Syystä, seurauksesta ja vapaasta tahdosta

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi.

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.

En itse ole libertarianisti vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Spinozan maailmassa on syvä järjestys. (Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti".) Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. (Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.) Asenteeni on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. (Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle.

"En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

Mitä on normaali ja odotettu?

"Black Box" -sarjan ensimmäinen osa oli hyvin suuri pettymys. Se oli "Housen" tekijöiden uusi sarja. Ja tämä näkyy. Tosin ei hyvässä. Pahiten kusevat henkilöhahmot ; Päähenkilöä näyttelee sievä näyttelijä, joka on teatraalinen ja etäännyttävä. Häntä ei oikein esitellä ja tämän vuoksi syvä syöksy bipolaarisen mielen vierauteen tuntuu varsin kököltä. Kysymys ei siis ole itse teemasta vaan siitä että sarja menee liian nopeasti liian syvälle, eikä valmistautumaton katsoja yksinkertaisesti kykene välittämään päähenkilön ongelmista. Oman haasteensa antaa tietysti bipolaarisuus itse, sillä se heittelee tunteita ja käytöstä suuresti. Hahmosta ei tahdo saada mitään selvää. Ja jos mysteeri olisi hyvä, niin tässä tapaukessa se ei tarjoa mysteeriä vaan samastumisvaikeuksia. Joka on aina huono tarinankerronnassa.

Toinen asia jossa sarja kusee on sitten sen tiedesuhde. Toki "Housen" kanssa on totuttu "tiettyyn laatuun" että "tiettyihin, sanotaanko, vapauksiin". Monet asiat oli hoidettu osaavasti, eivätkä ne puutteet sinällään haittanneet ; Viihteen tehtävänä ei ole olla tieteenfilosofian oppikirja. Ja ne voivat minun puolestani pitää sisällä jopa epätosia elementtejä. Mutta tämän uuden sarjan henki on sellainen joka on siitä paha, että se hieroo tiettyjä hyvin toistuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluuloja jotka ovat ongelma. Ja joita sarja lietsoo ja syventää sen sijaan että ratkaisisi.

Tähän maailmaan saa otteen kun katsoo mikä on aloitusjakson suhtautuminen neurologiaan. Sarjan päähenkilö on bipolaarinen nainen joka tutkii epänormaaleja aivoja samalla kun häntä vaivaa koko käsite normaali. Muutenkin neurologi toimii kuin psykiatri, potilaiden kanssa humaanisti vuorovaikuttaen. Hän kuitenkin muka johtaa tutkimuslaitosta. Joka vaatisi ... no muuta kuin hoitsuna toimimista. (Mielestäni vahva mutta hullu nainen tälläisessä roolissa olisi todella mainio asia.)

Miten niin epänormaali suhteessa normaaliin: luulin että kysymys on vaikutuserojen havaitsemisesta?

Kuitenkin jos aivojen funktioita katsotaan, voidaan katsoa sellaisia ajatuksia mitä vaikka neurologiaa seulovan Damasion kirjoista löytyy, ne ovat itse asiassa melko kaukana normaali-epänormaali -dikotomista joiden varaan sarja rakentaa narraationsa. Jos Damasio esimerkiksi tutkii aivovammapotilaita, leesio voi kenties vaikuttaa epänormaalilta siksi että se on harvinainen tavallisten ihmisten keskuudessa. Mutta tosiasiassa leesio on merkittävä lähinnä siksi että se on variaation lähde. Jos aivoista puuttuu osa X ja toisissa se on, saadaan selville miten tämä aivojen osa X vaikuttaa. Kysymys ei ole siitä mikä on normaalia ja mikä ei ole normaalia. Vaan siitä mikä muuttuu. Korrelaatio ei ole normatiivisuutta.

Itse asiassa ihmettelin miten televisiossa älykkäät ihmiset taputtivat niin innolla neurologiksi kuvatulle neurologille joka kuulosti humanistilta. Ei siksi että humanismi olisi huonoa, vaan sillä että neurologia on lähempänä klassista luonnontiedettä ja esiin tuotu humanismi on jotain sen tyyppistä joka on sen verran alkeellista että sentasoiset eivät kiinnosta humanistiseen filosofiaan syventyneitä. ; Heillä on paljon sofistikoituneempaa materiaalia. On vaikeaa nähdä miksi he taputtisivat skientistiä joka ilmiselvästi suorittaa filosofian peruskurssin mietintöjä heidän edessään luennolla.

Itse asiassa ajatus neurologiasta normatiivisena onkin se asenne joka tästä puheesta, kenties tahattomasti, välittyi. Silloin voidaan vetää mielet vaikka Helsingin Sanomien kirjoitukseen joka käsitteli juopaa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Siinä viitataan Snown näkemykseen siitä miten akateeminen kulttuuri on kahtiajaettu. Ja kuinka "luonnontieteilijöiden kulttuuri oli jäänyt pahasti ihmistieteisiin nojaavan kulttuurin jalkoihin. Ei-luonnontieteilijät eivät hyväksyneet luonnontieteellisten saavutusten kulttuurista merkitystä." Luonnontieteiden osaamattomuudella voidaan jopa ylpeillä koska sitä pidetään kylmänä ja kovana ja kulttuurisidonnaisena.

Tämä on jossain määrin totta. Sillä kun katsotaan viime aikoijen koulutuskeskustelua, voimme muistaa kuinka isoa riitelyä heräsi kun esitettiin että historiasta tehtäisiin vapaaehtoista. Samanaikaisesti fysiikasta on yksi pakollinen kurssi jonka asiasisältö on ajettu äärimmäisen matalaksi. Sotahistorian osaaminen tuottaa humanisteista oleellisia tarinoita kun taas fysiikka ei mitään. Ei siitä huolimatta että kvanttimekaniikan ymmärrys on vaikuttanut elämäntapaamme enemmän kuin suunnilleen mikään. Sillä elämme teknologisessa kulttuurissa jossa pitäisi tiedostaa että McLuhanilla oli relevantti mahdollisuus kun hän korosti että väline on viesti. Siksi tietokoneen toimintaperiaatteen tiedostaminen olisi tärkeää periaatteessa myös humanististen seikkojen vuoksi. Mutta tälle ei oikein haluta antaa yleissivistykseksi laskettavan arvostuksen viittaa.

Itse pidän tätä stereotyyppinä, mutta "Black Box" tuntui alkujaksonsa puolella heijastavan tätä stereotyyppiä jopa tarpeettomasti. Kun korrelaatiot ja normatiivisuus menevät sotkuun, on lopputulos häiritsevä. Toki naturalistien ajattelu voi tuntua helposti tyypittävältä. Mutta kenties asista voi antaa eriävän mielipiteen.

Voisin ottaa asian esiin klassisen "ihmeen" kautta.

Ilmoilla on tyypittelevä ajatus että skientisti a priorisesti kiistää ihmeen mahdollisuuden ja vetoaa sattumaan, koska sattuma on mahdollinen. Ja uskova maailmankuvallisesti taas sallii yliluonnollisen voiman jonka tuottaman ihmeen vaihtoehtona ja on näin vähemmän torjuva ja suopea. (Paitsi että jos siinä halveksutaan naturalismia suppeana ja kahlitsevana niin tämä "avomielisyys" paljastuu välittömästi valehteluksi ja illuusioksi. Paskapuheeksi.) Tästä syntyy helposti ajatus siitä että luonnontiede vaatii normaalia ja poikkeava on jotain jota se torjuu. Ja että silloin kun tieteeltä loppuvat sanat, se kutsuu ihmettä sattumaksi.

Kahtiajako on vanha. Samuel Johnson ja Pierre-Simon Laplace ovat pohtineet tätä teemaa. Heillä ongelmana oli se, että jos epätodennäköinen tapahtuu, onko se yhteensattuma vai onko sen takana jokin suuri selittävä voima, jonkinlainen tuntematon "piilomuuttuja" joka tekee epätodennäköisen todennäköiseksi.

Valitettavasti se on kovimmillaan uskonnollisessa keskustelussa. Silloin sattumahypoteesia vastassa on "piilomuuttuja Jumala". Siinä voidaan esimerkiksi keskustella siitä että jos heitämme kolikkoa satoja kertoja kertaa ja havaitsemme että se tulee joka kerta kruuna yllä alas. Tällöin voidaan ajatella että tämä täsmällisyys olisi ihme. Kuitekin moni paatunut ateisti muistuttaa tässä että mikä tahansa sekvenssi on saman arvoinen. Jokainen kolikonheittosarja on täsmälleen yhtä todennäköinen. Joten kaikki olisivat yhtä ihmeenomaisia.

Ongelma vaikuttaa ongelmalta ellei avuksi oteta "kauheaa kaksiarvoista logiikkaa". Tästä paradoksista on itse asiassa olemassa matemaattinen malli. Sen perusideana on soveltaa Kolmogorov kompleksisuutta. Se ei mittaa lainkaan merkkijonon todennäköisyyttä vaan arvioi sen sijaan mallien osuvuutta. Eli se katsoo paljonko yllättävyyttä prosessiin syntyy. Karkeasti sanoen viestinä on juuri ns "häviötön pakattavuus". Salaisuus on siis siinä että vaikka kaikki permutaatiot ovatkin yhtä todennäköisiä niin kaikki kombinaatiot eivät ole. Ja siksi tässä hylätään intuitiivisesti liiankin vahvasti ilmiselvyytenä pidetty ajatus siitä että katsotaan syntymekanismia ja sitä millä todennäköisyydellä se tuottaa juuri tämän yhden permutaation. Tämä menee roskakoriin, koska lähestymistavassa ei käytetä suoraa todennäköisyyttä vaan ilmiön pakattavuutta, joka on hitusen eri asia.
1: Tämä tarkoittaa sitä että jos merkkijono on pakattavissa on pakko hylätä ajatus siitä että yhteys olisi sattumaa. Pakkaamattomissa oleva taas sanoo että sattuma on paras selitys. Tästä poikkeaminen ei toki ole mahdotonta mutta koko matematiikan taustalla on kuitenkin se, että todennäköisyys sattumalle pienenee nopeasti eksponentiaalisesti ja näin vähänkin pidemmillä jonoilla todennäköisyys korkeasti pakattavalle jonolle tiivistyy lähelle nollaa. Näin esimerkiksi kolikonheittoesimerkki näyttää että on järkevämpää odottaa että kolikko ei ole tasapainossa. Eli sen takana on paljon paljon todennäköisemmin jokin muuttuja. (Mahdottomuus hämää tässä todellakin mieliä. Ja tämä on nimenomaan ateistien ajattelutavalle tyypillinen hämääntyminen.)
2: Toisaalta tästä sattumasta ei voida nimenomaan vetää tulkintoja ihmeeseen koska se mitä havaitaan on se, että jakauma ei ole satunnainen. Ja todennäköisyyksiä verratessa oletetaan "normaali odotettava jakauma" johon verrataan. Jos asia ei osu, niin tämä jakauman satunnaisuus kumoutuu relevanttina vaihtoehtona. Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että jatkoselitys voisi olla mekanismiltaan mikä tahansa. Ratkaisu ei nimittäin vaadi sitä että kolikko olisi painotettu, vaan Jumalakin olisi mahdollinen. Mutta tämä vaatisi syy-yhteyksien tutkimista. Kolikon painotuksen voi tarkistaa vaa-alla. Ja vaikka rukousparannus olisi yliluonnollinen se kuitenkin vaikuttaa normaalimaailmassa, joten rukouksen ja paranemisen välinen korrelaatio voitaisiin havaita vaikka kaksoissokkokokeella tai muulla vastaavalla järjestelmällä. Muu olisi ns. jumping the conclusions.

Tässä mielessä klassinen puska-ateisti saattaa muistuttaa stereotyyppien naturalistia. Ja tällöin tilanne saattaa näyttää maailmankuvien kisaamisesta jossa molemmilla on hyvä ja vankka perusta. Tarkemmalla miettimisellä molemmat stereotyypit ovat typeriä. Tiede ei ole normatiivista, mutta ei se tarjoa tilaa ihmehörhöttelyllekään. "Black Boxin" peruspremissi on siis jotain joka vaikuttaa yhtä omituiselta kuin joidenkin ajatus siitä että neurologia olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittua koska emme tiedä edes miten tietoisuus syntyy aivoissa. Se vaatii hyvin omituisen ja vahvasti ideologisen perustan ollakseen lainkaan uskottava. Ja se nojaa enemmän Dunning-Kruger -efektiin kuin siihen että tällä maailmankuvalla olisi jokin relevantti paikka minkäänlaatuisen keskustelun osana.
1: Ja  tämän Dunning-Krugerin vuoksi käy käytännössä niin, että huomio keskittyy liikaa is-ought -ongelmaan ja naturalistisen virhepäätelmän liepeille. Kun ongelmana ei ole se onko keskiarvo oikein, vaan siitä että keskiarvo ja tavallisuus ylipäätään nostetaan tarpeettoman vahvaan kuningasrooliin, kun luvut itse kuitenkin puhuvat jakaumista ja variaatiosta jotka ovat faktoja koskevia asiantiloja aivan kuten ilmiön tavallisimman piirteen todennäköisyys ja keskiarvokin. Virheet on tehty jo ennen is-ought -kysymystä. Ja vaikka tuo on kiinnostava ja relevantti filosofinen pulma, vikana on se että se värittää liiaksi kaiken keskustelun.

Eihän tässä voida sanoa muuta kuin että tieteen tehtävänä on selvitellä asioita. Että vain ideologioilla on faktoja joita se levittää dogmina ja joiden pohjalta se rakentaa oikeaoppisen tulkinnan. Tieteessä on kysymys uusien juttujen selvittämisestä. Jos olisi aivan syvästi ilmiselvää miten kognitio syntyy neuroneissa, niin tutkimukselle ei olisi enää oikeastaan tarvetta. (Ne olisivat kuriositeetteja kuten Galileon pudottelukokeiden toistamista Pisan tornissa.) Pitäisi panostaa tutkimus johonkin muualle. Ja että prosessissa ei kerrota mikä on "normaalia" saati että "normaali" olisi keskivertoa jossa kaikki olisi tasaista ja harmaata. Sillä kuten pakattavuuskäsitys saattaa muistuttaa, se vaatii variaatioita. Keskiarvon lisäksi on sellaisia tilastollisia ominaisuuksia kuin jakauma. Frekvenssi ei tiivisty siihen mikä on keskiarvo tai mediaani. Paitsi aivan liian monilla, that is.

Palauttaakseni tämän sarjaan

Sarjan tiedekäsitys on oleellinen koska sen varaan on rakennettu valtaosa konflikteista ja tarinasta. Pulmat nojaavat siihen että tämä jaottelu on tosi. Se voi vaikuttaa ensivaikutelmalta tutulta. Koska virheuskomus jota se levittää on hyvin yleinen. Toisaalta se voi näyttää uskottavalta siten että se tuo esiin arkielämästä tuttuja ihmisiä jotka noudattavat näitä stereotypioita. Ja tekee näistä sitten koko ilmiötä kuvaavan voiman.

Sarjan perusongelma onkin siinä että se paradoksaalisesti pitää pienten ja heikkojen puolta. Se näkee miten epänormaali ja hullu voi olla kulttuurille ja tieteelle arvokas. Se kuitenkin toisaalta noudattaa hyvin kliseistä normatiivista luokittelutapaa maailmassa ja tätä kautta se ei itse asiassa vapauta vaan lähinnä korostaa että vapaus koskee vain näitä tiettyjä ryhmiä. Niille vapaus toki kuuluukin, mutta olisi mielenkiintoisempaa havaita että se kykenisi myös luomaan uudenlaista kriittisyyttä. Sellaista joka vaikuttaisi vapauttavasti tiedottaen tosimaailmassakin olevasta kahlinnasta ja tuomitsemisesta.

Siihen asti luonnontieteilijälle on varattu friikin kaapu. Hänet nähdään kylmänä ja kovana ja normatiivisena, jota vastaan pehmeä ja lempeä humanistinen sivistys asetetaan, ikään kuin jonain joka parempana, syvällisempänä ja eettisempänä ja kaikella tavoin syvemmin ymmärtävänä sitten ottaa hallittavakseen heikon, pahan ja puutteellisen. On hieman surullista huomata että erään oman suosikkisarjan tuottajat ovat latistuneet ja alkaneet tuottamaan sen tyylistä ilmaisua jota on ilmoilla muutenkin aivan liikaa. Sarjan ongelmana ei olekaan se, että tämä peruskysymys normaaliudesta ja hoitamisesta ei olisi merkittävä. Ongelmana on se lattea tapa jolla se tekee sen.

Tekosyyttelijät

"Ajattelun lopputulos tuskin voi olla täydellinen maailman empiriinen selittäminen. Ajattelun inspiraationa voi olla Totuus. Kannustimena perspiraatioon edellämainitun egoistinen ja pinnallinen versio, Halu Olla Oikeassa. Ajattelun lähtökohta sen sijaan on pelko, nälkä, himo ja halu lyödä kanssaihmisiä päähän tiiliskivellä."
(Tuomo Hämäläinen)

Rationaalisuus liitetään perinteisesti selittämiseen ja ymmärtämiseen. Argumentti ja perustelu ovat ikään kuin järjellisyyden perusmäärittelyjä. Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa ajateltiin että sielu on erillään ruumiista ja että sielulla oli kyky ajatella ja ohjata ruumista. Descartesin maailmassa kaikki alkoi epäilystä, jolla saavutettiin varmuus ajattelun olemassaolota. Ja siitä kiivittiin dualismin ja Jumalan avulla ajatukseen jossa aistit ja järki olisivat luotettavia. Ja rationaalisuus oli peräti kytköksissä äärimmäiseen transsendenttiin, Platonin ideamaailmaan.

Tämä on sitten johtanut siihen, että objektiivisuutta on pidetty emotiottomuutena ja jonain jossa "henki" ikään kuin irtautuu subjektiivisesta "lihasta". Tosiasiassa muisti tekee meille hieman kuten "Forrest Gumpille" aiemmassa tulkinnassani. On vaikeaa tietää milloin selitys on totuutta ja milloin se on tarinankerrontaa.

Oliver Sacks kertoo "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" -teoksessa potilaskertomuksen joka kuvaa oikeaa neurologista häiriötilaa. Kuvaus "Herra Thompsonista" joka sairastaa Korsakovin oireyhtymää on melko raju. Karkeasti sanoen häneltä puuttuu muisti. "Herra Thompson" muistaa elämäänsä vain muutaman sekunnin taakse. Muisti ikään kuin painuu tyhjiöön. "Herra Thompson" ei kuitenkaan elä ällistyksessä. Päinvastoin, hän selittää todellisuutta ympärillään. Ulkopuolisista voi olla omituista, että "Herra Thompson" tunnistaa muutaman minuutin aikana Sacksin tusinaksi eri ihmistä. Kuitenkin Thompson itse ei näe että hän olisi ristiriitainen tai tietämätön. Hän ei myöskään teknisesti ottaen valehtele, eli hän on aivan varma siitä mitä hän tulkitsee.

Tämä ei ole ainutlaatuinen oireyhtymä. Esimerkiksi Antonin oireyhtymässä sokea ihminen ei tiedosta olevansa sokea. Vaikka hän ei osaa sanoa mitä hänen edessään on, eikä hän selvästi osaa reagoida näköärsykkeisiin edes väistämisreflekseillä, he sepittävät tekosyitä sille miksi he kaikesta huolimatta näkevät. Tässäkään kysymys ei ole valehtelusta, vaan siitä että aivot rakentavat selityksiä automaattisesti. Eikä aistinelimistö ole ainut. Antonio Damasio kertoo siitä, miten vakavat aivovammat voivat joskus johtaa (muunkin ruumiin) halvaantumiseen, joissa erikoisena piirteenä on se, että henkilö ei koskaan kykene tiedostamaan halvaantuneisuuttaan. Hän selittää miten hän voisi halutessaan liikkua.

Samoin ihmiset joiden aivokurkiainen on leikattu, esimerkiksi epilepsian vuoksi, ovat siitä erikoisia että he näkevät asioita joita he eivät tiedosta sitä tai osaa pukea näkemäänsä sanoiksi. Kuitenkin he reagoivat noihin näkemiinsä asioihin. Esimerkiksi jos heidän toiselle silmälleen näytetään hassuja kuvia, he voivat nauraa. Reaktiot selitetään sitten vaikka sillä että tutkijan laite on hauska. Samoin kauhukuvaston näyttäminen voi johtaa siihen että tutkijaa syytetään pelottavanoloiseksi. Mielenkiintoista on, että vaikka selitys on päälleliimattu, ei aivokurkiaisen katkaiseminen johda siihen, että ihmiset selittäisivät että he eivät tiedä miksi tekevät siten kuin tekevät.

Michael Gaszzaniga yhdistää selitystarpeen aivojen rakenteisiin. "Who's in charge?" -teoksessaan hän kertoo miten vasemman aivopuoliskon puolella olevaa eri aivoalueiden yhdysalueena toimivaa aivomoduulia Tulkitsijaksi. Tässä kohden merkittävää onkin tiedostaa, että vaikka kaikki ylläolevat olivat aivojen epänormaalia käytöstä, niin emme kuitenkaan kovin paljoa eroa "Herra Thompsonista". Meille rakentuu valemuistoja ja selitämme Kahnemanin systeemi 1 kautta tekemiämme esitietoisia ratkaisujamme ja puemme ne jälkikäteen selityksiksi.

Timothy Wilsonin "Stranger to ourselves" kuvaa miten valintoja tutkivassa aineistossa nousee esiin se, että valintoihin löytyy syy, vaikkapa se että suositaan oikeanpuoleisia kappaleita, mutta selitykseksi löytyy aina jokin muu syy. Tilanteet voivat olla "hassunhauskoja" kun samanlaisista sukkahousuista valitaan toinen ja selitetään valinnan syyksi jokin tämän sukkahousun ominaisuus. Vaikka siinä toisessa on täsmälleen sama ominaisuus.

Etenemme koska muistimme on lyhyempi kuin kehä jota kierrämme. Tämä tarkoittaa sitä että Descartesin cogito -oivallusta edeltävälle epäilylle on perusteita. Sen sijaan mielen ja ruumiin erottelu toisistaan, jako objektiiviseen ja tunteelliseen, on sekin yksinkertaisesti hylättävä. Samoin voimme heittää roskiin kaikki ajatukset jostain warrantista joka takaa että ihminen voi lähestyä tiedettä ja tietämistä klassisen positivismin mukaisella asenteella.

Antipsykiatrian portaat

Kirjoitin mielenterveydestä tavalla jossa nostin esiin sen, että mielenterveyttä esitetään analogiseksi muunlaisten sairauksien kanssa. Tein tämän tavalla joka nosti esiin sen, että yhteys ei täytä klassisen formaalin todistamisen ja deduktion vaatimuksia. Sainkin siihen kommentin "Mielenterveyden ongelmat on helppo määritellä fyysisiksi sairauksiksi: välittäjäaineet aivokemia synapsit blaablaablaa" joka on oikeasti oleellinen pointti. Se johtaa toiseen, edellistä linkkiä hieman aikaisempaan, tekstiini, jossa käsittelen sitä miten aivojen ja fyysisen sairauden yhteys on mahdollinen mutta tiettyjen oletusten alainen. Sen valossa saamani syvällinen huomautus muuttuu "triviaalilla tavalla todeksi".

Tässä kohden minun on korostettava, että en ole "antipsykiatri". Tietyllä tavalla ensimmäinen linkkitekstini ei ollut pääasiassa mielisairautta koskeva argumentti, kuin tieteenfilosofiaa koskeva argumentti jossa mielenterveysongelmat otetaan enemmänkin yhtenä esimerkkinä. Tämän näyttääkseni teen tämän blogauksen, jossa käsittelen erilaisia asioita jotka vaikuttavat "klassisen formaalin deduktion" kautta samalta kuin "olettelu".

Havaintojen teoriapitoisuus.

"Knowing the names of things is the beginning of wisdom."
(E. O. Wilson, "Consilience")

Ensinnäkin antipsykiatria nojaa vahvasti positivismin henkeen. Siinä korostetaan oletuksettomuutta, metafysiikattomuutta ja vastaavaa. Heiltä on yksinkertaisesti jäänyt vaihde päälle. Tämä on ymmärrettävää, sillä filosofian historia on täynnä ajatuksia joissa korostetaan ehdottomuutta. Jo Sokrates odotti että argumentit olisivat vedenpitäviä. Eli ne olisivat eheitä tavalla jossa niitä ei voitaisi mitenkään kritisoida. Myöhemmin empiristit muuttivat tämän havainnoitavuusvaatimukseksi ja vastaavaksi.

Monia positivismin henki ärsyttää. Itsellänikin on niitä hetkiä jolloin uneksin aikakoneesta. Nimittäin jos ka kun aikakone keksitään, niin matkustan sillä aikaan ennen Wienin piirin tuhoisaa vaikutusta ja likvidoin vastuuhenkilöt. Koska nykyään tieteenfilosofiassa pitää ensin opetella työläästi positivismin asiat ja sitten ymmärtää että ne olivat mahdottomia ja väärin. Likvidointi olisi ihastuttavaa koska sitten ei tarvitsisi vaivata päätä metafysiikattomuudella, deduktiolla, analyyttisillä ja synteettisillä lauseilla eikä varsinkaan etu- ja takajäsenen vaihdoilla, jotka pitää opetella, vaikka Wienin piirin näkemykset sitten lytättiin.

Kuitenkin tässä on hyvä ja oleellinen huomata, että Wienin piiri teki tärkeän virheen. He sulkivat tien ajatukselle jossa vaaditaan 100% ehdotonta havaittavuutta ja mallinnettavuutta. Kaikenlaiset aiemmin suositut näkemykset ihmisen kognition virheettömyydestä jysähtivät Wienin piirin kieltämättä nerokkaiden ihmisten epäonnistumiseen. Wienin piirin jälkeen olemme joutuneet käsittelemään jotenkin havaintojen teoriapitoisuuden (theory-ladenness of observation). Tämä antaa luvan sanoa monille antipsykiatrian argumenteille, että "sen pahempi deduktiolle".

"We are drowning in information, while starwing for wisdom. The world henceforth will be run by synthesizers, people able to put together the right information at the right time, think critically about it, and make important choises wisely."
(E. O. Wilson)

Klassisesti asiat on vain määritelty. Ja nähdäkseni antipsykiatrian - kuten monien muidenkin modernin ajan denialistien - ongelma on se, että he ovat pitäytyneet siinä että jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on vahva. Tällöin jako syntetisoituun tietoon ja määritelmillä tehtyyn tietoon ovat toisiinsa liitoksissa. Tämä jako paistaa läpi myös mukaanlaittamistani Wilsonin lainauksista.

Quinen tapa suhtautua havaintojen teoriapitoisuuteen korostaa sitä, että tämä jako ei ole kovinkaan selväpiirteinen. Tosiasiassa havainnot johtavat määritelmien korjaamiseen. Tämä on esillä vaikka siinä että jos meillä esimerkiksi on mielenterveysongelmasta määritelmä, joka nojaa adaptiivisuuden vähenemiseen, voimme huomata että OCD:lla on evolutiivinen tausta. Quinen mukaan emme voi koskaan falsifioida mitään siististi. Jokaisessa tälläisessä tilanteessa joudutaan harkitsemaan sitä, onko OCD sittenkin jotain muuta kuin mielenterveyden häiriö, koska määritelmän mukaan se ei ole. Vai onko sittenkin se mielenterveyshäiriön määritelmä huono kun se ei selvästi pidä sisällään näin tehokasta vastaesimerkkiä (counter excample). Kaikki falsifiointi on "potentiaalista". Ja siksi määritelmä ei ole puhtaasti analyyttinen eikä mikään tiedon yhdistely ole puhtaasti synteettinen.

Käytännössä on katsottava kokonaisuutta. Duhemin-Quinen teesin mukaan on korjattava sitä jonka muuttaminen vaatii vähemmän korjailua muussa tiedossa. Näin huono määritelmä on heikko, ja se esimerkiksi veisi mukanaan hyvin monta ja oleellisena pidettyä mielenterveysongelmaksi nähtyä sairautta. (OCD haittaa yksilöiden elämää niin paljon, että suurin osa psykologeista hylkää puhtaasti evolutiivisen ja adaptaatiokeskeisen määritelmän.) Samoin jos määritelmä on erityisen vahva ja sen korjailu johtaisi erikoisten vastaesimerkkien syntyyn muualla, olisi syytä hyväksyä että kenties tämä mainittu ongelma ei olekaan mielenterveyden häiriö. (Näin on tehty ainakin homoseksuaalisuuden kohdalla.)

Lääketaito

"Assassins have been around for ages, and all of them fulfill the same purpose ; a job well done."
(Albert Camus)

Tämä taso koskee aivan kaikkea tiedettä. Lääketiede ei tässä osin eroa lainkaan vaikka biologiasta tai teoreettisesta fysiikasta. Mutta on huomattava, että lääketiede on käytännössä myös soveltavaa tiedettä. Ja tällöin sitä kohtaavat ne filosofiset ongelmat jotka ovat tuttuja teknologian filosofiassa.

Puhtaasti tieteellisenä mallinnettavana yksikkönä lääketiede on objektiivista. Silloin kerrotaan lähinnä korrelaatioita. Kun jossain tilanteessa tehdään jotain, tästä seuraa jotain. Kysymys siitä onko jokin asia toivottavaa ja pitääkö jotain tehdä on sitten se porras joka muuttaa asiat "sairauksiksi" ja tekojen tilastolliset seuraukset "parantamiseksi". Nämä termit piilottavat arvoladatut oletukset niin hyvin että vähemmän kieltä nyyläävä ei välttämättä huomaa ollenkaan, että lääketieteen jokainen sovellus kohtaa syviä eettisiä teemoja.

Teknologian kautta tilanne vertautuu siihen, että ydinpommia tehneet tiesivät mitä pommi tekee. Todellinen eettinen kysymys on sitten se, pitääkö rakentaa ydinpommi, ydinvoimala - vai molemmat vai ei kumpaakaan.

Onkin hieman erikoista, että antipsykiatriassa kohtaa melko usein vaihtoehtohoidoista tuttua moitetta siitä, että lääketiede hoitaa oireita eikä sairauksia. Kuitenkin nämä ovat arvoladattuja. Ja sitten toisaalla toiset antipsykiatrien suosimat auktoriteetit tekevät kuten Puhakainen, jonka käsittelyssä mielenterveydessä ei voitaisi puhua oireista ja sairauksista ollenkaan, koska ne ovat vain normatiivisia vaatimuksia siitä minkälainen ihminen on.

Puhakainen on siinä mielessä oikeassa, että nämä ovat oletuksia. Kuitenkin niiden ei voi nähdä olevan kovin ehdottomia. Sillä jos mietitään mitä oletuksia lääketieteessä yleensä tehdään, niin ne koskevat
1: Kärsimyksen vähentämistä. Ja kärsimys on monesti subjektiivinen asia jota voidaan kuitenkin lähestyä tilastollisesti. Kipu ei ole miellyttävää eikä kukaan nauti masennuksesta vaan ihmisiltä kysytäänkin ihan suoraan että "kärsitkö masennuksesta". Tässä lääketiede olettaa että kärsimyksen vähentäminen on eettistä. Tämä on kieltämättä olemisesta pitämiseen (is-ought) loikkaus.
2: Kuolemisen vähentämistä. Kuoleman kohdalla ei ole edes kovin paljoa subjektiivisuutta. Tietyt taudit johtavat kuolemaan ja tätä estetään toisin keinoin. Tässä vain oletetaan että kuoleminen ei ole hyvä. Jos pitää lääketiedettä huonona, pitäisi olettaa että tämä is-ought -loikkaus on huono. Eli että kuolema onkin hyvä, kaunis ja toivottava asia. En itse pidä tätä hirveän mahdottomana, mutta se on näkemyksenä melko vahvasti marginaalia.

Itse asiassa eettiset oletukset ovat yllättävän vähälukuisia. Tämä kertoo siitä, että lääketieteen soveltaminen on tietyssä määrin helpommin "eettistä" (tai jos olet pilkkuaviilaava filosofi, "eettisesti ihmiselle lajinmukaisempaa") kuin vaikkapa teknologian ja tieteen kohdalla, jossa keksinnön tai teorian sovellukset johtavat suurempiin ongelmiin. (Toki lääketieteessä on usein vääntöä etiikasta. Jos esiin otetaan vaikka eutanasia, sen voidaan nähdä olevan kompromissinhakua mainitsemani kärsimyksen ja kuoleman kriteerin välillä. Usein kärsimys ja kuolema liittyvät yhteen, mutta eutanasia muistuttaa että näin ei ole.)

Aivojen mutkikkuus.

"The essence of humanity's spiritual dilemma is that we evolve genetically to accept one truth and find another. Is there a way to erase the dilemma, to resolve the contradictions between the trancendentialist and empiricist world views?"
(E. O. Wilson)

Mielenterveyden kohdalla ongelmana on aivojen toiminnan ja niihin liittyvien järjestelmien mutkikkuus. Mielenterveysongelmat liitetään usein joko suoraan aivojen sairauksiksi tai umpierityksen sairauksiksi. Tällöin ne ovat täsmälleen yhtä fyysisiä kuin vaikka murtunut jalka.

Vaikeutena on kuitenkin se, minkä nostin siinä kommenttia saaneessa blogauksesani esiin ;  että tässä joudutaan hyvin usein luottamaan analogisuuteen sen sijaan että olisi todella sidottu mielenterveyden ongelma aivoihin. Tämä on usein oletus.

Toki monet kemialliset lääkkeet toimiessaan osoittavat yhteyttä ja esimerkiksi Antonio Damasion kirjoja lukiessa ei voi olla huomaamatta, miten tietyt mielenterveyden ongelmat liittyvät aivojen leesioihin, jotka ovat yhtä tavalla havaittavia fyysisiä vammoja kuin vaikka irronnut pikkusormi. (Aivoissa on vaikka aivoverenvuodon aikaansaama konkreettinen ruhje.) Tämä tarkoittaa oikeastaan sitä, että ajan mittaan mielenterveyspuoli lähestyy muuta lääketiedettä ja lopulta kenties jopa saavuttaa sen.

Siihen asti joudumme luottamaan ekstrainduktioon. Siihen, että kun on löydetty aivoihin ja hormoneihin sidottuja ongelmia A, B, C .... niin myös D, E, F... joiden syntytapaa emme vielä tiedä tai ole todistaneet, voivat hyvinkin olla samanlaisia. Siksi yhteys on monesti metafora. Mutta tämä ei ole este, vaan pikemminkin muistutus siitä että aivotutkimus on suuri tutkimusohjelma jolla on edessään vielä monta hedelmällistä vuotta työtä.

Ja siksi en ole antipsykiatri. En vain ole positivisti, enkä pidä positivistisuutta vaativia tai sellaista odottavia kovinkaan älyllisinä - tai oikeastaan edes tieteellisesti ajattelevina - ihmisinä.

Terminaattorien hyökkäys

Scifikirjallisuudessa on usein käsitelty tekoälyä siten, että jossain olisi raja, jossa tietokone muuttuisi itsetietoiseksi. Tämä strategia on selvästi esimerkiksi "Terminator" -elokuvien taustalla. Siinähän Skynetiä ei suinkaan suunniteltu itsetietoiseksi, vaan panostettiin pelkästään sen kykyyn ratkoa erilaisia ongelmia.
Tässä näkemyksessä älykkyyden määrän kasvu johtaa siihen että itsetietoisuus syntyy ja sen jälkeen tämä emergentti piirre ikään kuin muuttaa toiminnan aivan eri tasolle. Esikermiksi Skynet luokittelee itsensä suojeltavaksi ja alkaa suojelemaan itseään siltä taholta jonka se tajuaa uhkaavan omaa olemassaoloaan. Ihmiset kontrolloivat ja voivat sammuttaa sen, joten tämä uhka on eliminoitava itsesäilytyksen nimissä. Tässä näkemyksessä älykkyys (intelligence) ja tietoisuus (sentience) ovat ikään kuin voimakkaasti yhteennivoutuneita, korreloivat keskenään niin että älykkyydessä on syy-yhteys tietoisuuteen.

Asiassa on itse asiassa voimakkaita näkemyseroja. Mutta ne eivät ole olleet tutkimuksellisesti hirvittävän relevantteja koska se, mitä joku algoritmi voi ja ei voi tehdä on ollut pitkään tuntemattomissa. Moni tulkitsee vaikeuden mahdottomuudeksi ja toinen joksikin mitä pitää selvittää. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut radikaalisti. Esimerkiksi silloin kun itse kävin kognitiotieteen kurssejani (ja tästä ei todellakaan ole hirvittävän montaa vuotta) hahmontunnistus oli ongelmallista. Äänentunnistuksen ja siihen liittyvän hahmontunnistuksen kohdalla käytiin debattia ja tutkimusalalla oli mutkia matkassa ; Tämä oli selvästi jotain joka oli ihmisille helppoa mutta koneille vaikeaa. Tätä nykyä tämä hahmontunnistus on "vakiokauraa" ja puheentunnistukseen liittyviä sovelluksiakin löytyy niinkin arkisista asioista kuin uusista älypuhelimista. Ja hahmontunnistusta näkyy esimerkiksi facebookissa.

Itse asiassa olin hämmästynyt siitä miten facebookin kasvojentunnistus ajautuu joskus jopa pareidoliaan. (Katso kuva) Se esimerkiksi kysyi eräästä suomenlinnasta ottamastani kuvasta että kuka ihminen oli kuvassa. Virhetoiminta ei tietysti itsessään ole kovin mielenkiintoista, mutta tämä hahmontunnistusvirhe on kuitenkin ihmisillekin aika tavallinen. Ja ihminen, kuten facebook -kin erehtyvät yllättävän harvoin. Tunnistus toimii siis kaiken kaikkiaan kelpo tavalla. Havaitseminen on aina tunnistamista.Nykyään kun teknologia taikoo eteemme monenlaisia asioita, on erottelu alkanut olemaan entistä käytännönläheisesti filosifista ja vähemmän abstraktisti filosofista. Tämä taas on olennaisena osana erilaisia älykkyyden tunnistamiskriteereitä. Esimerkiki Turingin testi voidaan nähdä perusidealtaan sellaiseksi että tietynlainen käyttäytyminen on ratkaisevaa. Esimerkiksi "The Painting Fool" on algoritmi jolle ei ole valmiiksi syötetty käsityksiä ja kaavoja taiteentekemiseen, se on vain käynyt läpi esimerkiksi facebookin ja muun vastaavan olevan kuvamateriaalin. Ja tämän pohjalta se tekee taidemaalauksia jotka ihminen näkee ihmisen luomaksi taiteeksi yhtä usein kuin aidot ihmisten tekemätkin taideteokset. Itse asiassa teokset selviävät Turingin testistä aihepiirissä joka on intuition antaman ennakkokäsityksen (tai ennakkoluulon koska tämä intuitio on selvästi väärässä) mukaan olisi jotain joka on nimenomaan inhimillisen tietoisuuden spesiaalitaito.

Monet muistuttavat että tietoisuuden ja älykkyyden välillä ei ole yhteyttä. Monien mukaan se, että tietokoneet osaavat simuloida ja matkia ihmismäistä käyttäytymistä ei tarkoita sitä että ne tekisivät sen samalla tavalla. He korostavat että tietokoneanalogia on yksinkertaisesti perustaltaan väärä. Näin esimerkiksi "The Painting Fool" on jotain joka ei ole tietoinen, se on pelkästään älykäs. Tämä tulkinta on hyvin järkevä. Tällöin "The Painting Fool" on ikään kuin maalaava filosofinen zombie, joka näyttää ja maistuu luovalta mutta ei ole sellainen. Samaan lopputulokseen pääsee eri teitä. Tällöin näyttäminen on irrelevanttia ja Turingin testin kaltaiset rinnastukset ovat huonoja. "The Minds of Machines" -artikkeli lähestyy ilmiötä juuri tästä kulmasta. Se lähestyy tietoisuutta Heideggerin fenomenologian kautta ja perustelee että tietoisuus ei lisäänny älykkyyden mukana ; Turingin testistä selviävä tietokone ei ole älykäs koska se ei välitä. Muunlainen ajattelu johtaisikin siihen että nykytietokoneet olisivat alkeellisella tavalla älykkäitä. Artikkelin mukaan funktionaalinen taso on riittämätön ja että huolimattomuus tässä johtaa siihen että analogiasta tulee selitys liian heppoisin perustein ; Artikkeli kritisoi tekoälysovellusta joka esitti toimivansa ihmismäisen ajattelun mukana ; "One analogy the founders used repeatedly for their model of human intelligence was the Wright brothers' model of flying birds. The idea being that just as the first plane produced flight with a functional model of the biological wings that birds use, so will their functional model of relevant activities in the neocortex produce intelligence."

Ajatus on järkevä. Descartes huomautti "ensimmäisen persoonan näkökulmasta" cogito -oivalluksensa, jonka mukaan ihmisen ajattelu todistaa hänen olemassaolonsa. Ajattelun kohteet sen sijaan voisivat teoriassa olla harhoja. Näin ollen minäkin epäilen älykkyyttäni usein, mutta en koskaan olemassaoloani. Tietokone osaa laskea mutta se ei koe omaa olemassaoloaan. Tietokone on älykäs toisin kuin minä mahdollisesti en. Minä olen tietoinen kun tietokone taas mahdollisesti ei. Joka tarkoittaa sitä että tietoisuuden ja älykkyyden suhde voi olla hyvinkin mielivaltainen. Ihmisintuitio liittää ne ikään kuin väärin yhteen vain siksi että he itse ja muut ihmiset ovat yleensä sekä tietoisia että älykkäitä ja ihmisillä toisen puuttuminen tuhoaa yleensä toisenkin. Ilmiöt eivät kuitenkaan ole laajemmassa mielessä tämän antroposentrisen ajattelun mukaisia.

Toki tässä on hyvä muistaa esimerkiksi Daniel Dennettin kuvaus jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus. Tässä esimerkiksi kasvit ovat alkeellisesti älykkäitä koska ne reagoivat valoon. Tämä voisi johtaa miettimään sitä, että Turingin testi voisi tässä näkemyksessä olla olennaisempi. Dennettin käsityksessä on kuitenkin hyvä huomioida, että hänen maailmassaan kasvin älykkyydessä olennaisena roolina on reseptori-reagointi. Tämä taas on sidottu adaptiivisuuteen. Toki tietokonealgoritmilla toimivakin voisi olla hengissä selviämistä auttava. Mutta strategia on olennaisesti erilainen. Tässä tilanne onkin se, että ensimmäisenä on ollut tietoisuus ja ongelmanratkaisupohjainen analyyttinen älykkyys on sitten rakentunut tämän päälle. Näin ollen itsetietoisuus ja älykkyys ovat jotain jotka rakentuvat "perustietoisuuden" kasautuessa eikä toisinpäin. Tämä taas on jotain jonka kautta hänen näkemyksensä voidaan liittää esimerkiksi Damasion näkemykseen ihmisen tietoisuudesta.

Tässä näkemyksessä älykkyys ja tietoisuus ovat yhteennivoutuneita. Eli niiden välillä on korrelaatio. Mutta syy-yhteys on toisinpäin kuin tietokoneagoritmeissa. Skynetistä ei tule tietoista koska se on rakentunut älykkyyspohjaiseksi, eikä sillä ole siksi ensisijassa itsesuojelullista adaptaatiokoneen ominaisuusjoukkoa. Ilman tätä ei ole esimerkiksi syytä sille että se tiedostaisi oman olemassaoloaan erityisenä ja suojelisi tätä ihmisiä vastaan. Jos se on ohjelmoitu mahdollisimman viisaaksi ihmislähtökohtaiseksi suojelijaksi, ei olisi mitään syytä miten se hyökkäisi koko ihmiskuntaa vastaan, itse asiassa se olisi peräti mahdotonta. Evolutiivisesti sen sijaan tilanne on toinen. Adaptaatio on aina itsesäilytykseen jollain tavalla liittyvä. Näin perusreagointitapa kasveilla ei ole loogisten polkujen selvittäminen ja tähän liittyvä toiminta, vaan reseptoreihin tuleviin ärsykkeisiin reagoiminen niin että "kasvin laite" ei mene rikki. Logiikan oikeaoppisuuden sijasta taustalla on itsesäilyttävä toiminta.

Näin voidaan sanoa että voidaan ajatella Dennettmäisesti ja uskoa silti että tietokoneet eivät ole älykkäitä koska ne ovat lähtökohtaisesti erilaisella toimintaperiaatteella rakentuneita kuin ihmiset ja muut eliöt jotka ovat adaptiviisia koneita eivätkä Von Neumannin koneita. Ja tässä näkemyksessä Turingin testi voi olla irrelevantti kahdesta syystä;
1: Jos tietoisuus on pohjalla, ja älykkyys on sen päälle rakentunut (mahdollisesti mutta ei välttämättä emergentti) ominaisuus on ajatus siitä että otetaan älykkyysominaisuus jolle emergentti tietoisuus yritetään sitten rakentaa kauniisti sanoen "perse edellä puuhun menemistä". Kun koko järjestelmä on aivan totaalisesti erilainen toimintaperiaatteeltaan, on niin että kasvi on alkeellisella tavalla tietoinen kun taas tietokone ei. Turingin testeissä surkeasti pärjäävä kastemato on siksi tietoisempi kuin Turingin testeissä pärjäävä taidemaalarialgoritmi.
2: Tietoisuus ja älykkyys ovat hierarkista. Turingin testi määrittää kenties tilaa jonkin tietyn rajan. Se ei siis testaa älykkyyttä vaan ihmismäistä älykkyyttä. Eli se toimii hyvin rajatusti. Dennettmäisessä reagointimaailmassa ihmismäisen tietoisuuden rakentaminen kun vaatisi myös ihmismäisen rakenteen tekemistä. Vasta kun reagointitavat ympäristöön ovat samanlaiset, tietoisuus olisi aidosti samanlaista. Tämä taas tuntuu liian kovalta vaatimukselta tietoisuudelle ja sitä simuloiville algoritmeille. (On annettava mahdollisuus oman näkemyksen kumotumiselle ja kritisoimiselle, joten algoritmeille täytyy antaa mahdollisuus sen sijaan että määritetään ehdot liian julmiksi.)

∄ksistenssi ja ∃ssenssi

Quinen ajatteli uudistaa kirjoituskonetta siten että kysymysmerkki(?) korvattaisiin eksistenssikvanttorilla(∃). Näin ollen kysymyksiä lähestytään olemassaoloväittein ja kvantifioinnein ; Logiikassa eksistenssikvanttori on predikaattilogiikan ilmaisu sille, että on jokin tietynlainen ominaisuus tai suhde joka on totta ainakin yhdelle joukon alkiolle. Eli on olemassa vähintään yksi alkio joka toteuttaa kyseisen ehdon. [∃x P(x) = "on olemassa x siten, että P(x)"]

Quine on jatkanut tästä vielä askeleen eteenpäin. Hänen mukaansa ihmisten täytyy uskoa tapahtumien olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä. Näin ollen lauseella on astetta voimakkaampi sisältö. Voidaan jopa sanoa että Quinen ajattelu pakottaa logiikan käyttäjän uskomaan asioiden olemassaoloon. Quine siis näkee maailman koostuvan sekä esineistä että tapahtumista tai vähintään että loogikon on tehtävä näin.

Tämä johtaa erikoiseen asiaan esimerkiksi ateismin suhteen. Ateismihan kiistää Jumalan olemassaolon. Olemassaolon kieltokin (∄) tunnetaan predikaattilogiikalla. Ja tämäkin vaatii kvantifiointia. Tässä voisi ensivilkaisulla ajatella olevan jonkinlainen ristiriita. Mutta asian voi nähdä ratkeavan kahta kautta
1: Olemassaolon kielto on todellakin kvantifiointi itsessään. Tietty relaatio kielletään ; Lause jokin x menee alas on kvantifiointia ; Mutta niin on myös lause mikään x ei mene ylös on. Logiikassa kiellon ja myönnon suhde on muutenkin erilainen kuin yleensä ajatellaan ; Kysymys on tavallaan lähinnä merkintätavasta : Logiikka on siitä omituista että siellä olemassaololauseet voidaan kääntää olemassaolemattomuuslauseiksi ja toisinpäin ; "olen olemassa" = "en ole olematta olemassa".
2: Quine on logiikan lisäksi keskittynyt tieteeseen ja hän on painottanut paljon myös sitä, mitä ongelmatilanteessa on korjattava. Hän törmäsi ongelmaan "mitä falsifioida jos ennuste ei toteudu" ja tarjosi tähän ratkaisuksi Duhemin-Quinen teesiä. Koska kumoaminen, falsifiointi, ei perustu verifiointilogiikkaan vaan modus tollens -ajatteluun, voidaankin sanoa että jokainen kumoutuminen tapahtuu juuri siten että ensin oletetaan että tietty asia tai relaatio on olemassa. Ja sitten tämä ei toteudu tosielämässä, jolloin tiedämme että tämä relaatio ei ole totta. Ensin on oletettu ja sitten on kumottu.

Tästä voidaan vetää pieni päätelmä siihen että Quinen ajattelu onkin ongelmallista esimerkiksi fideistiselle teologialle. Fideisti ei usko että Jumalaa ja hänen olemassaoloaan voidaan kvantifioida. Quine jonka mukaan asioiden perustelu on sidoksissa juuri kvantifiointiin johtaakin tavallaan siihen että on paitsi niin että on pakko uskoa asioiden olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä, niin myös sitä että on pakko kvantifioida asioita jos uskoo niiden olemassaoloon. Ilman tätä Jumalakäsite on tyhjä eikä Jumalaan uskominen itse asiassa tarkoita yhtään mitään. ; Näin ollen Quine voidaan asettaa sellaiseen positivistisen perinteen kannattavaan ideaan (vaikka Quine ei selkeästi ole tyylipuhdas positivisti vaan nojaa tätä tuoreempiin perinteisiin, esimerkiksi fallibilistiseen näkemystapaan) jossa tämänlaiset lausumat eivät ole edes vääriä, ne ovat mielettömiä ja turhia. Quinen maailmassa oli turhia kysymyksiä joiden ajanhaaskaavaa voimaa vastaan voitiin taistella esimerkiksi kirjoituskoneuudistuksin.

On hyvä huomata että teologian lisäksi mukana menee muitakin ajatteluperinteitä ; Mukana menee myös suuri osa eksistentialismia. Tämä voi yllättää sillä eksistentialistit ottavat nimenomaan eksistenssin, olemassaolon, ytimeksi. Heistä essenssi, asiat ja näiden asioiden suhteet ja toiminnot toisiinsa nähden, ovat toissijaisia ; Camuskin esitteli että maakeskisyyden ja aurinkokeskisyyden väliset kinat fysiikassa ovat turhia, ja hänestä oli keskityttävä itsemurhaamisen kautta kysymykseen eksistenssistä ; Moni ihminen oli halukas kuolemaan koska ei nähnyt elämän olevan elämisen arvoista. Camus katsoi että asioiden olemassaolon ja asioiden suhde toisiinsa on pieni asia, kun taas se että elämän kokee merkitykselliseksi on olennaista. Quine olisi ihmetellyt tämänlaista koska sisäinen merkitys ei kovin hyvin tiivisty eksistenssikvanttoreiksi ja relaatioiksi.

Tämä omituisuus sanatasolla aukeaa kun tajuaa että "samankaltaisella termillä voi olla erilaista sisältöä eri kontekstissa" ; Quinen eksistenssi on essenssiä. Quinelle essenssi on ennen eksistenssiä ; Kivi on olemassa vaikka ei tiedosta omaa olemassaoloaan, joten tämänlainen näkökanta on tavallaan ymmärrettävä.

Tämän Quinelaisen asenteen kritiikki keskittyy yleensä siihen että esitetään vain että tunnemaailma on olennainen ja että essenssi olisi kyvytön vastaamaan joihinkin kysymyksiin, eli olisi havaittujen asioiden valossa epäonnistunut. Tunteet ovat vaikka niiden mallintamisen mahdollisuus kielletään. Kuitenkin tämä mallintamisen kieltäminen on näiden kriitikoiden itsensä luoma näkemys. (Väite mahdottomuudesta on väitetty kysymysmerkkipakko jossa eksistenssikvanttorin mahdollisuus kielletään perusoletuksena vaikka tämä ei olekaan väistämätöntä.) Quinelaisesti ajattelevat voivatkin lähteä siitä että sisäinen maailma on sidoksissa emootioihin. Ja tämä taas on psykologian työvälineillä lähestyttävissä ja mallinnettavissa (meillä on järkeä sanoa "on olemassa tunteita" ja sanoa tämän melko kiistattomasti koska meillä on niistä ilmiö jolla on jonkinlainen määritelmä). Mekaanisuudentuntu katoaa tätä kautta esimerkiksi Damasion tapaisten tieteilijä-mallintaja-ajattelijoiden kautta ; Kun eksistenssi tiivistyy emootioihin jotka tiivistyvät adaptiivisiin reaktioihin jotka taas esiintyvät relaatiosuhteessa jossa tietynlaisessa tilanteessa tapahtuu jotain useammin kuin jotain muuta, huomataan että essenssi on perustavanlaatuinen asia ja eksistenssi joko peräti redusoituu tai ainakin päältyy näiden mallien kautta.

Vapaat epäonnistujat

On tavallista, että jos aiheena on jonkin ominaisuuden biologinen pohja, tätä esitystä pidetään epäeettisenä. Vasta -argumenttina esiintyy usein vapaaseen tahtoon vetoaminen, jossa pelkkä ominaisuuden biologiseen pohjaan viittaaminen redusoi ominaisuuden osaksi jotain johon ihminen ei kykene vaikuttamaan, jolloin yritys jää pois ja ihminen ikään kuin jää tämän määritelmän vallan alle, alistuen näin yhdenlaiseen valtapeliin.

Kuitenkin itse koen, että ominaisuuden biologisuus on otettava huomioon. Sillä muutoin vastaan tulee se, että tietynlaiset ihmiset tuomitaan ; Koska ominaisuus ei voi johtua perimästä, tietynlaiset ihmiset on luokiteltu epäonnistujiksi. Parannukseksi tarjotaan "enemmän yrittämistä". Ja ulkopuoliset vaatimukset käytöksestä ja asenteesta ovat tämän tempun jälkeen tätä vaatimusta vastaan taisteleminen tuomitaan laiskuudeksi. Ja mikäli "laiska epäonnistuja" menee suuttumaan ja kapinoimaan näitä vaatimuksia vastaan, on tuloksena se että ei kestä epäonnistumista, ja että tätäkin pitäisi harjoitella. Näin "viat" ikään kuin kasautuvat.

Toki tämä ei sovi kovin hyvin sellaisiin aiheisiin kuin homoseksuaalisuus tai vammaisuus. Paatuneinkin kulttuurirelativisti ei vaadi Downin syndroomaisilta samanlaista älyllistä prosessointia vaan selittää että tätä erilaisuutta tulee kunnioittaa. Eikä homoseksuaalien käännyttäminen heteroiksi "yritä enemmän" -asenteella ole kovin suosittua. Mutta jos aiheeksi nousee systemoiva mieli, jota voisi sanoa "skientistisen munapäiseksi elämänasenteeksi", on vastassa usein kovaakin kieltä. Jostain syystä skeptis-luonnontieteellinen ajattelutapa on jotain joka koetaan kovana ja kylmänä, ja että siitä on ikään kuin kasvettava pois.

"Skeptisyys" ja "skientismi" ovat nykyään sanoina niin negatiivisia että moni pitää pelkästään sen ääneenmainintaa ja liitoksena kritiikkinä. - Jopa esimerkiksi Himasen kokonaisuutena varsin hauska "HIMeros" -kirja kuvaa skeptis-luonnontieteellisen maailman Cyborg -hahmon nimellä ja typistää tämän maailmankuvan ajattelutavan yleiskuvaksi jota vastaan hän laittaa Sokrateen kritisoimaan sitä miten Cyborg kritisoi ahkerasti erilaisia maailmankuvia, ja moittii niitä taikauskoksi. Cyborg toki itse näkee tämän vain hyökkäyksenä asiaa kohtaan, mutta Sokrates näkee että ihmistä ei voi irrottaa asiasta ja esittää että kritiikin sijasta kuvaavampi sana on piikittely. "Itse asiassa piikittelysi ei ole edes skepsistä, etsimistä, koska piikittelysi ei tavoittele mitään muuta kuin itseään. Sekoitat keskenään epäilyn - joka on tarpeellista - ja piikittelyn, joka on ainoana elämänasenteena hylättävä." ... "Voin silti oppia paljon piikittelyn periaatteistasi - näköjään mikä tahansa käy avoimin silmin kisällin mestariksi. Piikittelyssäsi lämpöelämän periaatteet ovat kääntyneet vain ylösalaisin! Tekniikka on sinänsä sama, mutta se ilmenee sinulla nurinkurisena. Varjokuvastasi pitää vain siirtyä valoon, musta on käännettävä valkoiseksi."

Voisin toki vain kritisoida tätä, mutta näytänkin sen sijaan että tosiasiassa ihmisen kohtaamisen ihanteet eivät toimi jos rajojen olemassaoloa ja luonnetta ei oteta huomioon. Minun on helppoa tehdä se, koska ajattelin viitata autismiin.

Aloitan hieman mutkan takaa, pelon tunteesta. Toki moni voi ajatella että pelko on subjektio jota ei voitaisi tutkia tieteellisesti. Kuitenkin pelko on jotain jotakin jota voidaan vähintään lähestyä tieteellisesti niin että argumenttini kannalta oleellinen nousee esiin. Netissä oleva pienehkö "Fear - an innate emotion in the brain contributes to autism, post-traumatic stress disorder - PTSD" kuvaa asiaa melko yksinkertaisesti, miten itse pelkoreaktiot ovat sisäänrakennettuja ja liittyvät autonomisen hermoston toimintaan. "FEAR neurocircuitry in the brain generates emotions that are "characterized by generalized apprehensive tension, with a tendency toward various autonomic symptoms such as tachycardia (rapid heartbeat often with palpitations), sweating, gastrointestinal symptoms, and increased muscle tension." Nämä reaktiot ovat evolutiivisesti hyödyllisiä "The emotional experience of fear appears to arise from a conjunction of neural processes that prompt animals to hide (freeze) if danger is distant or inescapable, or to flee when danger is close but can be avoided." Eläinten etologiset tutkimukset taas näyttävät että pelot ovat lajikohtaisia. Ja ne ovat usein lajityypillisiä sellaisella tavalla, että ne eivät vaadi aiempaa kokemusta tilanteesta - esimerkiksi hiiret pelkäävät kissanpissan hajua vaikka eivät olisi koskaan elämänsä aikana nähneet kissaa. Näitä aiheita voidaan pitää biologisina, etenkin kun joidenkin tiettyjen geenien poistaminen poistaa systemaattisesti myös nämä pelontunteet. Voidaankin sanoa että jopa niissä pelkoreaktioissa joissa on kysymys "kulttuurisesta oppimisesta" perutuvat aina myös biologiaan ; Pelkojärjestelmä, autonomisen hermoston linkki-ilmiöineen on biologinen vaikka sen laukaiseminen olisi kulttuurillinen. Ja toisaalta se, että näitä voidaan opetella vaatii selkeän ajatuksen palkkiosta ja rangaistuksesta. Ja tämä taas liittyy hyvinkin ilmiselvästi biologiseen homeostaasiin; Rangaistus on "sähköshokin kaltainen" "homeostaasille kohdistuva uhkatila" ja palkkio "ruoan kaltainen" "homeostaasia hyödyttävä tila".
1: Tämä kuvaa hyvin sitä Antonio Damasion ideaa, että tunteet ovat rakentuneet biologisen pohjan päälle. Hänkin esittää että aluksi on ollut yksinkertaisempi järjestelmä, jonka päälle on rakentunut mutkikkaampia säätöjä. Tämän vuoksi onkin ymmärrettävää että autonomisen hermoston toiminta on eri lajeilla yllättävän samanlaatuista.

Ennen kaikkea tämä pelkoartikkeli kuitenkin liittää pelkoreaktiot aistien maailmaan. Tämä on oleellista silloin kun mietitään sellaisia ilmiöitä kuin autismi, post-traumaattinen stressireaktio ja obsessiivis-kompulsiivinen käyttäytyminen. Sillä niihin kaikkiin liittyy ahdistuksen tunteita. Autismin kohdalla ongelmana ovat nimenomaan aistit "At least 60% of individuals with autism have auditory hypersensitivities." Jos ihmettelet, miten tämä liittyy pelkoon, stressiin ja ahdistukseen, se johtunee siitä että on vaikeaa ymmärtää mitä tämä oikeasti tarkoittaa.

Kaiken pohjalla on se, että autismi näkyy aivotoiminnassa. "Autistic Spectrum Disorders neurofeedback" -kirjoitus kuvaa sitä, että aivotoiminta on biologisesti hyvin erilaista kuin muunlaisten ihmisten. Artikkeli jakaakin aivotoimintojen epänormaaliuksien avulla aspergerin syndrooman neljään eri alatyyppiin; "identified 4 subtypes of Autism. They are: (1) Over Focused/Over Aroused Pattern (High Beta) (2) Abnormal EEG/Seizure Pattern (3) High Delta/Theta (4) Low Voltage/Metabolic" Ja että tämä asettaa aivan omanlaisensa rajat sille mikä on mahdollista ja mahdotonta tehdä. Tämä rakenne ei ole irrallaan asenteesta jolla maailmassa on "An examination of the brainwaves of the autistic patient consistently revealed an abnormal EEG signature. The autistic EEG signature is different from the ADD signature, however. Whereas the ADD patient doesn't produce enough Beta (fast) Wave activity, most ASD patients produce too much Beta activity! Simply stated, their brains appear to be over focusing." Aivojen poikkeuksellinen rakenne ikään kuin ohjaa ylikeskittymään tiettyihin asioihin. "This over stimulation of the brain contributes to many known ASD behaviors such as a fascination with certain things, obsessions, repetitive rituals or other self-stimulating behaviors. This is why we see stereotypic interest in water, favorite movements and other repetitive behaviors."

Joku voisi ajatella että tämä olisi vielä pelkästään sitä kritiikkiä joka edustaa sitä hyytävyyttä ja kylmyyttä ja lopullisuudessaan leimaavaa ja toivotonta maialmankuvaa jota Himasen kirjan Sokrates moittii.

Kuitenkin tämä on oikeastaan vain alkua. Sillä suomenkielinen opinnäytetyö "Autismin kirjon lapsen valmistaminen hoitotoimenpiteisiin" näyttää minusta varsin kuvaavasti että nimenomaan "pakollisten ei poisopeteltavien ominaisuuksien huomioiminen" on nimenomaan se olennainen askel kohti toisen ymmärtämistä ja oikeudenmukaista kohtelua jossa ei aiheuteta tarpeetonta tuskaa. Juttu on siitä olennaisesti viisas, että opinnäytetyössä erotetaan kaksi aivan eri asiaa ; Se, miten autismi ilmenee muille "Autismin kirjon lapsille on tyypillistä kykenemättömyys sosiaaliseen vuorovaikutukseen ikätovereiden kanssa, puutteellinen verbaalinen sekä nonverbaalinen kommunikointikyky. Autismin kirjoon kuuluu myös rajoittunut sisäinen mielikuvitusmaailma, jonka tilalla esiintyy toistuvaa toimintaa tai yksipuolisia kiinnostuksen kohteita. Näitä kolmea autismin kirjolle tyypillistä ominaisuutta kutsutaan Wingin triadiksi.", ja miten se vaikuttaa autistisen lapsen itsensä sisällä "Neurobiologisen kehityshäiriön vuoksi lapsen aistit tuottavat ympäristöstä väärää informaatiota, jolloin hänen aivonsa eivät kykene käsittelemään sitä normaalisti. Lapsi voi aistiensa kautta joko ali- tai ylireagoida ulkopuolisiin ärsykkeisiin tai hänen oman kehonsa impulssit ovat ylivallalla ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä vastaan." Ilman tätä erottelua potilasystävällinen hoitotyö ei varmasti onnistuisi ; Se ei jää hoitajanäkökulmaan kokemaan autismin epäsosiaalisuutta ikään kuin normaalin ihmisen kautta, vaan huomaa että autistisen lapsen käytös johtuu jostain asiasta joka on olennaisesti erilainen. Tämä huomioonottamalla hoitotyötä vaikeuttavat elementit saadaan ainakin osittain kuntoon ja potilaalle voidaan tarjota mahdollisimman tuskatonta hoitoa.

Esimerkiksi käytöstä selitetään aistiepänormaaliuksien kautta. "Autistisella lapsella voi olla aistitoiminnoissaan joko yli- tai aliherkkyyttä tai aistielin voi tuottaa itse sisäisiä ärsykkeitä eli valkoista kohinaa. Aistien poikkeava toiminta saattaa ilmetä yliherkkyytenä erilaisiin aistiärsykkeisiin, jolloin lapsen aivot rekisteröivät aistimuksia liian voimakkaasti. Lapsi kokee aistimukset niin voimakkaina, että ne häiritsevät hänen keskittymistään muuhun toimintaan. Hän kokee pakottavaa tarvetta paeta ulkoisia ärsykkeitä, jotka aiheuttavat hänelle sekasortoisen tunteen." Pakeneminen voi olla hyvinkin monenlaista mutta ne on ymmärrettävissä sitä kautta, että tiedetään mitkä aistit toimivat epänormaalisti - ja ottamalla huomioon myös se, millä tavalla ne toimivat eri tavalla. Näin esimerkiksi kosketusherkkä autisti voi pelätä kosketusta koska se tuottaa kipua, kun taas lähes makuaistiton voi "pakkostimuloida" itseään laittamalla suuhunsa "ties mitä" tai erikoisesti tuntoaistiva ihminen voi tökkiä itseään jotta saa sekaan edes jotain hallittua tuntoaistia joka estää kaaokseen ajautumisen. Olennaista on huomata se että tämä ei ole mikään poikkeustila "autistisen lapsen elämässä voimakkaiden ärsykkeiden aiheuttama epämiellyttävä olotila saattaa olla jatkuvaa ja hän ei pysty niitä poistamaan. Reagointitapa on hänelle normaalia ja se johtuu hänen neurobiologisesta kehityshäiriöstään." Tästä seuraa helposti oheistoimintaa, joka on se henkilökohtainen outous tai rituaali. "oheistoiminta kuuluu autistisesti käyttäytyvän lapsen ominaispiirteisiin. Lapselle tulisi antaa mahdollisuus toimia hänelle mielekkäillä välineillä sen sijaan, että pyrittäisiin eroon lapselle ominaisesta toistuvasta toiminnasta." ... "autistiset käyttäytymispiirteet ovat lapsen toimintatapoja. Näiden avulla lapsi kykenee selviytymään maailmassa. Jos näitä toimintatapoja täytyy kitkeä pois, tulee niiden tilalle etsiä uusia." Opinnäytetyö tekee minusta oivallisen muistutuksen kun se myös liittää aspergerin syndroomalle tyypillisen perfektionismin ja epäonnistumisen välttämisen joksikin joka tulee paketissa mukana. "Heillä havaitaan muodollista puhetapaa, niukkaa ilme- ja elekieltä, omalaatuisia kiinnostuksen kohteita ja kömpelöä motoriikkaa. Oireyhtymään liittyy myös täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkiminen. Asperger-lapset eivät tee sellaista, mitä he eivät kunnolla osaa."

Joku voisi ajatella, että tämä olisi jo jotain todella humaania. Mutta koskapa aspergerin syndroomaisena olen "vain rajallisesti" autistinen, ja minulla on vähiten heikkouksia Wingin triadin sisäisen maailman kohdalla, uskallan tehdä jotain oman sisäisen ja niljakkaan kokemusmaailmani synnyttämiä kannanottoja jotka toivonmukaan demonstroivat asiaa äärimmillään. (Ja kyllä, tämä ei ole minulle helppoa suorituksena tai kokemuksena, mutta minä en tee sitä siksi että se olisi helppoa vaan siksi että se on vaikeaa.)

Minulla on yllättävän paljon anomaalisia aistinelimiä. En tiedä onko pohjimmainen syy perimässä vai siinä että olen "raskausmyrkytysvauva" - kaukana niistä jotka saavat 1o pistettä syntymässä. Olennaista on kuitenkin huomata, että anomaaliset aistinelimeni ovat tunto ja näkö, jotka ovat yliaktiivisia. Kuuloni on "paikoin ongelmallinen" ja siinä on tiettyjen spesifien tilanteiden kohdalla ikäviä ongelmia. (Viheltävät äänet, kuten nokkahuilu, säkkipilli ja no ... viheltäminen.) Lisäksi makuaistini on lähes olematon. Asiaan on pakko liittää lisäoire, matala latentti inhibiitio, joka tarkoittaa sitä että suuri osa kaikesta materiaalista tulee suoraan suodattamatta läpi. Tietoisuudessani on siis aistien reagointiherkkyyden (laatu) lisäksi määräongelma. Tätä pahentaa se, että vaikka pitkäaikaismuistini on varsin hyvä, on työmuistini itse asiassa hyvin heikko - se oli kognitiotieteen kurssilla tehtyjen pikkutestausten mukaan häiriöttömänäkin huono ja häiriöt vielä huonontavat tätäkin epätavallisen paljon.

Tämä neurologinen pohja on muistettava kun rupeaa miettimään perushahmoani. En lähde nyt analysoimaan sitä, miten kipuherkkä lapsi on sellainen joka kannustaa kiusaajia, koska sieltä tulee helposti responssia. Otan esiin kaksi ongelmaa joita minusta yritettiin isolla työllä opettaa pois kun olin koulussa. Nämä ongelmat olivat (1) hajamielisyys ja (2) erilaisten esineiden näpeltäminen ja nyplääminen sormilla.

Parannuskeinoksi esitettiin että minun tulisi keskittyä. Tämä ajatusfiksaatio taas tarkoitti sitä että toimintani kuvattiin hyvin yksinkertaisesti ; näpeltäminen nähtiin oireena keskittymisen herpaantumisesta. Eli molemmat ongelmat ajateltiin olevan korjattavaksi samalla taikaluodilla. Olen hajamielinen koska haahuan ja unelmoin ja tässä sivutuotteena näpellän. Siksi keskittymisohje voisi olla erinomaisen hyvä ohje sellaiselle joka kuulee vain nämä kaksi piirrettä. Mutta valitettavasti, koska tilanteeni oli mikä oli, ei asiaan saatu minkäänlaista korjaantumista. Näin minusta määriteltiin "epäonnistunut ja laiskasti yrittävä" ihminen.

Jos asia olisi tiedetty - minuthan diagnosoitiin "vahingossa" vasta aikuisena - oltaisiin kenties osattu huomata se, että autistiset lapset ovat aivoiltaan "ylikeskittyneitä". Ongelmana ei siis itse asiassa ollut keskittymisen puute. Se, että entisestään kuormittunutta tietoisuutta ja työmuistia kuormitetaan lisää on päivastoin jotain, joka pahentaa tilannetta. Samoin oltaisiin voitu ymmärtää että näveltäminen onkin oire nimenomaan päinvastaisesta kuin voisi luulla ; Se on keskittyneisyyden oire. Näin ollen hajamielisyyteeni puuttuminen olisi todennäköisesti lisännyt näveltämistä. Ja toisaalta näveltämisen karsiminen olisi nostanut hajamielisyyden ennätystasolle. (Asia on nykyään kontrollissa sillä, että minulla on ihan saatanasti sormuksia. Niitä jotka muka sotkevat teeseremonioiden äänimaailman, ja joihin kohdistuu muutenkin "ota ne muka rock -homokorut pois" -painetta.

Lopputulos siitä että tätä biologista rajoittuneisuuttani ei tunnettu ei ollut hyvä. Olin hajamielinen näveltäjä jolla oli epäonnistumisturhauma. Ja kyllä, tämä epäonnistumisturhauma on sekin jotain jota taustalla oleva ongelma pahensi! Tämä on olennaista huomata, koska kun minua kohdeltiin tavallisena ihmisenä, tehtiin nimenomaan se epäeettisyyteen johtanut virhe että ajateltiin että minulla olisi "vapaa tahto ilman biologisia kahleita". Itse asiassa elin itsekin tämänkaltaisessa harhassa ; Ajattelin että kaikki aistivat samalla tavalla kuin minä, joten en edes miettinyt tässä olevaa syy-yhteyden mahdollisuutta. Ajattelin vain että kaikki muut lapset ovat niin pirun rohkeita kun he uskaltavat mennä aurinkoon ja tekemään asioita joista tulee pieniä tällejä, kun taas itse vietin aikaani (em. normaalilasten riemunkokemuksista) itkeskellen ja kiviä seuloen (tai jotain muuta todella tyhmää ja outoa ja tietynlaisten ihmisten pieksentää kutsuvaa tehden).
1: Ja muut luultavasti ajattelivat että perfektionismi oli epäonnistumisenkestokyvyttömyyttä ja herkkää mutta liian suurta egoa. Etenkin kun siihen liittyi tiettyjen asioiden välttäminen joka tulkitaan laiskuudeksi. Ymmärrätte varmaan mihin tämä kaikki johtaa.

On selvää että maailmankuvallinen selitys tilanteeseeni on huono. Koska jumiutumiseen päädyttiin nimenomaan vaikka ajatus luonteen geneettisyydestä oli jokin joka ei tullut edes mieleen asian parissa olleille ihmisille, oikein kenellekään, riippumatta heidän kasvatustieteen opinnoistaan, ammattilaisuudestaan, siitä että ovat oman perheen jäseniä (tai että on sellainen itse). On aivan järkevää sanoa että tilanteen lannistavuus sekä se että epäonnistuminen oli - muillekin kuin itselleni - ahdistavaa johtuikin juuri siitä että biologia ohitettiin. Ihmisyyshöpinä ja "kyllä minä ymmärrän" -samastumispuhe kun ei ongelmatilanteissa ylipäätään kanna oikein mihinkään.

Kun olen tehnyt tämän lapsen kautta, muistutan että aspergeristit lapset kasvavat aspergeristeiksi aikuisiksi. Heistä kasvaa usein jonkinlaisia skientistimunapäitä. Heidän mielenkiinnonkohteitaan ja elämässäolemistapaansa kohdellaan varsin kalseasti. Tämä ei tietysti haittaisi jos aspergeristi olisi sellainen kuin minä heidät koetaan. - Huonot tunteiden tunnistamiset ja epänormaali tunteiden esittäminen koetaan välittämisen puutteeksi, hankalien tilanteiden välttäminen yhdistetään ujouteen tai jopa ihmisvihamielisyyteen ... - Tämä ero taas saa minunlaiseni ihmiset sanomaan kaikenlaista joka tukee tätä stereotypiaa, koska se on luonteva tapa ihmisen reagoida silloin kun tätä stereotypiaa tungetaan hänen naamaansa silloin kun hän ei sen sisältöä hyväksy -olipa AS tai ei. Ja siinä sitä sitten ollaan. (Jos se ei olisi näin, se ei olisi ZEN.)

Aistillista

Koemme elämämme tietoisuuskeskeisenä ; Itse asiassa jopa siinä voimakkuuksin, että on elämän kannalta varsin luontevaa olla "Descartesilainen" ; Hänen cogito -oivalluksensahan perustui juuri siihen että koska omat ajatukset ovat olemassa, on varmaa itsekin on jotenkin olemassa. Minuus on siis voimakkaasti sidottu nimenomaan tajuntaan. Hän myös jaotteli tietoisuuden ja ruumiin erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka vain vuorovaikuttavat. Näin ruumis on ikään kuin jokin jossa mieli lähinnä kulkee väliaikaisesti.

Tämänlainen fysikaalisen ja henkisen irrottaminen johtaa luontevasti ajatukseen jossa objektiivinen liittyy ensimmäiseen ja subjektiivinen toiseen. Tämä jaottelu onkin ollut kulttuurissamme hyvin läpitunkeva. Tämä asenne näkyy sekä teologiassa että skientismissä. Ja muuallakin - esimerkiksi eksistentialismissa. ~ Tästä ajatusmallista on rakentunt ajatus jonka mukaan tunteet ovat jotain jota tiede ei voisi tutkia. Nehän ovat jotain äärimmäisen yksilöllistä. Tunteet onkin koettu jopa hyvin erilaiseksi kuin esimerkiksi havaitseminen, jossa ihmiset myöntävät että luonnontiede voi tutkia vaikutuksia, aistinelimistön toimintaa ja esimerkiksi reseptoreja. Mutta tunteita ei pidetä tämänlaisina aistimussuhteina.

Antonio Damasion näkemys on tätä kautta hyvin epäintuitiivinen. Siksi hänen onkin ollut ikään kuin pakko kirjoittaa ensin "Descartesin virhe", eli tätä näkemystä kritisoiva teos, jossa hän osoittaa aivotutkimuksen avulla että ruumis on jokin joka vaikuttaa mielelliseen ja että kartesiolaiseen dualismiin on tarvetta, ennen kuin hän pääsi kirjoittamaan "Spinozaa etsimässä" -teoksen jossa hän kuvaa kunnolla "sitä vaihtoehtoista mallia" tietoisuudesta ja tunteista. Siinä hän muun muassa vihjaa että näkökulma on ollut vaikea, ja kenties siksi on mennyt niinkin kauan aikaa, ennen kuin tämänlaista asiaa on voitu tutkia ; Näkemys tunteiden subjektiivisuudesta on ikään kuin ohjannut ennakkosensuuriin, jonka seurauksena asiaa ei ole lähdetty tutkimaan siitä huolimatta, että tunteet ovat ihmiselämässä varsin voimakas ja vaikuttava ilmiö.
1: Damasion näkemyksen epäintuitiivisuutta korostaa sekin, että vaikka hän jakaa ihmisen tunne -elämyksen kahteen osaan, tunteeseen ja emootioon, jotka ovat määritelmällisesti melko yksinkertaisia, hänen kirjojaan on vaikeaa lukea. Syynä on se, että sekä sanalle "tunne" että "emootio" on vahva arkikielen merkitys (ja ne ovat siinä keskenään synonyymejä). Nämä tahtovat ikään kuin väkisin tulemaan mukaan tekstin tulkintaan, joka vihjaa siihen miten väärintulkinta ei ole todellisuudesta vieraantuneiden saivartelijoiden ongelma, vaan jokin joka on itse asiassa hyvin salakavala ja helposti tapahtuva asia.

Tunne ja emootio.

Damasio lähestyy tunnemaailmaa esimerkiksi leesioiden kautta. Niiden kautta ollaan huomattu, miten tiettyjen aivojen osien häiriöt vaikuttavat tunteistoon. Tällä avulla tietty tunne voidaan liittää tiettyyn aivovasteeseen. Näin havaitaan että eri aivojärjestelmät ohjaavat eri tunteita ; Tietyn osan menetys johtaa säännönmukaisesti tiettyjen tunteiden katoamiseen. (Eri tunteet ovat myös eri paikassa, eli "tunteetonta" ei synny yhdellä tietyllä puutteella.)

Tämä ei kuitenkaan ole se yllättävä osa. - Ei vaikka leesiopotilaat ovatkin monille mielenkiintoisia "juorulehti -ilmiöinä" ~ lukijan huomio voi niiden kohdalla helposti harhautumaan vaikka miettimään sairauden takana olevien potilaiden ihmiskohtaloita ; Huomio nimittäin näyttää että aivojen tunteistolla on tietty rakenne.

Damasio jakaakin aihepiirin hierarkiaan, joka on vaiheittainen. Sen pohjalla ovat aineenvaihdunta, jonka päällä on refleksistö ja immuunijärjestelmä. Tätä päältävät käyttäytymiset ja reaktiot jotka liittyvät mielihyvään ja kiputiloihin. Tämän päällä on viettejä ja motivaatioita, joiden päälle rakentuvat halut. Tietoinen taso on päällimmäisenä, ja siinä on kysymys haluamisesta ja intresseistä, jotka kuitenkin mutkan kautta ja pohjimmiltaan palvelevat "aineenvaihduntaa".
1: Tämä tuo vahvasti mieleen Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" -kirjan vertauksen viruksista ja tiikereistä. Hän karkeistaa tilanteen niin että viruksen perimä pelkästään kopioi itseään, kun taas tiikerin kohdalla perimä kopioi itsensä siten että rakentaa siinä välissä tiikerin. Tässäkin fyysinen ruumis on lisääntymistarvetta mutkan kautta palveleva adaptaatiorypäs, niiden tehtävänä on huolehtia että se lisääntyminen onnistuu. Arkijärjellä asia taipuisi helpommin muotoon jossa tiikerin ruumis olisi se suunnitelma ja lisääntyminen vain keino toteuttaa tämä. Tämä muistuttaa miten tiede on monesti arkijärjenvastaista.

Damasion valikoi aiheensa siten, että tässä hierarkiassa hän keskittyy muutamaan "korkeimman tason" ilmiöön ; Hän katsoo sitä lähinnä emootioiden ja tunteiden kautta.

Emootio on elämää säätelevien käyttäytymisten ja toimintojen ilmenemä. Tunne taas on tietoisuuden kuva, jonka avulla ihminen kokee ja tulkitsee asioita ; "Emootiot esitetään kehon teatterissa. Tunteet esitetään mielen teatterissa." - Emootiot ovat jotain joka tarjoaa impulsseja, joiden synty ei ole tietoisuuden hallinnassa, ja ne muodostavat "ulkokohtaista reagointia". Tunteet taas ovat tietoisuutta ja tunteiden avulla voidaan ohjata reagointia ja niiden vaikutusalue on ensisijassa "sisäinen maailma".

Ja mikä erityislaatuisinta; Damasion "Spinozaa etsimässä" kuvaa sivulla 17 ilmiöille suunnan ja yhteisvaikutustavan. "Kun potilaat menettivät kykynsä ilmaista tietyn emootion, he menettävät kykynsä tuntea sitä vastaavan tunteen. Päinvastainen ei kuitenkaan pätenyt. Jotkut potilaat jotka olivat menettäneet kykynsä kokea tiettyjä tunteita, pystyivät silti ilmaisemaan niitä vastaavat emootiot." Toisin sanoen osaset eivät ole toisistaan irrallisia vaan yhteisvaikutuksessa. Ja tämä yhteisvaikutus on hierarkinen tavalla joka rikkoo voimakkaasti arki-intuitiota ; Tavallisesti ajattelemme "Descartesiolaisittain" että tunne on jokin jota seuraa ilmeistö ja toiminta. Eli että tietoinen osa tunteista ohjaa. Kuitenkin tilanne menee juuri toisinpäin [s. 17] "emootio syntyi ensin ja tunne vasta sen jälkeen siten, että tunne seuraa emootiota ikuisesti kuin varjo" Tästä omituisina ilmiöinä ovat esimerkiksi ihmiset, joihin saadaan synnytettyä elektrodeilla tietty tunnetila, mutta jotka silti selittävät toimintaansa ja tunteitaan aina viittaamalla johonkin muuhun. - Siksi esimerkiksi "tahdottomasti naurava" voi selittää että hevonen on huvittava jos hän näkee hevosen samanaikaisesti kun hänen aivojaan naurattaa. Ihminen siis antaa hyvin usein jälkikäteen jonkinlaisen "tunnepuolen" selityksen - usein huonon mutta aina jotenkin juuri tuohon tilanteeseen sovitetun tarinan - jollekin jonka syntytapa on selkeästi ruumiillisessa, "emootiopuolella".
1: Spinozan tietoisuusmalliin tämä sopiikin hyvin. Hänen mukaansahan on niin että jos tiiliskivillä olisi tietoisuus, ne uskoisivat että ne putoavat maata kohti omasta tahdostaan.

Ilo ja homeostaasi.

Syynä on evoluutio ; Damasio ottaa esille hyönteiset ja sen, mitä niiden etologiasta tiedetään. Hän viittaa tutkimuksiin joissa näytetään miten kärpästen käyttäytyminen muuttuu. [s. 49] "Kärpäsillä on emootioita, mutta en väitä että ne tuntevat emootioita, saati että ne pohtivat tunteitaan." Tätä kautta voidaan sanoa että evoluutio ja etologia näyttävät että emootio on ollut perustana, jonka päälle tietoinen tunteisto on myöhemmin rakentunut. Emootiot taas ajavat kohti homeostaasia, ihannetilaa joka pitää ne elossa ; Eliön yhtenäisyys, terveys ja lisääntymismahdollisuudet siirtyvät tässä mallissa keskiöön. - ajatus tunteiden adaptiivisuudesta on tietysti jotain jonka hyvinkin allekirjoitan.

Damasion mukaan on siis niin että esimerkiksi kärpäsen emootiot ajavat karkeasti pahan välttämistä ja hyvän tavoittelua (sekä näiden yhdistelmiä) ja että se on liitettävissä todelliseen hengissäselviämiseen. [s. 81] "Kuten usein on, kun uusia laitteita otetaan käyttöön, luonto käytti emootion koneistoa lähtökohtanaan ja nikkaroi muutaman lisäosan. Alussa oli emootio, mutta emootion alussa oli toiminto."
1: Spinoza tietysti sopii loistavasti tämänlaisen näkemyksen pohjaksi, koska hänen tunnekäsityksensä on rakentunut ajatuskesta ihmisen luontosuhteeseen. Hänenkin affektinsa(~tunteet) ovat liitoksissa onnellisuuteen - ja Spinozalle ilo on pelastuksen synonyymi. Hän taas liitti ilon siihen että ihmisellä oli positiivisesti sävytetty ja hallittu elämäntila ; Hänelle jokainen eliö yrittää jatkaa olemassaoloaan, säilyttää olemassaolonsa.
___1.1: Spinozan tunteistossaan on jopa Aristoteelisia sävyjä, jossa onnellisuus ja tarkoitus liittyvät yhteen. Hän myös korosti sitä miten ihmisen tahto ei ole ohjaksissa, ja miten ihmisen vapaa tahto on monin paikoin illuusio ja hyvinkin rajallista. Tietoisuus ei siis ohjaisi asioita ollenkaan niin vastaansanomattomasti kuin ehkä koemme.

Päältävyyden kautta päästään - paitsi emergenssiajatuksiin - myös siihen että tosiasiassa tunteet ovat sen kautta aistillisia. (Tämä ajatus nousee esiin kielessä lähinnä seksuaalisuuden kohdalla ; Seksuaaliset tunteet ja kokemukset kuvataan "aistillisina" ja eroottisuus "aistillisuutena".) Homeostaasia nimittäin tarkkailevat erilaiset reseptorit, ja niitä ohjaavat esimerkiksi hormonitoiminta. Nämä ovat hyvin verrannollisia aistijärjestelmien reseptoreihin ja vaikutusketjuihin. Tämä takaa sen, että ilmiöitä voidaan tutkia, ja että vaikka tunteissakin olisi jokin aspekti joka jäisi tutkittavuuden ulkopuolelle, se on kuitenkin mahdollinen tutkimuskohde, ja että sitä voidaan lähestyä erilaisilla luonnontieteellisesti valideilla keinoilla.

Tässä kohden voidaankin sanoa että tunteita koskevat "ongelmat" ovatkin luonteeltaan hyvin paljon havaitsemista koskevien ongelmien kaltaisia ; Kun joku miettii miten tunteet tuntuvat juuri sellaisilta kuin ne tuntuvat, ihmettelee värejä pohtiva filosofi sitä kokeeko joku ihminen punaisen samanlaisena kuin toinen. (Kysymys joka emootioiden "miksi näin eikä muuten" -kysymyksen kohdalla on evoluutionäkökulman mukaan kysymyksenä "vähintään omituinen".) Tunteiden subjektiivisuuden puolesta on argumentoitu samalla tavalla kuin "värin kvaliasta" on tehty subjektiviista jota tiede ei voisi tutkia - mikä ei ole todiste värin havaitsemisen yliluonnollisuudesta, vaan se nähdään rajoitukseksi vaikka maailma olisi täysin fysikaalinenkin.
1: Näihin esteisiin vain suhtaudutaan yleisesti ottaen olennaisesti eri tavoilla. (Samoista lähtökohdista eri lopputulokseen = eli eri tilanteissa käytetään eri logiikkaa) Värien subjektiivisuutta ei pidetä esteenä havaitsemisen tieteelliselle lähestymiselle, ne ovat "esteitä jotka estävät absoluuttisen tiedon, eivät tietoa". Mutta tunteiden kohdalla vastaavat esteet nähdään "lopullisina esteinä". Tälle ei oikeastaan ole oikein mitään hyviä syitä. -Ellei sellaiseksi lasketa sitä että tunteet on liitetty voimakkaasti sielullisuuteen ja sielua pidetään yliluonnollisena aspektina.

Karsinta, laventaminen ja laverteleminen.

Tietoisuuden kohdalla on hyvä miettiä sitäkin, että sille voidaan havaita monia yllättäviäkin funktioita.
1: Arkijärjelle helpoimmin tajuttava on se, että tietoisuudessa korostetaan valintaa, nimenomaan älykästä valintaa, joka karsii tilanteeseen sopien huonoja vaihtoehtoja, eli ohjaa kohti tiettyä ja järkevää toimintaa. Valitseminen onkin rationaalista laittaa tietoisen toiminnan vaikutuspiiriin. Tässä on luultavasti paljonkin järkeä, sillä tietoisuuden laskennallisuus on hyvin raskasta. Toisin sanoen sille ohjataan vaikeimpia tehtäviä - tosin nekin yritetään ratkaista siten että saadaan hyvä vastaus, ei täydellistä vastausta, olemme tässä kohden "yllättävän säästeliäitä".
2: Kuitenkin tietoisuuden kohdalla voidaan huomata, että asia ei ole näin yksiselitteinen ; Damasio - kuten Matt Ridleykin - kuvastavat valitsemisessa myös sitä, että joskus kyky valita on tarpeen nimenomaan mielivaltaisissa tilanteissa ; Voidaankin sanoa että tietoisuutta tarvitaan joskus tuottamaan mielivaltaa, jos emootioiden kohdalla on valintatilanteessa vastakkaisia affekteja joiden suuruus on suunnilleen samaa luokkaa, on hyvä että valitaan mielivaltaisesti joku. Näissä erikoistapauksissa tietoisuuden kohdalla on tärkeintä lähinnä "vastata irrelevantteihin kysymyksiin".
___2.1:Tälle satunnaisuudentuottamiselle voidaan toki löytää perusteluja myös peliteorian puolelta ; Useita eri ratkaisuja yksittäistapauksiin voidaan hyvinkin suosia, ja sekastrategia on monesti laadukkain pelistrategia, eli lähimpänä parasta adaptiivista toimintaa.
___2.2: Tässä valitsemistavassa on takana paljon hyvää, mutta sitä heikentää huomio siitä että ihminen sekä tuottaa että tunnistaa satunnaisuutta melkoisen huonosti. Tämä vihjaa siihen että mielivaltaisuutemme ei ole maksimaalisen tehokasta. - Luultavasti se on kuitenkin adaptiivisempi kuin ei minkäänlaista tehokkuutta, joten se voidaan nähdä adaptaationa ; Ollakseen hyödyllinen ei tarvita täydellistä funktiota.
3: Lisäksi osa tietoisten tunteiston toiminnoista ovat selvästi "liimattuja". Eli tietoisuus lähinnä tuottaa jälkikäteen (keinotekoisia) selityksiä ilmiöille jotka on tapahtuneet refleksien tai tunteiden pohjalta. Eli perustelemme toimintaamme jälkikäteen. Luultavasti tämänlainen on ennen kaikkea sivutuote siitä että emootioita ohjataan tunteistoon muutenkin. Tämä myös omalta osaltaan tekee toimintamme kokemisesta tietoisuuskeskeistä ; Tunteiston kokemukseen ei tule aukkopaikkoja kun aukkopaikat peitetään ad hoc -rakennelmilla. Näin esimerkiksi minun huomioni keskiössä olevalla psykologisella ilmiöllä nimeltä assimilaatio olisi tässä mielenkiintoinen rooli.

Näistä kolmesta funktiosta viimeisin on selvästi jotain joka poistaa vapaata tahtoa sieltä, missä sitä näemme. Ensimmäinen taas tuo tietynlaisuutta joka sisältää yllättävästi kaavamaisuutta mutta mukailee hyvin normaalikäsityksen vapaata tahtoa. Ja se toinen taas näyttää lisäävän vapaata tahtoa sinne missä sitä ei tavallisesti nähdä.

---

Kirjoittaja pyytää huomioimaan että tämä ei ole kirjareferaatti. Sen sijaan se on jokin joka käyttää pohjanaan Damasion ideaa, esittelee sen - ja levittelee tästä sitten muutamia kirjoittajan omia huomioita. Tästä syystä lukeminen voi vaatia huolellisuutta. Mutta onneksi tämä tarkoittaa sitä että jos tunnet mielihalua kopioida tämän kirjanlukuesseeksi koulussa (Hähää!), niin tulet tekemään virheitä jotka opettaja toivon mukaan huomaa, ja joiden huomaamisen jälkeen ei ole mitään kätevää kikkailutapaa livahtaa vastuusta! Joudut tunnustamaan että et lukenut kirjaa, vaan kopsasit jonkun puolihullun blogia! (Hähää!) Mutta jos olet onnistunut erottelemaan eri lähteeni toisistaan - lukenut viitteet ja niiden sisällön, mikä on mielestäni mahdollista koska olen pyrkinyt tiettyyn viitteistettävyyteen kaikissa kannoissa joita olen esittänyt - olet tehnyt enemmän työtä kuin siinä että olisit vain lukenut sen kirjan in first place.(Hähää!)

Kyky tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.

Hyvin usein tunteita pidetään subjektiivisina. Tästä on rakennettu jopa ajatuksia joiden mukaan tunteiden tutkiminen olisi objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. Syynä lienee se, että hieman kuten salaiset ajatukset, ovat tunteetkin henkilökohtaisia, ja niiden ilmiselvä ilmeneminen ulkopuolelle ei ole kovinkaan helppoa. Antonio Damasion "Spinozaa etsimässä - Ilo, suru ja tuntevat aivot" pitää tätä jakoa huonona ; Aiheen luonne ja sen tutkimus eivät ole ihan sama asia. Ja tieteenfilosofisestikin epävarmuuselementtejä voidaan liittää aivan kaikkeen tietämiseen, eikä tätä ole pidetty tutkimuksen totaalisena esteenä. Hän sitoo tutkimuksen neurologiaan (tai tutun arkisesti aivotutkimukseen) ja esittää että tietoisuudesta saadaan tätä kautta tietoa ja ymmärrystä.

Richard Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" tas pitää sisällään luvun tunteiden miettimisestä. Hän nostaa käsittelyyn tunneteorioiden kritiikkiä joka perustuu näkökulmaan jonka mukaan tietoisuudella ei ole kelpoisuutta (fittness), joten tunteet eivät ole adaptaatio. Tässä korostetaan sitä että tunteet ovat niin vastaansanomattomia ja tuottavat syviä kokemuksia, vaikka pelkkä automaattinen reaktio voisi olla pakottava. Dawkinsin mukaan tunteiden vastaanpanemattomuudessa on kuitenkin takana suuruusluokkaisuutta ja tilannekohtaisuutta jotka mahdollistavat toiminnan kompleksisessa maailmassa ; Ennakointi on mahdollista joustavammin. Dawkins kuvaakin tunne -elämää eri kokoisina lippuina ja muistuttaa että tunteet voivat olla isoja esteitä tai pieniä esteitä. Ja yllättävän usein tässä joudutaan tekemään kompromisseja. Tämä ei toki selitä miten tunnetason tietoisuus on syntynyt tai miten se toimii, mutta se kuitenkin selvästi kertoo että sillä on voimakkaita adaptiivisia ominaisuuksia.

Onkin hyvä huomata että "reaktiivinen reaktionäkemys" "tunne-elämän kipureaktion" kautta rakentaa itsensä yksinkertaistavaan leimalliseen näkemykseen, jossa on yksinkertaisia reaktioita. Jos käsi nytkähtää pois hellan levyltä, se toki suojaa palamiselta. Mutta tätä ajatuskoetta kertovan mieleen ei näytä yksinkertaisesti näytä tulevan sitä, että tosiasiassa tämä nytkähdys ei estä sitä että sormen laittaisi uudestaan hellan levylle, jolloin refleksi aikaansaisi toistuvaa nytkintää, jossa jokainen nytkähdys sisältäisi pienen vammautumisen. Voisi toki kuvitella että tässä nytkähdys voisi olla muunkinlainen, ja estäisi käden palaamisen esimerkiksi siirtymisen tai kädenheilautuksen vuoksi. Mutta silloinkin mukaan tulisi törmäilyä. Ja tämänlainen automaattoreaktio estäisi esimerkiksi sen, mihin itselläni on ollut tarvetta ; Minun on täytynyt saada kuuma kattila hellalta pois, ja teoriassa tämänlaisissa tilanteissa voi olla elämän ja kuoleman kysymys ; Tulipalon ja itsensä palamisen viiden minuutin päästä estääkseen on hyvä kyettävä nousta "punaista lippua vastaan". - Traumatisoituminenkin voidaan nähdä oppimiskokemuksena jossa mukana on ennakointielementti jossa aivot plastisesti muokkautuvat ulkopuolisesta maailmasta saamaansa tietoon.

Koska maailmassa on erikoistilanteita, olisi laskennallisesti hyvin työlästä asettaa jokainen ympäristöelementtikombo erikseen. Dawkinsin ajatuksen takaa tulee selvästi "nurkan takaa" myös laskettavuustilanne ; Hieman kuten lintuparven toiminnassa (tai sen simuloinnissa) ei ole kätevää ohjelmoida jokaisen linnun reittiä erikseen, tai ohjelmoida kaikki mahdolliset parveilutilanteet ja antaa tähän paras vaihtoehto. Sen sijaan on hyödyllistä että linnuilla (tai parven simulaatiolle) muutama yksinkertainen ohje joita ne noudattavat lokaalisti ja näin saadaan parveilu, joka voi pitää sisällään hyvinkin kompleksiselta näyttäviä tilanteita joissa pieni muutos lähtötilassa muuttaa koko parven toimintaa ulkoisesti merkittävästikin. Näin ollen onkin hyvä että asiat on ikään kuin merkitty erikseen erilaisilla ja erisuuruisilla ärsykkeillä, näin saadaan rakennettua hyvinkin nopea heuristiikka joka takaa, jos ei nyt aivan parasta tulosta, niin ainakin nopeasti ja pienellä laskennallisuusvaatimuksella aivan kelpo tulos.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset korostavat tunteissa helposti vain niitä voimakkaita. Kuitenkin elämä on täynnä pieniä ärsykkeitä ja yllykkeitä. Karkkikaupan ohi käveleminen on ärsyke - jotain jonka huomaa vasta sitten kun halu ostaa karkkia käy ylitsepääsemättömäksi ja piipahdat siihen. - Ja itse asiassa tämä vastakkaisten impulssien teema on siitäkin omituista, että monet, etenkin refleksinomaiset, asiat ovat sellaisia että ihmiset eivät tiedosta niitä yleensä kovinkaan hyvin vaikka ne ovatkin hyvin ohjaavia ja pakottavia. Niiden voimakkuus näkyy vasta kun niitä vastaan yritetään jotenkin toimia ; Esimerkiksi silmien räpytysrefleksi on helppo automaatio jota ei tiedosta, mutta jos sitä yrittää ruveta karsimaan käyttäytymisestä, on se hirvittävän vaikeaa. Vasta vastakkaisen impulssin voimakkuus tavallaan nostaa refleksien "suuren lipun näkyviin".

Tämä viittaa siihen että jos asia on voimakkaasti tietoisen valinnan piirissä siihen liittyvät merkit, "liput" ovat näkyviä itsessään. Automaattiset refleksit taas ovat näkyviä vasta jos ne liittyvät niitä vastustavaan impulssiin. Näin kivun ja refleksien miettimisessä olisikin monenlaisia ratkaisutapoja, eikä pelkästään yhtä. Tietoinen kivunkäsittely luo tällöin mahdollisuuden aivan erilaisiin strategioihin, jotka voivat todellakin jossain tilanteissa olla hyödyksi, olla adaptaatioita, parantaa kelpoisuutta.

Laajemmin tämän voi liittää myös maailmassa elämiseen ja hyvään elämään ; Todellisuudessa on tavallista että tilanteet ovat yllättävän usein ristiriitaisia. Laihduttajilla on samanaikaisesti halu laihtua ja syödä. Halut ovat keskenään ristiriitaisia. Jompi kumpi on voitolla (joko pitkäjännitteisesti tai lyhytjännitteisesti).

Itse asiassa elämää näyttääkin kuvaavan tietty omituisuus - Olisi helppoa jos maailma olisi yksinkertainen ja kaavamainen; Tällöin olisi esimerkiksi niin, että jos maailma olisi mukava ja nautinnollinen voisi olla epikurolainen ja nauttia siitä mitä on. Ja jos maailma olisi julma paikka olisi luontevaa joko alistua Schopenhauerilaiseen pessimismiin välttämään maailmaa ja sen kauheuksia omaan askeettiseen minimiodotusnurkkaan tai ryhtyä Nietzscheläiseksi sankariksi, yli -ihmiseksi muuttamaan maailmaa ja luomaan siitä kauniimman haasteista huolimatta - tai enemmänkin niiden ansiosta. Kuitenkin ainakin minä joudun elämään pahan ja hyvän maailman, tavoittelun, korjaamisen ja pakenemisen ristitulessa. Siksi hyvän elämän teoriatkin näyttävät kaikki hieman puutteellisilta (vaikka niissä kaikissa onkin hyvää osaymmärrystä aiheista.) - Ja näissä kompromisseissakin tuntuu aina olevan se sävy, että "liika on liikaa mutta kohtuus liian vähän", joten mikään Aristoteleen kultainen keskitiekään ei tunnu hyvältä ratkaisulta.

Tästä kompromisseilystä ja tunteiden vaikutuksesta siihen voi saada tämänpäivän elämästäni. Olin joululoman jälkeen menossa töihin, kun törmäsin Rovaniemelle muuttaneeseen Suvi Harjuun, ihmiseen johon minulla on hyvin erityislaatuinen suhde. Kokemus oli hyvin voimakas, ja päädyin pienee sisäiseen valintamyllerrykseen jonka seurauksena päätin mennä töihin. Ihmiselämä on täynnä tämänlaisia risteäviä intressejä, ja niissä voi olla lukuisia erilaisia suuria ja pieniä lippuja. Kompromissintekokyky tarkoittaakin joustavuutta päätöksenteossa, joka johtaa yksilölliseen ja ainutkertaiseen toimintaan. Sekä ennenkaikkea kykyihin tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.