Yhteiskunnan hoitamisesta

Yhteiskuntaratkaisuissa on erilaisia malleja. Luultavasti ne kaikki ovat väärässä;
1: Yhteisomistuksen ja suunnitelmatalouden ongelmana on yhteismaan tragedia. Kun jokin hyödyke on ilmaista, ihmiset helposti ylikäyttävät sitä. Jos itse ei käytä joku muu käyttää. Tämän seurauksena on yleensä ottaen ympäristökatastrofi. Moni ihmettelee miten neuvostoliiton kommunismi onnistui yhdistämään matalan tuottavuuden luonnonvarojen ylikäyttöön. Salaisuus piilee juuri yhteismaan tragediassa. Jared Diamond viittaakin että tämänlaatuinen ongelma on johtanut usean kansakunnan aivan tuhoon asti. Uusiutuvia luonnonvaroja ei käytetä kestävästi, eli niitä käytetään enemmän kuin ne uusiutuvat. Ja näin pienenee myös se varanto josta ne uusiutuvat. Ja näin uusiutumisen määrä pienenee silloin kun sen pitäisi ihmisten tarpeiden mukaan kasvaa. Itseäänruokkiva kehä on tuhoisaa. Ja koska ihminen elää myös leivästä ei luonnonkatastrofi voi johtaa muuhun kuin inhimilliseen kärsimykseen.
2: Yksityisomaisuudeksi siirtäminen johtaa sen sijaan toiseen ongelmaan. Tämä kulminoituu ns. resurssikiroukseen (Resource Curse) josta Leif Wenar on kirjoittanut mielenkiintoisesti. Uusliberaalin markkinavetoisuuden kulminoi jännittävä huomio : Nimittäin se, että maat jotka harrastavat resurssitaloutta ovat usein köyhiä. Eli maat joilla on timanttikaivoksia ja muuta arvokasta omistusta tuppaavat menestymään huonosti. Uusliberalismissa valta ei ole yksilöillä - toisin kuin jotkut libretardit libertaarit katsovat. Se on yhtiöillä ; Resursseja kun eivät myy ihmiset jotka elävät alueella vaan se taho jolla on valta päättää tämän omistuksesta. Tällä taholla on oikeus myydä näitä resursseja. Ja usein ihmiset ovat tässä vain työresurssi jonka saamat tulot pyritään pitämään niin pienenä kuin mahdollista. Jolloin mahdollisimman paljon menee sille jolla on valta ohjata näitä ihmisiä. Lisäongelmaa tuo se että se jolla on efektiivinen yhteys resursseihin voi myös lainata rahaa muilta valtioilta ja toimijoilta. Investointi johtaa siihen että nämä tahot saavat muita tahoja helpommin rahoitusta. Ja tässäkin ongelmana on se, että tämä omistajataho ei välttämättä edusta alueella olevia ihmisiä. Ja samalla on väistämätöntä että tämä omistajataho pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä minimoimalla työläisten palkat. Seurauksena on usein se että raha virtaa yhtiölle tai hallitsijalle ja maa luopuu usein uusiutumattomasta resurssista. Joka johtaa helposti siihen että maa kalutaan tyhjiin samalla kun paikallinen väestö ei talouskasva. Inhimillinen tragedia yhdistyy jälleen luonnonkatastrofiin. (Lisäongelmia tulee siitä että suorittava työ on jossain määrin perustason resurssi.)

Jossain määrin tämä johtuu siitä että ihminen toimii termodynamiikan toisen pääsäännön mukaisessa maailmassa. Me syömme, juomme ja paskomme. Eli kulutamme resursseja ja saastutamme. Ainoastaan se, että aurinko ei ole kuin me, eli se syytää lämpöä planeettamme pinnalle, on se joka takaa että voimme jossain määrin jatkaa tätä toimintaa. Luonnolla on energiankäytössä yläraja jota ei voi ylittää. Mikään teknologinen parannus ei voi ylittää tiettyä rajaa. Ellei sitten usko että ikiliikkuja on todella potentiaalinen energiamuoto. Väestönkasvu ja saastuttaminen ovat tässä mielessä syvimmät ongelmat infrastruktuurille. (Ei kenties talouskasvulle koska se on symbolista ja on aikaa sitten irtautunut konkreettisuudesta. Rahakaan ei ole enää kultakannassa vaan "leijuu ilmassa" jossain joka viittaa enemmän luottamukseen kuin mihinkään konkreettisuuteen.)

Kenties olisikin rakentavampaa hakea pysyvän ideologian sijasta ratkaisua. Itselleni tämä nöyryys on jotenkin luontevaa. Moni ajattelee että ongelmat voi hoitaa jotenkin. Kenties näin ei ole. Kenties on tässä kohden ajateltava hieman kuten Barry Johnson "Miten selvitä ongelmista joihin ei ole ratkaisua?" jossa tasapainoilu, jossa ei jumiteta yhteen tilanteeseen vaan asiaa korjaillaan koko ajan ja heilutaan siksi eri ratkaisuissa kuin tuuliviiri. Mutta taktisesti. Sillä tämä luo taloudellista pysyvyyttä tilanteissa joissa ei ole yhtä ratkaisua ja jossa yhteen ratkaisuun jumittaminen voi johtaa jopa konkurssiin. Hieman kuten minimaxissa ja peliteoriassa tulee vastaan : Sekastrategia tarjoaa usein parhaan ratkaisun. Kenties on turhaa vääntää siitä ovatko kommunistit vai kapitalistit väärässä. Ihan siksi että jos tämä väärässäolo huomataan ollaan ymmärretty vasta puolet jostain oleellisesta.

Yhdestä ratkaisusta useaan ratkaisuun

Ihminen kaipaa ratkaisuja. Ja usein ratkaisujen halutaan olevan oikeita. Tämä liittyy helposti "tiettyyteen". Eli asioille halutaan yksi, paras ja oikea, ratkaisu.

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi voidaan nähdä hyvin tämänlaisen ajattelun kautta. Hänhän ehdottaa että toiminnan pitäisi olla sellaista, että siitä voisi tehdä yleisen lain. Tämä muistuttaa kultaista sääntöä. Pitää tehdä jollakin tietyllä tavalla, ja tämä tapa nähdään "universaalina", kaikkialla toimivana. Molemmissa periaatteissa on hyvin voimakas arkijärjenmukaisuuden sävy. Molemmissa voidaan nähdä ytimessä samastumiskyky ja intuitio. Tämä muistuttaa sitä miltä päätöksentekoprosessi tuntuu usein päätöksentekohetkellä. Tämänlaista näkökantaa onkin puolustanut esimerkiksi Binmore, jonka mukaan yhteiskunnassa toimivat sääntöjen on oltava sellaisia että ihmiset seuraavat niitä vapaaehtoisesti, tai muuten niitä ei saada toimimaan.

Tietyllä tavalla käänteeksi tästä voidaan nähdä Rawlsin "A Theory of Justice", siinä etiikkaa lähestytään oikeudenmukaisuuden kautta. Ja tässä apuvälineenä on talousteorian välineistöä. Ja onhan tietysti näkymätön käsikin ajatus jossa kaupankäynti ja yleinen hyvinvointi liitetään yhteen. Sekä Rawls että Adams johtivat ajattelua siihen suuntaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu hyvin usein itsestään, ilman erityistä valvontaa tai ylläpitoa.
1: Rawls tosin korosti että hänen näkemyksensä itse asiassa oli eräänlaista Kantin kategorisen imperatiivin muotoilua ja kehittelyä. Dikotomian kautta kehittelyä on kuitenkin helpompi selittää ja käsittää ja vasta sen jälkeen lieventää kuilua.. On kuitenkin hyvä muistaa että ei jätä prosessia kesken ja jää siihen dikotomiseen vaiheeseen..

Liitos on (ainakin aikanaan ollut) mielenkiintoinen (nykyään kenties jo hieman kliseistynyt "hyvinvoinnin ja onnellisuuden" yhteenliittäminen) ja johtaa esimerkiksi utilitarismin tuomiseen kuvioihin : maksimaalista hyvinvointia ajavassa utilitarismissa voidaan nähdä yhden ratkaisun hakemista.

Utilitarismissa haetaan tilanteeseen parhaiten sopivaa ratkaisua. Ja tämän hakemiseksi meillä on matemaattinen keino, peliteoria. Peliteorian kannalta erikoinen tilanne on kuitenkin se, että toimintatavoissa ei ole enää sellaista tilannetta jossa kaikilta vaaditaan samaa toimintatapaa. Yksinkertaisissakin tilanteiss vastaan tulee minimax -teoreema, jossa sekastrategian kerrotaan olevan paras. Tätä kautta oikea tapa ei olekaan tehdä yhtä ja tiettyä. Vaan päinvastoin tehdä samantapaisissakin valintatilanteissa toisistaan poikkeavia toimia. Tämä on matemaattisesti selvää, mutta intuitiivisesti outoa. Mutkikkaampiin tilanteisiin haetaan/lasketaan Nashin tasapainotila, joka on ratkaisu. Ratkaisu on optimointia, ja se korostaa sitä että se ei ole aina "täydellinen ja erehtymätön tulos". Se on kuitenkin paras mahdollinen tapa kun tilanteet ovat tietynlaisia.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekeekin se, että aina silloin tällöin tuleekin vastaan tilanteita, joissa ongelmaan on löydettävissä useita Nashin tasapainotiloja. Tällöin ollaan vielä sekastrategiaakin vaikeammin käsitettävässä tilassa. Asia voidaan korjata monella tavalla, ja eri korjaukset voivat johtaa keskenään erilaiseen tasapainotilaan. Ne molemmat ovat myös oikeita. Tämä tavallaan korvaa "oikean toimintatavan" muutamalla toimintatavalla, joiden valinnassa on vaikuttamassa paitsi oma toiminta, myös toisen toiminta. Avaimena on interaktio, jossa tuntuu olevan "satunnainen elementti" siinä määrin että "fiksutkaan pelurit"/"moraaliset toimijat" eivät strategioineen väistämättä päädy aina samaan tiettyyn Nashin tasapainotilaan.

Binmore onkin hakenut tähän ratkaisua varsin mielenkiintoisella tavalla. Hän kuvaa sitä, että moraaliset toimijat toimivat tietämättömyydessä. He yrittävät arvailla minkälainen tila sopisi kaikille toimijoille, olematta mietinnässä aivan varmoja mitä toiset oikeasti tulevat tekemään ja mitä he oikein haluavat. He siis ottavat toiset ihmisetkin huomioon, mutta tässä oletuksena ei ole toisten ihmisten samankaltaisuus itsen kanssa. Siinä ei tavoitella toisten ihmisten tietynlaiseen toimintaan pakottamista. Se ei ole samastumista, jossa toisten ihmisten tavoitteet nähdään omien halujen kanssa yhteensopiviksi. Siinä pyritään ottamaan toiset pelaajat huomioon ja hakemaan tässä tilassa jonkinlainen kompromissitila..

Sosiaalisuus on siis korostetusti pakotettu eroon itsekeskeisyydestä. Toki tässäkin verhon takana ei tosiasiassa analysoida vastapelaajaa itsenään, vaan tästä olevia mielikuvia. Näin tulkinnassa jää tilaa omille ennakkoluuloille. Niille näyttää aina jäävän tilaa, kun aiheena ovat ihmiset ja etiikka.

Pokerissa bluffaaminen.

Minä olen tunnetusti vain keskinkertainen kortinlätkijä. Tunnen kuitenkin joitakuita ihan kohtuullisia pokerinpelaajia, he kilpailevat ja kaikkea. En ole niin typerä että pelaisin heidän kanssaan. Mutta toki aihe kiinnostaa, sehän on elokuvista tuttua.

Elokuvissahan pokerissa korostetaan tuuria ja bluffia. Eli sitä että satutaan saamaan oikeat kortit, ja sitä että huonoilla korteilla laitetaan messevä panos pöytään ja muut jänistävät. Tämä on kuulemma typerä strategia. Raha ei saa olla tarkasteltava kysymys, vaan tilastot. Itse asiassa hyvät pelajat pumppaavat pieniä voittoja. Ilmeet vihjaavat yllättävän vähän - ja ilmeitä voidaan valehdellakin jolloin niillä harhaanjohdetaan.

Pokerinpelaajat luottavatkin peliteoriaan.

Bluffaamisella on kannattava tiheys.
1: Jos bluffaa koko ajan, toiset tietävät tämän ja silloin he "tulevat mukaan" vain jos heillä on hyvä käsi, jolloin he pikku hiljaa voittavat. Jos kaksi tälläistä strategiaa kohtaa, voitto on silloinkin vain tuurista kiinni. Pokerissa ei siis pidä huijata koko ajan.
2: Ja jos ei huijaa koskaan, käy niin että toiset tietävät onko sinulla hyvä käsi, ja tätäkin kautta he osaavat valita strategian siten, että he voittavat pikku hiljaa. Jos kaksi tälläistä kohtaa, voiton määrää tuuri.

Pokeri on kuitenkin taitopeli, ja strategisella silmällä voidaan pumpata yllä olevat rahattomiksi - toki joskus joku noista voi puhtaalla mäihällä pärjätä, mutta pitkäjännitteinen pokerinpelaaja pelaakin tilastojen mukaan, sillä idealla että kun pelaa kymmeniä tuhansia pelejä, ei voi olettaa että olisi koko ajan mäihä (joko hyvä tai huono.) Keskimäärin kaikki konkarit ovat pitkällä tähtäimellä tilastollisesti tietyn onnekkaita. Hyvällä strategialla voittotodennäköisyys on tällä tilastollisella tasolla merkittävästi suurempi kuin huonoilla.

Ratkaisu haetaan etsimällä nashin tasapainoa. Tämä oli ensi kuulemalta todella yllättävä esitys, koska pokeri on nollasummapeli. Pokerissa jokainen voittamasi kolikko on joltakulta pelaajalta pois. Sen sijaan nashin tasapainoa haetaan useimmiten sellaisissa tilanteissa, jotka eivät ole nollasummapelejä - kuten vangin dilemman kaltaisessa tilanteessa. Pienellä miettimisellä tämä on tietysti päivänselvää. Sekastrategiaa - eri toimintojen oikeissa mittasuhteissa tehtyä sekoitusta - haetaan väistämättä, koska ääripäille on helppo keksiä toimivat vastastrategiat.

Laskentastategioina on kaksi päätyyppiä: Ensimmäisellä voitetaan mahdollisimman paljon ja toisella haetaan mahdollisimman pientä häviämistä. Parhaan ratkaisun hakemisessa katsotaan läpi vaihtoehdot ja etsitään sieltä keino jolla vastustajan hyöty minimoidaan. Minimax lauseen nojalla tämä tarkoittaa samaa kuin oma hyöty.

Pokerin idea on se, että siinä on pelaajia joilla on pelikassa joka muuttuu, ja pelaajat tekevät päätöksiä vaillinaisen informaation pohjalta. Osan informaatio on vaillinaisempaa kuin toisten: Toiset laskevat käsien ja voittamisensa todennäköisyyksiä paremmin, toiset hämääntyvät vaikkapa ilmeilystä. Hyvä pelaaja päättelee tietoja toisten käsien luonteesta siitä miten nämä panostavat, ja muistaen että korttipakka on satunnaiseti sekoitettu kombinaatio, jossa jokainen nostettu kortti painottaa jäljelle jäävien korttien jakaumaa. (Pakassa ei ole kahta pataässää.) Myös korotuksen määrä pottia kohden on kiinnostava tieto. Kuitenkin vaikka tietoa on saatavilla ja johdettavissa, pokeri on olennaiseti epätäydellisen informaation peli jossa toisten kaikkia kortteja ei tiedetä. (Toisin kuin vaikkapa shakki jossa kaikki oleellinen tieto on näkyvissä, nappulat ja mahdolliset liikkeet ovat tiedossa.)

Ainut ongelma on se, että pokeri on matemaattisesti mutkikas peli. Siinä on toki yksinkertaiset säännöt, mutta kun peliä tarkastellaan mahdollisuuksien kautta, tilanteet muuttuvat varsin raskaiksi. Oikeaa tasapainotilaa ja strategianvalintaa ei voida tarkasti tietää. Siksi "tehdään arvioita", parhaan sijasta otetaan hyvä strategia.
1: Shakkikoneiden lisäksi myös pokerinpeluualgoritmien kehittely on suosittua, koska se on ymmärrettävä, luonteeltaan käytännönläheinen ja se on kuitenkin haasteellinen. Ja tälläisellä on tienaamispotentiaalia sekä peliohjelmoijana että käyttämällä inhaa apuvälinettä vaikka nettipokerissa, jossa kakkoskoneelle kerää toisten pelaajen pelituloksia ja käyttää niitä profiilipohjina.

Pokerinpelaajilla tämän arviointikyky tietysti kasvaa kokemuksen mukaan merkittävästi - he tekevät yksittäisestä pelaajasta "profiilin", hänen pelitapansa, joka tekee tilanteen käsitettäväksi ja johon sovitetaan oma pelaaminen. Profiili voi olla dynaaminen tai pysyvä (riippuu pelaajasta tai arvioijan laadusta.)

Peliteorian jännittävin tulos on se, että bluffaamisessa keskeisintä ei ole "milloin pitää bluffata", vaan se, kuinka usein. Tasapainon yksittäistapaukseen laskeminen voi olla raskasta, mutta silti tiedetään että jos pelaaja bluffaa oikealla frekvenssillä, eikä ole kaavamainen (bluffaan joka X kerta) josta saisi kiinni, niin bluffaaminen ei vaadi erityistä kikkaa tai syytä. Bluffaamisessa ei siis ole kysymys oikeista tilanteista tai reteästä kaikki rahat pöytään -hengestä, vaan enemmänkin siitä että tekee bluffia satunnaistekona siten että bluffilla on joka kierrokselle oikea todennäköisyys.

Hauskinta tässä on tietysti se, että en muuttunut tämän tiedon kautta yhtään paremmaksi pokerinpelaajaksi.

Näpit irti, meitsi pummaa!

Varhaisimmat teoriat kansojen vauraudesta perustuivat 1500 -luvulla liikkeelle lähteneeseen merkantilismiin, jossa korostettiin taseita: Eli karkeasti ne maat joilla tuli paljon tuloja olivat niitä jotka vaurastuivat eniten. Tämä näkemys korosti sitä että vienti oli suurempi kuin tuonti, ja teollisuus, monopoli ja tullit olivat keskeisiä välineitä vaurauden lisäämiseen. Teollisuuden tarkoitus oli tuottaa sitä mikä lähtee vientiin. Tässä ideana oli kontrolli. Kun hallitaan, saadaan tulosta. Näkemys oli 1700 -luvulla syntyneistä fysiokraateista (jotka kutsuivat itseään nimellä économistes)väärä; Heistä ainoastaan maatalous, eivätkä teollisuus tai kauppa toi pohjimmiltaan vaurautta. He perustelivat tätä sillä että maatalouden tuotteet lisääntyvät: Kun se että sinulla on timantti, ja myyt sen, johtaa siihen että timantti vaihtuu vaikkapa rahaksi, viljanjyvän kylvämällä saa koko tähkän uusia jyviä, sika tuottaa useita jälkeläisiä ja niin edes päin. Heidän mukaansa tuottavuus ei syntynyt kontrolloimalla. Heistä vapaa kauppa (laissez faire) oli tehokkain keino tuottaa, ja siksi he muun muassa vastustivat orjuutta ja tulleja. Kuuluisin tämän näkemyksen edustaja oli François Quesnay, joka perusteli että keinotekoiset rajoitukset haittasivat "luonnollista järjestystä".

Adam Smith kehitteli "puuttumattomuuden kauppaa" eteen päin. Tosin hän oli sitä mieltä, että oikea vaihdosuhde oli työ maatalouden sijaan. Smithin ajatus oli, että työnteko tehostui, kun se jaettiin osatehtäviin joihin pistettiin erilaisia eksperttejä. Pelkkä määrä ei ratkaissut, vaan työn järjestelyllä saatiin tehtyä sama työ vähemmällä vaivalla. (Työaika ei siis ollut ihan rahaa, mutta melkein.) Hänen ajatuksensa "näkymättömästä kädestä" perustui siihen, että valtion ei kuulunut valvoa kauppaa, koska teurastajat, leipurit ja oluenpanijatkaan eivät välttämättä tee työtään hyväntahtoisuudesta vaan osa tekee sitä ahneudesta. Itsekäs taustamotiivi ei siis tarkoittanut tekemätöntä työtä. Hänestä talousmaailma toimi itsekseen, kunhan kauppiaat eivät ole kirjanpitoaan väärentäviä roistoja. Hänen näkemyksensä ihmisestä ei kuitenkaan ollut niin kyyninen, kuin mitä hänen usein sanotaan; Se, että kaupankäynti toimii vaikka ihmiset olisivat moraalittomia ei tarkoita että kauppaa käyvät ihmiset pakosti olisivat moraalittomia. Itse asiassa Smithin varhaistuotannossa käsitellään ihmisluonnetta, ja siitä näkee että hän itse asiassa piti ihmisiä melko hyväntahtoisina.

Tämä oli vasta taustoitusta, varsinainen ideani alkaa tästä;

Kovasti Smithiläisiä vaikutteita voidaan huomata myös peliteoriassa. Siinähän päädytään siihen, että vaikka pelaajat hakevat strategioillaan vain omaa etuaan, hänen on otettava myös toisen toiminta huomioon. Vaikka lyhyellä tähtäimellä vangin dilemmassa käy niin, että kannattaa pettää, pitkällä tähtäimellä eli useita kertoja pelatessa, kannattaa "hankkia toisen luottamus". Tässä on taustalla hieman samanlaista ajattelua kuin seuraavassa peliss: Otetaan joukko ihmisiä, vaikka 10 kpl, joille annetaan jokaiselle sama määrä rahaa tai vaikkapa tulitikkuja. Heidät laitetaan tämän jälkeen laittamaan yhteiskassaan jokin haluamansa määrä tikkuja. Kun kierros loppuu, jakaja kaksinkertaistaa yhteiskassan tikut ja ne jaetaan tämän jälkeen tasan kaikille. Tässähän käy niin, että jos kaikki laittavat yhteiskassaan kaiken, he kaksinkertaistavat saamisensa. (Tämä on erityisen mukavaa, jos pelissä on raha, jonka saa peräti mukaansa.) Tosin tässä vaiheessa on huomattava, että jos oletkin tässä tilanteessa "vapaamatkustaja", ja et laitakaan yhtä paljon poletteja, jäät hieman voitolle suhteessa muihin. Kun kerran laitat vain viisi, ja saat aivan saman kuin muut kymmenellä, jäät itse asiassa sen viiden verran plussalle verrattuna kaikkiin muihin.
1: Tätä voidaankin jo hieman soveltaa siihen, miksi ihmiset rakentavat majakoita: Kun kaikki kauppiaat haluavat majakan, mutta eivät halua maksaa sitä, eikä kenelläkään ole varaa siihen, rahat saadaan kasaan koska kaikki hyötyvät koska majakka mahdollistaa lisääntyneen kaupankäynnin ja tarjoaa tätä kautta voitontavoittelun mahdollisuuksia kauppiaille. Ja jos rahaa ei saada peliin koska kaikki ajattelevat "vapaamatkustavansa muiden siivellä", kukaan ei saa mitään. Ja silloin ei myöskään ole "vapaamatkustajia", koska ei ole mitään mistä "vapaamatkustaa". Tarvitaan vain riittävän monta kauppiasta, jotka yhdessä sopivat että he laittavat rahaa rakentamiseen.
2: Toisaalta tämä selittää osaltaan sitä, miksi ihmiset esimerkiksi jättävät televisiomaksun maksamatta: TV toimii joka tapauksessa, joten vapaamatkustaminen on helppoa. Mutta jos kukaan ei maksaisi TV -lupaa, TV toiminta pitäisi kuitenkin rahoittaa. Seuraus olisi luultavasti se, että joko TV:n toiminta loppuisi tai sitten maksu hoidettaisiin jotenkin muutoin, esimerkiksi verovaroista. Vähemmissä määrin tämä tarkoittaa sitä, että mitä vähemmän TV -maksun maksajia, sitä enemmän heidän on maksettava jotta kulut saadaan peittoon. (TV -lähetys on informaatiota, joten sen kulu on aina likimain sama. Katsojan lisäys ei lisää lähetyskuluja.) Toisaalta tämä tietysti lisää intoa lisätä TV -maksutarkastajien määrää ja nostaa tarkastusmaksua; Kyseessä on hieman kuten junapummauksen kannattavuuteen kehittämäni kaava; lipun hinta/(kiinnijäämis%*tarkastusmaksun suuruus). Jos tulos on alle 1, pummaaminen yksinkertaisesti kannattaa. Toisaalta junayhtiön kannattaa lisätä tarkastajien määrää niin kauan, kuin (kiinnijääneiden määrä*tarkastusmaksun suuruus)/(tarkastajien työkulut) on yli 1. Tämä tarkoittaa sitä että jos pummaajia on paljon, tarkastajien määrää lisätään, ja kun tarkastajien määrää lisätään, tulee myös "pelotevaikutus", joka saa pummaajat päivittämään kiinnijäämis%:aan, jonka jälkeen pummaajien määrä vähenee ja tarkastajiakin tarvitaan taas vähemmän. (Tosin tarkastusmaksujen nosto on ratkaisu, joka puree "suoraan ongelmaan". Ehkä tämä on se syy, miksi ne ovat niin suuria.)

Tosin näissä esimerkeissäni "rationaalinen" on likimain sama kuin "ahne, itsekästä omaa voittoa tavoitteleva". Tai ainakin "oman voiton maksimoija". Lisäksi voidaan sanoa että esimerkiksi suurin osa pummaajista olisi tämän kaavan mukaisia; Osa pummaa jännityksestä. Ja minäkin sain kerran junasakot koska luulin että kuukausikorttini olisi voimassa. ~ Eli aivan kuten kuolemantuomioiden lisääminen ei vaikuta kovin paljoa rikollisiin, koska nämä ajattelevat olevansa ovelia eivätkä usko jäävänsä kiinni, tai tekevät teon pikaistuksissa, jolloin he eivät mieti koko rangaistusta - tai ovat kuten kouluampujat eivätkä lainkaan välitä rangaistuksesta joka normi -ihmiselle olisi valtava. (Kysymyshän ei ole siitä edustavatko nämä vaihtoehdot suurta osaa koko kannasta, vaan edustavatko nämä merkittävää osaa rikollisista.) Lisäksi monissa peliteoreettisissa Nashin tasapainotiloissa rationaalisin strategia on pettää aina, mutta ihmiset eivät silti tee sitä. (Tosin esimerkiksi toistuva vangin dilemman pelaaminen muuttaa tilannetta ja tasapainoa : Jos pelaat vain yhden kerran, kannattaa pettää. Sen sijaan "potut pottuina" strategia, joka aluksi tukee ja sitten tekee sen mitä toinen teki viimeksi, voittaa jos vastassa on erilaisia strategioita. Tämän korvaa vielä anteliaampi versio, ja lopulta kaikki tekevät yhteistyötä, jonka jälkeen pettävä strategia voittaa, ja tämän päihittää potut pottuina -strategia. Paras toimintatapa siis synnyttää "kiertävän jatkumon".) Kokeissa ihmiset tukevat toisiaan silloinkin, kun se ei peliteorian mukaan näytä järkevältä ; Ja erikoisinta on tietenkin se, että tavalliset ihmiset voittavat tukemalla toisiaan enemmän kuin peliteoriaa tuntevat ahneet yksilöt.

Tässä suhteessa olen samaa mieltä kuin mitä Colin Camerer kirjoitti kirjassaan "Behavioral Game Theory". Hän kirjoitti monista käytännön ongelmista joita oltiin havaittu. Hänestä puutteet ovat kuitenkin sellaisia, että niitä voidaan verrata siihen että aritmetiikka hylättäisiin siksi että joskus kassalla saadaan väärin takaisin. Matematiikka on kuitenkin oikein. Hän korosti sitä että tätä matematiikkaa tulisi vain täydentää käyttäytymispsykologian tuntemuksella. Peliteoria tulisi hyväksyä koska se on tämän hetken paras teoria. Tämä onkin hyvä ja ovela perustelustrategia; Jos vastakkain on teoria, joka selittää asian vaikkapa todennäköisyydellä "todennäköisyys on 1/iso luku ison potenssin ison potenssin isoon potenssiin" ja toinen vain "selittää miten on mahdollista olla X" tai "ei selitä sitä lainkaan", ja esittää itsensä ainoana vaihtoehtona, ei tätä huonosti selittävää teoriaa tule silti vaihtaa. Sillä ensimmäisestä sentään tiedämme jotakuinkin MITEN huono se on. Siksi mitään paradigmaa ei voida poistaa ja korvata toisella vain moittimalla ja etsimällä siitä anomalioita ja esittämällä tämän jälkeen että "vaihtoehto" olisi oikeassa. Camererin mukaan ei siksi pidäkään poistaa peliteoriaa, vaan sen sijaan miettiä miten siitä saa paremman, miten sitä voitaisiin kehittää jotta se olisi vähemmän huono.

Ja tietenkin vapaamatkustajia voi aina tulla mukana. Tietenkin aivan oma kysymyksensä on siinä, tulisiko "näkymätön käsi" hylätä ja vahtia näitä vapaamatkustajia jotenkin. Vaikka yhteistyö selittyy, selittyy samalla myös huijarit. (Tämä on intuitiivisesti erikoinen tulos. Itse ainakin ajattelin että jos rehellisyys selittyy jotain kautta, epärehellisyyteen tarvittaisiin eri selitys.) Itse luulen, että oikea vastaus on "sekastrategioiden käyttö", (1) ei niinkään puhdas ja laaja valvonta josta tulee helposti totalitarismia tai (2) vapaata menoa josta tulee helposti anarkiaa. Säännön voisi tiivistää siten, että kun pelataan pokeria rahasta, ei pidä aina bluffata, eikä toisaalta aina pelata reilustikaan, sillä jos nokitat aina kun sinulla on hyvä käsi, muut tietävät onko sinulla hyvä vai huono käsi ja osaavat olla menemättä mukaan. ~ "Bluffaa joskus." Tämän voisi tietysti perustella vetoamalla John von Neumannin "kahden pelaajan" tai "kahden tiimin" nollasummapeleihin liittyvän minimax -teoreeman tuloksiin -näissä ehdoissa sekastrategia on sen mukaan paras- mutta ne on mukavin ja ymmärrettävin esittää näin. Tosin tässä perustelussani on ongelmana se, että läheskään kaikki tilanteet eivät ole nollasummapeliä. Esimerkiksi kauppias myy ja minä ostan, koska minä haluan sitä tavaraa enemmän kuin rahaa ja kauppiaan kohdalla tilanne on toisin päin. Ja osapuoliakin on useammin enemmän kuin kaksi.

Kuitenkin minusta tuntuu että tässä on takana pieni järki.