perjantai 27. kesäkuuta 2008

Tarinat ovat ikuisia, mutta muuttuvia.

"Everyone thinks of changing the world, but no one thinks of changing himself."
(Leo Tolstoi)

En juurikaan pidä Hegelin filosofiasta, ja Marxin ajatuksetkaan eivät ole minulle juuri yhtään läheisiä. Tässä jutussa kuitenkin käytän heitä sillä tavalla, että voin hyväksyä heidän näkemyksiensä tiettyjä osioita. Eli luvassa on Hegeliä ja Marxia positiivisessa valossa henkilön toimesta, joka ei näiden filosofiasta pidä.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel oli romantiikan ajan lapsi. Hänen elämänsä seurasi Saksaan syntynyt kansallisromanttista kansallisaatetta, joka on samaa kulttuurin virtaa, jonka seurauksena Suomessa harjoitettiin suomalaisuuden etsimistä, kerättiin Kalevalaa ja muita vastaavia asioita. Ideat ehkä joskus syntyvät sattumalta, mutta ne eivät saa suosiota sattumalta.

Tämä olikin tavallaan se, mitä Hegel käsitteli.

Hegel oli sitä mieltä että kaikki tieto on subjektiivista. Tämä eroaa merkittävästi aikaisempien filosofien näkemyksestä: Esimerkiski jopa Immanuel Kant, joka oli sitä mieltä että olisi olemassa "olioita sinänsä", vaikka emme voisikaan saada niistä objektiivista muuttumatonta lopullista tietoa, ne olivat silti olemassa. Kantista oli olemassa olemassa saavuttamaton tieto. Hegel kiisti tämän täysin. Hänestä vaikka maailma olisi olemassa, ihmisen tieto itsessään on aina subjektiivista. Hegel kutsui tätä inhimillistä, kulttuurisidonnaista tietoaan maailmanhengeksi. on Maailmanhengestä ovat aikaisemmin puhuneet mm. Friedrich von Schelling, mutta Hegel määritteli tämän aivan eri tavalla ja näiden kahden sekoittaminen keskenään on vakava virhe. Schelling kun oli sitä mieltä että olemassaolon "syvin olemus" on maailmanhengessä. Hegel taas oli sitä mieltä että maailmanhenki on inhimillistä koska vain ihmisellä on henki. Hegel ei siis puhu todellisuudesta sinänsä, vaan ihmisistä, elämästä, ajatuksista, kulttuurista ja muista vastaavista asioista. Kummituksien, Jumalan tai "Kosmisen Syvimmän Ikuisen Henkisen Totuuden" kanssa tällä on siis aika vähän tekemistä. (Paitsi että nuo mainitutkin ovat osa kulttuuria.)

Hegelin mukaan aatteiden historiaa voidaan kuvata ikään kuin virtana, jossa veden pinnan aallot johtuvat jostain joen osan rakenteesta. Pohjan kivet muuttavat virran kulkuun, ja myöhemmin pulpahtaa pinnalle aalto, vaikka kivi ei olekaan juuri samassa kohdassa. Hegelin mukaan myös tieto, järki ja ajattelu ovat tälläinen joki, joka muuttaa koko ajan muotoaan: Hegelin mukaan asiat ovat yhä väärin ja oikein, mutta ne ovat sitä aikaan sidottuina. Toisin sanoen, kun aikaisemmin naisten äänioikeutta ja muitakin oikeuksia vastustettiin, ja tästä eroaminen oli huono asia, nykyisin naisten oikeuksiin kiinnitetään huomiota ja jo isovanhempien isovanhempien kommentit tästä aiheesta voivat saada korvat punoittamaan häpeästä. Samoin Hegelin mukaan on vain typeryyttä väittää että esimerkiksi valistuksen ajan ihmiset olivat tyhmiä koska heillä oli hassuja uskomuksia tieteestä. Ne olivat järkeviä niiden historiallisessa kontekstissa. Hegel myönsi myös sen, että oli mahdollista että jälkipolville asioiden punnitseminen on helpompaa: Ratkaisevat ideat muutokseen olivat jo syntyneet: Ihmisen tieto on progressiivista, kasautuvaa, se muuttuu ja menee eteenpäin. Hegelin mukaan tämä oli fakta, koska kulttuurien taso on ajan mittaan muuttunut hienostuneemmaksi, monimutkaisemmaksi, kompleksisemmaksi. On esimerkiksi hienompaa teknologiaa. Kivikaudella ei ollut telkkaria. Tosin tämä ei Hegelistä tarkoittanut sitä että töllöä tuijotteleva ylipainoinen stereotypia -amerikkalainen olisi fiksumpi ja taitavampi kuin luolamies.

Hegelistä muutoksen suunta ei myöskään ollut satunnaista, vaan sen sijaan dialektinen kehitys seuraa tiettyä kaavaa, kolmivaiheista triadia:
1: Teesi. Hän esitti että alussa on positio, eli jokin käsitys tai kannanotto. Esimerkkinä tästä voisi mainita Elelalaiset, jotka kiistivät muutokset ja luottivat muuttumattomiin luonnonlakeihin.
2: Antiteesi. Kaikki eivät pidä positiosta tai usko siihen. Tätä seuraa negaatio, eli jotkut ovat näkemyksen kanssa täysin erimielisiä. Otetaan täysin päinvastainen kanta. Esimerkkinä voisi olla vaikka Herakleitos, joka ei yhtynyt elealaisten mielipiteisiin vaan sen sijaan esitti että "kaikki virtaa".
3: Synteesi. Edellisten välille syntyy jännite joka on pakko purkaa. Syntyykin käsitys, joka karsii molemmista niiden heikkoudet ja ottaa niiden hyviä puolia ja onnistuu jotenkin elegantisti yhdistämään nämä. Hegel kutsuu tätä negaation negaatioksi. Esimerkkinä suhteessa aikaisempiin esimerkkeihin tästä on Empedokles, joka esitti että maailmassa on muuttumattomia elementtejä, jotka ovat eri suhteissa olemassa, että itse elementit ovat muuttumattomia, mutta niiden suhteet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

Negaation negaatiosta tulee sitten tietenkin uusi positio. (Vitsaillen voisi sanoa että propositiologiikkahan jo tämän määrää, mutta sillä ei ole hirveän paljoa asian kanssa tekemistä. Tästä teoriasta vain tulee kannanotto, josta kaikki eivät pidä.) Siksi myöhemmin ehdotettiin että kaikki on vain vettä, tulta, ilmaa tai muuta elementtiä - synteesi tähän saatiin Demokritoksen atomiteorian mukana.

Voidaan sanoa että Hegel oli merkittävä, koska hän ei tuottanut filosofista teoriaa todellisuudesta vaan esitti maailmanhengen - siis myös filosofian ja tieteen edistymisen kuvauksen. Hän kertoi sitä miltä hedelmällinen ajattelu näyttää, ei sitä mitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Hegel ennusti minkä luonteisia ajatuksia kulttuurissa tulee esiintymään ajallisesti, kertomatta tarkasti sitä minkälaisia propositionaalisia väitteitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Tälläistä Hegelin kuvaamistapaa kutsutaan deskriptiiviseksi selittämiseksi; Se on ikään kuin jos näemme lentokoneen lentävän ja kerromme sen lentävän ja lentämisen tarkoittavan tietyissä ilmakerroksissa liikkumiseksi, kuvailemme tilanteen. Jos sen sijaan kerromme, että lentokone lentää koska iso kimppu aerodynamiikan lakeja, harjoitamme mekanistista selittämistä, jossa takana on jokin syy, jonka ominaisuudet tunnetaan. (Jos taas kuvaamme, että lentokone lentää siksi että insinööri on tehnyt sen lentämään, turvaudumme teleologiseen selittämiseen. Mutta siitä ei enempää tällä kertaa.) Hegel ei siis kertonut miksi tai miten ajatukset kehittyvät tälläistä "teesi-antiteesi-synteesi" -tietä. Tämä on merkittävää, koska on huomattava että kun esimerkiksi Platon(ideamaailma) tai Descartes(dualismi) otti kantaa todellisuuden rakenteeseen, Hegel ei tälle tielle astunut.

Mekanistisempaan selittämiseen viehtyneet pitävät deskriptiivisiä selityksiä tärkeinä kysymyksenasetteluina. Ilmiöinä, jotka tulee selittää. Sitten on tietysti niitä, jotka ovat viehtyuneet deskriptiivisiin selityksiin koska niihin ei ole taustavaikuttajaa. He taas haluavat laittaa tänne taakse jonkin tietyn asian, jota ei voida mekanistisella tavalla koetella ja testata tai kuvata. Tällä taas on selittämisen kanssa suunnilleen saman verran kuin erottisten lehtien lukemisella on rakastelun kanssa.

Karl Marxilla sen sijaan oli tarjolla mekanistiseen vivahtavaa selitystä sille miksi ajatukset kehittyivät sitä rataa mitä ne kehittyivät. Tosin hänen tavoitteensa eivät olleet teoreettiset vaan hän halusi parantaa maailmaa. Mutta selitys löytyi silti: Hän jakoi sosiaaliset olosuhteet kahtia.
1: Alarakenne oli perustavanlaatuinen tila, jossa on aineelliset ja sosiaaliset voimavarat. Toisin sanoen yhteiskunnalla on tietty määrä rahaa, ravintoa ja tuotantovälineitä. Näitä suunnataan. Ja tämä suuntaus on nollasummapeliä. Jos annat markan vaikka kirkolle, et voi antaa sitä samaa markkaa tutkimukseen tai olueeseen.
2: Ylärakenne taas on kulttuurin tila, ja tämä heijastelee alatasoa: Esimerkiksi kun Ateenan filosofejen maailma rakentui orjatyövoiman varaan ei tarvittu koneita - mekaniikkaa tarvittiin vain Heronin leluihin, jotka tehtiin uskonnollisiin ja huvituksellisiin tarkoituksiin.

Tämä tarkoittaa ihan vain sitä, että Saharassa ei voida kalastaa silliä, eikä siksi rakentaa sillinkalastukseen keskittyvää kulttuuria. (On huomattava, että Marxille normaalisti työ oli tärkeä elementti ja osa itseä: Teemmehän sitä pitkiä rupeamia elämässämme. Tässä ajatuksessa on hieman sellaista henkeä, että "Kerro minulle mitä työtä teet niin kerron millainen olet". Marxin mukaan työstä tulee normaalisti iloa, paitsi silloin jos joudutaan riiston kohteeksi. Riistolla Marx tarkoitti sitä, kun työläinen ensin tekee tuotteen X, ja porvari haluaa tästä voittoa, eli hän tekee sille jotenkin lisäarvoa. Tämä lisäarvo on pois työn tekijältä, koska pohjimmiltaan voitto voitaisiin jakaa tekijöiden kesken. Ääritilassa tietysti lisäarvoa tehdään pienentämällä työntekijöiden palkkoja, jolloin voitot kasvavat.)

On kuitenkin tärkeää huomata, että alarakenne ei ole pysyvä. Kuten Hegelilläkin, toiminta muuttaa myös alarakennetta. Hän ei siis ollut mekaaninen materialisti, joka väittää että tietyllä alarakenteella syntyy pysyvä yhteiskunta, joka tekee tiettyä asiaa kuin automaattisesti. Sen sijaan hän oli dialektinen materialisti, jonka mukaan ylärakenne vaikuttaa alarakenteeseen. Jos esimerkiksi pidämme uskontoa tärkeänä, kulutamme voimavaroja esimerkiksi siihen että maajussit pistetään vapaa -ajallaan rakentamaan kirkkoja. Tämän jälkeen yhteiskunnassa on kalliilla ostettu ja hieno kirkkorakennus, jota pyritään tietenkin käyttämään hyväksi. Toisin sanoen yhteiskunta ei ole staattinen, pysyvä, vaan dynaaminen.

Dynaamisuuden luonnekuvaus voidaan hoitaa melko ymmärrettävästi vaikkapa viittaamalla indoeurooppalaisiin ja seemiläisiin.
1: Indoeurooppalaiset ovat kulttuureita, joissa puhutaan indoeurooppalaisia kieliä. On oikeastaan selvää, että kieli ja kulttuuri ovat jaettavissa näin, koska kulttuuri tarvitsee kieltä välittyäkseen. Ne ovat saaneet alkunsa kun yhdestä paikasta on lähdetty vaeltelemaan eri suuntiin ja osa on aina jäänyt asustamaan "matkan varrelle". Indoeurooppalaisilla Mustan meren ja Kaspianmeren rannikko on lähtöaluetta. Indoeurooppalaisille tyypillistä on polyteismi, eli he uskovat moniin jumaliin, ja muutenkin uskonnot ovat samantapaisia. Yhteys näkyy selvästi jopa jumalien nimissä, jotka ovat ikään kuin murreväännöksiä. Samoin Edda -runoelmassa on kertomuksia, jotka on löydettävissä intialaisista myyteistä. Voidaankin sanoa että Zeus on Torin sukua, ja Valhalla ja Olympos miltei sama paikka. Viini on matkan varrella muuttunut simaksi, ja kertomukset ovat muuttuneet siten että ne sopivat paikalliseen ilmastoon, kasveihin, eläimiin ja niin edes päin. Indoeurooppalaisille erityisen tyypillistä oli näkemiskeskeisyys. Heillä oli veistoksia jumalista. He korostavat esimerkiksi kosmisia "visioita" ja käyttävät muita sanoja, jotka korostavat näkemistä. Heillä on syklinen historianäkemys, maailmanhistoria toisti itseään kosmisessa rytmissä. Se kenties tuhoutui alkaakseen uudestaan tai sitten ajanjaksot olivat kuin ajan pyörä tai vuoden kierto.
2: Seemiläiset taas olivat Arabian niemimaalta. He ovat monoteistejä, eli palvovat yhtä jumalaa. He korostavat jumalan sanan kuulemista. Erittäin yleinen on myös kuvakielto: Jumalasta ei saa tehdä kuvia. Heillä on lineaarinen aikakäsitys, sellainen jossa historia on jatkumo, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin tiettyyn tapahtumaan. Pat Condellin "Desert dogmat" eli juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat malliesimerkkejä seemiläisistä uskonnoista.

Kun siis nykyisin kuitenkin roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat sangen prameita, voimme miettiä mistä se johtui: Kun mietitään mitä tällä alueella oli aikaisemmin, huomaamme että paikalla oli kulttuureita (rooma, kreikka) jotka olivat indoeurooppalaisien uskontojen temmellysaluetta. Tosin sanoen kristinusko ei vain tullut, vaan kristinusko joutui sopeutumaan paikalliseen kulttuuriin, jos ei muuten niin siksi aikaa että sai paikallisen kulttuurin sopeutumaan itseensä. Moni voisi ajatella, että kauheita vääräuskosia oppeja sekoitettiin alkuperäiseen puhtaaeen uskoon. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin selviytymiskeino: Oppi jonka ylärakenne vaatii todella erilaisen alaranteen ei voi suoraan syntyä, vaan sen on ensin sovittava alarakenteeseen ja muutettava alarakenne pikku hiljaa, muutoin syntyy kulttuurin mullistuksia, jossa infrastruktuuri ei vastaa kulttuuria. (Esimerkiksi: Minkäs teet jos on maa pullollaan moskeijoita mutta kulttuuri muutetaan suoraan ateistiseksi. Oh noes!) Toisin sanoen: Aikaisemmin taatusti oli ihmisiä jotka vastustivat tätä kristinuskon piirissä harjoitettua eri elementtejen mukaan sovittamista. He olivat "puhdasoppisuuden kannattajia". He kuitenkin katosivat näkemyksineen hävinneiden surkeaan marssiin kohti unohdusta. Yksinkertaisesti siksi että he eivät pärjänneet silloisessa yhteiskunnassa ja siinä konteksissa. Alarakenne oli heitä vastaan, eikä Jumala näytä tähän kulttuurien kulkuun sekaantuvan, astuvan alas pelastamaan. Kristinuskohan syntyi selvään tilaukseen Kreikassa: Hellenistisen kauden elämäntapausko sisälsi sopivan sauman, johon kristinusko ei ollut liian erilainen. Toki myöhemmin kristinusko muutti alarakennetta tiettyyn suuntaan. (Tälle ajatukselle muuten rakentuu fundamentalistikristittyjen argumentti siitä, että kulttuurimme on menossa tuhoon, he myöntävät että kulttuuri on melko sekulaari, mutta sillä on kuitenkin "kristilliset arvot", joista vai ollaan kovaa vauhtia luopumassa. He eivät taida ilahtua jos heille kertoo että se on Marxismia. Tosin kulttuurin muutos ei vielä tarkoita tuhoa. Islam ei tuhonnut arabeja, tai tarkemmin ; Arabia ei tuhoutunut islaminuskon kulttuurimuutosten vuoksi..) Paikallisen kulttuurin sisäinen ajattelutapa oli erilainen: Ja tämä, eli mm. yhteiskunnan tuotantovarat ja niiden käyttötapakulttuuri määräävät sitä, minkälaisia näkemyksiä siinä edustetaan.

Tosin on tärkeää huomata, että siinä missä Hegel korosti kulttuurin henkistä tilaa, eli vihjasi siihen suuntaan että huipputaso ratkaisisi sen, minkälaisia ajatuksia siinä syntyy, Marx korosti että muutokset ja se minkälaiset ajatukset "live long and prosper" riippuu täysin alarakenteesta. Marx kuitenkin luotti teesi-antiteesi-synteesi -tiehen. Onkin hyvä huomata, että hänen näkemyksissään kommunismi ei ole suora ja välitön seuraus vallankumouksesta, koska vallankumoushan on pohjimmiltaan antiteesi. Marx oletti että ensin on väkivaltainen muutoskausi, ja vasta sen jälkeen ihmiset alkavat "tekemään kykyjensä mukaan ja saamaan tarpeidensa mukaan". Siksi ihmiset jotka kritisoivat Marxin ajatuksia vetoamalla että hän oli väärässä koska Stalinin ja Maon kommunismin vallankumouksen jälkeinen maailma on väkivaltainen, eivät oikein tiedä mitä tekevät. Itse olen tosin sitä mieltä että kommunismi ei toteudu, koska se ei toimi elävillä ihmisillä: Sillä niiden kanssa toimiessa tilanne menee ennemmin muotoon "Teen sen minkä viitsin ja saan mitä haluan." Viitsiminen ja kykyjen seuraaminen taas ovat eri asioita - esimerkiksi Japanilaisille "parhaan yrittäminen" on raskas velvoite, eurooppalaisille se on taas edustaa enemmän pelkkää ahkeruutta, kuin aitoa ja uhrautumista täyden panoksen antamiselle. Samoin "haluaminen" ja "tarpeet" ovat kaksi eri asiaa. Voin haluta paljon kaikkea sellaista, mitä en tarvitse. Tämän tärkeän eronhan meille opetti jo Epikuros. Ja tälläisen tarpeettoman mutta halutun ottaminen olisi Marxin mukaan riistoa.

Ei kommentteja: