Vilpi

"Mielenkiintoisesti nyt ollaan tilanteessa, jossa viestin esittäjä merkitsee enemmän kuin viestin sisältö. Sosiaalinen media – myös blogit – on erikoisasemassa. Uskottavuuden rakentamiseen menee kymmenen vuotta. Minulta on kysytty joskus, mitä järkeä on kirjoittaa ilmaiseksi ”itsenäistä” blogia. Vastaan aina: tämä. Siis nyt käsillä oleva tilanne. Ainakin osa lukijoista ymmärtää, että tässä kirjoitettu ja tästä ilmenevät erehdykset ja virheet ovat lähtöisin kirjoittajasta, eivät Moskovasta."
(Jukka Kemppinen, "hybridisota")

Tämä on 5000 julkaistu blogitekstini. Mikä vaatii useamman vuoden verran vähintään kohtuullisen pakkomielteistä kirjoittamista. Tai kuten joku voisi sanoa, päämääräsuuntautunutta harjoittelua. Otin tässä esille lainauksen Jukka Kemppisen blogauksen joka käsitteli juuri sitä mitä kunniallisia tekosyitä ihmisillä voisi olla blogien pitämiseen. Ja miten blogeihin suhtaudutaan.

Puhun niin totta kuin osaan?

Mielenkiintoista kyllä Kemppisen teema oli vilpittömyys, ei totuus. Tavallisesti näitä käsitteitä liitetään yhteen, mutta Kemppinen näkee että asiat eivät ole sama asia. Ytimeen ei nousekaan totuusarvot vaan intressit. ; Rehellinen ihminen ei siis ole sellainen joka puhuu Totta sanan filosofisimmassa mielessä, vaan nimenomaan ihminen joka puhuu kuten ajattelee. Nähdäkseni juuri tämä tekee blogeista samanaikaisesti hienon että huonon median.

Omalta kannaltani on tärkeintä että tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden sekä päteä että epäonnistua julkisesti. Tosin tämä on vaatinut jotain joka melko vahvasti poikkeaa Kemppisen ajatuksesta. Olen nimittäin säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt juttuja joiden johtopäätöksistä olen vahvastikin erimielinen. Olen pyrkinyt tekemään näille hyvän keissin. Aivan sen vuoksi että muutoin maailmankuva saattaisi sumentaa näkemyksiä. Eli omat intressit ohjaisivat asioita. Olen oikeuttanut tätä itselleni sellaisella tekosyyllä että tämä ajaisi sen filosofisen totuuden asiaa. Mutta kuten  Kemppinen huomauttaa, tämä on vaatinut jonkinlaista petosta. Ajatusta siitä että en ole aivan rehellinen. Sillä totuus ja rehellisyys, jos eivät ole synonyymejä, eroavat toisistaan tässä kohden "symmetrisesti".

Blogiani seuranneet ovat joka tapauksessa varmasti tulleet tutuiksi sekä persoonani särmistä että säihkeestä. (Ja ne jossain määrin liittyvät yhteen, joka tekee blogistani briljantin. Mutta ei siinä mielessä missä sana "briljantti" yleensä nähdään, vaan siinä teräväreunaisessa mielessä.) On melko varmaa että yleisnäkemys mielipiteistäni on kuitenkin tullut selväksi.

Toki olen blogissani pyrkinyt myös olemaan vilpitön sanan laajemmassa mielessä. Jos ei filosofisessa niin ainakin juridisessa mielessä. Vilpitön mieli kun on esimerkiksi sopimusoikeudessa käsite jossa ongelmatapauksissa ja virhetilanteissa puhutaan sanoilla "ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää". Eli jos epäonnistun siihen olisi ollut vähintään kelpo syyt. Tämä on tietysti ihanne ja tavoite, ei jokin joka välttämättä on toteutunut. Tämän rajallisuuden tunnustaminen on jotain joka johtaa toiseen termiin. Harjoitteluun.

Harjoittelua?

5000 on siitä mielenkiintoinen luku, että jos minulla menisi blogauksen tekoon keskimäärin 2 tuntia, olisi pelkästään blogini tuottanut minulle maagisen 10 000 aktiivista harjoittelutuntia. Tosiasiassa blogaustekstini vaatima työmäärä vaihtelee hirvittävästi. Osan kirjoitan "on the fly". Osa on ollut työläämpiä.

Tosin tässä on hyvä huomata että viimeaikainen tutkimus on paljastanut että Gladwellin luku ei ole niin maaginen kuin miten se on nähty. "The 10,000 hour rule seems to have entered into the common lore about success: it's a nice idea, that hard work will actually pay off. And no peer-reviewed study has so far succeeded in toppling that catchy message." ... "new study undertook the largest literature survey on this subject to date, compiling the results of 88 scientific articles representing data from some 11,000 research participants. Practice, they found, on average explains just 12 percent of skill mastery and subsequent success." Joskin artikkeli korostaa että mestarit ovat aina myös harjoittelleet. "In the world of classical music it seems that the winners of international competitions are those who have put in something like 25,000 hours of dedicated, solitary practice – that’s three hours of practice every day for more than 20 years." Siksi onkin kenties järkevämpää korostaa että lahjakkuus ei riitä mihinkään ilman harjoittelua, mutta kaikista ei saada mitä tahansa pelkällä harjoittelulla. Tässä vaiheessa voi sitten jo kenties hahmottaa että onko minusta ylipäätään kunnolliseksi blogaajaksi.

Ulkoinen muisti.

Kuitenkin joka tapauksessa tästä blogista on tullut jonkinlainen muistipankki. Ja tälläisenä sen piirteet ovat hyvin erikoisia. Kemppinen puhuu kymmenestä vuodesta luottamuksenrakentamista. Itselläni vuosia on tässä kohden huomattavasti vähemmän. Mutta jo näiden vuosien aikana on tapahtunut jotain joka on äärimmäisen relevanttia.

Nimittäin se, että olen käyttänyt melkoisen paljon lähteitä. Ja tapanani on ollut linkittää muihin teksteihin ja ottaa niistä lainauksia. Ja tämä on jossain määrin tärkeää. Sillä blogini on paljastunut elinvoimaisemmaksi kuin monet näistä käyttämistäni lähteistä. Ajatus on jossain määrin huvittanut minua. Mutta tavallaan sen ei pitäisi huvittaa. Asia konkretisoitui kun kokosin vanhoista linkkivarastoistani ja muistilapuistani pidemmän blogauksen uuden suomen blogiini. Kun kirjoitin "tuskakeskiviikkooni" Piankasta, huomasin että monet nettiuutiset aiheesta ovat jo pyhkiytyneet. Valtaosa linkeistäni tarjosi "error 404":ää. Piankan tapauksesta, pääasiassa vuodelta 2006, on kulunut vain muutama vuosi. Ja silti jouduin pääasiassa linkittämään siihen mitä oli jäljellä. Google löysi onneksi muita linkkejä. Jotka olivat usein blogeja ja keskustelufoorumeita joissa oli linkkejä niihin samoihin minun varastoissani oleviin linkkeihin joita ei enää ole.

Nettilehtien bittivarastot ovat rajallisia. Mitään keskusvarastoa ei ole. Tässä mielessä internetin löydettävimmät ja säilyvimmät materiaalit ovat helposti jotain muuta kuin ammattijournalistien aineistoa. Tämä on johtanut datatyhjiöön jossa blogistit toimivat kansakunnan muistina.

Toki joku voi muistuttaa että tosiasiassa tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että nykyajasta syntyisi tulevaisuuden historiantutkijoille suuri informaatiotyhjiön aika. Ja he olisivat siinä mielessä oikeassa että tosiasiassa lehtien varastoja on esimerkiksi kirjastoissa ja varmasti myös jossain lehtitalojen kellareissa. Yliopistotkin kasaavat lehtien sisältöjä esimerkiksi mikrofilmeille. Ja tämä johtaa siihen että esimerkiksi Pianka -casen tiedot ovat jossain saatavilla ja näin lähteet ovat periaatteessa tarkistettavissa. Tämä tarkistusprosessi on varmasti tuttu minun ikäisilleni ihmisille. Muistan ajan jolloin kouluesitelmiä tehtiin käymällä kirjastoissa ja koluamassa tomuisia varastoja.

Oleellista tässä kohden on kuitenkin tiedostaa että työn määrä on oleellisesti erilainen. Pianka -casen tarkistaminen googlella on helppoa. Ja tämä takaa sen että moni googlaa mutta vain harva koluaa kirjastoja. Ja näin tieto ja virallinen totuus muuntuu hyvinkin sellaisiksi kuin blogistit sen kertovat.

Tämä on siitä erikoista että olen usein linkittänyt "kotimaa24:n" aineistoon. Kotimaan blogistanissa on kuitenkin tapahtunut suuria mullistuksia. Suuri osa linkkaamastani keskustelusta olisi kadonnut bittiavaruuteen jos en olisi copy-pastennut sieltä aineistoa omaan blogiini. "Kotimaa" on kuitenkin pitkäikäinen, arvostettava ja merkittävä toimija. Joka ei ole yksi ihminen vaan instituutio.

Minä taas olen lähinnä puolihullu blogisti jonka ainoat miltei kunnialliset tekosyyt internetpätemiseen ovat jotain "totuuden" ja "rehellisyyden" tavoittelua. Joista molempien kanssa tehdään kompromisseja. Tavalla jossa tätä on vaikeaa kieltääkään. Ja silti se, mikä näkyy uskontokeskustelun lähihistoriasta ei valtaosin löydy enää mistään kotimaan kaltaisilta alkuperäislähteistä - blogauksia ja kommentteja ei joka ikistä mitä luultavimmin säilötä mihinkään yliopistojen datapankkeihin - joten se mikä niistä jää on se mitä minä ja muut blogistit ovat pitänyt relevanttina ja kiinnostavana sitaatteihin asti. On selvää että tältä pohjalta objektiivista kuvausta tapahtumista on hyvin vaikeaa muodostaa. Blogisti on kenties vilpitön ja osallistuva, ja lainauksetkin ovat aitoja. Mutta totuus. Se on joskus ensimmäinen joka menee. Sillä rehellisyys ei tarkoita intressittömyyttä, vaan sitä että intressit ovat omia eivätkä jonkun instituution virallista kantaa.

Röllinlöllin.

Ei ihme että nykyään informaatiosodankäynnissä on relevanttia puhua trolliarmeijoiden olemassaolosta, siitä ovatko ne mahdollisia ja todellisia. Ja kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Trollit nähdään usein pelleinä ja huomiohuoraajina, mutta ilmiössä on vakavampiakin puolia. Trollit, yksittäiset blogaajat ja lobbarit voidaankin liittää oleellisesti Nassim Talebin "Antihauras" -kirjan opetuksiin. Hän on kuvannut sitä miten suuret yksiköt ovat johtaneet siihen että ideologinen pelleily ja pelaaminen on hyvin kannattavaa. Suuret yksiköt ovat tehneet esimerkiksi lobbareista kannattavia.

Pienemmissä yksilöissä lobbaajia tarvittaisiin enemmän kun jokaisen segmentin päätöksentekijöitä tulisi houkutella laajakirjoisesti. Kun yksiköt ovat suurempia on helpompaa ja kannattavampaa saada näille päätöksentekijöille lobattua. Vaikutettavia ihmisiä on vähemmän ja vähemmän on tässä mielessä lobbaajalle enemmän (potentiaalia). Tämän vuoksi nykyisin pseudotieteetkin lobbaavat suuresti. Ja tämä on niille menestyksekäs strategia. Suuria vaikuttajia voi nousta. (Joskin suurin osa yritelmistä toki epäonnistuu.) Näkyvyys ja rahat voivat olla hillittömän suuria. (Kun taas yrittäminen on kohtuullisen halpaa koska lobbareita ei tarvita paljoa. Kenties sellaiseksi voi ryhtyä vaikka yksin.)

Ja mikään ei ole niin suuri paikka kuin internet. Potentiaalisia lukijoita on hirvittävästi. Toki valtaosa blogeista saa vain muutaman lukijan. Ja jo oma melko vaatimaton 50 lukijan julkisten lukijoiden listani on itse asiassa keskiarvoon nähden harvinainen tilastopoikkeus. Mutta periaatteessa häntää voisi olla teoriassa miljooniin lukijoihin asti. Tämä on hyvin vaikeaa vallan ja vastuun kannalta. Pienessä blogissa on helppoa leikkiä, mutta toisaalta valtavan suurella blogillakaan ei ole merkittävästi isompia vaateita. Kaikki redusoituu lukijoiden lähdekritiikkiin. Ja mitä enemmän lukijoita on, sitä varmempaa on että jollakulla lukijoista lähdekriittisyys ei ole riittävällä tasolla.

Itseäni tässä kaikessa murehduttaa kuitenkin eniten raha-asiat. Itse olen kirjoittanut-röllännyt maailmankuvallisesti ja ilman. Ja tehnyt ahkeraa työtä ns.pro bono. Samanaikaisesti työllä on potentiaalista taloudellista arvoa yllättävissäkin määrin. Kulmaa voidaan ottaa vaikkapa Venäjän palkatuista trolleista. "Työstä maksetaan venäläisittäin paljon, 2 200 euroa kuussa. Toimintaan käytettäneen tänä vuonna 7,5 miljoonaa euroa. Työsarkaa riittää, sillä 80 prosenttia kansainvälisten nettisivujen Venäjää koskevista kommenteista on negatiivisia." Toki palkka ansaitaan. "Trollin työnä on kirjoittaa päivittäin 50 yleisökommenttia, ylläpitää kuutta fiktiivistä Facebook-profiilia, joihin on kirjoitettava kolme juttua ja osallistuttava kahteen uutiskeskusteluun päivässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen trollilla tulee olla 500 Facebook-seuraajaa. Tältä odotetaan myös kymmentä Twitter-tiliä, joista on lähetettävä 50 twiittiä eli viestiä 2 000 henkilölle päivässä. Esimies arvostelee trollin työn. Plussaa saa viestien "autenttisuudesta"." Kaikki palaa jälleen Kemppisen autenttisuuteen. Ja siihen miten trollit ovat vähän kuin epäautenttisia blogisteja jotka näyttävät autenttisilta.

Toisaalta juuri tuosta valehteluosiosta heille sitten maksetaankin. Sillä rehelliset blogistit tuskin saavat työstään penniäkään. Mutta ei tämä hämmästytä. Vähän kuten Sergio Leonen "Vain muutaman dollarin tähden" kuvasi alussaan "Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa." Kun postmodernina aikana kyse ei ole totuudesta vaan intresseistä, on valehtelulla joskus hintansa. Ja kenties korkein hinta maksetaan siten että valehtelijatrollipropagandisti tulee töihinsä ja saa kuulla miten hän saa tehdä maansa parhaaksi työtä jolla on tarkoitus.

Puitteet vai sisältö?

Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niissä ei ole sanomaa. Sen sijaan on otettu pätkä kohtauksia, jotka sidotaan jotenkin yhteen aasinsilloin, ja tätä tapahtumakuvausta kutsutaan sitten elokuvaksi. Näin käy etenkin romanttisen draaman, trillerien ja toimintaelokuvien kohdalla. Ensimmäisen syynä on varmasti aiheen mutkikkuus ja kompleksisuus joka vetää siihen että yllättävyys voittaa johdonmukaisen. Trillerien kohdalla tarvitaan usein hämmentäviä juonenkäänteitä ja yllättävyys suorastaan kerjää omituista loppukäännettä. Ja toimintaelokuvissa juoni on usein lähinnä tekosyy ja oikeutus sille pääasialle, räimeelle.

Sitten on sellaisia elokuvia kuin Sergio Leonen "Hyvät pahat ja rumat" Sen pintajuoni on toki ensikatsomalta suhteellisen viihdyttävä kuvaus jossa aarteenmetsästys, salailu ja muu oveluskelu on olennaisessa roolissa. Seuraavilla kerroilla on helpompi huomata, että tämä tarina on itse asiassa rakenteeltaan varsin yksinkertainen. Elokuvasta tekeekin mielenkiintoiseksi siinä olevat puitteet jotka ovat täynnä tarinoita. Osa niistä sivujuonista ja puitetapahtumista ovat yksinkertaisia ja ilmituotuja, kuten esimerkiksi tarina pettyneestä pohjoisvaltioiden kapteenista joka on sodan katkeroittama, ja jonka elämän täyttää vain viina ja valtionpetokseksi tuomittava ajatus puolustettavan sillan räjäyttämisestä. Sivussa on pieniä hyvin vähän alleviivattuja tarinoita kuolevasta salanimellä kulkeneesta petturivarkaasta, "Bill Carsonista", ja hänen onnettomasti päättyvästä rakkaussuhteestaan huoraan.

Elokuvan hahmoista ei itse asiassa kerrota tarinoita. Lukuunottamatta Tucosta ja hänen pappiveljestään, jolloin tarina on kahdessa kohtauksessa eikä siihen enää oikein palata. Puitteet sisältävätkin enemmän tarinoita kuin varsinaiset hahmot ja pääjuoni. Hahmotkin kuvataan peräti varsin erikoisella tavalla, jossa hahmojen toimet täsmentävät heidän luonteenpiirteitään tavalla, jossa loppupuolen toiminnat tuovat selkoa siihen miksi he toimivat alkupuolella juuri siten kuin toimivat eivätkä jotenkin muuten. Tämä johtaa siihen, että vaikka elokuva pitää kaiken yksinkertaisena - eikä esimerkiksi lainkaan kikkaile takaumilla ja muilla ajassa hyppelemisineen - se vaatii useamman katsomiskerran jotta siitä voi kokien ymmärtää asiat.

Ja mitä useammin elokuvan katsoo, sitä enemmän maailma esittäytyy juuri näiden sivutarinoiden kautta. Sillä vaikka se ei välttämättä heti tule mieleen, "Hyvät pahat ja rumat" on itse asiassa road movie. Niissä on tavallista että kohdataan eri ihmisiä ja heidän tarinoitaan episodinomaisesti. Ilman puitteita roadmovie ei kestä kulutuskertoja. Sillä nämä taustatarinat ovat paitsi jotain, joka tapahtuu hahmoille, joiden todistajia he ikään kuin ovat, ne ovat myös jotain joka värittää hahmot, mahdollisesti muuttaa heitä, tai vähintään selittää mitä hahmot ovat ja kokevat.

Jopa ratkaisu jossa moraalisuudeltaan suunnilleen samantasoiset miehet pistetään kisaamaan moraalisesti kyseenaalisin keinoin samasta asiasta on ovela. Se auttaa luomaan vetoavia tarinoita. Tätä itse asiassa korostaa se, että hahmot on nimetty ja esitelty oikein tekstiä myöten etiikalla väritetysti. Tätä kautta elokuva tekee juuri sen miten Sipura kuvasi pahaksi leimaamista ; "Käsitykseni natseista perustuu parhaimmillaankin etukäteen väritettyyn kolmannen käden tietoon. Vaikka tiedän hyvän ja pahan olevan konsensuskysymys, perimän ja yhteisön vuoropuhelua, enkä usko hyvien ja pahojen olemassaoloon, olen helpottunut etten kuulu heihin, vaan olen onnekkaasti syntynyt paremmalle vuosikymmenelle. Olen kuin nelivuotias Otso joka sai tämänpäiväisen Autot 2 -elokuvan jälkeen rauhan kun hänelle selvitettiin ketkä olivat elokuvassa hyviksiä ja ketkä pahiksia."

Elokuvassa ei itse asiassa kerrota suoraan kannanottoja hyvään ja pahaan. Hahmot ovat karkeita, ja toimet hyvinkin epäeettisiä. Tarinoiden ideana on selvästi ensisijassa kehittää tunteita, joiden pohjalta katsoja värittää tapahtumat hyveellisiksi tai paheellisiksi. Näin elokuva ei tiivisty siihen että olisi vain otettu kasa kohtauksia. Vaikka yhden katsomiskerran pohjalta juuri tämä voisi olla kokemuksena.

Tämä vihjaa siihen että kenties elokuvakritiikiperinne, jossa käydään katsomassa arvioitava elokuva vain kerran olisi ainakin osittain väärä.

Blondien kosto

Perinteisesti lännenelokuvissa on ollut tiivis jako hyviin ja pahoihin. Tarinassa on ollut elementtejä, joissa väkivalta oikeutetaan. On vaikkapa hyvä sheriffi ja pahoja rosvoja.

Tässä rintamassa hieman "outolintu" on "Mies joka ampui Liberty Wallacen". Siinä suuren kaupungin lakimies aikoo hoitaa asiat revolverin sijasta lakikirjalla. Hän saa tähän mahdollisuuden vasta lopuksi, kun hänen luullaan hoitaneen asian revolverilla. Väkivaltaa ei tässä elokuvassa oikeuteta. Mutta selvä jako hyviin ja pahoihin on.

Italowesterneissä tälläistä jakoa ei ole tehty. Esimerkiksi "Hyvät pahat ja rumat" ei sisällä otsikon mukaista materiaalia. Tässä elokuvassa ei väkivaltaa oikeuteta. Sitä vain tehdään. Joku voi pitää tätä moraalittomana. Minusta tämä voi kertoa myös siitä että väkivaltaa ei voi oikeuttaa ylipäätään.

Tätä kautta elokuvassa päästään yksilötasolle ja elokuvassa kulta -aarteen tavoittelu muuttuu yksilöiden (valta)peliksi, jossa yhden voitto on toiselta pois. Elokuvalle ominaista on tiedon epätasapaino: Kukaan ei tiedä kaikkea. Eli yhteistyötä on pakko tehdä jotta kukaan saa mitään. Kaikki ovat epäluotettavia, joten kyseessä on pakotettu yhteistyö epäluotettavien "pelaajien" kesken.

Elokuvan tarina on muutenkin varsin kaaoottinen, siinä on epätodennäköisiä sattumuksia jotka vaikuttavat juoneen merkittävästi. Esimerkiksi "Hyvä", Blondie pelastuu hirrestä koska taustalla olevan sisällissodan tiimellyksessä tykkituli sattuu sattumalta ja vahingossa rikkomaan talon juuri sopivasti. Tehtävänä on välittää tunteita.

Moni voisi nähdä aarteenmetsästyskessä Nietzscheläisiä teemoja. Kaikki ottavat riskejä ja ilman niitä ei voida voittaa. Voittaja saa kaiken, hävinnyt saa hautakiven. Elokuva on tässä kohden elokuva ahneudesta. Se ei ole "juonellinen" ja siististi etenevä, vaan hajanainen, sirpaleinen ja tavallaan epäetenevä: Elokuvasta voi leikata kohtauksia pois roimalla kädellä ilman että lopputuloksen ymmärtäminen hämärtyisi.

Elokuvassa "Paha" Angeleye harjoittaa maksimaalista kontrollointia. Hän esimerkiksi yrittää vangita muita pelaajia. Hän käyttää lyhyen tähtäimen voitontavoittelua, jossa haetaan maksimaalista voittoa. Hänen ammattinsa on palkkatappaja. Hänet tunnetaan siitä että hän pelaa "reilusti", eli kun hänelle maksetaan, hän hoitaa homman loppuun ja saa tästä rahat.

Hänen vastakohtansa taas on "Hyvä" Blondie, joka ei hae maksimaalista voittoa, vaan isointa häiriönkestävyyttä. Hänen ammattinaan on kierrättää rikollisia joiden päästä on palkkio. Hän kaappaa rosvon, vie hänet lain eteen, pelastaa roiston ja jakaa saaliin ja menee toiseen paikkaan. Hän jakaa, joten lyhyellä tähtäimellä hän häviää puolet palkkiosta. Pitkällä tähtäimellä strategia on melko kestävä.

Tietysti nämä strategiat näkyvät koko elokuvan läpi. Blondie ei yritä hallita tilannetta ja ohjata tiettyyn tilanteeseen. Päinvastoin, hän hakee varmaa asemaa. Hän onnistuukin tässä oikein hyvin. Esimerkiksi kun Tuco saapuu vangitsemisen jälkeen kuvihihin, jakavat Tuco ja Angeleye samat tiedot. Blondie on turvassa koska kumpikaan ei voi tappaa häntä. Siksi hän ohjailee tilannetta siten että se ajautuu kohti hänelle varminta lopputulosta. Hän tietää että aarteen löytymisen jälkeen Angeleyen kohdalla hän joutuisi taistelemaan tätä ja tämän porukkaa vastaan. Siksi se, että hän auttaa Tucoa parantaa hänen tilannettaan - vaikka Tuco häviäisi eli kuolisi. Jos Tuco voittaa, ei tästä ole hänelle tappiota.

Toisin sanoen Blondie elää ja pelaa oikein kaaoottisessa maailmassa, jossa pienet sattumat voivat muuttaa lopputilanentta paljonkin. Näin kaikkea ei voi ennakoida ja hallita. Niiden kanssa voidaan kuitenkin "tulla toimeen" tai hallita. Hän harjoittaa sekastrategiaa, jossa luotettavuutta ja epäluotettavuutta vaihdetaan. Hän ei ole ennakoitavissa, kuten Tuco jonka reaktiot ovat usen ennalta kerrottuja, tai Angeleyen jotka ovat muuten vain tietyn kaavan mukaisia. Hän ei tee hiottuja suunnitelmia, joissa vaadittaisiin "tiettyjä parametrejä", vaan jotka kestävät virheitä. Joustavuus voittaa maksimaalisen voiton.

Tämä yhdistelmä onkin peliteoriankin mukaan tehokkain tapa toimia, jos tavoitellaan "maksimaalista voiton odotusarvoa". Jokin toinen strategia voisi antaa hyvällä tuurilla isommat voitot, mutta Blondie pelaa häiriökestävyyden kautta. Henki on hänelle arvokkaampi kuin aarre.

Tietyllä tavalla Blondie harjoittaa rahahimoista optimointia, ei sokeaa ahneutta. Tätä kuvaa se, että lopussa hän antaa Tucolle puolet aarteesta (mutta ei hevosta). Ja tietenkin köyden.

Kiertolänkkärit ja nuorison tuho.

Jussi K. Niemelä kirjoitti Vihavaisen kirjasta. Aiheeksi nousee nostalgia aikoihin joita ei ole ollut. Tämä ei ole uutta tämän aiheen tiimoilta. Aion kuitenkin tarttua länkkäreihin, ja unohtaa Vihavaisen maahanmuuttokritiikin.

Vihavainen korostaa Sergio Leonen elokuvien julmaa sankarikuvaa. Niissä yksinäinen tappaja on nostettu sankaritoimijaksi. Niemelä on oikeassa siinä, että aivan kuten kautta historian "nuoriso on ollut turmeltunutta", ja yhteiskunnan tuhoa on odotettu epäonnisesti kerta toisensa jälkeen kuin USA:laisten fundamentalistien ylöstempausta ja maailmanloppua. (Toistaiseksi, sanovat fundamentalistit), ovat sankarit tavallisesti olleet väkivaltaisia.

Miehiset miehet eivät kuitenkaan olleet "uutta". Leone nimittäin todellakin toi esille uudenlaisen sankarikuvan. Perusta ei ole itse väkivallassa, vaan sen perusteluissa. Sillä perinteisesti väkivalta on oikeutettu erilaisella ajattelutavalla. Ajattelutapa taas on tullut tutuksi itselleni erään ninjutsun harrastajan kautta. Hänestä vihalla ja väkivallalla on paikkansa. Hän korostaa että on oikeutettua vihaa ja väkivaltaa, jota tehdään yhteisön puolesta. Ja pahaa vihaa ja väkivaltaa jossa haetaan omalle itselle hyötyä.

Ennen sankarit ovat taistelleet jonkun puolesta. Leonen sankarit sen sijaan olivat individualisteja. Tosin hänen elokuvansa ovat mainettaan vähemmän väkivaltaisia, ainakin jos body -counteja lasketaan, on monissa elokuvissa enemmän tappoja.

Näitä elokuvia ei paheksuta, koska siinä puolustetaan vaikka isänmaata tai yhteisiä arvoja. Leonen elokuvissa aiheet ovat kuitenkin yksilöllisempiä. "Hyvät pahat ja rumat" motivoi väkivallan aarteella, josta riittäisi jaettavaksi. Mutta eivät jaa. Paitsi Blondie, ja hänkin hyvin rajatuilla ehdoilla.

Leonen sankarit ovat siis korostetun modernistisia. Täsä kohden Vihavainen siis tuo esiin aivan oikean yksityiskohdan.

Toki historiasta löytyy muitakin individualisteja. Esimerkiksi Odysseuksen harharetkien sankari on tältä kohden varsin moderni. Mutta hänkään ei yllä Leonen tasolle. Mielestäni Leonen synti on kuitenkin enemmän realismi kuin mikään muu. Usein sankarit ovat olleet epärealistisen idealistisia. Tämän vuoksi esimerkiksi monet sotiin menevät Amerikkalaiset olivat järkyttyneitä ensimmäisistä taistelutilanteista. Kun ihmiset, vastustajat ja taistelutoverit, eivät vain kaatuneet ja kuolleet, vaan menivät kitumaan ennen tätä, eivät kuolleetkaan samalla tavalla kuin elokuvissa. Leonen elokuvissa väkivalta on toki sävyltään raaempaa. Toki elokuvissa ei näy paljoa verta, mutta kerronnan tyyli korostaa jännitteitä. Aikanaanhan "Hyvien Pahojen ja Rumien" loppukohtauksen kaksintaistelu kohtasi kritiikkiä väkivaltaisuutensa vuoksi. Nykykatsojaa tämä voi ihmetyttää, koska kohtaus on melko veretön ja siinä odotetaan varsinaista väkivaltaa paljon enemmän kuin mitä siinä on varsinaista toimintaa. Sama rytmitys kulkee tosin läpi koko elokuvan. Väijytyksissäkin katsotaan rauhallisia katuja ja rauhallisesti ohi käveleviä koiria.

Valitettavasti oikea väkivalta ei ole oikeamielistä edes sodassa. Ja mielestäni on osittain aivan oikea teko että tästä ei maalata kuvitteelista satukuvaa. Leonen edustama sankarikuva toki hyökkää nationalistis-romanttista macho -bullshittiä vastaan. Niitä edustavissa elokuvissahan kuolema ei ole pelottava asia, ja kuolemaa kylvetään moraalitta ja surutta.

En ole ihmeissäni siitä, että pysyvyyttä kaipaavat elävät nostalgiassa joka kohdistuu mielikuviin jostain ajoista. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi uudet ja omasta näkemyksestä poikkeavat tavat ovat dekadenssia. Tämä reagointi on ollut aina, olipa kyseessä sitten maalauksissa esiintyvät alastomat naiset, Aku Ankan hämärät perhesuhteet, elokuvat, lävistykset, "nuorisomusiikki" (jolla Rock and Rollia, esim "Beatlesia" kutsuttiin ennen näissä piireissä), lävistykset, tatuoinnit, mustat nahkavaatteet, irokeesit, pitkät tukat, kaljut..

Nuoriso on kenties universaali ja pysyvä sallitusti moitittava ihmisryhmä. He ovat aina tuhon siemen. Ja aina niistä on kuitenkin tullut harmaan massan toimijoita ja yhteiskunnan mukana toimivia yksilöitä. Ehkä nuoriso tuntuu pelottavalta kahdesta syystä. Heistä juuri pahimmat näkyvät ja kuuluvat eniten, ja juuri näillä on tapana kuolla pois häiritsemästä. Ja toisaalta pelot johtuvat siitä että vanhat pelkäävät uusia ja vieraita asioita, sekä erilaisia ihmisiä. Kuten monet muutkin ihmiset.

Itse asiassa taaksepäin katsellessa nuoriso saattaa kauhistella vanhempien ihmisten moraalikäsityksiä. Minäkin kauhistelen usein, kun lueskelen minkälaista laki ja oikeus ovat olleet monissa asioissa esimerkiksi 1950 -luvulla. Mitä on kielletty ja sensuroitu kiellettynä. Ja mitä nykyaikana rikolliseksi määriteltävissä olevaa toimintaa silloin on tehty jotta tilanne saadaan pysymään sellaisena.

Pastaa.

USA:ssa western on ollut suosittu elokuvagenre. Niissä on yleensä selvästi rajattavat hyvät ja pahat. Tunnistamista on helpotettu vielä sillä, että hyvillä on valkoiset hatut ja pahoilla mustat. Sankarit ovat hyveellisiä sankareita, ihailtavia sekä taidoiltaan että moraaliltaan. Pahiksilla taas on enemmän päälukua, massaa ja heidän tapansa eivät ole hyveellisiä.

Italowestern, eli spagettiwestern, taas on 1960 -luvulla alkanut italialaisten tuottama westerntyyli, jota tehtiin pienellä budjetilla. Niissä karjapaimenet puhuivat italiaa - tai jossain tapauksissa englanninkielisellä dubbauksella siten että huulet eivät synkkaa sanojen kanssa, vaan puhuvat italiaa. Niissä maailma oli väkivaltaisempi ja kyynisempi. Esimerkiksi Sergio Leonen "Hyvät pahat ja rumat" -elokuvassa kaikki hahmot ovat melko häikäilemättömiä. Niiden tunnistaminen onnistuu siten että esittelyjaksossa naaman viereen kirjoitetaan kuka on kukakin. Tässä Leonen elokuvassa hyvä ja paha tunnistetaan mustista ja valkoisista hatuista. Mutta toisin kuin USA:laisissa mallineissaan, se onkin niitä ainoita erottavia elementtejä.

Moraalisesti katsoen italowesterneissä on epätasaisemmat ja rosoisemmat hahmot. Sankaruus syntyykin lähinnä taitojen kautta. Tietenkin monessa muussakin lajityypissä sankarin hyveellisyyden lisäksi sankaruuteen kuuluu olennaisesti taito. Ja se, kuka selviää loppuun asti on usein elokuvaohjaajan kannanotto siihen, mikä on hyvää ja pahaa. Mutta italowesterneissä kaikki hahmot ovat tässä sellaisia että puhtaasti hyveellistä sankaria saa hakea melko ahkerasti.

Kuitenkin mielestäni lajityypissä on kysymys "pelkistämisessä". Italowesternin kohdalla pelkistäminen näkyy pääasiassa kahdella tavalla:
1: Visuaalisuutta korostava, liioitteleva kuvasto. Tästä elokvan nähneille vahvana esimerkkinä on vaikkapa "Django". Se alkaa kuvassa, jossa mies raahaa arkkua perässään kävellen. Elokuvassa ammutaan paljon ihmisiä, ja ruumisluku on melkoinen jo ennen kuin arvon herra pääsee arkkuineen kaupunkiin. Kaupungissa arkusta kaivetaan esiin konekivääri ja sillä päästellään pahoja poikia kovasti päiviltä. Elokuvan loppukohtauksessa on visuaalisesti näyttävä kumartelukohtaus. Ristin edessä ollaan polvillaan. Mutta ei katuvana, vaan ristiä käytetään tähtäyksessä apuna. (Tätä tarvitaan kun sankarin kädet on murjottu.)
2: Visuaalisuutta korostava, minimalistinen ja maalaileva kuvaus. Erikoislähikuvat kasvoista ja laajasti maisemaa mukaan ottavat maisemakuvat ovat runsaita. Koiran tien yli kävely, kyräilevät pitkät katseet ja keiton syöminen voivat viedä elokuvasta paljon minuutteja. Asioita tarkkaillaan ja maalaillaan epätavallisen paljon. Syynä on tietysti osittain elokuvien pieni budjetti, mutta siitä ainakin tuli myös tyylikysymys.

Voisi siis sanoa että eräällä tavalla spagettiwesternit ovat sävyltään surrealistisia. Ei siis ihme, että minä tykkään.

Antisankari

"Am I good person doing bad things? Or am I bad person doing good things? Am I good or am I just really good?"
(Dexter)

Antisankari on henkilöhahmo, jolla on puutteita ja samantyyppisiä piirteitä kuin konnalla, ja jolta puuttuu sankarin ominaisuuksia, mutta joka kuitenkin toimii katsojalle tai lukijalle samassa roolissa ja samaan tapaan kuin sankari. Koska sankarin määrittelyt vaihtelevat, ja ovat monisäikeisiä, rajanveto on joskus vaikeaa vetää. Esimerkiksi sankareilla on usein heikkous, mutta tämä ei vielä tee heistä antisankareita. Onhan teräsmiehelläkin kryptoniitti ja "Turtlesien" teini -ikäisillä mutanttininjakilpikonnilla ruma ulkonäkö ja pizzanahmintataipumus.

Siksipä luotankin esimerkkien voimaan. Voidaan tietysti olla montaa mieltä siitä, miten asiallista on luetella henkilöitä ja luoda heistä lyhyitä tyypitelmiä ja vain osoittaa että "tuo". Minusta se kuitenkin sopii nimen omaan tähän yhteyteen ihan hyvin.

Eli keitä ne on ne antisankarit, elokuvain antisankarimiehet, jotka...
1: Antisankarit ovat usein jollain tavalla koomisia, kuten Aku Ankka tai "Pulmusten" Al Bundy tai "Simpsonien" Homer tai supisuomalainen Uuno Turhapuro. Varhaisimpia antisankarihahmoja on ollut Don Quijote, tuo tuulimyllyjä vastaan taisteleva mutta urhea ja romanttissävyinen ja maailman "kauniimpana ja jännittävämpänä kuin se onkaan" näkevä hahmo.
2: Mutta antisankari voi olla myös "vakavampi hahmo". tälläisestä selviä esimerkkejä ovat esimerkiksi aggressiivinen poliisi Likainen Harry, suurin osa Sergio Leonen länkkäreiden "sankarihahmoista", "24":n kidutukseenkin valmis agentti Jack Bauer, "Lostin" itsekäs conman James Ford eli "Sawyer", "Dexter" sarjan päähenkilö joka on sarjamurhaajia murhaava sarjamurhaaja, "Shield" sarjan lähes kaikkeen, esimerkiksi korruptioon ja etenkin liialliseen voimankäyttöön, valmis poliisi Vic Mackey. Sarjakuvahahmoista pahoja rrrrankaiseva "Punisher" sopii tähän samaan kuvaukseen.
3: Antisankarin ei tarvitse olla joko pelle tai väkivaltainen. Esimerkiksi kyyninen ja ihmisiin pettynyt mutta kaiken kaikkiaan järkevä, suorasanainen ja huumorintajuinen tohtori Gregory House on selvästi antisankari Vicodinin nappailuineen. House harjoittaa pitkin matkaa "eettistä manipulaatiota", jossa tavoitteena on diagnoosin tekeminen ja potilaan parantaminen. Hän on kuitenkin aina potilaan puolella - myös silloin kun he itse ovat toista mieltä ja lakikin olisi vastaan. Tämä näkyy esimerkiksi jaksossa, jossa hän jättää kertomatta elinsiirtokomitealle potilaansa lääkeväärinkäytösharrastuksesta. Kertominen olisi johtanut siihen että elinsiirtoa ei oltaisi saatu, ja House kävi tätä ennen kaivamassa melko suoraviivaisella tavallaan sen, että potilas arvosti elämäänsä eikä halunnut kuolla.

Joss Whedonin "Firefly" -sarja (sci-fi -länkkäri) on siitä erikoinen, että siinä paljon eri tavalla olevia antisankareita. Hahmoissa on yleensä melko suuriakin ja näkyviä puutteita. Sarja on yksi suosikeistani, ja kenties juuri siksi että kaikki ovat omilla tavoillaan vahvoja mutta samalla toisilla alueilla heikkoja. Jos voimat onnistutaan yhdistämään, saadaan aikaan asioita ja jos heikkoudet yhdistetään, asiat eivät sujuisi. Riitaisuudestaan huolimatta "Serenityn" miehistö on yksi toimiva joukkue, jonka on joko tehtävä yhteistyötä tai tuhouduttava. Vaihtoehtoja ei juurikaan ole, ja siltikin epäonnistuminen on koko ajan nurkan takana:
1: Malcom Reynolds on depressiivinen, sodassa ihanteensa hävinnyt mutta ei hukannut "tortured soul". Hän on ihmisiin pettynyt ja ammatiltaan rikollinen ja sodan traumatisoima. Hän kuitenkin myös pitää aluksen miehistöä perheenään ja on valmis menemään pitkälle sen suojelemisessa. Tietyssä suhteessa hän ei ole kuitenkaan menettänyt täysin uskoaan elämään, eikä tätä kautta huumorintajuaankaan.
2: Hoban Washburne on taitava lentäjänä mutta ihmisenä hän on koominen. (Tosin lentäessäänkin hän näyttää minuta pelikonsolin äärellä. Tasohyppelyssä minä hypin enemmän kuin se Super Mario.). Hän ei ole erityisen taitava ihmissuhteissaan, mutta toisaalta hän on hyväsydäminen ja myös harvinaislaatuisen huumorintajuinen ja epäkyyniseen itseironiaankin kykenevä.
3: Jayne Cobb on hieman tyhmä, aseita rakastava, brutaali, rahanahne ja epäluotettava mutta tehokkas palkkasoturi. Hän kuitenkin toimii kuten toimii saadakseen köyhälle perheelleen -jota ei koskaan nähdä, ja johon ollaan yhteydessä vain postin välityksellä ja harvoin- rahaa. Lisäksi suuri osa hänen rehentelystäänkin taitaa olla lähinnä "maineen ylläpitämistä". Hän ei salaile luonnettaan juuri yhtään, vaan itse asiasa korostaa puheensakin tasolla näitä konnan piirteitään. Ne ovat samalla tavallaan hänen "CV:nsä". Hänellä on myös pehmeitä puolia, joita hän ei vain näytä vaan piilottaa ne; Hän muun muassa rakastaa mekaanikko Kayleeta, mikä näkyy siinä kuinka tämän saadessaan luodista ja ollessaan leikkauksessa hän on nurkan takana piilossa seuraamassa tilannetta. Jayne elää koko ajan eräänlaisessa ambivalenssissa jossa vaihtelee äänekäs "Let's be bad guys" ja hiljainen "If you can not do something smart, do something right."
4: Kaywinnit Lee Frye kiltti koneista ymmärtävä, mutta mässäilyyn ja iloihin hieman turhankin helposti taipuvainen mekaanikko. ("Kayleeta" näyttelevän Jewel Staiten pyydettiin lihottamaan itseään hieman roolia varten. Hän edustaa tätä kautta itse asiassa ihan tervettä naiskuvaa, joka ei ole mikään tikkulaiha, mutta on tietenkin tästä huolimatta tai jopa tämän vuoksi aivan ihastuttava.)
5: River Tam on mielenvikainen ja vahvasti traumatisoitunut tyttö. Hän on myös nero, kykenevä lukemaan ajatuksia, sekä motorisesti erittäin lahjakas taistelukone.
6: Inara Serra joka olisi kenties muuten erinomainen sankarihahmoksi (kaunis, sivistynyt, kohtelias, taiteellinen, ystävällinen, kamppailutaitoinen), mutta hän vain sattuu olemaan ammatiltaan kurtisaani.
7: Derrial Book, laivaan ajautunut pastori, joka toimii sarjassa yleisesti eräänlaisena omanatuntona. Hän myös käyttäytyy muutoin kuin sankari. Mutta josta selviää myös se, että hän salaa paljon asioita itsestään, jolloin hänen pohjimmainen essenssinsä jää itse asiassa mysteeriksi joka ei selviä. Tosin voidaan kysellä, onko tällä "synkällä/salaisella menneisyydellä" merkitystä. Minusta on, koska auki mutta vihjailun tasolle jää se, oliko Book esimerkiksi vakooja tai jollain muulla vastaavalla tavalla "hyväksi luultu ja sankarillisesti käyttäytyvä hahmo joka paljastuukin konnaksi". Hahmona hän on vain "siitä mikä nähdään" huolimatta todella epäilyttävä, koska viittauksia "siihen mitä jätetään sanomatta" on paljon. (Eikä epäilyttävyys johdu pelkästään siitä että hän on uskonmies ja minulla on asennevamma.)
8: Sarjassa on toki puhtaasti sankarihahmojakin: Zoë Alleyne Washburne, joka on lähes virheetön, tottelevainen sekä taitava soturi sekä hyvä puoliso ja Simon Tam joka on uhrautuva älykäs ja kaiken lisäksi tietysti komeakin lääkäri.

Kuitenkin joskus sankarin ja antisankarin rajaa on vaikeaa vetää. Malliesimerkki tästä on tietysti Batman (Minun täytyy aina saada puhua Batmanista), joka on omalla tavallaan melko synkeä hahmo. Niitä ei kuitenkaan yleensä pidetä antisankareina, vaikka ne ovatkin uudistaneet sankarin käsitettä, sankarista uusia piirteitä löytävä dekonstruktio ja antisankari on yleisesti ottaen todella vaikea erottaa toisistaan.

Minusta hyvä esimerkki sankarin dekonstruktion ja antisankarin välisestä harmaasta alueesta on Columbo. Columbo ei tämän vuoksi ole kovin hyvä tyyppiesimerkki sankarista, mutta ei antisankaristakaan. Selvästi hän ei kuitenkaan ole päähenkilö, jonka luonne on se, että tämän muuttumista ja kehittymistä seurataan. Hän kuuluu siksi nimen omaan "sankari-antisankari" -jatkumoon, eikä sen ulkopuolelle. Hän on se "harmaan sävy".
1: Columbohan on Peter Falkin hienosti näyttelemä poliisihahmo, joka on lähinnä nukkavieru, ja hänen tapansa selvittää rikos perustuu (1) rikollisen ärsyttämiseen ja häiritsemiseen, joka johtaa tämän tekemään virheen josta saadaan todisteet hänen syyllisyydestään ja (2) siihen että Columbo saa rikollisen aliarvioimaan itsensä ja luulemaan tätä tyhmäksi ja tekemään ylimielisyydessään virheen. Mutta oikeasti Columbo on ovela ja hän tasan tarkkaan tietää mitä on tekemässä.
2: Columbo on itse asiassa hyvin samanlainen muiden rikosta selvittävien, "kovaksikeitettyjen dekkareiden" kanssa - jotka minusta ovat tyypillisesti nimen omaan antisankareita - lukuunottamatta sitä että Columbolla ei juurikaan ole heidän paheitaan. Columbohan on itse asiassa erittäin viaton hahmo. Suurin synti tällä vaimostaan jatkuvasti juttelevalla ja ympäriinsä tassuttelevalla rikosetsivällä taitaa olla sikareiden polttaminen. - Eli Columbo on kovaksikeitetty dekkari, jolta puuttuvat kovaksikeitettyjen dekkareiden niistä antisankarin tekevät ominaisuudet.
3: Muutenkin sarja uudisti rikostarinoiden selvittämiskaavaa; Pääasiana ei enää olekaan se, että selvitetään kuka rikollinen on. Sehän näytetään aina aluksi. Sen sijaan keskitytään siihen, miten Columbo ratkaisee rikoksen. Koko sarjan idea perustuu Columbon erikoislaatuiseen luonteeseen ja tämän nerokkaaseen tapaan toimia rikosten selvittämisessä. Columbo on kaiken kaikkiaan "eksentrisellä tavalla sankarillinen".
4: Toisaalta Columbossa on selvästi esillä luokkaerot. Nukkavieru ja arkinen sekä erittäin epäatleettinen Columbo pyörii yleisesti "korkeamman statuksen" väen parissa, jolloin välissä on tietynlainen kuilu. Columbohan ratkaisee rikoksia yleensä näyttelijöiden, elokuvaohjaajien, sotilashenkilöiden, rikkaiden rakennuttajien tai vastaavien parissa. Tässä suhteessa Columbo on yhteiskunnallisesti "alempana", mutta toisaalta hän rikostutkijana asettaa ihmisiä epäillyiksi ja tätä kautta hän on myös heitä "ylempänä". Lisäksi heitä naruttaessaan Columbo myös ylittää luokkarajat.