"Ja" sekä muu konnektiivihörhötys

"Sheldon : [Ex nihilo] "Leonard, I'm moving out."
Leonard : "What do you mean, you're moving out? Why?"
Sheldon : "There doesn't have to be a reason."
Leonard : "Yeah, there kinda does."
Sheldon : "Not necessarily. This is a classic example of Münchhausen's Trilemma: either the reason is predicated on a series of sub-reasons, leading to an infinite regression; or it tracks back to arbitrary axiomatic statements; or it's ultimately circular: i.e., I'm moving out because I'm moving out."
Leonard : "I'm still confused."
Sheldon : "Leonard, I don't see how I could have made it any simpler.""
("The Big Bang Theory", "Bad fish paradigm")

Ylläoleva komediasarjasta napattu tilanne kuvaa hyvin sitä miten käy kun filosofisia menetelmiä sovelletaan arjessa ; Filosofia on merkityksen ja ymmärryksen tiede, mutta sen kautta syntyy yleensä vain hämmennystä. Usein syynä on se, että asioita katsotaan eri tavalla.

Kirjoitin aikaisemmin työstä, pyhästä ja uskonnollisuudesta. Otin tässä avukseni sen, miten "Ora et Labora" -käsitteen merkitys on muuntunut. "Rukoile ja tee työtä" -lausunto on nähty eri aikoina eri tavoilla. Mielenkiintoista kyllä, tämä ero on helpoiten ymmärrettävissä siten että sana "rukous" ja "työ" ovat säilyneet ennallaan. Se, mikä on oleellista on "JA" -sanan uudelleenmuotoilu. Näin ollen rukous on rukousta ja työ on työtä ja se mikä muuttuu on se miten näiden suhde toisiinsa koetaan.

Logiikassa sanotaan että JA -sana on konnektiivi. ; Ongelmana on oikeastaan se, että logiikassa termit on tarkemmin määritelty, kun taas ja -sana on epämääräisempi ; Itse asiassa arkikielen sana "JA" voi olla joko propositiologiikan konjunktio (A_^B) jolloin pitää olla molemmat sekä A että B tai sitten se on propositiologiikan disjunktio (AvB) jossa riittää jompi kumpi.

Muualla samankaltainen ongelma pätee myös "tai"-sanaa; Arkikäyttö termille on epämääräinen ; joskus tai -sanaa käytetään inklusiivisesti jolloin vaaditaan ilmaisussa toinen tai molemmat ovat tosia. Joskus käytössä on eksklusiivinen tai -sanan soveltaminen jolloin on valittava jompi kumpi mutta ei molempia. Logiikassa ongelmaa ei ole, koska tai on määritelty tarkemmin ; inklusiivinen tai muotoutuu muotoon (AvB) . Eksklusiivinen tai saadaan taas muotoilemalla lausunto aivan erinäköiseksi muotoon ((AvB)_^(A_^B)) . Näin sekaannusta ei tule eikä sisältö ole yhtä epämääräinen ja tulkinnanvarainen.

Koska tarkastelukulmani oli arkikielenkäyttökeskeinen, en voinut olla puhumatta "tai" -sanasta. Sillä arkikielenkäytön kannalta ongelma "Tai" -sanasta nouseekin tässä kohden mutkan takaa esille.; "Ja" -sanaa käyttäessä (sen arkikielisessä merkityksessä) nousevat esille myös "Tai" -sanan epämääräisyydet. Tätä kuvastaa (ja toivon mukaan selventää) seuraava yksinkertainen kaavio.

Siksi, vaikka arkikielinen puhe usein sisältää samanlaisia elementtejä loogisen kielen kanssa, ne ovat yllättävän harvoin aivan sama asia. Usein arkikieli vaatii tarpeetonta uudelleenkäsittämistä. Ja filosofian vaatima tarkkuus on siksi usein hyvin haastava saavutettava ; Yleensä vaihtoehtoina on joko se, että sanoma yksinkertaistuu ja tätä kautta epämääräistyy. Tai sitten sisällöstä tulee eksaktia juuri sillä tavalla jonka jälkeen oikein kukaan ei osaa ymmärtää sitä.

Kun muistaa että tässä on käsitelty vain yhden sanan tuomia sekaannuksia, voi kuvitella mitä tapahtuu kun vastaavaa tehdään asioilla. Käsitteiden määrittelyn tarkkuus johtaa samantapaisiin ongelmiin. Näin ollen filosofian haasteet ovat viestinnällisiä mutta ne ovat samanaikaisesti erityisen merkittäviä.

---

Kirjoittajalla on selitys sille miksi kukaan ei ymmärrä häntä. Valitettavasti kukaan ei ymmärrä tätä selitystäkään.

Väärinkäsitelty

"Mutkimus" -blogissa ihasteltiin taitoa luoda ymmärrystä arkikielisin termein. Hänellä on pitkähkö esimerkki jonka lainaan kokonaan (koska en asia oli niin hyvin tiivistetty että en voi kuvitellakaan voivani tehdä sitä paremmin.) ""Se on vähän sama kuin aikoinaan selitin lapsillemme voiman ja vastavoiman lakia. Sanoin, että seinää ei kannata lyödä omalla päällään, kun se suuttuu siitä ja lyö takaisin, niin että päähän sattuu..." "Juttelin juuri sen kanssa, joka oli pienenä ajanut pyörällään päin seinää ja joka kuulemma vieläkin muistaa voiman ja vastavoiman lain tästä esimerkistä, jonka perusteella hän edelleen ymmärtää sekä käytännössä että kuvaannollisesti sen, että lyöjä yleensä saa itsekin turpiinsa, tavalla tai toisella." Se, että jokin tieto yritetään ja/tai osataan sanoa arkikielellä, ei tarkoita sitä, että sanoja ei tietäisi siitä asiasta "tositietoa". Olen opettanut fysiikkaa koulussakin, joten osaan tuon saman kertoa fysiikan symbolein ja laskelmin. Pelkään pahoin, että harva noista entisistä oppilaistani muinaisilta ajoilta enää osaa noita laskelmia tai muistaa enää mitään Newtoneista..."

Tämä ylläoleva kuvaus muistuttaa siitä, mitä Kari Tikkanen on aina välistä jaksanut tuoda esiin. Eli että hyvä vertaus on kuin hyvä teoria. (Ja tämä on tietysti vertaus teorioista.) Hyvä vertaus nimittäin helpottaa asioiden ymmärtämistä ja tätä kautta oppimista. Tieteen popularisoinnissakin taitavaa vertaustenlaatijaa ja ymmärtäjää on arvostettu. Esimerkiksi Richard Dawkins ei kenties ole maailman terävin tiedemies tai paras evoluutioteoreetikko, mutta hänen taitoaan luoda arkikielelläkin ymmärrettävää tietoa on varsin kunnioitettava. Ja siksi ei ihmetytäkään että hänellä on ollut aktiviteettia ja jopa professorinvirkaa nimenomaan tiedeviestinnän puolella.

Tämä näkemys on yleisesti ottaen arvostettu. Kuitenkin tässä on muutamia ongelmia jotka on käytännössä otettava huomioon. Otin tämän aiheen esille aikaisemmin kun moitin skeptikoille tarkoitettua debunkkauskirjaa. Sen keskiössä oli viestintä. Ja henki oli se, että asioita saa latistaa ymmärrettävyyden nimissä. Viestinnässä on nimittäin aina ongelmia. Esimerkiksi alkuun (röyhkeästi?) lainaamani sinänsä erinomaisen opettavainen muistutus voiman ja vastavoiman laista pitää sisällään jäänteitä vähintään Aristoteelisestä ajattelusta jossa selitys ei ole valmis ellei selitystasoa nosteta teleologiselle tasolle eli keskustelemaan intentioista. Ellei peräti taikauskoisesta ajattelusta jossa elottomankin maailman toiminta antropomorfistetaan tietoiseksi.

Vertauksessa onkin usein väistämättä epätarkkuuksia jotka voivat sisältää väärinkäsityksen toiseen suuntaan. Etenkin jos ammattifyysikko rupeaa selittämään siitä miten voiman ja vastavoiman laki "voidaan tulkita tietoiseksi aktioksi" syntyy helposti mielikuva siitä että tämänlainen tietoisuuden ajatteleminen olisi jotenkin hyväksyttävä asia. Tai että virhe olisi epäolennainen. ~ Tieteen popularisoijien ongelmana onkin esimerkiksi se, että fysiikan kuvat ymmärretään usein väärin. Olen esimerkiksi kuullut ammattilaisena tiedejournalismissa olevan ihmisen valittelevan sitä, miten vaikeaa esimerkiksi suhteellisuusteoriaa on selittää. Esimerkiksi klassinen kuva jossa "kumikalvo"/"vääntyilevä ruudukko" taipuu ja siihen on kuvattu maapallo ja aurinko, antavat helposti sellaisen kuvan että avaruus jotenkin taipuisi jonkin "ylimääräisen tilaulottuvuuden" ympäri. "Ilmapallonpuhallusmalli" universumin laajentumisessa taas johtaa siihen että helposti ajatellaan että avaruus tarvitsisi jotain jonka ympärille se kaareutuisi.

Joku voisi ajatella että olen tässä suhteessa kaksinaamainen, koska tunnustan käyttäväni visualisointitekniikoita esimerkiksi harjoittelussa. Näiden kohdalla on kuitenkin hyvä huomata, että tunnustan näiden kohdalla avoimesti että näkemys on haihattelua ja että itse asiassa tämä on huvittavaa höperehtimistä, kenties inhimillistä mutta ei maailmankuvan osana tai maailman toiminnan selityksenä millään tavalla arvostettava tai järkevä. ~ Näin ollen oikotiet eivät luo pelkästään ymmärrystä vaan ne voivat jopa hämärtää todellisuudentajua.

Mutta mistä sitten johtuu että oikotie johtaa vääristymisiin? Ongelmana on usein kontekstointi. Kun tieteen popularisoija popularisoi tiedettä, hän yleensä tarkastelee yhtä yksityiskohtaa tai piirrettä jossain tilanteessa ja kuvaa tätä. Tällöin kohteella voi olla olennaisia analogioita. Jos esimerkiksi otetaan "ilmapallonpuhallusmalli" se selittää miten universumi laajenee siten että ei ole mitään yhtä pistettä josta pallo laajenisi, vaan koko kalvo laajenee. Samalla laajeneva pallo selittää se, miten kaikki pisteet etääntyvät toisistaan eivätkä kulje jossain toisaalla olevaa pistettä kohti. Tämä yksi piirre ei kuitenkaan sovi siihen ylimääräiseen tilaulottuvuuteen jonka arkijärki helposti maalaa "ilmapallon sisälle". On vaikeaa kuvitella palloa pelkkänä kalvona jonka sisällä ei olisi jotain. Tässä kohden on olennainen epäanalogisuus todellisuuteen. Kun teoriasta tehdään popularisoiva malli, ja arijärkeä käyttäen otetaan tämä popularisoitu malli ja käytetään sitä kuin se olisi se teoria, syntyy joskus vakavia vääristymiä. (Rakentuu esimerkiksi mielikuva ylimääräisestä tilaulottuvuudesta "jonka on pakko olla".)

Tässä kohden on kenties hyvä muistaa hyvien näkemysvertailun piirteitä jotka kuvasin kauan aikaa sitten (blogauksessa johon olen varsin tyytyväinen). Sen pohjalta asiaa voisi lähestyä muistuttamalla että fysiikka käyttää symboleita hyvin eri tavalla kuin vaikkapa alkemia tai puhekieli. Fysiikassa symbolin viittaussuhde rakennetaan eksaktiksi ja laaja-alaiseksi. Alkemiassa ja etenkin puhekielessä viittaussuhde on monisyisempi.

Toki joku voi sanoa että jos kuvataan eettistä sääntöä kuvakielellä, siinä voi olla eksakti sisältö. Että vertauksessa tietty idea välitetään eteenpäin. Tämä onkin varmasti totta. Jos joku kuvaa vaikka voiman ja vastavoiman teorian mukaan että ihmistä ei saa lyödä koska maailma kostaa, saadaan aikaan karman lain kaltainen ilmiö. Ongelmana on tietysti se, että karma on loppujen lopuksi varsin monitulkintainen. Voi olla että vertauksen sanojalla on hyvin tietty mielikuva ja tulkitsijalla on toinen hyvin tietty mielikuva. Näin ollen vertaus on sekä lähettäjälle että tulkitsijalle hyvinkin eksakti. Ongelmana on välitettävyys. Fysiikassa kaavojen eksaktius on määritelty tavalla jolla se on nimenomaan mahdollisimman välitettävä. Eli se ei muutu henkilöltä toiselle. (Arkijärkinen tiedepopularisointi ilmapalloilla oleva eksaktius on selvästi vähemmän välitettävä.) Tässä välitettävyydessä on tieteen popularisoinnin kannalta sellainen mielenkiintoinen piirre, että ihmisen osaamattomuus ja laiskuus voivat "hyvin eksaktin ja erinomaisesti välitettävän" teoriankin kohdalla estää oikean tulkinnan syntymisen. Siksi esimerkiksi tieteellistä kvanttiteoriaa ymmärretään "rahvaan parissa" yleensä aika huonosti mutta väärinymmärretään runsaasti..
1: Ongelma on tässä suhteessa hieman samanlainen kun induktion kohdalla. Sekä analogia että korrelaatio ovat induktioita. Molemmissa voi olla eksaktiutta ja epäeksaktiutta vaihtelevia määriä. Mutta silti korrelaation sisällä on lujempi tiettyys kuin analogioilla ; Korrelaatioiden kumoutuvuus ja voimakkuus on helpommin arvioitavissa (niille saadaan lukuarvo). Analogioiden kohdalla ikuisuuskysymys taas on ollut juuri siinä että mikä määrä epäanalogiaa missäkin paikassa on riittävästi. ; Analogioilla on kaksi ongelmaa -analogisuuden voimakkusuongelma ja analogisuuden attribuuttien priorisoimisongelma - joihin molempiin olisi vastattava ennen kuin voidaan tehdä arvioi analogian hyvyydestä tai huonoudesta. Ja näin ollen analogian hyväksyminen ja hylkääminen on mielipiteestä riippuvaisempaa kuin korrelaatioilla. Siksi maailmankuvattomuuteen pyrkivä (yleistettävyyttä/objektiivisuutta tavoitteleva) tiede ei olekaan oikeastaan juuri yhtään "induktiokeskeisyyttä" ja on vahvasti nimenomaan "korrelaatiokeskeisyyttä".

Tässä kohden kyseessä on laajempi viestintäongelma. Täsmälleen sama vaikuttaa muussakin mediassa ; "Tämä päivä" -blogi kuvasi tähän liittyen sitä miten mediassa taistellaan uutisen totuusarvon ja viihdyttävän narratiivin ristipaineessa. "harva journalisti varmaankaan istuu luolassaan suunnittelemassa miten asioita voidaan vääristellä. Pikemminkin kyseessä on tietty metodiikka joka tapahtuu hyvin luonnostaan. Journalisti tarinassa värittää tarinaa hieman tuodessaan siihen mukaan dramatiikkaa ja selkeää tarinamaisuutta pelkän tosiasioiden raportoinnin sijaan. Tämä tehdään jotta tarina olisi enemmän koskettava ja henkilökohtainen, sillä hyvä journalisti tietää miten ihmiset eivät ole kiinnostuneita vain jutuista jotka ovat faktaluetteloita." Toki tämä kertoo sen että kenties faktoja ei tarvitse vääristellä tarinankerronnallisesti. Mutta toisaalta se muistuttaa että se, että jotain osaa kuvata arkikielisesti ei tarkoita että esitetty asia olisi tosi. Onnistuessaan hyvä uutinen kertoo toden tarinan. Samoin toimii tietysti hyvä tieteen popularisointikin. Ongelmana onkin nimenomaan se, että usein on vaikeaa rakentaa tätä hyvää tarinaa. Huono ja vääristävä tarina on sen sijaan helppoa keksiä ja luoda.
En siis pidä tiedeviestintää oikeastaan huonona asiana. Sen sijaan muistutan että oikoteiden kohdalla on usein  ongelmana ennen kaikkea "sokeiden valtakunnassa silmäpuoli on kuningas" -tilaa. Siksi, kun "mutkimus" -blogissa muistutetaan että vertaus helpottaa oppimista, ja että sen avulla opitaan jotain joka muutoin on yleiseti ottaen hakoteillä, minä kauhistelen ihmisten laiskuutta ja tietämättömyyttä enkä niinkään ihastele vertauksen mainioutta. Tämä on varmaan syynä siihen että vaikka olenkin itse pedanttinen ja selkeästi oppimiseen uskova, olen kuitenkin samanaikaisesti varsin pessimistinen skeptikoille yleisestä valistusprojektin järkevyydestä ja onnistumisesta.

Ehdollista todennäköisyyttä vain ehdoilla

Apologetiikan ystävät ovat usein pahastuneet minulle, koska en pidä siitä tavasta jolla he käyttävät Bayesin kaavaa. Olen paatunut frekvenssitodennäköisyyden kannattaja, joten usein keskustelu vääntyy näiden näkemysten väliseen eroon. Usein tässä on perusongelmana se, että he kannattavat Bayesilaista todennäköisyyttä ehdoitta. Sillä kun sen käyttöä hyväksytään jossain, niin he haluaisivat hyväksyä sen kaikkialla.

Sitäpaitsi valtaosa heidän esittämistä laskelmistaan ovat jollain tavalla Bayesin kaavaa soveltavia. Swinburne käyttää sitä. Plantinga käyttää sitä. Unwin käyttää sitä. Ja tätä kautta on ymmärrettävää että heillä on emotionaalinen side kaavaan. Ja toisaalta - juuri tämä voitaisiin vastaavasti nähdä emotionaaliseksi siteeksi olla hyväksymättä sitä. ~ Itse asiassa yleinen vasta-argumentaatio onkin perustunut siihen että ennaltapäättäisin jonkin asian epätodennäköiseksi tai todennäköiseksi. Näin arvioni olisi maailmankuvallinen. Apologetiikot ovat siis kertoneet että ei saa määritellä asioita epätodennäköiseksi ja todennäköiseksi suoraan määrittelemällä ne ikään kuin mielivaltaisesti etukäteen a priori erisuuruisiksi esimerkiksi kieltämällä ihmeet irrationaalisiksi suoralta kädeltä. He korostavat että on hyvä katsoa todistusaineistoa ja antaa reilu mahdollisuus. Tämä on avomielisyyttä, ja sitä mitä käsitän heidän tarkoittavan avomielisyydellä näissä argumenteissa.

Tosin avomielisyyttä kaivataan myös siinä, että heidän perusmetodologiansa sisältää usein jonkinlaisen presuppositionaaliseen kehään perustuvan tutkimusstrategian jossa korostetaan havaintojen mukanaoloa. Ja he haluavat korostaa että tämä on tieteen tekemisen metodologia. Tästä strategiasta hyvän esimerkin saanee Myersin talteenottamasta kreationistisen tieteentekemisen kaavasta. Siinä ideana on se, että "Raamattu" tekee falsifioitavissa olevia tieteellisiä väitteitä. Näin ollen ensin tehdään Pyhän Kirjan tekstianalyysiä jotta saadaan selville mitä nämä kannanotot ovat. Tässä apuna käytetään esimerkiksi. Näin saadaan uskottava ja mahdollinen Raamatun kirjaimellinen Totuus. Sitten katsotaan havaintoja ja jos konflikti nousee, niin siinä tapauksessa (a) päätellään joko niin että dataa ei ole tarpeeksi, eli havaintoja tarvitaan lisää tai sitten jos tämä tie menee umpeen niin (b) mietitään että Raamatuntulkinnassa on tehty virhe ja palataan uudelleen tulkintatasolle. Tässä Raamattua ei tietysti koskaan kumota, mutta sen tulkitsemisesta tulee yhä faktojen kanssa yhteensopivampaa. Myers moittii tätä siitä että ensin oletetaan että kristillisyys on falsifioitavissa jos maialma olisi vaikkapa yli 10 000 vuotta vanha. Ja jos tiedemaailma sanoo että maa on vanhempi, niin silloin tiede sovitetaan dogmaan tai sitten tulkinnassa ei luovuta Raamatun totuudesta. Myers moittiikin tätä siitä että se on mukafalsifioitavissa "It's not really falsifiable if you’re going to automatically reject any evidence that falsifies it, is it." Kreationistit pitävät juuri tämänlaista julmana ja korostavat että tieto tarkentuu ja että Tulkinta on, paitsi yhteensopiva havaintoaineiston kanssa, niin myös sellainen että siitä tulee ajan mittaan spesifimpi. Tämä strategiavalinta on tärkeä, koska se on - kenties hieman yllättäen, mutta kuten tässä tekstissä selviää myöhemmin myös - olennaisesti yhdessä tässä käsitellyn aiheen kanssa.

Koska otan ihmiset vakavammin kuin mehukkaan verevistä sanoistani voisi kenties luulla, tarvitsen ehdottomasti, molemmanpuolisen epäkunnioituksen murtamiseksi ja sen yhdensuuntaiseksi muuttamiseksi, hyvän selityksen. Siksi päätinkin kirjoittaa tämän argumentin, joka perustuu pelkän Bayesin kaavan hyväksymiseen ja sitä kautta ponnistamiseen. Ja sen kautta näytän miksi (a) minä en pidä tästä kaavasta ja (b) jos pitäisin tästä kaavasta, olisin suorastaan velvoitettu ateismiin. (Luvassa on myös tieteenfilosofiaa.)

Bayesilaisen todennäköisyyden käyttö ateismin verukkeena:

Bayesin kaava perustuu ehdolliseen todennäköisyyteen. Kaava kuvataan muodossa P(BIA) = [P(AIB) * P(B)] / P(A) jossa P(A) on A:n a priori -mahdollisuus "riippumatta havainnoista". P(AIB) taas on A:n a posteriorinen todennäköisyys B:llä tapahtuen. P(BIA) taas on B:n mahdollisuus ehdolla A. Ja P(B) on apriorinen todennäköisyys B:lle. Tästä on tietysti hienompiakin liitoksia erilaisiin todennäköisyysarvioihin. Ja niiden käyttäminen on tullut uskontotieteilijöille, apologeetikoille ja miksei naturalisteillekin tutuksi.

Esimerkkinä tämäntapaisesta perusteluavaruudsta löytyy Mollerin artikkelista "a simple argument against design". Siinä perusargumentti on hyvin yksinkertainen. (1) Ehdollinen todennäköisyys on hyvä väline jolla voidaan selvittää asioita "We can conceive of the debate about design in terms of likelihoods: what we care about is the relationship ofP(EIH1) to P(EIH2)." (2) Jumala kuvataan kaikkikykyisenä, kun taas evoluutio on rajoitetumpaa. Näin ollen Jumala voi tehdä vapaammin asioita kun taas evoluutio ja luonnonvalinta ovat sidottuja paljon tiukempaan vaihtoehtokirjoon "God, as traditionally conceived, had many more options by which to bring about life as we observe it than were available to natural selection." ja (3) näiden yhdistelmänä voidaan havaita että "utterly mundane features of the world, like that the earth is old, are actually powerful evidence that the world was not designed, since that outcome was optional on H2 but nearly inevitable on H1" Ja että kombinoimalla erilaisia tämänlaisia tilanteita syntyy ikään kuin kumulatiivinen argumentti, joka sitten on lopulta hyvinkin vakuuttava. "Perhaps none of these points is individually impressive. But together they seem to generate an important challenge to the view that life was designed."

Jokainen joka on tutustunut teologian "kumultaviitiseen argumenttiin" saa tästä tietysti jonkinlaisia kiksejä. Ajattelutapa on ilmiselvästi hyvin samantapainen. Tosin sillä erolla että esimerkiksi kysymys maapallon iästä on hyvin konkreettinen ja taatusti luonnontieteellinen asia. Teologit taas vääntävät mielipiteitä äärettömyyksien filosofiasta joiden tulokset ovat abstraktimpia ja enemmänkin "filosofisia makuasioita". Tämän argumentin ydin iskee muutoinkin valtavaan määrään teologisia argumentteja eikä siinä ole mukana sellaisia asioita jotka yleensä koetaan ateistisiksi asennevammoiksi. ~ Teologit rakastavat sitä että riittäisi että suunnittelu on yhteensopiva aineiston kanssa. (compatible). Tässä argumentissa ei kumota sitä että Jumala ei voisi tehdä asioita, jolloin kaikki "Good make sense" -teemaiset argumentit tulee käsiteltyä huonoiksi. Argumentaatio olettaa että Jumala voisikin aikaansaada näitä asioita. Tämä argumentti yksinkertaisesti perustuu siihen että "The core of the simple argument is that God had more options available to Him than did natural selection" ja tämä vaikuttaa siihen että evoluutio ennustaa tietynlaisempaa tilaa, joten näiden huomaaminen on spesifiyttä. Näin ollen ei riidellä siitä onko Jumala voi olla -tasolla yhteensopiva (compatible) vaan katsotaan pelkkää todennäköisyyttä (propability) Ja tämän ytimessä on yksinkertainen kaava "Bayes' theorem says:P(H1IE)=P(H1)P(EIH1)/P(H1)P(EIH1)+P(H2)P(EIH2)." - Ja samalla huomioidaan se, että tavallisesti uskovaisia järkyttää se, että ateistit nähdään rienaavina koska kuvaavat esimerkiksi tiettyjä elimiä kamalan huonosti toimiviksi. "the argument doesn't need to rely on strong assumptions other arguments must make, for instance appeals to vestigial organs or alleged examples of imperfect design."

Argumentin kannalta spesifiys riittää koska se liittyy olennaisesti A niin B -tyylisiin kohtiin. Itse asiassa jos tämä kohta otetaan pois, niin jäljelle jäisi vain se kammottava kohta jota apologetiikat selittävät maailmankuvallisen dogmaattisuuden kohdalla selittäessään että ateistit/naturalistit/ketkä tahansa heidän kanssaan erimieliset vain määrittelevät apriorisesti. Argumentti nojaa siis siihen että tämänlainen apriorisuus ohitetaan ja katsotaan pelkästään näitä toisistaan riippuvia todennäköisyyksiä. Kun nämä otetaan kaavaan mukaan, lopputulos todennäköisyysarviossa painottuu. Ja näillä ehdoilla ateisti todistaa Bayesin kaavalla että Suunnittelija on Se epätodennäköisempi selitys.

Tieteenfilosofina olen tämänlaisia argumentteja vastaan.

Koska olen nyt saanut kaikkien kiinnostuksen heräämään (ja ateistien into sammui tuohon otsikkoon) voin selittää miksi en pidä Bayesin kaavasta in first place. Syy on itse asiassa tavallaan jo yllä kuvatussa. Bayesin kaavassa on nimittäin kaksi osaa. On mielivaltainen maailmankuvallinen osa jossa määritetään apriorinen todennäköisyys. Ja sitten on aposteriorinen osa joka on sidottavissa mainiosti aineistoon, kuten tieteeseen. Mutta tämä tekee sen tavalla jossa korostetaan helposti pelkästään teorian ennusvoimaa ja spesifiyttä. Tästä sitten tehdään sama kuin teorian todennäköisyys.

Olen toki tieteenfilosofina sitä mieltä että mallintaminen on olennaista. Ja että teorialla täytyy olla ns. selitysarvoa ja ennustusvoimaa. Mutta en pidä tätä yksinään "koko totuutena". Bayesin kaavassa on nimittäin spesifiyden takana omituisia ongelmia. Ne tulevat hyvin esiin erilaisten salaliittoteorioiden mukana. Sillä salaliittoteorioissa on usein mukana "yleisen epämääräisen salaliiton" sijasta aineistoa joka sovitetaan havaintoaineistoon. - Näin ollen salaliittoteoreetikko voi sitoa tulkintoja aineistoon siten että vaikka salaliitto itsessään on ympäripyöreä, niin tulkintamyllyn pyörittämisen jälkeen salaliittolaiset ovatkin osa illuminatia joka tavoittelee maailmanherruutta kontrolloimalla luonnonvoimia. Tämänlaisilla näkemyksillä on yllättävän spesifi luonne. Ja ne usein referoivat johonkin olemassaolevaan. Näin salaliittoteoreetikko voi vaikka sitoa teoriansa kaikkiin erilaisiin luonnonkatastrofeihin. Nämä ovat toistuva luonnonilmiö, joten näihin sitominen tekee ennusteista "omituisella tavalla spesifin". Ja itse asiassa juuri tämä lienee se, joka viehättää salaliittoteoreetikkoja näissä teorioissaan.

Ja esimerkiksi Plantingan ajatus Jumalan tietynlaisesta luonteesta voidaan nähdä juuri vastaavanlaisen myllytyksen tuotos. Mutta tämä ei ole tämän jutun kannalta olennaista ydintä, vaan vinoileva huomautus. Jumala voisi olla minkälainen tahansa apriorisesti, mutta Plantinga selittää että Kristittyjen Jumalan on oltava juuri tietynlainen ja hän spesifioi tätä kautta Jumalan luonnetta, ei suinkaan sen mukaan mitä tiedämme Jumalasta, vaan sitä kautta mitä tiedämme maailmasta. Ja aivan ehdottomasti tämä strategia sopii 1:1 yhteen Myersin esiinnostaman kreationistisen tutkimuskehän luonteeseen.

Konsilienssikeskeisessä maailmassa noustaankin vielä tätä ylemmäs. Siinä nimittäin vaadittaisiin tutkimusohjelmaa joka liittyy näihin eroihin. Näin vastakkain onkin illuminatin maailmantuhokoneen löytäminen. - Jos tornadoalue USA:ssa on illuminatin tornadokoneen kokeilupaikka, niin etsikää se fucking masiina sieltä vaikka asevoimin! Silläaikaa "naturalistiset meteorologit" yrittävät saada havaintoja pilvistä ja matalapaineista. Tämä tekee selväksi sen, että vaikka onkin kiistämättä parannus että compatible -tason saivarteluista noustaan propabilityn todennäköisyysarviointiin, ei saisi tarttua pelkkään ennustusten spesifiyteen vaan arvioitava sitä miten tutkimusohjelmallisesti hedelmällinen näkemys on.

Ja tämä, hyvät herrat, on syy sille miksi en ole ateisti. (Eli miksi en luota Bayesin kaavaa, Swinburneen, Plantingaan tai Unwiniin.) Nähdäkseni ateismi ja teologia ovat aika vähän tutkineet ilmiöiden olemassaoloja. Ovat kiinnostuneempia lähinnä evoluutioon ja muihin luonnonilmiöihin liittyvistä tuloksista, jotka sitten yrittävät joko omia nämä teoriat ja kiittää niiden ansioista itseään. Tai kiistää ja kritisoida näitä näkemyksiä ja sitten kompata itseään tästä. Vaikka asiat eivät mitenkään olennaisesti edes liity toisiinsa.

Vaadittavien arvailujen määrä.

Historiallisen miekkailun piirissä rekonstruoidan mitä erilaisempia asioita. Osa yrittää esimerkiksi lähestyä antiikin ajan kamppailutyylien ennallistamista. Tämä on tietysti hyvin haasteellista, koska manuaaleja ei ole tarjolla. Systeemit pitää rakentaa esimerkiksi ruukuissa olevista maalauksista - joiden kohdalla ei ole varmuutta siitä, onko niillä samanlainen suhde itse toimintaan kuin mitä esimerkiksi nykyviihteen kung-fu -elokuvilla on oikeaan kungfuun. Liikkeisiin pitää myös tehdä tiettyjä arvauksia. Tässä mielessä lopputuloksen eksaktius tietysti kärsii. Asiaa voidaan lähestyä, mutta kovin tarkkaa tietoa asiasta ei voida saada.

Manuaalejen kohdalla asiat ovat helpompia, koska niissä on kuvallista ja sanallista tietoa itse tapahtumasta ; Joskus jopa hyvinkin tarkasti. Lisäksi joitain asioita voidaan liittää mukaan melko varmasti siksi että ilman niitä kuvissa esitellyt asiat eivät toimi. Tätä kautta lopputuloksesta tulee tarkempi ; Joudutaan olettamaan vähemmän asioita.

Tämänlainen arvailujen määrän vaikutus lopputulokseen on ilmiselvää. Antiikin ruukkujen ympärille rakennettu itsepuolustussysteemi voi olla aivan toimiva ja laaja kokonaisuus, mutta on selvää että monissa kohdin voidaan rakentaa erilainen tulkinta ja selittää että erimielinen on vain vetänyt asioita hatustaan. Ja manuaalin kanssa voidaan helpommin rajata tiukemmalle alueelle ja moittia toisia näkemyksiä paljon arvailunvaraisempina kuin toisia.

Kuitenkin jostain syystä tieteellisten kysymysten puolella tätä ei ymmärretä. Ihmiset keskittyvät usein ristiriidattomuuteen. Koherentti systeemi riittää monille -etenkin jos se on heidän oman maailmankuvansa mukainen ; Kuitenkin tämä olisi sama, kuin hyväksyisi minkä tahansa toimivan systeemin luvallisena manuaalin tulkintana. Ja etenkin teologisten kysymysten mukana tulkintoja pidetään usein aivan samanarvoisina, jolloin esitetään että antiikin tyylien konstruktiot olisivat yhtä tarkkoja ja hyviä kuin manuaalien avulla huolellisesti rakennetut. Kuitenkin jo metodiikassa on olennaisia eroja, jotka tekevät antiikin tyylien rekonstruktiosta pakosti epämääräisemmän ja huonommin perustellun kuin manuaalien pohjalta tehtyjen.

precision

"Our main assumption about the introduction of unfamiliar mathematical techniques is that the students are willing to move quickly into the use of differential equations in order to grasp the interpretation of solutions. We promote the development of these capabilities for a good and healthy cause. The students' analytical powers are strengthened for the future, and their understanding of the subject is enriched as a result. Modern physics is ideal in this respect because the subject cannot be properly supported without the certain amount of mathematical scaffolding and because the new ideas can be fully brought in life with this support.
History is also included in order to present modern physics as a sort of adventure in 20th century science. We insert these narrative elements whenever we wish to illustrate the growth of ideas and put separated events in proper context. Modern physics should be wieved as an ongoing adventure, and historical background can be used as a suitable vehicle to convey this impression."
(John J. Brehm & William Mullin, "Introduction to the structure of matter ~ A course in modern physics")

Tieteissä arvostetaan karkeasti sanoen eksaktiutta ja yksiselitteisyyttä.

Arkiajattelussa vakuuttavalta taas tuntuu moni muukin asia. Tarinat ja narraatiot tuntuvat tuovan asioihin ymmärrystä. Siksi esimerkiksi Gould, vaikka olikin evoluutioteorian ystävä jos joku, vastusti "Ihmeellinen elämä" -kirjassaan sitä miten ihmiset pitävät evoluutioteoriaa tarinana ; Moni on emotionaalisesti sitoutunut evoluutioon, ei siksi että se on teoria jonka tutkiminen tuottaa tulosta, joka olisi oikea syy. Vaan sen vuoksi että se sisältää taistelukertomuksen jossa nykyihminen on vaikeuksien ylittänyt voittaja. Kivikaudella on taisteltu ja nähty vaikeuksia ja nyt ihminen on oppinut vaikeuksista. Lajista tehdään ikään kuin tarinan sankari.

Tämän jutun ajattelin omistaa hieman aikaa luonnontieteelliselle eksaktiudelle. Narraatio on vain jotain joka luo vaikutelmia. Jotta voisin puhua äärimmäisestä eksaktiudesta minun on mainittava deduktiivinen päättely antaa tuloksia joissa oletuksista seuraa johtopäätös varmasti. Mutta tämä ei tarjoa suoraan mitään uutta tietoa, se on eräällä tavalla vain jo tiedetyn esiintuontia. Siksi tieteissä käytännössä turvaudutaan jonkinlaiseen induktiiviseen päättelyyn.

Induktio taas on mutkikkaampi ilmiö. Induktiivisia päättelyitä on eritasoisia. Toiset ovat tiukempia ja eksaktimpia kuin toiset.
1: Tiukin on lainomainen selittäminen. Tällöin kyseessä on spesifi lainomainen sääntö joka voidaan esittää muotoa "Kaikki X:t ovat Y:tä". Tässä X:änä on havaintoaineisto ja Y:nä voi olla kaava. Jos havaintoaineistossa on jotain jota ei löydy Y:hyn laki ei tältä osin selvästi toimi.
___1.1: Tätä voi kuvata esimerkillä Humen kanasta. Kana saa joka aamu jyviä. Tästä kana päättelee että aamu ja jyvät kuuluvat yhteen. Kaikki X:t sopivat Y:hyn joten kuvaus on hyvä. Eräänä päivänä isäntä lyö kanan pään irti kirveellä. Tämä yksittäinen havainto osoittaa lainomaisen induktion vääräksi. Tämä kertoo induktiosta sen, että se ei ole täysin varma, toisin kuin deduktiivinen päättely. Mutta myös sen että se on varsin herkkä huomaamaan erheet.
2: Astetta lievempi lähestymistapa perustuu korrelaatioon. Korrelaatiossa tarkastellaan kahta muuttujaa. Kun yksi muuttuja muuttuu, katsotaan muuttuuko toinen millä tavalla. Toisistaan riippumattomien muuttujien välillä ei ole korrelaatiota. Eli jos korrelaatio löytyy tiedetään että asioiden välillä on yhteys. Yleensä tässä tarkastelussa on kovarianssi, jossa on mukana skaalaus ; Tällöin yhteyden voimakkuus ei riipu käytetystä yksiköstä (esimerkiksi siitä käytetäänkö pituuden mittana metrimittaa vai mitataanko tuumaa pohjalla pitäen) koska erot standardisoidaan tietylle välille.
___2.1: Korrelaation kohdalla ongelmana on se, että hyvin monenlaiset mitta -aineistot voivat antaa saman korrelaatiokertoimen. Toisaalta vaikka aineistojen välillä olisi vahva yhteys, korrelaatiokerroin voi silti olla nolla jos kuvaaja on vaikkapa toisen asteen yhtälö. Korrelaatio ei kerro sitä kumpi muuttuja aikaansaa toisen muuttujan. Eikä sitä onko niiden takana jokin molempiin vaikuttava elementti. Korrelaatio on kuitenkin vihje syy-seuraussuhteesta. Se, onko korrelaatiota vai ei on koeasetelman sisällä "eksakti asia". Sen merkityksen selvittäminen on sitten astetta vaikeampaa.
3: Analogisessa lähestymistavassa tarkastellaan ilmiöiden samanlaisuuksia. (Analogiakin on induktiivisen päättelyn erikoismuoto.) Se, että ominaisuudet ovat samoja johtavat vahvaan analogiaan jossa ei ennusteta muita ominaisuuksia, eli jos A:lla ja B:llä on sama ominaisuus C ei oleteta että muut ominaisuudet olisivat samanlaisia. Usein analogialla tarkoitetaan kuitenkin heikkoa analogiaa jossa jaettu ominaisuus C johtaa miettimään että jos A:lla on ominaisuus D, olisi myös B:llä se sama ominaisuus. Analogisen päättely liittyy myös metaforalliseen selittämiseen ; Jeesuksen kertomukset vertauksin ovat nekin analogista päättelyä. Asioita verrataan keskenään. Analogioita käytetään usein teorioiden kehittelyyn ja silloin kun monimutkaisia asioita halutaan tehdä ymmärrettävämmäksi rinnastamalla niitä yksinkertaisimpiin tai selitettävälle tutumpiin ilmiöihin.
___3.1: Analogian kohdalla vaikeutena on "riittävän identtisyyden" hakeminen. Sillä niin kauan kun kyseessä ei ole täsmälleen sama kohde, asioiden välillä on jokin epäanalogia. Tätä kautta - toisin kuin induktion kohdalla - on väistämätöntä että analogisen päättelyn tekijä sietää jonkin verran "virheitä", eli asioita jotka eivät sovikaan kuvaan. Vertailevan luonteensa vuoksi analogia liittyy "induktion lisäksi" myös monitulkintaisten symbolien kautta tehtyyn päättelyyn joka ei ole eksaktia, vaan moniselitteistä. Osa analogioista on hyvinkin osuvia, toisten osuvuus on harvinaista, osassa osuminen epäselvää ja neljännet ovat niin monitulkintaisia jolloin niiden osuvuuttakin on hankalaa arvioida.

Induktiivisessa päättelyssä on selvästi voimakasta laadunvaihtelua. Toiset ovat selitysrakenteen tuoman tarkkuuden ja vaativuuden vuoksi "etulyöntiasemassa". Ne ovat ainakin rohkeampia. Ne esittävät tarkempia väitteitä ja niiden virheellisyys on helpompi huomata.

Toki pelkkä muoto ei riitä. Esimerkiksi hätäisessä päätelmässä tehdään luvattoman laveita induktioita. Tällöin päättely on käytännössä "eksaktisti väärää".

Asiaa voisi yrittää lähestyä arkijärjenomaisestikin. Eksaktius tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että uskalletaan sanoa että jokin asia on todennäköisempi kuin toinen taas ei. Mitä vähemmän erehdytään ja mitä tarkempia väitteitä, sen parempi. Tätä kautta ontoksi palloksi paljastuu moni pseudotieteilijöiden käyttämä kikka.

Käytän otsikkona taktiikan kuvausta. Kykenin keksimään kaksi strategiaa jotka liittyvät suoraan eksaktiuden hylkäämiseen. Niissä vetoamisen taustalla ei ole perustelun johdonmukaisuus ja tarkkuus, vaan se että se kertoo hyvän tarinan, joka tuntuu sopivan tilanteeseen.

We have it both ways!

Tässä mikä tahansa tilanne esitetään kuin se sopisi omaan näkemykseen erityisen hyvin. Näin mikä tahansa todistaa näkemyksen. On selvää että tälläinen on hyvin epäeksaktia : Näkemys ei itse asiassa kerro kumpi olisi oikein. Ja jos näkemys ei ennusta mitään, ei myöskään selitä mitään.

Spontanious generation, itsestään sikiäminen, oli Aristoteleen ajatus elämän alkuperästä. Tässä elämää nähtiin syntyvän spontaanisti. Esimerkiksi kärpäset rakentuivat suoraan liasta. Kirkkoisä Augustinus kannatti tätä näkemystä. Hän perusteli tätä "De Genesi ad litteram imperfecti liber":issä sillä että tämä näytti tapahtuvan maailmassa eikä uskonnon ollut hänestä järkevää kyseenalaistaa tosiasioita. Ja "De Civitate Dei" -kirjassa hän argumentoi että tämä näytti että Jumala toimi aktiivisesti maailmassa : Se oli osoitus aktiivisesta luomistyöstä, muulla moinen muodonmuutos tuntuisi liian ihmeelliseltä. Tämä ei tietysiti ole mitenkään yllättävää, koska Aristotelestä on arvostettu teologejen parissa hyvin pitkään.

Pasteur osoitti tämän näkemyksen vääräksi. Pilaantuminen vaati sitä että bakteerit pääsevät käsiksi siihen ja jos liuoksessa valmiiksi olevat bakteerit on tapettu. Nykyisin kreationistit yhdistävät abiogeneesin spontaaniin generaatioon. Heistä Pasteur on osoittanut evoluution mahdottomaksi. Heistä itsestäänsikiämisen vääräksi osoittaminen on vahva viite Jumalan olemassaolosta. Eläimet eivät synny itsestään joten eläimillä täytyy ehdottomasti olla Luoja.
1: Ajatus on huvittava kolmesta syystä (1) evoluutioteoria itsessään selittää mitä eliöille on tapahtunut ensimmäisen eliön synnyn jälkeen joten se ei ole oikeastaan ollenkaan teoria elämän synnystä. (2) Spontaani generaatio itse asiassa osoittaisi makroevoluution vääräksi : Jos esimerkiksi rotat syntyvät räteistä, ei meillä ja rotilla ole mitään yhteistä kantamuotoa. Siksi spontaanisti generoituva sarvikuono olisi itse asiassa ongelma evoluutiolle. (3) abiogeneesiä pidetään nykytiedemaailmassa relevanttina vaihtoehtona. On nimittäin eri asia väittää että joskus on syntynyt jokin yksinkertainen olento kuin väittää että rotat syntyvät spontaanisti räteistä ja kärpäset liasta.

Tämän blogauksen idean kannalta keskiössä on kuitenkin se, että olipa asia miten tahansa, sitä pidetään ehdottomasti todisteena samalle asialle. Tämä tarkoittaa itse asiassa sitä että näkemys ei selitä miksi toinen "vaihtoehto eikä toinen". Asia joka selittää tällä tavalla kaikki vaihtoehdot ei itse asiassa selitä yhtään mitään. Presuppositionalismissa johtopäätös tiedetään ennalta ja sitten vain mietitään millä logiikalla tämä saataisiin sopimaan havaintoihin. Luonnollisesti tälläisen lopputulost a on vaikeaa pitää minkäänlaisena todisteena. Ne vain vahvistavat ennakkoluuloja sen sijaan että asiaa oikeasti koeteltaisiin.

Everything fits, but only certain happens support.

Ihmeparanemiskertomuksia kuunnellessa on tavallista että "haasteisiin" vastataan siten että Jumala ei ole mikään rukousparannustaho. Näin se, että jonkun puolesta rukoillaan ja tämä ei parannu ei haittaa Jumalan olemassaoloa. Kuitenkin he pitävät ihmeparannusta perusteltuna koska paranemiset sopivat siihen. Tosiasiassa ihmeparanemiskertomukset eivät itsessään vakuuta ilman tilastollista käsittelyä. Syynä on se, että sellaisinaan se, että "kruuna on voitto ja klaavasta ei tarvitse välittää" ei anna vaihtoehtoja kuin yhdelle lopputulokselle. Näin ollen saadaan paranemiskertomuksia jos ja vain jos kukaan koskaan missään ei parane muutoinkaan ; Cherry picking -argumenttivirhe syntyy juuri siten että jokin asia jätetään arvottomaksi ja kerätään vain itselle sopivaa aineistoa. Tällä tavalla voidaan kerätä huomattavan ajan kanssa useista lähteistä sopivat tahot. Lopputulos kenties vaikuttaa uskottavalta, mutta ei ole ; Syövästä parantuminen on kenties todella harvinaista. Mutta tätä tapahtuu. Uskovaisia on maailmassa jonkin verran. Siksi se että on syövästä parantunut että uskovainen on tilastojen mukaan aivan mahdollinen yhdistelmä. Kun syövän lisäksi ruvetaan miettimään rukousvastausaiheita auto -onnettomuuksista lähtien syntyy pitkä luettelo. Tämän jälkeen alkaa olemaan todennäköistä törmätä ryhmään uskovaisia joista useilla on jokin tälläinen harvinainen kokemus. Tilastollisesti niitä alkaa löytymään parilta kenties useampiakin. Kyseessä on eräänlainen "hukkuneen rukous".
1: Malliesimerkki tästä on Templeton foundationin tekemä tutkimus rukousparannuksesta. Laitos tukee toimissaan teististä ajattelua. Ja tutkimuksen lähtökohtana oli se, että vaikka Jumala kenties on luonnontieteen oppien ulkopuolella, parantuminen on jotain konkreettista jota tapahtuu ihmisille. Ja siksi sitä voidaan lähestyä. Tutkimusta tekivät Herbert Benson ja Charles Bethea. Tutkimus julkaistiin "American Heart Journalissa". Siinä havaittiin että rukoilu ja eirukoiltu ryhmä paranivat yhtä tehokkaasti. Mutta jos rukoilusta kerrottiin potilaille, heidän parantumisensa heikkeni. Benson on esittänyt että tälle on syynä se, että rukouksen tarve voi kuulostaa huolestuttavalta. Selvää on kuitenkin se, että tässä oli kyseessä käänteinen placebo. Uskovaiset hylkäsivät tutkimuksen merkityksettömänä. ; Tuli selitystä siitä miten rukous toimii vain hyvistä syistä. - Ilmeisesti Jumalan ilmituleminen niin että moni uskoisi ei ole hyvä syy, mutta Saatanan vaikutusten huomaamatta jääminen toimii koska Saatana haluaa ihmisistä ateisteja... Jos tutkimustulokset olisivat näyttäneet rukouksen toimivan paremmin, olisi se tietysti ollut vankka todiste Jumalasta.
___1.1: Tämä näyttää että peli ei ole reilua. Kaikki vaihtoehdot eivät saa mahdollisuutta. Erityisesti keskustelussa on jäänyt mieleen se, miten suhtautuminen tieteeseen on ; Uskovaisten ei tarvitse todistaa Jumalan olemassaoloa ja rukousparannusta, vaan erimielisten on osoitettava ehdottomasti että tätä ei tapahdu. Toisin sanoen eri mielipiteiltä vaaditaan eri voimakkuuksisia todisteita. On sanomattakin selvää että kyseessä ei ole mikään "reilu peli" ; Jumalakysymyksessä keskustelutilanne on oikeasti naurettava. Uskovaiset ensin väittävät että Jumala on yliluonnollinen ja tieteellisen tutkimuksen ulkopuolella. Sitten he väittävät että se on tieteellisesti validi uskomus. Seuraavaksi he vaativat että ateistit kumoavat sen, ja jos tätä yritetään on Jumala yliluonnollinen ja kriitikko skientisti. Keskusteluasetelma on yksinkertaisesti se, että uskova on päättänyt alkuoletuksenaan että Jumala on ja ateistin roolina on vain valita millä tavoin hän häviää. Jos hän ei perustele tieteellä hän on irrationaalinen ja jos hän yrittää hän on suljettumielinen skientisti. Tässä ei ole mitään kaunista tai henkevää. Tämä on kusipäisyyttä. Ja ad hominem -argumentaatiota jossa mielipiteen edustajan mielipide ratkaisee, eivät käytetyt perustelut.

Tämä esimerkki on kuitenkin hieman mutkikkaampi. Sillä esimerkiksi lääketieteessä voidaan tulkita lääke parantavaksi vaikka jokainen lääkettä ottanut ei parantuisikaan. Tässä mukaan tulee tietysti jakaumien ja otoksien tarkastelu. Tässä mukaan tulee vaatimus tilastollisesta analyysistä jossa on otoksia ja jakaumia. Tällöin mietintä siirtyy arkijärkitasoisesta vakuuttavuuden tunnetta tuovasta "sopii-eisovi" -ajattelusta perustelemisen maailmaan jossa tarkastellaan enemmänkin tapahtumien frekvenssejä.

Kuitenkin on hyvä muistaa.

Tarinat vetoavat meihin kaikkiin. Olemme kovin helposti hyppäämässä päätelmiin siksi että ne tuntuvat oikeilta sen sijaan että ne olisi aidosti perusteltu. Usein vakuuttumisen tunne on ikään kuin todiste siitä, että asia on looginen ja perusteltu. Tämä johtaa usein kahtiajaettuun ongelmaan : Esimerkiksi uskovaisten käännytystyössä on tavallista kohdata sitä, että he olettavat että toinen on juuri kuin hän itse. Niinpä hän kertoo asioita jotka hänestä itsestään ovat vakuuttavia. Tämän takia kuulemme usein konkreettisista näyistä joita he ovat itse saaneet. Ongelma on siinä että tämä vakuuttaa uskovan itsensä, koska hän ei usko hallusinoineensa. Ulkopuolinen ei tästä kuitenkaan vakuutu - pikemminkin päinvastoin - hänestä tuntuu että tämä todistaa korkeintaan sen miten hullua uskovaisuus on.

Tarinankerronta on subjektiivista ja epämääräistä. Vakuuttuneisuus ei välttämättä siirry sellaisenaan henkilöltä toiselle. Perustelun kohdalla tilanne on astetta siirrettävämpi. Sen idea onkin juuri siinä että ei ole väliä kuka asian sanoo ja kenelle. Todisteet ovat edessä.

Matematiikkaa ja uskottavuutta.

"Niin&Näin 1/2009" sisälsi monta mielenkiintoista juttua. Nostan esiin parissa olevan matematiikan ja siihen suhtautumisen. Tere Vadén ja Jarkko Tuusvuori kritisoivat taloustiedettä siitä, että se on vain olettanut että jos se on esitetty kaavoilla, sen on oltava totta. Virhe syntyy siitä että vaikka kaavat ovat eksakteja, se ei vielä tarkoita että ne olisivat totuudenmukaisia. Toisaalla Maija-Liisa Kakkuri-Knuuttila ja Kaisa Heinlahti muistuttivat siitä, että tilastotiede ei ole väärässä vain siksi että se on positivistista. Tilastotiede voi olla joskus hyväkin asia. Vääriä kahtiajakoja ei saisi tehdä.

Nämä väitteet eivät ole keskenään ristiriitaisia. Molemmat ovat oikeassa:

Matematiikkaa ja kaavoja käyttäviä tieteitä arvostetaan, koska matematiikka on tarkkaa. Matematiikan taustalla on tietysti sekä vanhaa rationaalista intoa siitä, että asioiden tilat voidaan tietää vain penkissä istumalla ja loogisia kaavoja pyörittäen. Tämä on vain laajennus jossa numeroita pyöritellään samalla tavalla. Toisaalta myös empirismi, rationalismin normaali vastakumppani jonka mielestä pelkkä nojatuoli ei riitä, vaan lisäksi olisi mentävä luontoon "sotkemaan käsiään" (Kokemuksieni pohjalta biologia on sotkuista, joko mullanpurentaa tai liman pyörittelyä koeputkessa. Ja tähtitieteessä palelee ja väsyttää kun paras katsomissää on talvisina pakkasöinä), on antanut matematiikalle arvostusta koska sitä ollaan sovellettu erittäin menestyksekkäästi fysiikassa.

Positivismi nostikin matemaattisen tutkimuksen ihanteeksi. Tässä on tietysti takana järkeä, koska jos ennuste on matemaattinen, ja sitä testataan, voidaan tasan tarkkaan ilman epäselvyyksiä nähdä onko ennuste eri kuin mitä tulos on ollut. Kaava voi siis olla paitsi eksaktisti oikeassa, myös eksaktisti väärässä, jolloin sitä voidaan korjata. Tietenkin myös muu empiria ajattelee näin, eikä logiikkakaan ole tämänkaltaisesta ajattelusta vapaa. Myös ihmistieteissä voidaan viitata kansantaloustieteen kaavoihin. Eksaktiuden katsotaan tekevän siitä parempaa.

Matematiikan kanssa on kuitenkin ehdottomasti oltava huolellinen: Ei saa sekoittaa kahta eksaktin määritelmää keskenään.
1: Ensimmäinen niistä koskee matematiikan sääntöä sen sisäisenä ilmiönä. Matematiikassa tiedetään tasan tarkkaan että 2*3=3*2=6. Tiedetään että mikään näistä ei ole 5. Matematiikan kaavat ovat tässä muodossa matemaattisesti tarkkoja. Nämä on tehty oikein matematiikan sääntöjen mukaan. Tämä on tärkeä kohta, koska jos on oikea kaava, mutta se lasketaan väärin, saadaan vääriä tuloksia.
2: Toinen eksakti taas koskee matematiikan ulkoista asiaa. Siinä on kaavan suhde todellisuuteen. Eli jos meillä on pöydällä viisi omenaa, emme voi millään yllä olevalla laskentatavalla sanoa että niitä olisi 6, koska siinä käytetään siistiä matematiikkaa. Tämä kohta on tärkeä, koska jos on väärä kaava ja se lasketaan oikein, saadaan ympäristöön sopimattomia tuloksia.

Lisäksi matematiikalla on jännittävi ominaisuuksia. Tässä kohden otan avukseni Kakkuri-Knuuttilan "Argumentti ja kritiikki" -kirjan. Hän käytti tilastomatematiikkaa ja sovelsi siihen skitsofreniatilastoja. Hän toi esiin kaksi elementtiä: On hypoteesi H1, joka tarkoittaa tilannetta jossa skitsofreniaa ei ole. Se oli 98%. H2 taas oli tilanne, jossa skitsofrenia on, ja se oli 2%. Lisäksi testitulos voi olla oikea ja väärä. Se oli 95% oikein kun hän on skitsofreninen ja 97% oikean tuloksen kun hän ei ole. Koe vaikuttaa luotettavalta. Oletetaan että meillä on henkilö, joka on saanut testissä tuloksen "on skitsofrenia".

Kun tähän sovelletaan Bayesin kaavaa, jolla tilastoja käsitellään jotta selvitettäisiin käänteisiä ehdollisia todennäköisyyksiä - joilla siis lasketaan sitä kuinka todennäköisesti saatu tulos tarkoittaa että henkilö todella on skitsofreninen, huomataankin että: (0,02*0,95) / (0,02*0,95+0,98*0,03)
=
0,019/(0,090+0,0294)
=
0,393.Kakkuri Knuuttila toi tässä esiin sen, että kun muutkin vastaavat vaihtoehdot lasketaan (eli aidosti diagnosoidut skitsofreenikot, väärin diagnosoidut skitsofreenikot, oikein diagnosoidut terveet ja väärin diagnosoidut terveet laitetaan yhteen), käykin niin että jos olisi 1000 potilasta, heistä diagnosoitaisiin 50 skitsofreenikkoa. Ja 30 heistä olisi terveitä. Tämä johtuu tietenkin siitä että skitsofrenia on harvinainen. Tätä kautta sen "perustelemiseen tarvitaan enemmän". Kun todennäköisyydet ovat suurempia, tulokset eivät ole läheskään näin erikoisia. Silti tämä erikoinen tulos viittaa siihen että pelkkää ehdollista todennäköisyyttä ei voi käyttää suoraan. Testitulos ei siis kerro että potilas olisi 95% skitsofreenikko, ja tämänlaisen oletuksen esittäminen voisi olla jopa oikeusmurha. Todennäköisemmin hänellä on ollut vain huono onni testissä. Tietenkin tämä tarkoittaa myös sitä, että jos tämä juttu voidaan selvittää matematiikan avulla, voidaan asiaa perustella matematiikalla; Saimmehan tämänkin selville kaavoilla.

Tosin tässäkin on muistettava että ehkä ne antamamme luvut olivatkin vääriä? Entä jos skitsofreenikoita onkin oikeasti enemmän tai vähemmän tai testi onkin epäluotettavampi? Jos kaavaan laitetaan eri lukuja saadaan eri tuloksia.

Ongelmana on tietysti se, että käytetään oikeaa matematiikkaa oikeassa tilanteessa, ja on oltava huolellinen niiden yhteydestä todellisuuden kanssa. Sen kanssa on oltava huolellinen. Muuten sillä voidaan jopa huijata.