E(rinomaisuus)myytti

Mannerheim, tuo libertaristinen yli-ihminen,
erinomainen harvinaislaatuinen lumihiutale,
kuin Gandalf - yksi harvoista,
komentaa kuuliaisia terrakottarobottiammattilaisiaan
kohti suuruutta ja erinomaisia suorituksia
ja riskialtista maksimikilpailutettua palkkaa.

Kirjoitin vähän aikaa sitten puolillaan vitsin vuoksi väännetyn tyhmän pienen blogauksen johon kuitenkin sain kiinnostavia kommentteja. Joskus tekstejä täytyy kirjoittaa tunteiden purkamiseksi. Sain siihen liittyen kuitenkin vihjeen siitä miten armeijan testituloksia on (toki anonymisoidusti) käytetty kansantalouden tutkimuksessa. Linkkinä oli Roope Uusitalon "Essays in Economics of Education". Esseet olivat periaatteessa kiinnostavia. Kommentoija oli kuistenkin myös Kysyjä. Kysyjä halusi minulta siihen liittyen jotain, mahdollisesti metodologista kommentointia. En pidä referaattien tekemisestä, joten siinä mielessä suosittelen lukemaan itse tekstin. Lisäksi valittu aihe haiskahti sen verran politiikalta, että kaltaiseni "luottavainen persoona" alkoi haistelemaan ansaa. Joka tietenkin motivoi tarttumaan asiaan entistä vahvemmin. (Palkalla minua ei motivoi yhtä hyvin kuin ansalla. Joitain kärpäsiä ei pyydetä hunajalla vaan heitä pyydetään blogikommenteilla.)

Siinä on ytimessä sellainen poliittinen kulma että miten paljon koulutuksella saa rahaa takaisin. En ole lähestynyt tietoasiaa sillä tavalla. Olen siinä mielessä idealisti. Tai oikeastaan en ole. En vain ole riittävän markkinahenkinen ja rahanahne. Pidän muita tavoitteita kiinnostavimpana. En myöskään kuulu niihin ihmisiin joiden mielestä yhteiskuntaa pitäisi ylipäätään ohjailla kuin se olisi "Monopoli". (Joskin ymmärrän jollain tasolla että on syytä miettiä että valtio ei mene konkurssiin.) En kuitenkaan näe ongelmaa siinä että joku tutkii asiaa ja tekee siitä päätelmiä. On vaikeaa olla eri mieltä esimerkiksi seuraavan lausuman kanssa : "Nature allocates people with different amounts of talent and opportunities. Nature has no need to be fair. Using such natural experiments and economic theory, some inferences on the causal relationships can be drawn." Minua ei myöskään ihmetytä osa sanotusta "In the second essay we take seriously the Becker schooling model, which states that people decide on the schooling investments based on the marginal costs and marginal benefits of education. We note that if the marginal returns vary across individuals, there is no single parameter for the return to schooling. Instead, the appropriate model is a variant of a random coefficients model."

Mutta esseiden joukosta on tietenkin vaikeaa seuloa yhtä asiaa. Päätin tarttua yhteen detaljiin. (Koska kun minulta pyytää jotain, ei koskaan tiedä saako. Ja jos tietää että saa niin ei tiedä mitä saa ja haluaako tätä.) Siinä käsitellään taidon ja palkan suhdetta. Tässä havaitaan että instituutioilla on vaikutusta. Ammattiliitot ja muut taistelevat palkkojen nousulla tavoilla jotka eivät liity taitoihin. Taitojen ja palkan suhde onkin selittänyt joskus enemmän kuin nyt. "Single-skill model performs best in explaining changes in the period from 1983 to 1989." Toisaalta vaikka nykyään korostetaan ammattitaidon merkitystä "Most interestingly, very little evidence of increasing demand for skills is found in this study. At least changes in the demand for skills do not show as widening skill related wage differences." Tämä johti minut sivupoluille. Ja tämän sivupolun tulen tarjoamaan.

Maailmassa on nimittäin muutamia myyttejä joista en pidä. Kun olin nuori, kysyin isältäni että mikä on hänen mielestään nykyajan myytti. Hän lähestyi asiaa mielenkiintoisesti. Sillä moni korostaa että uskonnonvapauteen ja vastaaviin liittyisi myyttejä. Tai että seksiin liittyy myyttejä. Mutta tosiasiassa nämä eivät ole erityisen vahvoja myyttejä koska (a) ne eivät oikeasti ohjaa elämäämme niin paljoa (b) ja niistä puhutaan aika paljon. Hänestä aikamme myytti oli se, miten tehdä rahaa. Ajatus on kiinnostava, koska yhteiskunnassamme kaikessa puhutaan rahasta. Itse asiassa jopa paljon puhuttu uskonto on puolustuksissaan uskomiseen uskomista, eli ajatusta jossa yhteiskunta tai yksilö hyötyy siitä että on uskovainen. Hyötyajattelussa on kyse rahasta tai siihen rinnastettavista asioista. Sen lisäksi jos rahan tekemisestä keskustellaan, on selvää että asiasta loukkaannutaan syvästi poliittisin syin. Joko siksi että on epäkohteliasta kertoa yrittämisestä kommunisteille. Tai kertoo siitä että sukupuolikiintiöt ja ammattiliitot johtavat siihen että palkkaa ei saada oikeastaan enää "tehdystä työstä" tai "taidoista" sanan vahvimmassa mielessä. Tai siksi että libertaristi itkee kun hänelle kerrotaan että tilastojen mukaan varmin keino rikastua ei olekaan yrittää ahkerasti ja työskennellä ja yrittää. Vaan se, että valitsee isovanhempansa ja vanhempansa joilta saa pesämunan jolla opiskella ja sosiaalisen verkoston ja siihen sopivat käyttäytymismallit.
1: Minulla oli muuten hirvittävästi hyötyä siitä että isäni on hyvä vartija. Ei pelkästään siksi että hänen nimellään saisi työpaikkoja, vaan sen takia että hän on kertoillut jonkin verran työjuttuja jotka ovat itse asiassa välittäneet tietotaitoa ja hiljaista tietoa siitä millä metodein ja millä asenteella työt tulevat hyvin tehdyksi. Vartijan hommista ei vain saa palkkaa. Ja duuni on perseestä ja sopii vain ihmisille joilla on jotain pahemman kerran vialla päässä. Kaikella kunnioituksella isälleni tämä. Idea on kuitenkin sama.

Tässä kohden mielestäni tärkeimmät myytit eivät kuitenkaan ole poliittisesti kiinnostavia. Uusitalon aiheet varmasti kiinnostaakin niitä joilla on jonkinlainen puoluepoliittinen asenne. Ei siksi että hän esittelisi poliittisesti vääristeltyä aineistoa ja pseudotiedettä. Vaan siksi että aiheet ovat niitä joita puoluepoliittisesti miettivät miettivät. Minulle tämä on hieman vierasta. Ja siksi otankin esille toiset myytit.
1: Ensimmäinen on essentialismi. Tässä on monta osa-aluetta. Ensimmäinen niistä on "älykkyysmyytti". Siinä ajatellaan että älykkyys tarkoittaa suunnilleen samaa kuin toteutuneet taidot. Lahjakkuus on kuitenkin hyvä erottaa taidosta. Niiden välillä on usein ahkeruuden kokoinen kuilu. Lahjakkuus auttaa mutta ei vie perille. Ja ilman lahjakkuuttakin voi usein päästä perille. (Joskin jalattomat amputoidut eivät voi voittaa juoksukilpailuja paitsi joissain erityisissä paralympialaisissa.) Tätä sitten levitetään sen tyylisissä sarjoissa kuin "Skorpion". Toisaalta olen ollut havaitsevinani että sama henki ympäröi myös MBTI -luokituksia. Niiden tuloksista luetaan ikään kuin suositus. "Olet INTJ joten sinulla varmasti olisi lahjoja tiedeuralle". Tämä ei kuitenkaan ole edes itse testin tarkoitus. Sosiaalisissa piireissä tämä jatkotulkinta ikään kuin liimataan päälle. Aivan samoin kuin älykkyydenkin kohdalla. Ajatus ihmisen essenssistä, joko aidosta tai kuvitellusta ominaisluonteesta, muuttuu taidoksi kuin simsalabim. Potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi vaikka nämä ovat eri konsepteja.
2: Toinen on taitomyytti. Michael Gerber on kirjoittanut kirjan "The E Myth" joka käsittelee sitä miten moni pieni yritys kaatuu. Syynä ei ole välttämättä se, että niissä tehtäisiin työt huonosti. Mutta aina se ei johdu myöskään ammattiliitoista tai muusta kommunismista. Usein yrittäjät tekevät bisnessuunnitelmia joissa ollaan liian sitoutuneita myyttiin siitä että jos yrittäjä ja hänen palkkaamansa työntekijät osaavat tehdä jotain, niin se tarkoittaisi sitä että he myös osaavat tehdä siitä bisnestä. Eli jos osaat kirjoittaa, osaat kirjoittaa tavalla josta tulee rahaa.

Pelottavaa onkin, että usein älykkyysmyytti kombinoidaan erinomaisuusmyytin kanssa. Silloin syntyy jotain sellaista jonka eetos on liiaksikin nykyaikaa. Esimerkiksi itse varmasti hämmästytän joitakuita ihan sillä miten hienosti ja kaikenkattavasti osaan alisuoriutua rahallisesti. Minulla toki on työpaikka josta tulee ihan palkkaa. Mutta toisaalta on huomioitava että kirjoitan hyvin paljon sellaista josta tulee lähinnä miinusta tilille. (Vähintään siten että työ pitäisi tuntipalkkaistaa jotenkin.) Puolisoni esimerkiksi kävi kuuntelemassa stand-uppia ja selitti että ei se oikein eronnut siitä mitä meillä on kotona koko ajan. (Hän ei korostanut sitä että olisin erityisen hauska, vaan nimenomaan sitä että stand-upin ammattilainen itse asiassa pärjää rahallisesti varsin "kohtuullisella" tai "inhimillisellä" taitotasolla.) Mutta olihan siinä valtava ero. Minä en elä paskanjauhannallani, teen sen ikään kuin omalla kustannuksellani. Minulla ei ole bisnesmallia enkä voi vain kuvitella että voisin vitsailemalla muuttaa tilanteen niin että simsalabim rahaa alkaa tulemaan ovista ja ikkunoista.

Kaksi sekuntia

Kun joku ihminen piirtelee jotain vihkoon, hyvin usea ihminen yrittää katsoa. Noin kahden sekunnin vilkaisu vihkoon on vain ajan kysymys. Usein vain lyhyen ajan. ; Itseäni häiritsisi jos minun muistiinpanojani tai kyhäelmiäni yritettäisiin samalla tavalla kurkistella. Minua häiritsisi se, että kun jotain asiaa kyhäillään se on harjoitelma ja siksi väistämättä erityisen huono.

Toisaalta piirtämisessä voi olla järkeäkin katsoa piirtämis prosessia. Taitavimmat piirtäjät voivat katsoa mihin suuntaan teos on muotoutumassa. Ja jokin ratkaisu voi aluksi olla omituinen ja ällistyttävä, mutta lopulta paljastuu että piirtäjä onkin osannut katsoa valmiiseen teokseen ennakolta hyvin montaa välivaihetta aiemmin.

Suurin osa katsojista ei kuitenkaan ole hyviä piirtäjiä mutta he katsovat silti. Itse kiinnitin tähän huomiota koska olin samassa tilassa ihmisen kanssa joka on merkittävän hyvä piirtämään. Hän esimerkiksi kykenee pelkällä mustekynällä luomaan hienoja muotokuvia varjostuksineen. Ja kun taidot yleensä vaativat harjoittelua joten tämäkin ihminen piirtelee hyvin usein ja paljon. Näin olin tilassa jossa hän piirteli. Ja ihmiset todellakin kurkistelivat. Itseäni tämä kävi ärsyttämään. Ihmettelin lisäksi että miksi kaikki ihmiset tekevät niin.

Mutta sitten kun oli pari minuuttia tyhjää odottelua, huomasin että omat silmäni menivät katsomaan sitä mitä hän oli piirtelemässä. Enkä tullut hullua hurskaammaksi sillä en tiedä miksi katsoin.

---

Tästä huolimatta: Ne jotka yrittävät kurlistella minun suttujani ja käsin piirrettyjä käsiteympyröitäni saa turpaan. Tai ei saa, mutta saa. Sillai henkisesti.

de sensu ; de anima (~and making the sense)

Jos mietimme filosofiaa, voimme nähdä että havaitseminen on hyvin keskisessä roolissa. Etenkin kaikki filosofiset mallit jotka perustuvat jonkinlaiseen a posterioriseen tiedonhankintaan - sellaiset kuten empirismi - ovat tieteenfilosofialtaan helposti ottamassa jotenkin kantaa mittaamiseen ja havaitsemiseen.

Siksi ei pitäne ihmetellä että ensimmäinen laajasti aisteihin kantaa ottanut filosofi oli Aristoteles. Aristoteles oli "hyvin maanläheinen" verrattuna esimerkiksi ideamaailmaa pohdiskelevaan Platoniin. Platonin maailmassa havaitsemamme maailma olikin vain epätäydellinen karkeistus, jokin joka ei ollut se oleellinen Totuus siellä jossain muualla. Aristoteles taas lähestyi maailmaa, joten hänellä aistit olivat hyvin keskeisessä roolissa.

Se, mikä Aristoteleen filosofiassa oli hyvin vahvaa oli se, että aistit nähtiin passiivisina. Ihmisen aisti mittasi liikettä, muutosta. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Moni lähestyy nykyäänkin havaitsemista tämänlaisen lähestymisen kautta. Tällöin voidaan ajatella että havaitseminen olisi jotain äärimmäisen objektiivista. Tätä koulukuntaa edustavat esimerkiksi kreationistit jotka korostavat miten hieno havaitsemislaite silmä on mekaanisesti. Kuitenkin suurin salaisuus havaitsemiseen liittyen on se, että tosiasiassa silmä ei ole mitenkään mainittavan hyvä. Se, miten aivot käsittelevät silmästä saamansa datan on sitten hirvittävän hyvä. Havaitseminen on myös "plastista", se on monin paikoin jotain joka opitaan. Klassinen esimerkki tästä on Heldin ja Heinin kissanpentukoe. Se, miten kissat havaitsevat maailmaa saatiin muuttumaan sitä mukaa saivatko ne liikkua vapaasti testialueella vai eivät.

Tämän vuoksi osa on kutsuneet paradigmanmuutokseksi näkökantaa jossa organismit aistinelimineen eivät vain passiivisesti ota haltuun informaatiota ympäristöstään ja vain muodosta tästä mekaanisesti itselleen sisäistä representaatiota vaan jossa kognitiiviset systeemit ottavat osaa havaitsemiseen, tunnistamiseen ja merkitysten antamiseen. (~enactivism) Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka näkemys voidaan tiivistää sen tyyppisiin lausuntoihin kuin "perceive like us...you must have body like us". Tämä korostaa sitä että havainnointi tässä mallissa on hyvin ... kokonaisvaltaista. Havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa.

Tässä katsantokannassa havainnointia jaotellaankin näin pienempiin osa-alueisiin, jotka sitten yhdessä selittävät havainnoinin. Esimerkiksi näkeminen voidaan jaotella siihen että näkevällä on reseptori jota kautta se on interaktiossa ulkopuolisen maailman kanssa siten, että syntyy jonkinlainen muutos jonka näkevä havaitsee (~"visual sensitivity") ja kykyä muuttaa toimintaansa ärsykkeiden kautta niin, että syntyy toiminnalle relevantteja järkeväti ohjattuja aktioita (~"visual awareness"). Arkisesti aistielimistön täytyy jollain tavalla "mitata ulkomaailmaa" ja havainnointia voidaan kohdentaa ja omaa toimintaa muuttaa siten että se on "jollain lailla funktionaalista".

Jollain tavalla enaktivistinen näkemys vastaa äärimmäisen vahvasti omia intuitioitani aistien toiminnasta. Ja siinä on joitain hyviä puolia. Se näyttää esimerkiksi paikkaavan monia ongelmia jotka mekaanisella ajattelulla on. Monesti mielenfilosofiassa puhutaan kvalioista. Käsite viittaa havainnon kokemukselliseen ulottuvuuteen. Tavallaan voidaan puhua tarkasteltavan kohteen fenomenaalisista ominaisuuksista. Moni lähestyy aivoja yhtä mekaanisesti kuin Aristoteles aisteja. Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa "qualia are an illusion". Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tämä ei kuitenkaan ole täysi syy innostua. Sillä enaktivismi on myös funktionalistinen selitysmalli. Ja silloin sen ongelmaksi tuleekin enemmän se, miksi on ylipäätään kokemuksia eikä pelkkää havaitsemis-reagoimista. (Mikä voi olla turha kysymys jos asiaa mietitään evoluution kannalta. Evoluutio välittää vain siitä mikä toimii, ja siksi se miksi jokin toimii tietyllä tavalla eikä toisella ei ole relevantti.)

Itselleni enaktivismi tuo kuitenkin se, että reduktio tuntuu toimivan yllättävän hyvin. Itse asiassa jo 1939 on tehty aivojen stimulaatiokokeita joissa on nimenomaan tuotettu henkilökohtaisia kokemuksia, hyvinkin toistetusti. Tällöin W. Penfield teki neurokirurgiaa epilepsiapotilailla. Hän teki kirurgiaa potilaiden ollessa tajuissaan ja hän sai näin palautetta. (Kyseessä ei ollut kidutus vaan pyrkimys vammojen minimoimiseen.) Hän havaitsi että johtamalla hieman sähköä tietyissä osissa aivoja, hän sai heidät hallusinoimaan ja muistamaan. Toisaalla syntyi uskonnollisia kokemuksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, Penfield huomasi että tietyillä alueilla herätettiin muistoja. Ja jopa niin, että aina syntyi yksi muisto, joita Penfield sitten saattoi "kelata edestakaisin", niin että muistoihin voitiin myös palata.

Näenkin että tämä johtaa siihen että reduktio ei kenties ole äärimmäisen tarkkaa. Mutta se on kuitenkin luonteeltaan jotain jolla asiaa voidaan lähestyä. Kenties iteratiivisesti jopa äärimmäisen lähelle. Tässä mielessä voidaankin nähdä että osittain explanatory gap johtuu illuusiosta. Illuusiosta siitä että ollakseen redusoituva täytyisi henkilön A kokemus siirtää henkilölle B. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa aivot todellakin ovat havainnointia ja kokemusta ohjaava taho, niin tosiasiassa henkilön A kokemus siirretään siten että henkilön B kaikkia soluja muutetaan niin että hän tosiasiassa on sama kuin henkilön A täydellinen kopio. (Jopa siten, että lokaatio on huomioitava, koska eri havaiintoaineisto voi herättää erilaisia assosiaatioita mielessä.) Tässä mielessä mieli voi hyvinkin olla äärimmäisen reduktiivinen. Kysymys ei olekaan siitä voiko kokemuksen siirtää, vaan siitä että kokemuksensiirto vaatii kaiken muuttamista ja sen jälkeen et enää olekaan henkilö B. Kysymyksessä on siis enemmänkin teknologisen suorituskyvyn ja tarkkuuden kysymys kuin se, että mieli olisi jotenkin transsendentti.

Aristoteles olisi varmasti monesta asiasta kanssani erimielinen, mutta jossain mielessä hän olisi varmasti tyytyväinen siitä miten hänen asenteensa ja henkensä elää tässä ajatuksessa.

Onko itsepuolustus taidetta?

Suomessa termit itsepuolustuslaji ja kamppailulaji viittaavat nimensä mukaan suoraan urheiluun. Tämä on melko neutraali tapa lähestyä asiaa, erotteluja käytetään vain sen mukaan missä taiteita käytetään. Sen sijaan muissa kulttuureissa asiaa katsotaan toisin. Japanilaisessa jaottelussa lajit jaetaan do -lajeihin ja jutsu -lajeihin. Joissa do on enemmän filosofinen, jopa hengellinen. Ja jutsu on sitten enemmänkin vain taito. Englannin kielellä ollaan sitten hyvinkin henkeviä ; martial art viittaa nimenä taiteeseen.

Platon on tähän asiaan kenties mielenkiintoinen filosofi. Sillä hän lähestyi taiteita taitoina. Erottelu ei ollut hänellä tässä kohden voimakas. Ja toisaalta Platon oli myös taitava pankrationisti, joka oli sen ajan rankimmasta rankin showkamppailu-kontaktilaji ; Tämä tekninen lähestymistapa näkee taiteilijan käsityöläisenä. Näin puuseppä tai savimaljojen tekijä on joku jolla on mielessään lopputulos, jonka hän sitten toteuttaa siten että aluksi on jotain raakamateriaalia ja lopussa lopputulos. Tässä mielessä maalari joka maalaa taulun osaa käyttää värejä - kenties myös valmistaa värinsä - tuottaakseen näkemyksensä. ~ Tässä mielessä ei ole vaikeaa nähdä että kamppailulajit voidaan nähdä jonkinlaisena käsityöläistaiteena ; Siinä on tietty tavoite, jota sitten tavoitellaan valitsemalla sopivia tekniikoita, joiden valitsemisessa on varaa mieltymyksiin vaikka mikä tahansa ei olekaan hyvää kamppailutaitoa. Tavoitteeseen päästään useita teitä, mutta ei kaikkia. Toisaalta kamppailulajissa on hyvin vaikeaa nähdä mikä on raakamateriaali joka jalostuu. Jossain hyvin omituisessa mielessä vihollinen joka päihittyy voidaan nähdä joksikin jossa on saatu muutos. Mutta tämä kulma viittaa enemmän siihen suuntaan että kamppailulaji ei ole kovin hyvin käsityöläisyyteen rinnastuva taito (craft). Tämä ongelma vaivaa muutakin urheilua.

Analogia toimii vain jonkin aikaa ja sen jälkeen lopputulos näyttää epätyydyttävältä. Tosin monista tuntuu epätyydyttävältä väittää että taide olisi pelkkää käsityöläistaitoa. Taiteilijat eivät ikään kuin olisi mitään duunareita vaan jotain hienompaa. Syynä on kenties pelkästään se, että taiteilijat haluavat auktoriteettia ja portin sivistyksen ja intelligenttien pariin. Mutta tämä tie on kuitenkin hyvä tutkia.

Kenties itsepuolustuslajejen taiteellisuutta voisi lähestyä sitä kautta, että T. S. Eliot korosti että runoilija ei järjestele sanoja, vaan prosessi on hieman mystisempi. Runoilija siirtää tunteita eikä käsittele ennaltanäkemiään lopputiloja. Ja tämäntapainen mystinen elementti liittyy lähes kaikkeen itsepuolustustaitoon. (Myös jutsu -lajeihin.) Syynä on se, että tietoinen mieli ei ole itsepuolustuslajien kohdalla riittävän nopea. Itsepuolustus on vaikeaa juuri siksi, että taidot pitää päntätä ensin tietoiseen mieleen, hioa niitä eteenpäin samalla kun opittu painuu "automaattisiksi reaktioiksi". Tekniikat eivät ole valmiina mielessä, ja aloittelijan intuitio ei toimi. Taitajan intuitio sen sijaan toimii. Ja tätä kautta on helposti ymmärrettävää miksi itsepuolustuslajit keräävät ympärilleen myös kaikenlaista yliluonnollista täyteaineistoa.
1: Mielikuvaharjoittelukin on korkeintaan mutkan päässä tästä mystiikasta. Esimerkiksi jos on vaikeaa seisoa yhdellä jalalla, oikean asennon saa siten, että kuvittelee nojaavansa näkymättömään kääpiöön kädellään. Ja käsiä jaksaa pitää kämmenet ylöspäin suorina sivuille kun kuvittelee tökänneensä etusormensa jonkun ärsyttävän ihmisen sieraimeen. Ketään ei ole "aikuisten oikeasti" paikalla, mutta lihakset ja luut asettuvat juuri oikein. Ei ole vaikeaa kuvitella miksi vatsassa olevan Ki -voiman kuvittelu tuntuu uskottavalta. Se toimii samalla tavalla kuin kuvitteellinen näkymätön kääpiö.

Intuitiota ja alitajuntaa korostava näkemys voi tietysti johtaa mietteitä jopa siihen että onko taide sitten samaa kuin jonkinlainen hengellisyys tai uskonnollisuus. Japanilainen näkemys korostaa, että näin voisi olla. Do -lajeihin kuuluu tietynlaisen filosofisen elämänasenteen ja yleisen henkisen kasvun tukeminen ja niiden tärkeyden erityinen korostaminen. ; Kuitenkin tässä voi siirtyä myös siihen, että tietyssä mielessä "taide" on länsimainen yleinen käännös "do":lle. Se ei kuitenaan täysin vastaa 1:1 sitä mitä japanilaiset asialla tarkoittavat.
1: Muutenkin tämä käännöspuoli on tässä kohden haasteellista ja varsin epämääräistä. Kun Zen -klassikko "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjan tekijä Herrigel teki kirjan kyūdō:n taidosta, se suomennettiin taiteen sijasta taidoksi. Englanniksi se kääntyi taiteeksi "Zen in the Art of Archery". Länsimainen kulttuuri ja itämainen kulttuuri ovat hyvin erilaisia ja määritteet nojaavat niin erilaisiin lähtökohtiin että on vaikeaa sujauttaa edes denotaatiot, saati sitten konnotaatiot, kohdalleen niin että kieli olisi edes jokseenkin ymmärrettävää.

Toisaalta itsepuolustuslajit vain hyvin harvoin ovat suoraan uskontoa. Ne ovat enemmän jotain jota uskonnoissa käytetään apuvälineenä. Sen vuoksi melko harva kristitty vastustaa itsepuolustuslajien harrastamista. Moite siirtyy enemmän siihen jos joku do -laji yrittää livauttaa mukaan pakanallisia idän harhaoppeja. ; Ja kysymykseni kannalta relevantimpaa onkin se, että uskonto ei tunnu itsessään olevan taidetta. "Se vain koristelee temppelinsä taiteella ja vaikuttaa taiteen sisältöön ja muotoihin". (Mikä ei ole argumentti sen puolesta että uskonto ei ole taidetta, pikemminkin päinvastoin mutta se kuitenkin tuntuu intuitiivisesti relevantilta erolta.)

Näistä mietinnöistä syntyy sellainen mielikuva että itsepuolustuslaji olisi ehdottomasti haasteellinen taito, joka ei olisi käsityöläistaito, ja jolla on voimakkaita kulttuurisia yhteyksiä. Mutta se ei silti olisi oikein mikään taide. Ajatus itsepuolustuksesta pelkkänä taitona tuntuu olevan itsepuolustukselle lähes aina osuvin kulma. Mutta vain harvoin se esiintyy puhtaana. Konteksti tuntuu määrittelevän hyvin paljon.
1: Useimmiten se tuntuu kuitenkin olevan urheilua. Silloin näitä taitoja käytetään abstraktin ja absurdin tavoitteen (päihittämisen sijaan "pisteet") saavuttamiseksi liikunnallisessa konfliktitilanteessa jossa mitään oleellista ei muutu (vastustaja ei edes päihiinny).
2: Kadulla samoja tekniikoita voi käyttää itsepuolustamisessa. Tappelua harva pitää taiteena. Se on enemmän rikollisuutta tai rikollisuuden kohtaamisesta selviämistä. Tappelu on jotenkin epäesteettistä ollakseen monista taidetta. Ja se pyörii Maslown tarvehierarkian hyvin matalilla portailla, toisin kuin taide jota yleensä tehdään lähinnä siksi että voidaan - eli Maslown portailla ollaan hyvin korkealla, kenties jopa itsetoteutuksessa.
3: Itsepuolustuksen estetiikka on sitten jotain jota kyllä aivan varmasti voidaan soveltaa taiteissa niin että niistä tulee taidetta. Puhutaampa sitten elokuvien taistelukohtauksista tai vaikka tanssista joka käyttää itsepuolustuslajeista tuttuja liikkeitä ja liikeratoja, kysymyksessä on jossain määrin itsepuolustuksen soveltamisesta. Ja tässä mielessä tekijöiden intentio ja konteksti voi ratkaista hyvinkin paljon. - Tosin tässä prosessissa yleensä tapetaan itsepuolustuslajin funktionaalisuutta. Ja ainakin minä raastan tämän puhtaasti taiteena myydyn itsepuolustuksen soveltamisen iskulauseella joka kuuluu englanniksi "This is bullshit ballet, not martial art!"

Kunnioita krääsääsi

Klassinen eurooppalainen tapa käydä kauppaa on synnyttänyt lasihelytarinan. Siinä esimerkiksi intiaaneilta ostetaan jotain arvokasta rihkamalla. Moni on pitänyt tämänlaatuista toimintaa huijaamisena. Esimerkiksi Dorfman ja Mattelart moittivat "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" -kirjassaan sitä miten Aku Ankoissa Roope-Setä usein huijaa primitiivisissä kulttuureissa eläviä ja että tämä on riistoa, hyväksikäyttöä ja muutoinkin epäkunnioittavaa kun kulttuurissa elävät nähdään huijattavina tietämättöminä ääliöinä.

Rihkama on kuitenkin myös mainio esimerkki siitä miten luksus määrittyy. Usein ihmiset määrittelevät luksukseksi jonkin joka on vain harvojen ulottuvilla. Ja näkevät tämän jonain pysyvänä tilana. Siksi emme helposti kunnioita vaikkapa lasten muovileluja. Ne ovat halpaa krääsää. Kuitenkin jos meille annettaisiin käteen raakaöljy ja sanottaisiin, että tuosta pitäisi muotoilla pari barbieta ja action mania, niin olisi sormi suussa ja tulisi kalliiksi projekti.

Tämä muistuttaa siitä että jos intiaani onkin vaihtanut jotain lasihelyihin, hän on saattanut olla ovelakin kauppamies. Länsimainen ihminen ei helposti huomaa tätä koska hänellä itsellään on helppo pääsy helyihin. Mutta intiaanille joka ei omista helyjenvalmistuslaitoksia on aivan sama onko jossain toisella puolella maailmaa jonkun toisen omistama lasihelytehdas. Se voisi olla saman tien vaikka kuussa.

Ja tästä saadaankin hauska vertaus. Kuvitellaan mitä UFO-avaruusalukset ovat ihmisille. Jos maahan rysähtäisi lentävä lautanen, se raahattaisiin aivan varmasti jonnekin salaiseen armeijan tukikohtaan reverse engineerattavaksi. Sen toimintaperiaatteista haluttaisiin päästä selville. Hallitukset olisivat valmiita maksamaan aivan älyttömiä summia rahaa tästä projektista. Työhön palkattaisiin niin fiksuja Diplomi-Insinöörejä, että olisivat naapureidenkin mielestä ihan fiksuja kavereita. Tiedolla aluksen toiminnasta on selvästi arvoa ja merkitystä.

Mutta samanaikaisesti voisi avaruusolento selittää että mitäpä tuosta. Monta vuotta vanha romu. Että annettiin se meidän S4M14NT3R0lle tuunattavaksi, jotta pysyy edes hetken poissa pahanteosta - ja senkin jälkeen levittää pahantekonsa laajemmalle alueelle niin että ei tarvitse itse kestää niitä kaikkia. Että mitä lienee ronklaillut sen kanssa. Jotain välkkyvaloja ja ujellusäänilaitteita asentanut. Mahdollisesti vitsin vuoksi jonkun lehmänsiirtosäteen. Humanoidi-ölliäiselle avaruusalus ei olisi mitään tieteellisesti merkittävää top -secret tason superteknologiaa, vaan jotain jota voidaan kylvää ympäriinsä juuri sen vuoksi että on niin romua että ei haittaa jos rysähtää ojaan tai Roswelliin koko alus.

Ihmisillä ei ole samaa tietotaitoa. Ja siksi voisimme vaihtaa asioita johonkin joka on teknologisesti ylivertaiselle humanoidille merkityksetöntä. Tätä tietoeroa voisi kenties hävetä se ihmis-insinööri ja siksi olisi S4M14NT3R0 äkkiä valtion salaista omaisuutta, jota ei päästettäisi sotilastukikohdasta ulos. Vaikka ei olisi mitenkään erityisen teknisesti osaava humanoidiksi. (Ja siksi emme ole hänestä mitään kuulleetkaan.)

Suomalaiskansallisen asenteen juhlapäivä

Ollessani Pohjanmaalla sain jälleen kohdata sen, miten älykkyyttä on montaa sorttia. Olen siinä mielessä hyvin klassinen, jopa stereotyyppinen, filosofian harrastaja, että sovin haihattelevan mutta epäkäytännöllisen filosofin perusmalliin. Isosisareni on sen sijaan kykenevä esimerkiksi järjestämään juhlat. (Aihe josta tässä blogissa et lue.)

Jokainen lähisukuiseni kykenee myös esimerkiksi pakkaamaan auton. Kun minulle sanotaan komento laittaa tavarat autoon, pitää minulle määritellä mitä tavarat tarkoittavat. Kykenen suorittamaan hyvin yksinkertaisia, määrältään pienehköjä ja tarkasti määriteltyjä toimia. Pieni sisareni selitti, että olen niitä ihmisiä joita varten maailmassa on tuoleja joissa lukee lapulla, että niihin saa istua. ; Kotonani puolisoni on tottunut siihen että jos minun käskee tyhjentää astianpesukoneen, tottelen kyllä ja tyhjennän astianpesukoneen. Mutta en täytä sitä. Molemmat käskyt on suoritettava erikseen. Ja jos näitä ketjuttaa liikaa - yleensä 4 käskyä - en muista kaikkia.

Samanaikaisesti minulle ei tuota ongelmia pyöritellä mitä ihmeellisimpiä asioita jotka vaativat mitä ihmeellisimpien kuriositeettitietojen muistamista. Jos joku on koskaan nähnyt miten en huomaa sosiaalisia tilanteita (joiden huomaamiseen minulta puuttuvat ruuvit) tai nähnyt miten vaikeaa minun on tehdä suunnilleen mitään, voi ihmetellä että miten tämänlainen blogi voi syntyä sellaisen tampion, toopen ja sohlon toimesta.

Tämänlaiseen epäonnistumiseen ja onnistumiseen voi suhtautua monella tavalla. Esimerkiksi voi ottaa amerikkalaisen tavan. Ja suomalaisen tavan. Nämä heijastuvat juhlissa, niiden nimissä ja taustaperinteissä.

Amerikan tapa ; Kiitospäivä.

Amerikoissa tunnetaan kiitospäivä (Thanksgiving day). Sitä vietetään marraskuun neljäntenä torstaina. Se on hyvin Amerikkalainen Juhla ja sitoutuu historiaan. Suomi on hyvin irrallaan tästä historiasta. Samoin tuntuu että Suomi on hyvin irrallaan myös siitä kulttuurista jossa kiitospäivä on syntynyt.

Toki kiitollisuus kiitospäivässä on melko ironinen. Sillä kiitollisuus ohjataan yleensä johonkin joka on onnistunut tai jossa on ollut onnekkuutta. Mutta jos ensimmäistä kiitospäivää viettävien puritaanien elämää katsotaan, voimme huomata, että matka oli kaikkea muuta kuin onnekas. Vastoinkäymisiä oli itse asiassa niin paljon, suoranaisesti hikipediaisissa mitoissa, että vähän taikauskoisempi voisi uskoa että puritaanit olisi kirottu.

Vuonna 1620 puritaaneja vainottiin. Isosta-Britanniasta Hollantiin muuttaminen ei riittänyt ja pian puritaanit tajusivat, että heidän on pakko lähteä karkuun koko Euroopasta. Tämä ei ole onnekasta. "Mayflower"-laivalla pakoon lähdettyään he eivät päässeet halutuille alueille vaan he joutuivat menemään paljon karumpiin paikkoihin. Ihmisiä kuoli matkalla. Ja saapuminen oli myöhässä, joten istutuksia ei ehditty tekemään ja juuri tämä talvi oli, jopa aluen karuus huomioiden, epätavallisen kova. Siirtokunnalla ei siis ollut ruokaa eikä oikein suojaakaan. Puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli hyvin pian nälkään ja tauteihin. Kesällä alkoi intiaanien kanssa sotiminen. Lopputuloksena tästä kaikesta puritaanit halusivat laittaa kalkkunaa pöytään, koska he halusivat kiittää. Juuri heidän voisi luulla olleen vakuuttuneita siitä miten pahan ongelma on relevantti teologinen ongelma. Mutta ilmeisesti puritaanien mielessä oli vielä pahempia vaihtoehtoja joita tämä epäonnistumissikermä ei tuottanut.

Suomen tapa ; Kiitoksenriistopäivä

Suomessa ei kiitospäivää vietetä. Sen sijaan Suomessa taas vietetään lokakuisin epäonnistumisen päivää. Päivän järjestämisen mukaan epäonnistuminen on Suomen viimeisimpiä tabuja.

Tätä on vaikeaa ymmärtää. Sillä suomalaiset ovat perinteisesti olleet epäonnistumisessa rypeviä. Tämä on jopa korotettu jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Suomalaisissa on siinä määrin körttiläisyyttä - uskontokunnasta riippumatta - että he ovat kyllä valmiita kertomaan tarinoita joissa he epäonnistuvat ja ovat huonoja. Tämä johtaa joko lannistumiseen tai vielä useammin siihen että epäonnistumisen edessä taivutaan mutta ei taituta. Mutta ei toisaalta nousta onnistumiseenkaan.

Sen sijaan onnistumista suomalainen kulttuuri kestää melko huonosti. Suomalaisessa kulttuurissa ylpeys omista saavutuksista nähdään egoismina. Brassailun tunnustamista pidetään helposti röyhkeänä ja jopa kusipäisenä. Paremmuusjärjestyksessä nähdään statusta, valtaa ja hierarkisuutta - ja huonompitaitoisten itsetunnon latistamista. Siksi esimerkiksi hyvä skeptikko nähdään sosiaalisena huonoutena. ; Ihmiset kestävät epäonnistumisjuttujani ja niitä pidetään jotenkin hauskoina. Onnistumisista ei kuitenkaan saisi iloita ja olla ylpeä saavutuksistaan koska se olisi ylpeyttä.

Kenties oikein tapa ; Yritä enempi -päivä.

Toki epäonnistumisen päivän tarkoituksena on virallisesti ollut korostaa enemmänkin lannistumattomuutta kuin epäonnistumista. Eli epäonnistumisten kestäminen liittyy ikään kuin Jari Sarasvuon ajamaan ideaaliin, jossa epäonnistumisia kestetään ja yritetään ja sitten lopulta onnistutaan.

Tämäntapaisessa asenteessa on hyviä puolia. ; Se tuo mieleen muusikon, joka selitti, että hänen esiintymistään kuvaa kaksi nyrkkisääntöä. (a) Jos hän tekisi virheitä vuosikymmenten harjoittelun jälkeen, hän ei voisi esiintyä ollenkaan. (b) Jos hän pelkäisi virheiden tekemistä, hän ei voisi ollenkaan nousta lavalle.

Kuitenkin tämä filosofia toimisi paremmin jos juhla nimettäisiin vaikkapa tulevien onnistumisten päiväksi. Silloin sankariksi voitaisiin nostaa vaikka Alexander Flemingin penisilliinin keksimisen ; Vahingossa ja erehdyksessä tehty unohdus johti bakteerinäytteiden kuolemaan homesienen läheltä. Ja Fleming teki tästä oivalluksen sen sijaan että jäi rypemään ja naureskellen jäänyt otsaansa takomaan.

---

Koska isosisareni ohjeisti minua osaavuudessaan, päätin ottaa joitain hänen ajatuksiaan ja muokata niistä jotain. Ja paras mitä voin tehdä, on toivoa että hän ei pystyisi ihan helposti tekemään samaa. Ylläoleva teksti opettaa toivottavasti sen, että elämässä on aina vaihtoehtoja. Joskus jopa kolme.

Pieni ajatus hioutuneista taidoista.

Tänään keskustelin erään ammattikellosepän kanssa muun muassa hänen ammatistaan. Hän oli oppinut kuulemaan kellon käyntiäänestä missä vaiheessa se on. Onko rattaissa vikaa. Tälläinen voi tuntua kovasti erikoiselta taidolta.

Itsepuolustuksen maailmassa vastaavassa asemassa on KI -voimien aistiminen. Usein hyvät harjoittajat kertovat kokevansa toisen tason, eli kuinka vaikea kamppailusta on tulossa. Tämä ei vaadi mitään mystistä uutta aistia, vaan takana on ihan toisen itsevarmuus, ja toisaalta myös se, minkälaisissa asennoissa ja miten toinen liikkuu. Jos toinen arastelee, hän ei ole harjaantunut, eikä todennäköisesti uskalla olla riski. Ja huono asento ja epävarma tai väärä liikehdintä on jotain johon iskeä. Minäkin osaan lukea näitä piirteitä - tosin en vielä kovin hyvin.
1: Se on siis hieman kuten ilmeiden lukemista: Kun näemme toisen kasvot, emme yleensä koe tulkitsevamme hymyä iloksi, vaan koemme aistivamme toisen ilon.

Selvästi ammattitaidossa syntyy automaatioita, joista ei ole tietoisella tasolla aivan selvä. Taitotietoa on usein vaikeaa selittää eikä selityksestä olisi vähintään hyötyä. Se syntyy vain harjoittelemalla. Taito liittyy tekemiseen, monissa asioissa asioista voi tietää jotain, mutta ei osaa toteuttaa tietämäänsä. Toisaalta toteuttaminen voi onnistua tietämättä tarkasti miksi asia toimii. (Kuitenkin tieto on tärkeää.)

Osaus

"Et vaan osaa!"

Ihmiset ovat yleensä arvostaneet tietoa ja taitoa. Tosin on hyvä huomata, kuinka esimerkiksi se tieto ja taito, jota shamaaneilla suomenniemellä oli on sisällöltään sellaista jota nykysuomalainen ei yleensä pidä lainkaan tietona. Se on osittain kulttuurisidonnaista. Tosin uskon että taito tehdä kivikirveitä tai taito sytyttää nuotio ilman tulitikkuja on kaikista nykyihmisistäkin taito, ja suomenniemen shamaani arvostaisi taitoa säilöä tusinan sortin sillejä lasipurkkeihin.

Kreikkalaisten tietoa tarkoittava epistëmë -sana on tässä kohdassa hyvä, koska se tarkoittaa sekä tietoa että taitoa yhdistyneenä. Esimerkiksi Platon oli sitä mieltä että taidon perustana on se, että ihmisellä on eidos, joka on "idea"/"malli" jonka hän pyrkii tuomaan esiin. Taitoa ei siis ollut hänestä ilman tietoa. Tämä tarkoittaa sitä että Platonin mukaan tieto terveyden olemuksesta johtaa hyväksi lääkäriksi. Tämä tapa kohdata osaaminen johtaa siihen että erottelu jossa teoreettinen tieto ja ammattitaito ovat kuin erilaisia asioita, on hieman keinotekoinen.

Tietenkin tätä voitiin jakaa muutamalla tavalla. Tällöin taitotieto ikään kuin jaetaan osiin jotka kaikki ovat samaa epistemeä, mutta niillä on kaikilla on hieman oma roolinsa. Tässä jaottelussa Aristoteles on tärkeää, koska hän otti lähtökohdaksi tavoitteen. Koska hänestä teleologinen selittäminen, päämääräsyihin viittaaminen, oli erityisen hyvä asia, on luonnollista että hän keskittyi siihen ihmisten toiminnan kohdalla. Siihen, jos johonkin, se sopiikin lähes täydellisesti. Platon korosti siis taitoa, ja Aristoteles eritteli mitä erilaisia tavoitteita taidoilla on. Aristoteleellä tavoitteellisesti toimivan ulkopuolella oli ihminen, joka toimi sattumanvaraisesti. Sellainen ei voinut osata. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että tieto ja taito on määritelty siksi että osaa keinot päämäärän tavoittamiseksi. Ne ovat tätä kautta aina välineitä, jotka saavat arvonsa vain sitä kautta että ne antavat tehoa tavoitteen saavuttamiseen.

Tästä saadaankin tärkein, tai ainakin käytetyin perusjaottelu asioille.
1: Theoria (theöretike) teoreettinen osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sitä että tavoite suuntautuu asioitten ymmärtämiseen pelkän luonteen tajuamisen. Teoreetikon viisaus on sofiaa; Siinä katsotaan mikä on tarkastelijasta riippumatta. Tämän keskittymiskenttä onkin siis oleminen ja sen luonne sinällään.
2: Praxis (praktike) , käytännöllinen osaaminen. Aristoteles jakoi tämän sellaiseksi jolla on toiminta päämääränään. Aristoteleen mukaan praksis -osaamisen viisaus on fronesis, joka koostuu siitä tiedosta ja ymmärryksestä mitkä asiat ovat hyviä. Georg Henrik von Wright tähdensi tätä tilannetta sillä, että se on tekemistä (doing). Praxis liitetään myös sosiaalisuuteen: Ihmisen sosiaaliset toimintatavat joiden kautta hän elää, on ja toimii sosiaalisessa ympäristössään.
3: Poiesis (poiëtike), valmistava osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sellaista jonka lopputuloksena oli erillinen konkreettinen tuotos. Poiesis -viisaus on nimeltään techne, joka muodostuu siitä että se on ihmisen teknologisen ymmärtämisen aluetta, jonka tehtävä on aikaansaada hyödykkeitä tehokkaasti. von Wrightin mukaan tämä taas oli valmistamista (making). Tässä syntyy tai tuotetaan innovaatioita, joissa kiinnostaa kaksi asiaa (1) funktio, niiden toimiminen ja rooli, joka voi olla vaikka niinkin abstrakti kuin taideteoksen kauneus, tai niin konkreettinen kuin moottorisahan kyky katkaista puu. Toinen asia, mikä näissä kiinnostaa on (2) omistaminen. Ne kuuluvat jollekulle.
+: Parousia, tieto tulevaisuudesta. Tämä ei ollut mukana Aristoteleen klassisessa jaottelussa, mutta se on kuitenkin mielestäni tärkeä osa -alue. Kristinuskossa tietoa laajennettiin tulevaisuuteen ja tuntemattomaan sekä tiedostamattomaan. Tämä tieto on näkemystietoa, joka tavoitellaan henkisiksi ja mystisiksi mielletyillä keinoilla : askeesilla ja meditaatiolla. Tämä on tuttu shamanismista ja monesta muusta uskonnollisesta ja mystisestä toiminnasta, mutta modernina aikana tähän voidaan sovittaa intuitiomainen tacit knowledge, hiljainen tieto. Parousia -viisaus voitaisiin tiivistää sanaan intuitio. Tähän voidaan liittää myös tunteet.

Tieto.

"He deals the cards as a meditation / And those he plays never suspect / He doesn't play for the money he wins / He doesn't play for respect / He deals the cards to find the answer / The sacred geometry of chance / The hidden law of a probable outcome / The numbers lead a dance"
(Sting, "Shape of my heart")

Epistemologiassa tärkein asia on selvittää, miten ja millä ehdoilla asiaa voidaan sanoa tietämiseksi. Se siis eroaa olennaisesti ontologiasta, joka selvittää sitä miten asiat ovat. Epistemologia ei siis käsittele niinkään olemista kuin tietämistä. Voi siis olla jotain, jota ei voida todistaa. Tämmöinen on kuitenkin olemista, ei sellaista jota perustellusti voitaisiin sanoa olevaksi. Ontologinen kannanotto voi olla mahdollinen, mutta ei hyvin perusteltu. Epistemologian kenties keskeisin elementti on siksi evidenssi. Tyypillisesti se määritellään tärkeäksi jotta uskomus voidaan oikeuttaa tiedoksi. Tämän vuoksi evidenssin konseptin ymmärtäminen on tärkeää; Sen avulla voidaan
1: Miettiä sekä sitä millä ehdoin tiedämme
2: Edellisen avulla tarkastaa onko jokin väite tietoa vai vaan perustelematon kannanotto.

Käytän jutussa säännönmukaisesti anglismiin vivahtavaa sanaa "evidenssi" sanan "todiste" sijasta, koska sana "todiste" ymmärretään usein väärin. Epistemologiassa ja tieteessä harvemmin "todistetaan" mitään, eli esim. sanotaan jokin olemassaoloväite lopullisesti. Vain matematiikassa todistetaan tälläisiä absoluuttisia totuuksia. Tässä jutussa en siis käsittele matemaattista todistamista. Epistemologian lisäksi käsittelen mielestäni tärkeitä muita tietämisen tapoja.
1: Arkipäivän tieto. Kun otetaan esimerkiksi jokapäiväinen elämää ja katsomme mikä siellä on todistettua, se koskee jotain kohdetta. Ajattelemme esimerkiksi että fossiilit ovat toditeita siitä minkälaisia eläimiä maan päällä on elänyt, ja että röntgenvalokuva on todiste siitä potilaalla on murtunut jalka. Hyväksymme myös tietynlaiset epäsuorat todisteet, eli sen että kuume kertoo sairaudesta. Emme näe sairautta, mutta kuumeen näemme. Lisäksi kutsumme todisteiksi esimerkiksi silminnäkijän lausuntoja. Tosin lausunnot eivät ole yhtä helposti "objekteja", kuin esimerkiksi savuava ase, se on enemmän kielellinen entiteetti, emmekä miellä niitä yhtä konkreettisiksi. Arkipäivässä luotetaan yleensä havaintoihin ja jopa intuitioon sekä uskomuksiin, eikä juurikaan mietitä ovatko todisteiden takana olevat tavat eksakteja, aina samoja. Tämä onkin hyvä asia, sillä arkielämässä tärkeintä on selviäminen, ei takana olevien tietojen autenttisuus. Riittää että tulokset ovat "riittävän hyviä" ja "riittävän uskottavia". Aina niiden ei tarvitse olla sitäkään. Arkielämässä evidenssi on usein, joskaan ei aina, laadultaan melko kevyttä. Mutta sekin on usein jonkinlaista havaintopohjan logiikalla käsittelyä. Arkielämän evidenssi näyttää koostuvan konkreettisista kappaleista, joiden yhteydet ovat kaikille ilman muuta selvää.
___1.1: Arkielämän tietoa ei usein pidetä tärkeänä tai hyvänä. Arkielämässä kohdataan kuitenkin aina silloin tällöin tietoon, joka on hyvinkin hienostunutta. Tämä on hiljaista tietoa. Tämä on yleistä tietoa, jota on esimerkiksi monilla taitavilla käsityöläisillä. Tämä tieto koostuu työmenettelyistä ja tiedoista, joita ei voida tai ei ole helppoa ilmaista sanallisesti. (Hiljaisen tiedon ymmärtämiselle on keskeistä se, että jos henkilö osaa, mutta ei halua kertoa asiaa kielellisesti, kyseessä on protektionismi, ei hiljainen tieto.) Tämä liittyy olennaisesti ammattitaitoon. Hiljaista tietoa ei ole filosofiassa hylätty. Muun muassa Ludwig Wittgenstein tuotti käsitteen unsagbar, joka tarkoitti sanomattomissa olevaa tietoa. Myös Michael Polanyilla on käsite tacit knowledge, jolla tarkoitetaan piilevää tietoa. Hiljaisen tiedon ajatus perustuu sille, että tiedämme enemmän kuin osaamme sanoa. Hiljainen tieto voi olla käytännöllistä, jolloin se on taito. Sen merkitys koskee silloin vain jotain suoritetta, eikä päde sen ulkopuolella. Hiljainen tieto on usein sellaista, jossa kirjoissa oleva, kielellisesti esitetty tai kirjoitettu, ohjeistus on harjoittelulla saatu hallintaan. Esimerkiksi kiertopotkun voi kirjata kirjaan, mutta sen opettelu käytännössä on vielä jotain muutakin. Lisäksi kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia olisi todella hankala listata kirjaan, joten kiertopotkunkin opetteluun olisi hyvä saada joku joka arvioi asentoa ja korjaa esimerkiksi polvien taivutuksia ja askellusta. Lisäksi hiljainen tieto on voinut herättää erittäin hienostuneen kyvyn tehdä tarkkoja arvioita: Englannin kielellä tunnetaan erityisiä connaisseureja, joilla on jokin erityinen taito esimerkiksi tunnistaa taideväärennöksiä tai viinejä. Näiden sanomisilta ei vaadita kielellisiä perusteluja, ja tietojen tarkastaminen ei onnistu samaan tapaan kuin tieteelliseltä tiedolta. Tosin osa on sitä mieltä, että connaisseurejen tieto on tarkistettavissa muilta alan asiantuntijoilta, ja että tiedemaailmassakin kyseessä on samantapainen ilmiö: Vain toinen huippufyysikko voi tarkistaa toisen huippufyysikon työn.
_____1.1.1: Taitotieto on muusta hiljaisesta tiedosta poiketen kielellä ja asioita koskevilla väitelauseilla esitettävää proseduraalista tietoa, jossa kyseessä on tietoa koskeva taito. Tämänkaltainen tieto voidaan Ilkka Niiniluodon mukaan esittää myös sanallisesti. Taitotiedon tunnistamisessa tärkeä ero on kuitenkin siinä, että sanallisesti esitetyssä, propositionaalisessa, tiedossa kysymys on enemmän know that, jossa siis tiedetään että on jotain. Taitotiedon kohdalla kyseessä on know how, jossa siis tiedetäään kuinka.
2: Havaintopohjainen, propositionaalisesti käsitelty tieto, joka perustuu deduktiivisen päättelyn avulla induktiosta nostettuun selitysarvoon ja todennäköisyyksiin. Tämä on kenties yleisin tapa lähestyä tietämistä, ja sitä käytetään esimerkiksi empiirisessä tieteessä. Tässä on käytössä tietyt päättelyt. Esimerkiksi Timothy Williamson on päätynyt johtopäätökseen siitä, että perustellun evidenssin on oltava luonteeltaa propositionaalista. Eli että se edellyttää kieltä, jonka merkkien avulla voidaan muotoilla erilaisia väitelauseita. Tavallisin propositionaalisen tiedon ilmaisukeino on luonnollinen kieli, mutta se voidaan ilmaista myös merkeillä, piirroksilla ja äänillä. Karkeimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen evidenssi, sen täytyy käsitellä väitelausetta, jonka mukaan joku joko on totta tai epätotta. Tämä taas rakentuu alkuoletusten ja jonkinlaisen lain tai säännön tai loogisen käsittelytavan päälle. Williamsonin mukaan evidenssi esitetään usein päättelynä, johon liittyy selitysarvoa ; ts. se rakentuu deduktiivisesti teoriasta nostettavien hypoteesien totuudellisuuden koettelusta. Williamsonin mukaan evidenssi on siis mitä hypoteesien kautta voidaan testattavasti selittää teorista. Ja Williamsonin mukaan tämä on nimen omaan propositionaalista. Hypoteesi on väite, joka nostetaan propositioiden avulla ja jota koetellaan ; Se, mitä hypoteesit olettavat ovat erilaisia propositioita. Objektien selittäminen taas ei ole kovin järkevää. Emme voi päätellä että veitsi on esimerkiksi verinen, jos meillä ei ole jonkinlaista propositionaalista kuvausta, eli määrittelyä, veitsestä ja verestä. Objekteihinkin rakentuva tieto on hänestä siis luonteeltaan propositionaalista. Williamsonin mukaan käytämme evidenssiä todennäköisyyksien kautta. Eli vertailemme vaihtoehtoisia malleja keskenään. Eli meillä on kaksi epäiltyä murhaajaa, ja vertailemme sitten evidenssin kautta, kumpi on todennäköisempi. Tämän taas voimme tehdä vain jos annamme todisteille jonkinlaisen todennäköisyysarvon itse vaihtoehtoisille malleille. Eli jos Pekka on murhaaja, hän käyttäisi veistä jossa on hänen sormenjälkensä todennäköisyydellä X ja jos Matti, hän käyttäisi veistä jossa on Pekan sormenjäljet jollain toisella todennäköisyydellä Y. Kuitenkaan havainnot ja kokemukset eivät itsessään ole luonteeltaan propabilistisia, ne joko ovat tai ne ovat havaitut. Tämä tarkoittaa sitä, että evidenssille antamamme arvo on luonteeltaan deduktiivista, se on propositionaalista. Williamson esitti myös, että ajattelemme usein että jokin todiste falsifioi, tai muutoin kumoaa tietyt hypoteesit: Jos tekijä on havaittu Amerikoissa, hän tuskin on samanaikaisesti tehnyt murhaa Helsingissä. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan päätellä että tietyt asiat eivät tapahdu jos tietty taustateoria on voimassa. Voimme siis vetää näissä tapauksissa "ei X" -tyyppisiä hypoteeseja. Tämä tarkoittaa että nämäkin päättelyt ovat luonteeltaan propositionaalisia. Eli validi päättely on sellainen, jossa seuraa se että jos alkuoletukset ovat tosia, johtopäätöskin on tosi.
___2.1: Ongelmana tässä on se, että tämä vaatii aina uskomuksia, jotain jota ei ole perusteltu. Lähes kaikki hyväksyvät miettimättä sen, että henkilön uskomusten järkevyys riippuu siitä, mitä evidenssiä hänelä on. Jos siis esimerkiksi vaimo epäilee että hänen miehensä käy vieraissa, tämä ei ole perusteltua jos hänellä ei ole muuta todistetta kuin intuitionsa. Toisin sanoen, todisteiden puute ei tarkoita sitä että olisi hyväksyttyä pitää väitettä pätevänä. Kuitenkin itse tapahtuma tapahtuu siitä huolimatta, että onko petetyllä siitä todisteita vai ei. Vieraissa käyvän vaimo voi autuaan tietämättömänä kokoata kokouksessa olevalle miehelleen, eikä tämä tee itse tapahtumaa siitä että mies käy vieraissa olemattomaksi. Tässäkin tilanteessa tyhjästä epäileminen, eli ilman todisteita epäileminen, on perustelematonta. (Joskin esimerkissämme silti valitettavasti totta.) Toisin sanoen evidenssillä oikeutetaan ihmisten uskomukset. Evidenssi ei koske asioita, vaan uskomuksia. Toisaalta voidaan ihmetellä, että jos puolison uskollisuus on toinen vaihtoehto, eikö sillekin pitäisi olla todisteita? Jos vaimo uskoo uskollista miestään uskolliseksi, se ei ole perusteltua, jos uskollisuudesta ei ole todisteita? Toisaalta myös kaikki ne evidenssit perustuvat uskomuksiin. Induktion ongelma takaa sen, että jos päättelen että jos tapahtuu asia X, niin se tarkoittaa että on pätevää uskoa että puoliso on uskollinen, voidaan kysyä millä oikeutan X:än? Minulla voi olla tähänkin jonkinlainen evidenssi, teoria A josta on vedetty hypoteesi Y, jonka toteutuminen on vahvistanut sen, joka taas taroittaa että X on pätevä. Mutta entäs millä oikeutan tämän teoria A:n? Luultavasti hypoteesilla Z, joka on vedetty... tämä johtaa ikuiseen regressioon. Vaaditaan ääretön määrä todisteita voidaksemme sanoa yksinkertainen asia perustellusti. Lopullinen kysymys onkin: Missä vaiheessa ketjua todistusketjun varmuus on riittävä? Jossain vaiheessa se on joka tapauksessa, koska muutoin evidenssiä ei voisi tässä maailmassa olla, jolloin perusteleminenkin muuttuu turhaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta voisimme päätellä mitään, joitain uskomuksia on vain oletettava.
3: Subjektiiviset kokemukset, ja niiden pohjalle rakentuva tieto. Monissa tilanteissa, ja hermeunetiikassa, turvaudutaan henkilön omiin kokemuksiin. Ongelmana tässä on tietysti se, millä tiedämme että voimme luottaa kokemuksiimme. Voimme ajatella, että logiikan ketju päättyy siihen, mihin asti henkilön on järkevää uskoa. Se, missä loppuu havainnoinnin raja ja metafysiikka astuisi mukaan kuvioihin, olisi raja jota ei itse asiassa saisi ylittää. Tämän näkemyksen ymmärtämiseksi on tärkeää ottaa pari esimerkkiä: näkemyksessä ajatellaan että uskon että minulla on selkävaiva. Viime kädessä oikeutan selkäkipuni sillä että selkäni on kipeä. Mikään ei tietenkään takaa sitä, että en kokisi harhoja. Selkäkipuni ei myöskään lakkaisi, jos lääkäri ei löytäisi syytä kivulle. Oikeuttaisin itselleni kipuni omalla kivun tuntemuksellani ; Lääkärin taas olisi ihan rationaalista uskoa että vikaa ei ole, että teeskentelen että saisin sairaslomaa. Mutta hänellä ei olekaan minun settiäni evidenssistä, joka on oma selkäkivun kokemukseni. Samoin jos kuulen salaman ja näen pisaroita ikkunasta, päättelen että ulkona ukkostaa. Tämä todiste taas tulee silmieni kautta. Mikään ei tietenkään takaa sitä, aistinjärjestelmäni eivät olisikaan hairahtuneet juuri hetkellisesti, tai ne ovat aina olleet epäluotettavia - kuten muidenkin "kehojen havaintolaitteistot". Tästä siis päästään siihen, että molemmissa tapauksissa, sekä selkäkivussani että ukkosessa epäilyksen alle tulee asioita, jotka eivät ole hevin testattavissa. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden väitteiden takana olevat "kritiikit" ovat pohjimmiltaan metafyysisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että luotamme vain jonkinlaiseen (ei välttämättä eksaktiin, mutta niiden kaltaisiin asioihin.)
___3.1: Foundationalismiin, jossa odotetaan että takana on kaikille sama todellisuus, ja että esimerkiksi kemisti Matti Möttönen tutkii samaa maailmaa kuin fyysikko Pekka Perkele.
___3.2: Naiiviin tai tieteelliseen realismiin, jossa oletetaan että maailma on sellainen kuin havaitsemme tai laitteemme havaitsevat.
Voidaan jopa perustella, että näiden rakennetta ei voida eikä tarvitse miettiä, eikä sen takana olevaa syytä voida tietää koska ne ovat metafysiikkaa. Jos siis syyttää näitä uskomuksia "vain arvauksiksi", syyllistyy eräänlaiseen saivarteluun, jossa perusteiden kysely muuttuu merkityksettömäksi uteluksi. Eräällä lailla siis Wittgensteinilaisittain sanoen "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen." (Se, mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.) Syynä on se, että jos logiikan kohdalla regressio hyväksytään ja päätetään että johonkin on vedettävä joka tapauksessa raja, niini miksipä ei vedettäisi sitä juuri tähän, jossa sille sentään on perustelu? Monet hyväksyvät rajanvedon, mutta kuitenkin ovat sitä mieltä että subjektiivisen kokemuksen ja uskomukset eivät sisällä perusteltua yhteyttä : On vain subjektiivinen kokemus, joka sitoo ne yhteen. Kokemus on tällöin vain eräänlainen mielipide, tunne, joka voi hyvinkin olla pelkkää arvaamista. Nämä kriitikot kannattavat sellaista näkemystä, jossa ei hyväksytä biljardipöytää, jossa palloja liikutellaan, vaan että selittämisen on jatkuttava kaikkialla samanlaisena, jolloin maailma koostuu aina palloista, jotka liikuttavat toisia palloja, ja kaikki pallon liikkeet on selitettävä pallon liikkeillä. Näin uskovatkin voivat kuitenkin hyväksyä subjektiiviset havainnot ; Jos he esimerkiksi kannattavat näkemystä, jonka mukaan uskomuksilla itsellään on tietty propositionaalinen rakenne, kokemuksien käyttö on rationaalista koska se on loogisen rakenteen kautta esitettäviä väitelauseita ; Jos kokemus voi syntyä siitä kun tietty lähtötila käy läpi jonkun käsittelytavan, joka koostuu eräänlaisista säännöistä eikä ole luonteeltaan mielivaltainen. Tällöin kokemus on todiste, sen kaavaa vain ei ole välttämättä (vielä) tiedostettu. Tällöin he eivät välttämättä ole sitä mieltä, että henkilön uskomukset olisivat irrelevantteja sille evidenssille, joka heillä on. Tällöin hekin ovat sitä mieltä, että subjektiiviset kokemukset ovat yhtä propositionaalisia kuin heidän omatkin näkemyksensä.