Tuulilasilla ; Miten kielioppinatsius parantaa maailman ymmärtämistä

Kirjoitan usein facebookiin typeriä sanaleikkejä. Esimerkiksi tuoreesti eräs autoliikkeen mainos "Minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" sai minut kirjoittamaan, että jos hankin ajokortin niin ajan autolla. Tämänlainen kieliniuhotus on joskus johtanut hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran viittasin uutiseen jossa rosvo "varasti lapsen haudalta". Pahastutin ihmisiä jotka ajattelivat, että nauroin rikokselle kun hihittelin sille että otsikossa oli epäselvää varastettiinko haudalta itse lapsi vai lähtikö luvattomasti mukaan haudalla ollutta pientä irtaimistoa.

Tämä on tietysti kieliniuhotusta. Se soveltuu puujalkavitseihin. Hyvää huumoria tai hyvää filosofiaa näistä ei oikein tahdo saada irti. Asiaa ei taatusti paranna se, että oma suhteeni oikeaoppiseen kielenkäyttöön on hyvin epämääräinen ellei peräti perverssi. Pidän enemmän sanoista ja ilmaisuista, kuin lauseista. Äidinkielenopettajat eivät luultavasti kykene seuraamaan kirjoituksiani ilman jonkin sortin itkun silmään tulemista.

Toki esimerkiksi Pasi Heikura on "Aristoteleen kantapää" -ohjelmassaan jalostanut tämänlaisista kielikukkasista varsin laadukasta äidinkieltä joka sattuu vieläpä huvittamaan. Edutainment jossa huumori kohtaa älykkyyden on mahdollinen. En kuitenkaan lennätä puujalkavitsejäni tähän suuntaan. Silti niiden harjoittaminen on oleellisen tärkeää hyvän filosofian tekemisessä.

Mitä nimittäin tapahtuu, jos saan eteeni tekstin "minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" Lauseessa on selvästi kaksoismerkitys. Mutta vaatii hirveän omituisen mielen näkemään tässä tulkinnallisuudessa mitään ongelmaa. Selvästi on tietty tulkintasisältö. Ja vain joku puolihullun facebookpäivitysvitsi voi ottaa vaihtoehtoista tulkintaa edes vakavasti. Väärillä tulkinnoilla tehty nenäkkyys osoittaa kypsymättömyyttä. Kyvyttömyys hyväksyä kielessä aivan tavallisia puutteita, jotka eivät oikeasti ole mitenkään ymmärtämistä haittaavia on persoonallisuushäiriö eikä oveluutta.

Itse asiassa valtava määrä viestintää vaatii kontekstin. Niin sanottu hyväntahtoisuuden periaate onkin tämän vuoksi tarpeen (kohtuudella). Siinä oletetaan että vastapuoli on koherentti ja ymmärrettävä järkevä ihminen. Ystävällisellä tulkinnalla ei nähdä ristiriitaa siellä missä sitä ei ole. Ihmiset tekevät tätä luonnostaan. Richard Wiseman kirjoittaakin "Yliluonnollinen ilmiö" -kirjassaan siitä miten tämänlainen aukkojen peittäminen on oleellinen osa prosessia jolla ihmiset saadaan uskomaan että jollakulla on selvännäkemisen lahja tai kyky lukea ihmisen luonnetta ja elämäntapahtumia (niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa) vaikkapa horoskoopeista tai teelehdistä. Kun tulkinnoissa on monimerkityksellisyyksiä, ihmiset tulkitsevat ne ikään kuin luonnostaan parhain päin. Ennustajat siis ennustavat oikeasti monimerkityksellisiä mutta ihminen kontekstoi ne ja väärät tulkinnat jäävät kuin itsestään pois. Väärät tulkinnat ovat niitä "en aja tuulilasilla" -mallisia, niitä ei edes mietitä tietoisesti. Vahvistusharha ohjaa tulkintoja.

Ilmiötä voi valaista kognitiotieteen puolella käytetystä esimerkistä ; Jos luemme lauseen "Hiiri joka on pöydälläsi on rikki" syntyy mielikuva hiirestä. "Hiiri joka on pöydällä on papanoimassa" synnyttää toisenlaisen mielikuvan hiirestä. Emme helposti huomaa että toinen tulkinta olisi edes mahdollinen. (Molempia yhdistää lähinnä tilanteen ärsyttävyys.) Lauseen viimeinen sana muuttaa tulkintakenttää. Ja jos tämänlaisia lauseita ei laiteta vierekkäin, emme edes huomaa miten ovelasti kontekstintajumme on sulkenut tulkintakenttiä. (Tämän vuoksi suuri osa postmodernismista on epäuskottavaa. Ja tämän vuoksi voimme ymmärtää toisiamme edes jokseenkin hyvin. Kaikki tulkinnat eivät ole ollenkaan yhtä hyviä.)

Wiseman opettaa ainakin sen, että että jos haluaa välttää huuhaaseen hairahtumisen - tai jopa huijatuksi tulemisen - on tarpeen kiinnittää huomiota epätarkkuuksiin ja monitulkintaisuuteen. Ne kun paljastavat mitä kaikkea esimerkiksi ennustajan puhe tai kirjoitettu filosofinen teksti pitää sisällään. Onko sanoma selkeä, onko se ontto tavalla jossa ihminen täyttää tyhjät kohdat päästään kuin persoonallisuuden actionsankariin? Toki tämä koskee pääasiassa paranormaaleja ilmiöitä. Ja kenties tämän yhteyden vuoksi ateismi korreloi kielioppinatsiuden kanssa.

Tämä varovaisuus on arjelle vierasta. Ja tottavie se unohtuu helposti - viisailtakin. Siksi asiaa on hyvä harjoitella ahkerasti vaikka puujalkavitsien avulla. (Pahat kielet kertovat että filosofi on varovainen siihen päivään asti kunnes hänestä tulee professori. Sen jälkeen hän ei koe tai tunnusta olevansa koskaan väärässä. Väite ei liene täysin tosi, mutta se on oikeansuuntainen.) Monimerkityksellisyys luo tulkintaa ja rakentaa sisältöjä myös tieteentekijöillä. Wiseman kertoo Donald Naftulista joka arpoi hölynpölyä jonka akateeminen yleisö otti vakavasti. Uskottavuus oli rakennettu kertomalla kuvitteellinen CV. Luentoa kuvattiin mielenkiintoisena ja innostavana. Samoin esille nostettiin Sokal joka livautti hölynpölyä postmoderniin julkaisuun. Sekä Naftul että Sokal tekivät temppunsa aloilla joilla on tavallista käyttää kuvainnollista kieltä. Ja joissa eksakti määrittely ja matemaattinen ilmaus koetaan helposti kauhistuttavana ja kahlitsevana.

Viisaiden koulutettujen ja taatusti älykkäiden ihmisten hairahtuminen taas liittyy tuoreeseen, mielestäni hyvin mielenkiintoiseen asiaan. Siinä on kysymys Sokalin kaltaisesta tieteeseenlivahtamisesta. Ja siinä on mukana tekoälyä. Tätä kautta pääsen halailemaan monia lempiaiheitani samanaikaisesti.

Facebooksivuilleni tuli kommentti joka sanoi "Testasin SCIgeniä Kristevalla, Foucaultilla ja Derridalla niin se tuotti höpinää Turingin koneista ja von Neumannista. Fail, koska ei Kristeva osaisi tuottaa niin selkeää tekstiä." Tämä oli osuva huomio varsin hupaisaan tilanteeseen. (Trollaus laadunvalvonnanmenetelmänä ihastuttaa minua suunnattomasti.) Springer ja IEEE ovat nimittäin joutuneet poistamaan julkaisemiaan tutkimuksia. Tietokone kun oli arponut niihin sisältöä jossa oli käytetty lähdeviitteitä ja vastaavia tehokeinoja. "The papers were generated by a piece of free software called SCIgen, developed in 2005 by scientists at MIT. SCIgen randomly generates nonsense papers, complete with graphs, diagrams and citations, and its purpose was to demonstrate how easily conferences accept meaningless submissions. Labbé, who has built a website that allows users to check whether a paper was generated using the program, said he did not know why the papers had been submitted. Most of the conferences took place in China, and many of the papers named real authors, some of whom may or may not have known their names were being used in this way. One author claimed he had created the paper to test a conference." Julkaisuja oli mennyt läpi hirveän monta. 120 kappaletta. Selvästi kysymys ei ole yksittäistapauksesta. "For a layperson, looking at scientific papers can be an exercise in humility. We know most of those words, and surely they make sense in some capacity, but high concept research uses, by necessity, some very complicated language. Apparently not even the publishers of these papers are as adept as we thought at gauging their meaning, as the work of one researcher reveals."

Luultavasti Wisemanilla olisi paljon sanottavaa. Selvästi merkitystä tulkitaan ja yritetään olla suopeita. Ihmistieteiden symboliikan käyttö ja runollinen kieli ovat lähtökohtaisesti alttiita monitulkintaisuudelle, joten tietokoneen olisi tältä osin helpompaa tehdä uskottavia lausuntoja. Lausuntoja joilla olisi edes yksi järkevä tulkintatapa. Laskuvirhe taas on laskuvirhe ja tieteellisessä kaavassa oleva asiavirhe on asiavirhe. Näin huijaaminen on vaikeampaa, tai oikeastaan helpommin huomattavaa.

Monen, ainakin minun, mielessäni ensimmäinen ajatus tietokonearvotusta tutkimuksesta on "lööperi". Siksi tietokonearvottu teksti on jotenkin vielä vakuuttavampi kuin Sokalin ihmiskätten tuotos. (Itse asiassa Sokalin livahduksen taakse on nähty se, että Sokal olisi voinut hyvin laittaa lööperin sekaan ihan oikeaakin filosofiaa. Ja että ihmiset luottivat että Sokal osaa oman asiantuntemusalueensa, sen jossa törkeät asiavirheet olivat. Tietokone ei osaa huolehtia tämänlaisesta.) Kuitenkin on mahdollista että on olemassa algoritmin hienostuneisuuden raja, jonka jälkeen tekoäly joka imitoi tutkimustentekoa ei ole enää irvokas parodia vaan muuttuu itse asiaksi.

Kuitenkin selvästi algoritmi on varsin edistynyt. Se ei ole pelkkä "satunnaisia lauseita ja satunnaisia lähdeviitteitä". Muotoilussa ja lauseiden rakentamisessa on käytetty hyvinkin osaavaa algoritmia. SCIgen kertookin että generointi on tehty "SCIgen is a program that generates random Computer Science research papers, including graphs, figures, and citations. It uses a hand-written context-free grammar to form all elements of the papers. Our aim here is to maximize amusement, rather than coherence." Loppujen lopuksi tämä ei paina tämän kyseisen algoritmin kohdalla paljoa. Mutta laajemmassa mielessä tekoälyn suhde tieteentekoon ei ole "lähtökohtaisesti tukossa". Jos tekoäly keskittyisi sisäiseen koherenttiuteen, ja tekoäly olisi nykyistä tehokkaampi, olisi kenties aivan mahdollista että tieteellisessä konfrenssissa luettaisiin tietokonegeneroitu tutkimus jolla olisi aitoa uutta soveltamista, tieteellistä sisältöä ja arvoa.

Itseäni huvittaisi jos tekoäly saavuttaisi ensimmäiset menestyksensä juuri ihmistieteiden puolella. Siellä kun on korostettu ymmärtämisen tärkeyttä kalkyylinhallinnan yli. "Kylmä konemaisuus" on niitä syytöksiä joita sillä rintamalla heitetään vastapuolelle. Alkeellisen tekoälyn menestys vihjaa siitä, että satunnaisuus ja mielivalta olisivat laatua tärkeämpiä. Tieteenteon prosessin simulointiin keskittyneen algoritmin käyttö taas viittaisi siihen että robotti olisivat jotenkin oleellisesti samanlainen viisas kuin Derrida. Pahimmat kielet sanovat, luonnolliseti, että näin on jo tapahtunut. Ja korostaisivat että tieteessä, kuten kielioppinatsiudessakin, kysymys on huomiokyvystä, tarkkuudesta ja yksiselitteisyydestä. Kun taas postmodernismissa on kysymys epämääräisyydestä, monimerkityksellisyydestä ja siitä että tekstin takana ei ole mitään, "kirjailija on kuollut" ja kaikki järki, oivallus ja sisältö joka tekstissä on syntyy tulkitsijan omassa päässä.

Kaiken kaikkiaan on herkullista mietiskellä kysymyksiä kuten onko robotti parempi, huonompi, luovempi, vai samanlainen filosofi kuin vaikkapa Julian Kristeva. Minä en liene oikea henkilö sanomaan tästä mitään, sillä Kristevan ja SCIgenin tuottamia tekstejä yhdistää se, että molempia on hirvittävän nautinnollista lukea syvässä humalatilassa. Molempien lukukokemusta yhdistää se, että sitä ollaan syvästi yhteydessä jonkin itseään suuremman kanssa.

lauseenvastikkeetonta hyötyä

Kirjoitukseni ei ole koskaan ollut siitä selkeimmästä päästä. Lisäksi ylikäytän pilkkuja ja teen jonkin verran kielioppivirheitä. Typoja ja anglismeja taas satelee sellaiseen tahtiin, että en kehtaa edes puhua niistä. Siksi en yleensä ole kehdannut moittia toisia heidän kielenkäytöstään. Olen sallinut erilaisia ilmaisutapoja, olen antanut niiden ikään kuin heijastaa kunkin omia mieltymyksiä. Kieli on kuitenkin tältä osin funktionaalinen. Jos hyvällä tahdolla ja yrittämisellä saa selvää toisen näkemyksistä, se riittää minulle aivan hyvin. Tästä huolimatta olen törmännyt erikoiseen ilmiöön. Siihen, että kielenkäyttöni on monille liian hyvää. Niin hyvää että se loukkaa toisia. Minulta jopa pyydetään huonompaa kieltä. Tämä ei lakkaa ällistyttämästä.

Tämä erikoinen tilanne on joskus erikoisempi kuin toisinaan. Vähemmän erikoisten tilanteiden kautta saattaa kuitenkin saada kuvan myös niistä hieman erikoisemmista tilanteista. Taannoin ihminen pahastui minulle koska käytin hänestä teitittelymuotoa. Tämä oli hänen mukaansa "erityisen etäännyttävää". Tämä on jossain määrin ymmärrettävissä jonkinlaisen luokka-ajattelun kautta. Teitittely edustaa vanhakantaista yläluokan käytöstä. Ja siksi teitittelymuoto vaikuttaa snobismilta jossa on kohteliaisuuden sijasta hierarkia. Teitittelijä ikään kuin kohoaa teittelemänsä yläpuolelle korostaen kielellään omaa statustaan ja asemaansa yhteiskunnassa.

Tämä on jokseenkin ymmärrettävää, mutta se koskee myös esimerkiksi pistettä. Ja sitä, että lause alkaa suurella alkukirjaimella. Eräs ihminen otti minut facebookkaverikseen koska hän halusi seurata päivityksiäni. Päivitykseni ovat hieman omituisia, ja osa näyttää olevan kiinnostunut. Hän ihmetteli, että miksi yksityisviesteissäkin käytän kokonaisia lauseita. Hän kysyi että teenkö työkseni jotain kieleen liittyvää ja että en saa tätä sitten ikään kuin vapaalla pois. Että tämä oli jotenkin erikoista, toki piristävää, mutta siltikin jotenkin omituista joka piti ikään kuin erikseen selittää. Ja minä kun luulin vain käyttäväni pistettä ja suurta alkukirjainta. Nykyään jo tämä on monille jonkinlainen oppineisuuden osoitus, jossa ikään kuin korostetaan sitä että oma alakulttuuri ja viitekehys poikkeavat keskustelukumppanin vastaavista. Kieliopillisesti oikeinkirjoitettu lausekin on siksi joillekuille "erityisen etäännyttävää". Viesti, joka sanoo että keskustleukumppani ei ikään kuin kuulu joukkoon. Tämä ajatus on itselleni hyvin vieras, siinä jotenkin omituinen ellei peräti perverssi henki.

"Aristoteleen kantapäässä", kielikukkasten parissa talsivat kielioppinyyläydellä naureskelevat ovat huomanneet vastaavan ilmiön. Samalla itselleni selvisi, mikä on se perimmäinen syy sille miksi lauseitani on vaikeaa ymmärtää. ; Ihmisten kirjallinen viestintä on "tekstiviestinomaistunut". Lauseet ja ilmaisut ovat lyhyitä ja suoraviivaisia. (Mikä ei ole pahe.) Sivutuotteena on syntynyt vaikeus ymmärtää lauseenvastikkeita. (Mikä on pahe.) Kielenkäytössä kaikenlaiset viittausvirheet yleistyvät. (Toki minäkin joskus vien kitarani korjaajalle jonka kaula on katkennut.) Toisin sanoen en ole oikeasti niin mutkikas tai kielellisesti mahdoton ymmärtää. Käytän vain monenlaisia lauserakenteita ja käytän runsaasti lauseenvastikkeita.

Rakkauden tapaluokkia (ja enemmänkin)

"Unkurissa" oli otsikko "rakkaus konditionaalissa". Tämä korostaa sitä, miten monesti rakkaus(elämä) muistuttaa ehtolausekejonoa jossa on vaikeaa sanoa missä toivominen loppuu, potentiaali konkretisoituu ja humen giljotinin unohtamisen hengessä käsky alkaa¹. Rakkaus on yllättävän usein kasa juuri tätä. Konditionaali on mielesäni mukava lähtökohta, koska se on ehtotapa joka korostaa sitä että asia on potentiaalinen.

Usein romanttisissa komedioissa ja rakkausihanteissa käytetty tapaluokka on nimittäin indikatiivi. Indikatiivi on siitä hämmentävä tapaluokka, että sillä ei ole erillistä tunnusta, se on vain verbin perusvartaloon. Ja indikatiivi samanaikaisesti kertoo asian tositilana. Indikatiivin valinta kertoo että kohde tai tapahtuma on oikeasti tapahtuvaa, tietoa. ~ Indikatiivi on toki vähemmän paha kuin se, mikä romanttisessa kirjallisuudessa usein esiintyy romanttisen rakkauden vastakohtana. Eli imperatiivi. Käskymuotoinen rakkaus ei nimittäin toimi kovin helposti. (Ei vaikka se lievennettäisiin optatiiviksi vaikka vanhahtavalla viileydellä ja kahleena käytettävänä kultaisella vankilalla.) Rakkaus käskyn tai kehotuksen mentelmänä ei ole kaunis. Käskymuodossa ytimessä on myös aktuaalisuus.

Romanttiset tarinat elävät yleensä aktuaalisesta tapahtumisesta. Kuitenkin tosiasiassa elämässä on sekä epäonnistumisia että on tarvetta potentiaalisuudelle. Tämä eroaa tietysti kristillisen "filosofien Jumalan" aktuaalisen rakkauden maailmasta. Mutta vaikka rakkaudessa usein nähdään jumalisuutta, ei ihmisissä tätä ihailtavaa piirrettä usein ole. Epäonnistuminen rakkauselämässä on jollain tavalla konkreettista kaikille.

On siksi oikein puhua rakkaudesta juuri potentiaalimuodossa. "Leevi and the Leevings" voi laulaa epäonnistuneista suhteista "Mitä kuuluu Marja-Leenan" malliin. Niissä ytimessä on se, että tilaisuuteen ei olla tartuttu. Ei ole edes kysytty tai on lopetettu liian heppoisasti. Tämä on tietysti melankolian lähde.

Joskus se etenee "Miehen puolikkaiden" mallilla. Tämä komediasarjahan on sinänsä hoopo sarja jossa älyllisyyttä ei ole nimeksikään. Kuitenkin siinä on tarjolla Rose -niminen hahmo. Hän on stalker, joka vaanii Charlieta. Ja loppumaton lähestymiskieltovitsien lähde. Sarjassa hän kuitenkin yhdessä vaiheessa häipyy Malibuun, eli pois. Syyksi hän sanoo Charlielle sen, heidän romanssinsa ei vain ollut edennyt odotettua tietä. Charlie sanoi että ei ole mitään heitä eikä mitään romanssia. Rose kertoi että tämä oli hyvin ZENiä. Tässä ei ole oikeasti edes potentiaa. Ja mielestäni se on hyvin kaunis tila. Sillä toisin kuin potentiaalinen rakkaus, se ei enää ole ongelma. Se on olotila.

Tästä "ei enää edes potentiaalisesta" rakkaudesta ei kuitenkaan tehdä elokuvia. Kenties siksi, että maailma tarjoaa sitä muutenkin riittävästi. Ja ihminen tarvitsee siksi utopiaa, joka valehtelee idealistisia ja lapsellisen naïveja tarinoita. Näitä tarinoita tarvitaan kenties juuri siksi että ne eivät vastaa todellisuutta.

---

1 Lausumani analyysi onnistuu tarkemmin erittelevän englannin kautta ; Konditionaali voi olla "should do" (pitäisi tehdä), "would do" (tekisi), "could do" (voisi tehdä).

Alkuperäiskielellä

"Kieli on poikkeuksellinen opetusaine, joka kehittää oppijaa monipuolisesti. Se on vuorovaikutusta, itseilmaisua, aivojumppaa, äänteiden harjoittamista, tekstintuottamista ja -ymmärtämistä, sanaston kartuttamista ja loogisen ajattelun kehittämistä."

Näin mahtipontisesti tuore Opettaja 38/2012 kuvaa sivulla 25. Se kuvastaa sivistysnäkemystä joka on hyvin klassinen ; Ajatellaan että vasta kielitaito avaa ihmisestä maailmankansalaisen. Uusi kieli on siksi avain kohtaamiselle ja toisen ymmärtämiselle. Ajatuksena on se, että (s 23) "Mitä useampia kieliä ihminen osaa, sitä avarampi on hänen maailmansa." Tämä on laajan kielitaidon hallinta on historiassa osana jatkumoa ; Klassisena aikana sivistyneistön ikään kuin täytyi osata esimerkiksi latinaa.

Michel de Montaigne piti tämänlaisia taitoja sivistyksen kannalta vähemmän merkityksellisinä. Itsekin olen, koulussani hirvittävän huonona kielissä, ajanut yleensä sitä kantaa että kieli on työläs. Ja jos haluaa avartaa maailmankuvaansa maailmankansalaiseksi, niin sitten tulee tutustua erilaiseen ajatteluun. Näihin pääsee kyllä sisälle mylös käännöksinä. Enkä tietenkään alleviivaa sitä ett kielen opiskelu opettaisi logiikkaa. Ajatus on hyvin vieras.

Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että suhteeni kielitaitoon on äärimmäisen pragmaattinen ; Kieli on oppiaineena minulle aivan helvetin tylsä. En ole vielä löytänyt mitään innostavaa niissä. Näin ollen olen käynyt kirjaimellisesti pakkoruotsin. Se on työllä ja tylsyydellä ja pänttäämisellä koetta varten hankittu taito joka minulla rapistuu käyttämättömyyttään. Sen sijaan englannin kieli, jonka kanssa minulla oli lukiossa vaikeuksia vielä ruotsin kieltäkin enemmän. Taitoni olivat näissä yhtä huonot ; oikeasti syy on siinä että ihmiset osaavat englantia paremmin koska sitä tulee televisiosta. Siksi vaatimustaso on kovempi. Itse en ole television vaan kirjojen, ja korostetusti suomenkielisten kirjojen, kasvatti.

Sittemmin ei ole vaikeaa huomata, että englantini on ollut nousujohteessa. Tämä on ilmiselvää. Minua kiinnostava materiaali on englanniksi eikä niitä oikein käännetä. Ja jos käännetään, niin se tulee myöhässä. Näin ollen on ollut tarvetta. Samoin miekkailukoulumme opetus ja siellä tehtävä kysyminen ja muu vastaava on täysin englanninkielistä. (Tosin selvisin englannin kirjoituksista lähinnä siksi että pelasin paljon "Ancient Domains of Mysteryä". Sen englanti ei ole täydellistä, mutta se on kuitenkin sanastoltaan moniaiheista ja yllättävän rikasta.)

On siis selvää että kielitaitoa tarvitaan jotta kykenee olemaan sivistyskulttuurin osana. Vähintään englanti on osattava. Tässä mielessä se, mikä on tuntunut ajatuksena ylitsepääsemättömänä, eli se että menneessä maailmassa on päntätty latinaa. Se on tuntunut turhanaikaiselta, mutta tosiasiassa se ei tunnu niin ylitsepääsemättömältä kun tajuaa että itsekin olen englantia harjoitellut tekemisen ohessa. Entisaikaan latina oli yleiskieli, roolipelimaailma commonin ja nykymaailman englannin korvike.

"Surullisena suomalaisen kulttuurin tulemana on, että yksi eläkeläinen Lauttasaaresta, siis minä, hoitaa edelleen yksinään omin voimin keskeistä suomalaisen kulttuurin osaa."
(Kimmo Pietiläinen)

Tämä kysymys sivistyksen ja kielitaidon suhteesta on oleellinen. "Voima" -lehdessä käsiteltiin Kimmo Pietiläisen pamflettia "väärin oikein". Pietiläinen on nimittäin sivistyksellisen toimen ytimessä. Tarkemmin ottaen hän kääntää tietokirjoja. Eikä mitä tahansa kirjoja. "Pietiläiselle on olemassa tietokirjoja ja Tietokirjoja. Ensin mainittuihin hän lukee poliitikkojen ja missien elämäkerrat sekä sota-, urheilu- ja keittokirjat. Nämä ovat kirjastoluokittelun ja tukijärjestelmien mukaan tietokirjoja, mikä luo harhakuvan runsaasta ja korkeatasoisesta tietokirjallisuudesta. Pietiläinen asettaa Tietokirjan riman erittäin korkealle: se haastaa aikaisemman ajattelun, pakottaa luopumaan siitä tai perustelemaan paremmin. Parhaimmillaan Tietokirja tuo kokonaan uuden ajattelutavan suomen kieleen. Tietokirja ei ole kuitenkaan tiedekirja, eli tutkijoiden kirjoittama uusia tutkimustuloksia meritoitumismielessä esittelevä teos, vaan laajemmalle yleisölle suunnattu laaja-alaisen tutkimustiedon synteesiin perustuva yhtenäinen esitys."

Pietiläinen kääntää englanninkielisiä tiedettä popularisoivia kirjoja Suomen kielelle. Koska Suomi on pieni maa, valmiiksi suomeksi niitä ei tehdä. Pieni maa tarkoittaa sitä että enemmistö maailman ihmisistä on muun kielisiä. Merkittävät suomalaisetkin kun julkaisevat mielellään englanniksi, suuremmille kielialueille.  "Pietiläisen pamfletin ydinkysymys kuuluu: kannattaako suomeksi ylipäätään julkaista suurelle yleisölle tarkoitettuja laadukkaita ulkomaisia Tietokirjoja? Toinen vaihtoehto on panostaa yhä enemmän englannin opetukseen ja lähteä siitä, että kirjat luetaan alkukielisinä." Tämä kysymys on oikeastaan se oleellinen. Ja se liittyy vahvasti toiseen teemaan "Globaali yhteisö jää kuitenkin abstraktiksi ja etäiseksi ilman lokaaleja yhteisöitä. Lokaaliyhteisö kuten Suomi tarvitsee oman kielen. Pietiläinen on oikeassa siinä, että suomi kuolee, jos sitä ei ravita modernilla ajattelulla." Käännöstyö tuo ajatukset ja kohtaamiset ilman kielitaitoa, mutta kehittää suomen kieltä. Globalisaatio onkin siksi riski kotimaiselle pienelle kielelle. Kotimaisuuden puolesta tosin puhuu ainakin se, että tosiasiassa vieras kieli on helposti jollain tavalla vieras ; Asioita ei sisäistetä yhtä kevyesti kuin omalla kielellä. (Tosin oma kieleni alkaa olemaan melkoista epäkieltä, kun englanti ja suomi vuorottelevat niin että oikein mitään tolkkua tästä pseudoesperantosta ei saa.)
1: Maalatkaa minut nurkkakuntajuntiksi, mutta edustan sitä näkökulmaa jonka mukaan sivistys vaatii tietoa ja näkemysten ja näkökulmien ymmärtämistä, eikä niinkään sitä että osaako kolmea vai neljää kieltä. Olen ainakin itse kohdannut useita, kaupallisilla aloilla pyöriviä, joiden kohdalla näyttää siltä että he osaavat olla sujuvasti pinnallisia erittäin erittäin monella kielellä. En ole oikein pitänyt heistä. Heille kielitaito on tietysti tarpeen koska esimerkiksi venäjän ja japanin kieli ovat arvokkaita "kauppakieliä".

Kielitaito vaaditaan sivistyskulttuuriin jos kääntämistoiminta on pientä ja vähäistä. Esimerkiksi itse olen kokenut välttämättömäksi opetella englantia jo sen vuoksi että Pietiläinen kääntää vain melko pienen määrän kirjoja vuodessa. Kun minä luen kirjan päivässä tai parissa (vaikeamman tai keskivertoa hieman paksumman viikossa) ei yhden miehen käännöstoimisto kykene tuottamaan minulle lukemista siihen tahtiin kuin sitä kulutan.

Tämän vuoksi haluaisinkin kääntää minulle pidetyn motivaatiopuheen ympäri. Eräs opettaja huolestui kielenopintojeni tasosta (verrattuna likimain kaikkiin muihin aineisiin joissa ei ollut aivan dramaattisia vaikeuksia, paitsi pitkän matematiikan joissain kursseissa.) Hän selitti että hänellä oli sukulainen joka oli kiinnustunut akvaarioista ja joka oli sen vuoksi opetellut aivan itse saksan. Hän korosti että kielitaidon hankkiminen on motivaatiokysymys ja että se ei ole oikeasti vaikeaa. Tämä on tietysti vain puoliksi totta. En ole nimittäin tänä päivänäkään keksinyt sellaista koutsaamista ja tsemppaamista jolla minut saadaan oikeasti motivoitumaan kielen opetteluun kielen opettelun vuoksi. Ja esimerkiksi ruotsin ja saksan kohdalla minulla ei ole oikein minkäänlaista tarvetta tutustua tällä kielellä tuotettuun materiaaliin. Sukulainenkin oppi akvaariolla, ei saksan kielellä.

Siksi olisikin kenties kätevää jos kieliä voitaisiin opettaa vaikkapa sitäkin kautta että niiden kautta todella opetettaisiin logiikkaa. Eikä vain kulttuuriin liittyviä ajattelutapoja, manipuloinnin konventioita ja retoriikkaa. Sitä kaverointia jolla kieliä usein kaupitellaan. Sitä kaverointia joka on aika huono motivaattori kun tiedostaa miten omassa äidinkielessäkin usein käyttöön nousee enemmänkin se teräväkielisyys ja "antikaverointi". Ei ole kovin inspaavaa opetella kiusaamaan muita ihmisiä monilla kielillä. Kielitaito tulisi sitoa muuhunkin kuin sosiaalisuuteen. Ihan siksi että kaikki eivät ole "sillai sosiaalisia". ; Jos tätä tarinointia olisi vähennetty ja opettaja olisi selittänyt että "kato, saksan kieli. Tässä sulle työkalut joilla voit debatoida, riidellä ja päteä miljoonille ihmisille lisää!" Olisi kielen opiskelu varmaan maistunut kivemmalta.

Sä -passiivin gloria

Kun olin vielä lukiossa hiotun kielen oppaamme kertoi varoituksen sanan ns. "sinä -passiivista". Tämä on kielenkäyttötapa, jossa passiivilauseeseen laitetaan toinen persoona. Sitä ei pidetä hyvänä suomen kielenä ja sitä voidaan pitää anglismina, lauserakennehan on lainattu englannin kielestä. Epämääräisemmillään ja kätketymmillään se on lauseissa kuten "Jos ajat et ota." Rikoksella on syvempikin aste, jolloin sinä näkyy. Kuten "Kun sinä alat höpisemään väärin".

Pahimmillaan sinä -passiivi on enemmänkin "sä -passiivi". Ja tämän käytössä kenties ansioitunein ja medianäkynen levittäjä on Mika Häkkinen, jolta saattoi ilmestyä lause joka alkoi "Kun sä ajat formulaa, niin sä et voi ...". Tässä tapauksessa sä -passiivi on joko pienen naureskelun paikka, tai jotain jota pidetään lähinnä puheenpartena, jota ei voi pitää ansiona jos ei rikoksenakaan.

Sä -passiiville on kuitenkin olemassa hyvin tietynlainen tilanne, jossa sen käyttäminen näyttää kuuluvan suorastaan asiaan ; Jostain syystä osa ihmisistä näyttää käyttävän "sä -passiivia" silloin kun he yrittävät olla syvällisiä samalla kun he haluavat korostaa sitä että he ovat syvällisiä sellaisella henkilökohtaisella tavalla. ; Tällöin ihminen kommentoi esimerkiksi auto -onnettomuuteen joutunutta sukulaistaan, syöpää, aivokasvainta, kuollutta koiraa, tai jotain muuta yleensä oikeasti vaikuttavaa tapahtumaa.

Mutta sitten sitä sinänsä vakavaa asiaa levitetään nasaali ja kitalakisävyisellä "letkeällä puheella" esimerkiksi sanomalla "Sä niinku pysähdyt, sä tiätsä heräät ja sä alat ajattelemaan ihan uudella tavalla." Tämän jälkeen katastrofia voidaan käsitellä kuin se olisi jonkinlainen sankaruuteen oikeuttava teko, jokin jota katsotaan ylpeästi ja jota käsitellään sellaisilla äänenpainoilla että huolimattomampi voisi luulla että onneton sattumus olisi ollut jotenkin erikoisen arvokas ja ihana asia. Ikään kuin tämänlaisia katastrofeja tarvittaisiin jotta optimistinen elämänasenne voisi olla täydellistä, että vasta kärsimys jalostaa ihmisestä viisaan. On toki alati iloista huomata että eturauhassyöpä opettaa "carpe diem" -asenteen ja hetkessä elämisen, mutta silti ei voi olla miettimättä sitäkin, että voisiko saman elämän hetkellisyyden sisäistää jo aikaisemmin, ilman sitä tuskaa. Tai ainakin ilman sitä standardinomaista sä -passiivin käyttöä yhdistettynä naiviin söpöilyyn joka huonoudessaan itse asiassa kyseenalaistaa koko oppimiskokemuksen aitouden ja syvyyden.

Tämänlainen asenne - eli asenne jossa katastrofin kääntäminen optimismiksi huonolla kieliopilla letkautellen - näyttää olevan jokin jolla saa peräti elämää kokeneen ja syvällisen ymmärtäjän statusta.

Syvällisyys ei toki vaadi mutkikkaita kielikoukeroita, ja olen yleensä varsin joustava kielioppivirheiden kohdalla ja yritän panostaa enemmän siihen sanotun sisältöön kuin muotoon. Mutta tässä erityisessä optimistis-syvällisyydessä pidän sä -passiivia juuri sopivana retorisena keinona ja erinomaisen sopivana ratkaisuna levittää juuri tämänlaisia viestejä;
1: Laiska ja selvästi jäsentymätön ja virheellinen kieli sopii hyvin juuri niille ajatuksille joita sä-passiivia yliviljelevät elämänsyvällistäneet levittävät ; Kokemusten oivallukset näyttävät siltä kuin ihminen olisi elänyt elämäänsä silmät ummessa, sokeina kaikkien muiden paitsi aivan tiiviin sisäpiirinsä kärsimyksille. (Ihmisiä jotka esittävät keski-ikäisinä sellaisia asioita oivalluksina, jotka minä itkin alta pois jo joskus 16 -vuotiaana.)
2: Ihminen joka puhuu miettimättä kieltä on juuri samanlainen ihminen joka levittää latteuksia kuvitellen että syvälliseksi koettu aihe ja omakohtaisuus jotenkin onnistuisivat pelastamaan vaivannäön puutteen.
3: Sä -passiivin retorisen osuvuuden täydellistää se, että vaikka asiat sopivatkin yhteen, tätä yhteyttä ei ole mietitty ja harkittu. Se ei ole itsereflektion tulosta, vaan syntyy nimenomaan sen puutteesta. Näin totaalinen huolimattomuuden kaikenkattavuus ikään kuin tiivistää "sä-passiivin" syvällistävää voimaa käyttävät ja kuvaavat mistä koko ilmiössä on kyse.

Sä -passiivia käyttäviä ihmisiä olisikin tavallaan oikein kutsua Sä -passiiveiksi. Sillä he eivät näytä olevan ajattelussaan aktiiveja vaan käyttävät kliseitä joita ikään kuin tulee käyttää tässä tilanteessa. En tosin ole aivan varma, onko tämä katastrofista saatavan statuksen keräämistä jolloin luotetaan siihen että katastrofi todella muuttaa ihmistä ja tekee hänestä jalostuneemman ja viisaamman. Vai onko tämänlaisten latteusten pyörittämien vain osoitus siitä että vaikka kävi katastrofi, niin ihminen on nimenomaan selvinnyt tuosta tuskastaan huolimatta ja näillä latteuksilla näyttää nimenomaan sen, että "on se sama Kake kun ennen tädin neliraajahalvaustakin." Tällöin sä -passiivi olisikin sosiaalinen merkki ystäville siitä että kärsimys ei ole enää sillä rasittavalla itkuasteella mutta korostaa samalla että lausuja ei ole psykopaatti. Näin voidaan päätyä turvallisesti esimerkiksi oluelle, ilman pelkoa siitä että katastrofissa "ryvettäisiin" ja tässä yhteydessä jouduttaisiin kiusalliseen lohdunantamistilanteeseen.

Mutta joka tapauksessa ; Kun sä kohtaat tälläisen ihmisen niin sä pysähdyt ja sä huomaat että tässä oli takana jotain. Sä niinkun herkistyt huomaamaan et sä et voi lähteä tästä tilanteesta samana ihmisenä joka sä olit ennen. Kun sä puhut tälläisen ihmisen kanssa sä et voi. Sä et voi, vaikka sä itkisit.

---

Tämä blogaus ei ansaitse kielioppia, eikä se omaakaan sellaista sillä sen kirjoittaja on egoistinen "Mä -aktiivi".

Kielen huoltoa - huolen kieltoa

Olen varsin aktiivinen blogaaja. Tuotan tekstiä runsaasti. Tähän kaikkeen tarvitsen äidinkieltä ja kielioppia. Kieli on siksi yksi tärkeimmistä työkaluistani. Kuitenkin ainut äidinkielelliseltä kuulostava termi joka tulee mieleeni on "aperitiivi".

Monesti sivistynyt puhetapa onkin se, jolla saadaan annettua sivistynyt kuva. Sivistyneen miehen taitoihin onkin perinteisesti kuulunut kaunopuheisuuden taito. Se on ollut olennainen osa koulutustakin. Sivistys ikään kuin paistaa koko olemuksesta, kun pukeutuu oikein, seisoo virallisen ryhdikkäästi ja suusta lipsahtelee kieliopillisesti oikeaa ja terminologiaa taktisesti käyttävää kieltä, joka on miltei sellaisenaan painettavissa runokirjan (tai ainakin joidenkin hyvin myyvien runokirjagenrejen) kansien väliin.

Tämä sivistyneen miehen kuva on olemassa nykyäänkin. Kielenkäyttäminen on ikään kuin käyntikortti jossa on mukana sellaisia käsitteitä kuin kirjoittajan järkevyys ja mukavuus. Jos joku kirjoittaa väärin (esim. "Isän maan puollustajat") niin hänen ajatellaan olevan sivistymätön moukka. Ja tämän on ajateltu tarkoittavan samaa kuin "kyvyttömyys järkevään keskusteluun". Näin kielioppivirheistä voi tulla argumenttien ohittamisen syy. Tällöin ei enää keskustella asiasta, vaan ihmisestä ja hänen tyylistään. Kyseessä on sentään -for crying out loud- kaivon myrkyttäminen habitukseen vetoamisella. Ja tämänlaisen kikan soveltaminen alkaa näyttämään varsin omituiselta. Kun järkevyyttä kunnioitetaan muotoon vedoten mutta järkevyyden sisältö hukataan näin tehdessä.

Juha Leinivaaran kohdalla tämänlaiseksi piirteeksi on noussut possessiivisuffiksi. Hänellä onkin tyypillinen, mainosmiehillekin tuttu virhe. (Minun Sonera - Minun Sonerani.) Jostain syystä jotkin tahot ovat ottaneet tämän kielioppivirheen osoitukseksi hänen yleisestä yleissivistyksen puutteesta. Argumenteista ei tarvitse välittää "koska kielioppi". Siitä on tullut jopa jonkinlainen leima, jota käytetään kun halutaan viitata kehen viitataan tavalla jonka kaikki ymmärtävät, mutta ei haluta kuitenkaan ohjata liikennettä häneenpäin, koska linkkaaminen "väärään ideologiaan" on niin kammottavaa ihmisille jotka kannattavat slogantasolla "kuunnellaan molempia puolia ja annetaan kaikkien tehdä omat johtopäätöksensä" -tasoisia esityksiä. Niissä vastapuoleen viitataan usein epämääräisesti tavalla jolla ei voi täysin varmistaa onko joku niin sanonut vai ei, ja miten olennainen lausuja oli.

Usein mukana on ns. leimaavaa kielenkäyttöä, eli sanojaan viitataan negatiivisin kiertoilmauksin, jotka voivat olla vaikkapa niin tarkkoja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai tapoihin viittaamisia, että "vastustajan" tunnistaminen on mahdollista, mutta niin että vaikka tekijä löytyisikin, olisi itse sanotun löytäminen ison lisätyön takana. (kts). Tällöin vääristelyä ja manipulointia ja valehtelua on vaikeaa huomata. Lukija väsyy usein ennen ja tyytyy uskomaan kun sanotaan.

Oma kielenkäyttöni on taas sekakieltä. Siinä on itsetarkoituksellisesti kirjakielisiä lauseita, arkikielisiä ilmauksia ja englanninkielisiä "välihuudahduksia". Tämä ihan vain sen takia, että jos vierekkäin on sivistyssana ja kirosana, niin siitä tulee hyvä mieli. Vähän samanlaisen olon saa jos laulaa natsilauluja ääneen kirkossa. (Btw ; Been there done that.) Tyypilliseksi virheekseni voisi laittaa ainakin tapani käyttää adessiivia. Sitä pitäisi virallisesti ja oikein käyttää (esim. "kunnioituksella") mutta hyvin usein lipsahtaa arkikieliseen ilmaukseen (esim. "kunnioittaen"/"kunnioittavasti").

Tämän tietäminen tietysti ratkaisee kaikki ongelmat. Eikä esimerkiksi kritiikistä tarvitse välittää, kun muistaa vinoilla hiukkasen adessiivista ja kenties joistain muistakin minulle tyypillisistä kielioppikömmähdyksistä. Mutta tosiasiassa en välitä. Sillä "grammarnazit" ovat argumenttien sisällön kannalta irrelevantteja ja siksi kannaltani turhia ja epäkiinnostavia. Minulle riittää että kieli on "riittävän hyvää", eli että se hoitaa asiansa ja sillä saa sanottavansa sanotuksi. Suhteeni kieleen on siksi pragmaattinen joskaan ei hienostunut tai edes hirveän kunnioittava.

Tämä suhteeni äidinkieleen minun täytyy muistaa aina silloin kun kohtaan ihmisiä joista filosofia on herttisen epäkiinnostavaa abstraktia saivartelua. Kunnioittavasti sanoen heitä on aika paljon.

Typografia- ja Ligatuurimerkkejä.

"Kumma juttu sinänsä, että kun on rahoille ja prosenteille ja ties mille muille jonninjoutaville hapatuksille tietokoneiden ja kirjoituskoneiden näppäimistössä oma merkki, niin kirosanoille ei ole edes yhtä merkkiä. Ajatelkaa tuttavianne: Kumpia käyttävät enemmän - merkkejä ½, £, ¤, $, # ja ~ vaiko kirosanoja? Tietysti kirosanoja! Toinen luonto totisesti ovat monille heistä ne! Kuinka usein he sähköpostia laatiessaan ovatkaan etsineet etusormi kysyvänä näppäimistöstä kirosananäppäintä, tuloksetta, ja katkerana päätyneet tuijottamaan hyödytöntä punnan, puolikkaan tai ¤ -merkkiä sydän turhaumaraivosta hakaten."...
(Markus Kajo, "Kettusen kannettava", "Koettelemuksista")

Kirosanat ovat puheessa olevaa täytettä. Usein ajatellaan, että kiroilu on paitsi rumaa, myös osoitus puhujan sivistymättömyydestä. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen kysymys, koska se tuo keskusteluun retorisia piirteitä. Ja tässä korostuu se, että retoriikka ei ole pelkkää sanan muotoilua ja sanajärjestystä, ja kykyä tuoda viesti selkeästi esiin. Siinä on mukaan myös etiketti, hyvät tavat.

Tätä voidaan lähestyä kahdella tavalla:
1: Kiroilu on alakulttuuriin sidottua, eikä niillä ole yleensä lisäarvoa viestin sisällön ymmärtämisen kannalta. Tässä korostetaan sitä että retoriikka on elitististä, parempiosaisten. Ja toisaalta se, että kompakti viestintätapa on hyvä. Jos viestiin lisää turhaa, siitä tulee pidempi, ei parempi.
___1.1: Toki retoriikassa lauseissa korostetaan joskus monisanaisuutta (jolloin sitä kutsutaan kaunopuheisuudeksi tai kielelliseksi iloitteluksi), mutta niidenkin kohdalla tavoitteena on yleensä tuoda ihmisille tunteita jotka tukevat itse sanomaa. Kiroilu sen sijaan vain "särähtää korvaan". Kiroilu kun rikkoo "yleisiä normeja" ja sitä pidetään epäkunnioittavana. Tätä kautta niiden käyttö kertoo myös siitä että yhteisön normit eivät kiinnosta, ja että kunnioittaminen ideana voi olla puhujalta karussa.
_____1.1.1: Tämän kannalta hankalaa on kuitenkin se, että Jaakko Häkkisen vitsailu "aggressiivista" pitää paikkaansa. Hänhän loi levinneen vitsin, jossa kerrotaan miten suomeen on syntynyt uusi modus, joka tunnistetaan osamorfeemista "vittu". Aggressiiville tyypillinen käyttö toimii siten että osamorfeemia "vittu" käytetään välittömästi pronominisubjektin osana. (Vittumä sinne mene.) Vittu + pronomini -rakennetta taas seuraa kieltomuodon pääverbi. Oaitsi subjektittomissa lauseissa, jossa sillä on paikallissijamuotoinen kielteinen partikkelirakenne. (Vittusiellä ketään ole.) Tämä on paitsi hauskaa, myös viittaa siihen asiaan, että "osamorfeemin" runsas viljely on saanut sen menettämään teränsä. Se ei silloin enää riko sitä tabua, jota se on alun perin rikkonut. Se on siis menettänyt kirosanaluonnettaan.
2: Toisaalta sitä koskee kuitenkin se, että asiaa tulisi käsitellä sen sisällön kautta. On selvää, että kirosana ei poista argumentin sisältöä. "Vittu 1+1=2" ei ole väärä vastaus, se on vain epäkohtelias vastaus. Tätä kautta joku voisi sanoa että kyseessä on sanan sensuroiminen. Tämä pitää sinällään paikkaansa, koska kiroilua todellakin korvataan usein typografisilla ja ligatuurimerkeillä. Jos kirjoitan että &¤%(/"%" kaikki tietävät että se kohta tulee korvata kiroilulla.

Sosiaalisesti asiaa lähestyttäessä asia ei ole kovin suuri, koska käytännössä jos keskustelun kirosanat korvataan merkeillä, ja tekstistä valtaosa on sitä, tiedetään että keskustelussa on esimerkiksi "Tuomon viikonloppusuunnitelmat". Ja siitä tiedetään että mitään järin fiksua ei luultavasti ole luvassa. Kokemuspohjainen induktio ilmiöiden välillä on niin luja, että tätä kautta voidaan esittää että kirosanojen paljouden ja sisällön puutteen välillä on jännittävä korrelaatio.

Mutta koska minä, tunnettu ja armoitettu kiroilija, kirjoitan tästä, haluan tuoda siihen myös yksilön tuen. Kirjoilemiseen voi olla hyvä syy. Rumien sanojen hokemisella kun on myös kiroilijan tuskaa lieventävä vaikutus. Tämä näkyy myös psykologisissa testeissä: Jos henkilö kiroilee, hän kykenee pitämään kättään kylmässä vedessä kauemmin, kuin jos hän käyttää neutraalimpia sanoja. Siksi haluan lopettaa, kaikesta huolimatta, tämän jutun seuraavaan lauseeseen.

"Dr. Stephens, who is a lecturer in psychology at Keele University in England, said that swearing has its proper place. "I wouldn’t recommend it with little kids around," he said, "but it can be helpful and useful.""

Sisältö ja argumentti.

Yleensä retoriikka -sanalla on hieman ikävä sävy. Se liitetään yleensä siihen että joku sanoo asiat kieroilemalla ja antaa vääriä vaikutelmia. Kuitenkin retoriikkaa on kaikessa, missä otetaan huomioon muoto, yleisö, konteksti ja muu vastaava. Erikoista asiassa on tietysti se, että retoriikka on muotoa, joten se ei itse asiassa vaikuta sisältöön. Sen vuoksi emme voisi tuomita mitään kirjoitusta sen vuoksi että se käyttää retorisia keinoja. Ainoastaan sisällön pitäisi merkitä.

Tämän asian mutkikkuus paljastuu kun alamme katsomaan sitä, mihin on syytä tarttua. Aloitan tarinoista ja tehokeinoista.

Seneca oli tunnettu elävästä ja liioittelevasta kielenkäytöstään. Hän käytti myös alkusointuja ja muita tehokeinoja tuodessaan esiin asiaansa. Normaalisti filosofeista on tärkeää että argumentti joka on looginen, on looginen. Seneca oli kuitenkin sitä mieltä että ihmismieli, eli psykologia, tulisi ottaa huomioon. Hänestä logiikka on ikään kuin ankerias, ja fiksukin perustelu voi karata ajatuksistamme. Vertauskuvat, anekdootit ja analogiat ovat itse asiassa tehokkaampia kuin logiikka. Niillä saamme tuntuman asioihin jotka muuten unohtaisimme. Hieman samantapaista näkemystä edustaa Taleb, joka "Musta Joutsen" kirjassa esittää että narraatio on ongelmallista, koska ihmiset eivät muista niinkään asioita kuin tarinoita. Hän tunnustaakin että joutuu tämän vuoksi käyttämään tarinankerronnallisia elementtejä saadakseen asian ymmärrettäväksi. Ideana on se, että loogisilla tarinoilla voidaan päihittää ne jotka ovat "pelkkiä" tarinoita.

Toisaalta retoriikka liittyy myös virheidenkorjaamiseen.

Kielioppi ja oikeinkirjoitus ovat yksi tälläinen asia. Ne ovat hyviä koska ne omalla osallaan auttavat ymmärtämistä. Joskus niistä tulee kuitenkin itsetarkoituksellisia. Tällöin asia unohtuu sen vuoksi että aletaan tarttumaan yksityiskohtiin. Voidaan esimerkiksi sanoa että kieliopin tarkkuus kertoo halusta nähdä vaivaa, joka taas on huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tällöin itse asian kommentointi siirtyy ja aletaan puhumaan pelkästään muodosta - ja esimerkkini kaltaisten perustelujen kautta mahdollisesti asijan sijasta asian esittäjistä. Tässä kohden ehkä hyvän rinnastuksen saa etiketin ja käytöksen kautta. Ajatellaan että oikeanlainen pukeutuminen, oikeiden haarukoiden käyttö ja niin edespäin ovat hyvää käytöstä. Tietyssä määrin niitä käyttämällä voidaan toimia muita loukkaamatta. Mutta kyseessä on kuitenkin hieman eri asia kuin reilu käyttäytyminen. Itse asiassa on melko helppo kuvitella täysin etiketinmukaista mutta kylmäkiskoista ja tunteetonta käyttäytymistä. Ja toisaalta reilusti voidaan suhtautua vaikka Korson murteella, jossa pilkun korvaa "totanoinniiq vittu". Etiketti ja reilu suhtautuminen ovat siis hieman eri asia. Mutta etiketti toki auttaa asiallisessa käytöksessä. Kieliopilla ja retoriikalla on hieman vastaavanlainen rooli.

Toisaalta on tärkeää tietää mitä kukakin on sanonut missäkin. Näin heihin voidaan viitata ja heidän sanomansa asiat voidaan esimerkiksi tarkistaa. Kuitenkin tässäkin on riskinä se, että asia muuttuu "pilkunviilaamiseksi" ; esimerkiksi de Montaigne vihjasi että koska hänellä ei ole kirjastossaan kaikkia riittäviä teoksia, hän ei voi tarkistaa jokaista yksityiskohtaa. Siksi hänellä on virheitä, joissa jonkun lainaus onkin sitten oikeasti jonkun toisen lainaus. Hänestä tämä ei estänyt asian ymmärtämistä, ja niihin tarttuminen oli turhaa, jos esitys muuten oli hyvä.

Kyseessä on tavallaan kunnioittaminen. Keskustelussa, etenkin kriittisessä sellaisessa, on oltava kaksi ehtoa jotta juttu voisi johtaa johonkin. Tarvitaan reiluutta, joka tarkoittaa sitä että ei liiaksi aleta nyyläämään kirjoitusvirheitä ja sivuseikkoja kuten lainausyksityiskohtia. (Toki niistä voidaan huomauttaa, ja joissain konteksteissa se on tärkeämpää kuin toisissa. Tämä vaatii kontekstin tajua, eräänlaista asiallista retorista pelisilmää.) Sen sijaan asian ymmärtäminen on tietysti tärkeää. Itse asiassa kriittisen suhtautumisen ykköskohdan pitäisi olla se, että ymmärtää kritisoimansa kohteen sisällön. Ilman tätä kun syntyy olkiukkoja, joissa toisen argumentteja ei käsitellä vaan kumotaan niiden irvikuvia, jolloin ei puhuta asiasta vaan jostakin aivan muusta asiasta jota väitetään asiaksi. Tuntematta asiaa syntyy vain suhtautumista jossa ollaan erimielisiä pelkän erimielisyyden vuoksi. Tähän taas ei ole mitään erityistä syytä.