaku ei ole siinä että kaikille annettaisiin "yhtä reilu mahdollisuus". Toisia vaihtoehtoja pidetään jo alkuoletusten kohdalla oikeampana kuin toisia. Mutta unohdetaan tämä ja leikitään mukana.

Tilannetta voidaan kuvata helposti sillä, että kelloja rinnastetaan eliöihin. ; Isomofria on bijektiivistä: Kaksi systeemiä ovat isomorfisia jos ainut ero niiden välillä on terminologinen. Koska kellot on tehty, täytyy tehdyn viitata johonkin joka on myös organismeissa. Tämä antaa luvan siirtää "tehty" -sanan kellosta eliöön. Mutta kun virta kulkee kahteen suuntaan seuraa tästä sekin, että organismien itsereplikoituvuus voidaan siirtää kellojen suuntaan. Ja kellot eivät itsereplikoidu. Tämä herättää kysymyksiä siitä, miksi kellosta siirrettävä piire olisi yhtään parempi? Tätä voi perustella vain sillä että varmasti tiedämme että itsereplikoituvuus on huono, kun toisesta emme tiedä. "Emme tiedä joten voi" ei ole kovin sitova argumentti, kenekään ei ns. ole "pakko ostaa" tälläistä argumenttia. Näin ollen Dembski joutuisi poistamaan "tehdyn" kellon ominaisuuksien joukosta. ("Tehty" on joko luokan nimi tai luokan sisällä oleva piirre/ominaisuus.)

Ja vaikka suunnitteluntunnistus olisikin isomorfismiin enemmän kuin analogiaan, auki jää se kuinka voisimme huomata jos tunnistuksessa on virhe? Jopa luonnossa oleva taipumus havaita toistuvuutta voi epäonnistua. Mimicry toimii luonnossa juuri sen takia että saalistajien hahmontunnistus ei ole täydellistä vaan epäonnistuu. Tätä voi verrata taksonomiaan. Voisimme kuvitella että kaikki kalat jakavat ominaisuuden "evä". Ja että yhdenkään eievällisen ei tiedetä olevan kala. Tästä syntyy luokkamääritelmä jossa evä tarkoittaa samaa kuin kala. Jos tätä pidetään lukkoon lyötynä luokittelutilanteena, käy niin että jos jossain on evätön kala tai kala ilman evää, tätä ei huomata. Kalan määritelmä on tätä kautta muuttunut siitä miten sitä tavallisesti käytetään - ja esimerkiksi delfiinit jotka muuten määrittyisivät nisäkkäiksi ovatkin kaloja koska niillä on evät. Näin ollen sama käy Dembskinkin kohdalla. Tämä tarkoittaa yhtä asiaa: Sitä että meillä ei ole tietoa siitä, vastaako "tehty" yhtään samaa kuin mitä se normaalissa kielenkäytössä tarkoittaa. Esimerkiksi kaikki ajatukset rakentajasta, tietoisuudesta ilmiön takana ja muut vastaavat ovat vain arkikielen assosiaatioita. Kun piirre ja luokka yhdistetään Dembskin mallilla, emme oikeasti tiedä tästä asiasta. Moni voisi jopa sanoa että koko "design" sana on tämän vuoksi harhaanjohtava. Emme tiedä missä määrin jos ollenkaan siihen liittyvät asiat koskevat tätä Dembskin versiota. Se vain luokittelee, emmekä osaa sanoa tuleeko "delfiinistä kala" ja milloin. Meillä ei ole keinoa erottaa näitä "delfiinikaloja" muista. Emme voi tietää milloin teemme virheen.
1: Koska virheentunnistukselle ei ole tilaa, on Dembskin CSI - etenkin sen etsimisen ristiriitaisuudet huomioon ottaen - enemmänkin väite jostain mutkikkaasta suorasta havaitsemisesta. On aivan uskottavaa väittää että kyseessä on uskonnollisen mielen synnyttämistä assosiaatioita, joista on tehty tosiasian tilan havaitsemista. Tällä kikalla mikä tahansa ennakkoluulo ja mutu kääntyy vaivattomasti havainnoiksi ja todeksi.

Kun joku tarkasteltava kohde on spesifisti kompleksinen, kappaleella on pieni todennäköisyys syntyä sattumalta (osa kompleksi) mutta silti täyttää piirteen joka on riippumaton siitä tiedosta joka meillä on kappaleen kausaalisesta historiasta (osa spesifi). Tätä ei voi mitenkään erottaa siitä että vain hypätään johtopäätökseen. Jos meillä on kappale jonka kausaalinen historia on jotain jota emme tiedä mutta se näyttää joltain jota me tiedämme joten sen täytyy olla jotain jonka tiedämme.

Aukkojen Jumala -päättelytavassa vikana onkin juuri tämä ; Ensin sanotaan että "emme tiedä" mutta siteen sen jälkeen sanotaankin että "tiedämme".

Jännitteinen uskontokeskustelu.

"Tietenkin meidän on tehtävä voitavamme juutalaisten suojelemiseksi, mutta kukapa ei olisi antisemitisti"
(keisari Frans Joosef tyttärelleen, Edmonds & Eidinow "Wittgensteinin hiilihanko" -kirjan mukaan, sivu 105)

Nyt vellovassa uskontokeskustelussa uskontoja puolustetaan vahvasti historiallisuuteen ja ideologiseen valtapeliin vetoavilla, sosiologisilla, argumenteilla. Tätä keskustelua suosivat lähinnä kreationistit fundamentalistit. Tässä teemassa on kaksi lankaa.

Lanka 1: Viisaiden miesten ja perinteen argumentti.

"Monet tieteen historian merkittävimmistä tieteentekijöistä kuten Francis Bacon, Johannes Kepler, Robert Boyle, James Clerk Maxwell, Michael Faraday ja Isaac Newton olivat luomisteorian kannattajia. He lähtivät tieteellisessä työssään liikkeelle siitä, että Jumala on luonut maailman ja että juuri siksi sitä on mielekästä tutkia tieteellisesti. Heille olisi ollut täysin vierasta ajatus, että luomisteorian varaan rakentuva tieteenharjoitus määriteltäisiin tieteen ulkopuolelle kuuluvaksi. He näkivät tieteellisen tutkimuksen saavan mielekkyytensä nimenomaan ajatuksesta, että Jumala on luonut maailman ja että hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Ensimmäinen niistä on melko perinteinen. Pinnallisesti katsoen se muistuttaa perinteistä auktoriteettiin vetoamista. Eli luetellaan tiedemiehiä jotka ovat olleet uskovaisia ja sanotaan että tämä on koko totuus. Tämä ei välttämättä ole kovin hyvä strategia. Newton uskoi okkultismiin ja alkemiaan. Todistaako tämä että ne ovat yhteensopivat tieteen kanssa? Tai että ne ovat yhtä hyviä kilpailevia totuudenselitysmenetelmiä? Eivät. Muun väittäminen on siis vähän sama, kuin väittäisi että evankelisti Ted Haggardin homoseksuaalinen tempaus huoran kanssa osoittavat että huumeiden vetäminen ja maksullisen miesprostituoitujen ostamiset olisivat yhteensopivia ja ristiriidattomia heteroseksuaalisessa kristityssä parisuhteessa elämisen kanssa. Tai että on ristiriidatonta olla katolinen pappi ja pedofiili. (NOT)

Kuitenkin tästä on hienostuneempia ja on vaikeasti huomattavampia malleja, koska siinä keskitytään provenienssiin ja historiallisen perinteen pituuteen yksilöiden sijasta. Eli alkuperä ja tradition pitkäikäisyys yhdistetään mukaan kuvioihin. Käytännössä tässä kohden tieteenhistoriasta tehdään sosiologinen päätelmä ja lopputulos esitetään kuin se olisi tieteenfilosofiaa.

Tästä saa hyvän idean ottamalla seuraavan lainauksen:

"Vastoin yleistä oletusta moderni kokeellinen luonnontiede ei syntynyt maallistuneen naturalistisen tiedekäsityksen vaan kristillisen luomisteorian pohjalta. Tieteellisen vallankumouksen keskeiset toteuttajat 1500-1700-luvuilla tekivät tieteellistä tutkimustaan sen uskon varassa, että äärettömän älykäs, kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala on luonut koko maailmankaikkeuden, niin että on mielekästä etsiä maailmankaikkeudesta kokonaisvaltaista järjestystä. Koska Jumala on luonut ihmisen kuvakseen, on perusteita luottaa ihmisen älyllisten kykyjen kuten havainnon ja järjen luotettavuuteen. Vaikka kreikkalaiseen filosofiaan sisältyi ajatus älyllisestä alkuperästä ja siten myös tarkoituksenmukaisen toiminnan käsite, moderni luonnontiede ei päässyt kehittymään pelkän kreikkalaisen älyllisen perinnön varassa, vaan sitä varten tarvittiin joitakin perustavia olettamuksia juutalais-kristillisestä maailmankatsomuksesta."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Tämän diskurssin ydin liimautuu käytännössä siihen että tieteen kehitys kytketään luomisuskoon, ja sitten tehdään toisin kuin sijoitusneuvojat sanovat, eli menneisyyden traditio oletetaan ikuiseksi ja muuttumattomaksi totuudeksi.

Toinen diskurssi : Galileosyndrooma.

Tämä keskustelu taas perustuu siihen, miten uskovaiset ovat väheksyttyjä toisinajattelijoita. Tässä korostetaan sitä miten tiedemaailmaa hallitaan ideologisesti. Tässä viitataan siihen tosiasiaan että tutkimustulokset voivat olla ideologioista riippumattomia, mutta tutkimusideat syntyvät usein omasta maailmankatsomuksesta. Ja tutkimuksen tekoa inspiroi usein se, että tiedemies haluaa päteä jossain omassa kannassaan ja tehdä omasta suosikkiparadigmastaan suositun. Ja ihmiset tekevät tutkimusta saadakseen kultaa ja kunniaa ja rahaa.

Usein muistutetaan että on vastuutonta ottaa tätä huomioon.

Tässä kannanottona on se, että uskovaiset ovat altavastaajia. Esimerkiksi ID -kreationistien teksteissä kerrotaan usein siitä miten heidän työtään vaikeutetaan ja heitä vainotaan. Vastavoimaksi pitää kompensoida heikkoja. Tiedemaailmaa ja tutkimusta hallitsevat ateistit/naturalistit/darwinistinen salaliitto.

Yhteenpano:

Molemmissa keskustelupiireissä viitataan faktoihin ja ilmiöihin jotka ovat sinällään tosiasioita. Niitä vain tulkitaan melko luovasti. Tärkeintä on kuitenkin se, että ne ovat keskenään ristiriitaisia. Ensimmäisessä korostetaan sitä miten vaaditaan kristillisyyttä jotta voidaan tehdä paljon tiedettä. Ja selitetään miten kristityt ovat päässeet mukaan tekemään tiedettä pitkän aikaa ja isoilla määrillä. On nimekästä tyyppiä jos jonkinlaista. Tämä taas tarkoittaa sitä että toisen linjan tutkimuksessa pitäisi muistaa antaa kompensaatiota eiuskovaisille.

Nykytiede taas tunnetusti tuottaa tutkimusta hyvinkin paljon, joten selvästi nykyaika on "hedelmällistä tutkimukselle", ja jos tämä diskurssissa yksi tarkoittaa sitä että asia on hyvä, on sen sovittava tähänkin hetkeen. Mielenkiintoista tässä kohden on se, että tilastojen mukaan suuri osa tavallisista ihmisistä on uskovaisia, mutta mitä huippututkimuksemman suuntaan mennään, sitä suurin prosenttiosuus tutkijoista on ateisteja. Tämä kertoo hedelmällisyydestä.

Tuon nämä asiat esiin lähinnä sen vuoksi että diskurssit ovat itse asiassa keskenään ristikkäiset. Jos onnistut ensimmäisessä, mokaat jälkimmäisessä. Jos olet dominoiva, voit olla ideologista valtaa käyttävä julistajataho jonka ideologia tahraa koko tieteenteon ja joka tätä kautta vaatii ehdottomasti vastavoimaa. Tai sitten se on merkki siitä että maailmankatsomus on tutkimuksellisesti ja tieteellisesti hedelmällinen. Se, kumpi, valitaan tietysti sen mukaan miten itse saadaan olla oikeassa. Tätä kautta syntyy pakosti mietteitä siitä että fundamentalisteilla on selvästi kova halu ja tarve olla oikeassa (totuuden sijasta), tai sitten he muuten vain valitsevat aina juuri sen argumenttivaihtoehdon jolla erimieliset saadaan näyttämään syyllisiltä.

Siksi samanaikaisesti voi tapahtua niin että kakkosdiskurssin valossa vaaditaan reiluutta ja tasa -arvoisuutta, jossa kaikille maailmankuville annetaan mahdollisuus. Ja samanaikaisesti seuraava sitaatti sai kohdakseen sellaisia lausuntoja kuin "kaunista" ja "runollista".

"Alkukristityt pitivät ihmissydäntä petollisena. He hylkäsivät ajatuksen, jonka mukaan ihmiset voisivat saada luotettavan kokonaiskäsityksen todellisuudesta irrallaan Jumalan ilmoituksesta. Profeetta Jeremiaan mukaan ihmisen on vaikea edes tuntea itseään, koska ihmisen sydän on petollinen. Näin ollen objektiivisen tieteen harjoittaminen irrallaan Jumalan ilmoituksesta ja Kristuksesta on illuusiota. Tämän aiheuttaa (peri)synti, joka tuli mukaan kuvioihin aikojen alussa. Tämä on tiedollinen ongelma. Jokaisen ihmisen sydämessä voidaan todeta piilevä viha Jumalaa ja Kristusta vastaan. Tämän seurauksena kehittyvät vääristyneet motiivit ja ennakkoluulot vääristävät ihmisen havaintoja ja ajattelua. Tällaisen voimme nähdä raamattukritiikin historiasta ja ihmisen mieltymyksestä sellaisiin tutkimustuloksiin, jotka halventavat Kristusta."
(Tapio Puolimatkan "Usko, tiede ja Raamattu")

Jos alkuateistit sanoisivat että uskonto on harha ja illuusio jossa toiveajattelu sumentaa todellisuudentajun ja saa tavoittelemaan olemattomia Helvetinpelon ja pelastusporkkanan vuoksi, ja että tietyt näkemykset tulkitaan jopa synniksi jolloin kriittinen ajattelu kuihtuu (jos evoluutioon uskominen on syntiä, on näin uskovan helppo ajatella että sille ei tarvitse osoittaa tilaa minään vaihtoehtona, koska hän tietää jo totuuden valmiiksi, ei empiriaa tarvita, jolloin tutkimuksen ainut tehtävä on vain varmistaa mitä jo tiedetään, mikä ei edistä tutkimusta) - ja muistuttaa tässä sen faktan miten maailmankuva voi harhauttaa tutkijan pahastikin - ja sitten sanoisi että kukaan kreationisti ei voisi tehdä hyvää tiedettä, että heidän tekemisensä on vain illuusio. (Omilla lähtökohdilla tämä on tietysti helppo. Siksi Puolimatkakin viittasi puhtaasti kristilliseen konseptiin, perisyntiin..) Tätä kutsuttaisiin sen oikealla nimellä "ad hominem". Tai vaan "hitto mitä evopaskaa". Ja tässä oltaisiin ihan oikeassa.

Tieteen keksiminen.

"J'ai fait l'amour et la révolution. / J'ai fait le tour de la question. / J'avance, avance à reculons. / Oui, je tourne en rond, Je tourne en rond."
(Zazie, "Je Suis Un Homme")

Hypoteesinmuodostus (tai se, mitä sillä tässä tarkoitan) on juuri se, mitä arki -ihminen helposti arvostaa tieteenteossa. Uuden teorian keksimistä. Ajatus on siis että ensin on hypoteesi, joka testauksen jälkeen muuttuu teoriaksi. (Toinen merkitys hypoteesilla on tietysti "seuraus, joka johdetaan mahdollisimman deduktiivisesti teoriasta. Tässä hypoteesi ei ole esiteoria, eikä näit hypoteeseja testata, vaan hypoteesien avulla testataan teorioita.)

Niihin liittyviä tarinoita kerrotaan. Newton katsomassa omenaa putoamassa on kaikille tuttu. Samoin Galileo Galileista kerrotaan sankaritarinoita, joissa keskiössä on hänen viisautensa ylemmyys ja vainot joita hän kohtaa. Hieman vähemmän tunnettu - mutta silti melko tunnettu - keksimistarina on Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä uni käärmeestä, joka johti hänet keksimään bentseenimolekyylin muodon.
1: Ongelmana näissä tarinoissa on tietysti se, että niiden todenmukaisuuttakin on vaikeaa varmistaa.
2: Ja toisaalta ne ovat sankarinpalvontaa, jotka arvostavat keksimistä, eivät koettelua. Tämä haiskahtaa idealismin ja/tai rationalismin arvostamiselta empirismin ja koettelun yli. Tämän vuoksi esimerkiksi uskovaisissa on ihan tavallista törmätä päättelyyn jossa "se ja se tiedemies on ollut kristitty", joten takana on joko suora Jumalallinen inspiraatio tai sitten heidän vakaumuksensa vaan on niin todenmukainen, että se tuo tiedon luokse jonkinlaisen oikotien.
3: Kolmannekseen ne tekevät sen, että tieteenteossa tärkein asia on inspiroitunut keksiminen, ei työ. Arkielämä on, "ainakin sen mukaan, mitä itse olen ollut huomaavinani", jotain ihan muuta. Ilmassa on siis illuusio luovasta nerosta, joka salamannopeasti keksii ja tätä kautta generoi tietoa ja mullistaa kaiken tiedon. Tiede on siis ikään kuin idealampun välähdys, joka luo kaavan, joka on "keksittäessä" kultaa, mutta on "omistettuna" vain iso kasa tylsää, jota vähemmän luovat tiedemiehet dogmaattisesti valvovat norsunluutorneissaan..

Ja toisaalta menetelmä, jolla he ovat keksinnön tuoneet voi olla merkityksetön: Esimerkiksi Karl Popper oli sitä mieltä, että jokainen keksintö joko luo tai on hyppäys ulos vanhoista teorioista (eli on vanhan tieteen perustaan heijastaen tavallaan irrationaalinen.) Tätä kautta keksimisprosessia ei voi rekonstruoida, siinä on aina häivähdys irrationaalisuutta. Paul Feyerabendin mukaan hypoteesinmuodostukselle ei ole mitään metodia. Heistä "oikotietä" ei ole. Tätä kautta Jeesuksen rukoilu tai hallusinoivat huumeet tai unien näkeminen voivat olla keinoja jotka ovat tuoneet hypoteeseja, mutta ne eivät ole ainut metodi. Itse asiassa yhteen menetelmään jämähtäminen voisi jopa dogmatisoida tieteen. Sen keksimiseen ja luomiseen panostava osa alistettaisiin "puristisen tarkkailun alle", jolloin tieteentekijän maailmankuva olisi korostetun kritiikin alla. Ensin ei päästäisikään testaamaan, vaan ensin punnittaisiin se, että henkilöllä on "oikea maailmankuva".

Moni on kuitenkin jakanut tieteentekoprosessin osiin. Näissä näkemyksissä tyypillistä on se luonne, että ensin ideoidaan ja sitten "ammutaan infantiilit kehtoihin". Esimerkiksi Hans Reichenbach esitti että hypoteesinmuodostuksessa on kaksi vaihetta. Keksiminen ja oikeutus. Kordig taas jakoi sen hieman pienempiin osiin: Hänestä ensin intuitio tuottaa arvauksia. Sen jälkeen mielessä niistä suuri osa tulkitaan suoraan typeriksi, ja tästä selvinneet ovat uskottavia. Ne ovat niin hyviä että ne voidaan ottaa vakavasti. Mutta tämän jälkeen ne tietysti testataan, ja vasta tämä tuo hyväksynnän.

Tässä kohden voisin lainata Thomas Edisonia: "Tiede on 5% inspiraatiota ja 95% perspiraatiota". Sillä on aika ottaa filosofien sijasta itse tieteentekijöiden kannanotot pöydälle. Heillä lienee jokin kuva tekemästään työstä. Se, mitä heidän puheissaan toistuvasti tulee esiin, on se että anomalioilla on uuden keksimisessä valtava merkitys. Tämä korostuu tietysti myös tieteentekoa prosessina tutkineiden filosofien jutuissa. Thomas Kuhnin paradigma -näkemyksen mukaan tiede etenee siten että uusi teoria korvaa vanhan. Ja tässä keskeistä on se, että vanhassa teoriassa on anomalioita, jotka kasautuvat ja uusi teoria selittää nämä poikkeukset:
1: Esimerkiksi Einstein kehitti teoriansa paikkaamaan vanhan paradoksin: Hyvin testatuissa näkemyksissä oli ristiriita; Hänen teoriallaan niiden välinen ristiriita saatiin katoamaan. Olennaista on, että kumpaakaan näistä ei kumottu. Toisaalta Einsteinin teoriat myös korvasivat Newtonin mekaniikan. Tässä korostuu kuitenkin se, että tuhoaminen ei ole prosessissa välttämätöntä. Myös hyvä teorioiden ristiriitojen poisto on "vaihtoehto".
2: Toisessa "mallivastauksessa" Kepler huomasi että hänen ja Tyko Brahen näkemysten välillä oli ristiriita. Hän teki tältä pohjalta erilaisia muunnelmia, joita kokeili.
3: Kolmas, mielestäni arkijärkeen hyvin iskevä esimerkki on kuitenkin aika konkreettinen. V. W. Ekman katsoi jääpalojen liikettä, ja huomasi että vastoin sen ajan odotuksia lautat eivät liikkuneetkaan täysin tuulen mukana : Eli odotusten mukaisesti. Niissä oli säännönmukainen poikkeaminen "siitä mitä teoria odotti". Syyksi hän kehitti teorian maan pyörimisen vaikutuksesta. Se on nykyään tärkeä osa valtamerten virtausten tutkimista.

Keksimisessä on tätä kautta selvästi kolme osaa. "Anomalian spottaaminen", ja "paikkan muotoilu ja sen arvailu" sekä "purukumin testaaminen".

Pierre-Gilles de Gennes ja Jacques Badoz kirjoittivat "Hauraat esineet" -kirjassa tämänkaltaisesta anomalioiden spottaamisesta: "Yleensä uuden keksimisen saa liikkeelle jokin provokatiivinen kysymys (esimerkiksi täysin mystinen ilmiö, joka kutittaa tutkijan uteliaisuutta) ja kärsivällisesti kehitetty asiantuntemus. Nämä ehdot ovat välttämättömiä, mutta eivät aina riittäviä: Ajattelun skeemat, jotka alussa näyttävät vankoilta, romahtavat yhtäkkiä surkeasti ratkaisevassa kokeessa ja tarkastelutasoa muutettaessa. Päämääriään täytyy alituiseen korjailla ja ajatustapojaan muuttaa."

Olennaista on huomata, että ero nousee jostain havainnoista. Anomaliaa ei keksitä kuin salamaa taivaalta. Eikä teoria ole "mistään tuleva, mihinkään riippumaton". Se ei ole luovaa siinä mielessä että "keksitään tyhjästä uutta", vaan pikemminkin siinä huomataan puutteita siinä missä ollaan, eikä jäädä pelkästään sen teorian moittimisen piiriin vaan tämän päälle ns. "aletaan tekemään asialle jotain". Molemmat vaiheet vaativat tietysti paljon työtä ja ns. "näkemystä".

Tätä kautta ehkä yllättävää, mutta silti tärkeää on huomata, miten tärkeää myös se tylsä "kaavanyhjääminen" on tämän kannalta : Toki moni osaa ratkaista erilaisia yhtälöitä, jos ei pitkällä matikalla niin ainakin treenillä. Se, että tiedemies huomaa eron "odotuksissa" nojautuu siihen että hän kykenee "ikään kuin automaattisesti" tietämään mitä se "odotettu" on. Tämä tarkoittaa sitä samaa, mihin törmää miekkailussa. Minäkin osaan selittää iskun fysikaalisista perusteista ja strategiasta. Osaan perustekniikat. Ja muutenkin osaan tarvittaessa jauhaa paskaa aiheesta niin paljon että "kokeneempiakin miekkailijoita voi hirvittää". Mutta se, että niitä pystyy käyttämään tehokkaasti, on paljon paljon vaikeampaa. Siksi minäkin "kaikesta paskanjauhuustani huolimatta" häviän melkoisen usein freeplayssa. Olen kuin aloitteleva fyysikko joka osaa laskea kaavoilla, mutta ei ole sisäistänyt niiden interaktiota niin että osaisi nähdä miten ne ovat maailmassa - etenkin silloin kun ne eivät ole kaavan mukaisia.

Ja tähän vaaditaan sitä, mitä idealistifilosofit tässä kohden yleensä haluavat väheksyä. Se vaatii työtä ja kaavajumppaa jopa tylsyyteen asti.

Ontologisilla mietinnöillä ja saivarteluilla ei ole tässä kohden näytä olevan kovin suurta tilaa. Tietenkin on aina syytä miettiä sitäkin, että johtuuko "hypoteesinmuodostus anomalioiden kautta" siitä että se on aidosti toimiva menetelmä, vai siitä että luonnontieteiden tutkimuksen henki on sen mukainen että sitä harjoitetaan paljon. Emme siis yksinkertaisesti varmasti tiedä onko se "tehokkain". Se, että jokin asia liittyy toiseen voi johtua myös perinteistä. Siitä että ihmisiä joko kannustetaan tähän. Tai jopa siitä että vanhat menestykset tuottavat intoa kopioida ne, jolloin myös keksimistavat vain "otetaan ylhäältä".

Taivaan tuijottajat.

Philippe Henarejoksen kirjassa "Yötaivaan opas" kerrotaan että paljain silmin voidaan nähdä taivaalta noin 6000 tähteä. Jos olemme yhteen paikkaan sidottuja, emme tietenkään näe koko taivasta, esimerkiksi meiltä pohjoisen ihmisiltä jää etelän risti näkemättä, jos emme matkusta etelämmäksi katsomaan. Tietenkin näkemisen laatu riippuu lisäksi omasta näkökyvystä sekä tarkastelupaikasta. Markus Hotakaisen "Tähtitaivas" kertoo esimerkiksi että tarvitaan pimeä ja avoin paikka. Pimeä ei täyty helposti kaupunkejen lähellä, koska kaupungin valot häiritsevät. Olisi hyvä etsiä paikka, jossa valosaaste olisi pohjoiseen päin. Kuitenkin myös tehtaiden tuottama lämmin savu muuttaa ilmakehän tiheyttä ja vaikuttaa havaintoihin sotkevasti. Tämän jälkeen kannattaa ottaa avuksi teknisiä apuvälineitä. Kiikarilla näkee paremmin (kunhan muistaa ottaa linssinsuojuksen pois) ja kaukoputkella tietysti vielä paremmin.

Kaukoputken kehitti ensimmäisenä tiettävästi anonyymiksi jääny silmälasikauppias 1608. Yksi nimeltä mainittu ehdokas on Hans Lippershey, tosin monia muitakin nimiä on ehdotettu. Kaukputkea epäillään myös paljon tätä vanhemmaksi keksinnäksi: Roger Baconin huhutaan rakentaneen kaukoputken mainittua aikaisemmin, jo niinkin aikaisin kuin 1200 -luvulla. Kaukoputkella katseltiin aluksi maallisempia kohteita. (Kuten vaikka "tipujen tiiraamiseen", (c)ornitologiaan.) Galileo Galilei keksi kuitenkin tarkatella sillä tähtitaivasta 1609. Hänen kaukoputkensa suurensi noin 30x, eli se ei ollut mikään hirveän hyvä. Kaukoputkilla oli kuitenkin apua. Tähtitieteessä alettiin tarvitsemaan kaukoputkia. Kehitysketju huipentui teleskooppeihin, jotka olivat erityisen voimakkaita. Tälläisen ensi kertaa Christiaan Huygens 1600-luvun puolivälissä.

Aluksi kaikki kaukoputket olivat linssikaukoputkia. Niissä toiminta perustui siihen, että linssi taivuttaa valoa, kuten suurennuslasi. Kaukoputkia käytettiin ennen kuin niiden toimintaperiaate ymmärrettiin: 1611 Kepler kehitti kaukoputken optisen periaatteen. Tämän avulla voidaan koota valoa. Kun haluttiin lisää tarkkuutta, piti kasvattaa peilin kokoa. Toinen ongelma oli linsseistä tuleva värivirhe. Koska lasi taittaa valoa, seurauksena on samaa ilmiötä, joka nousee vahvasti esille prismassa. Tämän vuoksi linsseistä piti hioa vähemmän kuperia. Tämän seurauksena polttopiste etääntyi, mikä tarkoitti entistä pidempiä putkia. 1733 värivirheen korjaamiseksi Chester Hall liitti kaukoputkiin koveria linssejä. Värivirhe on tosin yhä edelleen halvemmissa linssikaukoputkissa. Tyypillinen heitto on sini-puna -heitto, jossa esimerkiksi planeetan toisessa reunassa näkyy sinistä ja toisessa punaista väriä.

Toinen tapa suhtautua värivirheeseen oli peilien käyttö. Peilissähän jokainen valonsäde taittuu samassa kulmassa, missä se tulee, joten väri ei vääristy samaan tapaan kuin linsseissä. Kokoavien peilien avulla saadaan rakennettua peilikaukoputki, reflektori. 1668 Isaac Newton rakensi ensimmäisen peilikaukoputken. 1672 Laurent Cassegrain teki tähän parannuksia. Tämäkään ei ollut täydellinen ratkaisu, koska apupeilit heijastavat ja synnyttävät helposti taipumisrenkaita. ; Linssikaukoputkessa suurempi määrä valosta tulee perille asti. Apupeilien metalliset kiinniketelineet poistavat näkökentästä kohtia ja aluksi peilit olivat sen verran himmeitä, että kuvista tuli suttuisempia ja epäselvempiä. Peilikaukoputkien valmistaminen oli kuitenkin paljon halvempaa. Peilikaukoputkissa peilejä on toteutettu puolipallomaisilla ja parabolin mallisilla peileillä. Parabolinmalliset peilit toimivat paremmin.

---

Ohessa erilaisten kaukoputkien hieman yksityiskohtaisempia toimintaperiaatteita.

Kvalitatiivinen, kvantitatiivinen ja evidenssi

"Homeopathy is compatible with science ; As far as I know, it proposes only natural causes for its alleged effects. It just failed to be evidentially confirmed, as so many other pseudoscientific propositions have."

Todisteiden vaatiminen on normaalia, koska muutoin voisimme vain esittää mielipiteitä totuuksina ilman sen kummempaa miettimistä. Kuitenkin tiedämme, että tästä seuraisi ongelmia elämässä, kun esimerkiksi huijaria ei voisi mitenkään erottaa lääkäristä ; Ja kun puhutaan kuinka evidenssi suhtautuu teoriaan pääasiassa on se, että jos uskotaan todistamiseen, tarvitaan heti jokin tapa, jolla voidaan sanoa että jokin tietynlainen evidenssi oikeuttaa teoriaan uskomista.

Ensin kannattaa lähestyä asiaa helposta päästä : Tieteessä on tietynlaisia tutkimusperinteitä, joten evidenssin määritelmät ovat luultavasti niihin sopivia. Ihan sen takia, että joko tieteenteon metodiin on tehty vaatimuksia, jotka on täytettävä. (Mitä evidenssin olisi oltava.) Tai sitten tieteenfilosofit ovat tarkkailleet mitä tieteenteko on ja ottaneet määrittelyn toisin päin. (Mihin tyydytään käytännössä.) Tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti kahtia:

1: Kvantitatiivinen tutkimus eli määrällinen tutkimus kuvaa ja tulkitsee ilmiöitä tieteen yleisen logiikan mukaisesti kehittämällä mahdollisimman tarkkoja mittausmenetelmiä. Tyypillisesti siinä tutkimusaineistot käsitellään tilastotieteen menetelmin.
2: Kvalitatiivisessa tutkimuksessa eli laadullisessa tutkimuksessa annetaan enemmän sijaa esimerkiksi tutkimuskohteena olevien henkilöiden omille tulkinnoille. Tässä näkökannassa esimerkiksi naistutkimus voi tutkia sitä, miten naiset kokevat asemansa yhteiskunnassa ilman biologista näkemystä sukupuolesta, ilman että mitään "biokieltoa" tai asioiden unohtamista tapahtuu. Tutkimukseen osallistuvat henkilöt saavat myös melko vapaaesti kertoa aihealueeseen liittyvistä kokemuksistaan ja mielipiteistään.

Näitä ei kuitenkaan pidä pitää aivan eri asioina: Jos tutkimustavat saadaan yhdistettyä, se on erittäin hedelmällinen tutkimustapa, kun tarkka mittaristo yhdistyy analyysissä vapaamuotoisen aineiston käsittelyyn.

Evidenssin kannalta voidaan jakaa myös suhteessa todennäköisyyksiin:

1: Propabilistiset näkökannat: Näistä yleisin on "increase-in-probability" tai "positive- relevance account" -näkemys, jossa evidenssin luonne on oltava sellainen, että se tekee jonkun tietyn tapahtuman todennäköisemmäksi. Eli jos tapahtumalla ilman evidenssiä olisi jokin tietty tapahtumistodennäköisyys, se on evidenssin kanssa jokin muu, suurempi. Tässä näkemyksessä jos jokin teoria saa haittaa, se tarkoittaa että evidenssi tekee tapahtuman epätodennäköisemmäksi. (Jos joku väittää hypänneensä rajan toiselle puolelle, tämä muuttuu epätodennäköisemmäksi jos rajalla onkin valtavan korkea muuri ja aseistetut vartijat.) Tässä näkemyksissä on tietysti jatkokäsittelyjä, joissa oletetaan että on kaksi erilaista näkemystä, jotka kilpailevat keskenään, ja se joka parantaa todennäköisyyttä enemmän, on parempi; Tällöin toisella teorialla voi jopa olla evidenssinä yksityiskohtia, jotka toisessa näkemyksessä eivät sovi kuvaan, kunhan toinen on kokonaisuutena parempi. Tässä kohden ratkaisee kokonaisuus, eikä välttämättä edes mietitä "kaataako yksittäinen havainto teorian vai ei". Toisaalta tässä näkemyksessä ei välttämättä hankita uutta evidenssiä, vaan ajatellaan että oli ihan sopivaan, että Einstein sovitti teoriaansa tunnetun anomalian, Merkuriuksen radan kulun, joka ei sopinut aikaisempaan näkemykseen.
2: semipropabilistiset näkökannat. Vaikka todennäköisyysmäärittelyissä on eksakti luonne, moni ei kuitenkaan pidä niitä riittävänä. Esimerkiksi Achinstein, joka on kritisoinut todennäköisyyttä sillä, että jos olympiauimari hukkuu harjoitellessaan uimahallissa, esitetty taustatieto antaisi todistetta ja uskottavuutta hukkumiselle, koska henkilöt hukkuvat uidessaan useammin kuin ollessaan kuivalla maalla, ja että olympiaumiarius ei poista tätä asiantilaa, ainoastaan pienentää tätä eroa. (Ja faktojen valikointihan olisi cherry - pickingiä, eli huono asia, päättelyvirhe.) Hän ei kuitenkaan ole hylännyt todennäköisyyttä kokonaisuutena, vaan hänestä se ei ole yksinään riittävä komponentti ollakseen todiste. Hänen tavoitteinaan on ollut varmistaa evidenssin ja hypoteesin yhteyden järkevyys. Tähän hän käyttää vaatimusta korkeasta todennäköisyydestä; Jotta jokin voisi olla todiste, sen täytyy nostaa todennäköisyyttä paljon. Deborah Mayos taas on kehittänyt "error-statistical account" -mallin, jossa lähdetään Popperin ajatuksesta, jossa "any support capable of carrying weight can only rest upon ingenious tests, undertaken with the aim of refuting our hypothesis." Eli toisin sanoen asiaan sopiva todiste voi olla evidenssiä vain, jos se läpäisee kriittisen testin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on potilas, jota testataan sitä onko hänellä tauti. Ja sitten meillä on evidenssi, eli diagnoosi testistä joka on tietyllä todennäköisyydellä oikeassa: Jos testi antaa 95% oikean tuloksen kun tauti on, ja jos sitä ei tule se antaa 99% varmasti oikean tuloksen. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä on todiste, koska se täyttää kahdet ehdot: Se sopii, ja lisäksi jos tautia ei olisi, olisi epätodennäköistä että se antaisi väärän tuloksen. Sen sijaan testi, joka antaisi vääriä positiivisia (engl. false positives), eli se tunnistaisi tautitilaa myös silloin, kun sitä ei ole, vaikka 99% tapauksista, toki evidenssi tässäkin tilanteessa sopisi, mutta ei olisi todiste sen puolesta että tauti olisi uskottava..
3: ei_propabilistiset näkökannat. Kaikki evidenssilähtökohdat eivät (ainakaan suoraan) käsittele todennäköisyyksiä. Niitä käytetään kuitenkin paljon, ja monelle voi jopa olla yllättävää, mitä mielenkiintoisia ja käytettyjä menetelmiä siihen liittyy.
___3.1: Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä on tunnettu ; Monet ovat sitä mieltä että tämä on jopa tieteellisen tutkimuksen eräs tärkeimmistä menetelmistä. Tässä ei ajatella sitä, kasvattaako evidenssi teorian tapahtumistodennäköisyyttä, vaan mieluummin voisi sanoa että se sanoo pikemminkin "aikaansaako teorian luonne evidenssin ilmestymisen". Havaintoaineisto voi tukea tai haitata teoriaa, sen mukaan miten siitä johdetuille ennusteille käy. Tässä mallissa sama tapahtuma voi olla evidenssi useammalle erilaiselle teorialle: Jos teoria 1 ja teoria 2 ennustavat saman tapahtuman ja se tapahtuu, molemmat saavat tukea. Ongelmana tässä on tietenkin se, että vaikka meillä olisi miljardeja eri havaintoja, silti voisi olla useita eri teorioita, joille kaikille ne kaikki antaisivat tukea. Monen mielestä voimme valita näistä teorioista minkä tahansa yhtä hyvin. Toisaalta tätä valintaa on useimmiten täydennetty Okhamin partaveitsellä, jonka mukaan tässä tilanteessa yksinkertaisin teoria on paras. Tämä onkin tärkeä täydennys, koska muutoin voisimme vain ottaa jonkun ytimen ja rakentaa tämän ympärille äärettömän määrän alkuoletuksia ja saada näin mistä tahansa lähtökohdasta sellainen, jolle kaikki havaittu olisi evidenssiä.
___3.2: Carl Hempel esitti hypoteettis-deduktiiviselle lähestymiselle vaihtoehtoja. Hänestä evidenssi oli "a Positive-Instance". Tässä lähestymistavassa esitys on evidenssiä universaalille väitteelle kun se kuvailee jonkin väitteen esittämän positiivisen ominaisuuden tai tapahtuman. Evidenssi voi olla todiste vain jos ne on kuvattu samalla kieliopilla. Hempelin näkemystä ei siis voida käyttää tilanteissa, joissa käytössä on erilaisia teoreettisia termejä, eli käsitteitä jotka eivät ole suoraan tulkittavissa semanttisten sääntöjen avulla, eikä siksi ole suoraan havaintotermejä, mutta on järkevässä suhteessa korrespondenssisääntöjen kautta yhteydessä havaintotermeihin (Esimerkiksi "valta" on tälläinen, kun puhutaan ihmisyksilöiden vuorovaikutuksesta.)
___3.3: Bootstrapping. Glymourin bootstrapping -teoria on yksinkertaisuudessaan seuraava: Jotta voitaisiin testata hypoteesia teoriassa, jossa on useita hypoteeseja, joissa kaikissa on teoreettisia termejä, voimme käyttää näitä muita hypoteeseja ja hankkia todisteita niiden kautta. Kun tätä prosessia toistetaan joka ikiselle hypoteesille, me saamme todisteita teorialle kokonaisuutena. Vaikka lähtökohdassa onkin teoreettisia sanastoja, todisteet ovat kuitenkin havaintojen avulla saatuja. Toisin sanoen teoriassa käytetään tiettyjä osia jotta voitaisiin hankkia todisteita toiselle osalle sama teoriaa. Tätä kautta koko teoria voidaan kumota tai antaa sille evidenssiä. Glymour käytti historiallista esimerkkiä siitä miten tämän kaltaista ajattelua on käytetty: Newton oli aikanaan esittänyt että kappaleet johtavat tietyn kaavan mukaisen voiman toisiin kappaleisiin. Hän keksi käyttää hyväkseen Keplerin lakia, jossa oli teoreettinen termi "voima". Ne tarjosivat vain havaittavan ja testattavissa olevan säännönmukaisuuden, jonka takana ei ollut minkäänlaista mekaanista selitystä. Kuitenkin kun Keplerin teoreettinen termi "voima", sidottiin yhteen ajatuksen kanssa, jossa massa liittää mitattavan voiman tietyllä kaavalla toiseen suuntaan, saatiin aikaan testattava teoria. Tässä lähestymistavassa tehtiin se, mikä Hempelin lähestymistavassa ei ollut mahdollista: Kaksi eri kielioppia käyttävää kohdetta yhdistettiin. Glymourin näkemykseen liittyy kuitenkin kehäisyysongelmia. Tämä onkin odotettavaa, kun "henkilö nostaa itsensä omista kengännauhoistaan ilmaan."

Näitäkin menetelmiä voidaan luonnollisesti yhdistää.