Moraalisesta vaihtelusta

Arthur Schopenhauer ei ollut relativisti. Hänelle monet uskonnot olivat vastenmielisiä. Hänelle monet ihmiset olivat joko banaaleja tai moraalittomia.

Jos nykyään kunnioitetaan kaikkia maailmankuvia ja yksilöiden yksilöllisiä ajatuksia, Schopenhauer puhuu kirjoissaan 4/5 ihmisistä rahvaanomaisina tylsämielisyyksinä joita voitiin verrata lähinnä eläimiin. Vain harvinainen eliitti kykeni viihdyttämään itseään vapaa-ajallaan ja laiskuudellaan jalosti. ; Rahvaanomaiset ihmiset voivat tylsistyä. Tai jos ovat rikkaita voivat edustaa kauheasta kauheinta ; He voivat heittäytyä tuhlailevaan aistilliseen nautiskeluun.

Toki tässä on syytä huomata että Schopenhauer arvottaa kaikki ihmiset melko matalalle. Sivistys on vain kuori jonka alta paistaa se joka meitä pelottaa. Ihminen on hänelle olennaisen paha eläin (l'animal méchant par excellence). Tässä mielessä hänen negatiivisuutensa oli kaikenkattavaa.

Schopenhauerin mukaan ihmisten moraalisuutta lähestyneet filosofit ovat antaneet hyvin erilaisia vastauksia ongelmaan. Schopenhauerin "Etiikasta" -esseestä voi lukea että "On heitetty kysymys, mitä kaksi ihmistä, jotka kumpikin olisivat kasvaneet erämaassa aivan yksinään, tekisi tavatessaan ensi kerran toisensa. Hobbes, Pufendorf ja Rousseau ovat vastanneet siihen eri tavoin. Pufendor arveli, että he ystävällisesti kohtaisivat toisensa, Hobbesin mielestä taas vihamielisesti; Rousseau luuli heidän vaieten sivuuttavan toisensa. Kaikki kolme ovat sekä oikeassa että väärässä. Sillä juuri tällöin ilmenee yksilöiden synnynnäisen moraalisen taipumuksen mittaamaton erilaisuus."

Tämä tarkoittaa sitä että häntä askarrutti myös kysymys moraalisesta vaihtelusta. Paheellisuuksissakin oli aste-eroja. (Schopenhauer esimerkiksi piti kaikista katalimpana paheena vahingoniloa.) Ja sama koskee myös ihmisjoukkoja. Ja tässä mielessä hän moittii sekä ideologioita että kansanryhmiä.

Tässä häntä selitti muun muassa miksi moni hyvän uskonnon maa pitää sisällään niin paljon mätiä yksilöitä. Ja miksi huonojen uskontojen maissa on silti paljon hyviä ihmisiä.  "...mistä johtuu, että yksityiset kansakunnat säilyvät niin erinomaisina yksinomaan pahojen naapurien keskellä? Minusta näyttää kuin se selittyisi sillä, että kun moraaliset ominaisuudet periytyvät isältä, niin yllämainituissa tapauksissa sellainen eristynyt kansakunta on polveutunut samasta suvusta, siis versonut samasta esi-isästä..."

Schopenhaueria pidetäänkin asenteissaan esi-evolutionistisena. Tässä kohden hänen aiempaan lainattu näkökulmansa moraalin synnynnäisyydestä voidaan nähdä evoluutiopsykologian edeltäjiksi. Schopenhauer korostaakin että uskonto selittää ihmisten moraalisuutta melko vähän. Hän sen sijaan korosti sitä miten esimerkiksi heimojen asenne on peritty vanhemmilta. Schopenhauer korostaakin, että "tahtomista ei opita". Kulttuurilla on tässä mielessä enemmän epäsuora vaikutus moraalisuuteen. Voimme kulttuurilla hillitä tahtomista, emme määrätä sen suuntaa. "Luonne on siis kaikkea muuta kuin järjellisen valinnan ja harkinnan tulos, eikä älyllä ole toiminnassa muuta tekemistä kuin tarjota tahdolle motiiveja." Järkeily luo tekosyitä. Näitä järjen antamia argumentteja ei pidä sotkea siihen että halu olisi syntynyt sillä että olisi aluksi ollut nämä argumentit ja tästä olisi saatu haluttu lopputulos.

Schopenhauerin näkemystä voi tietenkin pitää myös rasistisena, roturealistisena, rotustereotypioivana. ; Schopenhauer kuvaakin sitä miten esimerkiksi ranskalaiset viisastuvat vanhetessaan. Ja miten hän halveksi brittejä. Schopenhauerin oppi kuitenkaan tuskin miellyttää "nykyajan rasisteja tai roturealisteja". Sillä nykyajan trendinä on se, että tämäntyylisillä selityksillä puututaan ennen kaikkea matalaan älykkyysosamäärään. Sen sijaan muodissa on että moraalisuus liitetään ideologiaan. Siksi esimerkiksi islamkritiikissä on monesti tarkoitus korostaa sitä miten huono ihmisryhmä muslimit ovat. Tässä annetaan uskonnolle valtaa jonka Schopenhauer siltä nimenomaan kieltää.

Tosin kun Schopenhauer dissaa brittejä, on siinä mukana sekamelska joka on politiikkaa ja uskontoakin. Uskonto saattoi siis pahentaa tilannetta.
1: Schopenhauer oli innostunut itämaisista vaikutuksista ja hän kirjoittaa tulikivenkatkuisesti siitä miten britit olivat julmia ja epäkohteliaita buddhalaisia ja hindulaisia kohtaan. Hän selitti miten kristilliset käännyttäjät ovat olleet käännytystoimissaan tehottomia ja korosti miten kristinuskoon kääntyneet hindut ovat olleet huonoja persoonia. Toisaalta hän tunnustaa että lähetystyöntekijät ovat tehneet arvokasta työtä tuomalla itämaista arvokasta uskontoa länsimaihin jossa se on tietenkin onnistunut käännyttämään ihmiskunnan miekkosista mainioimman, Arthur Schopenhauerin.
2: Toisaalta kun Schopenhauer puhuu brittiläisistä hän puhuu myös teologiasta. Hänestä brittiläinen kristinusko on kammottavaa egoismia. Yhtenä syynä on se, että Schopenhauerin maailmassa on tärkeää tiedostaa että yksilölähtöisyys ja vastuu kulkevat yhdessä. Moraalisen vapauden käsite on riippuvainen alkuperäisyyden käsitteestä; Jos on luoja joka lukkoonlyö ihmisen, ei tässä olisi vastuuta. "...teismiä ja moraalista vastuunalaisuutta ei voi yhdistää keskenään, koska juuri vastuunalaisuus palautuu aina painopisteeseensä, olennon alkuunpanijaan." ... "Vapaan olennon täytyy olla alkuperäinen. Jos tahtomme on vapaa, se on myös alkuolemus." Toisin sanoen ihmisyksilön olemus ei ole vapaa, mutta hän voi noudattaa vapaata tahtoa koska kahleet ovat hänen itsensä sisällä eivätkä ulkopuolella. Brittien itsekeskeinen kristillisyys onkin sitä että ihmisen ego uskoo Jumalaan vaikka tuonpuoleiskannattavuuden vuoksi ja heittää tämän vuoksi vapaan tahdon lahjan pois. Moraali tulee tällöin ulkoapäin, eikä ihminen ole vastuullinen vaan ikään kuin lapsenomainen. Ja lapsenomaista on sekin että katse pidetään kiinni haluttavassa palkinnossa.

Odinin Soturien tylsyys

Uutenavuotena maahanmuuttokriittiset sivustot, MV -lehti etunenässä, ennustivat julmaa ja vaarallista kesää. Luvattiin että maahantunkeutujat harjoittavat muuhunkin tunkeutumista, jopa väkisintunkeutumista. Uudenvuoden aikaan kesän ennustettiin olevan yhtä taharrush gamaeta. Tämä oli tietoa. Jostain syystä näitä ei ole tapahtunut joten omia epäonnistuneita ennustuksia ei nyt olla sitten tunnustettu tai tuotu esiin. (Mutta kenties he luottavatkin että oikeasti raiskauksia massatapahtuu ja poliisi vain piilottaa ne? Eli taharrush gamaen näkymättömyys kesäisessä katukuvassa johtuu siitä että paha liberaalimedia huijaapuijaa mediaa poliisin johdolla...) Kun niin innolla tiedettiin nyt pitäisi yhtä innolla tunnustaa oma erehdys ja se että oma näkemys turvallisuusasioista ei kuulukaan niihin erityisosaamisalueisiin. Että ei ole ymmärrystä ja osaamista ja sen vuoksi on tehty vääriä ennusteita ja ylilyöntejä.

Retoriikassa naisten turvallisuus edellä kyhättä Odinin Soturitkin on ollut ongelmallisessa tilanteessa. Se nimittäin elää uhantunteesta. Katupartioiden toiminta onkin siitä jännittävässä tilanteessa että maahanmuuttokriittiset kyllä arvostavat sitä mutta eivät halua itse osallistua. Toiminta onkin hiipumassa. Hiipumassa turhuuteen. "Katupartiot ovat julkisuudessa kertoneet, että ne ilmoittavat poliisille havaitsemistaan rikoksista tai uhkatilanteista. Yksikään HS:n haastattelemista poliiseista ei ole kuullut, että näin olisi tapahtunut. Toisaalta poliisit eivät ole myöskään kuulleet, että katupartiot olisivat itse syyllistyneet partioinnin yhteydessä väkivaltaisuuksiin tai muihin rikollisiin ylilyönteihin." Tässä on varmasti syynä se, minkä opin vartija-aikoinani. Työpäivät ovat pitkiä ja vaikka olin pahamaineisilla ja paikoiteillen vauhdikkailla alueilla, oli kuvaavin toiminta tylsyys. Vartijan täytyy kökkiä varuilla ja sitten ehkä muutaman minuutin ajan tapahtuu jotain. Tämä on sangen tylsistyttävää. (Tämä luonnollisesti sopi minulle, sillä tein työtä käytännössä vain rahan vuoksi ja suurimpana odotuksenani oli päästä illalla kotiin. Tylsä on hyvä turvallisuusalalla.)

Helsingin Sanomissa kuvattiin, miten Odinlainen lähestyy tätä asiaa ; "Pitäisi sattua jotain huonoa, että ihmiset aktivoituisivat". Koska katupartiointi elää uhasta ja uhantunteesta, ja niissä vaeltajat ovat macho bullshit -sankarimyyttiä ylleen haikailevia tyyppejä, sellaisia joista tulee helposti esimerkiksi väkivaltarikollisia jotka uhkailevat naisia stiletillä, he elävät toiminnasta. Koska kadut eivät ole vaarallisia, ihmiset eivät aktivoidu. Näyttääkin siltä että tällä hetkellä kaduilla on turvatonta lähinnä jos olet maahanmuuttaja. (Joita vastaan sitten käydäänkin aseistautuneena kunhan maahanmuuttajat ovat yksinään tai korkeintaan kaksistaan. Koska jokainen tietää että Odinin sotilaat kulkevat joukossa koska eivät edes nykyisessä turvallisuustilanteessa uskaltaisi olla rohkeita yksinään. Hehän ovatkin lauman suojaa vaativia sääliöitä jotka eivät yksin pärjäisi edes ei-väkivaltaa vastaan.)

Onkin mielenkiintoista huomata miten näissä tapauksissa sosiaalisessa mediassa tiedetään että "matujen rikokset ei ylitä uutiskynnystä" tai päädy edes poliisille asti. Ja maahantunkeutujiin kohistuvat rikokset ovat keksittyjä ja väritettyjä ja vaikka eivät olisikaan niin se olisi sittenkin vain reilua. Että maahanmuuttajat lavastavat itseensä kohdistuvia rikoksia ja vaikka eivät niin natiivi on vain oikeudenmukaisesti vastaprovosoitunut ja puolustaa itseään. Maahanmuuttajien harrastamaa päälle räkimistä, raiskaamista ja tönimistä ja muuta väkivallantekoa on helppoa uskoa jos on vain kotona internetissä. Mutta jos kaduilla kävellessä vastassa on vain tylsyyttä, ei ole ihme jos Odinin soturit joutuvat hakemaan itselleen gloriaa keksimällä hatusta maahanmuuttajien rikoksia. Kaduille mennessä on melko selvää että mitään kuvatunkaltaista maahanmuuttajien massana tekemää rikosvyöryä ei ole. Sen sijaan jotkut näyttävät hyväksyvän "matujen pizzerian" palon. Ja korostavat että "saastaisista paikoista" ei saisi ostaa edes limsapulloa.

Toki tylsyys näkyy muussakin. Usein on esitetty että maahanmuuttajat ovat moralistisia ja vanhoillisia. He tuovat islamin luomia pukeutumiskieltoja. Naisten pitää pukeutua säkkiin. Länsimaat kuvataan vapaamielisinä ja vapauden ystävinä. Siksi onkin hupaisaa nähdä mitä tylsyyteensä vajoavat Odinlaiset mietiskelevät kierroksillaan. Se on jotain sellaista johon löytyy näppäriä vastanäpäytyksiä.

 

Onkin mielenkiintoista huomata miten moralisti-hyysääviksi kukkahattutädeiksi Odinin sankarit ovat tulleet. (En tiedä ovatkohan he pahastuneita siitä että maahanmuuttajat eivät raiskaa koska raiskaus on pakotettua ja liian moni nainen antaakin heille vapaaehtoisesti, mutta ei sitten halua, mielestäni ymmärrettävistä syistä, panna Odinin sotureiden kanssa edes stiletillä uhkailtuna?) Hehän käyttäytyvät kovasti sellaisella asenteella joka on sisällöltään ja rakenteeltaan tuttua "sosiaalidemokraattisemmista" ja "vihervasemmistiolaisemasta" eri asioista pahastumisesta. Heidän käytöksensä onkin tältä osin sellaista että heitä varmasti ilahduttaa uuden Soldiers of Odin -vaatemalliston kuosit. Sopivat näihin katupartioilaisten tylsyyden kummuttamiin ajatelmatunnelmiin mainiosti. Niihin pukeutumalla ulkoasu heijastaisi heidän käytöstään ja moralisointiasennettaan.

Mitä on elämän tarkoituksettomuus?

Ei ole tavatonta törmätä lausumiin, joissa korostetaan että elämä olisi merkityksellistä jollain hyvin syvällisellä tavalla. Sellaisella, että tämä merkitys ei ole lainkaan yhteydessä filosofiseen kysymykseen "onko meidän elämällämme tarkoitus". Sen sijaan tätä elämän merkitystä pidetään ilmiselvyytenä joka pitäisi jotenkin selittää. Ja sitten tähän lisätään mausteeksi se, että tämä selitys vaatisi Jumalaa tai uskontoa jotta se voisi toimia mitenkään.

Taustalla on siis tarina siitä, että alussa on ollut Jumala joka on luonut ihmisen jotain tarkoitusta varten. Ja tämä tarkoitus olisi olemassa ihmisistä riippumatta. Elämän tarkoitukseen liittyisi siksi Jumalan tahdon noudattainen ja palvontamenot. Kun tämä Jumala otetaan pois, on selvää että tällaistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalia ei ole. Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa siihen mitä tämä "tarkoitus" voi olla ylipäätään. Onko niin että ihmisen elämän tarkoitus voisi olla vain tämänlainen. Onko käsitteelle olemassa toisia määritteitä. Jos on, argumentti todistaa että ihmisellä ei ole hyvin rajatussa mielessä merkitystä. Mutta tätä ei voi johtaa yleistetyksi argumentiksi joka pätisi kaikkeen. (Se on argumenttina vähän sama kuin selittäisi että kun on todistanut että henkilöllä X ei ole lemmikkinä kissaa, niin hänellä ei tämän vuoksi mitenkään voi olla mitään lemmikkiä, esimerkiksi koiraa.)

Kenties tätä kysymystä "mikä on elämän tarkoitus?" voidaankin muotoilla tästä näkökulmasta. Suomen kieli on siitä huono, että englannin kielessä puhutaan "meaning of life". Se korostaa "elämän merkitystä". "Elämän tarkoitus" viittaa vahvemmin pelkästään teleologisiin selityksiin ja rajoittaa tätä kautta vastaamista tavoilla jotka englannin kielessä puuttuvat. Englannin kielen "meaning" on siis jossain määrin laajempi.

Ja koska usein kysymys on siitä, että kysymys voidaan kääntää, voidaan miettiä sitä mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että jokin asia on tarkoituksetonta.

Skientismin kohdalla tarkoituksettomuus tulee melko vahvasti esille. Kuitenkin esimerkiksi kreationistien lausuntoja katsellessa on selvää, että lausunnot eivät ole koherentteja. Toisinaan evoluutio on merkityksetöntä ja toisinaan evoluutio onkin sitten jotain joka opettaa, että ihmiskunnan merkitys on selviytyä taistella elintilasta ja lisääntyä ja joka opettaa tätä kautta, että pitää harrastaa seksuaalista irstautta, sortamista ja muuta vastaavaa joka tuomitaan moraalittomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio tosiasiassa määräisi mitä ihmisten tulee tehdä. Eikä tämä tähän jää

Voidaan sanoa että jopa sivistyneillä kristityillä skientismin kohdalla henki on sen suuntainen, että jos evoluutio opettaa että elämä on syntynyt sattumalta ja kehittynyt evolutiivisesti, on tämän antama tarina alkuperästämme ja siitä miksi olemme sellaisia kuin olemme ja tavoittelemme sellaisia asioita kuin tavoittelemme jotenkin "laimeaa". Tämä ei tosiasiassa ole argumentti sen puolesta että skientismi ei antaisi mitenkään missään määrittein mitääbn merkitystä. Vaan nimenomaan sen henkinen että tämä saatu merkitys olisi jotenkin vääränlaista, latteaa.

Se, että olemme täällä koska esivanhempamme onnistuivat monistumaan epätäydellisesti on samanaikaisesti tosi, että jotenkin sellainen joka tekee elämästämme jonkinlaista Albert Camu'n Sisyfoksen puuhastelua kivenpyörittäjänä. Jotenkin latistavaa ja surumielistä. Se, että elämä on määrittynyt ei-ikuiseksi on monesta kauhistuttavaa sinänsä. Se, että on syntymä, asiat jotka tapahtuvat, ja kuolema on jotenkin jotain joka syö terää "lopulliselta tavoitteelta" jossa ihminen jotenkin täydellistyisi johonkin päämäärään.

Miten tätä voisi avata?

Minun mieleni avautui tähän lukiessani "Tieteen Kuvalehdestä" miten Einsteinin nuoruus oli mennyt. Urbaanin legendan mukaan Einstein olisi ollut huono koulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Hän itse asiassa oli innokas lukija. Hän koki syvää merkitystä ja kiinnostuneisuutta kirjoihin. Hänen lapsi-ikäiset sukulaisensa kutsuivat häntä "serkku tylsimykseksi". Koska heistä tuollainen lukutoukkailu oli tylsää. Ja he itse kokivat jotain aidompaa ja rikkaampaa leikkiessään keskenään.
1: Jokainen aspergerin syndroomaisen pakkomielteeseen törmännyt tiedostaa että heidän käytöksensä on samantapaista kuin Einsteinillä. Ja on selvää että heille nämä heidän palapeliprojektinsa ja muut vastaavat puuhansa ovat erityisen mielekkäitä.

Tämä asenne on tosiasiassa tuttu omasta elämästäni. Ja varmasti monen muunkin arjesta. Se on kenties jopa helpompaa ymmärtää niiden kautta. Kun minä sanon että jokin on merkityksetöntä, viittaan usein enemmänkin siihen että aihe on minusta tylsä. Jos olen vaikkapa seurassa joka keskustelee jostain aiheesta johon minulla ei ole mitään kontaktipintaa, haukottelen. Näin käy jopa silloin kuin keskustelukumppanit pitävät keskustelua heille hyvin mielekkäänä.
* Esimerkiksi urheilujoukkueista keskusteleminen on monista erityisen kiinnostavaa ja se jakaa yhteisöllisyyskokemuksia. Minulle urheilu on triviaalejen sääntöjen varaan ladattu ylimaksettu absurdi puuhake.
* Toisaalta jotkut voivat keskustella vaatteista ja muodista. Se on minulle hämmentävä aihe. En ymmärrä estetiikasta tai välitä muodin käänteistä. Näissäkin on kysymys sosiaalisesti jaetusta yhteisöllisyyskokemuksesta johon liittyy jonkinlainen statuselementti ja esteettinen pohdinta. Minua tämä vain ei kiinnosta.
* Mutta sitten jos joku ryhtyy minun kanssa keskustelemaan miekkojen laadun testaamisesta, ihmisiä taatusti tylsistyttää jos kuvaan miten miekan pommelia pitää läimiä jotta näkee miten se värähtelee. (Tämä kertoo kaksi tärkeää kohtaa: Ensinnä sen kohdan millä osalla terästä pitää lyödä. Ja toisaalta pitää tarkistaa että värähtelyn "solmukohta" on siinä mistä pitää kiinni niin miekka ei tärähdä kädelle.) Tämä haukotuttaa monia käytännössä välittömästi.
+: Olen myös sivusta nähnyt miten ennen merkityksellinen parisuhde voi laimentua merkityksettömäksi ja johtaa eroon. Mikä ei sano että puolison ihmisarvo tai luonne tai oikeastaan mikään olisi muuttunut. Vaan siitä että puolisot eivät jaa keskenään vaikka elämänsä arkoja asioita, tai kerro tärkeistä asioista tai tee yhdessä asioita joista molemmat pitävät.

Voidaankin sanoa että suurin osa "merkityksettömyydestä" ei ole aitoa filosofista "merkityksettömyyttä". Ei yksinkertaisesti olisi jotain sellaista perustaa jossa uskonto jotenkin kiertäisi ne määritelmälliset ongelmat joita tapahtuu kun tosiasioita sidotaan etiikkaan skientismissä. (Tosiasiassa uskovainenkin joutuu ottamaan niitä perustelemattomia premissejä saadakseen vaikka Jumalan olemassaolosta jonkun "miten asian pitää olla".)

Kuitenkin tunne mitättömyydestä on vahva. Koska näitä kokemuksia ei jaeta. Voidaankin sanoa että aina kun kuullaan lausunto siitä että "se ja se elämäntapa on merkityksetöntä" kuvataan sitä että lausuja ei kenties ymmärrä tai ei vähintään osaa samastua sen toisen kokemuksiin. Ymmärrän miten lattealta kokemukset voivat tuntua. Jos minä käyn usknnollisissa tilaisuuksissa joissa on yhteisrituaaleja, vaivaudun koska "en kuulu joukkoon" ja jos käyn tilaisuudessa jossa on yksisuuntaista julistusta, haukottelen itseni uneen koska tilaisuus on niin maan saamarin tylsä. Tässä tilanteessa tulee tietekin mieleen että mikä näitä ihmisiä vaivaa. Että vika olisi heissä ja aiheessa eikä esimerkiksi minussa. Tämä on vain askeleen päässä siitä että uskontoa aletaan selittämään jonkinlaisena mielenvikana.

Ei ole ihme jos uskovaisella tulee tämä samanlainen hoopouden, absurdiuden ja mitättömyyden kokemus siitä jos joku nyt intoilee jostain auton sytytystulpista tai bakteerikasvustoista. Ainut ero on vain siinä, että he projisoivat tätä tylsistymistään ulospäin siten, että he kutsuvat sitä "merkityksettömyydeksi". Vika ei siis ole heissä itsessään vaan aiheessa.

Voidaankin sanoa että merkityksellisyysargumentit eivät ole metaeettisiä. Ne teeskentelevät olevansa metaeettisiä argumentteja. Ne ovat enemmän sanoiksi puettuja asennevammoja joissa oman maailmankuvan taustaoletukset joko on jätetty tiedostamatta tai ne on tiedostettu mutta niistä ei välitetä. Vastapuolen heikkoudet sen sijaan otetaan tökittäväksi ja kenties saivarrellaan ehtoja joilla niitä syntyy keinotekoisesti lisää.

Mitä tästä seuraa?

Jos merkitys määrittyykin ihmiskunnan kokemusten kautta, voidaan nähdä että vaikka Jumalaa ei olisi, voidaan sille kuitenkin saada arvioijia. Itse asiassa jopa muutamalla eri tavalla:
1: Voidaan nähdä että on sosiaalinen merkitys. Tämä säilyy vaikka ammuttaisiin hirvittävän monta yksilöä. Tämä vaatii jonkinlaista jaettavuutta. Sosiaalisuus, valta ja miellyttävyys liittyvät yhteen. Tylsäksi koettu vähemmistö saa merkityksettömän tai harhautuneen osan.
2: Voidaan nähdä että asioilla on aina merkitys yksilölle jos se kiinnostaa häntä. Kiinnostavuus synnyttää tunteita ja tunteet ovat "merkityksen mittareita". Kun asia koetaan mielekkäänä se "arvioidaan mielekkääksi eli merkitykselliseksi". Tämä merkitys ei vaadi sosiaalista jakamista, ainuttakaan aatetoveria. Toisaalta tämä tekee tästä merkityksestä hyvin hauraan koska sellaisen merkityksen voi ampua hengiltä helpostikin.

Näen tämän ajatuskulman rakentavana, kohteliaania. Ja ennen kaikkea sellaisena jonka koen ratkaisevan "äärellistä elämää koskevia omituisuuksia". Usein selitetään että ihmisellä olisi jokin arvo. Kenties jopa absoluuttinen arvo. Jos olemme jonkun tämänlaisen kanssa kanssakäymisessä sosiaalisesti, niin eikö tällä ole kuitenkin jokin arvo? Kenties ääretön aika olisi parempi. Mutta toisaalta voidaan kysyä että eikö rajallinen kontakti ole kuitenkin jonkin arvoista. Ehkä on jopa niin että kuolevaisuus vain vähentää merkitystä, ei tee merkityksettömäksi. Samoin Jumalan näkökulma ja Jumalan mieltymykset ja tunteet voisivat tuoda ihmiselle merkityksen. Mutta Jumalan kuolema ei poistaisi merkitystä tyystin. Se vain rajoittaisi merkityksen määrää ja laatua.

Ainakin kun katsoo ei-metaeettisesti sitä miltä käytännön "merkityksettömyys" -lausunnot kertovat, niin näyttää siltä että tosiasiassa elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Ne mitä ihminen pitää tylsänä ja pinnallisena koetaan merkityksettömänä ja niitä arvostavia ihmisiä pidetään pinnallisina tai erehtyneinä tai onttoina. Kenties tämä onttous on kuitenkin lähinnä sitä että syyttäjä projisoi omaa onttouttaan tämän kyseisen aihepiirin parissa. Kenties vika on aina syyttäjän ymmärryksessä (mikäli lausunto on ehdoton kategorinen lausunto missä ei voi koskaan olla mitään merkitystä, ei voida vedota siihen että hän itse ei saa siitä mitään). Tai siinä että hän ei kykene itse nauttimaan kyseisestä aihepiiristä (mikä tulee useammin vastaan silloin kun puhutaan mieltymyksistä vaikka eri taiteenlajeihin). Olemalla sosiaalisia, keskustelemalla esteettisistä ja kiinnostavista asioista ja kasvattamalla ymmärrystä monista asioista saadaan iloa ja merkitystä elämiseen. Tylsyyden vastakohtana on mielekäs ja vähintään satunnaisesti onnellinen elämä.

Miekkahuoltoprojektin ääreltä

Koska olen ollut työttömänä, kärsin tylsyydestä. Koska tämänlainen tuppaa kaltaisillani persoonilla johtamaan tylsistymiseen, olen pyrkinyt järjestämään itselleni ohjelmaa. Yhtenä ohjelmana on ollut se, että olen saanut Guy Windsorilta avaimen ja pääsyn koulun tiloihin sen aikaa kun huollan "yleisessä käytössä" olevat miekat.

Itse, kuten koulun monet muutkin oppilaat, pidän omaa miekkaani oppilaiden hyllyssä. En huolla näitä yksityisomistuksessa olevia miekkoja. Sen sijaan koululla on miekkoja joita etenkin alkeiskurssilaiset - sekä ne joilla ei ole varaa tai halua ostaa omaa miekkaa - käyttävät. Koululla on myös "nurkkaämpärissä" miekkoja jotka eivät ole yleisessä käytössä. En huolla myöskään näitä.

Hinkkaaminen on meditoivaa, tavallaan. Toiminta on mekaanista. Hion teriin tulleet lovet pois (tai enemmistössä tapauksissa pyöreäsärmäisiksi niin että terässä ei ole teräviä siruja ja miekka on tylsä eikä saha.) Poistan myös ruostetta. (Pronssiaseet patinoituisivat mutta miekat ovat terästä joten ne ruostuvat.) Hinkatessa oppii sen miten käy kun ruumis tekee samaa toimintaa pitkän aikaa. Mieli vapautuu. Lisäksi oppii arvostamaan aivan uusia puolia itsessään. Viilaaminen on sen verran raskasta touhua että sitä toivoisi hyvinkin pian että olisi (vielä) kovempi runkkari kuin on.

Huonossa kunnossa?

Tässä huoltaessa voisi toki korostaa miten hieno ja tärkeä tämä projekti on. Tosiasiassa puuhaan melko mitätöntä hommaa pro bono lähinnä jotta vuorokausirytmini on edes teoreettisesti muun ihmiskunnan kanssa samanaikainen. Ja pysyn jonkinlaisessa vireessä. Windsor päästi minut tekemään tätä luultavasti aika isosti sen vuoksi, koska homma ei ole taatusti haitallista ja on ilmeisen ystävällistä antaa minun tekemään jotain joka on edes marginaalisesti hyödyttävää.

Mietteideni puoli onkin tavallaan juuri tästä. Yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa. Mutta itse asiassa ne eivät ole erityisen huonossa kunnossa. Ei siis ole niin että ne olisivat vaarallisia harjoitella ja siksi jotenkin kokisin tarpeelliseksi korjata tilanteen.

Otin tähän alkuun kuvan.
* Siinä ylimpänä on oma miekkani. (En valokuvaa muiden yksityisiä miekkoja ilman lupaa.) En ole kovin innokas huoltamaan omaa asettani. Sanovat freudilaiset mitä tahansa niin miekka ei ole mikään penis joka tarvitsisi puleeraamista joka päivä. Tässä mielessä olen "laiska perusmiekan omistaja". Osa huoltaa aseitaan tarkasti. Otan tämän esille siksi että oma miekkani ei missään nimessä edusta sitä "siisteintä osaa" oppilaiden omista miekoista.
* Keskellä on yleisessä käytössä oleva miekka. Kuten kuvasta voi näkyä se on hieman .. sanotaanko "patinoituneempi" ... kuin oma miekkani. Mutta se on periaatteessa aivan käyttökuntoinen.
* Alimpana on sitten "ämpärimiekka" joka ei ole käytössä. Se on saanut rapistua ilman huoltoa ja käyttöä. (Se on ollut ämpärissä vuosia. Se on minusta hauskan macho miekka. Painava ja muutenkin sellainen joka voisi olla hauska ostaa kotiin koska siellä sillä voisi elvistellä vieraille.)

Miekkakolmikko demonstroi jännittävää ongelmaa.

Miekkakolmikko on kolmen otos. Jokainen edustaa yhtä ryhmää. Sanoisin "silmämääräisesti" että demonstraatio kuvaa laajempaa miekkakirjoa koulullamme ainakin kohtuu hyvin. Se ei kuitenkaan niinkään todista kuin helpottaa ymmärtämään eräitä altruismin ja talousteorian dilemmoja.

Ensimmäinen asia on se, että koska julkisissa yleiskäyttöisissä miekoissa on kysymys yhteisomaisuudesta, siihen pätee itse asiassa yhteismaan tragedia. Koulu ei mitenkään erityisesti huolla näitä, sellaiseen ei ole aikaa eikä rahaa. Joten huoltoja tehdään vapaaehtoisvoimin. Tästä seuraa se, että jos et huolla yleiskäyttömiekkoja hyödyt kuitenkin jos joku toinen huoltaa. Sinun ei tarvitse ostaa jatkossakaan uutta miekkaa koska työkalut pysyvät käyttökunnossa kauemmin. Mutta jos panostat ja huollat niin kaikki hyötyvät. Joten miksi ihmeessä joku huoltaisi kun voisi sen sijaan olla vapaamatkustajana?

Yhteismaan tragedia on jossain määrin tosi. Se näkyy siinä että yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin yksityisessä käytössä olevat miekat. Kun itse ostat, maksat kohtuullisesti - tai jopa enemmän - ja käytät itse, on tässä motivaatiota pitää miekasta jonkinlaista huolta. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkälle tosi. Yleiskäytössä olevat miekat ovat kuitenkin selkeästi saaneet jonkinlaisen huolehtimisen.

Jos talousasioita lähestytään perinteisen homo economicuksen avulla, se mitä minä ja ilmeisesti jotkut muutkin tekevät miekoille on  eräänlainen mysteeri. Minun projektini on toki vain melko pientä. Mutta sama ilmiö kulminoituu majakanrakennusongelmaan ; Jos rakennetaan majakkaa, siitä hyötyy koko tienoo. Mutta sen rakentaminen maksaa paljon. Ei ole kannattavaa osallistua majakan rakentamiseen verrattuna vapaamatkustamiseen. Joten miksi ihmeessä ihmiset sitten kuitenkin rakentavat majakoita?

Jos ratkaisua tähän altruistisuuteen hakee, yksi syy voi olla maineessa. Ihmisten kannattaa pitää lähellä ihmisiä jotka tekevät asioita joiden avulla he saavat itse vapaamatkustaja. Ja jos vaihtoehtona on se, että tämänlainen toimija lähtee pois, on kenties mahdollista lahjoa hieman jotenkin. Tämä korostaa sitä, että jos hyvistä teoista saa mainetta, se voi seurata vastavuoroisuuteen joissain muissa asioissa. Kysymys voi siis olla "avoimen velkakirjan laatimisesta". Tämä resiprokaalinen altruismi on hyvä strategia jota esimerkiksi verta imevät lepakot käyttävät menestyksekkäästi. Jos ne eivät joku päivä löydä ruokaa ne voivat kerjätä kaverilta oksennusvälipalaa. Jos kaveri on avulias, tätä kannattaa auttaa jos tämä on pulassa. Ja jos kaveri ei ole avulias niin sitten tätä ei auteta kun tämä on kerjäämässä.

Itse asiassa uskoisinkin että tämänlainen ympäristö on luonut evoluutiossa yhteistyöstrategioita. Sellaisia joissa tuetaan tiedettyjä avuliaita tyyppejä koska heistä on hyötyä. Tämänlaisten arvostaminen - ja jopa pieni tukeminen - on kannattavaa kaikille, sillä vapaamatkustajan kelpoisuus nousee siitä että hänen lähellään on niitä ei-vapaamatkustajia. Vasta kun tämänlainen arvostusjärjestelmä on syntynyt, on tuntunut hyvältä auttaa. Ja vasta tässä kontekstissa anonyymi hyväntekeminen on mahdollistunut. Aito altruismi voikin olla "sivutuote" joka ei tue hyvän tekemisen ja avuliaisuuden kannattavuutta. (Aito altruismi tätä kautta "ylittääkin hyödyllisyyden" eikä ole välinearvoinen vaan itseisarvoinen.) Mutta ei sen tarvitsekaan koska maineperustainen avuliaisuus hoitaa tämän homman.

---

Kirjoittajan käsiä polttelee siinä määrin että on aivan täysin varmaa että tänä iltana heillä ei masturboida ; Näin saadaankin ohje siveyden sipuleille, kuten Päivi Räsäselle joka kuulemani mukaan haluaisi kieltää masturboinnin alle 18 -vuotiailta. On turhaa yrittää korjata asiaa kristillisellä propagandalla, Kellogg'sin muroilla, ympärileikkauksella (joka oikeasti kasvattaa lähinnä käsirasvan tarvetta ja käyttöä projektissa) ja muulla. Miekanhuolto on tärkein prinsiippi lähestyttäessä ei-itsesaastutuksellista elämäntapaa!

Ihmisen mielenkiintoisuudesta

Arthur Schopenhauerin "Pessimistin elämänviisaus" kuvaa elämää sanomalla "Tunnittaisine, viikottaisine ja vuosittaisine, pienine, suurempine ja suurine vastuksineen, pettyneine toiveineen ja kaikki odotukset ylittävine onnettomuuksineen elämällä on niin selvästi leima, jonka pitäisi olla meille vastenmielinen, jotta on vaikea käsittää, miten siitä on erehdytty ja vakuuttauduttu elämän olevan olemassa kiitollista nauttimista varten ja ihminen siksi, että hän olisi onnellinen."

En ole Schopenhauerlainen, mutta näen että hän kuitenkin demonstroi sitä että elämällä ei ole mitään sisäsyntyistä itseisarvoista kunniallisuutta (dignity). En näe, että asia täytyisi jättää tähän, sillä siinä voi olla ehdollista kunniallisuutta (honour). Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kannustavaa.

Schopenhauer käsitteli tylsyyttä jonain joka demonstroi sitä että pelkkä oleminen ei riitä. Ja tässä hän varmasti onkin jollain tavalla oikeassa. Se, että ihminen hakee asioita kertoo uteliaisuudesta. Ja tämä taas siitä että maailmassa on vähintään potentiaalisesti haettavissa jotain joka on ei-tylsää. Tässä mielessä hakisin Schopenhauerin sijaan vaikutteita Sartrelta, jolle yksinäisyys oli merkityksellistä koska mukana oli ajatus vaihtoehdosta joka oli sitten sosiaalisempaa. Uskoisin että se, että haemme parannusta tylsyyteen ja että emme aina ole tylsistyneitä vihjaa siihen että kenties on helppoa nähdä vain toteutunut paha.

Ihminen on hieman kuten Heidegger esitti. Jos katsotaan ihmistä potentiaalien eikä vain toteutuneen kautta, voidaan sanoa että "Every man is born as many men and dies as a single one." Monesti se mitä on käsillä on varsin tylsistyttävää. Ja tämä on jossain määrin oma vikamme.

Olen esimerkiksi itse saanut, nyt muutaman viikon työttömänä oltuani, huomata että minulla on paljon aikaa introspektioon. Olen esimerkiksi joutunut opettelemaan optimistista kielenkäyttöä ja positiivista itsekuvaamista työhakemuksiin. Tämänlainen optimismi on itselleni vierasta ja vastenmielistä. Olen kuitenkin tätä kautta tutustunut esimerkiksi Seligmanin ja Petersonin hyvelistaukseen. He kävivät läpi eri kulttuurejen arvostamia piirteitä ja tekivät niistä hierarkian. (Tämä ei vielä ole taipunut testatuksi psykologiseksi mittariksi, sen reliabiliteetti ja validiteetti on ns. "vielä testaamisvaiheessa". Joten en ota sitä hirveän vakavasti ; Se on enemmän kulttuurien arvojen kuvausta ja tätä kautta se kuvaa jotain yleisinhimillisiä arvostuksia. Mutta sanat ja mittarius ovat hieman eri asia.) Siinä on ytimessä se, mitä Schopenhauer kutsui erehdykseksi. (Mikä tosin voi johtua siitä että Schopenhauer erehtyi.)

Olen oppinut prosessissa että heikkouteni ei ole "transsendenteissa hyveissä" koska jos minulla ei ole toivoa tai kiitollisuutta tai henkisyyttä, niin olen sentään huumorin kautta asioita pumppaava. Toisaalta olen hieman yllättynyt siitä että syvin heikkouteni ei ole "humanity"- vaan "temperance" -haarassa. Erikoista on että en ole kovin tyytyväinen itseeni, sillä olen yleisesti ottaen hyvä niissä puolissa joita arvostan erityisesti - esim. wisdom and knowledge - ja huono niissä joita arvostan vähemmän. Kenties tämä johtuu siitä että arvostan "courage" -haaran hyveitä ja yritän kehittää niitä itsessäni mutta tässä en ole kovin hyvä.

Tämä kaikki olisi toki kovin kiinnostavaa. Mutta introspektioon vajoaminen vaatisi sen että vajoaja olisi kiinnostava ihminen. Mutta ei ole. Joten tämäkin on tavallaan aika tylsää.

Loman tarpeesta lomalla tarvitsemiseen

Olen ollut lomalla. Lomallaoleminen on ajatuksena mukavaa. Suurin osa ihmisistä ajattelee ja suunnittelee lomaa töissäollessaan. Loma on lähempänä kuin eläke. Nyt, ollessani lomalla, minulla on kuitenkin hankalaa. Työ tuo elämään jonkinlaista rytmiä. Vapaallaolo lähinnä tuhoaa valveillaolorytmini (sen vähän jota muutenkaan on). Saan jopa vähemmän aikaiseksi, kuin töissäollessani. Ja olen muutoinkin vähemmän luova. Kaiken lisäksi päässäni alkaa pyörimään kaikenlaista paskaa. Pysähtyminen ei ole hyvä vaihtoehto, ainakaan niille joiden mielenterveys ja oman itsen hallinta ja pään sisällön arvostus on yhtä omituisilla tolilla kuin minulla. (En liene hullu sanan täydessä mielessä, mutta ei sitä oikein miksikään terveydeksikään voi sanoa.) Lomalla en turhaudu, kuten töissä tai aktiivisessa muiden ihmisten kohtaamisessa voi helposti käydä. Lomalla kärsin toisesta ongelmastani, tylsistymisestä ja sen mukanaantuomasta tylsistymisen estämisestä omaan itseen ja oman pään sisäiseen maailmaan käpertymällä.

Loma kaipaa lisää raatamista.

Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.

Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.

Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)

Raataminen on distraktio.

Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.

Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.

Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."

Ainut ongelma

Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.

All work and no play makes Tuomo a dull boy

Puolisoni osti Playstation 4:sen. Hän oli käynyt myös etsimässä kohtuu harvinaisen lisäosan "Assassin's Creed:Unityyn". (Mikä vaati enemmän töitä kuin mitä itse olisin ollut valmis tekemään. Ja minä olen se joka fanittaa tuota pelisarjaa.) Siksi olin iloinen. Siis siihen asti kunnes en ollut.

Olen tottunut siihen että pelikonsoli ostetaan, pelin lataamiseen menee hyvin vähän aikaa. Ja sitten pääsee pelaamaan. Playstation 4 on kuitenkin innostavan innovatiivinen. Innovatiivinen sellaisella retrohenkisellä tavalla joka tuo mieleeni ensimmäiset Commondore 64 -konsolit. Ne joissa oli kasetit ja joiden kanssa pelaamista joutui odottamaan.

Sillä PS4 tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi buginkorjauspakettiin. Tämä on innostanut monia pelitaloja julkaisemaan periaatteessa keskeneräisiä pelejä. "Unity" oli pahasti buginen peli jopa PS4:n standardeilla. Ja exclusive -paketit on julkaistu hyvin tiukalla aikataululla, ne on usein pitänyt ennakkotilata ja niitä on saanyt suunnilleen ilmestymispäivänä eikä sen jälkeen. Ne ovat käytännössä jotain jossa maksat ekstraa ja saat sitten laajemman kasan bugeja.

Siksi sitten piti ladata ja ottaa käyttöön korjattu versio. Sellainen onkin. Ja se tiettävästi toimii oikein mallikkaasti. Valitettavasti nettiyhteyden saaminen PS4:n vaati kikkailua. Tarkalleen ottaen vedimme asian mobiilisti digiboksimme kautta. (Saadakseen paketin täytyi harrastaa velhoilua.) Kaikilla ei toki ole tätä ongelmaa mutta meillä ei ollut tarvittavia johtoja. Tämän seurauksena ei sitten voi katsoa televisiota. Koska television kaista menee täysin PS4:selle.

Valikko on monivaiheinen ja tylsä.
Ei tissejä, vaan sähkönsinistä
ei-superseksikkyyttä.

Yhteys menee päälle. Mutta ei riitä että on maksettu peli ja maksettu konsoli. Se antaa päivityksiä jos ja vain jos on kirjautunut erilliseen järjestelmään. Sitten sain auki ihastuttavan seksikkään sinisen valikon. Jota läpikäydään konsolin ohjaimella. Jota ei ole kovin hyvin suunniteltu esimerkiksi tekstin tuottamiseen. Ja tekstintuottamista tämä kirjaaminen vaatii. Se kysyy yllättävän paljon tietoja. Lisäksi järjestelmä kirjaa sähköpostiin ja huolimaton voi unohtaa rasteja jolloin sähköpostiin tiedotetaan PlayStation -mainoksilla. Ja sähköposti menee kolmansille osapuolille. Mikä on aika kenkkua koska tämän pitäisi olla rahanarvoista tietoa eikä jotain jota vaaditaan jotta voit pelata sitä peliä josta olet jo saatanan paljon maksanut! (Teknisesti puolison rahoja, mutta samaa taloutta kuitenkin.) Sähköposti pitää myös vahvistaa.

Kun sitten tämän jälkeen palaat tietokoneelta konsolille ja selaat valikkohelvettiä (minä olen piilottanut kovalevyille pornoa yksinkertaisimpien kansiopolkujen taakse, kuin mitä kaikkea tuolla oli), saat ilmoituksen siitä että pävityspaketti on haettu. Siinä vaiheessa kytkin netin pois ja takaisin digiboksiin (ihme velhoilua) koska on kätevää päästä katsomaan televisiota sitten kun olen lopettanut pelaamisen. Eikä tule ihmettelyjä. Ihmettelyjä siitä miksi televisio ei toimi.

Mutta kun sitten yritän aloittaa pelin, niin ilmoittaakin että se on havainnut päivityspaketin olemassaolon. Eikä siis ladannut sitä koneelle. Ja kysyy haluatko pelata sitä eitoimivaa bugista versiota. Kun ilmoitan haluavani ladata, alkaa jurnuttaminen. Ja jurnuttaminen tarkoittaa 31 tuntia lataamista. Peliä ei voi pelata koska se lataa päivitystä siihen. Ja se lataa sitä estimoidusti 31 tuntia! En voi kuluttaa aikaa katsomalla televisiota koska se PS4 käyttää sen television dataosan. En tiedä mitä Ubisoft ajattelee minun tekevän tämän 71 tuntia, ilmeisesti kuivahumppaavan seinää.

Eikä siinä vielä kaikki! Kun sitten vähän yli tunnin jälkeen kävin katsomassa latautumista, se oli katkaissut sen. Sillä PS4 on sisällä järkevä virransäästöohjgelma joka ensin siirtää sen 20 minuutin jälkeen lepotilaan ja sitten katkaisee verkkoyhteyden tunnin välein. Joka katkaisee lataamisen. Eli minun täytyisi 24/7 käydä kerran tunnissa painamassa. Oh yeah! Kun menin nukkumaan, oli minulla aamulla lisäksi hauska yllätys. Arvioitu latausaika ei enää ollutkaan 31 tuntia vaan yli 70 tuntia. Olin ilmeisesti keksinyt keinon valoa nopeampaan etenemiseen. (Datan nopeus määrittää latausajan joten oikeasti ei. Lataus oli edistynyt mutta tuossa vaiheessa hidastunut.)

Minulla oli miellyttävä yllätys tulla kotiin ja huomata että lataus olikin sitten valmistunut. Jossain vaiheessa data oli kulkenut hyvin. (Meidän alueella Elisa on ollut viime aikoina hankaluuksissa, se on toiminut satunnaisesti. Elisa on ilmoittanut ongelmista ja jopa tunnustanut että heillä ei ole mitään aavistusta siitä mistä ongelmat johtuvat. Tämä tekee internetpohjaisista konsoleista riippuvaisia kaikesta muusta teknologiasta. Ja kokonaisuus on sama kuin se heikoin lenkki.) Eli kaiken kaikkiaan lataamiseen menikin vain jotain 16 tuntia. (Which is intolerable.)

Kaiken kaikkiaan prosessi näytti siltä että se lisäsi pelinautintoani. Huono käytettävyys ajoi minut kokemaan stressiä ja onnistumista. Nyt kun omistan sen, minuun osuu endownment effect, eli arvostan saamaani kun se on hallussani ja vain siksi että se on hallussani. Ja toisaalta minuun pätee myös sunk cost -effect, eli concorde effect, jossa asiat etenevät ja niistä pidetään kiinni siksi että kaikkeen on uponnut paljon resursseja. Ja näin ollen PS4 ja Ubisoft ovat tehneet kaikkensa jotta nauttisin pelistä riippumatta siitä onko peli itse asiassa hyvä vai ei. Kun olen nähnyt vaivaa, nautin pelkästä omistamisesta ja pelaamisesta. Sillä eihän sitä voisi muuta tehdä kun kaikkeen on mennyt niin paljon aikaa...

Tämä taitaa olla arka asia..

Internetkeskustelut ovat siitä "kiinnostavia", että ne usein toistavat hyvin tuttuja konventioita. Esimerkiksi tietyt "tiedeuskoa" koskevat keskustelut olen käynyt niin monta kertaa. Ja käytännössä kyseessä on aina sama keskustelu. Tämä keskustelusto taas on vähintään 100 vuotta, mutta usein lähempänä 500 vuotta jäljessä.

Tämä on johtanut eritasoiseen kyllästymiseen ja ärsyyntymiseen. Laadun puute yhdistettynä toistoon ei herätä kiinnostusta ja intoa. Etenkin kun keskustelua käydään useimmiten siten että tärkeämpää on voittaa kuin setviä asioita. Joka varmistaa toiston syvän määrän. Olen huomannyt että saman julistuksen toistaminen tuo lohtua ns. uskonnollisille ihmisille. Minua tämä vain kyllästyttää. Asia on kerran sanottu ja sillä hyvä.

Asiaa ei tietenkään auta se, että joskus kuvittelin että asiaa voi parantaa substanssilla. Mutta valitettavasti asiat täytyy vääntää rautalangasta. Totuin siihen että argumentaationi ohitetaan sillä että "en ymmärtänyt" ja "too long-didn't read". Se, että sanomiseni on "vaikeaa" johti siihen että asiat vain ohitettiin. Nyt kun tähän turhautuneena sitten sopeutan sanomiseni lukijakunnan mukaan ja annan jokaiselle vain täsmälleen sen verran kuin hän ansaitsee. (Plus hieman että hän jää velkaa jotta voin vielä moittia laatuerosta perustellen. Täytyy minullekin jäädä hieman jotain egoboostia elämään.)

Esimerkiksi tänään

En ole ehtinyt olemaan kovinkaan kauaa netissä. Töissä on ollut viheliäinen projekti joka ei oikein tahdo edetä. Lisäksi minulla on ollut päänsärkyä ja jonkinlaisen sairastumisen tekemistä. Siitä huolimatta olen ehtinyt saada oman pikaosuuteni "sitä samaa".

Eräs henkilö selitti "tiedeuskoa" ja tätä määriteltiin Wittgensteinin varhaistuotannon kautta. Mikä on esimerkiksi minun näkemyskseni kannalta yhtä relevanttia kuin Muhammadin sanomisten kritiikki -vaikka miten osuva Muhammadin kritiikki- on helluntailaiselle. Tämän kommentoija oli tottunut siihen että "skepsisläiset" suuttuvat. Ja koki että nuiva suhtautumiseni johtui siitä että asia "olisi arka". Onneksi lyhyt selitys toi asiaan ymmärryksen. Sen, että tässä tilanteessa ei tietenkään voi oikein muuta kuin sanoa jotain sen tapaista kuin Mika Lehtimäki. "Joskus joillain tuntuu olevan niin kova "kiire" olemaan eri mieltä ettei edes ehdi ajatella mitä muut ovat kirjoittaneet." On tietysti helppoa kumota "tiedeusko" kun sen määrittelee sitä kautta mitä mieltä juuri kukaan ei ole. (En ole vielä koskaan tavannut skeptikoista yhtään loogista positivistia.)

Toinen sitten on eri henkilö. Sellainen josta em. Lehtimäki kommentoi "Osasit sanoa että olen väärässä mutta nyt et edes tiedä mistä keskustelimme?" Koska hänellä oli todellakin tärkeää sanoa että muut ovat väärässä, mutta hän ei todellakaan nähnyt vaivaa ottaakseen selvää mitä vastapuoli sanoi. Hän oli torppaamassa skientismiä koska tiede ei voi olla täydellistä. Sävy on identtinen. Kun skeptikoiden näkemyksenä on enemmän se että tiede on ainoa tapa saada luotettavinta mahdollista tietoa asioista ja jos näin ei ole niin täytyy osoittaa että vaihtoehto hoitaa asian tiedettä paremmin on tietenkin helppoa mennä vaatimaan että "tiedeuskolla" ei ole mitään arvoa ennen kuin on todistanut että tiede on ehdottoman virheellinen ja "täydellinen tapa" saada tietoa. Kun kukaan ei ole sellaista sanonut tai väittänyt on tämä tietysti varsin turhauttavaa.

Tein kuitenkin kysymyksiä joiden kautta asia voisi edetä edes johonkin uuteen. Annoin esiin kysymyksiä siitä että onko tiede nyt sitten antropologian, psykologian vai logiikan kysymys. (Ihan siksi että lausuntojen sisällöstä ei oikein saanut selvää.) Ja tämän lisäksi huomautin että keskustelun laatu on hieman kyseenalaista. Että osa vain trollaa lyhyemmin kun taas tämä em. skientistidissaaja trollaa kliseitä pidemmin. "Pitkät trollaukset -compensating for something?" Kyseinen ihminen sitten tuli vinoilemaan asiasta henkilökohtaisesti yksityisviesteihin. Hän valitti että en tarttunut substanssiin. Mikä oli kiinnostava kannanotto muutamalla tavalla. (a) Mikä substanssi ; turhaumani syy oli juuri yleinen laadun ja omintakeisuuden puute (b) Tarjosin monenlaista aiheen kannalta relevanttiakin kysymystä ja hän itse ensin valitsee tuon yhden kohdan ja valittaa minua substanssin puutteesta. (c) On ikävää jos hän ei koe peniksensä kokoa substanssiksi. Ehkä tämä oli arka aihe?

Mutta tämä kommunikaatio meni edes hieman kiinnostavaksi. Aiheeksi tuli vittuilu.
1: Kommentoija koki että olin kohtuuton koska vittuilin ja hän vain vittuili tapaisin. Minusta tässä oli kyseessä se, että minä toki aivan suoraan vittuilin hänelle päin naamaa julkisesti. Mutta hän sitten tuli tekemään minulle samaa yksityisesti. Itse olen sitä mieltä että jos tämänlaisessa tilanteessa on niin että koen että menetän kasvoni jos sanon jotain julkisesti, niin sitten se on niin nolo että asiaa ei pidä sanoa ollenkaan. Minä pyrin vinoilemaan julkisesti ja äänekkäästi juuri siksi että se johtaa siihen että ylilyönneistä seuraa minulle itselleni jotain. Yksityisviesteissä vittuilu taas ei nimenomaan pidä sisällään tämänlaista elementtiä. Ja pidinkin kikkaa pelkurimaisena.
2: Toisaalta vittuilukin on taito. Valitettavasti hän harrasti tässäkin kliseitä. Minusta olisi miellyttävää jos vinoilija käyttäisi sellaista kielitaituruutta että voisin ottaa solvauksista opikseni. Itse sentään tarjosin henkilöä varten itse kehittelemäni kiertoilmausvittuilun jossa oli piilotettuna klassinen herja.  (Se koski pää täynnä viheltelyn opettelua.) Se ei ollut kenties paljon, mutta se oli jotain. Jos keskustelu ei oikein suju tieteenfilosofisesti niin kyllä minä nautin tälläisestä banaalimmastakin jutusta. Se voi olla oikein nautinnollista.
3: Merkittävää oli myös että yksityisviesteissä tämä kyseinen henkilö oli ilmeisen pahastunut siitä että kommenttini siirsivät huomiota pois hänestä. Että "miksi kommentoit jotta saat huomiota itsellesi". Kun itse nimenomaa yritin provosoida keskustelua  menemään eteenpäin, johonkin muuhun kuin samaan. (Toki joskus huomiohuoraan. Ja kun haluan tehdä sitä niin sen kyllä huomaa. Tällä kertaa kyse ei ollut siitä.)

Kenties paras asia onkin vain vittuilla näille ja jos nämä reagoivat niin kysyy sen mitä minulta kysyttiin. Että onko tämä juttu arka asia? Ilmeisesti moni kokeekin ihan oikeasti skeptismin jotenkin relevanttina haasteena omalle maailmankuvalleen. Niin tärkeää monille näyttää olevan "tiedeuskosta" puhuminen. Vaikka tieteenfilosofian taidot ovat yllättävän usein kuin jostain 1600 -luvun kirjoista.

Yökyöpelinvuorenpeikkotanssi tanssitaan mieli nurinpäin

Kun katsoo suurmiesten tekoja, voi syntyä sen tyylinen ajatus mitä "clickhole" on kehittänyt Benjamin Franklinin ympärille. "6:30 AM-7:00 AM: Invent bifocals." ... "7:00 AM-7:30 AM: Invent bifocals once again, for as I often say, “Anything worth inventing once is worth inventing twice.”" Kuitenkin monilla ajattelijoilla on ollut omanlaisensa rutiinit. Niissä ei kenties keksitä samoja asioita kahdesti. Mutta niissä ollaan sitäkin pedantimpia. Immanuel Kantin päivärutiiniin kuuluva kävelylenkki on kuuluisan pedantti.

Jotkut filosofit ovat olleet aamuvirkkuja. Nietzsche aloitti päivänsä aikaisin ja kylmällä suihkulla. Hän työskenteli kahdessa jaksossa, ensin aamusta ja sitten kävelylenkin jälkeen illasta. Ja kirjoitti sitten yömyöhään. Jotkut ovat sitten olleet löysempiä. Simone Beauvoir nukkui mielellään pitkään ja tiettävästi hänet veti ylös sängystä lähinnä tylsistyminen. Sen jälkeen hän teki töitä kuutisen tuntia ja lähti sen jälkeen tapaamaan ystäviään.

Kummatkin yllämainituista elämänrytmeistä eivät ole mahdollisia kenelle tahansa. Esimerkiksi minä en voi lähteä kävelylle keskellä päivää Nietzschen tapaan. Minun elämntapani on tässä mielessä vähemmän kahdehdittava, jos ei muuten niin sen vuoksi että minun elämäntapani on helpompi järjestää kuin vaikka Beauvoirin. Vapaa-ajan sijoittaminen on ylellisyyttä johon vain harvalla on mahdollisuuksia.

Tosin minua viehättäisi enemmän myöhään nukkuva tyyli. Mutta en voisi kuvitella aloittavani sosiaalista vapaata Beauvoirin tapaan varsin aikaisin. ; Minä, kuten monet muutkin ihmiset joutuvat harjoittamaan erilaista päivärytmiä. Oma päivärytmini on se, että herään liian myöhään, kulutan aamun kahvin parissa ja lueskelen samalla jotain, yleensä mitä tahansa. En oikeastaan tee kahvia vaan enemmänkin automatisoitu raatoni raahautuu hereille ja valmistaa kahvin jotta voisin herätä. Loput mielestäni herätän tietoisuuteni hereille työmatkan aikana. Tämä kaikki on yleensä ottaen hirveää. Töiden jälkeen alan yleensä kuluttamaan ajatuksenjuoksuttumista työmatkalla. Kuljen julkisilla kulkuneuvoilla joten päivääni kuuluu tältä osin pakollista istuskelua. Sitten kirjoitan illalla, mielellään mahdollisimman myöhään. Saan yleensä sairaimmat ja mielenvikaisimmat ajatukset ennen nukkumaan menoa ja saan ikään kuin purkaa päivän aikana mieleeni kasautuneet asiat ja heittää ne unohdukseen joka ei ole oikeaa unohdusta koska internetistä ei koskaan katoa yhtään mitään. Samalla varmistan että menen hieman liian myöhään nukkumaan joka takaa sen että seuraavan aamun herääminen on täsmälleen yhtä hirveää. Ja olen tehnyt jotain tämän laatuista hyvin monta vuotta.

Mikä tarkoittaa sitä että minullakin on rutiini. Monelle rutiinit ovat jotain jonka avulla he voivat ikään kuin valmistaa mielensä jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Aamurutiinit ja muut toistuvat asiat ovat heille lohdullisia, jopa meditatiivisia. Minulle ne ovat vain hirveitä. Tarvitsen kuitenkin niitä jotta säilyn toimintakykyisenä. Ilman työpaikkaa heräisin joka aamu hieman myöhempään ja menisin vielä entistäkin myöhempään nukkumaan. Ja tämä sotkisi pian elämän. Sillä jokainen yökyöpeli tietää että yöt ovat huonoa aikaa. Televisiosta ei tule mitään. Kaupat, kirjastot ja kaikki muutkin paikat ovat kiinni. Yöaikaan on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin vetää pää täyteen viinaa. Ja rehellisesti sanoen tämäkään ei onnistu kaikkina viikonpäivinä kaikkina kellonaikoina. Itse asiassa se mikä takaa että kirjoitan myöhään onkin juuri se, että maailma takaa hetken jolloin minulla ei ole mitään muuta. Se pakottaa kaltaiseni mielen tekemään jotain. Itse asiassa mitä tahansa.

Toki jotkin asiat ovat viehättäviä siksi että ne ovat tuttuja. Niiden avulla maailma toimii. Ne tekevät asiansa eivätkä jotain muuta. Ne vähentävät kitkaa. Kahvinkeittimen idea on tehdä tietty asia täsmälleen samalla tavalla joka päivä. Samoin junien olisi miellyttävää kulkea ajallaan ennalta määrättyä reittiä. Osalle ihmisistä näistä tulee jopa jotenkin persoonallisia. On kuin he jotenkin omistaisivat aamurutiininsa ja muut toimensa. Tällöin aamutoimetkin voisivat ainakin periaatteessa olla jonkinlaisia persoonan jatkeita tai tapoja joilla persoonaa ilmaistaan sitä kautta miten arkirutiineita hoidetaan. ; Tällöin rutiineiden vaatimat esineet on valittu oman tyylin, maun ja tekemisen tarpeen kautta. Niiden omistamisella ennakoidaan se abstrakti hetki kun tämän laitteen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa jotta voidaan luoda jotain joka on itselle merkityksellistä. Ja näin luodaan vaikkapa aamukahvi.

Minulle nämä ovat tarpeen koska ilman niitä en olisi toimintakykyinen. Ne ovat enemmänkin ilmentymä siitä miten heikosti ymmärrän tiettyjä elämän osa-alueita. Tarvitsen kofeiinia ja käytän kahvinkeitintä joka tekee tämän. Ne eivät ole persoonan ilmentymiskeinoja, jotain joiden avulla luon arkeni maailmaan. Vaan ne ovat jonkinlaisia vammaisuuden tunnustuksia. Ne luovat parhaimmillaan esteettömyyttä. Ja luovimmat ja kekseliäisyyttä vaativimmat asiat taas ovat yleensä juuri omien mukavuusalueen rajojemme ulkopuolella. Näin ollen rutiineilla voidaan luoda helpommin oma miellyttävä kupla jossa on vähiten tarvetta kyseenalaistaa tai muuttaa mitään. Ja tämän jälkeen minun tekee entistäkin vähemmän mieli pedata sänkyäni.

Ikuisen elämän tylsyydestä

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa narcimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynhet olemma."
(Markus Kajo, "Ihmisen käsikirja")

Jos minua katsotaan humanistin vinkkelistä olen jossain määrin Michel Montaignen ja Heideggerin lomassa.
1: Edellinen korosti sitä että kultturelleina pidetyt ilmiöt ovat usein pömpöösejä. Ja itse asiassa vajaita. Niiden ytimessä on eräänlainen sensurismi ; Ihmiselämästä leikataan paljon pois. Etenkin kusi ja paska. Montaignen maailmassa elämää pitää rikastuttaa ymmärtämällä kaikenlaista. Minkään inhimillisen ei tulisi olla vierasta.
2: Jälkimmäinen kertoi paljon siitä miten rajallisuuden tiedostaminen on tärkeää. Elämässä niukkuus tekee arvokkaaksi. Ja kuolevaisuuden tiedostaminen luo tärkeän perspektiivin jota ilman elämä ei ole yhtä merkityksellistä.
+: Minä tosin puhun molempia enemmän epäonnistumisesta ja rajallisuudesta. Kakka on hauskaa ja liittyy termodynamiikan ja aineen ja energian säilymislakien määräämään rajallisuuteen. Ja joskus epäonnistumiseenkin. En suhtaudu paskaani sillä tekijän ylpeydellä jolla voisi. (Poikkeus : Jos se on blogissa.)

cornu copulation - elämä on ikuista tulemista

Länsimainen kulttuuri on itse asiassa yllättävän paljon nimenomaan runsaudensarven perässä. Tästä saa jonkinlaisen aavistuksen katsomalla "Nietzsche lyhyesti" -blogin tapaa käsittellä niukkuutta. "Humanistit ovat kautta aikain yrittäneet voittaa ja peittää niukkuutta. Suurin humanisti, Jeesus, ravitsi 5000 miestä murtamalla kaikille riittävät eväät kahdesta kalasta ja viidestä leivästä. Immanuel Kantin (On Education 2003, 65) mukaan ”lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” Kantin toteamuksesta nousee mieleen lapsena laulettu virsi: "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton". Humanismiin liittyykin liian usein suoranaista silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Utopioihin nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuuden." Tämä on ainakin minulle hyvä muistutus. Sillä yhdistän niukkuuden kieltämisen "korkoa korolle" -kasvuun ja kerskakulutukseen. Samassa yhteydessä teksti tosin tuo esiin sen että Nietzsche käsittelee niukkuutta hyvinkin paljon ; "niukkuus on Nietzschelle kaiken elämän perustassa. Nietzschen maailmassa ihmiset eivät asusta Jumalan kämmenellä vaan tyhjän taivaan alla niukkoine resursseineen ja risteävine haluineen ja tarpeineen. Koska kaikki on niukkaa ja niukkuus synnyttää valtaa, kaikki on tahtoa valtaan. Niukkuuden filosofina Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen antihumanistiksi, traagiseksi filosofiksi ja asettaa päävastustajakseen Jeesuksen, jolla on jalat tukevasti taivaassa."

En kuitenkaan voi olla miettimättä sitä että Nietzschellä oli myös ikuisen paluun idea. "Nietzsche lyhyesti" -blogisti on tietenkin käsitellyt tätäkin. Aika on haaste Nietzschelle "Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi." Ja sitten tämä pulma pitää poistaa päiväjärjestyksestä ; "ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa." Eräässä mielessä Nietzshekin ei tavoittele ääretöntä aikaa vaan ajattomuutta tai ajan ulkopuolelle menemistä. Itselleni aika on kuitenkin niukkuuselementti. Olen siis kaiken kaikkiaan hieman kuin Nietzsche, joskin pessimistisempi ja kyynisempi. Ja tässä mielessä humanistisempi. Tämä on itsereflektiivisenä huomiona omituinen, ja se kertonee siitä että jollain tavalla ollaan menty pohjasta läpi niin paljon että se on vähän kuin olisi mennyt ympäri. Minulle elämä on, kokemuksellisesti ja melko lailla väkisin, yhtä tulemista. Siis silloin kun se ei ole hirvittävän tylsää.

Elämä ilman loppua.

Koen vierautta ääretöntä ja rajatonta elämää kohtaan. Tätä kautta niin ikuinen paluu kuin ikuinen elämäkin tuntuvat vieraannuttavilta. Rajallinen elämä on minulle lähinnä mielikuvitusjatkumo. Kun ihminen ei halua kuolla, hän ei halua kuolla tänään eikä huomenna. Ja ajattelee että jos X toimii kun X=1 ja X toimii kun X=N+1 niin idea kantaa X=∞ asti.

Itselleni mahdollisuudella itsemurhaan on kuitenkin äärimmäisen suuri merkitys ; Se kertoo että elämää ei voi tiivistää ehdottomaan statementiin. Ei mihinkään sen tyyliseen kuin "Elämä on lahja". Se että emme ole tehneet itsemurhaa on statement siitä että elämä on elämisen arvoista. Ja tämä statement on statement toistaiseksi. Näin ollen päättelyketjun kohta X=N+1 ei ole toimiva eikä mitään äärettömään kurottamista olisi siinäkään tapauksessa että ihminen ei biologisista ja fysikaalisista syistä voisi kuolla mitenkään. Päin vastoin ; Jos elämä ei ole ehdottoman arvokasta, ääretön elämä tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jossain vaiheessa tekee itsemurhan.

"Philosophical Disquisitions" -blogi kertoi tuoreesti juuri siitä miten ikuinen elämä olisi jotain joka ei välttämättä olisi toivottavaa. Siinä pidennettyä elämää lähestytään Bernard Williamsin ajatuskokeen kautta. Tässä käsitellään ikuisen elämän eliksiiriä erikoisella tavalla ; Eliksiiri pidentää elämää 300 vuotta. Ja sen jälkeen saa päättää nauttiiko seuraavan annoksen joka pidentää elämää jälleen 300 vuotta. Ja tätä voi jatkaa ikuisesti. Williamsin kohdalla esitetään että elämään tylsistyy ja siksi eliksiiriä ei välttämättä halua nauttia kovin montaa kertaa.

Kristitty ei tietenkään voi hyväksyä tätä ajatusta. Mutta tosiasiassa Williams ei argumentoi siitä että ikuinen elämä olisi aina ja väistämättä epämielekästä. Sen sijaan hän mietti mitä ehtoja paratiisille voi antaa. Moni esittää että rajallinen ja epätäydellinen ihminen ei voisi vaatia Jumalalta ehtoja. Itse olen sitä mieltä että mikäli täydellinen, ääretön, kaikkivoipa ja kaikkivaltias Jumala on olemassa, niin nimenomaan rajallinen ihminen voi valittaa. Jos ihminen rajallisuudessaan vaatii vääriä ehtoja, niin hän voi esittää niitä vain koska hän on epätäydellinen. Ja oman rajallisuuden tunnustaminen on tässä jopa hyvä asia. Ja sen mukaan toimiminen. Williams on kenties ajatellut jotain tämänlaista sillä hän asettaa ehtoja joilla ikuinen elämä voisi olla mielekäs. Ja niiden puute tekisi ikuisesta elämästä eimielekkään. Lainaamani blogi tiivistää nämä ehdot erinomaisesti.

"Williams’s Conditions: An immortal human life must:
(a) preserve a sense of self over time, i.e. it must be the same self that is living the life in question;
(b) be such that the state of being in which the self will be, should it survive, allows the self to satisfy those aims it has in wanting to survive."

Moni kristitty ei hyväksy tämänlaisia ehtoja rukousten kohdalla. Mutta itse asiassa naturalismin kritiikkiin on usein livahtanut ajatuksia joissa asetetaan ehtoja mielekkäälle elämälle. Aiemmassa blogauksessani mietin rajallisuutta ja käytin tässä William Lane Craigin argumenttia jossa hän esittää tietyn äärettömän elämän merkityksettömänä. Joten kenties ehtojen asettelu ei olekaan niin antikristillistä.

Toisaalta niukkuuden kohdalla jännittävää on että universumin koolla on väliä, maantieteellinen niukkuus on monelle tärkeää. Jos universumi on nimenomaan pieni ja ihmisen ja maapallon paikka universumissa keskeinen, se jotenkin lisää elämän merkittävyyttä. Vaikka luulisi että maantieteellinen runsaus tekisi elämästä hauskempaa. Tässä mielessä kykenen ymmärtämään monia paremmin Williamsin ajatuskokeen tylsistymisen hengen. Toisaalta minä tylsistyn todella helposti. Olen useamman vuoden kieltäytynyt petaamasta sänkyäni - vaihdan kyllä vuodenvaatteet mutta en taittele - ja tämä petaamattomuus tuntuu monesti todella hyvältä. Sitä on ilmeisesti saatu riittävästi yhden elämän tarpeisiin. Ja tätä kautta olen sitä mieltä että b -premissi on hyvin vakavasti otettava.

Itse kuitenkin näen Williamsin ajattelussa yllättävän puutteen

 En nimittäin hyväksy ollenkaan kohtaa a. Itse asiassa jos a -kohta ei päde, olisi ikuinen elämä mahdollisesti hyvinkin merkityksellinen. ; Tämä on mitä ilmeisemmin tiedostettu Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa". Tässä teoksessa nimittäin esitetään kaksi äärimmäisen pitkäikäistä olentoa.
1: Professori Urban "Reg" Chronotis on aikamatkustaja joka on elänyt niin kauan että on unohtanut suurimman osan kaikesta. Hän käyttää aikakonetta mutta hän ei muista miten on opetellut tai oppinut sen käytön. "Ilmeisesti lapsena" hän ilmaisee. Chronotis esittää myös lausunnon siitä miten hän ei eroa tavallisesta ihmisestä siinä miten paljon hän muistaa vaan siinä miten paljon hän on unohtanut. Ainoana uhkana hän näkee sen että hajut ja korvakorut jäävät hänen muistiinsa lähtemättömästi joten kenties hän lopulta ajautuu tilanteeseen jossa hän ei käsitä miksi hän muistaa hajuja ja korvakoruja. Ja miten hän sen sitten tulkitsee. Hän on hahmona huumorintajuinen, elämänhaluinen ja muita ilahduttava.
2: Nimettömäksi jäävä kummituksenomainen hahmo joka on haaksirikkoutunut maan päälle ja näin aikaansaanut elämän. Hän muistaa kaiken, joskin hänet on pakotettu elämään ikuisuudessa jossa jokainen miljoona vuotta on kuin sekunti. Ja jokainen sekunti on tuskallisempi kuin edellinen. Hän näkee ympärillään limaliskoja ja hän on kokenut vuosimiljoonien mudassakahlaamisen ankeana. Hän on alun perin saapunut maapallolle siksi että hän on ollut idealisti. Hän on halunnut luoda utopian ilman sotaa. Maailman jossa on korkeakulttuuria, taiteita ja tieteitä. Koska hän muistaa miten hienoa musiikki voi parhaimmillaan olla, kaikki esitetty klassinen taidekin on jotain jossa on korkeintaan kömpelöitä aavistuksia siitä mitä musiikki voisi olla. Ja tätä kautta näistäkään ei ole lohtua. Ikuisuus ja muisti yhdessä kauneudentajun kanssa on kyynistänyt hänet ja kummituksen tahtona onkin peruuttaa koko banaali epäonnistuminen nimeltä elämä. Elämä jonka huipentumana on aivan liian usein humalainen joukko jotka humalaisia asioita juomisesta.

Itse näkisin että ikuisuus muuttuu kestettäväksi jos kaikkea ei muista. Toivonkin että mikäli erehdyn ja Jumala jotenkin ehdottoman varmasti on olemassa, niin että hän säilyttää tuonpuoleisessa kenties näkyvimmän piirteeni. Huonon työmuistin. Toivon että hän täydentää sitä poistamalla toisen näkyvimmän piirteelläni, eli säilömuistiin kasautuvista kaunoistani. Jos minulla on äärettömiin venytetty minuus, olisi miellyttävää jos identiteetti olisi rajallinen, siten että muisti kattaa jonkinlaisen jatkuvuuden tunteen. Mutta ei sen enempää.

Olkoon paratiisini täynnä niukkuutta. Jos aika ja tila ovat äärettömiä, olkoon edes muisti niin lyhyt että luulen eteneväni siksi että muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän.

pseudotieteiden hyöty länsimaiselle älyllisyydelle

Intelligent Designin ahkera puuhamies, "Discovery Instituteen" palkattu Casey Luskin on ottanut kantaa siitä miten ID on hyödyttänyt evolutionisteja. Hänen kommenttinsa ytimessä on faktantarkastus. Hänen ID -ystävänsä Klinghoffer on läiminyt toveriaan selkään ja korostaa, että "Much as they hate us - and I don't think that word is too strong in some cases - Darwinists need us, if nothing else, for quality control. Some will remain fat, happy, and complacent no matter how we check their facts for them, but there can be no doubt that others are more careful about their claims for the all-powerful, all-knowing Darwinian theory because they fear the "creationists" are always watching and will catch them out when they err. That's healthy." Larry Moran taas murisee vastaan siitä, että tämä näkemys on ID;n vastareaktiota sille, miten se on epäonnistunut tavoitteissaan. "One of the few remaining questions concerns the function of IDiots. The Intelligent Design Creationist Movement has been a spectacular failure. The Wedge Document is a joke. They've failed to get creationism into American schools. People are abandoning Christianity. Their books have all been trashed by critics. One wonders why they're still around. They must be thinking the same thing"

Moranin lausunnossa on toki vänkä pointtinsa. Asiaa korostaa se, että ID -läisten kritiikkiä lukiessa on havaittavissa melko vahvasti sellainen ilmiö että "Biologists who look at any of their articles for even only 2 seconds find a myriad of errors." ID:läisten evoluutioteorian osaaminen on tosiaan sen verran heikkoa että sen bashaaminen opettaa faktantarkistusta ja virheenspottaamista. Mutta lähinnä siten että ID:läisten väitteet joutuu usein tarkastamaan primaarilähteistä koska mukaan on eksynyt karkeita ja luultavasti tahallisia misquoteja ja asiavirheitä. Ja ne virheet ovat loppujen lopuksi niin yksinkertaisia, että vähemmän kokenut voi ottaa ne haasteena ja opetella tätä kautta virheentarkistustaitoja siinä hengessä että ei välttämättä kannata heti ensimmäisenä mennä altaan syvään päähän uimaan.

Mutta näkisin että ID on jotain johon voidaan suhtautua kuten postmodernismiin ; Osa näkee tämän, ymmärrettävästi, jonkinlaisena akatemiaan pesiytyneenä märkäpaiseena. Mutta sitten on kuitenkin niitä ihmisiä, kuten E. O. Wilson joka "Konsilienssi" -kirjassaan kritisoi postmodernismia, pitää sitä hedelmättömänä ja huonona tapana tehdä tiedettä. Mutta sitten kuitenkin sanoo (s 54.) "Kaikesta huolimatta nostan hattua postmodernisteille. Hurjan romantiikan nykyisinä vaalijoina he rikastuttavat kulttuuria." ... "Tarvitsemme aina postmodernisteja tai heidän kapinoivia vastineitaan. Sillä onko parempaa keinoa vahvistaa järjestäytynyttä kuin puolustaa sitä jatkuvasti vihamielisiä voimia vastaan? John Stuart Mill oli oikeassa todetessaan että sekä opettaja että oppija nukahtavat vahtipaikalleen kun tantereella ei ole vihollista."

Olisi tietysti hupsua ajatella että tiede hyötyisi itsessään ID:stä. ID:läiset ovat minun silmissäni jonkinlaisia historianelävöittäjiä. He ovat tiedemaailmalle suunnilleen samaa mitä keskiaikainen miekkailukoulumme on Suomen Armeijalle. Tiedettä ei vie eteenpäin pelkästään se, että asioista ollaan erimielisiä. Erimielisyyden laadulla on paljon pointtia. Se, että joku nyt vaatisi että akatemiaan saataisiin lisää keskustelua siitä miten maa on litteä, ei argumentilla olisi mitään pohjaa.
1: Itse asiassa ID:n kohdalla sen vaikutukset voivat olla jopa negatiivisia. Kun kaiken maailman pilkkuvirheitä, manipulatiivista sitaattilouhintaa, ja olkiukkojen rakentamista sitaattien kontekstin hämäämisellä on tulvillaan kaikessa mitä ID:läiset tuottavat, on itse asiassa vaikeaa löytää niitä asiallisia kritiikkejä. On paljon helpompaa vain ohittaa koko juttu sillä että katsoo viestin lähdettä Goldmanin metodilla, ja toteaa että todennäköisesti sen takana ei ole mitään substanssia. Tätä kautta ID voi jopa kannustaa älylliseen laiskuuteen jossa tietty näkemys yhdistyy siihen kesmimääräiseen ryönään jota arvon Intelligent Designin kannattajat yleisesti ottaen tuottavat.

ID:n "evoluutikoille" tarjoamat edut ovat viestinnällisiä. Ne koskevat laajempaa kulttuuripiiriä joka on pääasiassa nimenomaan muuta kuin tieteenteko. Innovaatiot ovat tieteen popularisointia koskevia. On tärkeää keksiä miten viestiä ihmisille tiedeasioista, jotka ovat vaikeita, mutta joiden takana on kuitenkin validia tieteellistä ajattelua. Tämä on tarpeen kun niiden vaihtoehdoksi esitetään jotain joka antaa intuitiivisen olon tiedosta ja ymmärryksestä. Ja tämä vaihtoehtokin esittää olevansa tiedettä.

Tämän viestinnän ytimeen voidaan laittaa vailla Charles Negy. Hän on viime päivinä saanut näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja sen jälkeen muussakin mediassa. Syynä on hänen luova tapansa käyttää "bigot" -sanaa. Negy moitti sitä miten moni harjoittaa tätä asennetta. Ja että nämä ihmiset eivät edes ymmärrä että mitä yliopisto on. He ajattelevat sitä jonkinlaisena peruskoulun jatkumona. Ja kieltäytyvät kyseenalaistamasta maailmankuvaansa. Ja näiden yhdistelmänä on vaihtoehdottomuus. "It is not uncommon for some-to-many American students, who typically, are first-generation college students, to not fully understand, and maybe not even appreciate the purpose of a university. Some students erroneously believe a university is just an extension of high school, where students are spoon-fed “soft” topics and dilemmas to confront, regurgitate the “right” answers on exams (right answers as deemed by the instructor or a textbook), and then move on to the next course." ... "Another purpose of a university, and my course in particular, is to engage in open discussion in order to critically examine beliefs, behaviors, and customs. Finally, another purpose of a university education is to help students who typically are not accustomed to thinking independently or applying a critical analysis to views or beliefs, to start learning how to do so." ... "The purpose of a university is to engage in dialogue, debate, and exchange ideas in order to try and come to some meaningful conclusion about an issue at hand. Not to shut ourselves off from ideas we find threatening."

Tämä on tietenkin vaatinut myöhemmin täsmennyksiä. Negy on esimerkiksi kertonut mitä eroa on sillä että on maailmankuva josta on ylpeä ja sillä että on maailmankuvassaan "bigot". Tämä on tarpeen sillä esimerkiksi "Thinking Christian" -blogia pitävä kristitty Negyn kollega korosti että me kaikki olisimme "bigoteja" koska me kaikki uskomme siihen mihin me uskomme. Blogisti on tässä sinänsä oikeassa. Että meillä kaikilla varmasti on joitain maailmankuvallisia sokeita pisteitä. Ja tätä kautta me jossain määrin olemme bigoteja. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki olisivat bigoteja samoissa aiheissa. Itse asiassa jos maailmankuvan vahvuus ja Dunning-Kruger -efekti lasketaan yhteen voidaan melko helposti havaita että Negyn alkuperäisen kirjoituksessa olleen maininnan arvo oikein korostuu. "One characteristic of the critical, independent thinker is being able to recognize fantasy versus reality; to recognize the difference between personal beliefs which are nothing more than personal beliefs, versus views that are grounded in evidence, or which have no evidence." Ja tämän jälkeen vastaväite siitä että bigotry olisi yleisinhimillinen piirre kaikissa asioissa on selvästi virheellinen. Itse asiassa se tuo mieleen joitain muita aiheeseen liittyviä strategioita. Jotka kyllä tuppaavat kehottamaan punakynän yliviivausta siihen "ajattelevaan" siitä "kristityn" edestä. (Kenties järkevintä olisi että me emme keskustelisi aiheista joihin meillä on tunnesidos. Mutta toki ongelmana on se, että me haluamme kaikki puhua erityisesti juuri siitä. Jolloin kohtaamme kyllä bigotryä itse kussakin kohtaamassamme ihmisissä enemmän kuin mitä he noin yleisesti ottaen ovat "bigoteja".)

Tiedeviestinnässä onkin kenties oleellisinta keskittyä nimenomaan "faktantarkistustasolta" syvemmälle. Ihmisille pitäisi opettaa kriittisen ajattelun keinoja. Ei sitä että opetetaan lainauksia ja osataan name dropata nimi sen yhteyteen. Ei sitä että jokin on tosi koska joku sanoo niin. Nimen tulee olla korkeintaan viite johonkin jolla voi tarkistaa että asia todella on näin. Ja rehellisesti sanoen tämä on aiheena kuivaa kuin käntty. On todella vaikeaa saada ihmisiä intoutumaan tämänlaatuiseen asiaan. Siksi "maailmankuvasota" tai "kulttuurisota" jota käydään on kaiken kaikkiaan innostava ja rakentava. Se tekee asioista edes jotenkin kiinnostavia.

Tieteen ongelmana on se, että se vaatii ajattelua joka taas on usein työlästä ja vaikeaa ja siksi tylsää. Erityisen suuria ongelmia tässä on evoluution ja ilmastonmuutoksen kohdalla. Sillä ne käsittelevät pitkän aikavälin asioita joiden käsittelyssä ihmiset ovat heikoilla. Siksi niihin keräytyy erilaisia luuloja jotka eivät pidä paikkaansa. Ja kun niiden takana olevia teorioita ei jaksa opetella, ei oikeastaan ymmärrä mistä niiden kohdalla on kysymys. Ja kun käsitystä ei ole, pienikin erimielisyys sotkeutuu "relevantiksi erimielisyydeksi". Tätä demonstroinee "veritasium" -kanavan video, jossa selvitetään että kaduntallaajille ilmastonmuutos käsitetään yleisesti otsonikerroksen aukoksi, joka on eri ongelma kuin ilmastonmuutos. Ja ilmastonmuutosta yritettiin ratkaista kierrätyksellä joka ratkaisee aivan eri ongelmia.
1: Toki olen itse tunnetusti hyvin varovainen ilmastonmuutosasiaan liittyvissä lausunnoissa, koska en ole jaksanut paneutua. Tiedemiesten konsensus ei ole sinällään argumentti, vaan se vain viittaa siihen että hyviä argumentteja luultavasti on. Etenkään kun en tykkää "luottaa ihmisiin". Ja ollen tätä kautta osa tätä naureskeltavaa massaa. Ja varmasti osa ongelmaakin tätä kautta. Luonnollisuus - New Age -hipeillä on paljon enemmän syytä motivoitua näihin aiheisiin.

Ei ihme että tässä viestinnän tasossa erilaiset lobbyistit pääsevät helpolla. He voivat esimerkiksi teeskennellä toimivansa "norsunluutornissa työskentelevien" faktantarkistamisena. Vaikka tosiasiassa tiedemaailmassa tiedemiehillä on asioista yksimielisyys ja faktat näitä "skeptikoita oikeasti denialisteja" paremmin hallussa. Ja nämä denialistit ovat sitten oikeasti töissä ideahautomoissa joissa lähtökohta jo palkkaamisessa on se, että tässä haetaan tiettyä lopputulosta, ja argumentit yritetään rakentaa tästä näkökulmasta. Ja USA:ssahan tälläisiä lobbausjärjestelmiä on ties kuinka paljon. Esimerkiksi "Discovery Institute".

Olivatko luddiitit (sittenkin) oikeassa?

Luddiitit vastustivat aikanaan teollistumista. He vastustivat tätä jo ennen teollista vallankumousta, he toimivat itse asiassa sen murrosvaiheessa. Taustalla oli ennen kaikkea Kehruu-Jennyn kaltaiset koneet, jotka korvasivat tehdastyöläisiä. Työ jota oli aikaisemmin teetetty nimenomaan köyhillä johti eräänlaiseen matteusvaikutukseen ; Niillä oli jo valmiiksi, annettiin lisää. Ja ne joilla ei ollut otettiin sekin vähä pois. Tässä mielessä luddiitit olivatkin muutakin kuin tyhjä protestiliike tai muutosvastarintaisten ääliöiden nurinaa.

Kuitenkin luddiittien näkemykset osoittautuivat pitkässä tähtäimessä tarpeettomiksi. Sillä tosiasiassa luddiittien perusongelmana on se, että koneet aikaansaavat työttömyyttä jos ja vain jos työttömiksi joutuneet eivät työllisty johonkin muuhun työhön. Ja teknologia on siitä omituinen, että se luo aivan uusia töitä. Ennen lentokoneita ei ole lentäjiä. Ilman tietotekniikkaa ei ole - itse asiassa hyvin suurta määrää modernin ajan yleisistä töistä. Sillä moni ala syntyy aivan suoraan vaikka korjaamaan tietokoneita tai ohjelmoimaan niillä. Ja välineenä tietokoneet mahdollistavat sitten myös monia muita töitä joita ei ilman niitä saataisi tehtyä. (Kaikki alat joissa tarvitaan hyvää laskentatehoa.)

Periaatteessa luddiitit olivat oikeassa siinä mielessä että tietyt työt ovat muuttuneet sellaisiksi että niissä ei vanhaan tapaan käytetä ihmisiä. Esimerkiksi ojankaivuun kohdalla on huomattava, että ennen ojia kaivoi suuri määrä ihmisiä. (Tosin heilläkin oli käytössään ns. lapiot, jotka ovat itse asiassa eräässä mielessä teknologinen innovaatio.) Nykyäänkin ihmiset kaivavat ojia. Mutta yleensä siinä on huomattavasti pienempimääräinen määrä ihmisiä ja he käyttävät traktoria tai vastaavia teknologisia koneita. (Modernina aikana vastustetaan moderneja hullutuksia mutta ei vihata traktoria vaikka se tekee täsmälleen samaa. Eli "tehostaa prosesseja" tavalla jossa "tavallisia työntekijöitä ei enää tarvita".) Karkeasti ottaen teknologia useimmiten vähentää työtarvetta, ei poista sitä täysin. Ja toisaalta se luo uusia, entistä abstraktimpia, aloja. Ja ammatit näyttävätkin muuttuvan abstraktimmiksi.

Luddiitit olivat vihaisia työstä joka nykyään liitettäisiin joksikin joka on niin orjuuttavaa että se ei oikeastaan olisi työn tekemisen arvoista. ; Tässä mielessä nykyään on helppoa vastustaa orjuutta kun ei tarvitse miettiä miten se puuvilla saadaan kerättyä. Karkeassa mielessä mennyt näyttää että teknologia on vähentänyt juuri esimerkiksi orjuutta. Mutta nykyään kuitenkin murehditaan sitä että pankkiautomaatit korvaavat asiakaspalvelijat. Sillä pelätään että koneet vievät työn ja lisäävät kurjuutta. Kuitenkin samanaikaisesti on olemassa jonkinlainen mahdollisuus siihen että yhä pienempi määrä olisi töissä. Jos teknologia todella vähentää tarvittavien työntekijöiden määrää, ei seurauksena olisi täystyöttömyys. Mutta silti, yhteiskunnallisella tasolla, se jos 10% ihmisistä olisi töissä olisi vakava ongelma. Yhteiskunta, ainakin nykyrakenteisena, kärsii vakavasti liiasta työttömyydestä vähintään yhtä paljon kuin siitä että se jää kehityksen kelkasta. (Joka sekin on katastrofi.)

Teknologia ei saisi olla aihe kun puhutaan teknologiasta.

Kun ihminen alkaa puhumaan aiheesta, hän ottaa helposti puolen. Tämän vuoksi on olemassa hyvin runsaslukuinen määrä ihmisistä jotka ovat päättäneet että he ovat joko teknologian puolella tai sitä vastaan. (a) Teknologian puolustajat ajattelevat että teknologia ei poista työttömyyttä ja että teknologia ratkaisee ne ongelmat joita kehittynyt teknologia tuo mukanaan. (b) Teknologian vastustajat taas ajattelevat että teknologia tuo mukanaan uusia, ennennäkemättömiä ongelmia, ja toisaalta poistaa tarpeen ihmistyöhön.

Nämä puolet vaikuttavat omiin silmiini klustereina hitusen ristiriitaisilta. Sillä jos tarkastelemme sitä kysymystä ovatko luddiitit oikeassa vai väärässä, joudumme huomaamaan että kysymys ei ole "viekö teknologia työpaikat" vaan se "työllistyvätkö ne jotka teknologia tekee työttömiksi". Jos ja vain jos he eivät työllisty, luddiiteilla on case. Ja vain siinä mielessä milloin ja missä määrin tämä uhka toteutuu. Toisaalta teknologiaa kannattavien väitteet ovat tosia vain siinä mielessä missä voidaan taata että nämä ihmiset joiden työpanos nollautuu, myös pääsevät muihin töihin.

Ja perimmiltään tässä ei ole kysymys siitä mitä teknologia voi tehdä. Vaan siitä mitä ihminen voi tehdä. Jos esimerkiksi mietitään lentokonetta, niin lentokone tuo kokonaisen toimialan jossa on muun muassa lentäjiä. Mutta autopilotti hyvällä tekoälyllä saattaisi teoriassa korvata lentäjän jolloin kaikki lentäjät jäävät työttömiksi. Lentäjä voi nyt mennä tekemään jotain muuta työtä. Paitsi jos kaikki muut vapaat työpaikat ovatkin koneiden kansoittamia.

Ja tässä kysymys tulee siihen että voidaanko kaikki ne asiat joita ihmiset tekevät todella kattaa roboteilla. Ja millä laajuudella. Teoriassa on mahdollista että ihminen olisi jotenkin niin ylivoimainen, että mikään kone ei voisi ylittää mitenkään tätä. Jolloin uhka koneiden työpaikkojen viemisestä olisi turha.
1: Teknologian vastustajien olisi tässä siksi konstistentimpaa korostaa että teknologia on nimenomaan ylivoimaista taidoissa ja teoissa ihmisiin verrattuna. Mutta tosiasiassa teknologian vastustajat nimenomaan mieltävät koneet sieluttomiksi masiinoiksi jotka korvaavat heidän rinnallaan ylivoimaisia ihmisiä. (Sillä on tärkeämpää vastustaa teknologiaa aina ja kaikkialla, vaikka mitä ristiriitaisimmin selityksin. Jos teknologiasta tulee aihe johon on kanta, näin käy helposti.)
2: Samoin teknologian kannattajien kannattaisi tässä tukea sitä että tosiasiassa ihmisillä ei ole hätää. Että tosiasiassa ojankaivaja ei ole niin tyhmä ja osaamaton että hän ei helpostikin työllistyisi jollekin sellaiselle alalle jota olisi mielekkäämpää tehdä ja jossa robotti ei voi häntä korvata, koska ihminen nyt vain on niin paljon hienompi kuin kone. Mutta hekin ovat mieluummin tekno-optimisteja.

Itse en ole tekno-optimisti, mutta en kyllä ole mikään kovin tekniikkavanhoillinenkaan. Olen toki monessa paikoin "jäänyt pahasti kelkasta". Opettelin koodaamista ja tietokoneasioita 90 -luvulla ja ne taidot ovat nyt "ancient history". Niillä ei tee oikeastaan mitään. Minulla ei ole älypuhelinta ja vihaan ajatusta siitä että joudun sellaisen todennäköisesti joskus hankkimaan. Olen uuden teknologian haltuunotossa pahimmanlaatuinen jälkijunaseilaaja. Monet mummot omaksuvat uutta teknologiaa nopeammin kuin minä. (I still use swords, you know.) Mutta meillä pelataan esimerkiksi konsolipelejä ja olen periaatteessa suopea uusille innovaatioille, kuten 3D -tulostimille ja internetpornolle.

Teknotyöttömyyden etiikka.

Toki jos teknologinen työttömyys olisi todellinen uhka, olisi kysyttävä vielä eettinen kysymys. Kysymys siitä, onko työttömyys sitten ongelma vai jokin joka pitää hoitaa väkisin. Tässä nähdäkseni liian moni unohtaa yhteiskunnan parhaan ja ajattelee jotenkin että työ olisi jotenkin itsearvoista. Tämän vuoksi "vanhoina hyvinä aikoina" oli tötterötöitä joihin pistettiin ihmisiä tekemään ns. eituottavaa työtä josta heille annettiin palkkaa. Mielestäni tämä oli turhanpäiväistä. Saman tien olisi voinut jättää heidät kotiin ja maksaa sama palkka perseen levittämisestä. Sillä ei tämänlaisessa työssä mitään yhteiskuntaa rakenneta.

Tämä ei toki ole teknisesti ottaen teoriaa nykyaikanakaan jätetty pois. Kun puolisoni leikkauksen jälkeen oli muutaman kuukauden työttömänä - joskin hänellä oli tiedossa ennakoituna tuleva virka joka alkoikin juuri - hän joutui ansaitsemaan ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen osallistumalla tyhjänpäiväiseen KELA:n istuntoihin, joissa hän ei oppinut mitään. Toki osallistuminen oli vapaaehtoista, mutta sillä omituisella tavalla jossa poisjäämisestä ei tule sitten niitä rahojakaan. Eli käytännössä tästä turhuudesta - joka tapahtui aikana jolloin voisi olla kenties muutakin mietittävää - maksettiin palkkaa. Se oli tötterötyötä jota ei kutsuttu sellaiseksi. Toki tästä olisi kenties ollut jokin keino kiertää asia juuri em. asioihin vedoten, mutta tässä prosessissa kelan tuet olisi maksettu vasta jälkikäteen, eli prosessi olisi johtanut kuukausiin jolloin rahaa ei tätä kautta ole tulossa. Ja leikkaus iski kukkaroon tarpeettoman suuren loven muutoinkin. Joten tämänlaatuinen vaihtoehtokin olisi melko teoreettinen.

Tässä mielessä kysymys onkin siinä että jos teknologia vie kaikki työt, jääkö ihmisille todella eteen sen tyylinen teknoutopia jossa Mikki Hiiren kaverina "menneinä aikoina" tuttu Eka Vekara usein nosti esiin. Eli jossa ihmiset näivettyivät koska teknologia teki kaiken ja heidän osakseen jäi pelkkä viihtyminen. Teknologia siis ratkaisi myös abstraktimmat ongelmat ja asukkaille jäi jäljelle vain se, minkälaisessa aktiviteetissa saisi aikansa kulumaan. Tässä maailmassa työttömyys ei ole se joka on ongelma. Ongelma on yleensä se kaikki muu. Eka Vekara -sarjakuvissa henkenä on usein se, että vastustetaan laiskuuden ja tylsyyden läpitunkemaa maailmaa jota ei voi ymmärtää oikeastaan minään muuna kuin hyvin konkreettisena ajatuskokeena Nietzschen viimeisten aikojen ihmisistä, joiden elämässä ei ole muuta kuin pinnalliset kevyet huvitukset. Eka Vekaran tekno -utopioiden seurauksena on nihilismi, ja jonkinlainen eettinen dystopia. Tälläisessä maailmassa on vaikeaa nähdä minkäänlaista übermenchiä, ei Nietzscheläisessä eikä edes Randilaisessa mielessä.

Täydellisessä teknoutopiassa ei edes erinomainen ihminen voi päihittää konetta. Mutta tavallaan se olennaisin kysymys onkin siinä, onko tämänlainen teknoutopia ylipäätään mahdollinen. Monet teknologian vastustajat luottavat ainakin siihen että teknologia tuottaisi aina uusia ongelmia ja vaikeuksia. Joten tässä mielessä sitä voisi kannustuneesti ajatella että myös töitä tulisi jatkossa olemaan "ihan riittävän monelle" ihmiselle.