Miekoilla on hyvin vahva karisma. Sen vuoksi japanilaisesta samuraista tulee mieleen hänen katanamiekkansa ja eurooppalaisesta ritarista hänen pitkä miekkansa. Tässä unohtuu kuitenkin helposti se, että miekka on ns. side arm. Se ei siis ole käytännössä ollut sotakäytössä se pääasiallinen ase. Itse asiassa tämä voidaan liittää suoraan aiemmin esittämääni George Silverin aseluokitteluun. Toki miekat ovat käteviä arkisissa itsepuolustustilanteissa ja (etenkin laittomissa) kaksintaistelutyylisissä tilanteissa koska ne ovat kätevästi mukana kannettavissa.
Sotatilanteessa miekka on lähinnä vara-ase johon tartutaan kun pääasiallinen ase on jostain syystä muuttunut tarpeettomaksi tai se on menetetty. Siksi ritarilla keihästyylinen ratkaisu (spear tai lance) on ollut keskeisempi. Ritarit olivat ennen kaikkea ratsuväkeä.
Ja kuten "JapanRefrence" muistuttaa, tosiasiassa samuraikaan ei ollut pääasiassa miekkamies. Miekka oli kallis ja tätä kautta sillä oli funktionaalisuuden lisäksi luksusarvoa ja tätä kautta siitä oli helppoa tehdä yläluokan symboli. "Sometimes a samurai is pictured as entirely dependent on the katana for fighting. This is, much like difference between the role of a crossbow in medieval Europe and the role of sword to a knight, a symbol of being samurai rather than the actual importance of katana itself." Pääasiassa hevosella ja jousella (yumi) toimiva samurai joka olisi jalkaisin ja pelkällä miekalla liikenteessä aina olisi likimain sama kuin joku joka sanoisi, että hän ei ole oikein mieskään.
Tätä kaikkea ette sitten kuulleet minulta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Silver. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Silver. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Minkälaisia miekkoja nykyaikana kannettaisiin?
Nykyaikana sivistyneissä maissa ei kanneta aseita. Ja tosiasiassa keskiajallakin monessa kaupungissa oli rajoituksia sen sisäpuolella kannettavien aseiden maksimipituudelle. Voisimme silti kuvitella että tämänlaisia juridisia esteitä ei olisi. Ja näin voidaan päätyä siihen kysymykseen että jos teräaselait olisivat hyvin erilaisia kuin nykyään, niin minkälaisia miekkoja kannettaisiin.
Tässä kohden joku voi tietysti korostaa että miekkoja ei voi laittaa arvojärjestykseen. Että ne ovat hyviä eri asioissa. Tämä on toki sinänsä tervettä;
* Esimerkiksi katanafanboyt tuntuvat pitävän japanilaista miekkaa kaikilta ominaisuuksiltaan ylivoimaisena, vaikka tosiasiassa esimerkiksi rapiirilla on suurempi ulottuvuus ja keveytensä puolesta myös suurempi nopeus kuin katanalla.
* Toisaalta tilanne ratkaisee paljon. Jos pitää esimerkiksi taistella puhelinkopissa, veitsi tai jopa syömätikku on taatusti paljon parempi kuin vaikka hilpari.
* Ja ihmiset myös harjoittelevat erilaisilla aseilla. On hyvä keskittyä siihen mihin on harjoitellut.
Näistä huolimatta voidaan sanoa että kaikki aseet eivät ole yhtä hyviä.
* Jos mietitään tikarin ja syömäpuikon välistä eroa, ei ole vaikeaa huomata että syömäpuikko on parempi.
* Harjoittelussakin on huomioitava, että osassa vaaditaan paljon enemmän harjoittelua. Toki on olemassa esimerkiksi veitsitaitureita jotka pärjäävät keihäällä aseistautunutta vastaan. Mutta kysymys on silloin miehestä eikä asevalinnasta. Veitsen kanssa pärjäämiseen täytyy olla harjoitellut paljon enemmän kuin se vastapuoli.
* Jos taas vertaillaan käyttötilanteita, ei ole vaikeaa huomata että puhelinkoppitilanne on varsin marginaalinen. Se tulee vastaan harvoin. Jokin toinen tilanne tulee sen sijaan vastaan usein.
Näin voimme rakentaa jonkinlaisen viitekehyksen. Jossa toiset aseet ovat parempia kuin toiset. Tätä aihetta voi lähestyä siitä miten George Silver lähestyi asiaa. Hän kirjoitti 1599 kirjan "Paradoxes of Defence" ja 1605 toisen nimeltä "Brief Instructions on my Paradoxes of Defence". Siinä hän luokitteli eri aseita. Ja koska siihen aikaan miekkoja vielä oli liikenteessä hän piti esimerkiksi tikaria hyvin tehottomana asevalintana. Se on niin pieni että riittävää ulottuvuutta ja suojausta ei saa kovin helpolla ; Tikarin kanssa miekkaa vastaan puolustautuva on altavastaajana. Parhaana hän piti ns. backswordia, koska se tarjosi monipuolisemman tehokkaiden tekniikoiden valikoiman.
Silver luetteli aseita huonoista ja epätäydellisistä kohti parempia. Tarkalleen ottaen hän luokitteli asioita seuraavasti ; Yhden käden miekalla on etu rapiiria vastaan. Yhden käden miekalla ja tikarilla on etua rapiiria ja lyhyttä miekkaa vastaan. Yhden käden miekalla ja pienellä kilvellä oli etu miekkaa ja tikaria vastaan. Ja miekka ja buckler olivat tehokkaampia kuin staattisesti käteen sidottu pieni kilpi ja miekka. Kahden käden miekalla pärjäsi kaikkia edellämainittuja vastaan. Hilpari, taistelukirves ja vastaavat suuret aseet päihittivät kahdenkädenmiekat. Sauvat, partisaanit ja vastaavat päihittivät nämäkin. Pitkällä sauvalla ja keihäillä oli etu näihinkin nähden. Tosin miekka ja tikari, miekka ja buckler olivat ylivoimaisia näitä pitkiä aseita vastaan. Ja hilpari oli hyödyllinen jos piti lyödä sodassa vihollisia, joiden lyöminen kovaa oli ratkaisevinta.
* Pitkä sauva on erinomaisen, kevyt, nopea, edullinen, teknisesti monipuolinen ja muutenkin hyvä itsepuolustusase, mutta jos pitää lyödä zombielaumalta aivot tohjoksi, se on yksi huonoimmista..
Silver on hyvä lähde, mutta hänellä oli tiettyjä asennevammoja joita yleensä pitäisi huomioida. On hyvin vaikeaa nähdä vastustiko Silver rapiiria siksi että italialaiset käyttivät sitä vai vihasiko hän italialaisia siksi että nämä käyttivät rapiiria. Rapiiri on kuitenkin tietyillä tavoilla erinomainen. Siksi en jätä tätä pois valikoimasta vaikka se tuossa Silverin luetteloinnissa tuomitaankin.
Tästä lähtökohdasta on kuviteltava että ihmiset kantaisivat miekkoja arjessa. Haarniskointi olisi tuskin kovin mainittavaa nykyaikaisessa teknistyneessä yhteiskunnassa. Sillä jos mietitään arjen itsepuolustusta, niitä koskeva pääsääntö on se, että valtaosan ajasta niitä vain kuljetettaisiin mukana. Keskiajallakaan sotahaarniskassa ei kuljettu yleisesti jokapäiväisessä arjessa. Tämä tarkoittaa sitä että käytännössä on järkevintä olettaa että itsepuolustus-taistelutilanne tapahtuu heikosti panssaroitua henkilöä vastaan siten että itsekin on heikosti panssaroitu. Tämä johtaa luonnollisesti samansuuntaisiin päätelmiin ase- ja tekniikkavalikoimasta kuin mihin Silverkin päätyi. (Rapiiri olisi typerä ratkaisu jos vastassa olisi panssaroituja vihollisia. Nyt se on ihan järkevä.)
Laki on toki aina huomioitava. Mutta perushenkenä on se, että laki ei rajoittaisi miekkoja. Eli pakottaisi vaikka jotain tiettyä teräpituutta maksimiksi. Toisaalta oletan että lainsäädäntö ei muutoin olisi muuttunut. Eli esimerkiksi kaksintaistelut olisivat laittomia. Ja näin ollen se tilanne jossa asetta käytetään on nimenomaan itsepuolustustilanne. Tämä on tärkeää koska on hyvä huomata että kahdenkäden miekkoja ja hilpareita koskee sitten toinen puoli. Ne ovat käytettynä ylivoimaisia, mutta ne pitää myös saada käyttöön ennen kuin nämä edut realisoituvat. Ennen tätä realisoitumista niiden tuoma hyöty on nolla ja jopa lyhyt veitsi päihittää niiden strategiset hyödyt. Kuten Silver esiintoikin, ne olisivat käytössä todella käteviä. Ja esimerkiksi jos meillä on hilpari vs. rapiiri tai hilpari vs. "pitkämiekka", hilparilla olisi valtava etu. Mutta käytännössä jos kadulla liikkuessa joutuu itsepuolustustilanteeseen, on ase myös vedettävä esiin. Tämä rajoittaa käytännössä asevalikoimaa hyvinkin radikaalisti. Kahden käden miekkaa ei välttämättä edes ehdi vetää riittävän nopeasti jotta kaikki sen tarjoamat strategiset edut voitaisiin saavuttaa. Tämäkin korostaa sitä että Silverin huomautukset olivat varmasti melko käteviä nykyaikanakin.
* Tämä itse asiassa on se syy jonka vuoksi keskiajalla Euroopassa ns. sotamiekat olivat paljon isompia kuin muunlaiset käyttömiekat. Henkenä kun oli se, että niiden kanssa mentiin ennalta tietäen taistelutilanteeseen ja ne vedettiin esiin valmiiksi.
* Samasta syystä japanilaisten yleisesti arjessa mukana kannettavien katanoiden terän pituus on yleensä sellainen että sen vielä juuri ja juuri saa kätevästi vedettyä esiin.
Tosin uskoisin että modernina nykyaikana valikoima olisi suurempi. Moni valitsisi varmasti katanan aivan sen vuoksi että siihen liittyy tietynlainen karisma. Ja tämä ratkaisu ei olisi tietenkään huono. Itse asiassa sillä on hyvin paljon samanlaisia rakenteita kuin sapelilla. Joka sekin olisi hyvä ratkaisu asevalinnaksi, koska se suojaa hyvin kättä ja se on ominaisuuksiltaan hyvä viiltoase.
* Moni voisi ajatella että "suora terä vs. kaareva terä" tarkoittaisi sitä että leikkuuominaisuudet ovat kaarevalla terällä parempia. Kuitenkin tässä unohdetaan se, että kaksiteräiset aseet ovat molemmilta puolelta hiottuja ja tämä tekee niiden terästä ohuemman ja kevyemmän. Ja toisaalta kun katsoo monia vähän leveämpiä kaksiteräisiä miekkoja, voi huomata että niissä on kaartuva terä. Usein jopa terä joka kaartuu samalla tavalla kuin katanan terä. Tätä ei vain kenties huomaa sen takia että miekan kääntöpuolella on toinen terä joka sekin kaartuu samalla tavalla kuin katanan viiltopinta. Suora vs. kaareva -viilto -ominaisuuskysymys ei siis ole ihan niin simppeli kuin miksi se usein kannattaa latistaa.
* Itse asiassa katana on usein "suoraan sanoen" rakenteellisesti yhden käden sapelin terä jossa on heikko käsisuojaus mutta jota käytetään kahdella kädellä. Yhdellä kädellä mukaan saa hieman enemmän etäisyyttä, mutta kahdella kädellä hyökkäyslinja on tukevampi ja toisella kädellä saa apuja myös omiin torjuntoihin ja vastaaviin.
Karkeasti sanoen tilanne voisi olla se, että monet aseet keihäästä tikariin olisivat aivan typeriä. Ja monissa kohtuullisissa aseissa olisi vakavia heikkouksia ; Esimerkiksi jos rapierilla, backswordilla tai sapelilla varustautunut lähtisi machetea vastaan, machete olisi heikoilla. (Jos käytäisiin vaikka 30 kaksintaistelua, joissa olisi machete vastaan jokin näistä muista mainituista, niin toki joku machetemies selviäisi hengissä voittajana, mutta tilastot aivan varmasti painottuisivat niiden toisten aseiden suuntaan.) Ja sitten loppuosa olisi sitä mieltymyskysymystä, joka päättyisi siihen iänikuiseen pitkä miekka vs. katana -vääntöön. (Näillä tasaveroisilla aseilla sitten heijastettaisiin itse kunkin identiteettiä.)
* Yhden käden miekka ja buckler on hyvä vaihtoehto, se on käytännössä kokeiltuna ja demonstroituna miltei tasaveroinen pitkän miekan kanssa. Mutta en tässä nyt ota esiin näitä lisävarusteita koska ne mutkistaisivat aiheen aivan järjettömiin asteisiin. Toki on mielenkiintoista vääntää rapiiri ja tikari vs. sapeli ja viitta -tyylisiä kikkailuja. Mutta tämän tekstin aiheena on nyt vain miekat. Jotain rajauksia on siksi ikään kuin pakko tehdä.
Toki materiaalit olisivat muuttuneet. Kädensijoja tehtäisiin nykyisin varmasti paljon kumista. Moni käyttäisi terämateriaalina kätevyyden vuoksi ruostumatonta terästä. Ja vaihtoehtoisesti materiaalit, koristelu tai niiden puute, ja tyylit heijastelisivat jotenkin kantajansa persoonaa. Mutta tästä huolimatta perushenkenä olisi varmasti se, että George Silverin ajatuksissa olisi paljon hyvää opittavaa silloin kun käytäisiin vaatturi-sepällä hankkimassa miekkaa joka olisi paitsi hieno ja persoonallinen ja tyylikäs niin tämän lisäksi myös käyttökelpoinen hädän tullen.
* Tosin tässä olisi huomattava sekin, että kenties moni olisi astetta ovelampi ja ottaisi käyttöön pitkät kävelysauvat. Niitä kun ei tarvitse vetää esiin. Silver kehuikin että sauva on niin hyvä ase että sillä pärjäisi hyvin jopa kahdenkäden miekkoja vastaan. (Kun ne oletetaan esiinvedetyiksi.) Mutta tämän tekstin aiheena ei nyt ollut se, onko kätevämpää ampua ihmistä revolverilla 50 metrin päästä. Vaan se, että minkälainen miekka olisi se valinta jos miekat nyt kuuluisivat osana arkista pukeutumista. (Kuten niiden tietysti pitäisi.)
Kirjoittaja käyttäisi kevyttä kaksiteräistä yhdenkädenmiekkaansa, joka on yhdenkädenmiekaksi pitkä. Jossa pommel on muotoiltu siten että asetta voi juuri ja juuri käyttää myös kahdella kädellä.
Tässä kohden joku voi tietysti korostaa että miekkoja ei voi laittaa arvojärjestykseen. Että ne ovat hyviä eri asioissa. Tämä on toki sinänsä tervettä;
* Esimerkiksi katanafanboyt tuntuvat pitävän japanilaista miekkaa kaikilta ominaisuuksiltaan ylivoimaisena, vaikka tosiasiassa esimerkiksi rapiirilla on suurempi ulottuvuus ja keveytensä puolesta myös suurempi nopeus kuin katanalla.
* Toisaalta tilanne ratkaisee paljon. Jos pitää esimerkiksi taistella puhelinkopissa, veitsi tai jopa syömätikku on taatusti paljon parempi kuin vaikka hilpari.
* Ja ihmiset myös harjoittelevat erilaisilla aseilla. On hyvä keskittyä siihen mihin on harjoitellut.
Näistä huolimatta voidaan sanoa että kaikki aseet eivät ole yhtä hyviä.
* Jos mietitään tikarin ja syömäpuikon välistä eroa, ei ole vaikeaa huomata että syömäpuikko on parempi.
* Harjoittelussakin on huomioitava, että osassa vaaditaan paljon enemmän harjoittelua. Toki on olemassa esimerkiksi veitsitaitureita jotka pärjäävät keihäällä aseistautunutta vastaan. Mutta kysymys on silloin miehestä eikä asevalinnasta. Veitsen kanssa pärjäämiseen täytyy olla harjoitellut paljon enemmän kuin se vastapuoli.
* Jos taas vertaillaan käyttötilanteita, ei ole vaikeaa huomata että puhelinkoppitilanne on varsin marginaalinen. Se tulee vastaan harvoin. Jokin toinen tilanne tulee sen sijaan vastaan usein.
Näin voimme rakentaa jonkinlaisen viitekehyksen. Jossa toiset aseet ovat parempia kuin toiset. Tätä aihetta voi lähestyä siitä miten George Silver lähestyi asiaa. Hän kirjoitti 1599 kirjan "Paradoxes of Defence" ja 1605 toisen nimeltä "Brief Instructions on my Paradoxes of Defence". Siinä hän luokitteli eri aseita. Ja koska siihen aikaan miekkoja vielä oli liikenteessä hän piti esimerkiksi tikaria hyvin tehottomana asevalintana. Se on niin pieni että riittävää ulottuvuutta ja suojausta ei saa kovin helpolla ; Tikarin kanssa miekkaa vastaan puolustautuva on altavastaajana. Parhaana hän piti ns. backswordia, koska se tarjosi monipuolisemman tehokkaiden tekniikoiden valikoiman.
Silver luetteli aseita huonoista ja epätäydellisistä kohti parempia. Tarkalleen ottaen hän luokitteli asioita seuraavasti ; Yhden käden miekalla on etu rapiiria vastaan. Yhden käden miekalla ja tikarilla on etua rapiiria ja lyhyttä miekkaa vastaan. Yhden käden miekalla ja pienellä kilvellä oli etu miekkaa ja tikaria vastaan. Ja miekka ja buckler olivat tehokkaampia kuin staattisesti käteen sidottu pieni kilpi ja miekka. Kahden käden miekalla pärjäsi kaikkia edellämainittuja vastaan. Hilpari, taistelukirves ja vastaavat suuret aseet päihittivät kahdenkädenmiekat. Sauvat, partisaanit ja vastaavat päihittivät nämäkin. Pitkällä sauvalla ja keihäillä oli etu näihinkin nähden. Tosin miekka ja tikari, miekka ja buckler olivat ylivoimaisia näitä pitkiä aseita vastaan. Ja hilpari oli hyödyllinen jos piti lyödä sodassa vihollisia, joiden lyöminen kovaa oli ratkaisevinta.
* Pitkä sauva on erinomaisen, kevyt, nopea, edullinen, teknisesti monipuolinen ja muutenkin hyvä itsepuolustusase, mutta jos pitää lyödä zombielaumalta aivot tohjoksi, se on yksi huonoimmista..
Silver on hyvä lähde, mutta hänellä oli tiettyjä asennevammoja joita yleensä pitäisi huomioida. On hyvin vaikeaa nähdä vastustiko Silver rapiiria siksi että italialaiset käyttivät sitä vai vihasiko hän italialaisia siksi että nämä käyttivät rapiiria. Rapiiri on kuitenkin tietyillä tavoilla erinomainen. Siksi en jätä tätä pois valikoimasta vaikka se tuossa Silverin luetteloinnissa tuomitaankin.
Tästä lähtökohdasta on kuviteltava että ihmiset kantaisivat miekkoja arjessa. Haarniskointi olisi tuskin kovin mainittavaa nykyaikaisessa teknistyneessä yhteiskunnassa. Sillä jos mietitään arjen itsepuolustusta, niitä koskeva pääsääntö on se, että valtaosan ajasta niitä vain kuljetettaisiin mukana. Keskiajallakaan sotahaarniskassa ei kuljettu yleisesti jokapäiväisessä arjessa. Tämä tarkoittaa sitä että käytännössä on järkevintä olettaa että itsepuolustus-taistelutilanne tapahtuu heikosti panssaroitua henkilöä vastaan siten että itsekin on heikosti panssaroitu. Tämä johtaa luonnollisesti samansuuntaisiin päätelmiin ase- ja tekniikkavalikoimasta kuin mihin Silverkin päätyi. (Rapiiri olisi typerä ratkaisu jos vastassa olisi panssaroituja vihollisia. Nyt se on ihan järkevä.)
Laki on toki aina huomioitava. Mutta perushenkenä on se, että laki ei rajoittaisi miekkoja. Eli pakottaisi vaikka jotain tiettyä teräpituutta maksimiksi. Toisaalta oletan että lainsäädäntö ei muutoin olisi muuttunut. Eli esimerkiksi kaksintaistelut olisivat laittomia. Ja näin ollen se tilanne jossa asetta käytetään on nimenomaan itsepuolustustilanne. Tämä on tärkeää koska on hyvä huomata että kahdenkäden miekkoja ja hilpareita koskee sitten toinen puoli. Ne ovat käytettynä ylivoimaisia, mutta ne pitää myös saada käyttöön ennen kuin nämä edut realisoituvat. Ennen tätä realisoitumista niiden tuoma hyöty on nolla ja jopa lyhyt veitsi päihittää niiden strategiset hyödyt. Kuten Silver esiintoikin, ne olisivat käytössä todella käteviä. Ja esimerkiksi jos meillä on hilpari vs. rapiiri tai hilpari vs. "pitkämiekka", hilparilla olisi valtava etu. Mutta käytännössä jos kadulla liikkuessa joutuu itsepuolustustilanteeseen, on ase myös vedettävä esiin. Tämä rajoittaa käytännössä asevalikoimaa hyvinkin radikaalisti. Kahden käden miekkaa ei välttämättä edes ehdi vetää riittävän nopeasti jotta kaikki sen tarjoamat strategiset edut voitaisiin saavuttaa. Tämäkin korostaa sitä että Silverin huomautukset olivat varmasti melko käteviä nykyaikanakin.
* Tämä itse asiassa on se syy jonka vuoksi keskiajalla Euroopassa ns. sotamiekat olivat paljon isompia kuin muunlaiset käyttömiekat. Henkenä kun oli se, että niiden kanssa mentiin ennalta tietäen taistelutilanteeseen ja ne vedettiin esiin valmiiksi.
* Samasta syystä japanilaisten yleisesti arjessa mukana kannettavien katanoiden terän pituus on yleensä sellainen että sen vielä juuri ja juuri saa kätevästi vedettyä esiin.
Tosin uskoisin että modernina nykyaikana valikoima olisi suurempi. Moni valitsisi varmasti katanan aivan sen vuoksi että siihen liittyy tietynlainen karisma. Ja tämä ratkaisu ei olisi tietenkään huono. Itse asiassa sillä on hyvin paljon samanlaisia rakenteita kuin sapelilla. Joka sekin olisi hyvä ratkaisu asevalinnaksi, koska se suojaa hyvin kättä ja se on ominaisuuksiltaan hyvä viiltoase.
* Moni voisi ajatella että "suora terä vs. kaareva terä" tarkoittaisi sitä että leikkuuominaisuudet ovat kaarevalla terällä parempia. Kuitenkin tässä unohdetaan se, että kaksiteräiset aseet ovat molemmilta puolelta hiottuja ja tämä tekee niiden terästä ohuemman ja kevyemmän. Ja toisaalta kun katsoo monia vähän leveämpiä kaksiteräisiä miekkoja, voi huomata että niissä on kaartuva terä. Usein jopa terä joka kaartuu samalla tavalla kuin katanan terä. Tätä ei vain kenties huomaa sen takia että miekan kääntöpuolella on toinen terä joka sekin kaartuu samalla tavalla kuin katanan viiltopinta. Suora vs. kaareva -viilto -ominaisuuskysymys ei siis ole ihan niin simppeli kuin miksi se usein kannattaa latistaa.
* Itse asiassa katana on usein "suoraan sanoen" rakenteellisesti yhden käden sapelin terä jossa on heikko käsisuojaus mutta jota käytetään kahdella kädellä. Yhdellä kädellä mukaan saa hieman enemmän etäisyyttä, mutta kahdella kädellä hyökkäyslinja on tukevampi ja toisella kädellä saa apuja myös omiin torjuntoihin ja vastaaviin.
Karkeasti sanoen tilanne voisi olla se, että monet aseet keihäästä tikariin olisivat aivan typeriä. Ja monissa kohtuullisissa aseissa olisi vakavia heikkouksia ; Esimerkiksi jos rapierilla, backswordilla tai sapelilla varustautunut lähtisi machetea vastaan, machete olisi heikoilla. (Jos käytäisiin vaikka 30 kaksintaistelua, joissa olisi machete vastaan jokin näistä muista mainituista, niin toki joku machetemies selviäisi hengissä voittajana, mutta tilastot aivan varmasti painottuisivat niiden toisten aseiden suuntaan.) Ja sitten loppuosa olisi sitä mieltymyskysymystä, joka päättyisi siihen iänikuiseen pitkä miekka vs. katana -vääntöön. (Näillä tasaveroisilla aseilla sitten heijastettaisiin itse kunkin identiteettiä.)
* Yhden käden miekka ja buckler on hyvä vaihtoehto, se on käytännössä kokeiltuna ja demonstroituna miltei tasaveroinen pitkän miekan kanssa. Mutta en tässä nyt ota esiin näitä lisävarusteita koska ne mutkistaisivat aiheen aivan järjettömiin asteisiin. Toki on mielenkiintoista vääntää rapiiri ja tikari vs. sapeli ja viitta -tyylisiä kikkailuja. Mutta tämän tekstin aiheena on nyt vain miekat. Jotain rajauksia on siksi ikään kuin pakko tehdä.
Toki materiaalit olisivat muuttuneet. Kädensijoja tehtäisiin nykyisin varmasti paljon kumista. Moni käyttäisi terämateriaalina kätevyyden vuoksi ruostumatonta terästä. Ja vaihtoehtoisesti materiaalit, koristelu tai niiden puute, ja tyylit heijastelisivat jotenkin kantajansa persoonaa. Mutta tästä huolimatta perushenkenä olisi varmasti se, että George Silverin ajatuksissa olisi paljon hyvää opittavaa silloin kun käytäisiin vaatturi-sepällä hankkimassa miekkaa joka olisi paitsi hieno ja persoonallinen ja tyylikäs niin tämän lisäksi myös käyttökelpoinen hädän tullen.
* Tosin tässä olisi huomattava sekin, että kenties moni olisi astetta ovelampi ja ottaisi käyttöön pitkät kävelysauvat. Niitä kun ei tarvitse vetää esiin. Silver kehuikin että sauva on niin hyvä ase että sillä pärjäisi hyvin jopa kahdenkäden miekkoja vastaan. (Kun ne oletetaan esiinvedetyiksi.) Mutta tämän tekstin aiheena ei nyt ollut se, onko kätevämpää ampua ihmistä revolverilla 50 metrin päästä. Vaan se, että minkälainen miekka olisi se valinta jos miekat nyt kuuluisivat osana arkista pukeutumista. (Kuten niiden tietysti pitäisi.)
Kirjoittaja käyttäisi kevyttä kaksiteräistä yhdenkädenmiekkaansa, joka on yhdenkädenmiekaksi pitkä. Jossa pommel on muotoiltu siten että asetta voi juuri ja juuri käyttää myös kahdella kädellä.
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Pieni ajatus : Kaksi siistiä asiaa
Historiassa joudutaan usein elämään epävarmuuden kanssa ; Esimerkiksi Sokrates mainitaan käytännössä vain parissa lähteessä. Häntä voisi siksi pitää jonain joka olisi "mahdollisesti sepitettä". Tähän on yleensä kaksi (väärää) reagointitapaa joihin maallikko sortuu;1: Ensimmäisessä kiistetään historiatieteen mahdollisuus ja historia muuttuu joksikin joka on lähinnä uskonvaraista luottamusta kirkonkirjoihin. Historiaa pidetään jopa "epätieteellisenä" koska sitä "ei voi empiirisesti tarkastella itse".
2: Toisesa otetaan spekulaatio ja vapaus ytimeen ja tämän jälkeen voidaan sanoa likimain kaikenlaisia asioita.
Yleisesti ottan näissä reagointitavoissa on nyrkkisääntö ; Kent Hovind ja kreationistinen linja ajaa "were you there" -asennetta joka mitätöi historiantutkimuksen uskonkysymysasioiden ja kirkonkirjojen ulkopuolella. Ja sitten on "pakanalinja" joka tykkää tehdä hyvinkin korkealentoisia ja mielikuvituksellisia tulkintoja.
Kuitenkin historiassa on usein kysymys enemmänkin "kriittisisti spekulaatioista". Ja on sitä kuultu sellaisia nyrkkisääntöjä kuin että ristiintarkistamattomaton lähde ei ole uskottava lähde. Ja joka muistuttaa että mitä vanhempaa teksti on, sitä epäluotettavampaa se on, ja sitä enemmän se on tarua ja vähemmän kirjoitettua historiaa. Tässä kulmassa ajan kertyminen ja epävarmuus ei tarkoita lupaa heittää hanskat tiskiin (jommalla kummalla yllämainitulla tavalla) vaan tarkoittaa enemmänkin huolellisuutta. ~ Näin esimerkiksi kun John Silver kuvailee erästä kaksintaistelua jossa sword+bucklermies päihittää estocilla varustautuneen miehen, on asia hyvä tulkita "with the pinch of salt" ; Silver kun oli legendaarisen asennevammainen italialaisia kohtaan ja halusi aina korostaa brittien erinomaisuutta.
Olen viime päivinä lueskellut "pakanoiden" materiaalia. Niissä näyttää hallitsevana teemana olevan se, että ajattelua tehdään "fennomaanisesti" ja "suurpiirteisesti" ikään kuin Wettenhovi-Aspan jalanjäljissä. Suomen kulttuuri ennen ruotsista tullutta kristillisyyttä halutaan nähdä hyvin rikkaana.
Tämä kulma on itse asiassa hyvin järkeväkin. Sillä Suomessa on selvästi ihmisten tekemiä muinaisia asioita. Esimerkiksi jätinkirkot ovat varsin vaikuttavia rakennelmia. Tämänlaisten asioiden muistuttaminen on tärkeää, koska jostain syystä suomessa on vallitsevana "alkuperäiskansoja", eli suomalaisia, väheksyvä kulma jossa ajatellaan että suomi oli barbaria ennen kuin tänne tuli kristinusko ja kulttuuri. Että sitä ennen elettiin "kädestä suuhun - nuijasta päähän". ~ Tämänlaista suomalaisuutta väheksyvää kulmaa näkyy jopa maahanmuuttokeskusteluissa. Ulkomainen eksoottinen nähdään jotenkin olennaisesti parempana. Monikulttuurisuuden ja muodikkaan kulttuurirelativismin sijasta (marginaalinen osa) arvostaakin selkeästi nimenomaan sitä että Suomen kulttuuria parannellaan laadukkaammilla aineksilla.
On kuitenkin selvää, että Suomessa on ollut kulttuuria. Ja selvää on myös se, että yksi syy muinaisen suomalaisuuden halveksuntaan on ideologista ; Tiedetään että esimerkiksi muinaisia paikkoja on turmeltu ja tuhottu jotta pakanalliset tavat saataisiin kitketyksi. Ja onpa moderninakin aikana esimerkiksi jätinkirkkoihin kohdistettu vandalismia koska tiettyjen ihmisten uskonnollinen vakaumus ons ellainen, että jos paikassa on riski siihen että joku ehkä kenties voisi kokea sen erityiseksi, henkiseksi ja pyhäksi, on näitä "väärästä pyhittyviä ihmisiä" suojeltava epäjumalanpalvelukselta sitten vaikkapa ainutlaatuista muinaista kulttuurijäämistöä tuhoamalla (siitä huolimatta että tämä muinainen uskonto ei ole nykyään elinvoimainen eli relevantti riski).
Kuitenkin pakanoiden kohdalla näyttää myös siltä että likimain jokainen isompi kivipaasi halutaan nähdä ihmisten pystyyn nostamana. Heillä on selvästi huomio keskittynyt siihen, että he selittävät miten paasi oltaisiin voitu nostaa pystyyn. Tässä kohden etenkin vertaus pääsiäissaarien patsaidennosteluun on hyvin toistuva teema ; Kun alkuasukkaiden voi olla vaikeaa kuvitella voivan nostaa pystyyn kiviä joita nämä selvästi ovat nostaneet, olisi arvostettava kivikauden ihmisten kykyjä. Tämä on toki siitä positiivinen kulma, että kivien pystyynlaittamiskyky on sinänsä mahdollinen. Ongelmana on kuitenkin se, että vaihtoehtoa käytetään kreationisteille tyypillisellä "argument from personal incredulity" -asenteella jossa selitetään että kun ei voi kuvitella miten kivi voisi olla pystyasennossa eikä lappeellaan maassa, ei se voisi sellaista tehdä ollenkaan.
Valitettavasti kivipaadet tuntevat kuitenkin yleisesti ottaen fysiikan pystyssäpysymislait ; Paasi pysyy pystyssä jos sen painopiste on tukipinnan kannattamalla alalla. Koska jäätikössä kivipaadet ovat ties miten päin, on selvää että kiviä asettuu eri tavoin. Suuri osa niistä toki on lappeellaan. Mutta tilastojen valossa pieni määrä kivistä on pystyasennossa. Koska kivipaadet valtaosin ovat lappeellaan eikä mitään erityisiä työkalujen jättämiä merkkejä ja pystyynnostamiseen liittyviä pohjanmuokkauksia tai jalustoja ja muita selkeästi inhimillisiä rakennelmia ei näy, ei joka ikistä pystyssä olevaa paatta voi vain tulkita ihmisen pystyynnostamaksi.
Sillä Suomessa olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on kaksi siistiä ilmiötä. Suomalainen vanha kulttuuri. Ja jääkausi. Olisi kenties syytä nauttia molemmista ja arvostaa molempia.
Kuvassa Pihlajamäessä sijaitsevan ison hiidenkirnun seinämää. Hiidenkirnujen synnylle on tavattu antaa antropomorfistisia selityksiä, vaikka sen oikeasti tuottaa jääkausi. Ilmiö joka, toisin kuin ihmiset, eivät ole tällä hetkellä paikalla ja siihen liittyvät ilmiöt ovat kauempana arkikokemuksesta. Ja tuntuu ihmeelliseltä miten muka voisi tuollainenkin ihme luonnollisesti syntyä.
torstai 6. lokakuuta 2011
Paradoxes of Defence (Fight for your life!)
Olen poissa harjoituksista sairastumisen takia. Koska aiempi tekstini viittasi hedelmättömään lähestymistapaan, on tietysti rakentavaa tehdä hieman rakentavampia kulmia. Filosofia tarjoaakin tähän jotain kenties miettimisen arvoisia kulmia.Paradoksi 1 ; Liikutettu liikkuja
Kun menen harjoittelemaan miekkailua, menen tekemään liikuntaa. Tämä on nyky-yhteiskunnassa tärkeää koska ihmiset eivät yleensä liiku. Minäkin riudun töissä tietokoneen ääressä ja jatkan tätä tietokoneen edessä riutumista kotona. Näin ollen ihmisille on syntynyt erikoinen tarve harjoittaa liikuntaa erillisenä. Ennen elämässä oli riittävästi hyötyliikuntaa. Metsästäjä-keräilijä sai kuntoliikuntaa riittävästi, ja sama on koskenut esimerkiksi maanviljelypohjaista toimintaa. Hyötyliikunta onkin ollut itse asiassa ennen normaalia. Urheilu on ollut alun perin jotain hyvin kaupunkilaista ; Sitä tekivät ihmiset, jotka eivät tehneet hyötyliikuntaa vaan liikuntaa liikunnan vuoksi. Nyttemmin alkuperäisestä liikunnallisuudesta on erottu niin paljon, että on täytynyt määritellä uusi sana "hyötyliikunta" joka vastaa itse asiassa sitä mitä "liikkuminen" on ollut alunperin tavallisesti.
1: Mutta toisaalta onpa isorahainen "hyötyurheilukin" on putkahtanut esiin kaupungistumisen myötä. Ja esimerkiksi David Beckhamin vaimon rinnat ovat hyvä muistutus siitä että hänen aviomiehensä tykkää leikkiä pyöreillä ja muovisilla asioilla.
Kun matkustan Jakomäkeen bussilla harjoittamaan miekkailua, bussi vie minut liikkumaan koska minun tarvitsee liikkua koska maailma on pullollaan bussin kaltaisia asioita jotka poistavat liikunnan pakkoni. Bussi siis latistaa minut liikkumattomuuteen samalla kun esitän että bussi nimen omaan lisää liikunnallisuuttani mahdollistamalla paikallaoloni. Ilman bussia voisin käytännössä vain haaveilla kaukaisesta ja eksoottisesta Jakomäestä, joka on Keravalta katsoen liian kaukana käveltäväksi.
Paradoksi 2 ; Kahlittua vapautta
Toinenkin paradoksi miekkailussa on. Se on vapaa-aikaa. Mutta se on kuitenkin "kellotettua vapaa-aikaa". Yleisesti ottaen en ole viehättynyt aikatauluihin, jossa minut pakotetaan tiettyyn rytmiin. Tykkään noin karkeasti sanoen puuhata asioita hyvinkin epätasaista tahtia. Silti menen tekemään jotain jolle on varattu tietyt kellonajat.
Toisin sanoen irtaudun aikataulujen värittämästä maailmasta rentoutumalla jossain jossa on minuuttiaikataulu - ja jos tekniikkoja itseään katsotaan, ne on rytmitetty jopa sekunnin osasten tarkkuudella. Haluan olla vapaa, ja siksi menen tekemään asioita joilla on hyvin tarkka, eksakti ja tietynlainen muoto.
Miekkailun harjoittelu ei siis itse asiassa mukaudu harjoitteluun, vaan itse asiassa luo oman aikataulunsa. Ainakin itselläni ongelmallista on se tuska joka syntyy siitä että ulkopuoli vaatii minulta erilaista ajan priorisointia kuin mitä itse haluaisin tehdä. Työt on tehtävä ennen kuin voi harjoitella, ja muitakin velvoitteita on. Ja joskus iskee ripuli, joka aikatauluttaa harjoittelun. Tämä pettymys vihjaa siihen että miekkailu itse asiassa on aikatauluttunut mieleeni. En siis ole eräässä mielessä vapaa, vaan noudatan erilaisia komentoja joita tulee sellaisesta itseni rakentamista ehdoista kuin "harjoittelutavoitteet".
Foucault kutsuikin tämäntapaista toimintaa kerhotoiminnan yhteydessä negatiiviseen sävyyn. Hänestä harrastusten aikataulutus johti siihen että ihminen ei mennyt vapaaksi. Hän ei koskaan irtautunut kahleista ; Tehtaan aikataulu on yhtä sitova ja normittava ja komentava kuin harrastamisenkin. Valtio saa miekkailun kohdalla tietysti epäsuoraa hyötyä koska liikkuva ihminen sairastaa vähemmän.
Paradoksi 3 ; Elämästä elämäntapa ~ Mielen voitto ruumiista tarkoittaa ruumiinkulttuurin maksimoitumista.
Miekkailun harjoittelu on myös ajankäytöllis-sosiaalisesti erikoinen. Sillä se ei ole joukkuelaji. Joukkuelajeissa ihmisten aikataulu sovitetaan tiukasti tietynlaiseksi, koska mukaan pitää saada muita ihmisiä. Miekkailussa harjoitukset taas muokkautuvat myös osallistujamäärien mukaan. Näin siihen kuuluu ajankäytöllinen joustavuus joka mahdollistaa harjoittelun miltei jokapäiväisestä harvempaan. Tämä tarjoaa vapautta laajempaan elämänhallintaan ; Voin sovittaa harjoittelun töihini ja sosialisointeihini. Tätä korostaa tietysti se, että miekkailu on sisälaji. Harjoittelupaikka on jotain pysyvää. Siinä missä ulkoliikunta olisi sääsidonnaista ja esimerkiksi ukkosmyrsky vähentäisi intoa lähteä lenkille, miekkailusali on myrskynkin aikana yhtä lämmin ja kuiva paikka.
Tämäkin on melko uutta. Menneisyydessä sää määräsi paljon. Jos nykyaikana opetetaan ilmasto-oppia hokemalla että "ilmasto on se, joka vallitsee ja sää on se jota saat" on se menneisyydessä ollut käänteistä ; "Sää on se, joka saa sinut." Eroavaisuus tuleekin siinä että urbaanissa maailmassa identiteetti nousee hallitsevaksi. Tämä voisi tuntua jonkinlaiselta mielen voitolta materiasta. (Siinä missä ennen ihminen jaettiin usein sieluun ja ruumiiseen, on jako nykyään jako ruumiiseen ja identiteettiin.)
Kuitenkin se syy, jonka vuoksi miekkailua mennään usein harjoittelemaan on itse asiassa päinvastainen. Ihminen voi hallita mielellään monia asioita. Mutta ruumis on jotain jonka kanssa on pakko tulla toimeen. Voit kenties delegoida kenkien valmistamisen jollekulle muulle. Mutta ruumiilliset asiat on kärsittävä. Minä en esimerkiksi voi delegoida ripuliani työkaverilleni vaikka voinkin pyytää heitä tekemään jotain työprosesseja puolestani. (Voin vain tartuttaa sen häneen, kiäh kiäh.) Harjoittelussa taas on mukana uusi elementti. Ja se on kuolema.
Ilman liikuntaa ihminen rapistuu. Fyysinen kunto yksinkertaisesti lisää "potentiaalisia elinvuosia". (Kerron tämän potentiaalin siksi että periaatteessa meteoriitti voi tappaa sinut huomenna eikä tässä tilanteessa ole mitään väliä siitä oletko treenannut vai et.) Kuolemaa harjoittelu ei tietenkään voita, mutta se pidentää elämää. Tätä kautta harjoittelu on kuoleman vastustamista. Vaikka ihmisen maailma onkin muuttunut älylliskeskeisemmäksi, siitä huolimatta harjoittelija joutuu ottamaan karun luonnon huomioon. Henki ei voita ainetta, joten hengen on pakotettava ruumis harjoittelemaan jotta ruumis kestäisi enemmän sitä myrkkyä jota elämäksi kutsutaan.
Kuoleman kanssa pelaaminen on kenties monia muita urheilulajeja voimakkaimmin mukana miekkailussa jossa itsepuolustus muistuttaa aina siitä että tietyllä tavalla ihmisen täytyy olla sekä sadisti että masokisti nauttiakseen siitä täysin rinnoin. Moni ihminen ei voi ymmärtää sitä, että minusta on hauskaa kertoilla tarinoita miekkailukavereista jotka ovat pitkämielisiä ja lempeitä. Ja jatkaa sitten siihen miten he paiskovat minua takedown -tekniikalla betonilattialle niin että minulla on mustelmia. Joudun kohtaamaan kivun kautta kuolevaisuuteni. Ja toisaalta saan myös tietoisuutta muiden kuolevaisuudesta. (Josta saan palautetta samastumisen kautta, jollon ympyrä on täysi.) Jotta ihminen oppisi voittamaan, hänen on hävittävä. Ja koska miekkailussa häviö on symbolinen kuolema, joudut tavallaan kohtaamaan kuolevaisuuden (oman ja toisen ihmisen) voidaksesi voittaa ajatuksen kuolemasta ~ Ja sitten loppujen lopuksi se aktuaalinen kuolema voittaa sinut riippumatta siitä pelkäätkö sinä sitä vai et.
Toisin sanoen välttääkseni kuoleman ajatuksen kiusallisuutta miekkailija ei vain torju ajatusta. Vaan sen sijaan opettelee sietämään ajatusta kohtaamalla tämän ahdistuksen toistuvasti. Lopputuloksen kannalta hän lähinnä rimpuilee enemmän ja kauemmin kuolemaa vastaan, antaen täten pienen taistelun väistämätöntä tappiota vastaan. Eräässä mielessä hän yrittää voittaa pelin jossa voi vain hävitä.
Paradoksi 4 ; Tämä kaikki on mielekästä siksi että se on mieletöntä.
Otsikko on tietysti alluusio George Silverin "Paradoxes of Defence" -kirjaan.
lauantai 27. marraskuuta 2010
Hamletin kaksintaistelu.
Shakespearen "Hamlet" sisältää hyvin kuuluisan kaksintaistelukohtauksen, joka ikään kuin päättää ja huipentaa koko tarinan. Laertes huijaa Hamletia myrkytetyllä miekalla ja onnistuu haavoittamaan tätä. Tämän jälkeen he vaihtavat miekkoja kesken taistelun ja lopulta Hamlet päihittää Laertesin tämän omalla miekalla.
Usein miekkojen vaihto on tehty passiivisesti, erillisenä vaihtotoimenpiteenä. Tämä tulkintatapa tekee Hamletista tuurilla asiasta selviävän. Tämä sopii tietysti ajatukseen, että Hamlet on hullu. Laertesin osa tässä tilanteessa tuntuu entistä hämmentävämmältä, koska hän suostuu tähän erilliseen vaihtotoimenpiteeseen. Vaikka hän petollisena tietää miekkansa myrkytetyksi.
Moni on tutustunut asiaan toista kautta, tapahtumia onkin kuvattava miekkailun historian kautta. Heistä yksi on James Hallam, jonka teksti "Duelling and Swordfights in Hamlet - Hamlet's Sword Switch" on lukemisen arvoinen. Teksti kannatta lukaista, vaikka teksti edustaakin sanavalinnoiltaan ajatusta siitä että miekat kehittyisivät muotokieleltään historian kuluessa paremmiksi, mutkikkaammiksi ja tehokkaammiksi jota en kannata, eikä kenenkään muunkaan pitäisi.
Olennaista on huomata, että hänestä Hamletin käsittelyssä on ollut hyvin laajasti mukana kamppailutilanteen väärinymmärrys.
Hallan lähtee taistelusysteemien historialla. Esiin nousee esimerkiksi George Silver, joka vastusti kovasti italialaista miekkailua. Luonnollisesti Silverillä oli myös oma elanto panoksena. Käytännössä vallalla oli kolme taisteluperinnettä ; "by the time of Hamlet's first performance (1600-01) there were three fighting styles in vogue: the sword and buckler, the rapier and dagger and a new variation, the rapier and gauntlet." Hamlet ja Laertes taistelivat pistomiekan ja tikarin kanssa. Olennaista on tajuta, että tämän ajan systeemi ei muistuta urheilussa nähtyä nykymiekkailua juuri yhtään. Tässä yhdistelmässä "sword switch" oli hyvin tietynlainen tekniikka/toimintatapa tilanteessa. Temppu oli se, että omasta tikarista luovutaan ja vapautuneella kädellä tartutaan toisen miekan kädensijaan ja väännetään jotta se saadaan pois otteesta. Toisen vastareaktio tässä "sword switchissä" -se ei ole ainut tapa reagoida, mutta se on yksi hyvä tapa reagoida - onkin se, että hän tekee saman, jolloin taistelijat disarmaavat toisensa. Tässä ei ole mitään vapaaehtoista tai passiivista sopimusta. Kysymys on puhtasti kamppailun sisällä tapahtuvasta metodologiasta, ei sen ympärillä tapahtuvasta etikettihössötyksestä.
Tämä lähestymistapa muuttaa paljon Hamletin tulkintaa. Sillä kirjassahan on hyvin aktiivisena teemana se, että kostoa hakeva ajautuu tuhoon: Claudius murhaa kuninkaan saadakseen valtaa, mutta hänen käy huonosti. Hamletin kosto taas johtaa Laertesin suuttumiseen ja sinetöi Hamletin kohtalon... Koko kirjassa tragediana on se, että aktiivinen ja vapaaehtoinen toimija kohtaa tuhonsa.
Miekanvaihto aktiivisena prosessina tekee Hamletista kohtaloa aktiivisesti ja tietoisesti koettelevan. Hallamkin mainitsee tästä asiasta, viitaten muun muassa siihen että Hamlet on haavoittuessaan tietoinen petoksesta, koska miekassa ei olekaan ajanmukaista tylsytystä joka tekisi siitä melko vaarattoman. Hallam kirjoittaa "A bated sword was one used for practice session and for non-lethal or sporting duels. Typically this meant that the sword was dulled and blunted, a process that didn't result in any huge physical differences on the sword, or at least any that could be seen without an inspection. Now the duel here was a gentlemanly exchange, supposedly carried out with both combatants possessing blunts. The instant Hamlet was injured, he would have known that there was treachery afoot, because a blunt wouldn't have broken the skin."
Terävä miekka on petos siinä missä myrkytetty terävä miekkakin. Toisin sanoen Hamlet ottaa aktiivisen roolin, eikä voita tuurilla. Laerteskaan ei tietysti toimi tässä tulkinnassa mitenkään typerysmäisesti.
Tämä taas rakentaa vihjettä siihen, että Hamlet ei sittenkään ollut aidosti hullu. Hänhän jopa eräässä vaiheessa kirjaa vihjaa että hän saattaa käyttäytyä houkan lailla. Tässä näyttelyssä on järkeä, sillä mieleltään terve koetaan uhaksi, hullu taas on tässä kohden harmittomampi. Näin ollen yksi miekanvaihto voi värittää tulkintaa hyvinkin laajasti kirjaan. Ainakin, jos on kiinnostunut tälläisistä asioista.
Juuri mikään ei sovi paremmin juuri tähän blogiin kuin tälläinen juttu, blogisopivin juttu sitten ikinä koskaan missään.
Usein miekkojen vaihto on tehty passiivisesti, erillisenä vaihtotoimenpiteenä. Tämä tulkintatapa tekee Hamletista tuurilla asiasta selviävän. Tämä sopii tietysti ajatukseen, että Hamlet on hullu. Laertesin osa tässä tilanteessa tuntuu entistä hämmentävämmältä, koska hän suostuu tähän erilliseen vaihtotoimenpiteeseen. Vaikka hän petollisena tietää miekkansa myrkytetyksi.
Moni on tutustunut asiaan toista kautta, tapahtumia onkin kuvattava miekkailun historian kautta. Heistä yksi on James Hallam, jonka teksti "Duelling and Swordfights in Hamlet - Hamlet's Sword Switch" on lukemisen arvoinen. Teksti kannatta lukaista, vaikka teksti edustaakin sanavalinnoiltaan ajatusta siitä että miekat kehittyisivät muotokieleltään historian kuluessa paremmiksi, mutkikkaammiksi ja tehokkaammiksi jota en kannata, eikä kenenkään muunkaan pitäisi.
Olennaista on huomata, että hänestä Hamletin käsittelyssä on ollut hyvin laajasti mukana kamppailutilanteen väärinymmärrys.
Hallan lähtee taistelusysteemien historialla. Esiin nousee esimerkiksi George Silver, joka vastusti kovasti italialaista miekkailua. Luonnollisesti Silverillä oli myös oma elanto panoksena. Käytännössä vallalla oli kolme taisteluperinnettä ; "by the time of Hamlet's first performance (1600-01) there were three fighting styles in vogue: the sword and buckler, the rapier and dagger and a new variation, the rapier and gauntlet." Hamlet ja Laertes taistelivat pistomiekan ja tikarin kanssa. Olennaista on tajuta, että tämän ajan systeemi ei muistuta urheilussa nähtyä nykymiekkailua juuri yhtään. Tässä yhdistelmässä "sword switch" oli hyvin tietynlainen tekniikka/toimintatapa tilanteessa. Temppu oli se, että omasta tikarista luovutaan ja vapautuneella kädellä tartutaan toisen miekan kädensijaan ja väännetään jotta se saadaan pois otteesta. Toisen vastareaktio tässä "sword switchissä" -se ei ole ainut tapa reagoida, mutta se on yksi hyvä tapa reagoida - onkin se, että hän tekee saman, jolloin taistelijat disarmaavat toisensa. Tässä ei ole mitään vapaaehtoista tai passiivista sopimusta. Kysymys on puhtasti kamppailun sisällä tapahtuvasta metodologiasta, ei sen ympärillä tapahtuvasta etikettihössötyksestä.
Tämä lähestymistapa muuttaa paljon Hamletin tulkintaa. Sillä kirjassahan on hyvin aktiivisena teemana se, että kostoa hakeva ajautuu tuhoon: Claudius murhaa kuninkaan saadakseen valtaa, mutta hänen käy huonosti. Hamletin kosto taas johtaa Laertesin suuttumiseen ja sinetöi Hamletin kohtalon... Koko kirjassa tragediana on se, että aktiivinen ja vapaaehtoinen toimija kohtaa tuhonsa.
Miekanvaihto aktiivisena prosessina tekee Hamletista kohtaloa aktiivisesti ja tietoisesti koettelevan. Hallamkin mainitsee tästä asiasta, viitaten muun muassa siihen että Hamlet on haavoittuessaan tietoinen petoksesta, koska miekassa ei olekaan ajanmukaista tylsytystä joka tekisi siitä melko vaarattoman. Hallam kirjoittaa "A bated sword was one used for practice session and for non-lethal or sporting duels. Typically this meant that the sword was dulled and blunted, a process that didn't result in any huge physical differences on the sword, or at least any that could be seen without an inspection. Now the duel here was a gentlemanly exchange, supposedly carried out with both combatants possessing blunts. The instant Hamlet was injured, he would have known that there was treachery afoot, because a blunt wouldn't have broken the skin."
Terävä miekka on petos siinä missä myrkytetty terävä miekkakin. Toisin sanoen Hamlet ottaa aktiivisen roolin, eikä voita tuurilla. Laerteskaan ei tietysti toimi tässä tulkinnassa mitenkään typerysmäisesti.
Tämä taas rakentaa vihjettä siihen, että Hamlet ei sittenkään ollut aidosti hullu. Hänhän jopa eräässä vaiheessa kirjaa vihjaa että hän saattaa käyttäytyä houkan lailla. Tässä näyttelyssä on järkeä, sillä mieleltään terve koetaan uhaksi, hullu taas on tässä kohden harmittomampi. Näin ollen yksi miekanvaihto voi värittää tulkintaa hyvinkin laajasti kirjaan. Ainakin, jos on kiinnostunut tälläisistä asioista.
Juuri mikään ei sovi paremmin juuri tähän blogiin kuin tälläinen juttu, blogisopivin juttu sitten ikinä koskaan missään.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Viiraa.
"So amazed how bright are the flames / we are burning in. / Ever smiled at the tragedies / we hold inside. / My darling won't you cherish / the fear of life that keeps / you and me so alive. / Oh at least you could try."
(HIM, "One Last Time")
Monesti blogaan asioista vasta kun ne on käsitelty, ikään kun lopputulokseksi talouslaskelmaan. Sen jälkeen on viivan laitto, kannet kiinni ja tilintarkastajat saavat rauhassa tulla. Osa on akuutimpaa, ja silloin tuntuu jälkikäteen siltä että kirjoitus on ollut typerä paniikkiratkaisu. Olen kuitenkin periaatteen vuoksi antanut niiden olla. Tällä sitoudun tekemääni valintaan ja olen valmis kantamaan vastuun siitä. Teoriassa kaikki minkä nettiin laittaa, voi säilyä jossakin, joten kun sen päästää ilmoille se on jo "poissa omista käsistä".
Tämä juttu on vahvasti sitä ensimmäistä. Ne aina tietääkin. Kakkostyypissä sitä enemmäkin vain "lipsahtaa".
Yllä oleva kuva sopii hyvin tämän aamuiseen fiilikseeni. Tai oikeastaan se on ollut jo jonkin aikaa, tuosta lähtien, melko paha.
Mieli on ollut siinä terässä että oireet ovat olleet fyysisiä. Päänsärky on ollut vieraana. Ensimmäinen päivä ja vähän päälle tuntui ihan kirjaimellisesti siltä että pää räjähtäisi sisäänpäin (imploosio). Sitten oli vain pään luhistumisoloa. Sitten päätä kiristi se vanne - ja korostan ja varmistan, että tämä ei ole vain kuvaava vertaus jollekin mielelliselle. Pääkipu on juuri sellainen kuin jos siinä olisi vanne. Tämä pehmeni ja sen jälkeen on ollut samanlainen päänsärky kuin krapulassa, keskittynyt vasemman silmän yläpuolelle.
Olen tietysti tapani mukaan tehnyt asialle sen minkä olen voinut. Eli olen ohjannut toimeni kaikkeen muuhun. Keksin että kuuden päivän työviikot ja kaikenlainen muuhun sitominen ovat hyvä ratkaisu. Ratkaisu on tietysti monella tavalla mainio. Lompakko tykkää ja ajatukset todella pysyvät muualla, kun pitää keskittyä työhön.
Nukkuminenkin jäi vähille. Ei töiden ja niihin ehtimisten takia, vaan ihan muuten.
Syöminen taas oli pakotettua ja rutiininomaista - ja tätä kautta riittävää. Mitään intoa siinä ei varsinaisesti ollut. Puoliso ehdotti vakavasti (ehdotus oli vakavuudeltaan miltei käsky mutta ei ihan) että ottaisin pari viikkoa lomaa jotta saisin pääni kasaan. Ja kun omat laskelmani - ja kokemukseni valvomisensiedosta - näyttivät siltä että "hallusinaatioraja" alkoi olemaan lähellä, päätinkin tehdä ehdotetusti. Yhden päivän.
Tein juuri sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä alusta lähtien.
Tässä vaiheessa joku voisi ehdottaa vaikkapa:
1: Vaihtoehtohoitajaa, joka hoitaisi koko ihmistä oireen lisäksi. Pahoittelen, juttelin kaverinani olevan ammatti homeopaatin kanssa. (Tosin ongelman ydintä täsmentämättä.) Hän tarjoili minulle erikoisalennuksia ja sain sympatiaa. En kuitenkaan ostanut. Sympatia toki tuntui kivalta. Tilanteeni syvyydestä kertonee se, että vaikka olen skeptikko ja dissaan homeopatian epätieteelisyyttä, tunsin kokeiluun vetoa jonka vain epätoivoinen ihminen voi.
2: Uskoonmenoa. Itse asiassa vierailinkin kirkoissa. Ja juttelin nuoruudenystäväni kanssa, josta on kovaa vauhtia ja intoa tulossa pappi. Kohtaaminen oli ihan mukava mutta ei vaikuttanut tähän tilanteeseen. Kohentunut fiilis kesti juuri sen verran että ehti kävellä kasikymmentä metriä kulman taakse. Eli vähän kuin ehtoollisleipä, jonka kalorimäärä ei riitä koko päiväiseksi leiväksi, ja viinistä joka ei riitä kunnon juopumiseen. Ja joiden maku on haihtunut suusta ja unohtunut suunnilleen siinä vaiheessa kun rituaalipenkistä nousee ylös. Kokoaikainen valvonta olisi turhan sitovaa, eikä siksi tule kysymykseen.
3: Terapiaa. Mutta tappaisin ennemmin itseni kuin menisin sellaiseen toista kertaa. Ja tämä ei ole vitsi tai kielikuva Itsemurha ja terapia ovat todella tuossa järjestyksessä toivomuslistallani. Terapeuttiani kohtaan koin epäluuloa, joka kasvoi ihmisen inhoksi. Ja ainut teho jonka sain tuli kemiasta.
4: Nukkumista ja lepoa. Mutta tässä on muistettava vanha sanonta kukoista ja niiden laulamisesta käskien. Itsen sivuun harhauttamista muuhun on ikään kuin pakko tehdä, koska muutoin sitä joutuisi miettimään niitä muita asioita ...
Tein sen, joka olisi oikeasti pitänyt tehdä. Vihjeen antakoon George Silver vuodelta 1599: "The exercising of weapons putteth away aches, griefs, and diseases, it increaseth strength and sharpeneth the wits, it giveth a perfect judgment, it expelleth melancholy, choleric, and evil conceits, it keepeth a man in breath, in perfect healthe, and long life."
Eli treenata enemmän ja käydä töissä vähemmän. Yritin välttää viime viikolla freetrainingpäivää, koska siinä ei ole ohjattua opetusta, vaan harjoitteet tehdään oman mielen mukaan ja niitä vain korjataan jos siihen on tarvetta. Nämä voivat johtaa toistoihin joissa voisi tulla ikävää.
Mutta tietysti tulin salilta paremmassa fiiliksessä kuin sinne mennessä. En ole täysin käsittänyt sitä, miten ennen muutaman tunnin rääkkiä voi olla nuutuneempi olo kuin sen jälkeen, mutta se vain jostain syystä tuntuu menevän niin.
Freetraining kuitenkin näytti mitä oli tapahtunut parissa viikossa. Esimerkiksi lyöntisäkki tuntui toiselta. Sillä nyt iskut tuntuivat eri nivelissä kuin ennen. Syy oli siinä että tekniikkani että lihaskuntoni oli parantunut niin paljon että impaktissa on sellaisia voimia että ne vaikuttavat jo eri paikoissa.
1: Muutenkin muutamassa kuukaudessa olen muun muassa parantanut ryhtiäni selkälihasten ja tasapainon kautta: Tämän vuoksi olen "kasvanut useita senttejä pituutta". Pituus ei ole aitoa pituutta, joka näkyisi terveydenhoitajalla, vaan sellaista joka näkyy asennossa jossa kannan itseni.
2: Jaksan tietysti enemmän muutenkin, ja tässä kyseessä on sekä kyky nostaa esineitä, kantaa esineitä kauan ja kestää erilaisia kolhuja joita tulee vastaan.
3: Kolhuja taas tulee vähemmän, koska tasapainoni - vaikka onkin varsin huono - on kuitenkin petraantunut yllättävän paljon. Ja tietysti mukana on tullut tarkkaavaisuutta, joka myös estää kolhuja. Sekä ennaltaehkäisy että väistäminen ovat tehostuneet.
4: Minulla on paljon parempi itsetunto. (Mutta samalla pienempi ego, tässä ei ole ristiriitaa kun asian ytimen tajuaa. Sitä ennen on.) - tämä on tietysti johtanut itse ahdistavaan konfliktiinkin, kun en vain vanhan tapani mukaan ottanut asiaa itseeni ja väistänyt. Koululla kenties isoin asia onkin itseensä suhtautuminen, yleinen itseironinen ja itsepilkkaa viljelevä olemustapani saa lähinnä nenän pitki katsomista. Sanoilla on voimaa ja tälläisten vähentäminen jostain syystä vaikuttaa suoraan minäkuvaan. Ja tämä taas vaikuttaa siihen miten toimii. (Se siitä loogisesti toimivasta ihmisyydestä.)
5: Olen vähemmän säikky ja säpsy - vaikka perusluonteeni onkin sellainen olennaisesti sellainen yhä. Sekin on kuitenkin muuttanut luonnettaan. Ulkoisesti ei kovin paljon, mutta sisäinen tunnemaailma on erilainen. Reaktioista puuttuu pelko. Tämä tulee tietysti siitä että kohti lyödään jatkuvasti isolla nopeudella metallia ja tämä ei ole vaarallista.
6: Salin ilmapiiri on sellainen, että koen olevani sisällä porukassa. Kysymys ei ole mikään taitoasia, koska en kuitenkaan loppujen lopuksi tai alkujen aluksi ole mainittavan hyvä. Se on hieman kuin vuokra -asuntooni tuleminen Korsoon vuonna 2002. Kun seuraavana aamuna muutosta heräsi, tiesi että kämppä ei ehkä ole puitteiltaan kovin kummoinen mutta se ehdottomasti ajaa asiansa ja on kuitenkin koti. Ei, minä en koe juuri tälläistä koskaan. Koen keskimäärin enemmän kiintymystä yksittäisiin esineisiin kuin yhteenkuuluvuutta ihmisryhmiin. Yleisesti ottaen olen "se ulkopuolinen" tai parhaimmillaan ja jos oikein yritteliääksi ryhdyn niin Hangaround-Wannabe.
Tällä kertaa Windsorin tekemä rasitustoipumiseen liittyvä käsien hieronta ei tehnyt kipeää kuten tavallisesti, vaan se tuntui hyvältä. Ja tietysti ja ennen kaikkea se päänsärkykin katosi. Tänään ajattelin kokeilla nukkumista.
Ylempi kuva bloggaajan oma ottama. Alempi kuva Erkki Hämäläinen.
(HIM, "One Last Time")
Monesti blogaan asioista vasta kun ne on käsitelty, ikään kun lopputulokseksi talouslaskelmaan. Sen jälkeen on viivan laitto, kannet kiinni ja tilintarkastajat saavat rauhassa tulla. Osa on akuutimpaa, ja silloin tuntuu jälkikäteen siltä että kirjoitus on ollut typerä paniikkiratkaisu. Olen kuitenkin periaatteen vuoksi antanut niiden olla. Tällä sitoudun tekemääni valintaan ja olen valmis kantamaan vastuun siitä. Teoriassa kaikki minkä nettiin laittaa, voi säilyä jossakin, joten kun sen päästää ilmoille se on jo "poissa omista käsistä".
Tämä juttu on vahvasti sitä ensimmäistä. Ne aina tietääkin. Kakkostyypissä sitä enemmäkin vain "lipsahtaa".
Yllä oleva kuva sopii hyvin tämän aamuiseen fiilikseeni. Tai oikeastaan se on ollut jo jonkin aikaa, tuosta lähtien, melko paha.Mieli on ollut siinä terässä että oireet ovat olleet fyysisiä. Päänsärky on ollut vieraana. Ensimmäinen päivä ja vähän päälle tuntui ihan kirjaimellisesti siltä että pää räjähtäisi sisäänpäin (imploosio). Sitten oli vain pään luhistumisoloa. Sitten päätä kiristi se vanne - ja korostan ja varmistan, että tämä ei ole vain kuvaava vertaus jollekin mielelliselle. Pääkipu on juuri sellainen kuin jos siinä olisi vanne. Tämä pehmeni ja sen jälkeen on ollut samanlainen päänsärky kuin krapulassa, keskittynyt vasemman silmän yläpuolelle.
Olen tietysti tapani mukaan tehnyt asialle sen minkä olen voinut. Eli olen ohjannut toimeni kaikkeen muuhun. Keksin että kuuden päivän työviikot ja kaikenlainen muuhun sitominen ovat hyvä ratkaisu. Ratkaisu on tietysti monella tavalla mainio. Lompakko tykkää ja ajatukset todella pysyvät muualla, kun pitää keskittyä työhön.
Nukkuminenkin jäi vähille. Ei töiden ja niihin ehtimisten takia, vaan ihan muuten.
Syöminen taas oli pakotettua ja rutiininomaista - ja tätä kautta riittävää. Mitään intoa siinä ei varsinaisesti ollut. Puoliso ehdotti vakavasti (ehdotus oli vakavuudeltaan miltei käsky mutta ei ihan) että ottaisin pari viikkoa lomaa jotta saisin pääni kasaan. Ja kun omat laskelmani - ja kokemukseni valvomisensiedosta - näyttivät siltä että "hallusinaatioraja" alkoi olemaan lähellä, päätinkin tehdä ehdotetusti. Yhden päivän.
Tein juuri sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä alusta lähtien.
Tässä vaiheessa joku voisi ehdottaa vaikkapa:
1: Vaihtoehtohoitajaa, joka hoitaisi koko ihmistä oireen lisäksi. Pahoittelen, juttelin kaverinani olevan ammatti homeopaatin kanssa. (Tosin ongelman ydintä täsmentämättä.) Hän tarjoili minulle erikoisalennuksia ja sain sympatiaa. En kuitenkaan ostanut. Sympatia toki tuntui kivalta. Tilanteeni syvyydestä kertonee se, että vaikka olen skeptikko ja dissaan homeopatian epätieteelisyyttä, tunsin kokeiluun vetoa jonka vain epätoivoinen ihminen voi.
2: Uskoonmenoa. Itse asiassa vierailinkin kirkoissa. Ja juttelin nuoruudenystäväni kanssa, josta on kovaa vauhtia ja intoa tulossa pappi. Kohtaaminen oli ihan mukava mutta ei vaikuttanut tähän tilanteeseen. Kohentunut fiilis kesti juuri sen verran että ehti kävellä kasikymmentä metriä kulman taakse. Eli vähän kuin ehtoollisleipä, jonka kalorimäärä ei riitä koko päiväiseksi leiväksi, ja viinistä joka ei riitä kunnon juopumiseen. Ja joiden maku on haihtunut suusta ja unohtunut suunnilleen siinä vaiheessa kun rituaalipenkistä nousee ylös. Kokoaikainen valvonta olisi turhan sitovaa, eikä siksi tule kysymykseen.
3: Terapiaa. Mutta tappaisin ennemmin itseni kuin menisin sellaiseen toista kertaa. Ja tämä ei ole vitsi tai kielikuva Itsemurha ja terapia ovat todella tuossa järjestyksessä toivomuslistallani. Terapeuttiani kohtaan koin epäluuloa, joka kasvoi ihmisen inhoksi. Ja ainut teho jonka sain tuli kemiasta.
4: Nukkumista ja lepoa. Mutta tässä on muistettava vanha sanonta kukoista ja niiden laulamisesta käskien. Itsen sivuun harhauttamista muuhun on ikään kuin pakko tehdä, koska muutoin sitä joutuisi miettimään niitä muita asioita ...
Tein sen, joka olisi oikeasti pitänyt tehdä. Vihjeen antakoon George Silver vuodelta 1599: "The exercising of weapons putteth away aches, griefs, and diseases, it increaseth strength and sharpeneth the wits, it giveth a perfect judgment, it expelleth melancholy, choleric, and evil conceits, it keepeth a man in breath, in perfect healthe, and long life."
Eli treenata enemmän ja käydä töissä vähemmän. Yritin välttää viime viikolla freetrainingpäivää, koska siinä ei ole ohjattua opetusta, vaan harjoitteet tehdään oman mielen mukaan ja niitä vain korjataan jos siihen on tarvetta. Nämä voivat johtaa toistoihin joissa voisi tulla ikävää.
Mutta tietysti tulin salilta paremmassa fiiliksessä kuin sinne mennessä. En ole täysin käsittänyt sitä, miten ennen muutaman tunnin rääkkiä voi olla nuutuneempi olo kuin sen jälkeen, mutta se vain jostain syystä tuntuu menevän niin.
Freetraining kuitenkin näytti mitä oli tapahtunut parissa viikossa. Esimerkiksi lyöntisäkki tuntui toiselta. Sillä nyt iskut tuntuivat eri nivelissä kuin ennen. Syy oli siinä että tekniikkani että lihaskuntoni oli parantunut niin paljon että impaktissa on sellaisia voimia että ne vaikuttavat jo eri paikoissa.
1: Muutenkin muutamassa kuukaudessa olen muun muassa parantanut ryhtiäni selkälihasten ja tasapainon kautta: Tämän vuoksi olen "kasvanut useita senttejä pituutta". Pituus ei ole aitoa pituutta, joka näkyisi terveydenhoitajalla, vaan sellaista joka näkyy asennossa jossa kannan itseni.
2: Jaksan tietysti enemmän muutenkin, ja tässä kyseessä on sekä kyky nostaa esineitä, kantaa esineitä kauan ja kestää erilaisia kolhuja joita tulee vastaan.
3: Kolhuja taas tulee vähemmän, koska tasapainoni - vaikka onkin varsin huono - on kuitenkin petraantunut yllättävän paljon. Ja tietysti mukana on tullut tarkkaavaisuutta, joka myös estää kolhuja. Sekä ennaltaehkäisy että väistäminen ovat tehostuneet.
4: Minulla on paljon parempi itsetunto. (Mutta samalla pienempi ego, tässä ei ole ristiriitaa kun asian ytimen tajuaa. Sitä ennen on.) - tämä on tietysti johtanut itse ahdistavaan konfliktiinkin, kun en vain vanhan tapani mukaan ottanut asiaa itseeni ja väistänyt. Koululla kenties isoin asia onkin itseensä suhtautuminen, yleinen itseironinen ja itsepilkkaa viljelevä olemustapani saa lähinnä nenän pitki katsomista. Sanoilla on voimaa ja tälläisten vähentäminen jostain syystä vaikuttaa suoraan minäkuvaan. Ja tämä taas vaikuttaa siihen miten toimii. (Se siitä loogisesti toimivasta ihmisyydestä.)
5: Olen vähemmän säikky ja säpsy - vaikka perusluonteeni onkin sellainen olennaisesti sellainen yhä. Sekin on kuitenkin muuttanut luonnettaan. Ulkoisesti ei kovin paljon, mutta sisäinen tunnemaailma on erilainen. Reaktioista puuttuu pelko. Tämä tulee tietysti siitä että kohti lyödään jatkuvasti isolla nopeudella metallia ja tämä ei ole vaarallista.
6: Salin ilmapiiri on sellainen, että koen olevani sisällä porukassa. Kysymys ei ole mikään taitoasia, koska en kuitenkaan loppujen lopuksi tai alkujen aluksi ole mainittavan hyvä. Se on hieman kuin vuokra -asuntooni tuleminen Korsoon vuonna 2002. Kun seuraavana aamuna muutosta heräsi, tiesi että kämppä ei ehkä ole puitteiltaan kovin kummoinen mutta se ehdottomasti ajaa asiansa ja on kuitenkin koti. Ei, minä en koe juuri tälläistä koskaan. Koen keskimäärin enemmän kiintymystä yksittäisiin esineisiin kuin yhteenkuuluvuutta ihmisryhmiin. Yleisesti ottaen olen "se ulkopuolinen" tai parhaimmillaan ja jos oikein yritteliääksi ryhdyn niin Hangaround-Wannabe.
Tällä kertaa Windsorin tekemä rasitustoipumiseen liittyvä käsien hieronta ei tehnyt kipeää kuten tavallisesti, vaan se tuntui hyvältä. Ja tietysti ja ennen kaikkea se päänsärkykin katosi. Tänään ajattelin kokeilla nukkumista.
Ylempi kuva bloggaajan oma ottama. Alempi kuva Erkki Hämäläinen.
maanantai 16. marraskuuta 2009
Pitkät puukot.
Olen käsitellyt aika paljon pitkää pitkää miekkaa. Kuitenkin (ainakin kaikki roolipelaajat) tietävät jotain ihmeellisestä lyhyestä miekasta. Tässä jutussa viittaan siihen viittaaviin rakenteisiin melko laajasti, joten sellainen ihminen joka tykkää tarkoista miekkatyypeistä ja rajoista saa varmasti harmaita hiuksia. Tässä on mukana muutamia samankaltaisia aseita, joita käytetään samalla tavalla (ja joista on eri koulukuntia ja tapoja).
Koska itse en yleisesti ottaen heilu näillä, luonne on tietysti enemmän yleiskuvaava. Siitä saa kuitenkin jonkinlaista kuvaa asiasta.
Lisäksi minun on jossain vaiheessa pakko ottaa aihe esille koska olen itse asiassa käyttänyt jonkin verran tässä jutussa oleviin aiheisiin liittyvää kuvitusta viittaamatta käytetyn aseen erikoisluonteeseen. (Ne ovat selventäneet sen hetken taustaideaa, joten olen vain raakasti käyttänyt niitä.)
Se, mikä näkeminen tuo ainakin arki -ihmisille mieleen lyhyen miekan on (langes/großes)messer. Nimi viittaa saksan kielen veitsi -sanaan, mutta käytännössä kyseessä on sen verran pitkä ase, että jos "Crocodile Dundeen" "this is a knife" -vitsi vakuutti, on hänen esittelemänsä leuku lyhyt vertailussa messerin kanssa. Messer on falchionin kaltainen yhden käden ase.
1: Messer eroaa hieman yhdellä kädellä käytettävästä arming swordista. Siinä missä messer on hengeltään korostetusti jokamiehen ase, on arming sword soturillisempi ja ritarillisempi. Arming sword on yhden käden ase, jota taas käytettiin yleisesti bucklerin kanssa, jolloin se on swashbucklingin ytimessä. Arming sword kuului herrasmiehen arkipukeutumiseen. Pidemmät "sodan miekat" kuuluivat sitten sotatilanteeseen. Ensimmäiset pitkät miekat olivat käytännössä vain arming swordeja pidemmällä kahvalla, mutta ajan mittaan niiden terän pituus kasvoi.
Messerin käytöstä kirjoitettiin, se on itse asiassa mukana useissa manuaaleissa. Siitä on osa esimerkiksi "Codex Wallersteinissa". Myös Talhoffer, Kal ja Emring opettivat sen käyttöä manuaaleissaan. (joista on videomateriaalia). Sen käyttötapaa sovellettiin tietysti myös yksikätisen miekan käytössä yleensä.
Messeriin taas on pakko sitoa pappismies, Johannes Lecküchner. Hän kirjoitti messerin käytöstä kaksi manuaalia, joista ensimmäinen on ikään kuin esiversio jälkimmäisestä (Cgm. 582). Toinen versio on satoja sivuja pitkä kuvitettu. Yksi erikoinen asia hänen kirjoissaan on se, että kirjassa on "showmiehen meininkiä". Niiden tehtävänä oli huvittaa yleisöä, vaikka kyseessä ei ollutkaan varsinainen näytösmiekkailu. Joistakin versioista esitetään myös versiot, josta toinen nöyryyttää ja toinen tappaa. Hänellä on myös merkittävän pitkiä iskusarjoja, joissa yhden osuman tuottamaa hämmennystä käytetään hyväkseen ja lyödään uudestaan ja uudestaan. (Hänen opeistaan on myös videomateriaalia.)
Lyhyen miekan kohdalla on ehdottomasti mainittava myös George Silver. Hän kirjoitti lyhyestä miekasta "short swordin" nimellä. Tällä hän viittasi erityisesti backswordiin, jossa oli kädensijassa kättä suojaava koppa. (Josta videomateriaalina kattava esittely "Silver’s short sword in 4½ minutes") George Silver edustaa englantilaista miekkailua (johon en ole aiemmin viitannut tavun puolikkaallakaan.) Hän kirjoitti "Paradoxes of Defence" -kirjan jossa hän puolusti englantilaista koulukuntaa italialaista koulukuntaa vastaan. Hänen korostuksensa oli että italialainen tyyli ei sopinut itsepuolustukseen.
Perusvaikutuksia strategiaan ~ eli miten lyhyt miekka eroaa pitkästä.
Kun katsotaan terää kahvassa, perusrakenne "pitkässä ja lyhyessä" on melko samanlainen. Itse asiassa tietyllä tavalla myös iskujen perusrakenne on isommissa linjoissa samankaltainen. Yhden ymmärtäminen auttaa toisen ymmärtämisessä. Eroja tietenkin on. Koska missä tahansa miekkailutekniikassa ajoitus, etäisyys ja liikerata ovat keskeisiä, tästä päästään miettimään sitä miten aseen pituus vaikuttaa. Tätä kautta päästään raapimaan hieman sitäkin miten tekniikkavalikoima muuttuu aseen pituuden muuttumisen myötä.
1: Lyhyellä miekalla on lyhyempi ylettyvyys. Tämä vaikuttaa kamppailuetäisyyteen. Kuitenkaan tämä ei yksin ratkaise kamppailun lopputulosta. Sillä pitkällä miekalla on myös pidempi iskun rata. Toisin sanoen lyhyellä miekalla toiminta on nopeampaa. Tätä kautta lisääntyy tarve kävelyyn, etenkin jos toisella on pidempi ase.
2: Pitkällä miekalla kahden käden käyttäminen tarjoaa mahdollisuuden käyttää vasemman käden voimaa iskun vipuamiseen. Tätä kautta liikeradat ovat luonteeltaan erilaisia. Lyhyessä miekassa on käytössä vain yksi käsi. Tätä kautta voimaa joudutaan hakemaan korostetummin lyövästä kädestä ja ruumiista. (Pelkällä ranteella ei saa irti yhtä merkittäviä voimia. Pelkkä osuminen ei taistelussa riitä, sen on lisäksi oltava "kunnollinen".) Lyhyeen miekkaan on vaikeampi saada liikevoimaa ja tukea taakse, joten sen torjuminen on helpompaa. (Käytännössä tällä on merkitystä vain jos toisella on pitkä miekka tai muu vastaava ase. Kahden lyhyen miekan kanssa eroja ei tietenkään ole.)
3: Kuitenkin yhden käden käyttäminen on tavallaan hyöty: Sillä saadaan tehtyä jotain. Esimerkiksi jos torjunnassa ase sitoutuu bindiin, voidaan toisella kädellä lyödä ja jatkaa tästä. Toinen vaihtoehto on tietysti käyttää vapaata kättä tarttumiseen ja sitomiseen jolla voidaan vapauttaa ase. Lyhyt etäisyys on tässä tavallaan "puolella". Nimittäin siinä missä pitkässä miekassa on paljon sellaista "etäisyyttä", jossa miekat ovat kontaktissa mutta henkilön käteen (saatu muihin osiin) ei voida tarttua, on lyhyen miekan käytössä tälläistä mittaa paljon vähemmän. (Tikarilla taistelussahan käytännössä suositellaan tarttumaan toisen asekäteen.) Siksi lyhyellä miekalla torjunnassa ei keskitytä yleensä pelkkään torjuntaan, vaan tarttuminen on erityisen yleinen.
___3.1: Ehkä mielenkiintoisena yksityiskohtana on se, että lyhyen miekan käytössä jos toinen käsi oli vapaana ja sitä ei käytetty, sitä pidettiin kuvissa selän takana. Tässä on takana ihan niin yksinkertainen asia, kuin se että edessä pidetty käsi on maali. Siksi jos kättä ei käytä, se on syytä pitää kaukana melskeestä. Käsi ei tietenkään juutu selkään kiinni, joten sen saa kyllä sieltä käyttöön jos tarve tulee.
4: Etuna lyhyydestä on myös jatkamisen ja vaihtamisen nopeus (transition time). Kun lyhyessä miekassa voidaan käyttää kärkeä, terää ja pommelia sekä omaa kättä, voidaan helposti ja nopeasti vaihtaa hyökkäystapaa toiseksi. Iskua voi seurata leikkaus kun terää vedetään takaisin. Tätä kautta saadaan paljon "komboamisia", ja tilanteita jossa eri lopputulokseen päädytään melkoisen samannäköisistä alkutilanteista.
Kaiken kaikkiaan voisin jopa väittää että lyhyemmän aseen kanssa harjoittelua tarvitaan enemmän. Tai niissä tuuri vaikuttavat enemmän. Eli jos siinä haluaa varmistaa pärjäämisensä, täytyy osata todella paljon. Tempo on nopeampaa, reagointien on siksi oltava sujuvampia ja harjoitellumpia. Tämä ei tietenkään tarkoita että pitkä miekka olisi vähemmän hienostunut lelu. (Sellaista ette saa minua sanomaan edes piinapenkissä!)
Aiheesta löytyy tietysti opettavaisia ja viihdyttäviä videoita (jo olleiden lisäksi):
1: "Langes Messer"
2: "Messerfechten"
3: "Langes Messer: the Bogen from Below"
4: "Messer Basics: Playing with the Point"
Koska itse en yleisesti ottaen heilu näillä, luonne on tietysti enemmän yleiskuvaava. Siitä saa kuitenkin jonkinlaista kuvaa asiasta.
Lisäksi minun on jossain vaiheessa pakko ottaa aihe esille koska olen itse asiassa käyttänyt jonkin verran tässä jutussa oleviin aiheisiin liittyvää kuvitusta viittaamatta käytetyn aseen erikoisluonteeseen. (Ne ovat selventäneet sen hetken taustaideaa, joten olen vain raakasti käyttänyt niitä.)
Se, mikä näkeminen tuo ainakin arki -ihmisille mieleen lyhyen miekan on (langes/großes)messer. Nimi viittaa saksan kielen veitsi -sanaan, mutta käytännössä kyseessä on sen verran pitkä ase, että jos "Crocodile Dundeen" "this is a knife" -vitsi vakuutti, on hänen esittelemänsä leuku lyhyt vertailussa messerin kanssa. Messer on falchionin kaltainen yhden käden ase.
1: Messer eroaa hieman yhdellä kädellä käytettävästä arming swordista. Siinä missä messer on hengeltään korostetusti jokamiehen ase, on arming sword soturillisempi ja ritarillisempi. Arming sword on yhden käden ase, jota taas käytettiin yleisesti bucklerin kanssa, jolloin se on swashbucklingin ytimessä. Arming sword kuului herrasmiehen arkipukeutumiseen. Pidemmät "sodan miekat" kuuluivat sitten sotatilanteeseen. Ensimmäiset pitkät miekat olivat käytännössä vain arming swordeja pidemmällä kahvalla, mutta ajan mittaan niiden terän pituus kasvoi.
Messerin käytöstä kirjoitettiin, se on itse asiassa mukana useissa manuaaleissa. Siitä on osa esimerkiksi "Codex Wallersteinissa". Myös Talhoffer, Kal ja Emring opettivat sen käyttöä manuaaleissaan. (joista on videomateriaalia). Sen käyttötapaa sovellettiin tietysti myös yksikätisen miekan käytössä yleensä.
Messeriin taas on pakko sitoa pappismies, Johannes Lecküchner. Hän kirjoitti messerin käytöstä kaksi manuaalia, joista ensimmäinen on ikään kuin esiversio jälkimmäisestä (Cgm. 582). Toinen versio on satoja sivuja pitkä kuvitettu. Yksi erikoinen asia hänen kirjoissaan on se, että kirjassa on "showmiehen meininkiä". Niiden tehtävänä oli huvittaa yleisöä, vaikka kyseessä ei ollutkaan varsinainen näytösmiekkailu. Joistakin versioista esitetään myös versiot, josta toinen nöyryyttää ja toinen tappaa. Hänellä on myös merkittävän pitkiä iskusarjoja, joissa yhden osuman tuottamaa hämmennystä käytetään hyväkseen ja lyödään uudestaan ja uudestaan. (Hänen opeistaan on myös videomateriaalia.)
Lyhyen miekan kohdalla on ehdottomasti mainittava myös George Silver. Hän kirjoitti lyhyestä miekasta "short swordin" nimellä. Tällä hän viittasi erityisesti backswordiin, jossa oli kädensijassa kättä suojaava koppa. (Josta videomateriaalina kattava esittely "Silver’s short sword in 4½ minutes") George Silver edustaa englantilaista miekkailua (johon en ole aiemmin viitannut tavun puolikkaallakaan.) Hän kirjoitti "Paradoxes of Defence" -kirjan jossa hän puolusti englantilaista koulukuntaa italialaista koulukuntaa vastaan. Hänen korostuksensa oli että italialainen tyyli ei sopinut itsepuolustukseen.
Perusvaikutuksia strategiaan ~ eli miten lyhyt miekka eroaa pitkästä.
Kun katsotaan terää kahvassa, perusrakenne "pitkässä ja lyhyessä" on melko samanlainen. Itse asiassa tietyllä tavalla myös iskujen perusrakenne on isommissa linjoissa samankaltainen. Yhden ymmärtäminen auttaa toisen ymmärtämisessä. Eroja tietenkin on. Koska missä tahansa miekkailutekniikassa ajoitus, etäisyys ja liikerata ovat keskeisiä, tästä päästään miettimään sitä miten aseen pituus vaikuttaa. Tätä kautta päästään raapimaan hieman sitäkin miten tekniikkavalikoima muuttuu aseen pituuden muuttumisen myötä.
1: Lyhyellä miekalla on lyhyempi ylettyvyys. Tämä vaikuttaa kamppailuetäisyyteen. Kuitenkaan tämä ei yksin ratkaise kamppailun lopputulosta. Sillä pitkällä miekalla on myös pidempi iskun rata. Toisin sanoen lyhyellä miekalla toiminta on nopeampaa. Tätä kautta lisääntyy tarve kävelyyn, etenkin jos toisella on pidempi ase.
2: Pitkällä miekalla kahden käden käyttäminen tarjoaa mahdollisuuden käyttää vasemman käden voimaa iskun vipuamiseen. Tätä kautta liikeradat ovat luonteeltaan erilaisia. Lyhyessä miekassa on käytössä vain yksi käsi. Tätä kautta voimaa joudutaan hakemaan korostetummin lyövästä kädestä ja ruumiista. (Pelkällä ranteella ei saa irti yhtä merkittäviä voimia. Pelkkä osuminen ei taistelussa riitä, sen on lisäksi oltava "kunnollinen".) Lyhyeen miekkaan on vaikeampi saada liikevoimaa ja tukea taakse, joten sen torjuminen on helpompaa. (Käytännössä tällä on merkitystä vain jos toisella on pitkä miekka tai muu vastaava ase. Kahden lyhyen miekan kanssa eroja ei tietenkään ole.)
3: Kuitenkin yhden käden käyttäminen on tavallaan hyöty: Sillä saadaan tehtyä jotain. Esimerkiksi jos torjunnassa ase sitoutuu bindiin, voidaan toisella kädellä lyödä ja jatkaa tästä. Toinen vaihtoehto on tietysti käyttää vapaata kättä tarttumiseen ja sitomiseen jolla voidaan vapauttaa ase. Lyhyt etäisyys on tässä tavallaan "puolella". Nimittäin siinä missä pitkässä miekassa on paljon sellaista "etäisyyttä", jossa miekat ovat kontaktissa mutta henkilön käteen (saatu muihin osiin) ei voida tarttua, on lyhyen miekan käytössä tälläistä mittaa paljon vähemmän. (Tikarilla taistelussahan käytännössä suositellaan tarttumaan toisen asekäteen.) Siksi lyhyellä miekalla torjunnassa ei keskitytä yleensä pelkkään torjuntaan, vaan tarttuminen on erityisen yleinen.
___3.1: Ehkä mielenkiintoisena yksityiskohtana on se, että lyhyen miekan käytössä jos toinen käsi oli vapaana ja sitä ei käytetty, sitä pidettiin kuvissa selän takana. Tässä on takana ihan niin yksinkertainen asia, kuin se että edessä pidetty käsi on maali. Siksi jos kättä ei käytä, se on syytä pitää kaukana melskeestä. Käsi ei tietenkään juutu selkään kiinni, joten sen saa kyllä sieltä käyttöön jos tarve tulee.
4: Etuna lyhyydestä on myös jatkamisen ja vaihtamisen nopeus (transition time). Kun lyhyessä miekassa voidaan käyttää kärkeä, terää ja pommelia sekä omaa kättä, voidaan helposti ja nopeasti vaihtaa hyökkäystapaa toiseksi. Iskua voi seurata leikkaus kun terää vedetään takaisin. Tätä kautta saadaan paljon "komboamisia", ja tilanteita jossa eri lopputulokseen päädytään melkoisen samannäköisistä alkutilanteista.
Kaiken kaikkiaan voisin jopa väittää että lyhyemmän aseen kanssa harjoittelua tarvitaan enemmän. Tai niissä tuuri vaikuttavat enemmän. Eli jos siinä haluaa varmistaa pärjäämisensä, täytyy osata todella paljon. Tempo on nopeampaa, reagointien on siksi oltava sujuvampia ja harjoitellumpia. Tämä ei tietenkään tarkoita että pitkä miekka olisi vähemmän hienostunut lelu. (Sellaista ette saa minua sanomaan edes piinapenkissä!)
Aiheesta löytyy tietysti opettavaisia ja viihdyttäviä videoita (jo olleiden lisäksi):
1: "Langes Messer"
2: "Messerfechten"
3: "Langes Messer: the Bogen from Below"
4: "Messer Basics: Playing with the Point"
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Puulla päähän.
Yleinen kinastelunaihe on se, onko sauva vai miekka parempi.
Tähän aiheeseen liittyy melko paljon bullshidoa, eli itsepuolustusta koskevia harhaanjohtavia luuloja ja taikauskoja. Yritän kahlata niissä ja vastailla sen mitä minun taidoillani voi. Ehkä yleisimmät harhaluulot ovat:
1: Usea on sitä mieltä että sauva ei ole miekkaan verrattava vaarallisuudessaan, koska miekka on terävä ja sauva on vain kasa puuta. Tosiasiassa sauva on erittäin vaarallinen ase: Jos joku lyö toista pesäpallomailalla, tietää että se on vaarallista. Sauva on kuitenkin pidempi kuin pesäpallomaila, ja usein vähintään samanpainoinen. Toisin sanoen: Sen isku on vaarallisempi kuin pesäpallomailalla lyöminen. Tätä kautta kaikki puheet siitä kuinka "sauvamiehellä menisi kauemman aikaa miekkamiestä piestessä" on harhaluulo, jonka kannattajia pitäisi kenties demonstroida jotenkin näistä "pesäpallomailan vaaroista".
2: Toinen harha on tietysti se, että miekalla voitaisiin vain lyödä sauva poikki. Tämä on melko uskomaton saavutus. Sillä jos otat sauvan, ja kiinnität sen molemmista päistä vaikka ruuvipenkkiin tai muuhun, ja sitten yrität maksimaalisen lujaa lyödä siihen miekalla, saat sen toki hakattua melko nopeasti poikki. Mutta tosiasiassa tämä tilanne ei vastaa "oikeaa elämää". Sauva menee miekaniskusta poikki käytännössä vain animesarjakuvissa ja macho bullshit -kungfuelokuvissa. Sille, joka onnistuu siinä live -elämässä hyvin tehdylle sauvalle, saa minulta taatusti kaljat - tämä on taattua, koska hän on yksinkertaisesti niin kova että en uskalla olla pettämättä diiliä tuon uroteon jälkeen.
Eli sauva on vaarallinen ase, jota ei voi vaan pilkkoa pois tieltä. Miekka on tietysti tosi siisti ja kaikilla on siihen emotionaalisia sidoksia ja kunnioitusta. Näiden ei vain saisi antaa astua todellisuuden tielle.
Melkein kaikki tietävät että japanilainen kensei Musashi hävisi ainoastaan sauvamiehelle. Hän on tietysti vain yksittäistapaus. Mutta kuitenkin hänen tilanteensa on tärkeä. Sillä jos puhutaan avoimessa maastossa taistelusta, sauva on etuasemassa. Se on nopea, se kattaa pitkän etäisyyden. Lisäksi se on tietysti halpa. Sen sijaan vaikka ahtaassa baarissa tai jo tiheä metsä riittää siihen, että sitä ei mahdu heiluttamaan esteettä, joten sen etu häviää suurelta osin.
Mutta se avoin maasto..
Vanhan manuaalin sauvojen käytöstä kirjoittanut Silver oli sitä mieltä että sauvanpitäjällä "has advantage against two sword and daggers, or two rapiers, poniards and gauntlets"... "the distance appertaining to the staff man, either to keep or break, stands upon the moving of one large space always at the most, both for his offense or safety"..."the other two have always four paces at the least; therein they fall too great in number with their feet, and too short in distance to offend the staff man."
Eli toisin sanoen sauva on nopea ase, jolla on hyvä ulottuvuus. Miekkamies joutuu olemaan tilassa, jossa sauvamies voi lyödä häntä mutta hän ei voi lyödä sauvamiestä. Lisäksi sauvaa voi käyttää lähitaistelussakin. Ja siinä on kaksi päätä. Kauempaa voi toki olla ulottuvuutta vain yhdellä puolella koska sauvaa ei pidetä keskeltä kiinni, mutta kun etäisyys muuttuu pienemmäksi, tilanne muuttuu radikaalisti. Sauva on tietyllä tavalla hyvin samantapainen erilaisten varsiaseiden, kuten hilparin, kanssa. Mutta ne ovat melko painavia, ja tätä kautta hitaampia. Sauva on melkoisen ketterä ase.
Otan avukseni eurooppalaisen sauvasankarin, Richard Peeken. Hän oli englantilainen merimies, joka suoritti melkoisia mainetekoja sauvan kansa. Hän tuli kuuluisaksi siitä että hän pieksi kerralla kolme espanjalaista miekkamiestä joilla oli rapier ja tikari : Taustalla oli se, että Peeke jäi vangiksi, hän uskalsi olla rohkea. Kun hänet pistettiin taistelemaan, häneltä kysyttiin montako haastajaa hän halusi. "Any number under six." oli vastaus. Hän sai kolme. Peeke löi yhtä miekkamiesta päähän sauvansa metallivahvikkeisella päällä, ja muutamaa iskua myöhemmin hän oli disarmannut kaksi miekkamiestä. (Ja kun kamppailun aiheena on sauva vs. aseeton, ei tässä ole edes nettipalstoilla mitään kovin valtavaa erimielisyyttä tai debattia siitä kenet katsotaan voittajaksi.) Peeke palkittiin urheudestaan ja taidostaan vapaudella.
Itselläni on (onneksi) melko vähän kokemuksia sauvan kanssa mittelöstä. Ja kun minä käytän lelua, se on vain pidennetty puinen kahdenkädenmiekka ilman väistintä, ja jossa käytetään half-swording -tekniikoita. Eli minulla ei varmasti olisi toivoakaan Peeken menestyksestä. Kuitenkin tärkein opetus on se, että sauva on vaikuttava ase, jota ei voi vain ohittaa huolimattomasti.
Tietenkään mihinkään pakopaniikkiin ei ole aina syytä: "jotain voidaan tehdä". Tärkeintä on tietysti pyrkiä lähelle. Jos sauvamies osaa pitää etäisyyden, se on todella ikävää, toivottoman tuntuista.
1: Erilaisia liu-utuksua, joissa torjutaan ja astutaan on esitelty, mutta itselläni ne eivät (kenties harjoittelun puutteen vuoksi) ole toimineet. Näissä ideana on torjua, astua lähemmäs, ja torjua uudestaan niin monta kertaa kuin on tarve. (Ongelmana on se, että sauvamieskin osaa liikkua. Olisi paljon kivempaa jos vastustajat pysyisivät vain paikallaan tekemättä mitään.)
2: Sen sijaan suosin enemmän karkeaa tarttumisstrategiaa. Jos hänen sauvansa ei liiku, ei etäisyydellä ole väliä. Siispä sauva täytyy ensin torjua ja pysäyttää ja ottaa sitten kiinni kädellä. (Ei toisin päin tai sattuu.) Tämän jälkeen se joko kiedotaan kainaloon ja pyritään kiertävillä askelilla lähemmäs siitä kiinni pitäen (vaikka vuorokainaloilla).
3: Toinen tarttumiseen keskittyvä keino on se, että ollaan suoraan kaukana, toisen sauva painetaan päästään maahan torjunnan jälkeen. Tämä tehdään joko miekalla tai jalalla. Tämän jälkeen tämä on tukipiste, jonka suhteen otetaan jokin kohta sauvasta, ja painetaan joko jalalla tai peräti istumalla sen päällä se maahan. Tällöin sauva on lopputilassa maassa. on tärkeää katsoa että se ei ole selän takana, vaan "persien alla", koska muuten painon alas rojauttaminen voi satuttaa pahasti selkää. Lisäksi on syytä katsoa että sormet eivät ole kietoutuneet sauvan ympäri, koska kun rojahdus tulee, sauva pamahtaa maahan lattaalle, jolloin istut sormien päälle omalla painollasi niin että sauva, joka on kuitenkin kovaa puuta, jakaa painosi vain sormien alueelle. Jos nämä yksityiskohdat otetaan huomioon, sauva käytännössä irtoaa toisen otteesta. Ja miekka vastaan aseeton ei myöskään ole kovin ristiriitoja ja kinoja herättävä tilanne. So you Hit him!
4: Lisäksi half -swordingia voi soveltaa erilaisiin aseistariisumistekniikoihin ja muihin vastaaviin, mihin sitä käytetään.
Tosin on myönnettävä että ilman kilpeä ketjuaseet ovat ikäviä. Sellaista on vaikeaa torjua, saati vastahyökätä. Tästä minulla on muistutuksena vasemmassa kädessä arpiakin. Toinen, suorastaan hämmentäviä kokemuksia tarjonnut ainutkertainen kokemus minulla on kuitenkin viikatteesta. Siihen en ole vielä keksinyt toimivaa strategiaa: Kun torjuu, voi viikatemies lyödä ranteenkäännöllä käteen, ja jos tulee lähemmäs, niin seuraa joko kamppaus terällä taaksepäin tai sitten terän vienti niskan takaa. Aukko tulisi ilmeisesti jotenkin hakea viikatteen hitaudesta ja sitten "tallata se maahan" jotenkin?
Tähän aiheeseen liittyy melko paljon bullshidoa, eli itsepuolustusta koskevia harhaanjohtavia luuloja ja taikauskoja. Yritän kahlata niissä ja vastailla sen mitä minun taidoillani voi. Ehkä yleisimmät harhaluulot ovat:
1: Usea on sitä mieltä että sauva ei ole miekkaan verrattava vaarallisuudessaan, koska miekka on terävä ja sauva on vain kasa puuta. Tosiasiassa sauva on erittäin vaarallinen ase: Jos joku lyö toista pesäpallomailalla, tietää että se on vaarallista. Sauva on kuitenkin pidempi kuin pesäpallomaila, ja usein vähintään samanpainoinen. Toisin sanoen: Sen isku on vaarallisempi kuin pesäpallomailalla lyöminen. Tätä kautta kaikki puheet siitä kuinka "sauvamiehellä menisi kauemman aikaa miekkamiestä piestessä" on harhaluulo, jonka kannattajia pitäisi kenties demonstroida jotenkin näistä "pesäpallomailan vaaroista".
2: Toinen harha on tietysti se, että miekalla voitaisiin vain lyödä sauva poikki. Tämä on melko uskomaton saavutus. Sillä jos otat sauvan, ja kiinnität sen molemmista päistä vaikka ruuvipenkkiin tai muuhun, ja sitten yrität maksimaalisen lujaa lyödä siihen miekalla, saat sen toki hakattua melko nopeasti poikki. Mutta tosiasiassa tämä tilanne ei vastaa "oikeaa elämää". Sauva menee miekaniskusta poikki käytännössä vain animesarjakuvissa ja macho bullshit -kungfuelokuvissa. Sille, joka onnistuu siinä live -elämässä hyvin tehdylle sauvalle, saa minulta taatusti kaljat - tämä on taattua, koska hän on yksinkertaisesti niin kova että en uskalla olla pettämättä diiliä tuon uroteon jälkeen.
Eli sauva on vaarallinen ase, jota ei voi vaan pilkkoa pois tieltä. Miekka on tietysti tosi siisti ja kaikilla on siihen emotionaalisia sidoksia ja kunnioitusta. Näiden ei vain saisi antaa astua todellisuuden tielle.
Melkein kaikki tietävät että japanilainen kensei Musashi hävisi ainoastaan sauvamiehelle. Hän on tietysti vain yksittäistapaus. Mutta kuitenkin hänen tilanteensa on tärkeä. Sillä jos puhutaan avoimessa maastossa taistelusta, sauva on etuasemassa. Se on nopea, se kattaa pitkän etäisyyden. Lisäksi se on tietysti halpa. Sen sijaan vaikka ahtaassa baarissa tai jo tiheä metsä riittää siihen, että sitä ei mahdu heiluttamaan esteettä, joten sen etu häviää suurelta osin.
Mutta se avoin maasto..
Vanhan manuaalin sauvojen käytöstä kirjoittanut Silver oli sitä mieltä että sauvanpitäjällä "has advantage against two sword and daggers, or two rapiers, poniards and gauntlets"... "the distance appertaining to the staff man, either to keep or break, stands upon the moving of one large space always at the most, both for his offense or safety"..."the other two have always four paces at the least; therein they fall too great in number with their feet, and too short in distance to offend the staff man."
Eli toisin sanoen sauva on nopea ase, jolla on hyvä ulottuvuus. Miekkamies joutuu olemaan tilassa, jossa sauvamies voi lyödä häntä mutta hän ei voi lyödä sauvamiestä. Lisäksi sauvaa voi käyttää lähitaistelussakin. Ja siinä on kaksi päätä. Kauempaa voi toki olla ulottuvuutta vain yhdellä puolella koska sauvaa ei pidetä keskeltä kiinni, mutta kun etäisyys muuttuu pienemmäksi, tilanne muuttuu radikaalisti. Sauva on tietyllä tavalla hyvin samantapainen erilaisten varsiaseiden, kuten hilparin, kanssa. Mutta ne ovat melko painavia, ja tätä kautta hitaampia. Sauva on melkoisen ketterä ase.
Otan avukseni eurooppalaisen sauvasankarin, Richard Peeken. Hän oli englantilainen merimies, joka suoritti melkoisia mainetekoja sauvan kansa. Hän tuli kuuluisaksi siitä että hän pieksi kerralla kolme espanjalaista miekkamiestä joilla oli rapier ja tikari : Taustalla oli se, että Peeke jäi vangiksi, hän uskalsi olla rohkea. Kun hänet pistettiin taistelemaan, häneltä kysyttiin montako haastajaa hän halusi. "Any number under six." oli vastaus. Hän sai kolme. Peeke löi yhtä miekkamiesta päähän sauvansa metallivahvikkeisella päällä, ja muutamaa iskua myöhemmin hän oli disarmannut kaksi miekkamiestä. (Ja kun kamppailun aiheena on sauva vs. aseeton, ei tässä ole edes nettipalstoilla mitään kovin valtavaa erimielisyyttä tai debattia siitä kenet katsotaan voittajaksi.) Peeke palkittiin urheudestaan ja taidostaan vapaudella.
Itselläni on (onneksi) melko vähän kokemuksia sauvan kanssa mittelöstä. Ja kun minä käytän lelua, se on vain pidennetty puinen kahdenkädenmiekka ilman väistintä, ja jossa käytetään half-swording -tekniikoita. Eli minulla ei varmasti olisi toivoakaan Peeken menestyksestä. Kuitenkin tärkein opetus on se, että sauva on vaikuttava ase, jota ei voi vain ohittaa huolimattomasti.
Tietenkään mihinkään pakopaniikkiin ei ole aina syytä: "jotain voidaan tehdä". Tärkeintä on tietysti pyrkiä lähelle. Jos sauvamies osaa pitää etäisyyden, se on todella ikävää, toivottoman tuntuista.
1: Erilaisia liu-utuksua, joissa torjutaan ja astutaan on esitelty, mutta itselläni ne eivät (kenties harjoittelun puutteen vuoksi) ole toimineet. Näissä ideana on torjua, astua lähemmäs, ja torjua uudestaan niin monta kertaa kuin on tarve. (Ongelmana on se, että sauvamieskin osaa liikkua. Olisi paljon kivempaa jos vastustajat pysyisivät vain paikallaan tekemättä mitään.)
2: Sen sijaan suosin enemmän karkeaa tarttumisstrategiaa. Jos hänen sauvansa ei liiku, ei etäisyydellä ole väliä. Siispä sauva täytyy ensin torjua ja pysäyttää ja ottaa sitten kiinni kädellä. (Ei toisin päin tai sattuu.) Tämän jälkeen se joko kiedotaan kainaloon ja pyritään kiertävillä askelilla lähemmäs siitä kiinni pitäen (vaikka vuorokainaloilla).
3: Toinen tarttumiseen keskittyvä keino on se, että ollaan suoraan kaukana, toisen sauva painetaan päästään maahan torjunnan jälkeen. Tämä tehdään joko miekalla tai jalalla. Tämän jälkeen tämä on tukipiste, jonka suhteen otetaan jokin kohta sauvasta, ja painetaan joko jalalla tai peräti istumalla sen päällä se maahan. Tällöin sauva on lopputilassa maassa. on tärkeää katsoa että se ei ole selän takana, vaan "persien alla", koska muuten painon alas rojauttaminen voi satuttaa pahasti selkää. Lisäksi on syytä katsoa että sormet eivät ole kietoutuneet sauvan ympäri, koska kun rojahdus tulee, sauva pamahtaa maahan lattaalle, jolloin istut sormien päälle omalla painollasi niin että sauva, joka on kuitenkin kovaa puuta, jakaa painosi vain sormien alueelle. Jos nämä yksityiskohdat otetaan huomioon, sauva käytännössä irtoaa toisen otteesta. Ja miekka vastaan aseeton ei myöskään ole kovin ristiriitoja ja kinoja herättävä tilanne. So you Hit him!
4: Lisäksi half -swordingia voi soveltaa erilaisiin aseistariisumistekniikoihin ja muihin vastaaviin, mihin sitä käytetään.
Tosin on myönnettävä että ilman kilpeä ketjuaseet ovat ikäviä. Sellaista on vaikeaa torjua, saati vastahyökätä. Tästä minulla on muistutuksena vasemmassa kädessä arpiakin. Toinen, suorastaan hämmentäviä kokemuksia tarjonnut ainutkertainen kokemus minulla on kuitenkin viikatteesta. Siihen en ole vielä keksinyt toimivaa strategiaa: Kun torjuu, voi viikatemies lyödä ranteenkäännöllä käteen, ja jos tulee lähemmäs, niin seuraa joko kamppaus terällä taaksepäin tai sitten terän vienti niskan takaa. Aukko tulisi ilmeisesti jotenkin hakea viikatteen hitaudesta ja sitten "tallata se maahan" jotenkin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)