Korttipeli ; Kun Smith&Wesson päihittää täys käden.

Ollakseni muodikkaasti interaktiivinen suosittelen että otat tämän blogauksen alun vakavasti. Varaat siihen aikaa ja leikit mukana. Siihen on syy. Aloitan asian pienellä korttitehtävällä. Kuvittele, että sinulle näytetään korttipakka. Ja sitten sinulle kerrotaan että toisella puolella on aina kirjain. Ja toisella numero. Lisäksi sinulle kerrotaan että aina jos kortissa on A -kirjain, sen toisella puolella on 4. Tämä A:n ja 4 yhteys sinun kuitenkin pitäisi varmistaa. Ja tätä varten sinulle läimitään eteen neljä korttia. Joista kahta sinun täytyy kääntää. Näiden kääntämisten tarkoituksena on siis koetella tätä väitettä. Että A:n takana on todellakin neljä.

Näet kortit edessäsi. Valitse niistä kaksi. Tökkäää vaikka sormella tai lyijykynällä näytölle. (Älä kuitenkaan piirrä kynällä näyttöön, ainakaan permanenttitussilla.) Suurin osa varmasti valitsee kortit vain mielessään ja se on aivan soveliasta, kunhan ei sitten vaihda sitä tulosta.

Tämänlaisia korttitehtäviä on tehty paljon. Ja jos valitsit kääntäväsi A:n ja 4:sen, toimit kuten suurin osa ihmisistä. Tämä tehtävä muistuttaa siitä, miten 80% ihmisistä kokee olevansa keskivertoa älykkäämpiä. Ja noin 80% ihmisistä jotka eivät ole kuulleet tästä tehtävästä aikaisemmin vastaavat tuolla tavalla. Kääntävät A:n ja 4:sen.

Tämä ei ole ollenkaan tyhmä vastaus. A on relevantti tehtävän testaamisen kannalta. Ja jos valitsit kaksi korttia joista kumpikaan ei ollut A niin kuulut vähemmistöön. Tampioon vähemmistöön. Älä onnittele siis itseäsi. Paitsi jos käänsit A:n, se kun on testaamisen kannalta aivan relevantti kääntö. Tehtävässä vaikeaa onkin sen toisen kortin oikein valitseminen. Pitäisi nimittäin kääntää 7. Nimittäin sääntönähän oli se, että A:n takana on aina neljä. Ei että nelosen takana ei voisi olla jotain tahansa muuta kirjainta. (A;n ja 4 suhteessa kyseessä on implikaatio ei ekvivalenssi.) Jos 7 takana sen sijaan on A, niin sääntö A:n ja nelosen yhteydestä kumoutuu. (Jos sen sijaan valitsit K:n niin edustat paranoidia tyyppiä joka epäilee että toisella puolella on kirjain ja toisella numero. Jota tässä ei testattu. Onnittelut kyvystä kyseenalaistaa kaikki, mutta sen sijaan se että ei tämän epäilyn vuoksi suoriudu tehtävistä on sitten jo hieman huolestuttavampaa.) Jos vastasit oikein, voit onnitella itseäsi. Paitsi jos tunsit Wasonin korttitehtävän ennalta, jolloin kaikki arvokkaat ponnistelusi valuivat maahan kuin Oonanin siemen.

Wasonin korttitehtävä oli hienoa ladata pöytään, sillä tämänlaatuiset auttavat tähtäämään huomioita oleelliseen. Wasonin korttitehtävässä ongelmaa ei ratkaista parhaalla mahdollisella tavalla. Eli seulomalla kaikki A -kortit erilleen ja katsomalla jokaisen taakse. Sen sijaan siinä toimitaan järkevästi epätäydellisessä maailmassa. Silloin täytyy osata ladata oleelliset tiedot esille ja varmistaa että ne ovat todella paikkaansapitäviä. Ei voi vain räimiä unelmamaailmassa vaan huomioida myös rajallisuus.

Miksi Wasonin korttitehtävä on niin vaikea?

Helppo vastaus olisi sanoa, että ihmiset ovat tyhmiä. Ja se voisi teknisesti olla oikeinkin. Mutta on paljon kiinnostavampaa tietää miksi me ihmiset olemme tyhmiä. Pääsyynä on se, että ihmiset tarkistavat sääntöjä varsin erikoisella tavalla. Tavalla johon liittyy ns. vahvistusharha. Testatessaan ihmiset yrittävät vahvistaa sääntöä, eivät kumota sitä. Ihmiset ovat tottuneet ennakko-oletustensa varmistamiseen eivätkä niiden koettelemiseen.

Itse asiassa Wasonin korttitehtävän onnistuminen muuttuu hyvinkin tavalliseksi jos se esitetään arkisena tehtävänä jossa yritetään narauttaa huijareita. Jos Wasonin korttitehtävä esimerkiksi muotoillaan siten, että sääntönä on että Alkoholia on vain täysi-ikäisillä ja kysytään että keitä vartijan pitäisi kyylätä jotta sääntö myös toteutuisi, ihmiset vastaavat useimmiten oikein.

Jos tehtävää muutetaan siten että kirjaimet viittaavat siihen mitä jonkun korissa pilkottaa ja ikä siihen että jonkun ikä tiedetään, voidaan saada aikaan vaikka se, että kirjain A viittaa Alkoholiin ja K kahviin, he tarkistavat iän siltä jolla on Alkoholia. Ei ole mitään järkeä tarkistaa Kahvinjuojien papereita. Samoin koriin kurkistetaan vain jos tiedetään että henkilö on alaikäinen. Täysi-ikäisen korissa ei ole mitään kiinnostavaa. Olkoon siellä sitten kahvia tai viinaa.

Tämä itse asiassa liittyy hyvin vakavasti siihen miksi arkijärki sopii harvinaisen huonosti tieteentekoon. Ja samalla se selittää oikein sen miksi skeptikot vaikuttavat inhottavilta tyypeiltä. ; Hyvässä tieteenteossa yritetään kontrolloida muuttujia niin että varmistetaan että ilmiö todella johtuu teoriasta. Ei siten että on teoria ja sovitetaan havainnot siihen.

Ja kuten Wasonin korttitehtävä (tai ainakin sen huono onnistumisprosentti) demonstroi, vahvistusharhaan on kuitenkin äärimmäisen helppo astua. Se on ihmisen pääasiallinen tila. (En siis halua nöyryyttää epäonnistuneita tai rapsuttaa terävimpien egoa. Ajattelin päin vastoiin lähinnä konkretisoida "rationaalisena ihmisenä olemisen" perustaa. Nöyryyttäminen ja rapsutteli olivat siis vain miellyttävä lisämauste.) Tämän vuoksi argumentistoon saattaa kasautua esimerkiksi Texas sharpshooter fallacy. Jossa omaa teoriaa sovitetaan havaintoaineistoon jälkikäteen. Selitetään miten havaintoaineisto sopii omaan teoriaan erityisen hyvin, mutta vasta kun aineisto on käsillä. (Argumenttivirheen taustaidea kuvataan usein vertauksena jossa Teksasilainen tarkka-ampuja ampuu ensin seinää ja sitten piirtää maalitaulun luodinreikien ympärille. Ja selittää sitten että hän on hemmetin hyvä ampuja kun on luodinreikä pilkassa ja kaikkea.)

Vahvistusharhalla on jännittäviä seurauksia.

Psykologi Ray Hyman kertoo siitä miten hän oli tekemässä tutkimusta vaihtoehtohoitoväen kanssa. Kiropraktikoiden kanssa oli yhteistyöhanke jossa testattiin "hyvän sokerin" ja "pahan sokerin" välistä eroa. Testeissä glukoosia pidettiin pahana ja fruktoosia hyvänä. Tätä testattiin nivelmanipulointitempulla. Kun testissä kiropraktikot ja potilaa tiesivät nauttivatko he glukoosia vai fruktoosia, ilmiö oli selvästi havaittavissa. Koeryhmien välille syntyi selvä ero.

Koska nivelmanipuloinnissa työnnettiin kättä, ja tässä pienet ja mahdollisesti ideomotoriset liikkeet (pienet, ei edes tiedostetut, liikkeet) ja ennakko-odotukset tai ihan puhdas halu saada tietyt tulokset saattaisivat vaikuttaa siihen kuinka kovasti kiropraktikko ponnistelee kättä työntäessään - tai miten vahvasti potilas pistää vastaan - haluttiin eliminoida tämänlainen puoli prosessista. Siksi testiä jatkettiin siten että kone arpoi koeputkiin glukoosit ja fruktoosit. Kaksoissokkoutetussa kokeessa koetta tehtiin muutoin samoin mutta nyt kiropraktikot ja potilaat eivät tienneet kumpaa sokeria oli nautittu. Verrokkien väliin ei syntynyt eroa.

Hyman kertoo miten kiropraktikot nyökyttelivät tuloksille. Heistä ensimmäinen testi todisti että ilmiö oli todellinen. Sen lisäksi kiropraktikoiden johtaja nyökytteli myös kaksoissokkotutkimukselle. Sillä hän oli sitä mieltä että tämä demonstroi täysin selvästi sen, miksi he ovat lakanneet kaksoissokkokokeiden tekemisestä. Lähtökohtana oli se, että kun sokerin hyvyys ja pahuus ilmiönä on tosi, niin tämänlaatuinen epäonnistuminen kaksoissokkokokeessa todisti että kaksoissokkokoe ei kelpaa lääketieteeseen.

Tämäntapainen vahvistusharhailmiö toteutuu toki muutenkin vaihtoehtohoitopiireissä. Ei ole ollenkaan tavallista että sama henkilö reagoi kokeisiin joissa vaihtoehtohoito ei saa tukea siten että tiedeyhteisön tutkimus on vain niin rajoittunut että se ei vielä kykene pysymään vaihtoehtohoidon hienouksien perässä. Tämä kriittisyys katoaa heti jos tutkimus paljastaa koeryhmien välissä eroja jotka miellyttävät. Nyt asia sitten onkin täysin tieteen ulottuvilla ja itse asiassa tieteenkin todistama. ; On selvää että tämänlainen peli on epäreilua. Kiropraktikoiden johtaja selvästi yliampui, hän halusi ladata totuuksia mutta ei varmistaa että ne todella toimivat.

Itse asiassa "skepsishaasteissa" ja kaikessa muussa on usein vähän sellainen maku että vaihtoehtotyypit ovat mielellään kokeilemassa. Ja vaikka testi suunnitellaan yhdessä heidän kanssaan, niin kokeessa epäonnistumista ei lasketa. Onnistuminen kuitenkin tasan tarkkaan laskettaisiin. Eli vaihtoehtohoitaja kokeilee mielellään jotta saa mahdollisuuden onnistua. Mutta mahdollisuutta epäonnistumiseen ei hyväksytä. Tätä tukee se, että vaihtoehtohoidot toimivat usein asiakaskokemuksien ja siihen liittyvien anekdoottien kautta. Anekdootti toisensa perään lauotaan ja tätä kasaumaa pidetään empiirisenä todisteena.

Maailmankuva.

Mutta ei asia tietysti jää vaihtoehtohoitoihin. Vaihtoehtohoidot sentään tarkastelevat varsin konkreettista asiaa, paranemista. Ja sen puolella kaksoissokkokokeen kohdalla ollaan heikoilla ihan sen vuoksi että kaksoissokkokokeessa ei välitetä paranemisen mekanismista. Siinä paranemista tarkastellaan tilastollisesti ja tätä kautta katsotaan miten toimintavarma jokin parannustapa on. Mutta kaikki eivät ole näin konkreettisia. Osa ihmisistä nojaa aikaansa paljon paranemista abstraktimpien asioiden parissa.

Ja vahvistusharha ei suinkaan ole vain empiiristen asioiden kohdalla tapahtuva ilmiö. Itse asiassa voidaan sanoa että filosofisissa ja maailmankuvallisissa asioissa se on vielä vahvempi. Niissä turpaansaaminen on niin paljon vaikeampaa. Ja siksi tätä asiaa harvemmin jarrutetaan.

Täsmälleen sama ilmiö tapahtuu käytännössä joka ikinen kerta kuin Intelligent Designin kannattaja laukoo sen tyyppisiä sanoja kuin "naturalismi". Esimerkin täysin kiropraktikon lausunnon kanssa analogisesta heitosta on William Dembskin puuskahdus. "As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering." Ja tämäkään lausunto ei johdu siitä että ID:läiset olisivat idiootteja. Kenties he ovat tyhmiä, mutta he eivät ole tyhmiä millään ihmiskunnalle poikkeuksellisella tavalla. (Kenties me kaikki olemme tyhmiä, kun oikein silmiin katsotaan.) Henkenä näissä argumenteissa on yksinkertaisesti se, että ID on tiedettä, ja jos tiedemaailmasta tulee vastalauseita niin se johtuu siitä että tiede itse on väärää.

Maailmankuva vaikuttaakin tulkintoihin hyvin vahvasti. Vahvistusharha näkyy esimerkiksi siinä miten tiedeuutisia tulkitaan. Esimerkiksi jos koehenkilöiden mielipiteitä kysytään ja heidät jaetaan konservatiivisiin ja liberaaleihin, on selvää että epämieluisa tiedetulos tulkitaan huonommin tehdyksi kuin sitä tukeva. Ja näin luettu tulos voidaan jopa kokea niin vääräksi että oma alkuperäinen näkemys vahvistuu sen sijaan että heikkenisi. (Ja jos tämän mainitun testin mainitsisi huijaukseksi niin tämä ennakkonäkemys vahvistuisi vielä lisää. Mikä on erikoista kun faktoja koskeva tietomäärä ennen tämänlaista koetta olisi sama kuin ennen sitä.) Ja erikoista on jopa se, että ihminen voi koeaineistoja lukien tulla huonommaksi asiassa josta lukee. Vahvistusharha on aivan tavallista, eikä mitenkään mielisairasta.

Tätä kautta on ymmärrettävä miten osan ihmisistä on helppoa naureskella pseudotieteilijöille tai huonoa tiedettä tekeville. Vahvistusharha kun vaikuttaa siihen miten kriittisesti tutkimus luetaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, miten Regnerus asetti itsensä tuoreesti hieman noloon tilanteeseen. Hän nimittäin moitti maailman suurinta homo- ja lesboliittojen lasten onnellisuutta koskevaa tutkimusta metodologisista puutteista. Tämä kritiikki oli sinänsä oleellista että koe ei ollut täydellinen. Kuitenkin se oli tiedostettu ja huomioitu jopa tässä tutkimuksessa itsessään. Regneruksella oli tähtäin terävällä kun hän argumentatiivisesti tarkkalaukoi sen mikä testissä oli puutteellista. 

Regneruksen kannalta noloa vain on se, että hän itse on ratsastanut homoseksuaalien perheiden tutkimuksella jonka tilastolliset puutteet ovat vielä suurempia. Ja tietysti se, että sosiologiassa täydellistä aineistoa harvoin on saatavilla ja moitittu koe oli tehty niin hyvin kuin sellainen on käytännössä mahdollista tehdä. (Toisin kuin Regneruksen kokeen, jossa ryhmien valinta ja hallinta ei ollut ollut lainkaan tasapuolinen.) ; Tässä kohden ilmassa onkin tietty epäsymmetria. Regneruksen on maailmankuvansa ja vahvistusharhansa vuoksi vaikeampaa huomata omaa virhettään. On todellakin helpompaa huomata rikka toisen kuin malka omassa silmässään. Kuitenkin vahvistusharha ei tee asiasta relativistista. Regnerus ei ole oleassa maailmankuvassaan. Vaan vahvistusharhan vuoksi heikoissa kantimissa. Tilastotieteen ja otosten ja tutkimuksen varmuuden kannalta hän on tässä yhtä taatusti väärässä kuin se joka kääntää Wasonin korttipelissä A:n ja 4:sen, ja joka moittii pelin järjestäjää siitä että onniteltu vastapuoli ei tee täydellistä tutkimusta eli käännä joka ikistä A -korttia esille ja tarkista niiden taakse. ; Regnerus ampui siis tässä itseään jalkaan, tavalla joka näytti olevan aivan ilmiselvää suunnilleen kaikille paitsi hänelle itselleen.

Asiasta saa tietysti lisähupia Suomen kamaralla. Sillä Tapio Puolimatka jysäytteli täyslaidallisia Seurakuntalaisesta. Puolimatkan oma lausunto eduskunnalle piti viitteissään Regneruksen tutkimuksen, joten se oli selvästi tarpeeksi hyvä metodologisesti. Tämä väärä tulos oli sitten kuitenkin huonosti tehty eikä sitä siksi saisi käyttää.

Tosin on mahdollista sekin,
että Puolimatkan virheen
lähde selittyy sillä että
Jyväskylän yliopiston
kasvatustieteen puolelta
on tullut kaikenlaista.
Toki tunnustan myös, että
Rauhalakorttini on yliampuva;
Dosentti Rauhala kun on 
ihan kiinnostava ja asiallinen
ja karismaattinen tyyppi.

On toki mahdollista, että Puolimatka tässä lähinnä toisti Regneruksen lausuntoa, joten kenties virheen lähde sekä asiantuntijalausuntoon että tähän tutkimuskritiikkiin ovat peräisin samasta lähteestä. Puolimatkan hihat ovat kenties siksi täynnä kuin (Pasi?) Turusen pyssy sillä hän on lukenut paljon tämänlaatuista aineistoa ja hänellä on hieman minimoinut luovaa panostaan.

Ja tämä ei tarkoita että Puolimatka olisi pöljä. Hänen ongelmansa on vahvistusharhassa, joka käytännössä ilmentää itseään joka ikisen kerran kun hän päästää suustaan sanan "naturalismi". Hänelle voi olla helppoa naureskella. Mutta tosiasiassa meillä jokaisella on riski tähän. Puolimatka ei edusta mitään tyhmää laukojaa joka sihtailee vihollistaan miettimättä totuutta. Vaan hän päinvastoin on juuri sitä missä me jokainen tavallaan olemme aina ja koko ajan. Toiset ihmiset - ja etenkin skeptikot jotka varmistelevat kuin huijareita joka paikassa nähden - tietävät tyhmyydestämme enemmän kuin me itse.

---

Ja nyt, tämän blogauksen luvun päätteeksi toivon että otat osaa toiseen kokeeseen. Tällä kertaa se on assosiaatiokoe. Valitse se mikä ensimmäisenä tulee mieleen; "Miekat vai pistoolit?" Vastaa mielessäsi heti, älä jää märehtimään strategialla.
Mikäli valitsit "pistoolit" syynä voi olla se, että käytin paljon tuliasepohjaista kieltä tässä tekstissä ja näin ankkuroin sinua tiettyyn skeemaan. Tarjosin toistuvan teeman, johon ehkä et tietoisesti kiinnittänyt huomiota, ja sitten tarjosin valikoidun pääsyn assosiaatioihin sanavalinnoillani. Tai sitten sinulla on vain huono maku ja sinun pitäisi hävetä! Hävetä!

Epäintuitiivinenkin kauppa voi kannattaa.

"That it is logically true need not be argued before a mathematician; that it is not trivial is attested by the thousands of important and intelligent men who have never been able to grasp the doctrine for themselves or to believe it after it was explained to them."
(Paul Samuelson, "The Way of an Economist", suhteellisesta edusta.)

Yleensä ihmiset ovat hyviä arvaamaan käytännön asioita. Esimerkiksi Wasonin korttitehtävässä on erikoista se, että ihmiset vastaavat väärin silloin kun asiaa käsitellään loogisilla merkeillä - ja itse asiassa loogikot olivat vielä tavallistakin ihmistä huonompia tämän ratkaisussa - mutta kun puhutaan käytännön esimerkein, esimerkiksi ratkaisija yrittää napata henkilöitä jotka ovat huijaamassa, ihmiset osaavat ratkaista tehtävää melko hyvin. Toisaalta käytännönläheisissä ilmiöissä, kuten härän painojen arvionnissa maallikoiden arvauskeskiarvo on yllättävän hyvä ja näissä asioissa toteutuu Wisdom of Crowds. Kuitenkin joskus törmätään erikoisiin tilanteisiin, jotka ovat sekä käytännönläheisiä että intuitiivisesti outoja. (Eräänlaisia outoja lintuja siis. Pääsääntönä on "Eksoottinen asia on helposti intuitionvastainen ja normaali helposti tajuttava.")

Yksi epäintuitiivisista asioista on David Ricardon suhteellinen etu (comparative advantage) joka eroaa intuitiivisesti erittäin helposti ymmärretystä absoluuttisesta edusta (absolute advantage) jossa etu on taholla joka tuottaa tietyn asian tai palvelun vähemmillä resursseilla kuin muut. Sen mukaan tätä on vielä suhteutettava siihen mitä kaikkea muuta samalla resurssilla voidaan tehdä ja mitä niiden avulla voidaan saada. Ricardon oivalluksen lopputulos on yllättävä: Vaikka maa A tuottaisi paremmin ja halvemmalla sekä hyödykettä x että hyödykettä y, sen kannattaa silti käydä kauppaa maan B kanssa, joka tuottaa niitä huonommin. Syy johtuu siitä että pelkästään tuotannon kustannukset ja tuotot eivät riitä, vaan näiden lisäksi on otettava huomioon kuinka helposti voidaan tuottaa hyödykkeitä suhteessa toisiin hyödykkeisiin. Asia on tunnettu vuodesta 1815, jolloin Robert Torrens esitti että Englannin kannatti tehdä Puolan kanssa kauppaa ja ostaa Puolasta maissia, vaikka maissia tuotettiinkin halvemmalla Englannissa.

Tämä tuntuu oudolta. Ja olen huomannut että syiden selittämisen jälkeenkin asia tuntuu monista väärältä: Yritän kuitenkin. Kuvitellaan että meillä on vain kaksi tuotetta. Tehdään miekkoja ja kilpiä. (Miksi valitsinkaan tälläiset tuotteet?)
1: Toinen heimo A, Korsolaiset, ovat hyvä tekemään miekkoja ja huono tekemään kilpiä ja toinen heimo, Kiuruveteläiset, ovat hyvä tekemään kilpiä mutta heidän miekkansa ovat surkeita. Kuvitellaan että miekan ja kilven arvo on sama. Tällöin on selvää että kaupankäynti kannattaa molemmille. Kumpikin tekee sitä missä on hyvä ja vaihtaa.
2: Muutetaan tilannetta hieman. Kuvitellaankin että Kiuruveteläiset tekevät hyviä miekkoja ja erinomaisia kilpiä. Korsolaiset sen sijaan osaavat vain juopotella ja siksi heidän tekemänsä miekat ovat huonoja ja kilvet surkeita. Ensivilkaisulta intuitiivisesti tuntuu, että Kiuruveteläisillä ei ole mitään järkeä käydä kauppaa. Kuitenkin tilanne on toinen. Mutta kuvitellaampa, että tuotteiden valmistamiseen kuluu eri määrä aikaa:
___2.1: Jos Kiuruveteläinen tekee kaksi kilpeä siinä ajassa missä se tekee yhden miekan, ja näiden arvo kaupassa on sama (huonompilaatuinen voi sitten olla halvempi, mutta nyt puhutaan Kiuruveteläisten metallityöntekijöiden hyvästä laadusta.), käy niin että joka ikisen kerran kun Kiuruveteläinen seppä tarttuu alasimeen ja vasaraan tehdäkseen miekan jonka myy rahamäärällä, hän voisikin tehdä kaksi kilpeä ja saada näistä tuplasti saman rahamäärän. Kiuruveteläisten vaihtoehdot ovat: samalla resurssimäärällä he tekevät 2 arvosta kilpiä tai 1 arvosta miekkoja. Jos he vaihtavat toisen kilven pois, he saavat 1 arvosta kilpiä ja huonon miekan tai he voisivat tehdä 1 arvosta miekkoja. = Kiuruveteläisten etu on mainitussa tapauksessa juuri sen verran, minkä arvon Korsolaisten värkkäykselle voi antaa Tämä tarkoittaa sitä että Kiuruveteläisten kannattaa käydä kauppaa. He tekevät kilpiä ja saavat Korsolaisilta miekat. Jos tavoitteena on voiton maksimointi, tämänkaltainen strategia on viisas. (Eli ei tavoitella maksimaalisen kovaa varustelutasoa, vaan että saadaan mahdollisimman paljon tuottoa mahdollisimman pienillä resursseilla.)

Asiaa voidaan lähestyä myös toisenlaisella esimerkillä: Kuvitellaan että lentokone tipahtaa autiolle saarelle. Selvitäkseen ihmisten on tehtävä perusasioita kuten vedenkantoa, kalastamista, kokkaamista ja suojien rakentamista. Lentokoneessa on joukko partiolaisia jotka ovat erityisen hyviä tässä. Heillä on edut puolellaan kaikissa näissä osissa. Muut ovat normaaleja toimistotyöntekijöitä, ja he eivät osaa hoitaa näitä tehtäviä saariolosuhteissa yhtä hyvin. Joissain osissa erot ovat suuria ja joissain pienempiä. Siitä huolimatta että partiolaisilla on kaikki edut puolellaan, heidän etunsa mukaista ei ole toimia eristyksessä; Yllättäen molemmat puolet voivat saada etua erikoistumisesta ja vaihdosta. Jos partiolaiset erikoistuvat niihin asioihin, joissa he ovat tuottoisimpia, ja muut tekevät niitä asioita joissa partiolaiset ovat vähemmän parempia, kaikki hyötyvät. Syy on se, että vuorokaudessa on esimerkiksi vain rajallinen määrä työtunteja, joita partiolaiset voivat tuottaa asioita. Partiolaisen "päivässä tuottama lisäarvo" riippuu siitä mihin hän kuluttaa aikansa. Tällöin jos partiolaisten ja normaalejen ihmisten vedenkannon ja onkimisen erot ovat pienempiä, ja partiolaiset ovat suhteessa erityisen hyviä työkalujen ja suojien rakentajia, partiolaiset todennäköisesti alkavat tekemään työkaluja muiden käytettäväksi. Jos partiolaiset taas olisivat runsaasti parempia nimen omaan kalastamisessa suhteessa muihin, muut alkaisivat taas tekemään työkaluja. Tämän systeemin kautta kokonaistuotanto saarella olisi isompi kuin pelkästään se että partiolaiset tekisivät nopeasti ja hyvää priimaansa ja jättäisivät muut oman onnensa nojaan. (Partiolaisten saama etu on tietenkin se, että he voivat keskittyä siihen mistä he saavat parhaat tuotot/sijoitettu vaiva ja materiaali sen sijaan että tekisivät sellaista, minkä toki tekevät hyvin, mutta mistä saavat huonommat "ansiot suhteessa panostukseen".)

Näiden esimerkkien kautta asiaa voi ehkä ymmärtää hieman. Mutta käytännön tilanteissa tämän huomaaminen on vaikeaa.

Riittävän hyvät vastaukset.

"But for that future expedition Van Richten needed more knowledge. He needed facts, not rumors or folklore or tall tales".
(P.N. Elrod, "I, Strahd - The Memoirs of a Vampire", sivu 6)

Ihminen on aina elänyt maailmassa, ja käytännössä hänen elämänsä ja kuolemansa on kivikaudesta eteen päin pitkälle riippunut siitä, miten hyvin hän on voinut ennakoida tulevia tapahtumia. Evoluutiossa keskeisintä on kuitenkin hengissä selviäminen, joten objektiivinen havainnointi ei ole niin tärkeää, kuin riittävän hyvä toiminta. Hengissä selviäminen ratkaisee, ei se analysoiko tilanteen tarkalleen siten kuin se Todella On.

Ihmisen aisteja voi itse asiassa huijata useilla erilaisilla illuusioilla. Ne taas ovat aistitoimintojen heuristiikan harmittomia sivutuotteita, ja niiden virheajatteluun ei joko törmää fysikaalisessa luonnossa tai ne ovat siellä vaarattomia. Ne ovat vaarattomia ja hauskojakin, mutta ne kuitenkin näyttävät että emme havaitse tai ajattele oikein, koska illuusio kertoo pohjimmiltaan että joko tietomme paperin luonteesta tai havaintomme ovat epäluotettavia. Mutuenhan emme saisi niiden välille ristiriitaa. Ja ilman havaittua ristiriitaa ei ole käsitystä illuusiosta.

Ihmisen on ollut tärkeämpää toimia "riittävän nopeasti ja kohtuu hyvin" - ja hänellä on aika usein ollut puutteelliset ja vajavaiset tiedot tilanteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että on tärkeintä että on hyvät nyrkkisäännöt, jotka toimivat yleensä, kuin hienovireiset ja aikaavievät laskutoimitukset; Niissähän hienovireys muuttuu usein tilannekohtaisemmaksi, jolloin korostuu "garbage in - garbage out" -ilmiö, eli jos ajattelu lähtee vääristä tiedoista, seuraa väärä lopputulos: Tarkkuus muuttuu, yleissääntö muuttuu tilannekohtaisemmaksi sääntöjen kesken valitsemiseksi. Näiden aivojen nyrkkisääntöjä kutsutaan heuristiikaksi samaan tapaan kuin tietokoneohjelmien hakualgoritmeja kutsutaan heuristiikaksi. (Heuristiikka -sanaa mielen toiminnan yhteydessä käyttivät ensimmäisenä psykologi Daniel Kahneman ja kognitiotieteilijä Amos Tversky vuonna 1974 heidän prospektiteoriansa yhteydessä. Teoriassa keskityttiin päätöksentekoon epävarmoissa olosuhteissa, ja siinä korostui riskien pelko voiton odotusten sijasta eikä se keskittynyt siihen asti käytettyyn "odotetun voiton" laskentaan. Teoria oli niin uskottava, että se toi heille taloustieteen Nobelin palkinnon.)

Lisäksi on syytä huomata, että ilmiön tunteminen on elossa pysymisen kannalta tärkeämpää kuin oikea selitys sen takana: Jos raatoja syövä sairastuu, on yhtä tehokasta päättää että raadot ovat epäpyhiä ja niiden syömistä seuraa Jumalan kosto, kuin ajatella että raadoissa on taudinaiheuttajia. Ihmisen historiassa nämä muistisäännöt ovat kuitenkin olleet tärkeitä muistiinpalautuksen keinoja, ja niistä on muodostunut muistisääntöjä, joiden käyttö on molemmassa tilanteessa auttanut hengissä selviämisessä. Aivoille tärkeämpää on ilmiön ennakointi ja tunteminen ja tästä seurannut tilanteen hallinta ja oikea toiminta kuin se, että toiminnan takana on oikea selitysmalli. Esimerkiksi minulla on possujen ruokintaan erilaisia muistisääntöjä, jotka ovat enemmänkin vitsikkäitä: Oikeat syyt löytyvät kuitenkin tutkimussuunnitelmasta, ja ne ovat aivan erilaisia kuin muistisääntöni. Muistan ruokinnan yksityiskohdat kuitenkin paremmin muistisääntöjen kuin oikean selityksen kautta.

Tämän johdosta ihminen ei ole objektiivisen luotettava havainnoitsija. "Wit", "cunningness" ja "common sense" ei siksi ole totuuden mittareita, ne vain toimivat elämässä melko hyvin. (Itse asiassa niin hyvin, että monessa taidossa - etenkin itsepuolustuksen yhteydessä olen huomannut - että aluksi henkilön kyky selvitä tilanteista jopa huononee, koska hän joutuu opettelemaan eroon luonnollisista reagoinneista, jotka toimivat välttävän hyvin. Tilalle taas syntyy aluksi epävarmaa toimintaa. Toki myöhemmin harjoiteltu taito päihittää synnynnäiset nyrkkisäännöt suvereenisti.) Tavallisesti heuristiikka toimii siis erinomaisesti, se säästää paljon aikaa ja vaivaa, ja toimii epäselvemmissä olosuhteissa. Se johtaa kuitenkin suuriin ja systemaattisiin virheisiin, joille koko ihmiskunta on altis. Psykologiassa onkin huomattu, että ihminen on synnynnäisesti erityisen huono tilastomatematiikassa ja differentiaalilaskennassa. (Minulla on hassuhko harrastus jota teen silloin tällöin: Käyn asemaravintoloissa ja muissa paikoissa pelaamassa pokeria. Tilanteet ovat ennen kaikkea sosiaalisia, eli pidän jutut "tosi kepeinä". Kun on epätodennäköistä että näkee henkilöä toista kertaa, eikä pelaa rahasta, tilanne on aika vapauttava. Olen huomannut että henkilöt harvoin tietävät esimerkiksi kahden parin todennäköisyyttä, tai tarkkaa todennäköisyyttä jolla voi olla "parempi kuin seiskapari". Silti ihmiset tietävät että heillä on "kohtuullinen käsi". Ja jokainen osaa sanoa että täyskäsi on parempi - ja samalla epätodennäköisempi - kuin kolmoset. Ihmiset osaavat yleensä pokerin "pääpiirteittäin" ja silti he voivat pelata ihan kohtuu hyvin.) Ihmiset eivät arvioi todennäköisyyksiä oikein ja he näkevät "patterneja" eli säännönmukaisuuksia ja hahmoja, jopa satunnaisuudessa (katso vaikka television kohinaa.) He ovat taipuvaisia ylianalogisuuteen, eli he korostavat samanlaisia piirteitä ja löytävät näistä hahmoja: Eli näkevät olemattomia yhteyksiä ennemmin kuin jättävät olemassaolevat yhteydet huomaamatta. Samoin Monty Hallin ongelma tuottaa monelle päänvaivaa: Siinähän kyseessä on yksinkertainen tehtävä, jossa on kolme ovea, joista yhden takana on palkinto. Kun henkilö valitsee jonkun oven, avataan sellainen ovi, jota hän ei ole valinnut ja jonka takana voittoa EI ole. (Toisin sanoen valitaan juuri tietty ovi niistä kolmesta, ja se riippuu täysin siitä minkä oven hän on valinnut.) Ihmiset eivät yleisesti ottaen vaihda ovea, vaikka se tilastollisesti olisi kannattavaa. Itse asiassa tämän voi todistaa melko yksinkertaisella tilastomatematiikalla, mutta olen havainnut että selityksen näkeminen ei muuta ihmisten näkemystä. Lisäksi, vaikka moni intuitiivisesti luulee että vaihtaminen on yhtä kannattavaa, kuin pitäminen, he silti pitävät oven useammin. (Tästä aiheesta on suomenkielinen viihteellinen Aapo Puskalan ylläpitämä sivu.)

Tarkemmin asiaa on käsitellyt C.R. Hallpike, jonka julkaisu "The Foundations of Primitive Thought" käsittelee ajattelumme ilmiöitä ja kertoo että:
1: Intuitiivisuus ja dogmaattisuus ovat ihmiselle luonteenomaisia ja se liittyy emootioihin, eikä suinkaan logiikkaan tai fysikaaliseen kausaatioon. Ihmistä ohjaavat enimmäkseen tunteet, logiikan suhte emootioihin on lähinnä se, että ihminen keksii rationalisointeja oikeuttaakseen tuntemuksensa, joita hän ei kuitenkaan ole valmis vaihtamaan, selitys keksitään ikään kuin etukäteen ja etsitään mitkä tosiasiat saadaan sopimaan siihen ja miten. (Tämä näkyy erityisen selvästi paradigman vaihdoksissa: Edes tiedemiehet eivät yleensä vaihda näkemyksiään faktojen edessä, he vain korvautuvat uuden paradigman tutkijoilla. Kun erityiskoulutetut ihmiset ovat näin sitoutuneita - ja usein peräti ateisteja - ja tutkimusten mukaan koulutus vähentää ja uskonnollisuus lisää sitoutumista, voimme vain kuvitella sitä, miten sitoutuneita vähemmän koulutetummat ovat..)
2: Ihminen keskittyy muutoksiin, eikä käsittele loogisia abstraktioita.
3: Ihminen ei käsittele vaihtoehtoisia hypoteeseja, vaan pyrkii käyttämään mahdollisimman vähiä nyrkkisääntöjä, joita miettii. Toisin sanoen ihminen hakee luonnostaan ratkaisut "suosikistaan", eikä suinkaan mieti vaihtoehtoisia tapoja ajatella.
4: Kieli on sosiaalisen suhteen hallinnan ja manipuloinnin, ei totuuden selvittämisen väline. Kieli ei ole eksakti ja syitä etsivä, vaan monimutkaisempi ja laumaelämän tarpeisiin suunnattu. Kieli on enemmän sosiaalisuuteen kuin käsitteenmuodostukseen sopiva.
5: Kvantifiointi on rajoittunutta: Ihmistä kiinnostavat eniten karkeistukset tai erikoisen harvinaiset muodot. Eli karkeimmat nyrkkisäännöt ja harvinaiset poikkeustilanteet ovat kiinnostavia.
6: Ihminen ei opi logiikkaa helposti, vaan se on vaikeasti opittava taito. (Itse asiassa vain harva kulttuuri on kehittänyt logiikkaa kovin pitkälle. Ja parhaiten kehittynytkin logiikka vaatii edelleen kovasti miettimistyötä - se on kaikkea muuta kuin valmis.) Samoin esimerkiksi kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria, aivojen toiminna teoriat ja monet muut tieteen teoriat ovat siitä erikoisia, että tavalliseen arkijärkeen ne sopivat huonosti. Ilman kokeita tavallinen ihminen pitää niiden tuloksia kummallisina ja epäuskottavina. Toisin sanoen: Ihminen ei ole luonnostaan rakentunut ymmärtämään fysikaalista todellisuutta, olemaan looginen ja tieteellinen, eikä ymmärtämään aivojensa toimintamekanismia. (Niistä ei olekaan evolutiivista hyötyä. Nyrkkisäännöt toimivat hyvin.) Lisäksi logiikan opettelukaan ei auta kaikessa: Wasonin korttitehtävässä normaalitkin ihmiset onnistuvat huonosti silloin, kun tehtävässä käytetään symboleja - he sortuvat ilmiöön jota kutsutaan "kaksoisvarmistukseksi" sen sijaan että ratkaisisivat itse ongelmaa - mutta surullista kyllä loogikot onnistuvat tälläisen ratkaisussa vielä heitäkin huonommin.

Ja nämä ominaisuudet ovat tyypillisiä myös moderneille ihmisille. Tulosten mukaan voimistuvat uskonnollisissa ja niissä ihmisissä joilla ei ole tietoa asioista. Kun oletusten ja havaintojen välille tulee ristiriita, ihminen ajautuu kognitiiviseen dissonanssiin. Teorian mukaan kognitiivinen dissonanssi syntyy silloin, kun ihmisen tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa. Ihminen taas pyrkii aina vähentämään kognitiivista dissonanssia, ja tämä tapahtuu reagoimalla. Käytännössä ihmiset reagoivat epätietoisuuteen ja uuteen tietoon siten että heidät voidaan jakaa kahteen päätyyppiin (itse asiassa eräs ihmisen heuristiikan): Transsendentalisteihin ja empiirikkoihin:
1: Transsendentialistit uskovat siihen, mitä he tuntevat ja miten he kokevat. He luottavat mielensä heuristiikkaan, "nyrkkisääntöihin". He edustavat näkemystä, joka seuraa pikku prinssin kuuluisaa periaatetta "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä". Heidän pääasiallinen kognitiivisen dissonanssin konstinsa on assimilaatio, eli uusien havaintojen sovittaminen ennakko -oletuksiin. He voivat jopa kiistää havainnon oikeudellisuuden. Tämä on ihmiselle luontainen, koska ihminen on tyypillisesti Lake Wobegon effectin vallassa eli olotilassa, jossa hän kokee olevansa keskimäärin parempi, loogisempi ja oikeammassa. (Tämä nousee usein esiin psykologisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi enemmistö autoilijoista uskoo olevansa keskimäärin parempi kuski.) Ihminen myös näkee helposti juuri sen mitä hän odottaa näkevänsä: Mielemme ikään kuin automaattisesti karsii "epäolennaisena" havaintoja jotka eivät sovi maailmankuvaamme. (Olemme tälle kaikki alttiita.) Itsepetoksen räikein muoto on transsendentaalinen illuusio, jossa ihminen kokee, että juuri hänelle on annettu lopullinen totuus, ja että juuri hänellä on erityistehtävä - esimerkiksi Jumalan antama missio - paljastaa ja repiä alas eri tavoin asioista ajattelevien huijaukset ja itsepetokset. Tämä on erityisen yleinen erilaisissa uskonnollisissa kulteissa, ja itse asiassa kognitiivisen dissonanssin idea syntyi kun psykologit tutkivat sitä mistä syistä erilaiset väärät ja erittäin uskomattomat näkemykset olivat erityisen sitkeitä UFO -kulttilaisilla. (Koska he olivat nähneet vaivaa ja aikaa kuuluakseen ryhmään heillä oli ikään kuin "vested intrests", joka tuo etuja joihin ei saanut kajota. Ilmiötä voi verrata siihen kuuluisaan kertomukseen, jossa insinööri ilmoittaa projektinjohtajalle että lentokone, jonka siivet räpyttelevät ei voi onnistua ja jossa projektinjohtaja sanoo että projektia on jatkettava, koska siihen on jo uhrattu miljoonia, eikä ole enää varaa lopettaa. Uskonasioissa pieni usko johtaa siihen että henkilö näkee pieniä ihmeitä ja näiden ihmeiden näkeminen taas johtaa uskon syvenemiseen joka taas johtaa siihen että nähdään lisää ja suurempia ihmeitä. Ilman uskoa taas ei nähdä ainuan ainutta ihmettä.) Transsendentialismiin liittyy olennaisesti myös valemuistot, jotka ovat muistikuvia tapahtumista joita meille ei ole tapahtunut. Ihmisen muistihan on taipumus tuottamaan virheellisiä muistikuvia. Näitä voidaan tuottaa ulkopuolisen voimin mutta tuotamme niitä myös ihan itse. Tavallaan muistimme toiminta mahdollistaa Ben Furmanin hokeman "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.")
2: Empiirikot luottavat siihen mitä he havaitsevat ja mistä he voivat varmistua. He noudattavat enemmänkin "keisarin uusien vaatteiden" ajatusta, jossa silmillä näkeekin kokolailla hyvin. Heidän pääasiallinen keinonsa kognitiivisessa dissonanssissa on akkomodaatio. Tämä metodi on ihmiselle epätyypillinen maailmankuvan vaihtaminen faktojen pohjalta.

Tärkeintä onkin huomata, että kumpikaan puoli ei pyri irrationaalisuuteen, vaan nimen omaan koherenttiin, yhtenäiseen ja ehjään, maailmankuvaan. Keinot vain ovat päinvastaiset. Transsendentialistit katsovat ikään kuin olevansa valmiiksi maalissa, eli jos mittaustulokset ja heidän maailmankatsomuksensa ovat ristiriidassa, "käsikirja on oikeassa ja havaittu todellisuus väärässä". He tuntevat tämän sydämellä, mikä itse asiassa tekee vakaumuksesta erittäin syvän ja palkitsevan. (Kenties he ovat onnellisempia. Tämä on jopa luultavaa.) Empiirikot taas katsovat että juoksu on kesken, ja että "mistäs he voivat oppia, jos eivät virheistään?". Heillä jatkuva epävarmuus lopullisesta on aina mukana. Tämän johdosta eteneminen on mahdollista vain "empiirisyyden" kautta. Transsendentialismilla taas on tarjota lähinnä "valkoista lippua rationalismille", joka tarkoittaa sitä että he esittävät että jokin asia on niin monimutkainen ja haastava, että sen tutkiminen on mahdotonta. He tyytyvät vain tietämään ja kritisoimaan empiirikkoja ja vaatimaan empiirikoilta perusteluja. (Itse he eivät perustele omaa tietämistään, koska se on niitä asioita joita ei tiedetä tieteellä vaan sydämellä.) Ehkä heitä jopa tarvitaan tähän kritisointiin. Sillä ilman rakkikoiria empiirikot luultavasti sortuisivat luonnollisen mielen toiminnan kautta assimilaatioon. On kuitenkin syytä huomata, että jos empiirikot olisivat menneisyydessä kunnioittaneet näitä "tutkimuskieltoja" ja pessimismiä, emme todennäköisesti tietäisi edes sitä, mitä nykyään tiedämme, emme olisi edistyneet yhtään. Tämä taas ei tarkoita, että pessimismi olisi kaikissa kohdissa väärää: Kenties emme voi tietää kaikkea kaikesta. Mutta silti tietä voidaan jatkaa ikään kuin tämä pessimismi olisi väärässä - näin saamme tietää sen minkä voimme tietää. (Emmehän voi olla varmoja siitäkään että emme voisi tietää jostain aiheesta jota meille mahdottomaksi väitetään.) Siksi kunnon filosofi toimii periaatteella "Ei jätä kiveä kääntämättä eikä käännettä kivittämättä."

Eli voidaan sanoa että päädytään perusasiaan arkitiedosta ja tieteellisestä tiedosta ja niiden suhteesta : Tieteellinen tutkimus ja tieto toimii arkitiedon jatkeena ja se pyrkii minimoimaan arkiajattelun heikkouksia (epäluotettavat ja valikoivat havainnot, liiallinen yleistäminen, puutteellinen päättely, lyhytjänteisyys, epäeksaktius..) Tiedettä tarvitaan enimmäkseen siksi että emme osaa toimia luotettavasti ilman. Tiede kasvattaa truthlikenessiä, totuudenkaltaisuutta, koska emme luonnostamme tiedä, ja ajattelumenettelymmekin ovat ilman tieteellistä kritiikkiä taipuvaisia heikkouksiin. Toisaalta on lohdullista ajatella, että toimisimme ilman tieteellistä tietoakin käytännön tasolla "riittävän hyvin".