Pieni ajatus ; Miten Platon ei kohtaa filosofian kokonaiskuvaa

Platonin näkemys perustui kolmeen peruslaatuun hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että kun puhutaan siitä miten kaikki filosofia on reunahuomautuksia Platoniin, takana on juuri se että nämä voidaan nähdä.

Mutta kun filosofian kokonaiskuvaa tentitään, on tavallista että oppikirjamainen vastaus filosofian kokonaiskuvaan vastaan tuleekin jotain muuta ; Puhutaan metafysiikasta eli ontologiasta, tietoteoriasta eli epistemologiasta ja etiikasta. (Joita voidaan sitten jaotella pienempiin alaosiin ja kuvata niitä.)

Jostain syystä tässä kohden ei mallivastaus ole että metafysiikka, etiikka ja estetiikasta. Sen sijaan näyttää että totuus on jotain johon on panostettu hyvinkin ahkerasti (ontologia ja epistemologia). ; Onko filosofia siis väheksynyt tai pinnallistanut estetiikan? Onko estetiikka muuttunut hedonismirinnastuksilla triviaaliksi? Vai oliko Platonin kuvaus väärä?

Sokraattinen viisaus ei ole sitä mitä sinulle on todennäköisesti kerrottu

Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.

Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.

Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.

Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.

Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.

Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.

Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.

Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.

Muutos ja mahdollisuus

Melko usein ajatus olemassaolosta viittaa "passiivisuuteen". Siinä mielessä että asiat jotka "ovat" eivät itse asiassa tee mitään. Yhtenä syynä tähän on se, että muutos nähdään usein siten että ensin asiassa on potentiaalia ja kun tämä aktualoisoituu, potentiaalinen alkaa olemaan. Eli tavallaan kun jotain tapahtuu, jokin alkaa olemaan ja jokin lakkaa olemasta. Olemassaolo on jotain joka ei tee mitään, sille vain käy asioita.

Toisaalta sitä toki ajatellaan että tiede tutkii olemassaolevia ilmiöitä ja asioita. Ja tämän kohdalla suhde on se, että olemassaoloa tutkiva ontologia ja metafysiikka nähdään joksikin joka ei ole samaa kuin tietämistä ja tietoa koskeva tiede ja epistemologia. Mutta ajatellaan kuitenkin että tiede jotenkin lähestyisi metafysiikkaa. Niin että jos olisi kaikki tieto ja ääretön määrä aikaa niin voitaiin saada epistemologia ja ontologia kohtaamaan.

Ja tässä yhteydessä on huomattava että tiede hakee tietoa ennen kaikkea korrelaatioista. Tämä taas koskee nimenomaan muuttumista. Jos koejärjestelmässä muutujan X muuttaminen johtaa erilaisiin lopputulemiin X vaikuttaa. ; Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että voimme havaita vain tapahtumia. Tämä toki tulee harvoin mieleen kun katsomme vaikka kiveä. Ajattelemme että se vain on ja löllii passiivisesti eikä tee mitään - paitsi voittaa tuijotuskilpailuja. Se kuitenkin vaikuttaa fotoneihin jotka näemme. Ja vain tässä mielessä kivi ylipäätään voidaan havaita.

Asia on siis niin että tiede ja tietäminen lähestyy olemassaoloa nimenomaan aktiivisessa muodossa. Itse asiassa ei edes riitä että se on aktiivinen. Sen on oltava aktiivista muodossa joka muuttaa jotain erilaiseksi kuin se on ollut ennen. Jos esimerkiksi koko universumi ja jokainen sen osa lähettäisi identtisesti samlaista ja yhtä voimakasta valkoista valoa, emme voisi havaita tätä valkoista koska se olisi läsnä jokaisessa koetilanteessa. ; Aktiviisuuden on oltava muuttavaa aktiivisuutta. (Fotonien tuottama kuviointi joka tulee kivestä on erilainen kuin se olisi jos kiveä ei ole paikalla. Ja näin havaitsemme sen.)

Tapahtumat ja luonnonilmiöt ovat totta. Ne ovat kuitenkin ennen kaikkea muutosta. Kenties olemassaoloa ei pidä lainkaan nähdä passiivisena.

Mahdottoman huono aforismi

Aforismiryhmässä tuli vastaan mietelause "When nothing is sure, everything is possible." Se on periaatteessa intuitionmukainen ; Jos asiat ovat epävarmoja niin mikä vaan on mahdollista. ; Ja jos meillä on jokin avaruus jossa ovat kaikki mahdolliset maailmat ja tästä ei sitten mitenkään rajoiteta jotain suppeampaa aluetta ikään kuin "varmasti tiedetyksi" niin silloin kaikki on mahdollista. Kunhan vain määritellään asia sen verran omituis-kehäisesti että vain ne asiat jotka ovat mahdollisia jossain mahdollisessa maailmassa ovat osana "kaikkea".

Voidaan jopa nähdä että jos ajatellaan aktuaalista ja potentiaalista, niin jos asioilla on paljon potentiaalia niin sitten moni asia voi aktualisoitua. Tämä on tosin tuolla muotoililla melko heikko argumentti koska vaikka mikään muuttuja tai tapahtuma ei olisi varma, niin niissä voi kuitenkin olla vain epätäsmällisyyttä. Joka on hyvin eri asia kuin sanoa että ne voisivat olla mitä tahansa.

Tieteenfilosofisesti se on kuitenkin melkoisen huono. Voidaan nähdä että jos epistemologian tasolla sanotaan että asioista ei ole tietoa, niin ei se tarkoita että ontologisesti mikä tahansa olisi oikeasti mahdollista. Tietämisestä vedetään olemiseen sellaisella tavalla joka ei viehättäisi edes paatuneinta ajassa jälkeen jääneintä loogista positivistia.

Oleminen ja variaabeli

Quinella on valtavan kuuluisa periaate koskien ontologiaa "To be is to be the value of a bound variable." Monesti olemassaolosta keskustellaan tavalla jossa "Jos niin tai näin niin Jumala on olemassa". Mutta Quinella sävy oli enemmänkin niin että hän määritteli mitä tarkoittaa että teorialla on ontologinen sitoumus. Tämä voidaan muotoilla toki myös siihen muotoon että Quinesta se mitä teoria esittää on olemassa on mitkä arvot sen sidotuissa muuttujissa on (bound variable).

Tämä ei toki ole sellaisenaan tolkullista. On ymmärrettävä että silloin kun muuttuja ei ole sidottu, se on vapaa muuttuja (free variable). Vapaa muuttuja on notaatiota joka spesifioi kuvausta. Muuttuja (joka on jossain kaavan kuvauksessa) joka ei ole sidottu kvanttorilla (quantifier) tai siihen verrattavissa olevalla symbolilla. Kvanttori taas on määritelty operaattori kuten esimerkiksi logiikassa käytetty universaalikvanttori (∀) tai eksistenssikvanttori (∃), joita käytetään tunnistamaan predikaatin totuusarvon "yleisyyttä". Kun predikaatin muuttujia sidotaan, kiinnitetään, syntyy lopulta kaavoja jotka ovat propositioita.

Jos vaikka katsomme Quinen kautta kannanottoa "Brutus joko tappoi Caesarin tai ei tappanut Caesaria". Normaalissa tarkastelussa voidaan huomata että lause on joka tapauksessa tosi. Se voidaan muotoilla loogiseen muotoon "p v ¬p". Quinen mukaan tässä kaavassa oleva p ei ole muuttuja sanan täydessä mielessä Se on skemaattinen merkki (schematic letter). Quinen näkemyksiä katsoessa vastaan tulee usein sana "dummy note". Se kuvaa mielestäni mukavasti sitä miten skemaattinen merkki ei itse asiassa ole oikeastaan muuta kuin paikannäyttäjä jollekin johon laitetaan päälle jotain. Esimerkiksi kaavassa "p" ei ole mikään kunnollinen asia, vaan pelkästään jotain johon voidaan laittaa jotain lauseita. Vaikkapa Caesarista. Aidon muuttujan tekee se, että se voidaan kvantifioida. Ja vasta kvantifiointi antaa lauseelle sen ontologisen merkityksen.; Voidaan nähdä että muuttujat ovat ontologisesti sidottuja ja skemaattiset merkit ovat ontologisesti viattomia ; Ne eivät tavallaan ole edes reaalista kieltä Quinen määrittelemässä/tarkoittamassa mielessä.

Eli objektien olemassaolo (ontologia) on Quinen epistemologian mukaan kielellinen ja teoreettinen oletus. Objektien olettaminen tieteessäkin on kielellinen referenssi. Teoriat eivät ole suorassa evidentiaalisessa suhteessa objekteihin ja niiden ominaisuuksiin, vaan mukana enemmänkin lauseisiin sidottuna.

Mallintamisesta ja selittämisestä

Moni, mukaanlukien minä itse, pitävät tieteellistä mallintamista ja selittämistä käytännössä samana asiana. Tässä on usein henkenä ns. peittävän lain malli. Tällöin selittäminen on sitä että havaintoaineisto selittää miksi asiat ovat niin kuin nähdään, mutta eivät ole jollain toisella tavalla.

Jotkut, kuten Pierre Duhem, ovat kuitenkin jakaneet selittämisen ja mallintamisen erikseen. Duhem jakoi teoriat selittäviin (explanatory) ja kuvaileviin (representative). Hänen kantansa oli siitä kiinnostava että yleensä on korostettu selittämistä ja ymmärtämistä, jopa niin vahvasti että kuvailu olisi jotain heikompaa. Duhem kuitenkin esitti että fysikaalisten teorioiden tulisi olla nimenomaan pelkästään luokittelevaa tietoa. Tällöin hyvä fysiikka olisi nimenomaan kuvailevaa. Noustakseen selittäväksi jouduttaisiin tekemään jotain josta Duhem ei pitänyt. Eli ottamaan puhtaasti metafyysisiä kannanottoja teoriaan. Duhemin mukaan se, mitä suurin osa maallikoista haluaa ja vaatii teorioilta ovat itse asiassa turhia. Selitysmallinrakentamisesta voi olla filosofisia hyötyjä fysikaalisille teorioille vain heuristisessa mielessä. Eli jos teoria helpottaa hypoteesinmuodostusta - tuo mieleen uusia testirakennelmia.

Moni voisi ajatella että Duhem olisi instrumentalisti. Siinäkin korostetaan sitä että tieteessä luodaan luokittelujärjestelmiä. Duhem kuitenkin kannusti enemmänkin jatkuvuuden henkeä. Mikä ei ole yllättävää koska hän keskittyi suuresti esimerkiksi osoittamaan sitä miten tieteellisillä teorioilla ja ajatuksilla on ollut taustaa keskiajan filosofiassa. Toisaalta tämä on järkevää jos ajatellaan että teoriat saavat sisältönsä kontekstista. Ja että teoriat täsmentyvät kun niissä olevia pukkeja, virheitä ja poikkeustapauksia huomioidaan ja teorioita korjaillaan niiden valossa. Jossain määrin ajatus tiedon kumuloitumisesta voidaankin liittää ajatukseen esimerkiksi aatehistoriasta.

Ajatus on itselleni hieman vieras. Joskin olen ollut etenkin kvanttifysiikan kohdalla taipuvainen ajattelemaan että kun kvanttifysiikkaa halutaan ymmärtää, niin silloin pitää katsoa kaavoja. Moni kuitenkin vaatii maailmankuvallisia tulkintoja ja kvanttifysiikan vaikutukset esimerkiksi maailmankuviin innostavat. Olen hyvin vastahankainen tälle. Sanallistamiset, kuvaukset ja merkitykset ovat arvokkaita vain siinä mielessä että ne voivat tuoda kvanttifyysikoille uusia koejärjestelmiä koskevia ideoita. Se, mitä vaaditaan kun vaaditaan ymmärtämistä selviää kun katsotaan ihmisten tarjoamia vastausyrityksiä. Niissä on kysymys nimenomaan siitä että kytkös tieteeseen ja järkeen heikkenee, mutta yhteys tunteisiin ja mielikuvitukseen kasvavat. ; On selvää että prosessi usein leviää niin että mallintavan vertauskuvan sijaan ymmärrys on sitä että rakennetaan jonkinlainen näkökulmien vertauskuva jonka sitten vain halutaan olevan myös Totta "sellaisella ontologis-metafyysisellä tasolla".

Metametafysiikka

Väittelin hyvin erikoisen väittelyn tieteellisyydestä. Vastapuoleni näkökulma oli sosiologinen ja minun taas tieteenfilosofinen. Lopputulokseksi tuli se, että keskustelimme yhteismitattomasti.

Kun sosiologi näkee että tieteessä ei ole puhdasta tiedettä siinä mielessä, että tutkimusohjelmia ohjaavat poliittiset intressit ja maailmankuvat, en tietenkään voi olla enempää samaa mieltä.
1: Näen että ihmisten maailmankuvat ovat hypoteesinmuodostuksessa hyvin oleellisia ; Ei ehkä siinä mielessä että tietty maailmankuva avaisi silmät Tosille Uskomuksille, vaan siinä mielessä että ne rajoittavat asioita joita mieleen tulee ja ei tule. Näin ollen yhden maailmankuvan jumiutus voi hidastaa tiedeprosessia.
2: Politiikka, tutkimusetiikka ja tiedemaailman sisäinen selkäänpuukotus ohjaa sitä mitä aiheita pidetään tärkeänä ja kiinnostavana aiheena.

Kuitenkin pieni epistemologi mielessäni selittää että ei pidä vetää asioita ihmisiin ad hominem. Että tiedon kannalta oleellisempaa on, että politiikka voi vain ehkä suunnata mitä tietoa tulee. Eli se ohjaa tiedonkeräämisen suuntia, mutta ei koske välttämättä itse tietoa. Tässä mielessä on syytä olla torjumatta edes kreationistia siksi että hänellä on uskonnollinen intressi ja maailmankuva. Heidät on torjuttava siksi että lopputulokset joita he esittelevät eivät ole hirvittävän fiksuja. On siksi erotettava intressi joka suuntaa tiedonhankintaa sellaisesta intressistä joka määrää minkälaisia tuloksia testeistä on tultava.

Yhtenä syynä tähän kaikkeen on se, että metafysiikka on hirvittävän omituinen käsite.

Jokainen käyttää termiä "metafysiikka", varmasti jopa koulusas aloittavilla on jonkinlainen käsitys siitä. Kuitenkin jopa koulutetut ihmiset voivat käyttää sitä epämääräisesti ja epäselvästi.
* Metafysiikkaa voidaan käyttää oppialana. Tällöin se on jonkinlainen teema. Hieman kuten logiikkaa tutkivat loogikot, ja filosofiassa kauneutta tutkivat estetikot. Metafyysistä asennetta voidaan tällöin ikään kuin heijastaa ihan mihin tahansa.
* Se voidaan liittää tiettyihin kysymyksiin eli metafysiikka olisi aihe. Esimerkiksi metafyysikoiden nähdään pohtivan sitä mikä on "objekti" tai "seuraus". Tällöin metafysiikka on tutkimusala joka ei ole välttämättä sitoutunut mihinkään teemaan.
* Tieteenfilosofiassa metafysiikka näyttäytyy usein lähinnä jotain joka ei ole epistemologiaa. Tai sitä osuutta perustelemattomuutta joka on väkisin mukana prosessissa. Tällöin metafyysisyys olisi jotenkin huono asia.
* Empirismikeskustelussa asia vääntyy helposti vielä askeleen. Silloin näyttää siltä että metafyysisyys viittaa enemmän siihen että jotain tehdään perinteisellä rationalistisella lähtökohdalla. Eli jonain jossa on klassista logiikkaa, premissejä ja johtopäätöksiä. Eli metafysiikka olisi ikään kuin empirismin kanssa osittain päällekäinen mutta kuitenkin jotenkin sen kanssa oleellisesti riitelevä paralleeri oppisuunta, kenties jopa kilpailija. (Jollain sellaisella tavalla joka voi tuoda mieleen ritaritarinoissa olevan "arkkikilpailijan" jotka ovat tavallaan kavereita ja vihollisia ja jotka yrittävät voittaa kilpailijansa hyveellisyydessä ja urheudessa.)

Usein käytännössä metafysiikka itse asiassa näyttää olevan jonkinlainen jämäluokka joka tarkoittaa tilanteesta riippuen eri asioita. Ja näistä konventioista ollaan usein jossain määrin tietoisia. Käsitettä käytetään sotkuisesti, mutta kuitenkin jotenkin kontekstiin sidotusti. Tämä "jämäluokkaus" saattaa olla jopa historiallinen jäänne ; Koko sana 'metafysiikka' syntyi tarpeesta luokitella Aristoteleen "Fysiikan" jälkeisiä teoksia. Aristoteles tutki näissä teoksissa ”ensimmäiseksi filosofiaksi” ja ne erosivat luontoa "fysikaalisena" tarkastelevasta filosofiasta. Ne nimettiin vain "τὰ μετὰ τὰ φυσικά" fysiikan jälkeen. Eli noin karkeasti luokitus syntyi ja nimettiin "jotain muuta" suhteessa fysiikkaan.

Tämä näkökulma on korostanut sitä että metafysiikka olisi konkreettisesti ontologiaa. Oppia olemassaolosta. Jotain joka on "metaa" suhteessa fysiikkaan. Aluksi metafysiikka tutkikin asioita jotka nähtiin fysiikan ulkopuolelle. Ennen kaikkea ensimmäisistä syistä, ikuisuudesta ja vastaavista aiheista. Metafyysikot tutkivat arjelle vieraita ja erikoisia aiheita. Metafysiikka olikin outoa ja kiinnostavaa ja jopa mielikuvitusta kiihottavaa. (Monella on tästä erimielisyys. Mutta samasta syystä ufosalaliitto on skeptikoista kiinnostavampi aihe kuin vaikkapa kemian filosofia. Jota muuten on olemassa. Kemian filosofiaa on olemassa.)

Sittemmin metafysiikka on laajentunut. Metafysiikasta on tullut ontologiaa laajempi käsite. Yleinen metafysiikka, eli ontoliset peruskysymykset nähdään toki yhä metafysiikan ytimeen. Mutta sen ympärillä on sitten paljon kaikenlaista muuta. On erityinen metafysiikka, joka tutkii perinteisen metafysiikan erityiskysymyksiä ja eri filosofian aloista nousevia metafyysisiä kysymyksiä, kuten vaikkapa evoluutioteorian kohdalla voidaan miettiä "mikä on funktio" ja "mitä adaptaatio tarkoittaa" -tyylisiä kysymyksiä. Tai sitä että minkälainen maailmankuva tukee evoluution tutkimista vaikkapa teologian sijaan. (Ottamatta kantaa kumpi on "oikeasti TottaTotta".

Itse asiassa metafysiikan luonne on itsessään metafyysinen kysymys. Osa näkee sen jonain joka tutkii universumin perustaa. Toinen näkee sen ontologiana. Kolmas näkee sen kysymyksinä joita voidaan lähestyä vain rationalistisin mutta ei empirisin keinoin. Ja neljäs näkee sen jonain joka on vain jämäluokka johon laitetaan asioita silloin kun niille ei ole muutakaan nimeä, tavalla jossa ymmärrys paranee kun tajutaan että asiat paranevat ja opimme jotain jos voimme muuttaa metafyysisen kysymyksen joksikin muuksi kuin metafysiikaksi. Joku näkee sen metatieteenä. Eli jonain joka on suhteessa johonkin muuhun ja joka puhuu asian sijasta siitä mikä tuota asiaa sitten käsitteleekään.

On joka tapauksessa hyvä miettiä näitä ja joskus täsmentääkin. Turhia riitoja voisi jäädä tekemättä.

Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.

"Riippuvuusaksiooma", "Roikkuvuusaksiooma"

Lähtiessäni lomalle, otin junalukemiseksi jotain kevyttä. Sellaista absurdia ja merkityksetöntä. Sellaista josta minulla oli mielestäni jo valmis intuitio, joka todennäköisesti toteutuisi. Tässä sitten kävi hieman toisella tavalla.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten "miksi on jotain sen sijaan että ei mitään" on kysymys jonka ratkaisua en pidä tärkeänä tai uskottavana. Olen pitänyt sitä ns. vessanseinäkysymyksenä. Joilla minulla on tärkeä asema. Minulle on rehellisesti sanoen filosofisesti tärkeää tunnustaa tämänlaisten "ratkaisuiltaan ei-tunnettujen" kysymysten olemassaolo. Myös ihmisten rajallisuutta ja älyllistä epäonnistumista korostava fundamentalismiagnostismini halaa tätä vessanseinän teemaa hyvinkin syvästi.
1: Tämä voi yllättää monet jotka tietävät että olen naturalisti, peräti Quinelainen naturalisti jonka mukaan kaikki relevantit asiat ovat joko tiedeverkossa tai ne eivät ole oikeasti relevantteja. Toki tähän ihmetykseen ei ole tarvetta sillä skientismini ei ole "kaikki kysymykset ovat tieteen ratkaistavissa" -kysymyksiä. Vaan enemmänkin "kaikki relevantit vastaukset ovat tieteen antamia". Quinelaisena olen toki tottunut siihen miten vähemmän asiaan paneutuneet rinanstavat kaiken skientismin positivismiin jossa pyrittiin nollaamaan metafysiikka ja pärjäämään täysin ilman. Minusta on hieman huvittavaa törmätä tähän teemaan. Mutta tosiasia on että nykyaikana niin Popperin kuin Quinenkin suuntaan kallellaan törmäävät toistuvasti siihen että heitä rinnastetaan positivismiin. Siitä huolimatta että he olivat positivismin kriitioita. Quinekin on toki liitoksissa ns. Wienin piiriin. Mutta kriitikkona. Näin ollen agnostismini ei ole missään ristiriidassa "skientismini" kanssa. Sen sijaan olen huvittunut jos joku esittää että "uskon että tiede voi selittää kaiken". Kun agnostistina nimenomaan sidon erään identiteettini ydinkäsitysken siihen että tämä asia ei ole tieteen selittämä ja ratkaisema. Kenties jopa sellaisena joka on niin vessanseinäkysymys että sitä ei tulla luultavasti koskaan ratkaisemaan. (Olen ollut hyvin vastahankainen Jumalasta tietämisen a priori -mahdottomuudelle. Olen aina antanut tilaa mahdollisuudelle jossa tietämättömyys Jumalasta muuttuukin tiedoksi, jollain tavalla. Tämä blogaus lienee tästä dogmattomuudesta hyvä demonstraatio itse asiassa. Mikä kyllä hieman vituttaa häntä itseään.)

Aiheenani oli Adolf Grünbaum. Herralta on ilmestynyt monia melko verevästi nimettyjä tuotoksia. Sellaisia kuin "The Poverty of Theistic Cosmology" ja "The Pseudo-Problem of Creation". Grünbaumin ajatus on sinänsä erikoinen. Nykyäänhän on tavallista että uskonnoton joutuu kohtaamaan tieteellis-älyllsen haasteen jossa häneltä kysytään että miten universumi on syntynyt ja miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Tämän kysymyksen edessä uskovainen nyökyttelee päätään. Hän heristää sormeaan Jumalalle ja pitää ateismia epäonnistuneena. Tämä luomisen mysteeri jää ratkomatta ja he kokevat olevansa intuitiivisesti ilmiselvästi oikeassa.

Olen ajatellut että kyseessä on enemmänkin vessanseinäkysymys.
1: Eli tosiasiassa teisteilläkään ei ole kunnollista ratkaisua asiaan. He itse asiassa kohtaavat samat ongelmat. Jumala esimerkiksi on jotain. Ja jos Jumala on ns. causa sui, syntyy usein tilanteita joita esimerkiksi Alvin Plantingan modaalilogiikkaan perustuva paranneltu ontologinen todistus esittää ; Se nojaa premisseihin joiden kanssa on hyvin helppoa olla erimielinen. Plantinga on jopa itse sanonut että premissit ovat sen laatuisia että ateisti ("canny atheist") on varmasti erimielinen, ja itse asiassa muistakin moni aivan mielenterve ("a sane and rational man") hylkää premissin. Näin hänen argumenttinsa on enemmänkin modaalilogiikkaa koskeva asianpyörittely. Hän vetoaa, ei todista.
2: Tavallisesti fysikaaliset selitykset vaativat jonkin taustan jossa toimitaan. Kvanttifluktuaatio selittää singulariteetin alkuunlähdön. Mutta kysymys on kuitenkin hieman siinä mielessä erikoinen että se tavallaan selittää miksi universumin tilillä voi olla rahaa. Mutta tavalla jossa selitetään miksi universumin pankkitili voi muuttua nollasta eurosta vaikka miljoonaan euroon. Mutta se ei selitä miksi on olemassa pankkitili joka on nollilla. Kysymys on usein nimenomaan siitä että "ei mitään" määritellään tavalla joka monesta olisi nimenomaan jotain.

Näin ollen ajatukseni oli että Grünbaumin argumentissa olisi jotain puutteita. Hän kun ei esittänyt että kysymys olisi jokin ongelma. Hän ei myöskään ratkaise ongelmaa. Sen sijaan hän esittää että koko kysymys on pseudokysymys, jokin joka ei oikeastaan ole mikään kysymys lainkaan. Hän kysyy miksi kysymys on oikeastaan jotain jolla on mitään mieltä. Kysymys pitäisi legitimoida. Sitä voidaan kysyä sinisen makua ja monta muutakin kysymystä mutta niille ei yleensä nähdä arvoa. Tämänlainen tietenkin pyyhkisi suuren osan mysteeristä pois. Olemassaolo ei olisikaan enää vessanseinäkysymys ja mysteeri, vaan enemmänkin väärä kysymys, arvoton kysymys. Absurditeetti jota ihmiset kysyvät koska heidän intuitionsa johtaa heitä harhaan. Ajattelin hoitavani tähän jonkin vastauksen. Siis jotain johon viitaten voisin olla ylpeästi erimielinen Grünbaumin kanssa.

Entä jos ei ole mitään ei-mitään?

Grünbaumin argumenttina on se, että Leibniz ja monet muut olemassaolon mysteerin miettijät nojaavat itse asiassa kysymys jonka takana on oletuksia jotka on pakko hyväksyä jotta kysymys olisi relevantti.  Niistä tärkein on premissipari jossa (a) universumin alku tarvitsee selityksen ja (b) ei mikään on relevantti konsepti (c) ei-mikään nollahypoteesina, eli ei-mikään olisi myös yksinkertainen konsepti joka, jos mitään selitystä olemassaololle olisi jotenkin voimakkaampi.

Tämä ei-minkään spontaanius (Spontaneity of Nothingness) on siitä kiinnostava, että sitä lähestytään usein logiikkapohjaisesti tavalla jossa ihmisten omat ehdot tekevät siitä reaalisen vaihtoehdon. Sitä pidetään paitsi yhtenä mahdollisena maailmana että yksinkertaisena. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi olisi jotenkin ilmiselvää että ihmisen näkemys yksinkertaisesta olisi sama universumin piirteille. Ja se että ihminen voi kuvitella vaihtoehdon ei tarkoita että siinä olisi mieltä. Se, että kuvittelemme jotain ei tarkoita että sillä olisi olemassaoloa meidän päämme ulkopuolella.

Grünbaum itse asiassa moittiikin sekä Dawkinsin kaltaisia ateisteja että monia teistejä siitä että heidän mielensä on ex nihilo -käsitteen pauloissa. Hänestä olemassaolon mysteeri on kulttuurissamme tärkeä lähinnä siksi että kristillinen perinne on upottanut kulttuuriimme ajatuksen kysymyksen relevanttiudesta. Ja näin tehdessään se on ikään kuin syöttänyt kysymyksen vaatimat premissit kyseenalaistamattomina dogmina. Tai ainakin kysymyksen relevanttiutta pidetään ilmiselvänä, jos ei muutoin niin ilman siihen sidottuja teologisia premissointeja.

Ei-minkään spontaanius nojaa ennen kaikkea riippuvuusaksioomaan (dependency axiom) jonka mukaan asia ilman syytä on täysi mahdottomuus. Ja siksi kaikki vaatii selityksen. Grünbaum esimerkiksi huomaa sen, että yleisesti ottaen parsimonia on hyvä katsoa muutenkin kuin siten että otetaan mitä ihmiset pitävät yksinkertaisena tai argumentoivat yksinkertaisena. Yleensä kun ihmisten pitää selittää jotain, heidän täytyy sovittaa se havaittuun. Selittämisessä pitää selittää miksi asia on jollain tavalla eikä jollain toisella. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki tapahtumattomat asiat tulisi selittää. Esimerkiksi meidän täytyy evoluution pohjalta selittää miksi meillä on sammakoita, mutta meidän ei tarvitse selittää miksi täälllä ei ole jotain hieman sammakonkaltaisia olentoja jotka olisivat kenties voineet tapahtua jos evoluutiossa olisi tapahtunut muutama mahdollinen sattuma eri tavalla. Silloin kun selitämme miksi jotain ei ole jossain, se vaatii yleensä jotain jossa tämä vaihtoehto tiedetään reaaliseksi.

Ja olemassaolemattomuus. No, meillä ei ole siitä havaintoa tai tietoa. Mistä me tiedämme että se että voimme kuvitella tämän ei-mitään vaihtoehdon olisi sama kuin relevantti todellinen vaihtoehto? Itse asiassa voidaan jopa esittää että parsimonian hengessä ei-mikään ei ole kovin relevantti vaihtoehto.
1: Itse asiassa voimme miettiä asiaa mahdollisten maailmojen kautta. Voidaan esimerkiksi ottaa modaalinen realismi jonka mukaan jos jokin on loogisesti mahdollinen maailma, niin se tapahtuu jossain todellisessa universumissa. Ei kenties meidän maailmassamme. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olemassaolematon maailma ei ole sisäisesti ristiriitainen. Se on siis loogisesti mahdollinen. Kuitenkin moni esittäisi että ei voisi olla niin että samanaikaisesti voisi jotenkin toteutua se, että ei-mitään vallitsee ja että on olemassa jotain. Suuressa linjassa ei-mitään + jotain = jotain. Joten kaikki loogisesti ristiriidattomat mahdolliset maailmat eivät olisikaan olemassa samanaikaisesti. Tai sitten ei-mikään ei tosiasiassa ole mikään mahdollinen maailma. Se toinen vaihtoehto hylätään lähinnä siksi että pahinkin solipsisti joutuu tunnustamaan ajattelevansa ja siksi olevansa siinä muodossa että olisi jokin ajatus ja mahdollisesti ajattelijakin, joka selvästi on jotain muuta kuin ei-mitään..

Kenkkuja jatkoajatuksia.

Grünbaumin argumenteissa valaisevaa on se, että kenties monet teististen argumenttien epäonnistumiset eivät olekaan "argumenttien tyhmyyttä". Olen esimerkiksi ihmetellyt William Lane Craigin universumin alkua jossa on omituinen aika ennen aikaa. Kun on pelkkä ajan ja tapahtumisen ulkopuolella oleva luoja joka on ennen ajanhetkeä nolla. Sitten on sekä ajan ja tapahtumien ulkopuolella oleva luoja että universumi ajanhetkellä 0. Ja tässä kahden tilan välissä on nolla tapahtumaa ja nolla aikaa.

Kenties tämä onkin jopa jonkinlainen väistämättömyys. Tämän voi huomata siitä miten Vilenkin on parantanut klassista universumin tyhjistä putkahtamista. Kun esimerkiksi Tryon selittää että nolla-energiainen universumi voi tuottaa ainetta ja energiaa, moni haluaa tietää mistä tämä edeltävä tila on tullut. Ja kysymys on tässä kohden jopa relevantti.
1: Joskin on kiinnostavaa miten tämä itse asiassa tuhoaa Big Bangin voiman Jumalatodistuksissa. Monet aivan kunnioitetut teologit, kuten Craig, ovat tässä hieman kuten meillä vierailleet Jehovan Todistajat. Kun he ensin selittävät että universumi on rajallinen. Alkuräjähdys todistaa että universumi ei ole ollut aina. Niinpä on ensimmäinen syy, alkusyy, jota kutsumme Jumalaksi. Kun alkusyyn takana sitten onkin jotain energiakuplintaa joka voi olla äärettömän mittainen, Jehovan Todistajat pitivät tätä analogina Jumalalle. Tämä on ällistyttävää koska big bangiin vedottiin juuri koska äärettömän ikäinen universumi ei ole vaihtoehto ja tätä vaadittiin luomiseen. Kuitenkin näyttää että äärettömän edessä kaivetaan tämän periaatteen kanssa ristiriitainen tarinankerrontamoodi. Jumala selvästi kestää äärettömässäkin maailmassa, joten selvästi Big Bangilla ei ole niin väliä. Craig onkin saanut fyysikkopiireiltä naurua asiaan liittyen. Hänkin on sekoittanut singulariteetin ja universumin ensimmäisen hetken liian vahvasti yhdeksi ja samaksi. Tälle ei tosin ole itselleni paljoa merkitystä koska en usko aktuaalisiin äärettömiin. Jos jossain on todellisuudessa ilmenevä ääretön, se on virhe senkin jälkeen kun joku todistaa päinvastaisesta.

Vilenkin on keskinyt että "ei mitään" olisi "a closed spacetime with zero radius". Sellaisessa ei ole aikaa eikä mittaa tai mitään muutakaan. Tätä voi pitää epätyydyttävänä. Sitä vaivaa sama ongelma kuin alkusyyperustaisia argumentteja joissa ensimmäinen syy - olipa tämä mikä tahansa - vain nimetään Jumalaksi. Kuitenkin Jumalassa kiinnostaisi sellaiset asiat kuin älykkyys, rakkaus, hyvyys, tietoisuus. Täysin mekanistinen ensimmäinen syy ei yksinkertaisesti tunnu relevantilta Jumalalta vaikka alkusyyargumentti sen sellaiseksi nimeäisikin.

Voidaan kuitenkin sanoa että koska fysiikassa aika on suure, on syytä huomata että jos menemme universumissa ajassa taaksepäin, ei ajanhetkellä 0 tapahdu mitään termodynaamista muutosta tai muutakaan. Ei ole mitään edeltävää hetkeä. Ja toisaalta jos ei ole tilaakaan eikä muitakaan Vilenkinin määrittelemän mukana poistuvia ominaisuuksia, on syytä kysyä että jos luominen tapahtuu se ei itse asiassa tapahdu ajassa eikä tapahtumassa. Jonka jälkeen se ei enää vastaa perinteisen syyn määritelmää. Eli jos universumin synty tarvitsisi syyn, niin se syy ei ole niitä syitä joille olemme saaneet kokemuspohjaista varmistusta tieteessä. Ja tältä pohjalta tiedämme että tämä syyn ja seurauksen konsepti on tärkeä - tai ainakin hyödyllinen tieteenteossa. Eli jos todella onkin jokin syy-seuraussuhde se on luonteeltaan niin eksoottinen että on varsin kyseenalaista vain hyväksyä sellainen joksikin tärkeäksi relevantiksi mahdollisuudeksi.

Loppuajatuksia.

Grünbaumin kohdalla on selvästi havaittavissa että hän vetoaa minuun kenties juuri siksi että hän on tieteenfilosofiaan painottunut, ei niinkään teologi tai fyysikko. Kun katsoo kannattamiani filosofioita, niitä on aina kuvannut syvä parsimonisuus. Jopa panpsykismin vahvoiksi puoliksi nähdään se että sillä on hyvä parsimonia. (Sen heikoiksi puoliksi voisin sanoa sen että se on mielestäni hevonpaskaa.)

Hänen selityksensä selittää myös sitä miksi selitykset tuntuvat aina jäävän vajaiksi. Miten joko "ei-mikään" tai Jumala pitää määritellä "itse asiassa joksikin". Tai miten causa sui on kehäpäätelmäinen. Tai sitten perustelu täyttyy tyhjillä dogmaattisilla premisseillä jotka voisi korvata vain olettamalla yhden askeleen lähemmäs. - Ja jos Jumala ei tarvitse syytä koska hän selittää itsensä, niin miksi samaa kikkailua ja käsiteleikkiä ei voi tehdä tätä seuraavalle naturalistiselle askeleelle, jonka jälkeen tämä on jotain joka vain otetaan as brute fact.

Hauskinta tässä kaikessa onkin tavallaan se, että Grünbaum voi olla väärässä. Mutta jos hän on, sen todistaminen on muiden hommaa. Todistustaakka ikään kuin siirtyy muille ja koko kysymyksen irrelevanttiuden kannattaja voi vain lähteä kaljalle. On hyvin tavatonta törmätä tilanteeseen jossa joutuu sanomaan niin että jos joku haluaa että on väärässä, niin heidän pitää ikään kuin näyttää se.

Valitettavasti tämä iskee niihin harvoihin Jumalan kannalta relevantteihin vessanseinäkysymyksiin joita minulla on jäljellä. Ihmeet eivät vaikuta kovin todistetuilta ilmiöiltä. Ihmeet ovat paljastuneet joko valehteluksi tai aukkojen Jumala -argumentoinniksi. Ja tässä kohden ihmeisiin uskovilla olisikin pakko tehdä työnsä paremmin jotta ihmeet olisivat relevantteja agnostismille tilaa tekeviä asioita. Evoluutio selittää sen mihin ennen käytettiin Paleyn kelloseppää.

Ja tästä seuraakin se mikä itselleni on hankalaa. Koen itseni agnostikoksi. Mutta käytännössä Grünbaumin argumentti on kohdallani sellainen että mitä enemmän sitä mietin, sitä vaikeampaa minun on olla sen kanssa erimielinen. Ja de facto tämä on se oljenkorsi jonka pitäisi loogisesti ajatellen katkaista kamelin selän. Tai tässä tapauksessa tehdä minusta täyden ateistin. Näin ollen olenkin tilanteessa jota loogikot ovat pitäneet erikoisena leikittelyn kohteena. Lauseet "tuossa on tuli mutta en usko niin" ovat jotain jotka eivät ole loogisesti ristiriitaisia. Mutta kukaan tervejärkinen ei sano senlaatuisia. Tällä hetkellä minä sanon juurikin näin. "Olen ateisti mutta en usko niin". Joutunen miettimään onko Totuus vai Oma Mielipide tärkeämpiä. (Kognitiivisen dissonanssini voi oikein haistaa. Jos ei muuta niin siitä miten iloinen olen jos joku löytää argumentin kannalta relevantin virheen tai ristiriidan ja virheen Grünbaumin argumentista.) Korostanko Itsellisyyttäni ja Autonomisuuttani vai annanko Logiikan ja vastaavien muiden määrittelemien ajatuskonseptien päihittää tahtoni ja mieleni... Kaikki vähän riippuu siitä mistä se roikkuu.

Tästä blogauksesta olisi voinut tulla vaikka mitä...

Olen viime päivinä lukenut paljon Caesarista. Hän otti elämänsä aikana paljon riskejä. Hän menestyi koska hän selviytyi niistä. Hän olisi voinut murtua velkoihinsa jos hän ei olisi päässyt poliittisiin virkoihin, hän olisi voinut kuolla sotaretkillä. Jossain mielessä tämä riskistä puhuminen on hyvin relevanttia.

Mutta sitten toisaalta jos asiaa ajatellaan voidaan huomata että kaikki tämänlaisista puhuminen on perin juurin omituista. Jos ajattelemme välttämättömyyttä ja olemassaolevaa, voimme nähdä että Caesar ei ollut epäonnistunut riskeissä. Ja tästä seuraa se että on jossain määrin hankalaa puhua näistä riskeistä tosiasiallisina.

Onkin jännittävää miettiä että kun tämänlaisista asioista puhutaan, niin oletetaanko tässä itse asiassa ontologinen kanta ja ollaan väittämässä että (1) maailma olisi väistämättä ei-deterministinen, jossa viitataan joko indeterminismiin tai siihen että asia olisi toinen jossain toisessa mahdollisessa maailmassa (2) vai viitataanko tässä vain episteemiseen epävarmuuteen. Eli siihen että ennen kuin käsissä oli niitä faktoja kuin nyt, ei voitto näyttänyt epäselvältä.

Näistä jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti uskottavammalta ja filosifisesti varovaisemmalta. Mutta toisaalta se tuntuu myös vaativan jonkinlaista mielessä tehtyä aikamatkaa Caesarin ratkaisujen tekohetkeen tai jopa tätä edeltäviin aikoihin..

Mikä on "Runebergin torttu"?

Kuvassa on 7 Runebergin torttua.
Vai onko?

Tom Kärnä esitti aiemmassa blogauksessani tärkeän kysymyksen. "Yhdistyksessä, jonka suuri aktiivi olen, oli runebergintortuiksi tehty varsin matalia ja maltillisia versioita, koska ei ollut sopivia vuokia. Ja sinun kuvastasi ei kuvakulmasta johtuen oikein nähnyt, olivatko torttunne korkeita vai matalia. Mutta millaisia torttuja saa oikeasti kutsua runebergintortuiksi? Onko tällä kysymyksellä mitään väliä?"

Kysymys on tavallaan hyvin kiinnostava. En toki ole erikoistunut leivonnaisiin, mutta jossain määrin kysymystä voidaan lähestyä sillä tavalla miten mitä muuta tahansa asiaa lähestytään. Jossain määrin voimme katsoa Runebergin tortun kautta sitä miksi ylipäätään voimme sanoa asioita joksikin asiaksi.

Asiaa voi lähestyä siten että Runebergin torttu on nimetty objekti jolla on tietty rakenne.

Kun menen kauppaan, katson että Runebergin torttu on jokin joka on ruskea paistetusta taikinasta tehty lieriö jonka päällä on punaista hilloa ja jossa tämän hillon ympärillä on vaaleanpunainen tai valkoinen sokerirengas. Kun menemme kauppaan, ostamme esillä olevan tuotteen joka näyttää tältä, ja jonka vieressä on hintalappu jossa lukee "Runebergin torttu".

Tämä on ajatus jota kuvataa mereologiassa (kreik. μέρος[méros], osa). Siinä katsotaan kokonaisuuksia ja sen osasia. Se on oppi jossa katsotaan kappaleita ja asioita jotka muodostuvat kun niitä kombinoidaan. Mereologiassa on on erityinen kysymys jossa mietitään milloin jotain voidaan kutsua kohteeksi. Tämän ytimessä on peruskysymys (special composition question) siitä mikä voidaan laskea kohteeksi. Ja tähän kysymykseen vastaaminen on lähtökohta siihen että voidaan vastata kysymykseen kohteen identiteetistä. Jotta voimme kutsua jotain kohdetta "Runebergin tortuksi" meidän on vastattava siihen mikä on Runebergin tortuuden identiteetti. Ja vastaamisessa tähän tunnetaan kaksi ääripäätä.
1: Nihilistien mukaan ei ole oikeasti mitään muita oikeita asioita kuin perustalla olevat palaset. Jos jokin koostuu pienemmästä osasista se ei ole enää mikään aito kohde. (Usein nihilismi tarkoittaa moraalioppia jossa kiistetään moraalin olemassaolo, tämä nihilismi on kuitenkin vain sama kirjainmuoto ja se tarkoittaa tässä yhteydessä hieman eri asiaa.) Näin ollen alkeishiukkasten lisäksi ei oikeastaan ole mitään aitoja objekteja. Näin ollen Runebergin torttu on oikeasti lähinnä illuusio, jokin jossa objekteja on järjestetty kokonaisuudeksi, mutta jolla ei ole mitään itsellistä olemusta.
2: Universalismissa taas mikä tahansa järjestelmä on kohde. Näin ollen syntyy erikoisia kohteita. Minä rajaan itseni omaksi objektikseen mutta tosiasiassa ympäröivään ilmaan voidaan piirtää vaikka pallo - tai minkä tahansa muotoinen - muoto ja tämän sisällä olevalle voidaan antaa identiteetti. Ilmamolekyylit ja osa vaikka sormenpätääni muodostavat näin kohteita. Mikä tahansa kombinaatio joka koostuu olemassaolevista asioista muodostavat kohteita. (On kenties lohdulista ajatella että unversalismissa voidaan kombinoida minun munani ja kenen tahansa elossa olevan pornotähden vagina ja muodostaa näistä kohde. Vaikka emme koskaan harrastaisi seksiä tai olisi lähestymiskieltorajoja lähempänä. Osasta tämä ei tietysti ole lohdullista vaan karmivaa.) Vain osa niistä on relevantteja ja osalle niistä annetaan nimi. Runebergin torttu on tässä mielessä mielivaltaisesti valittu kohde joka kuitenkin on todellinen. Määritelmien ja identiteettien kohdalla kysymys ei ole enää "onko objekti todellinen" vaan enemmänkin "miksi tämä objekti on relevantti tai kiinnostava".

Molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia. Jossain määrin voidaan sanoa että kun ostan Runebergin tortun, on selvää että kyseessä on jonkinlainen kompositio. Itse asiassa on myös melko selvää että tämä kompositio on hyvin joustava. Runebergin tortuissa ei ole yksiselitteistä rakennetta. Tärkeää on että taikinassa on manteleita, kostuke voi olla arrakkipunssia tai rommia. Hillon tulee olla vadelmaa. Silti kaikista kiinnostavinta on että kun Runebergin torttuja ostetaan, niin niille tapahtuu ajan jatkuessa kaikenlaista. Esimerkiksi itse suosin yleensä sitä että torttua ei syödä heti valmistamisen jälkeen. Minusta tortun pitää jotenkin huoneenlämmössä valmistua vuorokauden verran. Toisena päivänä ne ovat sitten helposti liian kuivahtaneita. Muutaman viikon päästä homeisia tai muutoin mätääntyneitä. Ulkonäkö muuttuu prosessissa mutta etenkin aluksi hyvin hienovaraisesti. Osa näistä koskee jotain jossa on selvästi Runebergin torttu joka on "parhaimmillaan" jossain vaiheessa. Jossain on kuitenkin raja jonka jälkeen meillä ei ole Runebergin torttua vaan syömäkelvoton kasa hometta.

Tässä mielessä Runebergin torttu on hieman kuten Theseuksen laiva josta puretaan osia ja korjataan ja jämäpaloista uudelleenkootaan toinen laiva ja sitten ihmtellään laivan identiteettiä joka on joko kadonnut tai kahdentunut. Tai  jonka kohtalo on epäselvä ja epämääräinen. Universalisti sanoo Theseuksen laivan ja Runebergin tortun kohdalla, että tosiasiassa ei ole missään vaiheessa ollut mitään yhtä Theseuksen laivaa tai Runebergin torttua, niitä on sen sijaan useita ja ne lähinnä muistuttavat toisiaan. (Universalismin mukaan Theseuksen laiva ei säry koska osien ei tarvitse olla kosketuksissaan, ne ovat silti kombinaatio. Samoin alkuperäisen Runebergin tortun atomit ja alkeishiukkaset ovat jossain, joten homehtuminen ei itse asiassa särje yhtään mitään. Kuten ei sekään että nielen, ruuansulatan ja lopulta paskon Runebergintortun viemäriin. Tai jonnekin huolestuttavampaan paikkaan.)

Runebergin torttu prosessina.

Tämä kaikki ylläoleva on tietenkin hirvittävän omituista, tavallaan. Mutta kuten joskus täytyy tehdä, täytyy kysyä asioita lapsilta. Itse sain tähän kysymykseen liittyen hienon vastauksen. "Runebergin torttu on tehty Runebergin tortun reseptillä." Vastaus oli hieno koska se murskasi mereologian läpitunkevan ontologisen näkökulmani. Sellaiselle jossa mitataan määritelmien denotaatioita deduktiivisella nojatuolityöskentelyllä. Lapsen vastaus pakotti minut epistemologiselle suunnalle. Sillä hän ei kertonut miltä Runebergin torttu näyttää vaan kuvasi sitä että Runebergin torttu on tietynlaisten leipimisprosessien synnyttämien vuorovaikutusten lopputulos. Runebergin torttua voidaan lähestyä tieteenfilosofisena kohteena - joka tietenkin on validia sillä se on varsin empiirinen kokonaisuus. Toisin sanoen näkökulma ei ole niinkään siinä että Runebergin torttu määrittyisi lopputuloksen kautta katsoen valmiin tuotteen koostumusta, vaan kysymys on siitä miten tämä on valmistettu. Osien sijasta onkin katsottava enemmänkin kohteen historiaan.

Kaupasta torttunsa ostavalle tämä ei tietenkään tule helposti mieleen. Leipurille näkökulma on kenties helpompi. He kun eivät todellakaan asettele jokaista mantelinsirua tiettyyn lokaatioon vaan sen sijaan eri aineksia läimitään tietyllä tavalla yhteen, ja usein raaka-aineiden tunnistettava ulkonäkö ja muu hämärtyy oleellisesti prosessissa. Vain fyysikko ja kemisti lähestyy Runebergin torttua sitä kautta mitä kemiallisia aineita niissä on. Leipuri tietää miten torttu valmistuu. Minä tiedän miltä se maistuu.

Mutta tosiasiassa emme osta kaupasta Runebergin torttua vaan luottamuksen siitä että kohde on Runebergin torttu. Samalta näyttävä tuote voikin olla sahajauhosta ja maalista tehty fabrikaatio. Kenties manteli on korvattu erehdyttävästi samanmakuisella syanidilla. Luotamme induktiiviseen ajatteluun jossa tietty prosessi johtaa tietynnäköiseen lopputulokseen. Ulkonäkö ja lopputulos on yhtä luotettava kuin se, että (a) tietty prosessi johtaa tietynlaiseen lopputulokseen ja (b) lopputuloksen kaltaisia asioita voidaan tehdä tai on tehty jollain aivan toisenlaisella prosessilla.

Humen filosofiassa korostuukin se, miten induktio on usein heikoilla. Mutta siihen toisaalta myös luotetaan toistuvasti. Mutta tällä on syvempikin seuraus. Ja se iskee suoraan objektejen kautta ajatteluun. Kuten Quine on sanonut, emme maistele kvarkkeja. Empiirisessä tieteessä ei suinkaan mitata objekteja, vaan sen sijaan kaikki havainnot ovat vuorovaikutuksia joissa mitataan seurauksia. Se, mikä muuttaa järjestelmää synnyttää korrelaatioita. Ja tämä korrelaatio, ei objekti, on se mitä me itse asiassa käytämme kaiken ytimessä. Emme siis voi ottaa perusasioita ja käsitellä asioita niiden kombinaatioina. Sen sijaan kaikkea voidaan lähestyä kaikkea prosesseina joilla on tiettyjä vaikutuksia.

Quinen maailmassa analyyttisissä käsitteissä on siksi aina synteettinen osuus. Siis sikäli mikäli niissä on mitään mielekästä. Tämän kautta voidaan oikeasti oikeuttaa reduktion asteet. Eli voimme esimerkiksi tarkastella sammakkoa miettimättä mistä alkeishiukkasista se tarkalleen ottaen koostuu. Eikä meidän tarvitse miettiä sitä että tosiasiassa Sammakko hengittää sisään ja ulos, syö, juo ja paskoo. Sen ihokin tekee limaa ja haihduttaa kosteutta. Tosiasiassa Sammakko on tarkastelunäkökulma joka on hedelmällinen tutkimusohjelma. Se on helposti tarkasteltava ja riittävän yksiselitteinen jotta kohde voidaan tunnistaa. ~ Tässä kohden kysymys onkin siitä että millä tasolla nipotus auttaa tunnistamaan uuden tutkimuskohteen ja kanavan. Ja missä vaiheessa nipotus vie lähinnä aikaa siltä että voimme tutkia kohdetta.

Tässä kohden määritelmiä voidaan katsoa denotationaalisen semantiikan kautta. Määritelmät ovat aina jossain määrin keinotekoisia, mutta ne ovat sitä hyvin tietyllä tavalla. Ne ovat sopimusasioita. Sopumuksen ideana on lähinnä välittää "tutkimusohjelma" joiden avulla ollaan yksimielisiä siitä onko jokin kohde tässä tietyssä luokassa vai jossain toisessa. Tämä jakamisen informaatiosisältö on se joka luo määritelmän ja jonka avulla erotamme saivartelun järkevästä rajauksesta.

Näin ollen Runebergin tortunkin kohdalla voidaan sanoa että Runebergin torttu voi olla yritykselle brändi jolloin lopputulosten kanssa ollaan hyvinkin tarkkoja. Silti jossain tilanteissa voi olla järkevää käyttää joustavampaa määritteistöä. Tämä kaikki on hirveän vaikeaa, mutta toisaalta käsitteitä käytetään jotta kaikki olisi mahdollisimman kätevää. Ja ihmiset ovat yllättävän hyviä tunnistamaan Runebergin torttuja. Niin hyviä että voivat jopa ostaa sellaisia. Ja jos leipuri tunkee niiden tilalle laskiaispullan, he voivat tunnistaa että kyseessä on väärä tuote. Ja leipurikin on pakotettu tunnustamaan että kyseessä on virhe eikä pelkästään se, että heidän näkökulmansa Runebergin torttuihin on erilainen.

---

Valitettavasti tämä ei auta vastaamaan siihen mistä saa hyviä Runeberfin torttuja. Ja valitettavasti se jättää auki myös Runebergintorttuja koskevan syvimmän mysteerin. Eli sen, mikä on se oikeaoppinen tapa syödä kyseinen torttu.

Kaikki on rakennetta, mikään ei ole asiaa?

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten Derrida käsitti kielen. Hänestä käsitteet erkaantuvat toisistaan ja kaiken kanssa kysymys olisi siitä miten ne eroavat toisistaan. Hänestä käsitteet elävät ja erkaantuvat toisistaan ; Tämä on jossain määrin lähisukua Saussuren ajatukselle kielestä. Hänestä termeillä ei ole mitään absoluuttista sisältöä. Sen sijaan kieli oli rationalistinen järjestelmä jolla ei ole mitään itsellistä sisältöä. Käsitteet ovat joko samanlaisia tai erilaisia kuin toiset käsitteet. Määritelmä tai muu sanan sisältö on vain kontrastissa toisiin käsitteisiin. Ja tässä kaikki.

Tämä ajatus on helppoa viedä matematiikkaan ja vastaaviin rationaalisiin järjestelmiin. Sellaisiin joissa on premissejä ja päättelysääntöjä ja johtopäätöksiä. (Jota platonistisesti ajattelevat tietenkin vastustavat syvästi. Heille matemaatikot tekevät löytöjä jostain joka on ehdottomasti totta. Mutta en nyt vedä tätä tämän pidemmälle.) Mutta tosiasiassa tieteenfilosofiassa samanlaiset ajatukset ovat hyvinkin tavallisia.

Otetaan vaikkapa Bertrand Russell. Hänen "The analysis of matter" kuvastaa sitä miten tiede selvittää maailmaa. (Mikä on erikoista koska Russell oli ennen kaikkea matemaatikko ja loogikko. Hän kuitenkin aloitti loogisen empirismin joten tämä ei olekaan yhtään niin omituista.) Russellin mukaan tiede kuvaa sitä miten todellisuuden eri osat vuorovaikuttavat keskenään. Joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi protoni kuvataan kokoonpanona jolla on tietty joukko ominaisuuksia, kuten massa ja varaus. Ja nämä ovat vain kuvauksia siitä miten protoni vaikuttaa maailmassa. Tästä lopputuloksena on se, että tiede selvittää asioiden rakennetta. Ontologisesti ajatellen tämä ei kerro mitä ne ovat. Tämä tietenkin läpikattaa fysiikan : E = MC² kertoo että energia ja massa ovat toisiinsa suhteessa. Ja se kertoo miten asiat toimivat yhdessä, toisiinsa nähden. Mutta ne eivät kerro mitä energian tai massan "perimmäinen olemus" on.

Tämä näkemys on sittemmin tietenkin jalostunut. John Wheeler on lähestynyt tätä informaation käsitteen kautta. Hänen mukaansa temppu on "it from bit". Hänestä tärkeää onkin tarkastella siten että tiede tutkii eroja. Jos katsotaan vaikkapa aika-avaruutta, tiede tutkii sen tyylisiä asioita kuin että miten massa ja energia käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa. Eli katsotaan miten vuorovaikuttavat asiat muodostavat kokonaisuuksia, ja miten nämä eroavat tai ovat samanlaisia eri tilanteissa.

Tiede toimii siten että se ei hae mitä tahansa määritelmiä, analogioita ja epäanalogioita suoraan. Käsitteitä ei tarvitse etäännyttää toisistaan. Vaan sen sijaan se toimii siten, että saadaan aikaan korrelaatioita. Testijärjestelmässä on tilanne jossa enemmän tai vähemmän hallittu muuttujien suuruusluokan muuttaminen vaikuttaa lopputulokseen - tai ei muuta. On tärkeää testata syntyykö eroa vai ei.

Ontologia tämä ei tietenkään viehätä. Tämän mukaan tiede ei kuvaisi oleellista. Heistä oleellista olemassaoloa pitäisi tutkia, ja sellaisen olisi pakko olla olemassa. Tosin tähän voidaan liittää erikoinen ontologinen tulkinta. Se on Frank Tipler nimiseltä fyysikolta. Hänen mukaansa universumi on "simulaatio ilman tietokonetta". Tämä on tietenkin asian ymmärtämistä helpottava vertaus. Tipler korostaa että perimmiltään tietokoneohjelma koostuu ohjelmista joissa on jonkinlainen input ja josta saadaan tiettyjen sääntöjen mukaan ulos jonkinlainen output. Tässä todellisuus on perimmiltään jonkinlainen "matemaattinen entiteetti". Ja fyysikko itse asiassa tutkii nimenomaan kaikkea mikä on. Ohjelman ulkopuolella ja niiden lisäksi ei olisi mitään.

Jos "ei olisi mitään", en minä kuitenkaan olisi tyytyväinen...

Jeffrey Shallit käsitteli Kirk Durstonin matemaattista argumenttia Jumalasta. Siinä korostettiin sitä että matemaatikot käyttävät ääretöntä eri tavalla kuin teologit. Teologit ja filosofit puhuvat mielellään sellaisista asioita kuin "aktuaalinen ääretön". Shallit ei pidä jaottelua kovinkaan relevanttina. Dunstonin argumentti on toki ristiriitainen. Mutta se johtuu siitä että hän tekee sitä matemaattisena argumenttina ja tekee sen kanssa ristiriitaisia oletuksia.

Itse silti pidän aktuaalista ääretöntä turhana. Minun syyni tähän on se, että olen erkautunut Platonisesta ajattelusta. Moni esittää että matematiikka olisi ideamaailman tasolla jotenkin reaalisesti olemassa. Tässä korostetaan usein eroa ideamaailman ja käytännön tasolla. Eli maailmassa on harpilla piirrettyjä ympyröitä jotka edustavat täydellistä ympyrää, mutta jossa on vajavaisuuksia ja puutteita.

Itse pidän tätä eroa todellisena. Mutta käännän sen ympäri ; Tosiasiassa matematiikka on jotain jolla mallinnamme maailmaa. Ja maailma on kompleksisempi kuin mallimme. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että aivomme pystyvät käsittelemään vain "aivan ehdottomasti niin kompleksista materiaalia kuin aivomme ovat". Tätä suuremmat asiat vaativat karkeistamista ja mallintamista. Ja tätä tehdään likiarvoilla. Näin ollen matematiikka niputtaa äärettömyyksiä. Voimme tiivistää maailman sanomalla "kaikki parilliset luvut". Mutta emme voi laskea niitä ääneen. Voimme määritellä ympyrän matemaattisesti mutta emme piirtää sitä.

Näin ollen olemme tehneet matematiikan ja tosiasiassa emme tee "löytöjä" matematiikassa. Kun tekijä on luetellut ja määritellyt aksioomia, näillä on yhteisvaikutuksia joita määrittelijä ei ole ehtinyt miettiä ja laskea. Näin ollen hän on tavallaan kuin ihminen joka ensin on määritellyt "kaikki parilliset luvut" ja sitten joku muu tulee ja laskee ääneen luvun "4478797693540759641432652". Se on ollut jo määritelmien mukaisessa yhteisvaikutuksessa mutta tätä ei ole tiedetty. Näin ollen shakkipelin keksijä on luonut kaikki parhaat shakkipelistrategiat. Nekin joita ei ole vielä keksitty. Mikä ei tietenkään tarkoita että shakin keksijä edes olisi kummoinenkaan shakinpelaaja.

Tämä tarkoittaa sitä että uskon matemaattisiin äärettömyyksiin mutta en aktuaalisiin äärettömyyksiin. (Jos Jumalasi on ääretön sanot että hän ei ole olemassa. Se on suoraan noissa valitsemissani aksioomissa.)

Shallitin argumentin sivupoluilta löytyi kuitenkin minusta kiinnostava asia.

Se koskee big bangia. Lueskelin Tim Holtin "Why does the world exist" -kirjaa. Ja siinä selvisi että itse asiassa yhdessä vaiheessa monet ateistit eivät olleet kiinnostuneita fysiikasta. Syynä oli big bang. Tuosta ei ole niin hirvittävän paljoa aikaa joten on tavallaan hämmästyttävää oppia että alkuräjähdys koettiin uhkana ateismille.

Tässä tärkeimpänä syynä oli klassinen teologia. Creatio ex nihilo oli aihe jota kristityt olivat käyttäneet. Teologeilla oli ikään kuin etumatkaa. Henkenä oli että jos jokaisella asialla täytyy olla syy, ja skientisti vaatii tämänlaisen syyn, olisi ensimmäinen syy ongelmallinen koska sillä ei voisi määritelmänsä mukaan olla syytä.

Siksi oli terveempää elää ajatuksissa joissa universumi oli ääretön. Kun sillä ei ole alkua ei sillä ole alkusyytäkään. Tätä vastaan voidaan tietysti sanoa minun asenteellani. Että tässä olisi aktuaalinen ääretön. Ja näin ollen vastassa olisi ongelmia. Siksi minulla onkin sellainen ajatus että jotta Einsteinin vakaa ikuinen universumi olisi relevantti, olisi ajan oltava jotenkin kehäinen. Eli ei elettäisi lineaarisessa vaan sirkulaarisessa aikakäsityksessä. Näin alkusyytä ei tarvittaisi. ; Mutta koska ääretön ei kuitenkaan ole numero, on tällä syvällisiä seurauksia. Ei voida vain olettaa että alkusyytön ääretön maailma olisi ristiriitainen. Shallit vihjaa että jos ajattelee näin tekee erikoisen virheen ; "mistake of thinking that the "universe with an infinite past" model entails the creation of the universe at some time t = ∞. But this is clearly erroneous. It just means that at every time t there exists a time t-1 at which the universe existed." Toisin sanoen universumi voisi olla ääretön. Jopa ilman kehiä. Näin ennen Einsteiniä olleet olivat jossain määrin rationaalisia. (Looginen mahdollisuus on olemassa.)

Mutta kaikki on hankalampaa.

Tosiasiassa jos kysymys on "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään" on siitä hankala kysymys että Jumala ei ratkaise mitään. Koska luomistyö selittää universumin olemassaolon. Kuitenkin se olettaa Jumalan. Joka taas on olemassa. Näin ollen edessä on yhä kysymys siitä että miksi on Jumala eikä ei-mitään.

Leibniz rakensi tässä kohden erikoisen ajatuksen siitä että Jumala olisi ikään kuin välttämättömästi olemassaoleva olento ("necessary being"). Näin Jumala olisi itsensä ylläpitävä ja itsensä luova ja itsensä selittävä. Tämä temppu perustuu eräänlaiseen ontologiseen silmänkääntötemppuun. David Hume ja Immanuel Kant huomauttivat että päättelyssä on ongelmia.
* Kantin huomio keskittyi esimerkiksi siihen että "välttämätön olento" vaatii ontologisen jumalatodistuksen pätevyyttä. Leibniz itse esitti kumonneensa tämän argumentin. (Toisaalta ontologisen jumalatodistuksen kritiikit ovat sen verran tunnettuja että välttämättömän olemassaolon kriitikot voivat napata sitä kautta argumentteja suoraan perinteisten teistien työkalupakista.)
* Hume taas keskittyi enemmän siihen että on olemassa loogisesti mahdottomia asioita kuten nelikulmaisia ympyröitä. Ja että aina kun saamme olemassaolon, on sille ikään kuin väistämättä jotain joka ei ole olemassa.

Itse en arvosta aktuaalista ääretöntä mutta en "välttämätöntä olentoakaan".  Se muistuttaa älyllistä piiperrystä jota on helppo tehdä. Holt itse asiassa jossain mielessä ivaa tämänlaista laittamalla kirjansa alkuun erikoisen todisteen "miksi on jotain eikä ei mitään". Se on loogisesti koherentti. "Suppose there were nothing. Then there would be no laws; for laws are, after all, something. If there were no laws, then everything were permitted. If everything is permitted, then nothing would be forbidden. So if there were nothing, nothing would be forbidden. Thus nothing is self-forbidding." Kun premissejä voi valita vapaasti saadaan mitä ihmeellisempiä lopputuloksia.

Fysiikalla on yllättävän paljon sanottavaa.

Einsteinin fysiikka vihjasi jotain erikoista. Alkusyy on argumentaationa usein puhdasta metafysiikkaa. Kuitenkin selvästi empirialla on jokin ote tähän aiheeseen. Siis ainakin järkevässä keskustelussa. Järjetön voi aina kiistää fysiikan mielekkyyden ja ryhtyä patuneeksi supernaturalistiksi. (Joku voisi jopa tehdä postmodernia tulkintaa Einsteinistä ja esittää että on mahdollista että hän halusi syy-seurausketjua ja pysyvää universumia syystä. Ja näin olisi ymmärrettävää miksi hän vastusti kvanttimekaniikkaa että loi yhtälönsä. Eli hänen reagoinneilleen olisi maailmankuvallinen syy. Joka on sidoksissa juuri niihin premisseihin joita alkusyyargumentissa on.)

Jos otamme perinteisen alkusyyargumentin ja Leibnizin voidaan huomata että niissä tunnustetaan jotain. "Ei ole väliä että ennen sitä oli jotain." Ei saa miettiä että onko Jumalalla jonkinlainen syy olla olemassa. Ei saa olettaa että "Jumalia on aina pohjalle asti" ad absurdum. (Jonkinlaisessa aktuaalisessa äärettömyydessä.) Eli kaikki syyt eivät tarvitse syytä koska ne ovat jotenkin itsensä selittäviä.

Tällä on väliä jos alkuräjähdykseen uskova ateisti reagoi alkusyyhaasteeseen. Ei riitä että nauretaan "jokin aikaansai edeltävän tilan, siellä oli jotain". On sanottava että tämä "jotain" ei ole jotenkin itsensä selittävä.

Tämä kysymys on siitä mielenkiintoinen että se liittyy matemaattiseen löytöön jonka mukaan olisi loogisesti mahdollista että "ei mistään" tulee "jotain". Tässä keskustelussa on noussut esiin se, että mainittu tapa koskee enemmän "loogista mahdollisuutta". On esitetty että tosimaailma tuskin olisi syntynyt tuolla lasketulla tavalla. Joka on siitä mielenkiintoinen kysymys että se tarkoittaa sitä että kysymys on muuttunut epistemologiseksi. Maailman synty riippuu siitä minkälaiset ominaisuudet universumilla on. Se, selittääkö universumi itsensä on fysiikan kysymys koska universumin ominaisuudet kertovat voiko se olla itsensä selittävä vai ei.

Tämä on mielenkiintoinen huomio jos muistaa että fysiikka on muuttanut alkusyyargumentin monia puolia:
1: Ensinnäkin syy on aikaan sidottu. Ja aika on fysikaalinen suure. Ennen alkuräjähdystä ei ole aikaa joten "eifysikaalinen aika" vaatisi jonkinlaista erikoista konseptia jossa "ei missään" olisi kuitenkin jotain, nimittäin tuo aika. Monet fyysikot nojaavatkin ajatteluun jossa alkuräjähdys on hieman kuin pohjoisnapa jonka pohjoispuolelle ei voi mennä.
2: Syy-seurausketju on deterministisen maailmankuvan sävyttämä. Aksioomat eivät ole kovin päteviä jos maailmassa on indeterminismiä. Singulariteetin ongelmia tällä hetkellä ovat tiettävästi juuri se että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan indeterministisen maailman yhdistäminen on tässä haasteellista. Ei ole ollenkaan mahdotonta että universumissa on indeterminismiä. Ja peräti juuri siellä missä se iskee kovasti alkusyyargumenttiin.
3: Kolmanneksi alkusyyargumentin ongelma on siinä että ensimmäinen syy lähinnä nimetään Jumalaksi. Mikä tahansa ensimmäinen syy on kuitenkin validi. Ja tässä riittää se että se on "self containing". Tämä aikaansaa ongelmia tulkittaessa vaikkapa Stephen Hawkingin mallia universumin synnystä.

Teistit ovat tavallaan hankaluuksissa senkin takia että äly tai intentio ei ole mikään perimmäisyyden tae. On esimerkiksi ajateltu sellaista että meidän universumimme voisi olla jonkun laboratoriossa tekemän koe. Tämä henkilö asuisi jossain universumissa joka jo olisi. Joten vaikka universumimme selitys olisi äly, se ei tarkoita että se olisi ensimmäinen kausaalinen syy. Tai että jopa ensin olisi jokin universumi jolla ei ole älykästä alkuperää. Tai sitten keksijöitä on pohjalle asti aktuaaliseen äärettömään asti. Nämä ovat "loogisesti mahdollisia vaihtoehtoja". (Ei sillä että niillä olisi uskottavuutta vaikkapa Jahve-Jeesusta enempää. Tai olemassaoloa.)

Ongelmana onkin se että teismi joutuu turvautumaan alkusyyargumentin kanssa keinoihin jotka sitten ovat ongelmallisia ateistejen soveltamina. Ja mitä logiikan eri premisseistä voi oppia on suunnilleen se että jos premissit saa valita vapaasti niin käytännöss mitä vain voi todistaa. (Mikä on eräs pääsyy sille että en pidä koherenttia ajattelua muuna kuin minimitasona järkevälle ajattelulle. Ja tämän vuoksi en ole rationalisti enkä pidä rationalismia oikein hyvänä vaihtoehtonakaan. Olen enemmän empiristi. Käytän muun muassa induktiota ja karkeistuksia. Koska olen läpeensä epätäydellinen.)

Omakohtaisesti minulla on tässä vaikeaa.

Itseäni tässä olemassaolon epistemologisuudessa viehättää tietty Quinelaisuus ; Itse asiassa oma suhteeni matematiikkaankin on rippusen hänen ajattelunsa sävyttämää. Quinehan katkaisi ajatuksen siitä että olisi puhtaita analyyttisiä totuuksia ja puhtaita synteettisiä totuuksia. Näin ollen ei ole pelkkiä tyhjiä premissejä. Itse näkisin että oikeastaan vasta aika myöhään on tajuttu miten laaja asia matematiikka on - oikeastaan pitäisi puhua matematiikoista. (Ja tässä mielessä Quinelainen kejuni on tavallaan katekennut tai katkeamassa paraikaa.)

Ennen Gödeliä uskottiin että matematiikka saataisiin joskus valmiiksi ja sitten tiedettäisiin. Nykyisin tiedetään että matematiikka on aina kesken. ; Olemme aikaisemmin pähkineet geometriaa ja vastaavia matemaattisia kysymyksiä. Ja niillä on ollut jonkinlaisia kontaktipintoja tosielämän ilmiöihin. (Newtonin derivoinnin yhteys hänen tarvitsemaansa empiriaan on sekin kiinnostava yhteys. Kun pitää tutkia jotain ilmiötä jolle ei ole työkaluja, luodaan sellaiset itse! ; Tämä konkretia on osaltaan luonut sovelluksia ja niiden osuvuus on tuonut kiinnostusta ja arvostusta matematiikalle. ~ Tämän jälkeen olen hieman hämmentynyt sen edessä että miten niin moni ihmettelee miksi matematiikka sopii empiiriseen maailman kuvaukseen. Kenties syynä on se että emme katso satunnaisesti valikoitunutta matematiikkaa. Jos edessä olisi koko matematiikan mahdollisuudet, sieltä ensin napattu lähestyminen tuskin kuvaisi universumia juurikaan. (Jos matematiikka olisi toisenlaista, emme käyttäisi sitä. Paitsi ehkä uskontona.)

Logiikassakin on klassisesti jaoteltu että ontologia olisi jotenkin väistämättä epistemologian ulottumattomissa. Mutta kenties ongelma onkin korjattavissa sillä että epistemologiassa on aina ontologiaa. Täysin alkuoletuksetonta kokonaisuutta ei ole mutta jokainen osa voidaan näin testata. Quine ajatteli että juuri näin oli. Ja tätä kautta itse suhtaudun hyvin torjuvasti NoMa -periaatteen kaltaisiin kysymyksiin jossa jokin tietty kysymys rajataan automaattisesti tutkimuksen ulkopuolelle.

Kuitenkin näitä malleja tuntuu vaivaavan kuitenkin se, että niissä on intuitiivista epätyydyttävyytä. Samaa minkä vuoksi itse torjun "välttämättömän olemassaolon" metafysiikasta. Minulla tuntuu olevan aina edessä se että pitäisi antaa joko periksi ikuisen äärettömän kohdalla. Tai sitten hyväksyttävä "välttämätön olemassaolo" jollain sellaisella tavalla jossa jokun kvanttifluktuaatiodemiurgijehova on itse itsensä selittävä ja itsensä sisältävä.

Mutta toisaalta edustan tässä kysymyksessä hieman epäsuosittua koulukuntaa. En nimittäin usko erehtymättömiin aisteihin, (minkäälaiseen warrantiin). Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Universumin olemassaolokysymys on minulle suuria vessanseinäkysymyksiä. Sellaisten uskominen on epätervettä ; Itse asiassa Holt mainitseekin sivumennen että tutkimusten mukaan mielisairaaloissa tätä kysymystä mietitään hyvinkin paljon enemmän kuin mielenterveiden parissa. Ja minun ajatukseni ei ole se että tämä kysymys tekisi hulluksi. Vaan että jossain määrin täytyy olla hullu (egoistisella tavalla) jotta ylipäätään lähtee ratkomaan tämälaisia kysymyksiä. On terveellisempää ja kätevämpää miettiä pienempiä kysymyksiä.
1: Universumi lienee kompleksisempi kuin ihmisaivot. Tai ainakin kompleksisempi kuin minun aivoni ; Aivoni jotka eivät suostu luopumaan kummastakaan, aktuaalisen äärettömän naurettavuudesta eivätkä siitä että välttämätön olemassaolo on absurdi ajatus. Ehkä minun päähäni ei vain mahdu tätä enempää vaihtoehtoja! Vika ei välttämättä siis ole teoriassa vaan ihmisissä. Joka on siitä ikävää että olemme jokseenkin sidottuja ihmisten mahdollisiin lajityypillisiin rajoitteisiin.

Oma suosikkivastaukseni olisi varmasti jotain zeniläistä. Tässä filosofiassa kun käy helposti kuten Holtille oli käynyt. Hän oli kysynyt zen -mestarilta että "miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään" ja tämä oli yrittänyt napauttaa häntä päähän sauvalla. Holtin mukaan kysymys johtui siitä että mestari sekoitti tilanteen koaniin. Itse taas ajattelin että mestari nimenomaan tajusi että mistään koanista ei ollut kysymys. Toki joskus on hauskaa yrittää, leikillään. (Tällä asenteella on muuten induktiivisesti huono menneisyys. "Tätä kysymystä ei voi ratkaista tieteen voimin" on sarja epäonnistumisia. Kannan riskin tähän.)

Miten puhua fiktiosta järkevästi?

Kun keskustellaan taiteista, puhutaan narraatioista. Ja narraatiolla on sen tyylinen yhteys narraamiseen, että molemmissa puhutaan usein asioista joita ei teknisesti ottaen ole olemassa ja joiden olemassaoloa ei kukaan myöskään oleta. Silti näitä kuvitteellisia maailmoja käsitellään kuin ne olisivat jotenkin loogisesti käsiteltäviä kokonaisuuksia.

Toki moni korostaa että fiktiota käsitellään tulkintana. Mutta jopa tässä kontekstissa jotkut asiat ovat varsin vähän tulkinnanvaraisiai kysymyksiä. Jos kysytään onko "Zelda" -pelisarjan sankari Link vasenkätinen, on siihen ilmiselvästi vain yksi vastaus. (Kyllä on.) Toisin sanoen pelisankari olisi vasenkätinen vaikka hän ei olisikaan olemassa. Hänellä olisi siis attribuutteja ilman olemassaoloa. Samoin tiedämme että Link vaikuttaa sellaisissa paikoissa kuin Hyrule. Linkillä on siis lokaatio vaikka hän ei ole olemassa. Ja mikä pahinta. Hyrule -lokaatiokaan ei ole olemassa. Mutta silti jossain mielessä on ilmiselvää, että Link on siellä!

Josta päästään siihen hyvin vanhaan ongelmaan siitä miten pitäisi käsitellä loogisia väitelauseita jotka koskevat jotain joka ei ole edes olemassa. Miten voimme esittää kannanottoja (tosi/true - epätosi/false)?

Logiikassa on tavattu käyttää Eksistenssikvanttoria (∃). Predikaattilogiikassa kyseessä on logiikkaa koskeva vakio joka vihjaa että on olemassa "ainakin yksi" jotain asiaa. Se esittää että lausumalle riittää jos keskustelun aiheesta löytyy vähintään yksi kappale edustajaa. Itse asiassa on olemassa myös merkki sille että sitä ei ole olemassa (∄). Mutta tämä johtaisi helposti ajattelemaan sitä että jos väittää Linkiä vasenkätiseksi, niin että se ei pitäisi paikkaansa. Joten kenties hedelmällisempää olisi antaa jonkinlainen oma logiikka joka toimii toden ja epätoden tuolla puolen, jonkinlaisessa fantasiamaailmassa (7). Se ikään kuin antaisi luvan puhua epätosista asioista ilman että tällä olisi mitään tekemistä sen kanssa onko kohde todella olemassa. (Ja lisäksi notaatio näyttää sivistyneeltä, koska kuten jokainen tietää, logiikka on älykästä kun siihen liitetään kirjaimien peilikuvia.)

Tämänlaatuinen ratkaisu mahdollistaa itse asiassa hyvin monenlaisten lausumien käyttämisen. Jos esitämme että Harry Potter lähtee Tylypahkaan junalla joka lähtee Lontoon King’s Crossin rautatieaseman laiturilta 9 ¾. ; Jos ajattelemme tätä olemassaolon kautta voitaisiin saada lausuma ∃x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] Ja lausuma on epätosi/false. Mutta 7x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] onkin tosi/true. Asiaa mutkistaa nimenomaan se, että Lontoo on kuitenkin todellinen paikka ja näin asioita voidaan itse asiassa keskustella hyvinkin tarkasti. Ei synny sellaista tilannetta että Harry Potterin hankkiminen omaksi Lontoon matkaseuraksi olisi mitenkään relevantti kysymys ; Olemassaololla on merkitystä monissa tapauksissa joissa käytetään referenssinä vaikka Lontoota joka on silta toden ja Tylypahkan välillä (monessakin mielessä).

Toki tässä on pienenä ongelmana se, että monet hahmot vierailevat Lontoossa. Mutta ne eivät jaa mitään yhteistä fantasiamaailmaa. Joten kenties pitäisi jollain notaatiolla erottaa toisistaan se, onko kyseessä "Harry Potter" -kirja vai "Sherlock" -televisiosarja. (En halua edes kuvitella maailmaa jossa Uusi Sherlock kohtaa Dr. Whon jotka sitten taistelevat mestaririkollinen Voldemortia vastaan. Toivon että voisin jättää jopa tuon mahdollisuuden ajattelematta. I reject this fantasy and substitute my own.)

Tämä on hyvin intuitiivinen tapa. Ja se on jotain joka varmasti muistuttaa paljolti sitä miten ihmiset keskustelevat fiktiosta. He tietävät että fiktio ei ole totta. Mutta silti fiktiossa luodaan enemmän - tai esimerkiksi Lynchin kohdalla vähemmän - looginen ja koherentti maailma ja näitä voidaan käyttää väitelauseina.

Mutta tässä on mukana pieni koukku. Se nimittäin ohjaa pois klassisesta kaksiarvologiikasta. Nimittäin kun puhutaan fiktiosta, on asioita jotka ovat jotain muutakin kuin tiedettyjä. Jos meillä on fiktionaalinen kuvaaja (7) se sanoo jotakuinkin sitä että "tämän tietyn tarinauniversumin mukaan". Ja tosiasiassa monet asiat ovat jääneet täysin auki. Oliko Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään lääkäri? On selvää että tarinan mukaan tätä ei ole kerrottu. Joten olisi luontevaa sanoa että jos väittää että 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri]=epätosi/false. Mutta toisaalta tarina ei kumoa tätä ja sano että lääkäri-isovanhempien määrä on nolla jolloin 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään ei ole lääkäri]=epätosi/false. Ja kun tätä kokonaisuutta katsotaan, voidaan huomata että käsissä on ristiriita. On selvää että joko Sherlock Holmesin isovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri tai ei ollut. Joten molemmat eivät voi olla "epätosi/false". Tämä ristiriita kannustaa vahvasti kolmiarvologiikan toteuttamiseen tai ainakin kaksiarvoisen logiikan hylkäämiseen.

Kolmiarvologiikka tuntuu intuitiivisesti sopivalta. Sillä jos esimerkiksi puhutaan mitä "Sherlockin" tai "Dr. Whon" vielä ilmestymättömässä tuotantokaudessa tapahtuu, oikea vastaus on todennäköisesti juuri se "ei kumpikaan". ; Joka on astetta enemmän kuin emme tiedä onko tosi vai epätosi. Kolmiarvologiikka ei noudata aivan tätä intuitiivista mallia. Tämä on tärkeä muistutus sillä helposti voisi tulla mieleen että todellisuudessakin on paljon asioita joita ei tiedetä. Niillä voidaan saada aikaan väitelauseita jotka ajautvat samanlaiseen ristiriidanlöytämiseen kuin mitä tein fiktiivisillä kohteilla. Mutta ne ovat hitusen epäanalogisia, sillä jossain mielessä fiktio on jo luotu.

Joka itse asiassa johtaa siihen että maailmassa tosiasiassa on esimerkiksi kirjoja joissa on asioita joihin fiktiopäätelmät on sidottava. Kysymys ei tavallaan perimmiltään ole siitä onko Harry Potter enemmän olemassa kuin Tuomo Hämäläinen. Ja olemassaolo on usein nähty sellaiseksi kenkuksi ilmiöksi että asia joko on olemassa tai ei ole. Olemassaolo nähdään aika usein joko-tai -ilmiöksi. Kysymys ei siis oikeastaan ole edes siitä että minä olisin jotenkin enemmän olemassa kuin Harry Potter. Kysymys on siitä millä tasolla ja missä kontekstissa olemme olemassa. Joku voisi sanoa että fiktio on päässämme. (Sillä siis on lokaatio ja se on olemassa.)

Tämä kaikki mutkikkuus kannustaa minua hylkäämään hauskan työmerkkini, fantasiakvanttorin (7). Ja sen hylkäys toimikoot muistutuksena siitä että logiikka voidaan nähdä pelkästään mekaanisena premissien käsittelynä. Logiikka itsessään ei siis ole kovinaan totuuskeskeinen. Se ei käsittele Totuutta tai Olemassaoloa. Se käsittelee vain sitä ovatko päätelmät koherentteja ja valideja. Eli jos sen premisseistä seuraa johtopäätös, päätelmä on validi. Se, että premissit ovat epätodet on vain garbage in-garbage out. Se onko asia todella olemassa ja tosi on siis eri asia kuin se, että asia on jossain loogisessa maailmassa tosi. Kaikki logiikka puhtaana logiikkana käsittelee fiktioita. Fiktiota joiden kohteet ovat itse asiassa olemassa. Mutta tämän olemassaolon ratkaiseminen ei tavallaan enää ole logiikan tai loogikon hommaa.

Joka tarkoittaa esimerkiksi sitä että ontologiassa pelataan kenties jopa liikaa logiikalla. Samoin kuin maailmankuvan jäsentämisen puhtaasti rationaalisin keinoin nähdään jotenkin tekevän uskomuksesta sellaisen että sitä on kunniakkaampi pitää myös totena. Se toki tekee maailmankuvasta loogisemman, mutta kun logiikan tosi/true ei ole olemassaoloa, ei maailmankuvan uskottavuus ole tällä projektilla mikään välttämättömyys. Empiristit ovat tässä kulmassa vahvemmilla ; He kun miettivät nimenomaan olemassaolemisen tapaa, tai vähintään meille ilmenemisen tapaa. (Harry Potterkin oli olemassa mutta eri tavalla kuin minä.) Ja maailmankuvan järkevyyksiä arvioiden on relevanttia vastata esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin että "Onko olemassa Jumalaa "Raamatun" ulkopuolisessa todellisuudessa?"

Mielellään enemmän

"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")

Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.

Pätevä vai merkityksellinen?

Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.

Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.

Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.

Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.

Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä

Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)

Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".

Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".

Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.

Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.

Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.

Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.