Helppoa, pinnallista, taikauskoa

"Mythopoeia" -blogissa kerrottiin että maaginen realismi toimii pelimaailman asenteena. Kirjoittaja korostaa että moitittu "Itran kaupunki" -pelimaailma toimisi mukavasti. "Peliä on kritisoitu pöljästä ideasta ja heikosta toteutuksesta, ylipäänsä koko hoidosta. Itselleni se kuitenkin toimii juuri erilaisuutensa takia. Sen surrealistinen fantasia – tai “mahdottoman fantasia”, kuten sitä pitäisi ehkä osuvammin kutsua – ei tarjoa täysin toismaailmaista fantasiamaailmaa (kuten fantasiakirjallisuus yleensä), vaan verrattain tutun maailman, johon on lisätty muutamia fantasiaelementtejä. Fantasiaa sinänsä on toki nykyään kaikki paikat pullollaan: ei pysty juuri televisiota katsomaan tai elokuvissa käymään ilman, että törmää johonkin fantasiaelementtiin." Kommenteissa mietitään esimerkiksi sitä mikä on fantasiaa ja maagista realismia. "maaginen realismi ei tarkoita, että teoksessa on joku yksittäinen fantasiaelementti, vaan ennemmin kyseiselle genrelle ominainen piirre on mahdottoman sekoittaminen sosiaaliseen ja psykologiseen realismiin. Eli siis voi ajatella, että se on “realismi”-nimisen kirjallisuusgenren piiriin sijoittuva teos, jossa sattuu olemaan maagisia elementtejä. Nyrkkisääntönä siis: jos se ei ole realismia, niin tokkopa se sitten on myöskään maagista realismia." ... "Tämä siis kommenttina siihen, kun annat yllä ymmärtää, että maagista realismia on nykyään joka paikassa. Päin vastoin itse sanoisin, että maaginen realismi on harvassa, kun taas fantasia on voimissaan. Nämä nykyään suositut urbaanifantasiaeepokset, kertovat sitten velhoista tai vampyyreista, ovat nimenomaan fantasiaa, eivätkä maagista realismia. Ne eivät ole realismia, koska eivät pyri realistiseen ideaaliin, mutta ovat kyllä fantasiaa, koska tarjoavat fantastisen kosmologian."

Tämä on itse asiassa oleellista perinteisesä tavassa jakaa taidetta - erityisesti kirjallisuutta - korkeakulttuuriin ja alakulttuuriin. Pinnallisen ja syvällisen kirjallisuuden ero on usein nähty juuri aiheen ja asenteen kautta. En tunnetusti ole kovin kranttu tyylijaoissa ; Minua on moitittu milloin toiselta puolelta snobiksi ja milloin toiselta puolelta alatyyliseksi. Syytökset ovat luontevia, sillä käytän molempia konventioita ja luultavasti peräti niiden pahimmissa muodoissa. (Teen työtä tämän eteen, arvostakaa ponnistelujani.) Tämä on tietysti epätervettä kapinahenkeä näitä jaotteluja kohtaan. Kenties tässä on vaikutusta silläkin että olen lapsuudessani Järvenpäässä asunut "pikkusormialueella" mutta vanhempani olivat kuitenkin varsin köyhiä - osittain juuri siksi että he asuivat alueella johon heillä ei "tavallaan oikein olisi ollut" varaa.

"Systomykoosi" -blogissa ajettiinkin niitä puolia joita itsekin olen kannattanut. Eli että aihe ja genre ei saisi olla se, joka määrittää itsetarkoituksellisesti aiheen korkeakulttuuriin tai populaarikulttuuriin. Tässä kritisoidaan sitä klassista tapaa nähdä asiat että "”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista." Vaihtoehdoksi ei suoraan ehdoteta tai määritetä mitään, mutta keskustelun keskiöön nousee jonkinlainen "vähintään ehdotus". Dialogisuus. "Dialogisessa romaanissa useat eri arvomaailmat keskustelevat, ja voisikin sanoa että viihdekirjallisuuteen on perinteisesti latautunut monologisempi tyyli kuin kaunokirjallisuuteen. Modernistisen ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta on pirstaloitunut ja moniarvoinen, siispä romaaninkin on oltava sellainen. Sen sijaan viihteen valta perustuu usein toimintaan tai tunteisiin, eikä niissä välttämättä tarvita vaihtoehtoisia arvomaailmoja." Pidän tuosta jaottelusta, koska siinä syvälliseksi määritelty aihe ei muuta asiaa hyväksi tai pahaksi vaan laatu jolla se käsitellään.
1: Samalla sen ansioksi tulee subjektiivisiakin mieltymyksiäni. Sehän tuomitsee esimerkiksi C.S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -teoksen matalaksi viihteeksi. Koska vaikka se on mukanokkelasti demonien kirjoittama, se opettaa oikeaoppista kristillisyyttä ja tekee vain tämän. Se on asenteellinen monologi ja tätä monologisuutta korostetaan sillä että se rakentuu yksisuuntaisista kirjeistä joissa ylempänä oleva demoni neuvoo alempaansa. Valtasuhde ja yksisuuntaisuus ikään kuin pönkkää kirjan monologin lukkoon. Lukukokemukseni teoksesta on sen tapainen että olen tuottanut paskojakin joiden taiteellinen, esteettinen ja mahdollisesti jopa moraalinen arvo on suurempi.

Perinteine genrejako on kuitenkin jotain jossa tuntuu olevan jotain järkeä. Ei lopullisena arviona, vaan ikään kuin epäsuorana ennusmerkkinä. Se, että kirja on fantasiaromaani kertoo valitettavasti siitä että se on todennäköisesti kliseesoppaa jossa matkusteaan paikasta A paikkaan B eeppisten maisemien läpi hakaten jotain joka on periaatteessa joukko random encountereita. Eli jotain joka sopii täydellisesti krapulapäivän roolipeliin, mutta ei oikein mihinkään muuhun.

Ja vaikka taide ja tiede ovat ainakin minulle "erillisiä magisterioita", näkisin että tässä on ajatus josta voisi ponnistaa skeptismin käsittelyyn.

Syy-yhteys lienee selvä sitä kautta että kannatan Pascal Boyerin ajatuksia skeemoista ; Hän korostaa että ihmiset muistavat asioita jotka muodostuvat muutaman skeeman yhteennivoutumisesta eli ns. komplekseista ideoista. Tässä esimerkiksi esine voi olla skeema ja elollinen eliö toinen. Puhuva miekka, joka on näiden yhdistelmä, on ihmisestä omituinen mutta kiinnostava. Eli se muistetaan jännänä koska se rikkoo odotuksia mutta ei liikaa. ; Tämä tietysti selittää valtaosan fantasiakirjojen hahmoista ja muista ilmiöistä. Taruolennotkin ovat sekoitelmia oikeasti olemassaolevista eläimistä. ; Ajattelu voidaan vetää myös uskonasioihin. Ja pian huomataan että demonit ovat inhimillisiä. ~ Uskallankin sanoa että Twilightin ja JeesusKristuksen fanittamiseen liittyy elementtejä jotka ovat hyvinkin samanlaisia.

Ja tämä voidaan liittää oleellisesti skeptismiin. Tässä ydinsanaksi tulee "todellisuudentaju". Konsepti on itselleni vieras, mutta luotan tässä Hannu Lauermaan. Hän pistää toimeliaasti tuulemaan "Kirkon kellarissa". Hänen näkemyksensä ytimessä on se, että demonologia on sitä että ihmisen muutostilat selitetään ulkoisin voimin. Psykiatrian menestys taas johtuu siitä että syitä haetaan ihmisen sisältä. Ulkoisia voimia hallitaan ideologialla, kun taas siten että ihminen kontrolloi itseään tai häiriön elimelliseen syyhyn puututaan ja se korjataan. Tämä voidaan liittää vaikkapa Jalovaaran mediarykäyksen vuoksi muodikkaiksi tulleisiin demoneihin.

Lauerma korostaa että demoneista selittäminen ei yllätä, siihen törmää melko usein. Vaihtoehtohoidoissa on kysymys "magian markkinoista", joilla häiriötilaa tuetaan sen sijaan että tuettaisiin todellisuudentajua. "Valtaustilatyöskentely ja henkien karkottaminen ovat ikivanhaa maagista toimintaa, joka pahimmillaan syrjäyttää esimerkiksi lapsen psykoosin tai depression hoitamisessa perheterapian, psykoterapeuttisen yksilötyöskentelyn ja välttämättömän lääkityksen. Usein esitetty väite, jonka mukaan ns. ”vaihtoehtoiset hoidot” eivät koskaan syrjäyttäisi välttämättömiä ja tehokkaita lääketieteellisiä hoitoja, ei pidä paikkaansa. Olen itse nähnyt jälkitilat kolmesta perheiden sisällä tapahtuneesta hoitamattomaan psykoosisairauteen pohjanneesta henkirikoksesta, joiden tekijöitä oli ”hoidettu” vain tehottomilla yrteillä tai homeopatialla. Henkienmanaus psykiatrisista potilaista on vielä tätäkin epäeettisempää toimintaa, koska se vääristää potilaiden todellisuudentajua entisestään."

On toki selvää että kaikki hengellisyys ei ole tätä. Tai sen pitäisi olla selvää. Tosiasiassa skeptikoiden joukossa on kuitenkin paljon sellaisia ihmisiä jotka eivät tätä ymmärrä. Heitä kutsutaan pseudoskeptikoiksi. ; Pseudoskeptikoiden perusideana on se, että he katsovat pelkästään aihetta eivätkä evidenssiä. He eivät kykene huomaamaan että tämä on enemmänkin ennuste joka koskee genren luokittelemista. Pseudoskeptikon erottaminen skeptikosta voi olla vaikeaa, sillä molemmat vastustavat samoja asioita ; Molemmat esimerkiksi voivat olla kriittisiä homeopatialle. Myös argumentit ovat yleensä samankaltaisia. Asenne paistaa esiin vasta pidemmän tarkastelun jälkeen. ; Uskovaisten ja hengellisten puolelta erottelussa on itse asiassa kyse hyvin samantapaisesta asiasta. Muotoseikat voivat hämätä. Molemmat voivat esimerkiksi uskoa enkeleihin ja demoneihin, mutta osa pitää niitä jonain joka kuuluu ikään kuin osaksi "kristillisen tieteen maailmankuvaa" kun taas osalle ne ovat "metaforia" tai joihin "uskotaan sillei jollain tasolla".

Kunnon skeptikko sen sijaan lähestyy asiaa siten että väite on mahdollinen mutta se pitää todistaa. Asiallinen skeptikko epäilee ja voi siksi lausua Lauerman malliin että "Näitä todistamattomia ihmeitä ei toki varsinaisesti luvata, vaan ne toimivat vain esimerkkeinä auttamistyön tehokkuudesta. Ilmoittelua hallitsee ihmisläheisyys ja herttaisuus – ja ”esimerkillinen nöyryys”. Samalla nöyryydellä perusteli lääkäriaseman johtaja yrityksensä homeopatiavastaanottoja: ”Emmehän me tiedä kaikkea”, kuului selitys, vaikka todistustaakka kuuluu väitteen esittäjälle, ei epäilijälle." Pseudoskeptikko näkee taas että evidenssi aiheen parista on irrelevanttia, koska keskustelua ei tarvitse edes käydä koska se mikä on taikauskoa on selvästi erotettavissa. He luottavat "arkijärkeensä". Tässä on vain se ongelma että tosiasiassa myös vastapuoli luottaa vahvasti juuri intuitioonsa ja siihen samaiseen arkijärkeensä.

Pseudoskeptikko jakaakin vaihtoehtohoitoilijoiden kanssa dialogittomuuden. Molemmille kysymyksessä on julistus-opetuksellinen suhde. Eli lähtökohtana on se, että harhautuneita yritetään oikaista. He eivät ole tieteilijöitä tai skeptikoita tai filosofeja. He ovat asianajajia. Heillä on ennalta valittu puoli jolle he yrittävät rakentaa mahdollisimman hyvän casen. Totuus on irrelevanttia koska tässä on kysymys voittamisesta. Asianajajista ei tarvitse muistaa muuta kuin se, että asianajajien retoriset taidot kehittyvät argumentaatiotaitoja nopeammin koska he eivät pyri totuuteen vaan asiakkaan parhaaseen. Ja he ovat "50% ajasta hävinneen puolella". Ja myös rikollisella ja väärässä olevalla on sellaisia.

Tiede ei ole absoluutti. Ideologia on. Teorioisssa ei ole täydellisyyttä eikä siksi sellaista erehtymättömyyden auraa mitä pseudoskeptikot ja uskonmiehet yrittävät rakentaa omien näkemystensä ympärille. Esimerkiksi Tapio Puolimatkalle ei kelpaa yhtään vähempi kuin erehtymättömyys. Hänen ajattelunsa kun nojaa warrant -väitteen ympärille. Hänestä ilman sitä ei ole luottamusta tieteeseen. Warrant taas tarkoittaa käytännössä skeptisyyden vastakohtaa ja sen antiteesiä : Ajatusta siitä että ihmisen aistit ja mieli ja rationaalisuus ovat pohjimmiltaan erehtymättömiä. Vain perisynti ja erehdys voi harhauttaa niitä. Tämä ei ole tieteellistä ajattelua tai skeptisyyttä. Se on positivismia, joka on asenteena tieteellisyyden irvikuva ja olkiukko. Se on valitettavasti vain myös se, jota pseudoskeptikko ja taikauskoilija pitää tieteen ytimessä.
1: Pelkästään väitteiden totuusarvoja tarkastellen skeptikko on yhtä oikeassa kuin pseudoskeptikko. Sillä homeopatia on yhtä totta tai väärin sanoo sen sitten skeptikko tai pseudoskeptikko. Samoin on tietysti, jos uskoo demoneihin. Tärkein opetus onkin oikeastaan siinä että tässä ei puhuta Totuudesta vaan Tietämisestä ja Perusteluista. Ihminen ei kykene tätä parempaan. Ja relativisteja emme oikeasti halua olla - valtaosa relativisteista on itse asiassa "mukadiplomaatteja" jotka käyttävät pehmosanojaan ollakseen rasittavia monologiakoneita. Heille mielipiteen vapaus tuo laatua kun asia muuttuu ikään kuin laadukkaammaksi vain sillä että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni ainut keino pakottaa dialogisuuteen on falsifiointikriteerien tai sen kaltaisten vaatimista. Ilkka Niiniluodon argumentaatio siitä miten tiede ei voi olla auktoriteetti tai teoria absoluutti jos sillä on kumoutumisehto. Että erehtymättömyys syntyy jos tiede olisi vain koherenttia ja jotain jota saisi paikkailla erilaisin suojelevin lisäoletuksin ad hoc tai post hoc.
1: Nähdäkseni falsifiointipuolella onkin niin että sillä on tieteenfilosofisia vaikeuksia. Esimerkiksi suosikkini Quine selittää siitä, että falsifiointikriteerit ovat usein aikamoista kusetusta. Eli tosiasiassa niiden kohdalla heitetään lähinnä ad hoc -suojaus ja jatketaan menoa onglmista välittämättä. Ja että ilman tätä jokainen mittausvirhe olisi suuri ongelma. Eli tieteenteko ei olisi edes mahdollista. Falsifioinnilla on kuitenkin vahva psykologinen syy. Ihminen paikkaa ja suojaa maailmankuvaansa yllättävän automaattisesti, usein peräti sitä tiedostamatta ja joskus saivartelua tehdään ihan tietoisestikin kun ajatellaan että pohjimmiltaan tiedetään että se oma kanta on totta joten pohjimmiltaan asiaan olisi oltava jokin selitys. Ja jos kumouttamispakko laitetaan mukaan, saadaan aikaan henki jossa oma näkemys edes uskalletaan kyseenalaistaa.

Loppulaastarointi.

Toki joku voisi huomauttaa että tässä ollaan argumentoimassa "väärän tieteenalan kentältä". Sillä osa jaottelee todellisuuden genrejen kautta. Tälläin ajatellaan että psykologia, että yhteiskuntatiede tutkivat tietoisuutta, valintoja ja mielipiteitä mutta ne tutkivat sitä eri tavoin ja niin edellisellä ei voi tehdä politiikkaa. Psykologia tutkii mm. kuinka monimutkaisia asioita ihminen voi tietyssä ajassa hahmottaa. Yhteiskuntatieteet taas tutkivat ihmisen tietoisuuden sisältöä.

Esimerkiksi kysymys: "Mitä ajattelette demoneista?" on tietoisuuden sisältöä koskeva kysymys. Yhteiskunnassa käydään koko ajan kamppailua kansansuosiosta. Se on pohjimmiltaan taistelua ihmisten tietoisuuden sisällöstä. Kuka parhaiten pystyy vaikuttamaan ihmisten tietoisuuden sisältöön, saa tavoitteensa läpi demokratiassa. Käymme esimerkiksi ideologista kamppailua koko ajan siitä, ovatko tuloerot hyvä vai huono asia. Usein kyse ei ole siitä, että joltain puuttuu älykkyytä, vaan kyse on puhtaasti siitä, kuka onnistuu eri keinoin ajamaan omat näkemyksensä kansan tietoisuuden ydinarvoiksi. ; Tänään juuri luimme uutisista, että nyt homoavioliiton kannattajat ovat saaneet ajatuksensa siitä, että "tasa-arvoinen avioliitto on hyvä asia" ajettua kansan enemmistön tietoisuuden sisällöksi. Demoninäkemys on toinen tälläinen.

Tässä mielessä Boyer on yhteiskuntatieteilijä ja psykologi ; Nähdäkseni on itse asiassa mahdotonta erottaa yhteiskuntatiedettä psykologiasta. Sillä jos halutaan manipuloida tehokkaasti on tiedettävä mistä naruista on vedeltävä. Jopa "asianajajatasolla" suosio kertoo siitä että strategiat toimivat. Joko se on tietoista, tai sitten tiedostamatonta. Toimimattomat strategiat eivät saa suosiota emmekä edes näe niitä. Jalovaaran suosiokin johtuu siitä että osaa vedota ihmisen mieleen. Ei siitä että hänen seuraajansa olisivat huijattavia idiootteja joilla on erityisen vahvasti vikaa "arkijärjessä".

Jalovaaran kannalta ongelmallista on vain se, että demoneista ei ole ollenkaan samanlaisia todisteita kuin basilleista. Molemmat ovat "näkymättömiä mörköjä", mutta tämä analogisuus pätee vain arkijärjen tasolla. Tieteellisellä tasolla molemmat voivat olla a priorisesti samanmuotoisia väitelauseita joilla on sama uskottavuus/epäuskottavuustaso. Havaintojen jälkeen tilanne on eri ; Ja kun muistamme sen että emme tiedä kaikkea ei ole selitys, vaan tunnustus todisteiden puutteesta, Jalovaaran ideat eivät ole läheskään yhtä hyvin perusteltuja kuin bakteereihin uskovien todisteet omastaan.
1: Pseudoskeptikot ovat siis karkeasti sanoen niitä elitiestejä jotka moittivat fantasiakirjallisuuden lähtökohtaisesti alatyyliseksi ja huonoksi taiteeksi vain siksi että valtaosa fantasiakirjoista sopii korkeintaan krapula -aamujen roolipeleiksi. Mutta tämä on vain ennuste eikä oikeasti kerro että fantasia olisi läpituomittu. Yksikin hyvä fantasiakirja kumoaa induktion, tai sen pitäisi kumota. Usein aihepiiriä dissataan asenteella jossa tälle ei anneta edes mahdollisuutta. Tämä on oleellisesti mukana suhteessani pornografiaan. Ajan samanaikaisesti näkemystä jonka mukaan pornografia ei ole lähtökohtaisesti nihilististä tai hedonstista paskaa, mutta samalla totean että en ole itse törmännyt vielä ainoaankaan kiinnostavaan tai taiteellisesti laadukkaseen pornografiseen teokseen. Se, että minä en ole sitä löytänyt ei tarkoita että sellaista ei voisi olla. Mutta kyllä se kokemuskin tietysti jotain painaa. Ja samoin fantasiagenreäkin voidaan moittia tietyistä latteista konventioista joihin näyttää olevan vaikeaa puhaltaa henkeä kun yritystä on ollut paljon ja epäonnistumisia vähintään lähes yhtä usein ellei peräti täsmälleen yhtä usein.

Vika ei ole järjessä vaan ymmärryksessä. Ja ymmärrys vaatii skeptistä dialogisuutta. Moni moittii että nykyaika olisi tieteen läpitunkemaa ja hengetöntä. Itse näen yllättävän paljon pseudotiedepuhetta, sitä että käytetään termejä jotka tuovat mielikuvan siitä että nyt puhutaan tiedegenrestä käsin.

Riskit ja Ennaltaehkäisy.

Tämä on hieman outo kokoomajuttu. Sekoittelen vartijan työtä ja normaalin kaduntallaajan itsepuolustustarvetta toisiinsa. Yhdistävä elementti on riskianalyysi ja siihen liittyvä ennaltaehkäisy. Se, joka kaikki luulevat osaavansa, mutta harva oikeasti osaa. Ja osatessaankin on yleensä jonkun kapea -alaisen alueen hallitsija. Yhdistämisen kirjaamisen syy taas on se, että molemmista minulla on "jotain konkreettista" käsissä.

Vartijoiden suurin arvo ei ole pelkästään siinä, kuinka monta myymälävarasta hän saa kiinni. Eikä siinä kuinka monta häirikköä hän poistaa. En kuitenkaan esitä että vartijoilla olisi ihmisarvo ja oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. (Koska se olisi ihanteena liian ilmiselvä ja käytännössä se on naurettava utopia.) Suurin arvo tulee ennaltaehkäisyssä. Tässä on samanlainen vaikutus kuin vaikka junalippujen tarkastamisessa. Tarkastusputken jälkeen ihmiset muistavat sakon konkreettisuuden ja lipunosto joko maistuu tai muistuu mieleen paremmin. (Viimeinen omalta kohdalta. Olen pari kertaa saanut sakot unohdettuani ostaa lipun. Esim. Umberto Econ ohjeistus tutkielman tekemiseen on tuonut silloiselle ValtionRautateille lisätienestiä.)

Sama asia pätee tietysti itsepuolustukseen. Valtaosa toimivimmista jutuista, jotka konkreettisimmin pelastavat henkiä, on ennaltaehkäisevä toiminta. Luultavasti me kaikki teemme niitä lisäksi aika usein. Tässä kohden voidaan esittää ohje, että ensinnäkään ei pidä mennä miinakentälle. Ja jos sinne päätyy, ei siellä kannata riekkua ja ryntäillä ja säntäillä ympäriinsä. Ja jos silti tekee niin, ei sitten pidä ihmetellä kun jotain tapahtuu.

Tämä on sanan tasolla ilmiselvää. Tämä on ideaali, jonka ihan jokainen tietää. Ongelmana on pääasiassa kaksi asiaa:
1: Juanita Watkinsin korostama ongelma : Koska jonkun vaarallisen asian tekeminen ei automaattisesti johda siihen että jotain tapahtuu, voi kokematon tai mielikuvitukseton tehdä pahoja asioita aikansa, ja luulla että tämä tarkoittaa sitä että tämä toiminta on täysin turvallista. Vartija itse asiassa kohtaa ammatissaan tämän riskin vahvasti. Koska suurin osa työpäivistä on suorastaan tylsää talsimista, tai jossain tapauksissa jopa samassa paikassa paikallaan seisomista, ei tule helposti mieleen että se nyt oleva työpäivä eroaisi mitenkään niistä muista ihan samanlaiselta näyttävästä päivästä. Töissä ei pidä miettiä mitään Umberto Ecoja ettei saa vaikkapa kaljakorista naamaan.
2: Toinen ongelma on se, että ihmisten maailmankatsomus ohjaa heidän elämäänsä. Yleensä ihmisellä on jokin käsitys, jonka hän ajattelee suojaavan. Ja toimii sen mukaisesti. Ongemana on tietysti se, että muitakin riskejä on. Karkeasti asiaa on esitetty esimerkiksi MacYoungien (Mark & Dianna Gordon) esitys, jossa ihmisillä on käsitys riskeistä. Ne voidaan kirjata muodossa "Älä tee (täytä tämä)".⁰ Tosiasiassa itse asia takana on kompleksisempi. Tämä nyrkkisääntölista on vain maailmankatsomuksellinen näkökulma, jonka kautta yksilöt näkevät turvallisen ja riskialttiin käytöksen eri lailla. Asiaan liittyy sosiologiaa, biologiaa, fysiologiaa, psykologiaa, neurologiaa sekä itse kulkijan tarkkaavuutta ja arviointikykyä. Siksi ihmiset voivat esimerkiksi varoa alkoholi+huumeet+bilettämistä, mutta voivat kuitenkin pukeutua pukuihin köyhillä asuinalueilla ja suojautua sanallisesti esimerkiksi ryöstöyrityksen kohdatessa. (Molemmat huono asia.) Heille ei tule mieleenkään että motoristien kanssa bilettävä nätti tyttö voi hyvinkin olla paremmin suojassa kuin hän.¹
3: Riskit ovat epärealistisesti painottuneet. Ihminen ei välttämättä ajattele että viaton yksin lenkkeily tai tapa käydä tarkastamassa onko maassa makaava nisti, alkoholisti tai sairaskohtauksen saanut mahdollisesti avun tarpeessa, kasvattaa riskiä että jotain ikävää tapahtuu. Syynä on se, että ihminen elää harhassa jossa "riskikäytös" tarkoittaisi moraalitonta tai epäilyttävää toimintaa. Samoin unohtuu se, että valtaosa väkivallasta tapahtuu tuttujen kanssa. Esimerkiksi suomalainen perustappo on se, jossa tapetaan paras viinakaveri kännissä. Tuntemattomien kanssa harvemmin (1) ollaan tekemisissä (2) riidellään.
4: Ajatellaan että ohjeet olisivat yksiselitteisiä. Kuitenkaan näin ei ole: Ryöstön uhriksi joutuu helposti jos ei ole tarkkaavainen, ei niinkään sillä että näyttää pahalta bodarilta jolla mahdollisesti on huumeiden väärinkäyttötaustaa ja jotain ylimääräistä terävää kilkutinta. Toisaalta suuri osa väkivallasta tehdään "hyökkäävällä puolustuksella", eli joku ihme narkomaanin näköinen häiskä nähdään riskinä ja tälle joko halutaan näyttää kaapin paikka tai ajaa muualle. Ja baaritappeluissa osa haluaa saada mainetta voittamalla riskittömästi, jolloin uhittelu voi suojata. Ja osa taas kokee uhittelun nurkaan ajamisena, josta tietysti seuraa jotain muuta. Tällöin taas oikea tapa olisi nöyristellä - jopa sanoa että "Sinä voitit". (Jopa ennen tappelun alkua, niin outoa kuin se onkin. Tämä lienee sitä samaa rataa sen kanssa että monet itsemurhan tehneet jotka hyppäävät korkealta ottavat ennen hyppyä silmälasit pois että eivät satuttaisi itseään sen sankoihin pudotessaan.) Valitettavasti väkivaltaa on erilaista, ja sitä tehdään eri tavoitteita saavuttaakseen. Ryöstävä narkomaani tarvitsee rahaa, kulmakunnan pahis arvovaltaa...

Lisäongelmia tietysti tulee addrenaliinista. Se on toki ihan hyödyllinen, mutta ongelmana on se, että se Peyton Quinnin mukaan aikaansaa toimintaan maagista ajattelua; Kun pelkäämme ja siihen sekoittuu toiveajattelua, on tuloksena outojakin ajatuksia. Luulemme helposti että "kun näytän hänelle että en pelkää, hän lähtee pois". Tässä unohtuu se, että muitakin vaihtoehtoja on. Väärässä paikassa tämä päin vastoin provosoi toisen lyömään. Toinen asia on tietysti se, että vaikka ihminen normaalisti voi ajatella että "kun kaapin kokoinen gangsta tunkee mutkaa nenään ja pyytää rahaa", ei kannata ruveta argumentoimaan kuinka rahaa tarvitsee itse, tai että "Mutherfucker" -nimityksen käyttäminen em. ganstasta ei ole kovin fiksua, ja että tälle ei kannata uhitella että "Mitä muka teet, ammut vai?", näitä virheitä tehdään yllättävän helposti kun pelko ja yllätys noinkin konkreettisesti tulee vastaan. Näiden tekojen seurauksena kuollaan. (Joskus kannattaa luopua omaisuudesta vapaaehtoisesti.)

Teoreettinen riskianalyysi, oikeakaan, joka ei toteudu tosielämässä, ei ole kovin arvokasta.

"Aihepiirin spirit" vielä osin lisää riskejä. Useinhan itsepuolustuskirjat korostavat sitä kuinka hyökkääjä on ulkopuolinen, ja neuvotaan miten saa helposti pistettyä toista nenukkaan. Etenkin naisille suunnataan mielenkiintoista "pallinmurskaustavaraa", jossa osana kirjaa on emotionaalinen pelottelu, jossa korostetaan nimen omaan ulkoisia uhkia. Liian usein unohdetaan se, että tosiasiassa väkivallassa häviää aina silloin tällöin - olipa sitten miten kova tappelija tahansa. Siksi on joko opittava kestämään se pieksentä (joka on monin paikoin jopa mahdotonta. Puukonkestäviä teräsihoja ei ole kuin Kung-Fu -elokuvissa), jota vastaan tulee, tai sitten opeteltava välttämään itse tilanteita. Minusta se on tuskattominta. Eli väkivalta ei ole perusselviämiskeino, vaan vasta vihonviimeinen konsti. Joskin käytöksessäni on useitakin riskielementtejä. Mutta niitä teen "pääasiassa periaatteiden vuoksi", ja ne ovat tietoisia riskejä. Jos siis joskus kuolen niiden seurauksena, niin tiedätte että se oli ideologista typeryyttä, eikä muunlaista typeryyttä.

---

0 Tein tämän alaviitteen paradoksin vuoksi. Jos ohje on että "Älä tee 'älä tee -listoja'", on tämäkin käsky jossa kielletään, sanotaan "älä tee"..
1 Jos teidän on pakko tehdä "Älä tee" -lista. Jota ei tietenkään saa tehdä. Sen olisi oltava "älä vittuile", "älä haasta toisen hallinnan tunnetta" (Toisen täytyy kokea olevansa pomo vaikka ei olisikaan oikeasti), "älä toimi kuin asia ei tapahtuisi ja sillä ei olisi merkitystä" (Tämä on osalle vaikeaa, mieli ikään kuin kieltää tapahtuman, ja toinen kokee kuin tilannetta ei otettaisi riittävän vakavasti.) ja "älä aseta toista siihen että pelkkä pois kävely tilanteen raukaisemiseksi olisi tulkittavissa kasvojen menettämiseksi."(Kuten pakenemiseksi.)