sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

nekro -spirituaali ; huomioita puolitotuuksista

"Mutkimus" -blogissa oltiin pessimistisiä. (Joka on lähes aina kaunis tai ainakin kannatettava asia, jos minulta kysytään.) Suomen Lähetysseuraa kun oli käsitelty mediassa tavalla joka koostui puolitotuuksista. Puolitotuus syntyi luultavasti lukutaidottomuudesta, koska itse jouduin lukemaan idean muutamaan kertaan ennen kuin tajusin miksi se oli puolitotuus. Väärin tulkittu kohta oli esitysehdotus; "Koska kysymys samaa sukupuolta olevien parisuhteista jakaa voimakkaasti mielipiteitä kristittyjen kesken eri puolilla maailmaa ja koska Lähetysseura haluaa kunnioittaa yhteistyökirkkojen näkemyksiä, se pidättäytyy siunaamasta ja lähettämästä lähetystyöhön samaa sukupuolta olevia rekisteröityneitä pareja." Tämä aloite sitten kumottiin äänestyksessä. Tulkinta oli se, että "Kirkko ja Suomen Lähetysseura ottivat askeleen suvaitsevampaan suuntaan, kun Helsingin piispa Irja Askola, 60, siunasi rekisteröityneen parin lähetystyöhön Kamputseaan. Toinen miehistä vihittiin samalla papiksi. Suomen Lähetysseura joutui äänestämään asiasta. Miesparille antoi äänensä 222 edustajaa, 205 äänesti vastaan ja 32 äänesti tyhjää." Tätä väärintulkintaa voisi kutsua suomifiksoituneeksi ja/tai seksifiksoituneeksi näkemykseksi.

Kysymys ei ole niinkään siitä miten asiat ovat Suomessa ja suoranaisesti edes homoudesta. Itse asiassa ehdotus tässä muodossa olisi jopa laiton, koska Suomessa ei voida syrjiä. Jos yritys yrittää saada aloitteen läpi joka on laiton, se on merkityksetön vaikka se menisi läpikin. Kysymys oli ulkomaan töistä. Ja silloin kohteena on enemmänkin vieraan maan lainsäädäntö. Lähetysseuran kannalta tilanne on se, että vaikka suomessa laki sanoo mitä sanoo, niin vastaanottajamaan kirkolle asia on kova paikka. Ja lähetystyössä vastaanottaja ei ole kohde vaan yhteistyökumppani jonka kanssa on pakko tulla toimeen. Asioita voidaan kenties muuttaa vähän kerrassaan, mutta koko nippua ei ainakaan voida moneen maahan viedä kerralla.

Asia on kuitenkin livennyt sekä liberaalien että konservatiivien puolella enemmänkin joksikin johon sovelletaan kotimaista lainsäädäntöä ja asia redusoidaan suomen homoavioliittoasiaan liittyväksi arvokeskustelukysymykseksi ; Karkeasti sanoen fundamentalistit syyttävät Lähetysseuraa siitä että nämä seuraavat lakia. Lähettämättömyys taas nähtäisiin liberaalien puolella suvaitsemattomuusaktiona ja vain kannanottona homouteen.

Tästä voi tietysti olla lähinnä huvittunut. Mediakriittisyys on kuitenkin vaikeaa. Ja esimerkiksi jos sanasto on vierasta, siitä syntyy helposti vääriä mielikuvia. Itsekin jouduin katsomaan toiseen otteeseen ennen kuin ymmärsin että miksi tulkittu oli eri asia kuin sanottu. - Ja minä sentään treenaan käytännössä päivittäin sitä että kykenisin pilkkomaan käsitteitä & konsepteja sekä ennen kaikkea niiden konteksteja. Tietyt konventiot sokeuttavat helposti.

Toisaalta on selvää että yllä auttaa se, että tutustuu siihen viralliseen sanomaan ja paperille painettuun. Tämä ei vielä kuitenkaan riitä hyvälle medialukutaidolle.

Tästä saa esimerkin uskontojournalismin takaa. Siellä olleessa "kahden nekron anatomia" -kirjoituksessa otettiin esiin kirkkomme kannalta kiusallinen asia. Jaakko Launikari oli kuollut ja hänelle olli tehty nekrologeja, muistokirjoituksia. "Kotimaahan" kirjoittanut Ilkka Mäkelä oli kirjoittanut teknisen nekrologin jossa jätettiin mainitsematta monia asioita. Vaikenemisessa oleellista oli se, että se edusti Launikarin elämän kannalta keskeisimmästä ja medianäkyvimmästä asiasta. Launikaria nimittäin syytettiin syyttä suotta ja tällä oli hänen elämälleen vakavia vaikutuksia. "Kirkkohallitus lakkautti Launikarin virkasuhteen 1987 eli käytännössä erotti hänet virastaan. Tästä seurasi Helsingin raastuvanoikeudessa alkanut ja kaikkiaan 14 vuotta kestänyt oikeusprosessi. Kirkkohallitus syytti tuolloin Launikaria kavalluksesta, virkavallan ylityksestä ja ns. salaisen Tukholman tilin käytöstä. Kaikki nämä syytteet kaatuivat yksi kerrallaan kaikissa oikeusasteissa, Euroopan Ihmisoikeustuomioistuinta myöten. Virkaansa Launikari ei saanut takaisin, mutta kirkkohallitus joutui maksamaan melkoiset rahalliset korvaukset." Kirkon osuus prosessissa oli erittäin mielenkiintoinen. "Tiedän että tapaus Launikari oli kirkolle kipeä paikka. Se yritettiin vaieta mediassa jo tuolloin 1987, niin silloisen arkkipiispan kuin kirkkoneuvostenkin arvovallalla. Aika pitkälle siinä myös onnistuttiin, kovin pieniä olivat otsikot siinä vaiheessa, kun Launikari aste asteelta oikeustaistelunsa voitti." Ja vaikeneminen "Kotimaan" nekrologissa olikin vakava asia koska se osoittaa sitä että kirkko on katumaton kylmä laitos. "miksi virallinen kirkko taas vaikeni, juuri se kirkko, joka niin mielellään puhuu armosta, anteeksiantamuksesta, moniäänisyydestä. Se vaikeni juuri sillä hetkellä, kun sillä olisi ollut viimeinen tilaisuus pyytää anteeksi."

 Erityisen erikoiseksi tilanne muuttuu alkuun laittamani - suoraan Launikariin itseensä liittymättömään - hyväntekeväisyysteeman tullessa mukaan. Sillä Kotimaa ei vaiennut vain tästä. Se vaikeni taktisesti myös Launikarin työn muista osuuksista. "Kotimaassa täysin sivuutetaan yksi merkittävä osa Launikarin työstä. Nimittäin hänen toimintansa Inkerinsuomalaisten ja Viron seurakuntien parissa neuvostovallan aikana 1970-80 -luvulla sekä siihen olennaisesti liittynyt taloudellisen avustustoiminnan käynnistäminen yhteistyössä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa." Asia on merkityksellinen, koska "Kotimaa" on de facto joskaan ei välttämättä de jure kirkon vähintään puolivirallinen äänenkantaja.

Alkuun linkkaamassani Mutkimus -blogissa hälvenemisen ytimeen laitetaan kilpailu ja avoimuus. "Tiedotuksen tarkoituksena on tuottaa tulosta tiedottajataholle, journalismin tiedotusvälineen omistajalle. Kilpailu ei lisää totuusarvoa. Puolitotuuksien tuottamasta haitasta ei vastaa kukaan." Näkisin että yhden tahon epäavoin virallinen totuus vaikenemisine ja poliittisesti korrekteine ohimennen ylitallaamisineen tuottavat ihan samaa. Koska kysymys ei ole alun perinkään siitä KUKA tekee tai MISSÄ mediassa sen tekee. Oleellinen kysymys mediakriitisyydessä on aina se, MITEN tekee. Tiedottamisessa on aina kysymys ennen kaikkea viestittämisen metodologiasta. ; On toki helpompaa halveksua "sosiaalista mediaa" ja sen puolitotuuksia. On helpompaa halveksua erilaisia kansanryhmiä tyhmyydestä - ja syyttää vaikkapa epämääräisesti nuorisoa ja mustavalkoisuutta. Kun viimeksi katsoin, tyhmyys, manipulatiivisuus ja yleinen kusipäisyys olivat kuitenkin enemmänkin yleisinhimillisiä piirteitä. ; Niin yleisinhimillisiä että uskaltaisin sanoa lähinnä sen, että on helppoa olla pälli ja idiootti - kaikki muu on vaikeaa.

Erikoisen tavallinen

Kristinuskon teologian kannalta Jeesus on mielenkiintoinen hahmo. Hän on karkean epätäsmällisellä arkikielellä sekoitelma ihmistä ja Jumalaa. Jeesuksen jumalisuus sekä ihmisyys ovat tärkeitä. Tällä epämääräisyydellä on perusteensa. ; Tämän lisäksi klassista kristinuskon teologiaa vaivaa Jumala joka ei ole konsistentti. Sitäkin käsitellään sekä "immanenttina että transsendenttina". Ja tässä ei ole kysymys teologisesta hienoudesta tai perusluonteen kuvauksesta. Sen sijaan kysymys on virheestä. Se ei nojaa vaikeille konsepteille vaan se nousee siitä että uskotaan samanaikaisesti persoonalliseen Jumalaan joka on myös universumin alkuperä.

Otetaan perustalle klassinen alkusyyargumentti Jumalasta. Se nojaa filosofien jumalaan joka on klassista klassisinta kristillistä teismiä. Siinä on ytimessä seuraavat kohdat:
1: Jumala on alkuperäinen syy universumille (ja kenties sitä ylläpitäväkin voima).
2: Universumi ei ole identtinen Jumalan kanssa. Eli Jumalalla on oleellisia epäanalogisuuksia universumin kanssa ; Universumi on materiaalinen, siinä on aikaa ja vastaavia.
3: Jumala loi universumin ex nihilo eli ilman että oli tätä edeltävää materiaalia.

Ylläolevat osaseteivät ole kovin kontroversiaaleja. Kristityt hyväksyvät tälläisiä ihan mukisematta. Voidaan sanoa että tämä on kenties tunnetuin filosofinen tapa ajatella luomista. Tämä on varsin helppo ajaa sellaiseen kritiikkiin että sen kanssa on aivan rationaalista olla erimielinen. Sillä alkusyyargumentin perustalla on analogia -argumentti. Olipa kysymys mistä tahansa alkuysyyversiosta, vaikkapa William Craigin suosimasta Kalam -argumentista, niissä kaikissa nojataan yhteen varsin helposti ymmärrettävään alkutilaan. Siinä:
1: Katsotaan universumissa olevia pienempiä alakokonaisuuksia ja osasia. Niistä huomataan että niillä on aina jonkinlainen syy.
2: Tätä suhteutetaan sitten universumiin itseensä ajatuksena että kun materiaaliset kappaleet toimivat niin kuin toimivat, niin universumin täytyy olla tässä suhteessa samanlainen.

Analogisuuden ja epäanalogisuuden huomaaminen on oleellista. Sillä Kalam -tyylinen kosmologinen argumentti ja Platonin ensimmäinen syy, Leibniziläinen alkusyy jne. toimivat koska on analogisuuta universumissa olevien objektejen ja universumin itsensä kanssa. Perusongelmana on kuitenkin se, että Jumala määritetään epäanalogiseksi kaiken maallisen kanssa. Ja tästä syntyy vakava epäanalogia jota voidaan aivan varsin hyvin pitää oleellisena ; Saadaan kysymys siitä että jos universumin syy on määritelty niin erilaiseksi kuin universumin sisällä olevilla objekteilla, kuinka ihmeessä me voimme hyväksyä universumin ja sen osasten välisen analogisuuden in first place?

Jos asian hyväksyy, argumentti kumoutuu. Mutta jos haluaa pitää kiinni analogioista, voi olla syytä vahvistaa argumenttia. Tällöin päädytään kysymään ja uudelleenmuotoilemaan kysymyksiä. Ongelmaa voidaan paikata uudelleenmäärittelemällä se mikä on syy. Valitettavasti tämän muutoksena on lähes väistämättä nimenomaan antiteistinen argumentti joka näyttää seuraavalta;
1: Jos klassinen teismi on tosi, niin universumi alkoi ilman materiaalista syytä.
2: Kaikki  konkreettiset materiaaliset objektit joita havaitsemme maailmassa ovat sellaisia että niillä on materiaalinen syy.
3: Universumi on materiaalinen objekti.
4: Klassinen teismi on väärin.

Premissit ovat tosia - ne ovat itse asiassa hyvin samanlaisia kuin mitä vaikkapa em. Craig käyttää mielellään jumalatodistuksissaan. Lopputuloksen pätevyys perustuu yhä analogisuuteen ja epäanalogisuuteen joka on juuri sellainen mitä Craig ja vastaavat itse käyttävät.

Tämä epäanalogia on melko suuri. Ja itse asiassa moni jumalatodistus onkin yleissivistystä lähinnä siksi että ne ovat historiallisia perinteisiä argumentteja. Ne ovat olleet hienoja joskus keskiajalla, ja nykyiset apologeetat vain hiovat niiden yksityiskohtia kykenemättöminä hioa uusia argumentteja. Lopputulos on kornia, sillä niitä tehdessään apologeetat toistuvasti ajautuvat pilkunviilaamiseen yksityiskohdista, jotka voisivat olla argumenteille ongelmallisia jos se ei olisi jo irrelevantisoinut itseään jollain suuremman linjan epätarkkuudella.

Näkisin että ylläoleva alkusyyargumentin kritiikki tuottaa ongelman joka johtuu yhdestä syystä ; Sen Jumala on hyvin kliininen ja epäanaloginen universumin sisäisen maailman kanssa. Kuitenkin monesti Jumala määritellään hyvin tietyksi joukoksi ominaisuuksia. Jumalaa kuvataan vaikkapa vapaan tahdon edustajana; Esimerkiksi Craig on kuvannut Jumalaa Kalam -argumenttinsa yhteydessäkin seuravalla tavalla : "I think that it can be plausibly argued that the cause of the universe must be a personal Creator. For how else could a temporal effect arise from an eternal cause? If the cause were simply a mechanically operating set of necessary and sufficient conditions existing from eternity, then why would not the effect also exist from eternity? For example, if the cause of water's being frozen is the temperature's being below zero degrees, then if the temperature were below zero degrees from eternity, then any water present would be frozen from eternity. The only way to have an eternal cause but a temporal effect would seem to be if the cause is a personal agent who freely chooses to create an effect in time. For example, a man sitting from eternity may will to stand up; hence, a temporal effect may arise from an eternally existing agent." Eli vapaalla tahdolla on oleellinen sija. Tämä tarkoittaa sitä että Jumala ei olekaan niin erikoinen kuin mitä yllä totesin. Epäanalogisuus on irrelevanttia koska tapa jolla Jumala vaikuttaa on oleellisesti analoginen esimerkiksi ihmisten toiminnan kanssa.

Tästä vain päädytään hyvin erikoiseen ongelmaan. "Ensimmäinen syy" joka on kliininen syyseurausketjun alku on voitava jotenkin liittää siihen Jumalaan joka on tiettyjen ominaisuuksien summa. Esimerkiksi vapaa tahto on ominaisuus, joka täytyy voida liittää Jumalaan. Klassinen alkusyy argumenttihan on kliinisesti vain sitä että kun fysikaalinen syyseurausketju ei voi olla äärettömän pitkä on jossain oltava ensimmäinen syy. Ja tämä on vain nimetty Jumalaksi. Tässä ei ole mukana mitään attributisoivia voimia joka määrittäisi tai pakottaisi siihen että Jumala olisi juuri tietynlainen ; Voidaan aivan suoraan sanoa että kristillisen teologian - ja oikestaan kaiken klassisen teisminkin - perusongelmana on se, että valtaosa jumala-argumenteista ovat itse asiassa jotain jotka kieltävät antropomorfismin käyttämisen barbaarisena. Niissä oleva "filosofien jumala" on perusteltu siten että ensin perustellaan jokin ultimaattinen entiteetti ja sitten otetaan vain "ilmiselvänä" että tämän on oltava juuri Jumala josta uskonto kertoo. Ja koska kulttuurimme nyt on kristillinen, se esiintyy peräti siten että tästäkin hypätään eteenpäin ja ajatellaan että se ei ole mikä tahansa Jumala vaan juuri kristinuskon Jumala - olisihan ihan naurettavaa uskoa Brahmaan jos kristityltä apologeetalta kysytään koska onhan tämä kristillistä teismiä historialliselta taustaltaan. Argumentin vakuuttavuus nojaakin enemmän kristillisen kulttuurin dominanssiin ja argumentin lukijan omaan uskonnolliseen vakaumukseen, eikä siis kummuta voimaansa mistään logiikan hienoudesta. Ensin on oltava kristillisen ideologian dominanssin alla, ja sitä on perusteltava taikamerkeillä jotka maagisesti muuttavat sen uskottavaksi ja rationaalisen ihmisen vakaumukseksi. Ei siten että logiikka oikeasti johtaisi siihen mihin sen väitetään johtavan.

Karkeasti aina kun joku puhuu voimakkaasta käsitteestä kuten alkuperästä, ihmiset miettivät persoonallista mahtivoimaa ja Jumalaa automaattisena vaihtoehtona vain koska siitä puhutaan niin helvetisti. Kouluopetus, pyhäkoulut, rukouskiertueet ja viihde iskostavat ajatusta mieleen.

Ongelma on itse asiassa nykyään varsin hyvin tiedetty. Tämä näkyy etenkin Craigin tyylisten apologeetikkojen toiminnassa. Sillä Craigin idean ytimessä on ns. julistusstrategioiden miettiminen. Ongelmapaikat lakaistaan mutkan taakse piiloon, ja ongelmat otetaan relevantteina esiin jos ja vain jos niihin on keksitty toinen vastaus. Alvin Plantingakin on toiminnassaan monesti pitänyt ongelmia irrelevantteina ja on ollut kuin ei ymmärtäisi niitä ja on ottanut kritiikin ymmärrettynä ja tärkeänä esiin vasta kun hän on keksinyt keinon ratkaista niiden tuomat ongelmat. Tämä asenne paistaa läpi siinä että klassisesti teologit kuluttivat historiallisina aikoina aikaa siihen että he rakensivat argumentteja joissa käsiteltiin Jumalan tiettyjä ominaisuuksia. Nykyään Craigin kaltaiset ihmiset välttävät tätä aihetta ja käyttävät siihen tilaa niin vähän kuin mahdollista. Pakotettuina he sanovat jotain epämääräistä, joka ei kuitenkaan paikkaa ongelmia heidän argumentissaan.

Itse asiassa voidaan sanoa että;
1: Väite siitä että temporaalinen vaatisi aina erillisen syyn ei ole mikään muu kuin premissi. Ja siitä ovela premissi että siinä oletetaan että "ateismi on mahdotonta" ja sitten tätä lähtökohtaa käytetään usein keskustelussa jossa aiheena on se, että onko tämä asia mahdollista vai ei. Jos premissoit sen, niin keskustelu loppuu.
2: Kenties erikoisin ongelma on siinä että ensimmäinen syy oletetaan ajattomaksi. Esimerkiksi jos seuraamme Kalam -argumenttia loppuun asti voimme huomata että se määrittää entiteetin joka ei ole alkanut. "Ikuinen" on aivan eri asia kuin "ajaton". Craig siis pistää tähän erikoisen oletuksen jonka kanssa erimielisyys on itse asiassa varsin helppoa.
3: Toisalta voidaan miettiä epäanalogisuutta luomistilanteessa. Vaikka kuinka olettaisimme persoonallisen ja vapaan tahdon avulla ajattelevan Jumalan, se olisi silti hyvin oleellisesti epäanaloginen tietämiemme materiaalisten syiden kanssa (Siihen epäanalogisuusmyllyyn joka palauttaa sen siihen aikaisempien argumenttien luonteeseen jotka joko poistavat koko argumentin perusteluvoiman ja latistavat sen pelkäksi tyhjäksi käsiäheiluttavaksi vakaumusasiaksi, tai peräti mutiloi sen Jumalakumoukseksi.) Ajaton vapaalla tahdolla toimija on omituinen koska vapata tahtoa käyttävät toimijat tekevät päätöksiä aina tavalla joka riippuu edeltävistä syistä. On jonkinlainen olosuhde josa päätöksiä tehdään. ja jos ei ole aikaa, ei ole mitään edeltäviä päätösolosuhteitakaan.
4: Luominen sisältää silti muutoshetken. Ja tämä on erikoista koska Ajatonta Jumalaa tai Ikuista Jumalaa kuvaa muuttumattomuus. Klassisessa teismissä on jopa perusteltu että ajallisuus tarkoittaa potentiaalisuutta ja Jumala on pelkkää puhdasta aktuaalisuutta. Tämä on varsin erikoista koska tämän ajattoman tilan täytyy olla jokin jossa ensin on Jumala ja sitten minkään muuttumatta täytyisi olla sekä Jumala että "nollahetken universumi", jossa ajallisuus alkaa. Tämä on muutos, joka vaatisi potentiaalisuutta jota Jumalassa ei ollut ja Jumala ennen universumia on kaikki mitä on. Ajatonkin vaatisi siksi jonkinlaisen "piiloajan".

Ja itse asiassa voidaan mennä jopa niin pitkälle että teologit kämmäilevät koko syyn ja seurauksen konseptien kanssa. Sillä he unohtavat että syy-seuraus on fysikaalinen konsepti. Sen luonne ei välttämättä määräydy ikuisin logiikan laein. Craig (ja vastaavat) ymmärtävät tämän hyvin jakaessaan Jumalaa fysikaalisesta maailmasta epäanalogiseksi, ennen kaikkea ajattomaksi. Jotenkin heidän on vain vaikeaa tajuta tätä siinä vaiheessa kun he seuraavat Newtonilaisen fysiikan syy-seurauslakeja ja soveltavat niitä universumin alun kvanttimekaniikkaan. Apologeetat jopa närkästyvät kun joku kieltää heidän logiikkansa joka on yleensä niin pätevää ja pitävät tätä osoituksena siitä että vastustajapuoli on idioottijoukko joka ei osaa filosofiaa. Tämä valitettavasti kuvaa enemmän heitä itseään.

Jos me teemme filosofisen argumentin syy-seuraussuhteesta voimme miettiä mitä syy-seuraus tarkoittaa. Meillä on tähän itse asiassa ratkaisu joka saadaan fysiikasta. Jokainen tapahtuma syntyy tiedetyllä tavalla. Jokainen tapahtuma syntyy kaikkien niiden interaktioiden summana joita on sen menneisyyden valokartiossa. Ilman universumia täällä ei ole valokartioita. Tämän jälkeen voidaan huomata että kaiken takana on monta syytä. Tämä redusoituu siihen että kaikki tapahtumat ovat fysiikan lakien interaktiota jotka ovat pakosti ajallisia. Syy-seuraussuhde on fysikaalinen interaktio menneisyydestä tulevaisuuteen. Syy muuttuu tässä malliksi abstraktiksi prinsiipiksi, joka on enemmänkin sivutuote siitä että on ollut edeltävää aikaa. Tähän ei perinteisellä teismillä fysiikan kanssa edes yhdeltä ominaisuudeltaan epäanalogisesta Jumalsta ole tilaa ollenkaan.

Joku voi tietysti kritisoida tätä kaikkea siitä että käytän monia eri Jumalatodistuksia rinnan;
1: Tämä artikkeli käyttää niitä siksi että niillä toisaalta on yhteisiä peruspohjia joita ne kaikki soveltavat. Näin ollen kumoan ne kaikki niitä yhdistävien piirteiden kautta. Kun sama kritiikki tappaa monta teististä argumenttia on tietysti aivan filosofisesti pätevää tappaa ne kaikki sen sijaan että tekisi jokaiselle erikseen identtisen käsittelyn.
2: Toisaalta käytän niitä rinnan myös siksi että niissä on näiden kaikille letaalejen pääsääntöjen lisäksi osia jotka eivät ole yhteensovitettavissa toisten jumalatodistusten kanssa. Toisin sanoen valtaosa jumalatodistuksista on sellaisia että jos käytät yhtä et voi käyttää muita. Kuitenkin moni yrittää olla "kumulatiivinen". Esimerkiksi Craig mielellään listaa useita Jumalatodistuksia ja luottaa että kun argumentteja on monta niin kokonaisuus olisi jotenkin rationaalisempi kuin osiensa summa. Kokonaisuus on kuitenkin käytännössä pakosti ristiriitainen ja huonompi kuin osasensa. En ole kuullut että apologeetat olisivat kuluttaneet aikaa sille että olisivat kertoneet että "kun kannatat tätä jumaltodistusta sinun on heitettävä tuo toinen roskakoriin syystä että ne eivät sovi yhteen." Niin kauan kuin tätä roskienkorjausta ei koskaan tehdä, näiden inkonsistenssien listausta on syytä ottaa esiin jonain jota apologeetat eivät tajua ja ymmärrä. Ne ovat huomioita joita ei yleensä tuoda esiin. Eli ne ovat filosofiaa rakentavia ja uskontokeskustelua parantavia seikkoja ; Onhan selvää että ihmiset osaavat tehdä paremmin päätelmiä kun heille kerrotaan puoltavien argumenttien lisäksi vastapuolen argumentit ja molempien argumenttien heikkoudet. Se, että kehuu Jumalaa on propagandaa jos siihen ei liitä tunnustusta siitä että niissä argumentteina myydyissä kehuissa onkin vakavia puutteita jotka tekevät niistä kaikkea muuta kuin argumentteja jotka pakottavat hylkäämään ateismia tai valitsemaan (kristillistä)teismiä.

Nähdäkseni toin varsin kärsivällisesti esiin sen, että apologeetat käyttävät Jumalaa joka on erikoisen tavallinen. Se on samanaikaisesti epäanaloginen ja analoginen maallisen kanssa. Ja se on kylmä eiantropomoristinen filosofinen jumala ja antropomorfistettu hahmo samanaikaisesti. Ja näitä keskenään ristiriitaisia osasia ei vain ole liimattu yhteen niin että niitä voisi kannattaa samanaikaisesti ilman täysin absurdeja piilo-oletusryppäitä. Ja koska näin ei tehdä eikä ristiriitoja tuoda esiin ei voida päätellä muuta kuin että tämän hetken apologetiikka on täynnä ristiriitaisuuksia joita apologeetat joko eivät huomaa tai joita he piilottelevat ja salailevat siksi että heille ideologia ja käännyttäminen on tärkeämpää kuin hyvä ja laadukas ja älykäs ja rationaalinen filosofia. Ja olipa kummin tahansa, usko siihen että olisi mahdollista olla älykäs ja rationaalinen kristitty muuttuvat paljon vaikeammaksi uskoa.

Sotamaalaus

"Saa olla kiitollinen, että leijonavaakunissa on nimenomaan urosleijona, nostaen täten epäsuorasti miessukupuolen statusta ja hänen omaa itseis-arvoa kerta on mieskin uros, insinööritiedemielessä. Mutta minusta ei tarvitse olla kiitollinen, jos joku nais muistuttaa tarpeettomasti, että peloittavimmat leijonat onkin päinvastoin naaraat eikä uroot, ja että naaraat tekee kaiken työn ja miesleijona vain istuu kaiket päivät persiillään tai löhöää savannilla kuin mikäkin yli-Tsuhna."

Takkiraudassa arvioitiin meikkimainosta. Mainoksen slogan oli varsin erikoinen ; "Haluat rajauksen siipiosuuksien olevan niin terävät, että niillä voi tappaa miehen ja valuttaa hänen verensä jumalatar Athenen uhrina." Ja Takkiraudassa reagoitiin tähän selittämällä että "Meikkaaminen on määritelmän mukaisesti rituaali, jolla saa toisen ihmisen haluamaan itseään seksuaalisesti. Se siis ei ole sotamaalaus, vaikka sitä toisinaan ironisesti sellaiseksi kutsutaankin."

Tämä on itse asiassa jotain joka nähdään asian tilaksi lähes aina, vaikka se pitää paikkaansa vain yllättävän vähän. Itse asiassa naisten meikkaus on siitä erikoinen, kuten valtaosa naisten muodistakin ; Sillä ei hankita seksuaalista valtaa miehiin vaan sillä erottaudutaan muihin naisiin nähden. Muotihankinnoilla hankitaan statusta toisten naisten eikä miesten silmissä. Pukeutuminen on siis hieman kuten avioliitto, joka sekin on naisten kesken jonkinlainen statuksen nousu ja jota esitellään vaikka avioliitto ei taatusti paranna omia seksuaalisen valloittamisen mahdollisuuksia.

Esimerkiksi miehiä ei yleensä jaksa kiinnostaa se onko joku käsilaukku merkkilaukku vai ei. Miesten sisäinen klisee onkin se, että he kärsivät naisten vaatekaupoissa kun taas kliseinen "Sex and the City" -sarjan henkeen naiset mielellään shoppailevat ja puhuvat shoppailusta keskenään. Toki meikki ja vaatteet liittyvät naisten seksuaalisuuteen, mutta olisi turhaa luulla että seksi olisi vain miehen ja naisen välinen asia. Seksuaalisuudessa on aina kysymys myös statuksesta - ja etenkin naisten kohdalla tämä näyttää peräti korostuvan.

Valtaosa naisten ulkonäkönormeista ei olekaan patriarkaatin luomia vertailumyyttejä ; Naiset tuntuvat olevan hyvin kiinnostuneita toistensa sääristä ja ulkonäöstä. Ja valtaosa naisten ulkonäkömyyteistä ei olekaan peräisin mieslähteistä kuten pornolehdistä ja miesten lehdistä. Ne ovat peräisin naisten lehdistä joita miehet eivät edes lue. Siksi naistenlehdissä onkin hieman erilainen naiskuvasto kuin miestenlehdissä. Molemmat toki esineellistävät naista siinä mielessä että niissä erilaisia ominaisuuksia vertaillaan. Mutta vertailtavat ominaisuudet ja niiden kriteerit ovat hyvin erilaisia. ;Näin karkeasti sanoen meikki on useimmiten enemmänkin sotamaalaus, jonka kohde on toinen nainen.

Silti en voi olla olematta Takkiraudan kanssa samalla kannalla siitä miten mainos kertoo siitä että tasa-arvon maailmassa ei eletä. "Tuo lausahdus "jolla voi tappaa miehen ja valuttaa hänen verensä jumalattaren uhrina" kertoo syvään pinttyneestä vihasta ja murhanhimosta. Se ei ole enää ironiaa. Se täyttää kaikki tuntomerkit rikosnimikkeestä kiihotus kansanryhmää vastaan. Ruukinmatruuna ei äitinä ole yhtään huvittunut tuollaisesta kiihotuksesta hänen omia lapsiaan vastaan. Jos tuossa tavoiteltiin huumoria, se oli yhtä mautonta kuin vaikkapa neekerivitsit tyyliin Mitä kuolleista neekereistä tehdään? - Jääkiekkoja."
Miesten tappaminen ; historiallisen
tehokas markkinointikikka.
Naisista ja heidän esineellistämisestään on mainonnan historiassa ollut moniakin esimerkkejä. Niissä ei sentään ole käytetty vastaavaa uhraamisen ja alistamisen ja tappamisen tematiikkaa. Itse asiassa vastaavaa tematiikkaa ei tahdo löytyä edes miesten suosimasta pornosta, vaan sitä täytyy hakea siitä extremelinjaman perverssistä pornosta jota ilmeisesti vain feministiaktivistit googlailevat ja tuovat tietoon ties mitä yllätyksiä joita kaltaiseni aikuinen mies ei voi kuin ihmetellä ja naama valkoisena katsoa löytyneitä esimerkkejä.

Naisiin kohdistettuna mainos vedettäisiin markkinoilta vaikka se olisi kuinka maalikauppamainoksen ironinen. Miesten kohdalle sovellettuna vastaava on vain huumoria ja emansipationarista valtaa jolla nainen osoittaa vapautuneensa. Itse asiassa naisten vapautuminen painaa niin paljon että he voivat aivan asiallisesti tehdä tämänlaisia kampanjoita. Valituksia saaneita mainoksia yhdistää se, että ne esineellistävät naisia seksiobjekteiksi. Mutta tämä kyseinen mainos yhdistää seksin ja väkivallan tehden miehet paitsi seksiobjekteiksi, myös alistaen heidät alamaisiksi sekä seksuaalisesti että väkivallalla. Tämänlainen mainos ei voisi mitenkään mennä läpi jos se kohdistuisi naisiin.

Telaketjufeministejä kuvaakin yleensä vahva misandrismi jossa nainen on uhri ja miehen väärinkohtelu on oikeudenmukaista kostoa historiallisista tapahtumista. Tälläisen telaketjufeminismin ytimessä on feminismi -sanan moniselitteisyys jota moni intellektuellifeministi suoltaa. Epämääräisyys yhdessä positiivisiin konnotaatioihin antaa näille väkivallan moottoreille ja puolitiehen kaatuneille saatanoille perkeleille ja huumehoure -enkeleille  mahdollisuuden piiloutua suffragettien saavutusten taakse. Syntyy omituinen tilanne jossa esimerkiksi tälläisen väkivaltakuvaston vastustaminen tarkoittaa sitä että on antifeministi joka taas tarkoittaa sitä että vastustaa heti naisten äänioikeutta ja vastaavia.

Tämä epämääräisyys ja sen tuoma suoja on yksi niistä syistä joilla kiistän identifioimiseni minkäänlaiseksi feministiksi tai profeministiksi. Se muistuttaa liikaa Sam Harrisin uskonnoissa korostamaa puolta, jossa valtaosa uskovaisista on leppoisia ja vain marginaalinen on fanaattista. Mutta normaalia uskontoa käytetäänkin fanaattisen uskonnon suojana. Fanaattiset fanatisoivat ja kun tulee vaikeuksia he menevät uskonnonvapauden ja tavallisen uskon positiivisuuden taakse. - Siitä huolimatta että fanaattiset halveksuvat näitä vakaumuksettomia muutoin, niin ongelmatilanteessa he ovat paras ystävä ja tuki. - Ja mikä kamalinta on että normaalit uskovaiset antavat tämän tapahtua ja nollaavat kaiken uskontokritiikin selittämällä että "ei usko ole tuollaista." Niin kauan kuin tälläinen systeemi on pyörimässä, järjestelmä on niin mätä ja halveksuttava että sellaiseen ei pidä identifioitua ollenkaan. Siihen kuuluminen on jo itsessään pahuutta niin kauan kunnes tälläinen pahantekijöiden suojelukupla on tuhottu. Sillä ennen tätä enemmistöllä on vain yksi tehtävä. Suojella ääri-ilmiöitä jolloin kokonaisuus on arvioitava ensisijaisesti näiden sen suojelemien ääri-ilmiön kautta ja sen heikkouksien mukaan. Sen sijaan annan feministien, fantasioissaan murhaavien, istua ammeensa saastassa raiskaamassa omaa kättään.

Joku voisi pitää tämänlaista ylitiukkana ja julmana suhtautumisena. Se ei ole sitä. Se on armeliasta. Sillä jos kannattaa jotain ideologiaa eikä puutu sen sisällä tapahtuviin virheisiin on sääliö, sivustakatsoja. Joko tilanne on niin että ei tee mitään siksi että on eettinen ihminen ja pitää asioita hyvänä. Silloin ihminen seuraa periaatteitaan jotka ovat kuvottavia. Jos tilanne on niin että pitää niitä pahoina eikä puutu niihin, tekee tietoisen valinnan - valitsematta jättäminenkin olisi valinta, ja tässä vain valitaan että hiiteen etiikka. Tällöin osoittaa halveksuvansa etiikkaa ja soittaa valinnallaan, että se ei ole niin tärkeää.
1: Näin esimerkiksi valtionkirkko on yhtä kuin vanhoillislestadiolaisten tekemät teot ja niiden peittelyt, koska kirkko ei irrottaudu näistä ja rankaise tekojen tekijöitä ja riisu rahoitusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Ja tarkemmin myös vanhoillislestadiolaiset ovat oman ryhmänsä sisällä omia sääliöitään jotka ovat vastuussa siitä mitä suojelevat sisäpiirissään. Joko näitä kannattaa tai ei. Kirkko on tehnyt valintansa jossa valitsematta jättäminenkin on valinta.

Irtautumiseni profeminismistä ei siis ole äärimmäistä. Se, että kohtelen feminismiä sen pahimpien tekojen mukaan joihin ei puututa on reilua. Sillä tosiasiassa rivifeministi on tätä pahempi. Sillä sääliötä alemmas ei minun etiikkamalissa voi mitenkään mennä. - Ei edes rikoksia tekemällä pääse niin syvälle kuin olemalla rikollisten tekojen tukivoima ja niiden mahdollistaja. Syntyneessä ilmapiirissä kun voi tehdä monta rikosta, jotka muuten jäisivät tekemättä. Ja sääliöt ovat niissä osasyyllisiä kunnes puuttuvat ja tarttuvat toimeen eli lakkaavat olemasta sääliöitä.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

"Prososiaalisuus"


Uskonto merkitsee monelle ns. "prososiaalisuutta". Tässä korostetaan sitä että uskonnon sosiaalisuus toimii kahteen suuntaan : Uskonnossa ollaan yhdessä ja muodostetaan sosiaalinen piiri. Että autetaan muita ihmisiä. Uskonto myös kannustaa molempiin toimintoihin.: Vain uskonnon kerrotaan antavan altruistisen arvomaailman, yhteisön ja hyväntekeväisyyden. Nämä ovat se "prososiaalinen" kolmikko jonka valossa uskonto on erityisen kunnioitettavaa, hyvää ja kaunista.

"Friendly atheistin"  Hemant Mehta nostaa esiin sen, miten ateisteja usein syytetään siitä että heiltä puuttuu tämäntapainen prososiaalisuus. Hän osoittaa varsin vakuuttavasti syytöksen jossa oli sanottu julkisuudessa että "funny how you don’t see organized groups of secular humanists giving out hot meals." Tosiasiassa ateistit ovat auttaneet monestikin, jopa varsin näkyvillä ja mittakaavallaan suurilla tavoilla. Syyttäjä puolustautui datan tullessa esiin että ateistit ovat yksilöitä ja he eivät ole järjestöjä tai organisaatioita. "It is certainly true, as my critics point out, that secular humanists, including atheists, can be incredibly generous. I never meant to imply they weren’t. But they are not organized. The effects of this post-modern atomization is something I’ve been trying to puzzle through for most of my career." Eli vaikka esimerkiksi uusateistit ovat kaikkea muuta kuin postmoderneja - he ovat empiristisiä ja muutoinkin enemmän valistushenkisiä humanisteja kuin postmodernisteja - heitä syytetään atomisoituneeksi ryhmäksi. Ja jostain syystä ratkaisevaa ei ole se, kuka tekee hyvää vaan onko tämä organisaatio. Asiaa mutkistaa tietysti se, että ateistejen avustukset olivat monesti ateististen organisaatioiden tekemiä. Ja asian tekee tietysti merkittäväksi se, että ateistit eivät ole yhtä innostuneita rahankeruusta jäseniltään kuin uskovaiset organisaatiot kuten megakirkot. Tämä ohitetaan, koska tärkeintä on bashata ateisteja, tosiasioista huolimatta. (Väitteiden kumoaminen konkretialla voi aina kutsua nimellä "completelly unnecessary comment".)

Mutta moni tietysti hyväksyy että ateistit voivat olla hyväntekeväisyysihmisiä. Usein korostetaankin että tämänlainen kahtiajako on turhaa. Ei ole niin että jos ateistit eivät auta, uskovaiset ovat hyviä tai päin vastoin. Ne ovat toisistaan riippumattomia elementtejä. Ja uskonto on käytännössä aina kaunista sosiaalisuutta koska muutoin siitä erottaisiin. Tämä on tietysti monesti ongelmallinen näkökulma, koska esimerkiksi Jehovan Todistjien määrä maassamme näyttää riippuvan enemmän Jehovan Todistajien lisääntymisestä kuin heidän käännytystehostaan. Joillakin uskonnoilla menee vielä tätäkin huonommin. Tuore uutinen käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta. Siinä on taustalla erikoinen mutta varsin helposti tajuttava logiikka. "Yli puolet vanhoillislestadiolaisiin perheisiin syntyvistä lapsista irtaantuu myöhemmällä iällä lestadiolaisuudesta. Tämän seurauksena liikkeestä lähteneitä on enemmän kuin jäseniä, joita arvioidaan olevan 120 000. Näin väitetään Uskontojen uhrien tuki -yhdistyksen tutkimuksessa. - Vanhoillislestadiolaisten määrän pitäisi kasvaa suuren lapsiluvun vuoksi eksponentiaalisesti, mutta näin ei ole tapahtunut."

Monissa uskonnoissa ja uskonryhmissä tilanne onkin juuri tämänlainen. Monia ajatus voi yllättää, mutta tosiasiassa juuri uskonryhmän julmuus ja väkivalta on sen prososiaalisuuden ydinmehua ja sitovinta liimaa. Ja tämä ei ole syytös. "Epiphenomissa" tuotiin esille tutkimus jossa oltiin havaittu että esimerkiksi ekstreemit rituaalit sitovat prososiaalisuuteen. Hyvin monissa tunnetuissa valtauskonnoissa - ei toki kotoisessa kristinuskossa - onkin varsin suuria linjamia joissa erilainen itsekidutus on osana uskonelämää. Jos sosiaalisuusargumentti siitä että ihmiset luopuisivat julmasta uskonnosta pitäisi paikkaansa, nämä eivät olisi olemassa - tai eivät ainakaan kasvaisi pieniä muutaman höyrypään kokoisia kultteja suuremmiksi.

Ihmispsyykessä onkin jännittävä taipumus. Jos ihminen panostaa johonkin ja tekee uhrauksen sen puolesta, hän uskoo ja luottaa siihen vakaammin. Näin esimerkiksi erilaiset projektit voivat taipua ikuisuusprojekteiksi. Ihmisten päättämisen psykologiaa tutkivissa suuntauksissa tätä kuvataan usein esimerkkinä lentokonesuunnittelijasta joka suunnittelee lentokonetta joka perustuu räpytteleviin siipiin. Projekti ei oikein etene, mutta kukaan ei kehtaa lopettaa sen rahoittamista koska siihen on jo panostettu niin paljon. Jo tehdyt panokset ovat niin vahva kannustin että ihminen on valmis tuhlaamaan toisen ja kolmannenkin mokoman lisää.

Siksi onkin lähes ilmiselvää että vanhoillislestadiolaisissakin eroaminen ja vakaa kannattaminen yhdistyvät. "harva kuitenkaan jättää liikettä enää aikuistuttuaan, kun rauhanyhdistykseen on liitytty ja siihen on sitouduttu. - Erkaantumista tapahtuu teinivuosina ja muuton yhteydessä, kun omaa sijaa uudesta yhteisöstä ei löydy." Ja juuri tämä iso eroamismäärä mutta vahva jääneiden kannattamisrakenne smells fishy.

Toisaalta on hyvä huomata että myös tälläisistä eronneiden voidaan olettaa olevan keskimääräistä äksympiä, koska lähteminen on itsessään uhraus, joka vahvistaa uutta eronneen identiteettiä. ; Ex -lestadiolaisia vahvempia äksyilijöitä saadaan hakea vain Jehovan Todistajien ja vastaavien parista. Sillä heillä on hyvin tiukkoja temppuja apostaatikkojen kohteluun ; Lähteminen on itsessään iso hyppäys, koska perhe ei esimerkiksi välttämättä enää puhu eronneen kanssa ollenkaan. Koska valtaosa Jehovan Todistajista syntyy Todistajaperheeseen, he eivät vain eroa uskonnosta, he eroavat perheestään. Tälläinen iso kynnys tietysti pitää varovaisimmat ja vähemmän rohkeat mukana yhteisössä, mutta ne jotka ovat riittävän vahvoja erotakseen tekevät merkittävän uhrauksen. Ja tämä tekee heille vahvan ja sitoutuneen identiteetin. Ehkä tässä on jopa yksi elementti jonka vuoksi ateistit kiroilevat uskovaisia enemmän.

Olenkin hieman ihmeissäni miksi keskustelu näyttää olevan jumiutunut joko-tai -tilaan jossa uskontoja käsitellään joko prososiaalisina tai väkivaltaisina. Ei näitä kahta elementtiä voi leikata irti toisistaan. Esimerkiksi valtionkirkko ei ole prososiaalinen, mutta se ei ole väkivaltainenkaan. Se on indifferentti. Sen fundamentalistisiipi sen sijaan on sekä sisäänpäinlämpiävä että aktiivinen. He ovat prososiaalisia. Ja väkivaltaisia. - Kenties tämä sitoutuneisuus ja prososiaalisuus selittää osaltaan sen, miksi kreationismin kriitikoilla on omituinen tapa saada tappouhkauksia vaikka murha on tiemmä kielletty ihan kymmenessä käskyssäkin.

Avoin kirje kaikille avointen kirjeiden kirjoittajille

Oikein hyvää vuorokaudenaikaa jona satut törmäämään tähän tekstiin.
(Ei tosin siksi että olet kokemassa sitä vaan koska toivon mukaan itse elän kyseistä aikaa joten toivon ihan itsekkäistä syistä että se on mukiinmenevä.)

Olen pahoillani että löysit tämän kirjeen netistä sen sijaan että olisin lähettänyt sen vaikkapa postissa kotiisi jotta olisit voinut tutustua siihen rauhassa. Mutta koska olen kokenut vuoksesi niin paljon, ja olen ihmisenä vastuuton heikko paskiainen en voinut hoitaa asiaa herrasmiesmäisesti kasvoista kasvoihin. Voisin pyytää anteeksi, mutta en ole pahoillani. Sillä pesäero ja tämän kirjeen negatiivinen sävy ovat täysin oikeutettuja. Muun sanominen olisi vähän kuin sanoisi erotessa että "Se ei johtunut sinusta, se johtui minusta". On ilmiselvää että se on kohteliasta, mutta se ei myöskään ole totta. Ikinä.  En voi täsmentää sinulle juuri enempää seuraavaa. Tämä on ehdottomasti sinusta.

Suosimasi konsepti, Avoin kirje, on hieno keksintö. Valitettavasti tapasi käyttää sitä ei vain käytännössä aja niitä asioita joissa siihen ihastuin teoreettisena konseptina. Tässä suhteessa sinä olet minulle hieman kuten ne nettitreffit joissa luvataan 20 vuotiasta DD -kuppien silikoniblondia jotka sitten treffeillä paljastuvat 10 -vuotiaiksi pojiksi jotka ottavat sinusta videota ja laittavat sen nolosti nimetylle YouTube -sivustolleen jossa kaikki voivat nauraa tyypeille jotka eivät saa ketään ja jotka ovat niin epätoivoisia että etsivät kumppania internetistä. Ja kyllä. Sinä, hyvä avointen kirjeiden kirjoittaja teet tavallaan juuri tätä. Olet säälittävä ja epätoivoinen ihminen joka etsii kumppania internetistä. Kykenen näin ollen samastumaan. Tosin sillä erolla että minä sentään käyn niillä treffeillä. Kenties epäonnistuvilla ja YouTubeen päätyvillä treffeillä. Mutta treffeillä yhtä kaikki.

Sillä tapasi käyttää "avoimia kirjeitä" ei ole kommunikaatiota. Sen kauniina ideanahan olisi se, että se toimisi kirjeenä jossa kuka tahansa henkilö jolla on tärkeä kysymys johon ei saada vastausta tai kelpo kikka jolla voisi parantaa maailmaa voi saada yhteyttä ihmiseen jonka hallussa tämä kysymys ja tieto voisi valistaa yhteisöä oleellisesti ja kiinnostavasti tai parantaa yhteiskuntaamme. Avoin kirje tarjoaa kommunikaatiotavan jossa kirjeen saaja pystyy vastaamaan julkisesti usealle ihmiselle kerrasta. Niin että ei tarvitse vastata vaikka useisiin kirjeisiin aiheesta. Näin yksilön ruohonjuuritasollakin saamalle asialle saadaan näkyvyyttä ja samoihin kysymyksiin ei tarvitse vastata kerran toisensa jälkeen. Mutta sinä hyvä avoimien kirjeiden ystävä. Käsissäsä tämä kaunis ideaali on muuttunut käytännössä joksikin jolla haetaan julkisuutta sellaisille herjauksille ja loukkauksille joita varten on kehitetty kirjesalaisuuden kaltaisia konsepteja.

Ja Sinä hyvä paha avoimen kirjeen kirjoittaja ; Kirjesalaisuus näyttää olevan konsepti jonka olet sekä ymmärtänyt että et ole ymmärtänyt. Ja olet tehnyt tämän varsin kammottavalla tavalla. Kirjesalaisuuden ideahan on suojata kirjeen vastaanottajaa. Saamansa kirjeen voi vuotaa julkisuuteen, jotta voi puolustautua ilkeyksiltä. Ja sen voi jättää julkaisematta jos se on hankalaa. Avointen kirjeiden kirjoittamista käytetään usein lähinnä sen vuoksi että tämä kirjesalaisuuden tuoma suoja nähdään inhottavana esteenä omalle huomiohuoraamiselle. Olet siis oivaltanut että kirjesalaisuus ei aja agendaasi ja avoin kirje on keino kiertää tämä siitä huolimatta että olisi eettisempää etä sitä ei kierrettäisi. Tämä tekee sinusta, avoimen kirjeen kirjoittelijasta, melkoisen vastenmielisen olennon.

Sinä muistat kertoa että maailma muuttuu. Korostat, että avoimen kirjeen konseptin tulee muuttua mukana ja kun viestintäteknologia kehittyy, ruohonjuuritason vaikutus tehostuu hienosti. Tosiasia onkin että maailma on muuttunut ja potentiaalisesti se olisi jopa tehostusta vanhaan avoimen kirjeen ideaaliin. Käytössäsi avoimen kirjeen käyttäminen onkin muuttunut, ja ottanut teknologian edut hyödykseen maksimaalisesti. Mutta muutos on ollut pahempaan suuntaan. Näyttääkin että teknologian kehityksestä olet osannut raapia kaikki heikentävät ja huonontavat piirteet ja hylätä ne edut. "Minimoidaanko hyödyt vai maksimoidaanko haitta" ei ole kovin tehokas, mutta se ilmeisesti miellyttää Sinua.

Nykyään tilanne avoimien kirjeiden kohdalla onkin muuttunut sähäköityneeksi. Sinun perusideanasi on se, että aivan minkä tahansa ideologisen blogauksen nimeäminen "avoimeksi kirjeeksi" erottaisi sen jotenkin kaikesta muusta siitä ranttaamisesta ja henkilöä vastaan hyökkäämisestä jota netti on joka tapauksessa pullollaan. Sanapari muuttaa sen ikään kuin tärkeämmäksi viestiksi johon olisi jopa jonkinlainen velvollisuus vastata. Asiaa pahentaa se, että tekniseti nämä eivät ole mitään "avoimia kirjeitä" vaan ne ovat netin syöverehin vuodettuja kirjoituksia joiden olemassaolosta ei jakseta ilmoittaa "avoimen kirjeen" kohteelle.

Pahinta on se, että monesti joku muukin kuin sinä tekee avointa kirjettä jossa on oleellisesti samoja kysymyksiä. Olette hengenheimolaisia ja näytätte silmiini samalta. Mieleenne ei näytä kuitenkaan tulevan sellaisia konsepteja kuin yhteistyö. (Ja mahdollisesti kielenhuolto ja se että kirjeet olisivat esimerkiksi retorisesti laadukasta ja sisällöltään mielenkiintoista luettavaa.)  ; Käytännössä avoimien kirjeiden saajana oleminen on varmistettava toistuvalla googlella tehdyksi salapoliisiksi jossa huomaa olevansa pian suossa jossa koko elämä on muuttunut eri paikkoihin vuodettuihin mitä ihmeellisempiin ja aivottomimpiin kysymyksiin ja syytöksiin vastaamiseksi. (Vaadit mina vastaamaan suoraan että olenko vapaamuurari? Uskotko jos sanon että "en"? Arvasin että et.)

Näyttäkin siltä että sinä olet ymmrätänyt että avoin kirje siinä muodossa jossa sitä käytät Ei Ole Mikään Kirje. Se on jotain johon et halu vastausta. Suurin osa avointen kirjeiden tekijöistä uskoo laillasi että mitään vastausta ei tule. Ja tämä on se syy miksi "avoin kirje" kirjoitetaan in first place. Henkenä on se, että vastaamattomuus tarkoittaa sitä että avoimen kirjeen saaja "ei uskaltanut vastata haasteeseen". Ja näin tämä määritetään sinun eli avoimen kirjeen kirjoittajan voitoksi. Ja näin hiljaisuus tarkoittaa sitä että vuotamasi epäilykset ja moitteet ovat jotenkin relevantteja. Ja kyllä. Kysymys avoimissa kirjeissänne on aina moittimista. Sillä jostain syystä sävynne on positiivinen - tai edes informaatiohakuinen. Kyselet niissä aina henkilökohtaisia tai syytät ja haukut jostain. Ja voitat kun sinulle ei vastata. Tämä on toki melko irrelevantti voitto koska Ketään. Ei. Kiinnosta.

Minä - ja luultavasti jaan tunteen monen muun kanssa - en vain jaksa vihailevaa kateutta ja ilmiselvää huomiohakuisuuttasi. Koet olevasi tapahtumien keskiössä. Mutta olet niitä ihmisiä jotka tunnetaan bensa-asemakulttuurissa varsin hyvin. Ne "sosiaaliset" ihmiset jotka ovat oikeasti niin yksinäisiä että puhuvat aivan kenelle tahansa joka kuuntelee ja jotka pitävät itseään tämän vuoksi sosiaalisesti aktiivisina. Niitä ihmisiä, jotka sitten näissä keskusteluissaan kertovat siitä miten heillä on kontakteja moniin ihmisiin. Tarkalleen ottaen nämä kontaktit voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin ;
1: Niihin ihmisiin jota he ovat häiriköineet bensa-asemalla ja joita nämä pitävät siksi ystävinään. Siis vaikka nämä ihmiset ovat vain ystävällisiä eivätkä halua olla töykeitä kun tajuavat miten säälittävä toinen ihminen on.
2: Niihin ihmisiin joille nämä ihmiset ovat lähettäneet fanipostia. Ja jotka siksi ovat kontaktissa. Tämä on omituista, mutta oikeasti - eihän tämä eroa laadullisesti siitä bensa-asemalla tapahtuvasta häiriköinnistä. Se on samaa "sosiaalisuutta" paperimuodossa.
3: Niihin ihmisiin joille he ovat lähettäneet avoimia kirjeitä. Nämä ovat vihollisia, mutta ollakseen merkittävä ihmisellä täytyy olla vihollinen joka on tietoinen tästä. Tosin tässä on vain se ongelma että avoimien kirjeiden saajat harvemmin edes jaksavat muistaa saamiaan "avoimia kirjeitä". Ja jos paperikirjeiden aikana tilanne oli paha, on tilanne sähköpostiviestinnän - saati pelkän puskaiseen blogiin laitettuun "avoimeen kirjeeseen" - kohdalla pahempi. Roskapostisuodatin, klikkaamattomuus ja se että se blogi ei kiinnosta ketään ovat vahvoja esteitä joiden vuoksi mitään tietoa lähettäjästä ei koskaan rekisteröidy "avoimen kirjeen" saajalle.

Huvittavinta asiassa on tietysti se, että usein "avoimen kirjeen" konseptia käytetään jotta saataisiiin mielenkiintoa omalle viestille. Ja näin esimerkiksi blogiin saataisiin lisää lukijoita. Mutta ei. Oikeasti "avoimet kirjeet" ovat keskimääräistä blogausta vaativampia, kovempia ja inhottavampia myös lukijoille. Ne eivät ole vietintää ja asioiden puimista avoimesti, vaan ainoastaan puskasta huutelua ja ranttaamista. Se voi olla mukavaakin luettavaa, mutta kokemukseni mukaan ärhentely ja sekoilu ja raivopäisyys kiinnostavat kun niitä ei kohdisteta avoimina kirjeinä. Silloin ihmiset ottavat ne joko vitseinä tai sitten kirjoittajan kusipäisyytenä. "Avoin kirje" konseptina etäännyttää, koska siinä ei ole huumoriarvoa ja kusipäisyys projisoidaan kirjeen saajalle. (Saajalle, joka ei tietysti oikeasti saa mitään koska "avoimien kirjeiden" kijoittajat ovat laiskoja puskasta huutelijoita eivätkä yleensä muista lähettää sitä oikeaa kirjettä sille kohteelle.)

Ihmiset sietävät mielipuolisuutta yllättävän hyvin - tälläkin blogilla on enemmän lukijoita kuin lukijat uskaltavat tunnustaa tai ihmisiin positiivisesti suhtautuva nämä järkeviksi olettaen haluaisi uskoa - mutta avoin kirje on konseptina melko sairas. Sinä ja hengenheimolaiset olette kirjoittaneet netin pullolleen "Avoimia kirjeitä". Ja suurin osa niistä ovat loukkaavia. Ja vielä useampi aivan idioottimaisia. Sinä hyvä "avoimen kirjeen kirjoittaja". Sinä et ole mikään Jumalan lahja ihmiskunnalle. Sinulla ei ole mitään näkemystä, ja tiedän että tämä sekä yllättää että loukkaa sinua, sillä oletat olevasi ainutlaatuinen ja ainut jolla on minkäänlainen näkemys. Suoraan sanoen sinä olet paskainen mediapeliä pelaava syöpäläinen. Jos Jumala olisi olemassa ja hyvä, hän todennäköisesti tunkisi maahan asti sen Monty Pythonista tutun jalkansa ja tallaisi sinut mutaan, josta olet tullut ja jonne olet jälleen palaava. Tätä ei tapahdu ja se haastaa hitusen uskoani. Mutta ei riittävästi, sillä tiedostan yhden asian ; Jumalalla on ilmeisesti jotain muuta, mahdollisesti tärkeämpää, tekemistä. Ymmärrän tämän, sillä et ole kovin kiinnostava tahi relevantti.

Kirjeen lopussa kuuluisi toivottaa jotain. En voi toivottaa teille "kaikkea parasta" tai mitään sellaista. Minä kuitenkin toivotan sinulle "pikaista paranemista". Tai sitten lähetän omaisilleni "osanottoni" - samanaikaisesti nykytilan pessimismin tiedostaen että toiveikkaasti tulevaisuutta ja sen tarjoamaa väistämätöntä muutosta odottaen.

Epäyst. terv. Tuomo ja kumpp.

PS. Tekisin tästä "addressin", mutta se olisi liian kusipäistä jopa Sinua kohtaan.

Hyvä omatunto ei ole omaatuntoa ollenkaan

Heideggerin "Olemisessa ja ajassa" ahdistus (angst) on tie varsinaisuuteen. Heideggeristä ahdistus on heräämistä jokapäiväisestä epävarsinaisuudesta. Oma itse nähdään keskitettynä ja vakaana itseyden tilana (selbstpunkt) ja häiriö tässä on ontologista oksettavuutta joka syntyy kun ihminen luopuu pelon ja epävarmuuden välttämisestään ja luomistaan keinotekoisista turvakuplista. Karkeasti ideologia joka ei ole raskas ja ravisteleva ei voi ajaa minuuden asiaa.

Tämä on hyvin erikoinen ja arkijärjelle vieras lähstymistapa, sillä angstia pidetään huonona. Perussävynä etenkin hedonistisena nykyaikana on juuri sen korostaminen, että jos maailmankuva tuottaa ahdistusta, siinä tulee olla jokin vika. Siksi jos nykyään haluaa seurata jotain muodikasta tai suosittua filosofiaa tai uskontoa, lähimmäksi ahdistusta pääseekin niissä ideologioissa joissa korostetaan tiedostamista. Tosiasioiden tunnustaminen ja tunnistaminen on mukana ja Paha omatunto on vain korvattu sillä että tiedostaminen tekee paremman ihmisen.
1: Itse asiassa valtaosa ateistien kritiikistä perustuu sille että ateismi on huonoa koska se aikaansaa ahdistusta - ja toisaalta ateisteille ollaan raivostuneita siitä että he ovat Adornon hengessä pahimpia vääräoppisia eli "syntisiä ja onnellisia" kun he eivät ole angstisia kuten uskovaiset lokeroivat.

Heideggerin määritteissä nämä uskovaiset ja muut tiedostelijat ovat itse asiassa rakentaneet epävarsinaisuuden ideologioita. Toisin sanoen he epäonnistuvat elämässään. He ovat luusereita olemisen tasolla riippumatta siitä miten hyvin he onnistuvat ulkoisesti, vaikka tämä tapahtuisi statuksella, suosiolla, rahalla tai piispanhiipalla.

Tästä seuraakin se Heideggerin erikoinen ajatus, jossa omatunto on käytännössä aina pahaa omatuntoa.
Hänestä omaatuntoa tuli kuunnella koska se oli syvintä itseä. ; Omatunto ei siis ollut mikään ulkopuolinen enkeli kuiskimassa korvaan, vaan se oli syvintä omaa itseä. Omatunto haastaa ihmisen kuuntelemaan itseään ja unohtamaan epävarsinaisuuden, kuten itsen toisiin vertaamisen. Heidegger pitää perinteistä selitystä omastatunnosta huonona, sillä siinä se kuvitellaan ulkopuoliseksi hahmoksi joka pääsee sisäisiin salaisuuksiimme. Heideggeristä se, että unohdamme sen että joku pitää listaa pahoista teoistamme muuttaa omantunnon hyödylliseksi. Se muuttuu merkiksi epäonnistumisen tiedostamisesta. Se kertoo jos olemme tulkinneet tai tehneet asioita väärin. Oman rajallisuuden ymmärtäminen ja epäonnistumisen hallinta muuttuu ytimeksi jos ulkopuolinen vahti vaihdetaan sisäpuoliseksi vahdiksi. Ilman tätä on vain syyllisyyttä ja rangaistusten pelkoa.
1: Pascal Boyer kutsuu salaisuuksia nimellä strateginen tieto - ja jolla on psykologisesti olennainen osa jotta uskomus muuttuu uskonnoksi. Ihmiset voivat uskoa vaikkapa avaruusolentoihin, mutta jos avaruusolentojen kerrotaan lukevan ajatuksia ja seuraavan tekojamme, ihmiset alkavat paitsi olemaan kiinnostuneita niistä, niin myös palvomaan niitä. Uskonnoissa strategisen tiedon urkkija on sen ydinmehu. Heideggerin näkemys siis poistaa kristinuskosta sen uskonnoksi tekemisen oleellisinta psykologista osasta. Vaikka hän ei todellakaan ollut mikään uskonnoton. Huomio on kiinnostava ja hieman hämmentävä.

Heideggerin tapa korostaa omaatuntoa epäonnistumisen tunnistamisena johtaa pois moralismista. Ihminen ei nouse jonkun objektiivisen moraalin avulla moraalittomuuden yläpuolelle ; Omatunto ei ole mikään ulkopuolinen moraalihygienikko, joka pesee maailman synnit ja nostaa ihmisen muiden yläpuolelle. Päin vastoin, Heideggerin omatunto on paljon raskaampi ja vähemmän egoa hivelevä. Se muistuttaa siitä että ihminen elää sidoksissa muihin ihmisiin ja maailmaan. Ja että ihminen on rajallinen ja epätäydellinen ja epäonnistuva. Ja siksi huoli ja angst sitovat ihmisen todellisuuteen. Ihminen ei koskaan hallitse itseään täysin. Ja siksi autenttinen omatunto tarkoittaa aina huonoa omaatuntoa. Jos ihmisellä on hyvä omatunto, hänellä ei ole omaatuntoa lainkaan. ; Kusipäillä onkin teoilleen moraalinen oikeutus ja vain paskiaiset eivät kadu.

Voidaankin sanoa että nykyaikana vallitsevien ideologioiden koko idea on jotenkin pestä syyllisyys pois. Kaikkien ideologioiden perusideana on nykyään omatunnon tappaminen. Tiedostavat ihmiset nostavat itseään ignoranttien yläpuolelle ajatellen että lenkkarien tekeminen hikipajoissa on oleellisesti enemmän ignoranttien syy koska nämä vain ostavat eivätkä tee kuten kunnon tiedostanut ihminen joka sekä ostaa että tiedostaa tekevänsä moraalittomasti. Ja uskontokin keskittyy ensi sijassa hyviin tuntemuksiin ja pelastukseen. Jopa synnintuntoa korostavat fundamentalistit ovat lomittamassa syntisyyttä ensi sijassa ulkopuolisille ; He hyökkäävät esimerkiksi homoja vastaan ja käyttävät kristittyjen kääntymyskertomuksia oppina että kristinusko nimen omaan nostaa ihmset toisia ihmisiä paremmaksi. Niin että sisään pääsee kuka vain mutta sisällä pitää olla tietynlainen ja hyväksyä tietyt mielipiteet. Ja että vaikka kaikki ovat syntisiä, niin homot (ja etenkin ateistit) ovat pahempia syntisiä ja uskovaisen tekee paremmaksi moraalinen etevymmyys ja ennen kaikkea se teologinen fakta että vaikka kaikki ovat syntisiä, hierarkisuus syntyy siitä että kaikki eivät ole pelastuneita.

Mutta yksi asia on selvä ; Kristinuskon Jumalalla ei ole pahaa omaatuntoa.
Paholaisen Asianajajan facebookryhmän kautta pääsin tutustumaan klassiseen aiheeseen. Uskovaisille on tärkeää puolustaa "Raamatun" arvovaltaa ja Jumalaa. Ja koska Jumala käskee surmaamaan kanaanilaiset ja jopa näiden syntymättömät lapset, tulee heidän selittää miksi on olemassa hyviä kansanmurhia. Tästä puolustuksesta löytyi versio, jossa korostetaan että historian tulkitsemiseen perustuvat keinot eivöät ole hyviä ; Ei siis voida hyväksyä sitä että juutalaiset olivat julma kansa joka after the fact rationalisoi tekemänsä kansanmurhan hyväksyttäväksi kutsumalla sitä Jumalan tahdoksi. Tälläinen monissa kulttuureissa havaittava kun rikkoisi Raamatun arvovaltaa vastaan.

Sen sijaan asia ratkaistiin seuraavalla tavalla : "The problem isn't that God is evil. The problem is that we are. It isn't that God has mistreated us, but that we have mistreated him. This text and others like it bother us for one fundamental reason: we have virtually no grasp on the holiness of God or the sinfulness of humanity. We have little sense of the transcendent beauty, moral purity, and infinite righteousness of the Creator. And we have little sense of the depth and extent and ugliness of our own depravity." Selitys on varsin klassinen. Se nojaa siihen että Jahve määrittää hyvän, kaikki mitä Jahve tekee on hyvää, vaikka käskisi murskaamaan vauvojen kallot ja tappamaan kokonaiset kansat sukupuuttoon. Ja ihmisellä ei ole valtaa määrittää asiaa pahaksi koska ihmisellä ei ole valtaa yli Jumalan. Jumala vain tietää paremmin.

Mysteerikortin lisäksi tässä keinossa on varsin synkeä perusasetus. Teknisestihän tuo herra sanoo että se oli hyvä kansanmurha koska ihmiset ovat saastaa. Kansanmurha voi siis olla hyvä koska ihmiset on paskoja. Eikä Jumala riko moraalia vastaan. ; Eli kun ateistit sanovat että uskovaiset voi oikeuttaa kansamurhat eettisinä, uskovainen sanoo että ei ei niin ei voi tapahtua koska kansa ansaitsee kuolla. Ja ateistin ei edes tarvitse antaa lapiota jotta uskovainen kaivaisi itsensä syvemmälle loukkuun. Mikä johtaa siihen erikoiseen tilanteeseen että se mikä ihmisen tekemänä olisi mitä hirmuisin rikos, on Jumalan tekemänä kosmisen hyvän huipentuma. Hyvyys tai pahuus eivät siis selkeästi ole kiinni tapahtumista, teoista ja vastaavista. Ytimessä on se, kuka sen teon tekee. Paradoksaalisinta tässä on kuitenkin nimi. Sillä uskovaiset kutsuvat tätä nimellä "absoluuttinen moraali" tai "objektiivinen moraali". Se kuitenkin näyttää varsin relativistiselta.

Itse näkisin että tämä tarkoittaa vain sitä että Jumalalla ei ole omaatuntoa. Ja hänen seuraajillaan tuntuu olevan erikoinen - moderniin nykyajanmenoon kieltämättä hyvin sopiva ja pinnallisen epäautenttinen - elämänasenne jossa hekin pyrkivät tulemaan Jumalan kaltaiseksi. Eli pesemään omantuntonsa puhtaaksi. Valitettavasti tässä prosessissa käy kuten siinä aina käy. Hyvä omatunto ei ole omaatuntoa lainkaan. Ja ilman omaatuntoa ei voi olla hyvä sellaisella tavalla joka olisi ihmiselämän kannalta relevantti tai tärkeä asia. Ei voi, ei vaikka olisi Jumala. Kaikkikykyisen Mahtava Kristinuskon Jumala joka olisi sellainen kuin kristityt Hänen sanovan olevan kyvytön katumaan kansanmurhaa johon on Raamatun mukaan komentanut, olisi kieltämättä Suuri. Suuri Paskiainen.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Nigga stole my bike's essence (Without notice)

Ylläoleva kyltti Lontoossa huvitti minua hieman, sellaisella sanaleikkimäisellä tasolla. Sillä jos joku vie polkupyöräni, niin kyllä minä sen huomaisin. If you remove my bicyckle, I definetly would notice that one! Se voitaisiin tietysti filosofioida pois siten että tosiasiassa pyöräni osat jätettäisiin paikalleen ja se mikä poistuu aidasta on vain tämän pyöryys. Voisin jurnuutella paikalta huomaamatta että pyöräni on menettänyt esoteerisen essenssinsä, ikään kuin sielunsa. Minulla olisi pyörästä jäljellä vain se mikä on filosofisen zombien versio ihmisestä.

Vitsi on tietysti itsessään typerä koska kaikki tietävät että kyseessä on ilmaus. Eikä se vitsikään ole kovin laadukas silti. Kuitenkin tässä on takana erikoinen filosofiaa hyvin syvästi raastava ongelma. Nimittäin asioiden suhde olemassaoloon ja totuuteen. Karkeasti sanoen olemassaolo ja totuus rinnastetaan ikään kuin yhdeksi ja samaksi asiaksi. Ne eivät ole vain keskenään analogisia vaan suhde on se, että se mikä on totta on olemassa.

Kuitenkin näitä konsepteja käsitellään yleensä hyvinkin eri tavalla. Totuus nähdään mallin suhteena olemassaolevaan. Totuus on siis erilaisten arvostelmien ominaisuus. Se on vahvemmin sidoksissa käsityksiimme, tietoon, sekä erilaisiin kulttuurillis-historiallisiin konventioihin ja käsityksiin. Totuus pitää aina perustella. Totuuden kannalta pitää selittää alkuperiä ja oikeuttaa se erillisellä perustelulla. Oleminen taas kohotetaan tälläisen mielivaltaisuuden yläpuolelle ja sitä pidetään meistä riippumattomasti olemassaolevana. Sitä ei tarvitse todistaa, se on ikään kuin itseriittoisesti itseperusteleva.

Tästä seuraa sellaisia seikkoja, että esimerkiksi Newtonin laki fysiikassa tai ristiriidan laki logiikassa ovat totta vasta kun ne on keksitty - siitä huolimatta että ne ovat olleet olemassa jo tätä ennen. Totuudesta tulee kaikesta objektiivisuudestaan huolimatta suhteellista. Voidaan jopa sanoa niin kuin Heidegger esitti. Eli että Newtonin laki on totta vain niin kauan kuin on ihmisiä ja tiedettä joka kannattaa ja näkee tämän konseptin - ilman tätä se vain on olemassa. Eksistentialisti sanoisi että tieteessä totuus on eksistenssiä, olemassaolo essenssiä. Siksi totuus voi paljastua - asia paljastuu totuudeksi vaikka todellisuus itsessään on perimmiltään sama - olemassaolo taas lillii ikuisuudessaan ja se ei siksi "paljastu" milloinkaan.

Totuutta käsitellään siis aivan eri suunnasta kuin olemassaoloa, ja koska totuutta ja olemista liitetään kuitenkin yhteen, syntyy kaikkeen filosofiaan vakavia jännitteitä. Totuus on siksi liitoksissa perusteluihin ja tiedettyihin ominaisuuksiin. Olemassaolo taas ei tälläistä vaadi. Siksi olemassaolo lähtee joskus omille teilleen, hieman kuten minun ajatukseni voivat hukku assosiaatioiden virtaan tavalla jossa brittiläiset mahdollisesti tummaihoiset virkamiehet vievät polkupyörän ytimen koskematta sen ominaisuuksiin.

halu vs. kiihotus

Normaalielämässä seksuaalisuus on monen asian summa. Ei voida erottaa seksiä ja romanttisia tunteita ja vastaavia toisistaan ilman että tehdään kokonaisuudelle jotain hallaa. Näin ollen asian redusoiminen pienempiin osasiin voi tuntua jopa väärältä kategorisoinnilta. Että asiaa on katsottava holistisena kokonaisuutena jossa kokonaiskuva on enemmän kuin osiensa summa.

Kuitenkin erottelussa on myös järkeä. Tämä tulee esiin heti kun astutaan normaalielämän ulkopuolelle. Kun oma kokemusmaailma ei yleensä kata tälläisiä, vastaan tuleekin helposti yllätyksiä. Otan tässä kaksi ääripäätä:
1: Uudessa Suomessa tiedeuuutisisssa kerrottiin erikoiselta tuntuvasta havainnosta ; Siitä että raiskauksiin liittyy seksuaalinen kiihottuminen. Moni raiskattu on jopa saanut orgasmin. Tämänlaisista asioista on usein jätetty puhumatta julkisuudessa, sillä raiskausta ympäröi muutenkin vaarallisia kliseitä jotka saisivat voimaa tämänlaisista havainnoista. Moni nimittäin syyttää raiskattuja heidän olevan yliseksuaalisia ja siveysnormeja rikkoviksi. Ja osa jopa menee astetta pidemmälle ja väittää, että moni raiskattu haluaisi tulla raiskatuksi. Nimen omaan reduktiivinen osa-alueisiinsa pilkkominen auttaa tässä paremmin kuin raiskatun näkeminen fenomenologisena kokonaisuutena ; "Ihmisen seksuaalinen kiihottuminen voi viimeisimpien tutkimusten mukaan olla fyysisen ja henkisen kiihotuksen yhdistelmä tai vain jompaakumpaa näistä. Kiihottumisella ei siis välttämättä ole mitään tekemistä seksuaalisen halukkuuden tai nautinnon kanssa. Tukinaisen Kuukarin mukaan fyysinen kiihottuminen nousee kriisiterapiassa useimmiten esiin lapsena hyväksikäytön uhriksi joutuneiden ihmisten kertomuksissa. Keho reagoi tiettyyn kosketukseen tietyllä tavalla. Siinä ei ole kyse seksuaalisesta nautinnosta."
 2: "Skeptics Play" -blogi taas käsittelee omakohtaisemmin aseksuaalisuutta. Siellä aiheena on aseksuaalisuuden olemassaolo tästä riippumaton aseksuaalisuuden pysyvyys sekä ennen kaikkea aseksuaalisuuden suhde romanttisiin suhteisiin. Vaikeutena on tietysti se, että moni näkee seksittömän romanssin samana kuin kaverisuhteen. "For example, is sexual attraction a required component of romantic relationships? The answer is no, because some asexuals want romantic relationships. In fact, asexuals frequently speak of a "romantic orientation" such as heteroromantic, homoromantic, biromantic, panromantic, and aromantic. Romantic orientation specifies which genders you're interested in romantically, or if you're not interested at all. Is there a difference between a strong friendship and a romantic relationship, besides the sex that is usually involved? Yes there is, and it's quite clear to some people. But there are also asexuals who have trouble distinguishing the two, and who don't identify by a romantic orientation for that reason. Does a lack of romantic feelings impact other emotions as well? No, clearly not. Aromantic people can certainly feel connected to people, and don't lack emotion." Minäkin näen että ystävyys ja seksi ei johda romanttiseen suhteeseen vaan korostan, että kaverisuhde jossa on seksiä on "friends with benefits" eikä romanttinen suhde.

Nähdäkseni tässä erottelussa olisi potentiaalia jopa erääseen vaikeaan dilemmaan. Nimittäin siihen mikä on erotiikan ja pornon välinen ero. Karkeasti sanoen nykyään erotiikaksi kutsutaan pornoa joka on suunnattu naisille. Ja vaikka termejä voi tietysti määritellä miten tahansa, niin erotiikan positiiviset konnotaatiot jotka erottavat sen oleellisesti pornon negatiivisista konnotaatioista ei ainakaan aja tasa-arvoa. Kenties olisikin hedelmällisempää lähestyä asiaa sitä kautta että pornografia on usein virallisesti nähty seksuaalisen kiihottumisen välineenä. Tässä on hyvä korostaa sitä että pornografiassa tunneside helposti katkaistaan. Eli pornossa on kohde jota ei nähdä ihmisenä. Erotiikka on sitten sitä joka herättää romanttisia tunteita, ja tähän seksuaalinen kiihottuminen ei sitten välttämättä edes kuulu.

Tämä modifikaatio on siitä mielenkiintoinen että se muuttaa asioita. Moni asia jota nykyään pidetään pornona paljastuukin enemmänkin miesten erotiikaksi. (Pornokuvissa ihmisen ilmeillä ja vastaavilla on merkitystä.) Ja toisaalta moni erotiikkana naisille myyty paljastuu aivan puhtaaksi pornoksi. Tällä jaottelulla en halua tuomita, vaan lähinnä korostaa sitä että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Nykyään pornohäpeä kun on omittu ikään kuin "miesten jutuksi" ja vastaavaa harrastavat naiset voivat olla avoimen ylpeitä erotiikan ja sensuelliuden ystäviä.

Kauhea Jeesus

Ylläoleva kuva on yksityiskohta laittomasti levitetystä mainosjulisteesta. Se on tietyn musiikingenren konsertin mainos. Kuva on periaatteessa hieno ja siinä on kauhun ja väkivallan elementtejä. Siinä on dekapitoitu Jeesus ja horror-maria. Kuva on luultavasti tarkoitettu rienaukseksi, ja se on helppo tulkita rienaukseksi.

Mutta vaikeampi kysymys on itse asiassa se, miksi kuva on rienaava. Sillä pääsiäinen, etenkin pitkäperjantain teemat, ovat väkivaltakuvastolla ylimässäilyä. Itse asiassa pääsiäisen ja väkivallan suhde on niin tiukka että "vauva.fi:n curlingmammat" joutuvat ruotimaan sitä keskenään ja vääntöäkin syntyy. Pitkän perjantain teemat ovat varmasti kristityille vanhemmille hankalia, koska lapsia noin yleisesti suojataan kauhulta, väkivallalta ja vastaavalta sensuroimalla lastenohjelmia. Kuitenkin kristityt ajattelevat samalla että pinnalliset "Salatuille Elämät" eivät riitä vaan lapselle täytyy tarjota jotain kultturellimpaa. Että ristiinnaulitseminen tulee tuoda esiin ja siitä kertoa. Että tuo gore nyt on vain osa sitä ihanaa ja kaunista pääsiäisen tarinaa jota ateistikin voi kirkossa kuunnella ja nauttia. (Mikä tuntuu rehellisesti sanoen uskottavammalta kuin joulukertomuksen kohdalla, se kun on tylsä. Kyllä minä väkivaltaa katson televisiostakin.)

Tämän väkivalta on peräti teologisesti erikoista. Sillä kristinusko mässäilee väkivallalla vain yhdessä toisessa yhteydessä : Nimittäin Helvetin kohdalla. Sinne kuvitellaan tulijärviä ja ties mitä muita vastaavia goreja elementtejä. Ne ovat kuitenkin ns. varoitusväkivaltaa jossa pelotellaan seurauksilla. Teologisesti Jeesuksen kärsimys ei ole opettavaa kärsimystä, se on enemmänkin velkaa osoittavaa kärsimystä ; Jeesus on tämän väkivallan sijaiskärsijä ja siksi hänen täytyi käydä helvetti puolestamme. Kristinuskon tarina onkin tavallaan se että kärsiessään syntimme puolestamme, Jeesus otti osamme. Ja oikeasti sinun pitäisi olla ristillä. Tämä on se kristinuskon ihana ihmiskuva ja mielikuvasto jolla itsensä maailmaan pitäisi kontekstoida ollakseen kristitty.

Jeesuksen kokemalla väkivallalla on itse asiassa vielä velallisen aseman korostaminen. Sillä on tarinallisesti toinenkin funktio. Karujen kokemusten kuvaaminen varmistaa että "kaveri on todella kuollut". Pitkän perjantain väkivaltagurmeemässäily on perusteltua nimen omaan sillä että tarinan kannalta oleellista oli että ei synny sellaisia selityksiä että Jeesus olisi ollut mies joka vain jotenkin olisi selvinnyt siitä kaikesta hengissä, ja tajuttomana viety luolaan toipumaan ja pelastumaan tätä kautta. Ei. On haluttu varmistaa että Jeesus todella kuoli jotta hän voisi todella ylösnousta. Väkivallalla on siis varsin karu sisältö. Dekapitoitu Jeesus olisi siis itse asiassa vielä vahvempi kristillisen uskon vahvistaja. Tämä ei siis ole rienausta koska se on niin väkivaltainen.

Dekapitoidussa Jeesuksessa on tietysti vain yksi ongelma. Se ei ole historiallinen epätarkkuus ; Jeesusta ei Raamatun mukaan dekapitoitu, mutta tosiasiassa yksityiskohdissa ja esityksissä on usein paljonkin mielivaltaisia kuvauksia jotka eivät ole historiallisesti perusteltuja ja jotka silti hyväksytään. Suurempi ongelma on se, että Jeesusta tuntuu vaivaavan kristillinen suhde amputaatioon. Tarkalleen ottaen kristinuskon kohdalla kenties tärkein konkreettista elämää koskeva teologinen kysymys on se, miksi Jumala ei paranna amputoituja. Ihmeparanemisissa parannutaan syövästä, maksatulehduksista ja vastaavista - jopa kuolleista heränneitä kristittyjä on (ainakin omissa tarinoissaan) useitakin. Mutta amputoituja ei ihmeparanemisissa esiinny. Vaikka raajan irtoaminen on lääketieteellisesti simppeli ja varma keino. Ja sen takaisin kasvaminen on helposti dokumentoitavissa ja näytettävissä. Niin silti tätä ihmettä ei tapahdu. Tässä ei ole nähdäkseni mitään Raamatun vastaista koska Jeesuksellakin oli ongelmia tämän kanssa ; Hän tunnetusti näytti ristiinnaulitsemisen jättämiä reikiä käsissään ylösnousunsa jälkeen. Mikä tarkoittaa sitä että hän ei ollut parantanut niitä.

Kuva onkin rienaava koska jos Jumala olisi kristinuskon Jumala, hän olisi "liian kuollut palatakseen". Kristitty joutuu tässä tasapainoilemaan vaikeassa välikädessä. Väkivaltaa pitää olla jotta Jeesus on taatusti vaineessa. Mutta yli ei saa mennä tai hän on Jumalallisen ihmeparanemiskyvyn ulkopuolella. Siksi mainos on kuin onkin rienaava. (Ja tämä perustelu tarvitaan perusteluksi jotta sinne konsettiin kehtasi mennä.)

Onkin kiinnostavaa, että metallikulttuuriin kuuluu vahvasti kristillinen kuvasto. Rienaamiseen tuntuu olevan tarvetta. "Ruttopuiston rovasti" ottaa tässä esimerkiksi "Rock the Bones"-festivaalit joitka pidetään Hietaniemen hautausmaan lähellä. "Rock on rajaton riemu. Rockissa ei ole miestä eikä naista, ei juutalaista eikä kreikkalaistakaan. Rock ei kunnioita edes kuoleman rajaa, vaan ryömii helposti hautuumaan kiviaidan yli viemään ilosanomaansa myös niille, jotka tahtoisivat levätä rauhassa. Saako perkeleellinen mekkala vainajat nousemaan haudoistaan rokkaamaan? Entä luetaanko pelkät haudassa kääntyilyt joraamiseksi? Hevimusa saa virtansa kuolemaan liittyvistä asioista. Kuolema kiehtoo. Kuolemassa on Poweria."

Tässä näkemyksessä perusongelma on osittain siinä että kristinusko on uskonnollistanut kaikki kuolemaan liittyvät symbolit niin että kulttuurimme ei tunne kuoleman symbolia joka ei olisi kristillinen tai uskonnollinen. Näin moni näkee että jos lainaa symbolia, niin lainaisi taustaideologiaakin. Näin ei tietysti ole, ja tämä osoittaa enemmänkin sen miten yksisilmäisesti asioita katsotaan vain yhden kulttuurin perspektiivistä ja kaikki muu yritetään vaikka väkisin mutiloida ja olkiukotuksin ja kärjistyksin sovittaa se tämän yhden kulttuurin perspektiiviin. Että historiallisuudesta ja omasta ideologiasta ei kyetä nousemaan ja ymmärtämään kohdetta jota on kuitenkin tästä huolimatta pakko kritisoida ja vastustaa.

Kuolema on tässä kohden siitä herkullinen esimerkki symbolien hitaudesta, että kuolema kuvataa viikatteen kanssa. Kun hahmo on syntynyt, viikate on edustanut sen ajan teknologiaa. Mutta vaikka maatalousteknologia on nykyisin hyvin kehittynyttä, kulkee uskontoperäisen mystiikan voimahahmo edelleen viikate olallaan. Leikkuupuimuri ei ole edes hakusessa. Moni on myös vieraantunut koko siitä maanviljelyskulttuurista josta kuoleman viikatehahmo on sisältönsä ja referenssinsä hakenut. Kuoleman käyttäminen symbolina ei silti edusta mitään haikailua agraarikulttuuriin.

Mutta tämä ei ole selityksenä riittävä. Sillä pelkän symbolien käyttöönoton lisäksi mukana on kiistatta rienaamisen henkeä. Rienaus taas on enemmän kuin symbolin käyttöönottoa, se on ikonoklasmia joka on eräänlaista symbolin rikkomista ja symbolin halveksumista. ; Rienaaminen voidaan nähdä myös kannanottona ja kenties se pitäisi jopa nähdä ensisijaisesti sellaisena. Se voidaan nähdä kannanottona siihen että "ei pelota" ja että tämä ei johdu rohkeudesta jossa voitetaan pelko, vaan se, että asiassa ei ole mitään pelättävää. ; On helppoa mekkaloida hautausmaalla jos uskoo että kuolleet pysyvät kuolleina. On helppoa pahastua jos uskoo että näin ei ole. Siksi rokkarit osoittavat varsin konkreettisesti toimillaan että vaikka kuolema kiinnostaa ja kenties pelottaakin, siihen liittyvä kuvasto ei ansaitse ja saa samanlaista kunnioitusta. Rienaus on äärimmäinen irtiotto joka vaatii melko rajua epäuskoa. Rokkari ei usko ylösnousemukseen, siihen että vainajat heräävät häiriöön kuten naapurin mummo - vaan enemmänkin näyttää että mikään mekkala ei riitä.

Suhde on kuin dekapitoidulla Jeesuksella. Siinä missä Jeesus normaalisti on taatusti kuollut jotta voisi nousta kuolleista, on Jeesus tässä prosessissa taatusti niin kuollut että ei enää herää kirveelläkään ihmeelläkään.

Kirjoittaja ei pelkää Jeesuskuvastoa, koska hän ei kärsi Horror vacuista. Sen sijaan hän valmistautuu viikonloppuna sekä kastejuhlaan että rippijuhlaan menoon. Ilman Rock and rollia, valitettavasti. ; Näissä juhlissa Jeesusta ei luultavasti dekapitoida, tai edes kastroida.

Erottautuminen, eriytyminen ja yhteys

Jerry Seinfeldillä on sketsi joka käsittelee urheilujoukkueiden kannattajia. Hän huomautti, että urheilujoukkue on itse asiassa hyvin muuttuva konsepti. Urheilijat vaihtavat joukkueesta toiseen, ja joukkueet voivat jopa vaihtaa kaupunkia. Ja jos oman joukkueen rakastettu pelaaja siirtyy toiseen joukkueeseen, tätä aletaan vihaamaan vaikka tämä on sama henkilö ja ihminen. Pohjimmiltaan vain yksi asia pysyy samana ; Pelipaita. Ihmiset haluavat että heidän pelipaitansa voittavat toisen joukkueen pelipaidat.

Urheilujoukkueiden fanittamisessa ei siis olisi kovin paljoa mitään järkeä. Mutta tämä tietysti sopii urheilun muuhunkin henkeen. Sehän koostuu täysin keinotekoisesta ja absurdista merkityksestä. Ihmiset ovat päättäneet melko mielivaltaisia sääntöjä joilla tehdään melko mitättömiä asioita ja tästä tehdään urheilulaji joka sitten symbolisoituu elämää suuremmaksi. Pelipaidan rakastaminen sopii tähän maailmaan jossa juhlitaan sitä että "meidän joukkue voitti" vaikka tosiasiassa joukkue voitti ja toiset vaan katsoivat.

Sitä voisi sanoa että Seinfeld puhui identiteetistä. Se kulminoituu yleensä tarkemmassa tarkastelussa jonkinlaisiksi yksittäisiksi piirteiksi, jotka paljastuvat yleensä yllättävän pinnallisiksi. Kuitenkin näkisin että asiaa voidaan miettiä sen vastakohdan, yksinäisyyden, kautta. Tätä voidaan lähestyä maantieteellisen kliseen avulla. Usein yksinäistä tai itsellistä ihmistä verrataan saareen.

Heideggerin maailmassa ihminen elää aina yhteiselossa. Ihminen joka on elossa aina kysymys kanssamaailmasta (Mitwelt). Hänestä yksinäisyys voi vaivata vain ihmistä joka ymmärtää samanlaisuutensa suhteessa toiseen ihmiseen. Hän kuvasi tätä irtiolemisen kautta. Toisten kohtelu kuin he eivät eksistoisi on merkityksellistä vasta kun tajutaan että nämä ovat tietoisia yksiköitä. Näin ollen (a) saaret eivät tunne yksinäisyyttä eikä (b) kukaan ihminen koe yksinäisyyttä suhteessa saareen. Vasta kun tiedostat ajatuksen siitä että kohde on tietoinen, ja koet itsekin olevasi tietoinen, voit olla etäällä tässä. Lopputuloksena toinen esiintyy kuin hän ei eksistoisi, ja juuri tämä puute tekee kokemuksesta eriyttävän. Näin ollen toisen kanssa oleminen (Mitdasein) rappeutuu epävarsinaiseksi keskenään olemiseksi (Uneigentlichkeit).

Tämä iskee tietysti vahvasti Heideggerin vastustamaa Descartesin ajattelutapaa vastaan. Descartes kun yritti tehdä puhtaasta ja eriytetystä subjektista ytimen. Toiset ihmiset olivat skeptisen epäilyn alla ja sielusta oli tehty olio. Heidegger näki että tämä korosti lähinnä minäkeskeisyyttä ja sen vetovoima perustui egoistisiin taipumuksiimme. Heideggeristä emme projisoi itseämme muihin ihmisiin ja koemme ulkoisen maailman itsemme ulkonaolevaksi. Ja miltei mikään ei ole puhtaasti pelkkä itsensä. Ihmisen kokemusmaailmassa jopa irrallinen kirja voi paljastua merkittäväksi koska kirja voi olla esimerkiksi lahja toiselta ihmiseltä ja näin tämä heijastelee muitakin suhteita kuin pelkästään itseään.

Heidegger vastusti myös oman itsen erikoislaatuisena näkemisen jos se ilmeni erilaisuudentavoitteluna. Sillä hänestä Rousseaun amour-propre oli hänestä huono tapa elää. Se kun johti paitsi piirteiden havaitsemiseen, niin myös vertailuun. Sitä ollaan erilaisia tai samanlaisia kuin toiset ihmiset. Ja tämä johtaa pyrkimyksiin joko olla samanlainen, parempi, huonompi tai vain erilainen. Ihminen joka vertaa itseään "kehen tahansa ihmisiin" (Das Man) muuttaa elämän epävarsinaiseksi emmekä enää ole "yhdessä vaan keskenämme".

Itse näkisin, että ihminen ei ole saari, vaan pahempi kuin saari. Sillä nähdäkseni ihmiset yrittävät paitsi elää toistensa kanssa, niin he myös yrittävät elää jollain tavalla merkityksellistä elämää. Ja tässä Jerry Seinfeld on oleellinen. Vaikka hän on koomikko eikä filosofi - tai kenties juuri sen vuoksi - hän näytti että ihmiset kiinnittävät huomiota pinnallisiin piirteisiin. Ja oikeasti ihminen ei tarvitse Jumalaa elääkseen merkityksellistä elämää - siihen riittää jalkapallo.

Nähdäkseni Descartes oli tavallaan oikeassa. Toisen ihmisen syvin ydin on salattu. Heidegger oli oikeassa siinä että ihminen ei tunne projisoivansa omia mielikuviaan toisesta ihmisiin kun hän on heidän kanssaan. Mutta tosiasiassa tälläinen projektio tapahtuu käytännössä väistämättä. Ihmiset ovat kasa attribuutteja. Ja jostain syystä meille on vain opetettu että nämä asiat ovat "pinnallisia". Kaikki ihmisen merkityksellisyyttä koskevat analyysit rappeutuvat tämän perusoletuksen vuoksi pinnallisiksi. ; Sillä tässä kohden meillä on ongelma ; Emme oikeasti voi tehdä sitä mitä kristityt mainostavat. Eli "vihaamme syntiä mutta rakastamme syntistä". Sillä syntisyys ja ennen kaikkea vakaumus on heillekin vähän kuin pelipaita. Ensin ihminen on dissattu, mutta jos hän kääntyy kristityksi hän on heti kaveri jonka uskonratkaisua kehutaan positiivisesti ja vuolaasti. Sama ihminen sai buuaukset edellisellä viikolla. Kysymys on täsmälleen samasta kuin siinä, mitä käy kun suosikkijoukkueen pelaaja vaihtaa joukkuetta.

Ihmisen ydin on kenties mysteeri ja erillään ihmisten ominaisuuksista ja piirteistä, mutta kaikki kanssakäyminen jonka voimme tehdä toisten kanssa tapahtuu niiden kautta. Muuta keinoa ei ole. Päättelemme toisen toiminnasta hänen persoonallisuustyyppimme ja projisoimme mielikuviamme ja päättelemme havaintojen ja oman itsen projisoinnin ja muista ihmisistä ihmisten kanssa kanssakäydessä saatujen aistimus-kokemusten kautta saatujen kautta yhteenvedon joka on kätevä nimitys. Vaikkapa se, että joku on "kusipää". Tämä on tietysti samanaikaisesti syvin tuntemuksemme että jonkinlainen kokemus-järkeily-omasta itsestä projisoinnin summan kautta syntynyt analyysi.

Kaikki mitä voimme käsittellä ja käsittää toisessa ihmisessä ovat attribuutteja. Tunteemme ovat suhteessa näihin, koska muutoin tunteillamme ei olisi kohdetta. Ja kun yritämme karsia toisen ihmisen ulos näistä olemme ongelmissa. Ajaudumme vanhaan empiristejä vaivaavaan paradoksiin joka koskee appelsiineja. He miettivät että kun appelsiinista poistetaan väri, maku, paino ja itse asiassa kaikki vuorovaikutus ominaisuudet, niin mitä on se appelsiinius näiden kaikkien ominaisuuksien takana. Hyvin suosittu ratkaisu ongelmaan on sen toteaminen mielettömäksi. Ei ole mitään ideamaailmassa killivää appelsiinin ideaa. Kun poistat ominaisuudet, poistat väistämättä itse appelsiiniuden. (Ominaisuuksia ei tosin edes voi poistaa ilman niiden taustavoimien poistamista, koska ne aikaansaavat vuorovaikutukset. Mitä on appelsiini ilman heikkoa voimaa ja ainetta?)

Lisäksi ihmiset tarvitsevat vertailua - nimen omaan eriyttäviä identiteettejä - kokekseen itsensä yksilöiksi että kuuluakseen johonkin tiettyyn joukkoon. Ja tämä johtaa aina "pinnallisuuteen" jollain tasolla. Tämä näkökulma voi itse asiassa johtaa siihen että esteitäkin on monenlaisia. Tämän hetkinen maailma tuntuu keskittyvän ns. vihapuheeseen. Siinä joku toinen ihminen kuin sinä "eriytyy saarelle" ja polttaa sillat. Hän ei hyväksy jotain toisen ihmisen ominaisuutta. On kuitenkin olemassa toinen tapa ajautua erilleen. Se on sitä että toinen rakentaa sillan ja kutsuu yli, mutta mennäksesi sen yli joutuisit myymään itsesi. Nähdäkseni vasta tämä on kunnollista yksinäisyyden tunnetta. Edellinen on vain vihattuna olemista. Sitä että ei voi tulla ja tehdä vaikka toiset sallivat, kenties jopa pyytävät.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Aamugamba - eli ajatuksia masennuksen mielentiloista


Joskus jos täytyy ilmaista tuneita, tarvitaan taitoa. Tässä kohden melankoliasta voi saada käsitystä katsomalla "Kaikki elämän aamut" -elokuvan. Itselleni elokuva on tullut katsottua, mutta tutummaksi se on tullut pelkkänä puhtaana ääninauhana. Äitini kuunteli sitä ollessani nuori. Silloin elokuva oli kohtuullisen uusi. Päällimmäiseksi mieleeni on jäänyt sen musiikki, jossa vanhahtavalla gamballa on oleellinen rooli. Ääni ei ole kliininen, ja äänen epätäydellisyydet kuuluvat kuvioon. Soitossa on yksinkertainen toistorakenne, joka kiertää ensin itseään varioiden alaäänien alakuloon ja alkaa sitten alusta. Tämä musiikki kuvastaa melankolisuutta.

Tosin tämä ei ole aitoa melankoliaa. Tässä on aina pidempi jatkuvuus, ikuisuusperspektiivi ; Elokuva/sen ääninauha itsekin sanoo musiikin voimasta sen, että hyvin tehtynä kappaleet ; "Pystyvät herättämään vainajat kuolleista." Syntyy pikemminkin mielikuva melankoliasta. Ja siinä on sellainen jännä pohjasävy, että jos melankolia on todella tuollaista, sitä pitäisi saada lisää. Aito melankolia taas nimenomaan ei ole tämänlaista.

Armeijan aamukama toimii tässä parempana epätoivon herättäjänä kuin aamugamba joka lupaa ikuista jatkuvuutta. Aamukampa nimittäin korostaa rajallisuutta. Ja vaikka siinä on perussävynä optimistinen ajatus siitä että kuinka monta päivää on jäljellä, se itse asiassa pahentaa tilannetta. Kun jossain on vastoin tahtoaan, ei kannata laskea minuutteja. Se pitkittää aikaa. Syntyy samaa turhautumista kuin pienellä lapsella joka on autossa matkalla tuntemattomaan, joka on tulossa pian. On juuri nyt kamala pissahätä ja tylsyys. Sitä ei voi muuta kuin jankata "joko ollaan perillä". Eikä sitä koskaan olla, paitsi lopuksi.

Mutta jos taide tässä kohden hieman epäonnistuu melankolian kuvaamisessa ja luo tätä kautta valheellisen emohenkisen "on muodikasta olla vähän maassa" -tyylisen elämäntavan ihanteelliseksi, voi aitoa ja ehtaa ahdistusta ja syvissä syövereissä käymistä saada taiteesta. Tarkalleen ottaen Juha Himanka on onnistunut luomaan suhteellisuusteorian kritiikkiä, jota ei oikein voi kutsua tieteeksi, joten sitä on pakko pitää taiteena. Hänen tekstejään lukiessa herää sellainen tunne että jos joku fenomenologisoi hermeneuttista kehää valoa nopeammin, niin venyykö aika niin että se todella muuttuu paljon pidemmäksi. Vai tuntuuko vain siltä.

Minulla asiaan ei ole paljoa lisättävää. Sillä Kari Enqvist ja Syksy Räsänen ovat esittäneet tästä oleellisen kritiikin. Räsänen rakentaa fysiikkapohjaiset vastaväitteet ja näyttää miten Himanga ei selvästi tunne kritisoimaansa kohdetta ja esittää siitä täysin vääriä väitteitä (mikä on ironista koska Himangan oma teesi on ollut hyökätä sen kimppuun että ihmiset tekevät filosofiaa osaamatta sitä). Enqvist on tieteenfilosofisempi ja nostaa esille sen, miten Himanga perustaa väitteensä auktoriteetin valintaan jossa alan tunnetuin crank peräti vuosikymmenten takaa valitaan alan johtavaksi asiantuntijaksi. Ja jossa Himangan taipumus ensin vaatia asiallista keskustelua vastapuolelta samalla kun hän itse keskittyy olkiukkoihin ja ad hominem -suoltoon on merkki jostain. Kombinaatio on melko vahva, koska se näyttää että tosiasiatasolla on vakavia virheitä että vaikka ne pitäisivät paikkaansa, ei niiden käsittelytapa olisi siltikään perusteleva. Himankalta ei siis löydy hyvää akateemista keskustelukulttuuria millään asiallisella kulmalla katsoen. Tämä on melko syvää perseilyä "ammattilaiselta", tämän tasoinen mokailu itse asiassa vaatii jopa amatööreiltä harjoittelua.
1: Mielenkiintoista on miten Himanka mainitsee Enqvistin "uskomaton matka uskovaisten maailmaan" -kirjan tavalla joka näyttää koostuvan pelkästään sen alkuvaiheessa esitetyistä asioista. Vaikuttaa että kirjaa ei ole luettu loppuun, eli ei ole kerätty sitä kokonaiskuvaa jota Himanka vaatii GPS -laitteiden rakentamisargumentissaan minimivaatimuksena tiedosta. - Jossa hän selvästi osoittaa osaamattomuutensa tieteen osa-alueista, esimerkiksi Quinelainen käsiteverkko jo ajatuksena tarjoaa oleelliset vasta-argumentit sille että voiko GPS:ää pitää suhteellisuuteorian testinä vai ei. Logiikka taipuu toki arkijärkeenkin. Jos insinööri rakentaa rakennussuunnitelman, se testautuu taloissa vaikka insinööri ei itse rakentaisi taloa vaan rakennusmiehet. - Ja jo ennen sitä laianttua Enqvist hokee väsymykseen asti sitä että kirja ei ole tiedettä vaan hänen henkilökohtainen kokemusten kirjoittaminen. Tässä kohden toisto jopa rasitti, mutta Himanka ei ilmeisesti osaa lukea niitä, tarkalleen ottaen lukutaito ja tarkkaavuus on sillä tasolla että hän ei ilmiselvästi ole huomannut yhtään kappaletta niistä monista. Tällä tarkkuudella ei tuoteta hyvää argumentaatiota.

En ole kokenut syvempää masentuneisuuden tunnetta kuin tutustuessani Himankaan. Sillä hänen tapaisensa pilaavat filosofien maineen. Äärimmäisiä väitteitä pinnallisella osaamispohjana esittävänä pelleinä annettu mielikuva vastaa hyvin tämänlaisia julkkisfilosofeja. Himanka jatkaakin Feyerabendin viitoittamaa tietä. Tietä johon Feyerabendt päätyi kun päätteli että saadakseen töitä ja julkisuutta, olisi parasta valita mahdollisimman kontroversiaalinen ja mullistava väite ja puolustettava sitä henkeen ja vereen niin pitkälle kuin voi.

Itkettää. Ja tähän melankoliaan ei haluaisi palata. Sillä sitä se on se aito ahdistus. Kokemus johon ei halua palata ja jota lukiessa on koko ajan sellainen "joko ollaan perillä" -tunne, joka johtuu siitä että omassa elämässä on rajallinen määrä piikkejä "elämän aamukammassa" ja ihan oikeasti ainutkertaisen elämän ohikiitäviä ja ikuisesti palautumattomia hetkiä kulutetaan tämänlaiseen materiaaliin tutustuen. Juuri tämänlaisen tunnejakamisen vuoksi taidetta tarvitaan, se tuo meidät vaikeisiin ja konkreettisiin tunnekokemuksiin joihin emme muuten pääsisi käsiksi tai joita muutoin välttäisimme viimeiseen asti. Että pääsee kosketuksiin myös negatiivisten tunteidensa kanssa, että voi ottaa ne käsittelyn kohteeksi ja niiden märehtiminen itsekasvun välineeksi. Himanka siis mahdollisesti teki minusta paremman ihmisen. Kenties. Jotenkin en kuitenkaan tahtoisi kiittää häntä tästä ainutkertaisesta mahdollisuudesta.