Istukkaa äidin sylissä

Kirjoitin hieman aikaisemmin "elävistä nukeista". Se liittyi pieneen yritykseeni vilkuilla että mitä kaikkea erikoista tarjotaan leluiksi. Tosiasiassa lelut aiheena pitivät kuitenkin sisällään sen verran ... sanotaanko häiritsevää ... aineistoa että en yksinkertaisesti kyennyt pysymään alkuperäisessä aiheessani. Vaan oli ikään kuin pakko pilkkoa aihetta pienempiin palasiin. (Mielestäni valmiista jutusta tuli mielestäni ihan hyvä ja toivon että muutkin pitävät sitä kiinnostavana.)

Suuren määrän aineistoa päätin vain hylätä, joko redundanttina tai sitten sen vuoksi että se oli sen verran häiriintynyttä että se vaivaannuttaa jopa esimerkiksi minut. Mutta koska tämä aineisto on hieman kuten auto-onnettomuus, sitä ei kuitenkaan tavallaan voi olla katsomatta. (Tai kuten Nalle Puh sanoi eräässä vähintään kohtuullisen mielenvikaisessa sarjakuvassa ; "What was the hardest thing about seeing that child get hit by the car?" ... "My dick.")

Seuraavaksi kuvaamani ilmiö voisi vaatia Tom Cruise -sitaatteja. Sillä hän liittyy seuraavaksi käsittelemääni alakulttuuriin oleellisesti. Hänhän sai aikanaan melko runsaasti negatiivista julkisuutta sen vuoksi että hän valmistautui syömään vaimonsa synnytyksen jälkeen istukan. Mutta ei tästä sen enempää. Oleellista on, että istukka on monessa eri alakulttuurissa arvostettu. (Siis ihmisravintona). Sitä voidaan jopa suositella. Ja seurapiirien lisäksi asia on muodikas myös siinä tahossa jonka voisi luulla välttelevän sitä mitä rikkaisto tekee. Nimittäin luonnollisuudesta ihastuneet "luomumammat" ajavat mielellään istukan syömistä. Mamanatural oikein luettelee syitä miksi näin tulisikin tehdä.

Ja tosiasiassa minä en ole niin järkyttynyt. Koulutukseni on maatalousalalta, ja olen siis mm. kiskonut vasikkaa ja possua maailmaan. Luonnossa eläimet voivat myös vain syödä oman istukkansa. Ja miksipä ei. Sillä yllättävän moni eläin jota pidetään kasvissyöjänä on kasvissyöjä omituisella tavalla jossa "olen kasvissyöjä, paitsi silloin kuin ahmin lihaa". (Toisin kuin monet kasvissyöjät jotka ovat biologisesti sekasyöjiä mutta eivät syö lihaa koskaan, edes salaa. Koska se on heistä luonnollista. Kuten varmasti onkin, en ole vielä ainakaan itse keksinyt mitään tapaa harjoittaa yliluonnollista tai paranormaalia elämäntapaa.) Mutta istukan käyttötavat eivät jääkään tähän. Ihmismieli on tälläisissä hyvin kekseliäs

Järkytykseni kohde onkin nalle. Placenta Teddy Bear on valmistettu siten, että istukka kuivataan ja käsitellään ja sitten siitä leikataan ja muotoillaan nalle. Itse asiassa itse prosessointi ja toteutustapa ovat jossain määrin fantastinen asia. Jos mietitään sitä miten paljon tietotaitoa vaaditaan jotta istukasta saadaan validia käsityöainesta. Ja jos mietitään sitä ajatusprosessia jossa mietitään miten istukan varsin vähäinen pinta-ala saadaan leikattua ja muotoiltua, jotta siitä saadaan oikeasti nalle, niin minun mieleni hyytyisi tämän haasteen edessä. Mutta tarkka ja älykäs 3D -ajattelu sekä kemiallinen nerokkuus on tuonut meille eteemme lelun joka on taatusti henkilökohtainen, itse tehty ja kaiken puolin innovatiivinen. Ja ei, tämä ei ole vitsi. Arvostan sitä prosessointimäärää ja työtä jota tämänlainen haaste vaatii.

Toki jos joku erikseen kysyy, että "But is this not quite so cuddly creation cute or cringe-worthy?", niin saatan kyllä kyseenalaistaa projektin relevanssin ja hienouden. Mutta paha tässä on tietysti valittaa muille tekemisten prioriteeteista kun itse harjoittelee taitoa joka keskittyy kaksintaistelun käymiseen aikana jolloin kaksintaistelut ovat (a) laittomia (b) moraalittomia ja eiarvostettuja sekä ennen kaikkea (c) äärimmäisen harvinaisia. En siis vain harjoita shokkisensaatiota ja kauhistelua. Kyllä minun avomielisyyteni tämänlaisiin elämäntaparatkaisuihin taipuu. Kyllähän vanhemmat muutoinkin kouluttavat lapsensa oman maailmankuvansa omituisuuksiin. Ja tässä ei sentään vahingoiteta kenenkään ruumista, toisin kuin vaikka ympärileikkauksissa.

Sillä se mikä minua rupesi karmimaan, on ajatus siitä että miltä tuntuisi jos omana olisi tuollainen inhimillisten käsityötaitojen ihme. Ennen kaikkea se, että vaikka istukkanallesta on ohjeita ja kaavakuvia ladattavissa internetistä, niin ohjeista puuttuu yksi asia. Silmät. Nallelle ei ole laitettu silmiä. Ja jotenkin, jotenkin, se nalle kuitenkin tuntuu ... tuijottavan. Hyvää yötä, lapset. Tuudittakoot nettimeemi teidät uneen. Isona äiti sitten kertoo mistä on tehty se lelu mitä nyt suussanne imeskelette.

Kamppailutaiteen vaikea rajaaminen.

Kun puhutaan itsepuolustuksesta, määritelmiä käytetään huolettomasti. (Teen niin itsekin.) Sen määritteleminen on ongelmallista monestakin syystä.

Intentio.

Karkeasti erilaiset tappelulta vivahtavat huitomiset voidaan jakaa neljään tyyppiin:
1: Itsepuolustuslaji tarkoittaa lajia jossa keskitytään vain oman koskemattomuuden suojaamiseen.
2: Kamppailulajissa taas keskitytään kilpailuun.
3: Taistelulajissa tavoitteena on opetella miten vahingoittaa tai jopa tappaa vastustaja. Tämän takia esimerkiksi sotilaskoulutuksessa on aina kyse taistelulajeista.
4: Showtaistelua taas opetellaan esimerkiksi teatterin ja elokuvan tarpeita varten. Niissä näyttävyys korostuu, eikä ne usein edes toimisi käytännössä.

Tässä luokittelussa lajin luonne määritellään pääasiassa intention kautta, jote ne eivät itse asiassa kerro välttämättä paljoakaan varsinaisesta tekniikkavalikoimasta. Esimerkiksi aikido opettaa aihepiiri huomioon ottaen erityisen pehmeitä arvoja, mutta halutessa sen tekniikat ovat erittäin tehokkaita myös muussa käytössä. Tällöin vastuu tavallaan siirtyy opettajalta oppilaalle. Kyynikko voisi jopa sanoa että intentiomäärittely on vain poliittisesti korrekti esitys kyseisen lajin opettamasta ideologiasta. Tosiasiassa asia ei ole aivan niin paha, koska tämä "poliittisesti korrekti ideologia" kuitenkin painottaa opeteltavia tekniikoita. Jos itsepuolustuksessa toisen tasapainon horjuttamiseen ja kaatamiseen keskitytään, ei henkilö välttämättä osaa käyttää saamaansa etuasemaa hyväkseen samalla tasolla kuin joku taistelulajin harjoittaja.

Keskittymisen luonne

Lisävivahteita voidaan saada ottamalla käsittelyyn englannin kielen sana "martial art". Siinä on kaksi sanaa. Toiset lajit ovat enemmän "martial" ja toiset enemmän "art". "Martial" on sodankaltainen elementti, ja "art" taas viittaa että takana on jokin systeemi, jonka sisällä voidaan toimia luovasti ja taitavasti ja tehdä siitä jopa jotain henkiseltä vivahtavaa. Tällöin luokittelu voidaan tehdä myös itse lajin rakenteen, eli opetettujen tekniikoiden kautta. Tällöin lajit voidaan jakaa karkeasti kahteen pääluokkaan. Toki muitakin voidaan vetää:
1: Combat -sport, kamppailu -urheilu: Se ei ole yhtä henkistä. Sen rakenne keskittyy kilpailemiseen, joten siinä korostuu aggressiivinen toimintatapa, mutta toisaalta siinä ei välttämättä sen vuoksi käytetä "kaikista letaaleinta" tekniikka -arsenaalia. Tavoitteenahan on voittaa, ei tuhota vastustajaa.
2: Fighting -art : Lajissa on "henkisempi" luonne. Tässä on hyvä huomata, että pelkkä taistelu voi tehdä soturin (fighter) mutta ei vielä taiteilijaa (artist). Lajissa on siis jotain enemmän.

Tässä jaottelussa on tietenkin se erikoisuus, että se jättää ensimmäisen nelikon sisältämiä elementtejä ulos. Tosiasiassa molemmat luokitelman tyypit ovat "käytännössä" sitä mitä monet lajit ovat. Mutta kummassakaan näissä ei korostu itsepuolustuksen idea. Itse asiassa kamppailu -urheilu keskittyy enemmän tietyn säännön mukaan toimivan vastustajan kanssa kisaamiseen, joka ei välttämättä tarkoita sitä että laji olisi sovelluskelpoinen itsepuolustuksessa. (Toki usein näin ei ole.) Samoin taidetyyppisemmissä ja vähemmän kilpailuhenkisissä lajeissa itsepuolustuselementti voidaan jopa jättää kokonaan pois. Karatessakin esiintyy harrastusmuoto, joka on äärimmäisen art: Siinä tehdään pelkkää kataa - ilman että on edes vastakumppania. Tästä kisataan korkeallakin tasolla ja se vaatii tarkkaa osaamista.

Sovellusjärjesteömä, Tekniikoiden luonne.

Lajin sisältämiä tekniikoita voidaan luokitella sen mukaan onko niiden toteutustapa (1) aloitteen tekevää vai reaktiivista (2) Onko niiden luonne vaarattomaksi tekevä, maahan sitova vai onko niillä sovelluksena rakenteita rikkova tai tappava luonne. Usein ajatellaan että tämä on keskeistä, koska tietty "väkivaltaisuus" muuttaa olennaisesti lajin luonteen. Tämä on hieman hankala kohta, koska esimerkiksi kendoa pidetään hienostuneena lajina, mutta se nojaa perinteeseen jossa ei väkivaltaa säästetty. Samuraiperinteessä muun muassa irtopäillä oli oma roolinsa. Toisaalta nykykendossa tätä väkivaltaa ei ole mukana, ja erityisen korkean "vyötason" voi saada vaikka ei tappaisikaan ketään.

Lisäksi mukaan tulevat tietysti aseet. Suuri osa ajattelee että laji lakkaa olemasta "laji" heti jos siinä käytetään ampuma -aseita. Toisten mielestä taas jo lyömäaseet estävät asian. Kuitenkin nämä ovat harvinaisia kannanottoja. Ja esimerkiksi "japanilaisen jousiammunnan/miekkailun" taideluonnetta kiistänee tuskin kukaan. Samoin aikido, jossa on myös miekankäytön taitoa lasketaan usein "taiteeksi". Ninjutsu sen sijaan jakaa usein mielipiteitä, osittain siksi että se on Jutsu="taito", ei Do="tie", joka vihjaa juuri ideologian puuttumiseen. Osittain syynä voi olla se, että siinä käytetään paljon aseita. Aikido on kuitenkin leimallisesti keskittynyt aseettomaan itsepuolustukseen.

Järjestelmällisyys, arvot ja ideologian osuus.

Voidaan jatkokysellä. Esimerkiksi on luultavaa että kivikauden aikana ihmiset ovat jotenkin fiksusti osanneet käyttää teräviä keppejään myös toisten kanssa taistelussa. Heillä ei välttämättä ollut järjestelmällistä tekniikkakokoelmaa, mutta he kuitenkin olivat oppineet esimerkiksi harhauttamisen antaman edun ja osasivat lyödä kohtuu kovaa, mikä vaatii voiman lisäksi oikeanlaista tekniikkaa. Onko tälläinen luolamies lainkaan itsepuolustuslajin piiriin kuuluva, vain osaako hän vain tapella. Tämä tulee vartijan hommissa vastaan aina kun kohdataan pultsareita möyrinnän parissa. Heillä ei ole välttämättä mitään kunnon tekniikkaa, mutta heillä tuntuu aina olevan "jotain ihme kykyjä".
1: Kysymyshän on pohjimmiltaan sekä (1) sosiaalinen että (2) systematiivinen, eli onko lajin tekniikat järjestetty jonkun ylemmän pääsäännön mukaan ja onko sillä "perinne", eli systeemi jolla on useampia seuraajia ja joka siirtyy henkilöltä toiselle pääsääntöisesti samanlaisena. (Tosiasiassahan kaikissa lajeissa tyypit ovat kaikki hieman erilaisia asioita painottavia, mutta kuitenkin heillä on pääsääntöisesti samoja tekniikoita ja systeemikin on hyvin samansuuntainen.) Kysymys on siitä että jos luolamiehemme (tai pultsarimme) opettaa taitonsa vaikka jatkuvalla harjoituksella jollekulle, muuttuuko tilanne täysin?
2: Tässä ongelmana on tietenkin se, että se että pultsari osaa tapella ei tarkoita että hänellä olisi miteään metodologista taitoa systemaattiseen kamppailuun. Voi olla että he ovat "muutaman tempun poneja", jotka vain käyttävät vaihtelevasti "jotain". Tästä herää esiin jako jota voisi sanoa (parmman puutteessa) vaikka "soturi" ja "tappelija", jossa ensimmäinen osaa järjestelmällisen systeemin kun toinen vaan "osaa tapella". (Ulkopuolisen silmissä voi tietysti olla turhaa miettiä mitä on, koska "lätty lätisee" ja "läskit tummuu" molemmissa.)
3: Kolmas kysymys kohta koskeekin sitten itse ideologiaa. Sillä jokaisessa lajissa opetetaan jonkinlainen "fighting spirit", joka on erityinen suhtautumistapa tilanteeseen. Toki tässä on sekin, että jos sinun luonteesi on tietynlainen, ajaudut todennäköisesti sellaiseen lajiin joka sopii tähän sinun jo valmiiseen perusluonteeseesi, jolloin se vain vahvistaa, eikä varsinaisesti luo sitä. Joukko samanhenkisiä pultsareita painimassa yhdessä ei varmasti ole ihan tavaton näky. Heillä tuskin on kuitenkaan mitään tiettyä suhtautumistapaa, jonka hakemista he korostavat. "Lajejen" kanssa tilanne on tietysti aivan toinen. Itse asiassa ne keskittyvät hyvin paljon tähän asennepuoleen.
4: Neljäs kohta koskeekin sitten varsinaisia sotureita. Historian aikanahan on ollut ammattisotureita joilla on ollut kovan treenin vuoksi huippuun hiotut fyysiset ominaisuudet. Heillä on ollut riittävät taidot pärjäämiseen ja tähän on usein liittynyt ylenmääräinen brutaalius. Mutta ei aina. Esimerkiksi japanissa samurailla ja euroopassa ritareilla oli lisäksi asenne ja rooli. He olivat tätä kautta eräänlaisia "uskovais-taistelijoita" tai ainakin laajemmin "filosofi-sotureita". Tämä on keskiaikaisen miekkailun kohdalla olennainen kohta, koska jos tämä ideologia tekee lajista "taiteen", silloin ennen muinoin sama taito identtisenä on ollut taide. Ja toisaalta se on nykyisinkin, mutta se on luonteeltaan aivan erilainen. Siinä ei keskitytä ritariajan tapaan uskontoon, eikä siinä tavoitteena ole taistelukohteen tappaminen. Sen sijaan aateluus ei nykyään ole mikään vaatimus ja se voi olla rahvaankin taito, ja tappaminen on viimeinen asia, jota siinä halutaan. Tekniikat ovat kuitenkin mahdollisimman identtisiä.

Toisaalta psykologisesti ajatellen voidaan kysyä missä määrin kyse on vain siitä onko joko jaksanut määritellä asiat: Puolustus ja taistelu kun ei ole missään emotionaalisessa tai moraalisessa tyhjiössä. Sillä aina, kun ihmiselle kerrotaan että "kuinka" jokin tekniikka tehdään, on mukana myös "milloin tätä voi käyttää". Ja tässä on ihmisen mielessä vain kukonasken kysymykseen "miksi". Ja tästä rakentuu jonkinlainen moraali -ideologia. Tässä kohden olen kuitenkin painottunut siihen että ero on olemassa. Se on sama kuin "ruuan säätämisen" ja "kokkaamisen" välillä. Minun väännöksiä syö ja niillä pysyy elossa, mutta niitä ei voida verrata ammattisokerileipurin aikaansaannoksiin.

Myös kulttuuri -imperialismilla on tekemistä asian kanssa: Esimerkiksi rohkeaa "pyhässä sienipöllyssä" mylläämistä ääriaggressiivisesti voidaan pitää vahvasti uskonnollissävyisenä. (Käytän esimerkkiä vaikka oikeasti kärpässienien käyttö raivotilan aikaansaamisessa on historiallisesti kyseenalinen. Mutta esimerkki on liian kansantajuinen olematta käyttämättä.) Tällöin tälläisen "berserkin" erottaa "filosofi-soturista" vain kulttuurisidonnainen sosiaalinen asenne: Tätä ei pidetä hienostuneena. Kyseistä uskontoa seuraavat tuskin olisivat ajatelleet samoin. Olennaista on se, että eri kulttuureissa voidaan kehittää erilaiset vastaukset ja painottaa samoja eri asteilla. Mutta niillä on tapana olla jonkinlainen järjestys. Itse olen melko varma siitä että "berserkkejä" voidaan pitää tämän takia "filosofi-sotureina". Se, pitäisikö tämä konsepti sitten sallia yhteiskunnassa on aivan eri kysymys. Se on sama, kuin se että islam on kulttuuri ja uskonto ei tarkoita että erilaisia uskontoja kunnioittavassa Suomessa pitäisi saada kivityslakeja lakikirjaan.

Estetiikka.

Lisäksi voidaan puhua itse "taiteesta". Osan mielestä hommassa pitää olla estetiikkaa, joka seuraa siitä että tekniikat suoritetaan virheettömästi. Tällöin arvojen ja ideologian sijasta korostetaan esteettisyyden välttämättömyyttä. Tämä määritelmän osa on kenties kaikkein vaikein, koska siinä missä kauneus on usein katsojan silmässä, tässä kohden käy samoin. Ja erityisen kovasti se näyttää olevan tietysti itse lajin harrastajan silmässä (koska useimmiten ulkopuolisia "ei voisi vähempää kiinnostaa".) Ehkä erikoisin määritelmä "taiteelle" korosti esteettisyyttä ja sitä että laji nousee "täysin tieteellisen toimintaperiaatteen ja niiden sovellusten ja tehokkuuden ulkopuolelle". Toiminnallisuus jää irrelevantiksi (ja lisäksi tässä oli pohjalla tausta -asennetta jonka mukaan "skientistit on automaattisesti tunteettomia ja kylmiä". Minua ärsyttää yhä "se äänensävy".)

Tässä kohden on tietysti hyvä miettiä erityisesti esiintymistaiteiden ja kamppailulajien kohtaamista. Teatterimiekkailu tai teatterinyrkkeily tuskin antaa vakuuttavaa tai uskottavaa itsepuolustustaitoa. Ei ole kovin uskottavaa että "teatterihippaamisessa" olevat taidot tai jossain "pragmaattisessa vääntötaidossa" olisivat siirrettävissä toisiinsa, eli että hyvyys ensimmäisessä antaisi taidon jälkimmäisessä. Televisio, teatteri ja elokuvat ovat etupäässä viihdettä, joten niiden ei tarvitse välttämättä olla realistisia tai historiallisesti tarkkoja. (Tosin amatööri- ja ammattilaistasossa on eroja molemmissa.) En väitä että näitä ei voisi yhdistää. (Esimerkiksi "Collateral" -elokuvassa on lainattu ihan toimivia tekniikoita esimerkiksi siinä kohdassa, jossa Tom Cruisen näyttelemä mies vie gangsteri-uhittelijalta aseen ja ampuu sillä tämän ja tämän gangsteri-uhittelijan kaverin. Tosin tässä elokuvassa kuvakulmat ja leikkaus on tehty siten että monet olennaiset osat jäävät näyttämättä, joten niistä asian opettelu ei ole luontevaa. Sen sijaan ne jotka tietävät miten juttu tehdään, taatusti näkevät mitä siinä tehdään. Tämä on minusta hyvä.) Mutta se ei ole automaatio.

Pieni maailma - Kuuden ketju.

Nykyisin verkostoja on joka paikassa. On internettiä ja verkostomarkkinointia. Luonnossa ei ole niinkään ravintoketjuja, kuin monimutkaisempaa kiertoa kun "energia virtaa systeemin läpi mutta aineet kiertävät", ja puhutaankin ravintoverkoista. Yritykset ovat toisiensa kanssa tekemisissä, ja ihmisetkin. Kenties tämän vuoksi matemaattista graafiteoriaa on käytetty apuna kun on haluttu selvittää yhteisöjen toimintaa ja jopa ennustaa ihmisen kollektiivista toimintaa.

Verkostojen tutkimus alkoi 1700 luvulla, kun matemaatikko Leonhard Euler ratkaisi Köningsbergin siltaongelman, jossa tavoitteena oli löytää reitti joka kulkee jokaisen sillan kautta kerran, mutta ei koskaan käytä samaa siltaa kahdesti. (Euler valitettavasti osoitti että tälläistä reittiä ei ole. Et siis voi kunnioittaa hänen saavutusta juoksentelemalla silloilla.) Kuitenkin valtaosa aiheeseen liittyvästä matematiikasta tehtiin vasta 1900 -luvun puolivälissä kun Paul Erdős ja Alfred Renyi kehittelivät abstrakteimpia verkkoja käsittelevää matematiikkaa jossa käsitellään solmuja eli noodeja (yleensä piirretty piste) joita on yhdistetty linkeillä (viivoilla), joista syntyy erilaisia verkkoja joissa on sallitut yhteydet. Tämä lopullinen kuva on graafi:
1: Tämä ei ole mikään ihme, koska verkostojen laskeminen jossa on paljon solmuja sisältää valtavasti laskentaa. Esimerkkitapauksena tälläisestä voisi sanoa ns. kauppamatkustajan ongelmaa, jossa pitää etsiä reitti joka alkaa ja päättyy samaan pisteeseen, käy tietyn monen kaupungin läpi ja on lyhin reitti joka tekee tämän. Sen ratkaiseminen on eräänlainen lyhimmän ketjun metsästys, joka on laskennallisesti erittäin työläs. Sille ei ole helppoja ratkaisuja, ratkaisu saadaan kun kokeillaan kaikki mahdolliset reitit ja katsotaan sitten mikä niistä oli lyhin. Tietenkin suuri osa verkostolaskuista ei ole näin monimutkaisia. Mutta se kuitenkin kertoo osaltaan siitä, miten hankalia ratkottavia asioita verkostoihin liittyvät asiat ovat.

Kenties kuuluisin verkostoihin liittyvä näkemys on ns. "six degrees of separation" tai "kuuden ketju". Sen mukaan kuka tahansa tällä planeetalla on yhteydessä kehen tahansa toiseen ihmiseen ketjulla joka on korkeintaan 5 askelta pitkä. Ajatuksen kehitti vuonna 1929 Frigyes Karinthy, ja se oli osana novellia nimeltä "Chains."
1: Tälläisten verkostojen pituuden tutkimiseen on toki panostettu jonkin verran kaunokirjallisuutta syvemmin: Stanley Milgram teki postilaatikkokokeen, jossa Nebraskassa asuvia ihmisiä kehotettiin lähettämään paketti tutuilleen. Paketti piti sitten postittaa eteenpäin, mutta tässä oli mukana myös peli: Tavoitteena oli saada paketti tietylle postimeklarille. Kaikki paketit saapuivat perille korkeintaan viidellä postituksella.
2: Lisäksi maailmassa esiintyvien, konkreettisten verkostojen, tutkimiseen on oman erikoisen osansa antanut näyttelijä Kevin Bacon -fanittaminen ; Syynä on se, että hän oli osana monessa elokuvassa 1990 -luvulla. Eräät pennsylvanialaiset opiskelijat keksivätkin eräänlaisen leikin, jossa oli tavoitteena yhdistää joku näyttelijä Kevin Baconiin mahdollisimman lyhyellä tavalla. Tämä kasvoi ja siitä kehittyi tutkimusohjelma, jolla on olemassa nettisivutkin. Käytännössä voi sanoa että lähes kaikki elokuvanäyttelijät voidaan liittää toisiin elokuvanäyttelijöihin verkoston kautta. Syynä on se, että he kaikki eivät ole näytelleet vain vakioporukan kanssa, vaihtamatta elokuvassa mukana olevaa näyttelijäkaartia lainkaan. Kun näin ei tehdä, syntyy esimerkiksi sellainen kytkös, että Penelope Cruz yhdistyy Baconiin Tom Cruisen kautta, vaikka ei ole suoraan näytellytkään hänen kanssaan.

Konkreettinen ja matemaattinen yhdistettiin, kun Duncan Watts ja Steven Strogatz saivat Natureen läpi jutun "Dynamics of 'Small World' Networks". Esimerkiksi Tom Siegfried pitää tätä artikkelia lähtölaukauksena vakavalle verkostojen tutkimiselle. Havaittiin että verkostoja on muutamanlaisia:
1: Säännöllinen verkosto on esimerkiksi sellainen, jossa kytkökset ovat lähelle. Tällöin kauas verkostossa pääseminen vaatii paljon askelia. Sillä on kuitenkin suuri rypäytymistodennäköisyys, eli jos A on yhteydessä B:hen ja B on yhteydessä C:hen, on todennäköistä että A on yhteydessä myös C:hen.
2: Satunnainen verkosto sisältää "pienen maailman", koska sotkuisen näköinen satunnaisverkosto on sellainen että siinä yleensä löytyy lyhyt reitti paikasta kuin paikasta toiseen. Tässä rypäytyminen on melko epätodennäköistä. Se että A on yhteydessä B:hen ja B yhteydessä C:hen on vain harvoin "todennäköisyydestä huolimatta, ei sen ansiosta" yhteydessä A:han.
3: Verkosto, jossa lainattu molempien ominaisuuksia; Siinä on siis sekä säännöllisen verkon ja satunnaisen verkon ominaisuuksia. Tässä linkit ovat yleensä lähelle, mutta siinä on harvakseltaan kauas johtavia linkkejä, ja tämän seurauksena on myös se, että vähällä määrällä askelia päästään melko pitkälle. Toisaalta se silti rypäytyy melko suuresti.

Verkostojen ominaisuuksia voidaan käsitellä ja laskea. Ja tätä voidaan soveltaa näyttelijöihinkin: Jotkin yleiset ja paljon näytelleet näyttelijät toimivat verkoissa ikään kuin liimana: He ovat tekemisissä suuren määrän muiden näyttelijöiden kanssa ja heidän kauttaan se ei enää ole pelkkä satunnainen joukko saman ammattikunnan edustajia. Sitä kautta sellainenkin näyttelijä jolla on ollut yksi pikkurooli voi hyvinkin olla yhteydessä toiseen aivan toisessa elokuvassa näytelleeseen pikkutekijään, kollegaalisessa yhteydessä. Eikä yhteydet ole välttämättä edes kaukana. Kuitenkaan tämä ei tarkoita että "kuuden ketju" olisi fakta. Itse asiassa ennuste sanoo ainoastaan sen, että on todennäköistä että lyhyt ketju henkilöstä toiseen löytyy. Kun oikein etsitään, voidaan periaatteessa löytää sellainen henkilö joka on teoriassa vaikka kymmenen askeleen päässä. Kuuden ketju on siis nyrkkisääntö. Jos taas uskoo että se pätee aina, kyseessä on väärinkäsitys.