Hengellisyyden kokoinen aukko

Näkemys ihmisen uskonnollisesta perusluonteesta on yleinen ; Näkemystä ovat kannattaneet esimerkiksi Hegel, Kierkegaard, Tillich ja Maslow. Asiaan viitataan usein sanaparilla Homo religiosus. Näkemyksen ydin on siinä, että ihminen tarvitsee itsensä ja roolinsa määrittelemiseksi itsensä ulkopuolisen, transsendentin, tahon. Näin ihminen toteuttaa olemassaoloaan ikään kuin Jumalan määritelmän kautta tai sitten Jumalan oikeuttamana. Jumalalle ollaan joko kuuliaisia tai sitten Jumala antaa meille merkityksen ja vapauttaa meidät maailmaan.

Esimerkiksi Tillichin mielestä ihmisen perushuoli on merkityksettömyyden tunne. Tästä angstista selvitään hengellisyydellä. Frommin mielestä Jumalaa tarvitaan arvoihin, ilman niitä ihminen on egoisti. Maslown mielestä Jumala on yksi itsensä toteuttamisen muoto ja edustaa täten taiteen ohella hyvin korkeaa porrasta tarvehierarkiassa. Näistä päästään tietysti myös fundamentalistien arvotyhjiöargumentaatioon. Ateisti on merkityksetön, onneton ja tunteeton. (Ja itkisi itsensä uneet jos hän kykenisi kokemaan.)

Ylläoleva argumentaatio näyttää olevan uskovaisille hyvinkin vakuuttavaa. Heidän mukaansa uskonto edustaa rakentavaa, se antaa kaiken ylläolevan. Ja siksi uskonnosta luopuminen tarkoittaisi kaikesta tästä luopumista.

Siinä on vain yksi ongelma ; Ateistit eivät näytä samastuvan selityksen kanssa. Heillä ei ole mitään jumalaikävää, eivätkä he luovu arvomaailmasta ja muutu egoistisiksi. Tämän selittämiseksi näyttääkin olevan tarpeen vaihtoehtoinen selitys. Se on se, että arvomaailma ja itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi kokeminen on ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä. Ateisteilla on arvot, ja he kokevat asiat tärkeiksi. Heillä ei ole mitään nihilististä arvotyhjiötä.

Omalla kohdallani uskonnosta luopuminen oli mielenkiintoista, koska uskovaisena koin että minulla oli hengellinen perustarve. Kääntymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi asian kanssa, esimerkiksi armeijassa esitin että olin kateellinen uskovaisille koska heillä on usko, jota taas uskoin tarvittavan täysonnelliseen elämään. Itse en siihen (uskoon enkä onnelliseen elämään) silloin vain kyennyt vaikka halusin - ja jos onnistuin edes rippusen siihen suuntaan, mukaan tulivat välittömästi myös suisidaaliset halut.

Nykyisin en kykene edes samastumaan siihen tunteeseen että uskonto voisi oikeasti tuoda elämään yhtään mitään. Kokemus on omaa menneisyyttä, mutta en kykene ymmärtämään sitä. Se tuntuu oudolta ja kummalliselta. Siltä, että jos toimisi se mitä silloin uskoin, niin pitäisi olla monen asian eri tavalla. Ja että kun ne eivät ole, katoaa pohja koko yleistykseltä.

Siksi en koe muuta kuin suisidaalisia haluja ajatellessani hengellisyyden haikailua. Koenkin nykyään että uskonnosta luopuminen on itse asiassa parantanut elämänlaatuani enemmän kuin kenties mikään ikinä koskaan missään. Enää en ole epäonnistumisesta ja syntisyydestä pettynyt ja tätä kautta epätäydellisyydestä masentunut, josta tsemppaan itseäni väkinäisesti vedoten halpamaisiin haluihin ja toiveisiin ikuisesta elämästä ja paratiisista, jota koristan erinomaisuuden ja egoismin sävyillä joissa hoen sitä että vaikka kaikki ovat syntisiä, kaikki eivät kuitenkaan ole pelastettuja. ; Luultavasti nykyinen ajatusmallini on aivan yhtä uskovaisten ajatuksiin sopiva kuin uskovaisten homo religiosus -sepustukset ateisteihin.Uskallankin sanoa, että jos ateistit ajattelisivat ja kokisivat todella sellaisella tavalla mitä uskovat väittävät, he eivät enää olisi ateisteja. Ja samoin jos uskovaisten tunne -elämä olisi samanlaista kuin uskonnoton ne kokee, he olisivat välittömästi ateistikäännynnäisiä. Luultavasti syynä on se, että ihminen tekee itsereflektion kautta liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä ; Omat ennakkoluulot saadaan oman tunnemaailman tutkiskelusta - ja sitten ajatellaan että nämä ennakkoluulot kertovat "niiden muiden" ajattelusta. Subjektiivisesta tulee ennakkoluuloja ja näistä tehdään pseudotieteellisellä psykologismilla syytteitä joita esitetään kuin ne olisivat jokin kuvaus ihmisluonnosta. Subjektiivisesta tehdään tällöin objektiivista. (Esimerkiksi Kierkegaard oli läpeensä subjektiivisen filosofian tekijä. Häntä kuitenkin usein käytetään kuin hän olisi esittänyt asioita objektiivisesti. Tämä ei suoraan sanoen ole Kierkegaardin vika, mutta kertoo kaiken olennaisen keskimääräisen uskontokeskusteluun osallistuvan uskovaisen prosessointikyvystä.)

Tämä on hyvä näkemys, koska se ratkaisee havaitsemamme käyttäytymistoiminnat ; Kenties ihminen onkin pohjimmiltaan elämänhaluinen veikko - evoluutioteorian kautta tämä lieneekin ihan kannattavaa elämisen ja lisääntymisen kannalta. Nimittäin jos ihmisellä on luontainen moraali, kuten esimerkiksi Frans de Waal uskoo. Tällöin uskonto ei suinkaan anna arvoja ja merkitystä, vaan vetoaa jo olemassaolevaan arvoihin ja merkityksiin. Hengellisyysargumentaatio tulee siitä että uskovainen ihminen ottaa omat subjektiiviset tunteensa ja objektisoi ne. Tässä näkemyksessä on ilmiselvää, että uskonnottomilla, esimerkiksi ateisteilla, on merkityksentunteita. He esimerkiksi kokevat vihastuksen tunteita, kun heitä käydään ärsyttämään esimerkiksi inhottavalla julistusniuhottamisella joka yrittää väittää että uskonnoton elämä on paitsi onnetonta paskaa, myös moraalitonta onnetonta paskaa.

Jos meillä on luontainen elämäntahto, on selvää että homo religiosus onkin vain valtapelillisesti uudelleenmääritellyt tunteet ja määrittänyt syyseuraussuhteet nurinpäin, väittäen itseään syyksi eikä seuraukseksi. Näin on itse asiassa tapahtunut uskonnollistaminen, jonka kuvaamisesta Cristopher Hitchens on tullut tutuksi. Hänen mukaansahan "religion poisons everything", ja vaikka aihe olisi mahdollisesti ihan uskontoneutraali, esimerkiksi lääketieteellinen aborttikysymys, et voi ottaa kantaa kyseiseen aiheeseen ilman että joudut ottamaan kantaa uskontoon. Ei siksi että abortti olisi uskontokysymys, vaan siksi että aborttikysymys on uskonnollistettu. Uskovaiset ovat määritelleet aborttikysymyksen Pyhäksi Tabuksi, johon ei saa ottaa kantaa ilman että uskovaisuus tunkee valtapeleineen ja kontrollinhaluineen mukaan kuvioihin.

Kontrollissa on kysymys vallasta. Suosio on antanut mahdin määrittää asiat. Tästä vallasta ei haluta luopua. Ja kätevä keino on määritellä vastapuoli hävinneeksi. Kun rakennetaan demonisointikone, jossa vastapuolesta tehdään mielikuva kuvottavasta ja puutteellisesta ali-ihmisestä, vallanpito jatkossakin varmistuu. Ja tämä ei ole pelkkä syytös. Tämä itse asiassa voidaan näyttää. Asia näkyy yleisessä reagoinnissa.

Jos uskonnoton (kuten ateisti) on vihainen ja ärsyyntyy, syynä on "arka paikka". Uskovainen ihmettelee että jos Jumala antaa hänelle luvan olla häiriköivä käännyttäjä, niin miksi toinen loukkaantuu siitä. Uskonnottomilla asia on arvoton, joten he eivät saisi puhua omasta näkemyksestään. - Valitettavasti tämän hyväksyminen vaatisi sen, että nielisi uskovaisten homo religiosus -puheet ja arvotyhjiön, mihin suostumattomuudesta se suuttumus yleensä on vastareaktiona. Tästä päästään siihen, miten Homo religiosus -keskustelumoottori onkin itse asiassa lähinnä "kruuna me voitamme - klaava sinä häviät" -rakenne;
1: Jos uskonnoton on hiljaa, se tarkoittaa että uskontokysymys on hänelle turha. Tämän uskova kokee siten että uskonnoton elää arvotyhjiössä. Eikä mieti elämän suuria kysymyksiä eikä siksi kykene syvällisten asioiden pohdintaan. Uskonnottomuus näyttäytyy onnettomana typerien ignoranttien tyyppejen laiskana maailmankuvana. Jonain joka on hedonismia ja jossa millään ei oikeastaan ole mitään väliä.
2: Jos niihin vastataan, on ateisti provokatiivinen ja tämä kertoo että hänellä on jokin asia jonka hän kokee tärkeäksi. Siksi hänellä on jonkinlainen tarkoituksenhaun ydin, eli hän on homo religiosus jonka jumalaikävä on arka paikka. Tästä päädytään siihen miten uskonnoton itse asiassa jollain tasolla uskoo, joko epämääräiseen jumaluuteen tai sitten peräti tietää sydämessään itse Jeesuksen olevan totta.

Näin onkin selvää että uskovaiset määrittelevät ihmisluonteen eivätkä kuvaa sitä. Ei ole keinoa jolla tästä syytteestä voisi selvitä. Valitettavasti tämänlainen rakenne ei vain kerro siitä että takana olisi jokin erityisen koherentti ja ilmiselvä ajatusrakenne. Vaan se, että kyseessä on epäreilusti rakennettu pelikenttä. Jo tämänlaisen rakenteen löytämisen pitäisi riittää siihen että koko ajatusrakenne heitetään roskiin.

Toisin sanoen, siinä missä ihmisen luontainen käyttäytyminen ei ole vaikeuksissa, homo religiosus itse asiassa on ; Luontainen etiikka on käytännön toiminnan kuvaamisessa olennaisesti parempi kuin homo religiosus -selitys, koska se selittää sen miksi ateistit eivät ala murhaamaan, tappamaan ja silpomaan ketään vaikka uskovaiset selittävätkin että uskonnottomuus vie juuri tälläiseen. Jos et usko, tapat pupuja, väittää uskova. Ja kun maailma ei tottele, hän olettaa että maailmassa on virhe - uskonnoton ei olekaan aito uskonnoton. Ja tämän uskova tietää koska hänellä on kyky tietää ja kokea syvällisesti tasolla joka ylittäisi sarjakuvissa esiintyvän ajatustenluvunkin ; Uskova joka väittää että uskonnottomalla olisi jumalaikävä on itse asiassa valtaakäyttäjä joka väittää tietävänsä mitä toinen ajattelee. Ja jos toinen ei myönnä ajattelevansa kuten sanotaan, niin hän tietää vielä enemmän; Toisen alitajuiset ajatukset.

Näin voidaan aivan suoraan sanoa, että täysivaltaisessa elämisessä ja onnellisuuskysymyksessäkin ei ole oikeasti kyse siitä että ihminen olisi uskonnollinen tai hengellinen. Vaan siitä että uskonto on vedonnut ihmisen luontaiseen onnellisuuteen ja täysivaltaisen elämän tavoitteluun ja on saanut suosiota ja valta -asemaa niin että koko onnellisuus ja täysvaltainen elämä on määritelty sen ehdoilla.

---

Tämä aihe voi itse asiassa tuntua pieneltä, mutta se on kenties suurin uskovaisten harjoittama erimielisyyden arvottomaksi tekemisen ja kontrollin väline suomessa. Tämä ei ole kenties yhtä hihhuloivaa kuin mitä fundamentalistit tekevät. Mutta tätä harjoittavatkin sitten likimain kaikki. Jos minä haluaisin korjata vain yhden asian nykyisessä uskontokeskustleussa, se olisi juuri tämä.

Käsitykseni tieteenhistoriasta.

Tieteen kehitys ei ole ollut mikään yhden portaan hyppäys. Päin vastoin, tärkein huomio on että siinä on useita välivaiheita. Se on vähittäisen kehittymisen tulos. Se, mikä on aikaansaanut sen kehityksen on riippunut kulttuurillisista olosuhteista. Ne olen lajitellut seuraavasti:
1: Abioottiset syyt. Tämä on Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" -kirjassa esiintuoma resurssien virta. Tämä on perustana kaikelle. En siis väitä että jos yhteisölle annetaan riittävästi resursseja, se alkaisi jotenkin automaattisesti tuottamaan hyvää tiedettä. Mutta sanon, että jos tämä asia ei ole kunnossa, ei synny lainkaan mitään tiedettä. Syy on karkeasti sanoen Maslown tarvehierarkiassa. Ihminen ylipäätään miettii luovia kysymyksiä vasta kun hän ei ole kuolemassa nälkään tai puukkoon. Abraham Maslown näkemystä on toki kritisoitu siitä, että se olisi liian elitistinen: Hänhän teki tutkimusta ainoastaan älykkäiden tieteentekijöiden keskuudessa. Tässä kohden on siis huomattava, että vaikka myöntyisi tähän kritiikkiin, olisi silti hyväksyttävä tämä: Tiedettä tekevät tieteentekijät.
2:Kulttuurilliset syyt: Taustakulttuurissa on oltava tietynlainen henki. Jos tätä ei ole, resursseja käytetään johonkin muuhun. Sitä voidaan esimerkksi käyttää taiteeseen tai linnojen rakentamiseen.
___2.1: Viehtymys kieleen. Tämä taas on kaksitehoinen: Sitä seuraa (1) pyrkimys rationaalisuuteen. Toisekseen siitä seuraa (2) halu tiedon talletukseen. Tieteen teossa ollaan keskitytty kielellisesti ilmaistujen käsittelyyn kokeellisesti. Esimerkiksi kuvat ovat hyviä silloin kun pitää välittää tuntemuksia, tai tehdä analogioita. Kuvia voidaan käyttää myös eettisessä kannanotoissa. Päiviö Latvus onkin huomannut "ymmärryksen siivet" -kirjassaan sen, kuinka tieteen historiassa muutoksissa on ollut mukana monoteismi. Itse en korosta monoteismiä, se on vain markkeri siitä että toinen tärkeä elementti on mukana: Kun ajatellaan perusjakoa seemiläisiin ja indoeurooppalaisiin, muistetaan että seemiläinen kulttuuri keskittyy monoteismiin ja kieleen ja indoeurooppalainen taas polyteismiin ja kuviin. (Ja itämainen taas symboleihin ja holistiseen ajatteluun.) Kun tieto taas tallennetaan, se myös siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Kun ajatellaan kultturia, on aivan varmaa, että oli ihmisiä joiden mielestä se että Pyhät Sanat kirjattiin saveen oli uskontoa häpäisevää, ulkoluku sen sijaan vaatii keskittymistä ja opettelua ja muuta ylevää. Heidän ajatuksiaan ei kuitenkaan ole säilynyt, koska niitä ei ole kirjattu ylös, heidän kannattajansa jäivät jälkeen koska siinä missä he opettelivat ulkoa jotain vaivalla, toiset voivat kuluttaa saman vaivan miettimällä jotain uutta.
___2.2: Viehtymys yleistyksiin. Tässä kohden olennaista on se, että ilman teoreettisia yleistyksiä, näkemykset jäävät irrallisiksi. Ne ovat toki premisseineen yhtenäisiä, mutta niiden avulla ei voida tehdä sovelluksia. Kun tämä yhdistetään edelliseen, saadaan aikaan se, että logiikassa on oltava sekä induktiivista että deduktiivista päättelyä.
___2.3: Viehtymys käytännöllisyyteen. Sekä induktiivinen että deduktiivinen päättely ei vielä riitä: Jotta systeemit toimisivat kunnolla, täytyy olla myös koettelu joka on suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen. Ilman tätä vaihetta, tiede ei kehity, vaan jää loogisiksi systeemeiksi ja perusteluiksi, jotka ovat herkkiä rationalisoinneille. Systeemit ovat vain "mahdollisia" eivät "perusteltuja". Todistus pelkällä logiikalla jää "voi ollaksi". (Tämä on mielestäni olennainen lisäys ja parannus Latvuksen ajatteluun.)
3: Laskentateholliset syyt. Tämä tarkoittaa olennaisesti sitä, että asian eteen nähdään vaivaa. Lopputulos riippuu siitä (1) kuinka paljon vaivaa nähdään ja (2) miten sitä kohdistetaan. Lopputulos syntyy näiden yhteisvaikutuksesta.
___3.1: Populaatio. Tässä tarvitaan ihmisiä. Ihmiset voivat tiedon tallennuksen (2.1) avulla tehdä tämän ajallisesti ja paikallisesti erossa toisistaan. Esimerkiksi Baron-Cohenin tulosten mukaan on selvää, että tietty osa populaatiosta ajattelee tyypillisesti "oikealla tavalla". Syy voi olla geneettinen tai se on muusta syystä "kulttuurillinen vakio".
___3.2: Kohdentaminen. Tässä kohden on olemassa haittaavia ja tukevia elementtejä. Tukeva elementti on kriittisyys. Jotta järkeviin asioihin voidaan keskittyä, tulee voida ampua vääriä näkemyksiä jalkaan. Toisaalta jotta voitaisiin kehittyä, on oltava myös muutosta. Ja muutosta estävät aina ideologiat. Toisin sanoen, tiede tarvitsee avoimuutta. Kaikki ideat tulee tuoda kritiikin eteen. Jos jokin taho estää uusia ajatuksia, kehitys ei ole mahdollista. Toisin sanoen olennaista on huomata että nämä eivät ole ristiriidassa keskenään: Kaikki muutos ei ole kehitystä, mutta ei ole olemassa kehitystä joka ei olisi muutosta. Tämä taas ei tarkoita edes tieteen vallankumouksia ja uusia paradigmoja. Perustutkimuskin lisää ja täsmentää tietoa maailmasta. Myös käytännön tarpeet ohjaavat tutkimusta. Kreikkalaiset pitivät orjia, joten heidän ei kannattanut tehdä koneita muuta kuin Heronin leluiksi. Kun orjat tekevät halvalla saman työn, minkä koneet tekisivät kalliilla, ei ole mitään syytä satsata niihin.

Kun tämä ajatus lasketaan yhteen, olen vakaasti sitä mieltä, että Latvuksen huomaama naisten aseman tukeminen yhteydessä menestyviin kulttuureihin on ihan varmasti totta. Yleisesti ottaen kulttuurien tasoa voidaan arvioida sitä kautta miten niissä kohdellaan naisia ja lapsia. Miksi? Koska heille syydetään resursseja vasta kun vallanpitäjillä riittää jaettavaa. Se liittyy siis resurssien riittävyyteen. En kuitenkaan pidä sitä tieteen kehityksen syynä: Naisia alkoi olemaan tieteen teossa vasta myöhemmin. Lisäksi vaikka naisten ajattelu onkin tilastollisesti induktiivisempaa ja miesten deduktiivisempaa, tämä erojen korostaminen ei ole mikään kahden eri leirin taisto: Erot ovat tilastollisia ja mielestäni väite että naisten ajattelu aikaansaisi tieteen vallankumouksen on väärä, koska (1) induktiivisesti ajattelevia miehiä on ollut aina, kuten on lyhyitäkin miehiä. Myös pituushan on tälläinen "korrelaatio sukupuoleen" -ilmiö. (2) Tieteen alkuvaiheiden edustajat eivät olleet mitään naisten ystäviä. Esimerkiksi Newton oli harvinaien tapaus: On luultavaa että hän oli neitsyt. Itse asiassa on lähes selvää mistä induktiivinen ajattelu tuli tieteeseen: Se tuli maagisesta ajattelusta. Siinähän on induktio että käytännöllisyys: Onkin hyvä huomata, että sekä Latvuksen kehuma impetuksen keksijä Filoponos oli yhteydessä Aleksandrian filosofiseen koulukuntaan - siis yhteydessä induktion lähteeseen. Samoin kuin Newton oli alkemian ystävä. - itse asiassa hänen alkemian ystäväksi kääntymisensä ajankohta on juuri hänen tieteellisen tuotantonsa huippukausi. Selvästi kyseessä oli ajatusmaailmojen kohtaaminen. (Filoponoksen impetus ei saavuttanut suosiota, koska yleisesti ei tavoiteltu käytännöllisyyttä. Vasta tykistön tarpeet loivat edun tälläiselle ajattelulle.) Samoin Islamin tieteen huippukausi oli siitä merkittävä ja mielenkiintoinen, että astrologia ja astronomia olivat lujasti yhteydessä toisiinsa. (Kuten opimme lohikäärmeistä.) Euroopan puolella oli samankaltainen ilmiö: Alkemia ei kehittynyt kemiaksi sattumalta, vaan koska se oli käytännöllistä+induktiiivista (symboleihin ja analogioihin perustuvaa) ajattelua joka asetettiin toimintaan kulttuurissa joka oli kiinnostunut kielestä ja sen talletuksesta ja rationalismista (keskiaikainen filosofia oli logiikkakeskittynyttä ja itse asiassa tällä saralla erittäin hienostunutta, joskin kenties teologiakeskeistä.) Toki olen sitä mieltä että naisten pääsy tieteeseen kasvatti tieteen kehitystä lisää. Sehän kaksinkertaisi miettimiseen käytettävien tehokkaasti ohjattujen aivojen määrän. Valitettavasti tämä tapahtui kuitenkin "liian myöhään" ollakseen selitys tieteen lähdölle euroopassa - Naisethan hyppäsivät kelkkaan mukaan vasta kun oltiin jo lähdetty pitkän aikaa sitten eteenpäin. Ritariperinteestä naisten tuki ei missään tapauksessa ole voinut tulla, koska ritarien näkemys oli neitsytkultin mukainen. Ei arvostettu naisen ajattelua vaan sitä kuinka tämä kätki seksuaalisuutensa.

Sen sijaan näen Latvuksen mystiikan kritiikin osuvana siinä kohden, että siitä puuttuu halu ja pyrkimys käytännöllisyyteen. Magiassa tämä käytännön puoli sen sijaan oli mukana. Näen näiden ajattelujen erottelemattomuuden johtuvan kristillisestä perinteestä, jossa kritisoidaan muun muassa fantasiakirjallisuutta. Kun magia on kokonaisuutena vastustettavaa, se on helppo leimata kokonaisuutena huonoksi yksityiskohtien kautta. Kuitenkin kun Latvus korostaa induktiivisen ajattelun merkitystä, olisi syytä huomata että merkit, symbolit ja analogiat ovat olennainen osa mystistä ajattelua. Ja tämä taas on juuri sitä induktiivista päättelyä. Se, että tähän ei kiinnitetä huomiota on helppo ymmärtää kun sen näkee fundamentalistiskristillisen julistusperinteen jatkumona. (Se on siis samaa sukua sen kanssa, miten toisaalta valmis Latvus on kehumaan islamilaista menneisyyttä ja samanaikaisesti vastustamaan sitä kauheana nykypäivänä. Kun hän antaa tukea jollekin menneisyyden ilmiölle, hän voi osoittaa armeliaisuutta jota ei tarvitse kohdistaa konkreettisesti kehenkään joka on hänen kanssaan erimielinen. Hän kuitenkin haluaa kaiken tukensa monoteismille, joten menneisyyden islamin naismyönteisyyden korostaminen on kätevä apuväline tässä.)

Pystyn siis vetämään sellaisia ennustuksia tulevaisuudesta, että Latvuksen ennustama länsimaiden tiedeylivalta tulee romahtamaan. Syyt ovat tosin toiset, kuin mitä hän ajattelee. Syy on siinä, että länsimaissa väestönkasvu on saavuttanut huippunsa, jolloin tiedettä tekevien ikäisten määrä ei enää kohoa. Väkilukuhan ei kasvanut sen takia että oltaisiin alettu lisääntymään kuin kaniinit, vaan sen takia että ollaan lakattu kuolemasta kuin kärpäset. Hyvin ahmituissa länsimaissa on vähemmän lapsia per pärstä kuin kehitysmaissa. Muualla esteinä ovat olleet erilaiset haittaavat ideologiat. Samoin kuin euroopassa tiede pääsi valtaan vasta heti siinä vaiheessa kun tieteentekoikäiset eivät olleet uskontojen ristiriidassa poliittisen pelin välineitä eivätkä protestanttisten noitavainojen alaisia. (Sanon protestanttisen sen takia että katolilainen inkvisiitio oli lepsumpi kuin maineensa. Suurimmat noitavainot olivat protestanttien Saksassa - ja jopa pohjoismaissa - suorittamat. Protestanttisen noitavainon erottikin katolisesta noitavainosta juuri inkvisiitio: Katoliset antoivat edes jonkintasoiset oikeudenkäynnit, jotka olivat mainettaan kevyempiä, kun taas protestantit tekivät laajakirjoisia iskuja. Tosin väitän että protestanttien ankaran toiminnan alla oli se, että he olivat vähemmistö. Jotta he voisivat voittaa suuremman vihollisen tai edes pärjätä sen kanssa tasaveroisena, heidän oli käytettävä kovempaa voimaa.)

Ennustankin että tieteen kehitys suuntautuu isompien väkilukujen maihin: Ratkaiseva ei ole kristittyjen määrä maassa, vaan se miten vähemmän ideologisia maista tulee. Toisin sanoen, jos kommunistiset ideologiavaltiot romahtavat, ja korvautuvat, sitä parempi mitä vähemmän ankara ideologia sen korvaa. Ennustan että "rauhanomaisissa + monikulttuurisissa maissa", joissa ei voimavaroja kuluteta sisällissotiin ja uskondebatteihin, tai joissa valtauskonto ei vain "a priori" päätä mitkä tieteelliset teoriat ovat vääriä Pyhän Kirjansa perusteella, menestyvät parhaiten. Sen sijaan ne maat, jossa uskonto tai kommunistinen ideologia tai jokin muu taho estää, eivät tee tiedettä. Samoin maat joiden olot ovat kurjat, eivät tee tiedettä ennen kuin maan olot paranevat. Kurjissa oloissa olevat maat voivat tehdä tiedettä vain sen määrän mukaan, jotka ovat riittävän hyvässä asemassa, kiipineet tarpeeksi Maslown tarvehierarkiassa.