Näytä, tarkkaile, huomioi, hae & ohjaile ; Hallitse

Internet on siitä erikoinen asia, että se tarjoaa helpon jakelukanavan ties mille. Tätä voidaan pitää hyvinkin demokraattisena ja sananvapauden ystävänä ; Kaikki saavat sanoa haluamansa ja sitten niitä juttuja luetaan jotka kiinnostavat ja innostavat.

Minun kaltaiset katkeroituneet blogistit ovat toki tienneet jo kauan jotain ; Että samalla kun netti tarjoaa "helpon tarjonnan" se lähinnä syö sisällöntuotannon arvoa. Ja että netti tarjoaa "kaikkien taistelun kaikkia vastaan". Ja tässä taistelussa kaikki näkemykset eivät saa yhtä suurta näkyvyyttä. Tai mahdollisuutta. ; Mieleen tulee rajoittamaton kilpailu markkinataloudessa. Kilpailu romauttaa hintoja ja syntyy itseäänruokkivia järjestelmiä joissa tuloerot kasvavat eksponentiaaliseesti. Vahvimmilla on valtavasti valtaa ja tätä on käytännössä mahdotonta rikkoa.

Karkeasti ottaen kysymys on siitä että esimerkiksi google ja muut hakukoneet saavat hirveästi "näkymätöntä valtaa". Ne nimittäin luovat algoritmit joiden mukaan arvioidaan mikä on meille tärkeää. Ja tässä on mahdollisuus hyvin erikoisiin asioihin. John Danaher on kirjoittanut tässä yhteydessä algokratiasta. Eli vallasta joka tulee niille jotka kirjoittavat algoritmeja jotka sitten sanovat mikä on oletettavasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. "I defined algorithmic governance — or as I prefer ‘algocracy’ — as the use of data-mining, predictive and descriptive analytics to constrain and control human behaviour. I then argued that the increased prevalence of algocratic systems posed a threat to the legitimacy of governance."

Kysymys on hirvittävän kiinnostava, sillä osa näkee että Trumpin voiton takana olisi ollut erikoinen ja ainutlaatuinen tekoälyn hyväksikäyttö. Siinä esitettiin että Big Datan käytöllä onnistuttiin analysoimaan "vaalikarjaa". Jutun ytimeen on asetettu Michal Kosinski, joka oli käyttänyt sosiaalisen median datalouhintaa psykometrisiin projekteihin. Hänen metodejaan oli sitten löydetty erilaisilta yrityksiltä jotka tekivät töitä isoista rahoista ihmisille jotka halusivat kampanjoida itselleen paljon valtaa. Mainituksi tulee etenkin Cambridge Analytica -niminen yhtiö.
1: Tässä yhteydessä perustalla on se, miten sosiaalisesta mediasta todella voidaan saada tietoja esimerkiksi temperamenttityypeistä ja poliittisista mielipiteistä. Tämä on ytimeltään populistista mutta ei epädemokraattista ;  Tässähän selvitetään lähinnä "mitä massat haluavat" ja sitten tätä voidaan käyttää siihen että heille tarjotaan juuri sitä. Ainut minkä tämä onnistuessaan tekee, on se että äänestystilanne ei itse asiassa enää merkitse kovin paljoa mielipiteen ilmaisuna tai siinä että kansan tahdosta saadaan jotain tietoa. Mitä paremmin tämä vaihe onnistu sitä miellyttävämpi valikoima voidaan tuottaa. ; Toisaalta tämä tieto ei ole kaikkien saavutettavissa joten periaatteessa tämän pohjalta voidaan luoda tilanne jossa luvataan haluttavia vaalilupauksia joita ei sitten tosiasiassa pidetä. Ja tätä kautta valtaanpääsy todennäköistyy epäreilusti ja tarjoaa edun joka on ennen kaikkea rikkailla.
2: Toisaalta näitä samoja korrelaatteja voitaisiin käyttää toiseen suuntaan. Voitaisiin etsiä tietynlaisia ihmisiä. Tässä tapauksessa ominaisuuksia tai ominaisuusryhmiä voitaisiin etsiä ennen kuin heiltä on edes kysytty. (Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista. Olin töissä markkinatutkimusyrityksessä jossa itse asiassa tein suunnilleen tätä. Etsin esimerkiksi keinoja joilla voitaisiin löytää kohderyhmään sopivia mutta mahdollisimman tasaisesti jakautuneita tietynlaisia ihmisiä ryhmähaastatteluihin. Omat keinoni olivat toki melko yksinkertaisia verrattuna siihen mihin isolla aineistolla päästään.)

Kun käytössä on paljon dataa sosiaalisesta mediasta jota käsitellään tavalla jonka tulokset ovat vain harvojen saatavilla voidaan tietenkin analysoida se, minkälaisia temperamentteja ihmisillä on niin, että tulokset ovat hyvin tarkkoja. Tästä voidaan löytää (vaikka faktorianalyysillä) erilaisia mielipideklustereita ja klikkejä. Voidaan myös tietää mikä provosoi massoja ja alakulttuureita - jopa yksilöitä. Mielipiteiden muuttaminen ja äänestysinnokkuuteen vaikuttaminen tulevat nekin mukaan. Tässä tilanteessa Big Data todella voi tarjota periaatteessa keinoja siihen miten ihmisten mielipiteiden kartoituksesta päästään siihen että osataan mahdollisimman tehokkaasti manipuloida massoja. Data kertoo millä naruilla mielipiteet saadaan muuttumaan. Ja mikä ärsyttää aktivoitumaan. Tässä mielessä tilanne sitten muuttuukin joksikin joka on melko epädemokraattista. ; Kansanvallasta päästäänkin siihen miten ihmisiä aktivoidaan äänestämään ja miten ihmisiä saadaan vedeltyä kuin pässiä narussa. Tätä voidaan tukea tukemalla sitä että ihmiset eivät myöskään helposti näe muunlaista materiaalia kuin sitä joka tukee tätä kaikkea aiemmin mainittua.

Tässä mielessä on muistettava että vapaa kilpailu ei ole samaa kuin reiluus. Eikä massojen houkuttelu ole sitä populismia joka voidaan liittää demokratiaan vaan siihen populismiin joka perustuu massojen ohjailuun tavoilla jotka ovat kaikkea muuta kuin demokraattisia. ; Big data on jotain joka on väline. Ja sitä voidaan käyttää monenlaiseen. Sillä voidaan myös johtaa Neuvostoliittolaiseen meininkiin, ainostaan paremmin valvottuun sellaiseen. Se varmistaa tehokkaan aivopesun, propagandanjakamisen jossa vaihtoehtoja on vaikeaa löytää, toisinajattelijoiden kartoittamisen ja luetteloinnin, ja ihmisten mielipiteistöjen ohjailun. Sekä sen että hädän tullen vähintään tietää mitä ihmiset haluavat ja voi sitten valehdella-luvata niitä.

Toki tämä on kenties hieman pitkälle vedettyä sanoa että tämä on jo tapahtunut . Olen itse asiassa hyvin epäluuloinen kun jonkin tuloksen jälkeen osataan kovinkin selittää miten se tapahtui. Trumpin kohdalla vain hyvin harva piti voittoa ennustettavana - lähinnä joku Michael Moore ja jotkut muut onnistuivat ennustamaan tilanteen oikein. Ja he tekivät sen ilman mitään Big Datan tuntemusta. Toisaalta Trumpin lausunnot eivät vaikuta kovinkaan analysoiduilta. Ja kolmanneksi olen kuullut aika monelta vanhemman polven ihmiseltä kokemuksia. He kertovat nähneensä täsmälleen samoja temppuja Neuvostoliiton johtajien puheissa. Toki tässä on se että Neuvostoliittolaiset menestyivät joten he varmaan käyttivät hyviä strategioita, mutta toisaalta heidän keinonsa ovat helposti kopioitavissa vaikka heidän puheistaan ja sen ajan historiallisesta toiminnasta. Ja Neuvostoliittolaisetkaan eivät keksineet keinojensa hiomiseen nykyajan Big Dataa.

Mutta silti. Tässä on kuitenkin kuvattu jotain joka on itse asiassa täysin mahdollista tämän ajan teknologialla. Tämä ei ole tieteisfiktiota. Tämä on hyvin lähellä sitä, että herää kysymyksiä että jos tälläistä ei ole käytety niin miksi ei ole käytetty...

armoMURHA?

Eutanasia on osittain keskustelua sanoista. Nykyään kaikki käyttävät eutanasia -sanaa. Mutta muistan ajan jolloin eutanasian vastustajat pyrkivät puhumaan armomurhasta. Tämänlaiset termit ovat tärkeitä. Sillä vaikka käsiteanalyysi ja logiikka ei välitä muusta kuin määritelmäsisällöstä, sama ei koske suurinta osaa ihmisistä.

On kiinnostavaa miettiä onko eutanasia todellakin armoMURHA. Siinä on kiistatta jotain analogisia piirteitä; Voidaan nähdä että molemmissa kuolee joku. Ja teko on tavoitteellinen, jopa suunniteltu. Tässä mielessä termi ei ole täydellisen väärä.

Kriittinen voi sanoa että murhassa korostuu usein se, että uhri on haluton. Ja että tämä on eri tekijä kuin teon uhri. Tämä kysymys on tärkeä sillä se tuo mukaan hyvin tärkeän konseptin, autonomian ja sen rikkomisen. Murha voidaan nähdä absoluuttisena autonomian vastaisuutena. Murhaaja päättää uhrin puolesta ja tämän autonomiaa vastaan että tällä ei enää jatkossa ole autonomiaa.

Eutanasiassa onkin tätä kautta kyse siitä että kuoleminen ei riitä. Emme esimerkiksi tuomitse typerällä tavalla kuolleita "Darwin awardslaisia" postuumisti kuolemantuottamuksesta. (Heidän pankkitiliään voitaisiin veloittaa sakkorekisteriä ja vastavia postuumisti.)

Tätä kautta voidaan nähdä että osa eutanasioista on peräti vielä autonomisempia kuin mainitsemani. Jos otetaan tilanne jossa lääkäri valmistaa myrkyn jonka eutanasiapotilas juo itse, ei myrkyn tekijä tee mitään murhaa jos hän tiedottaa seurauksista joita käy jos juo sen liemen.

Tämä varmasti osittain selittää sitä miksi eutanasian puolustus keskittyy siihen että on joku itsemääräämisoikeutta haluava (1) itsemurhahenkinen (2) joku jonka omainen on kuollut tai (3) joku jolla itsellään on joku melko kaamea sairaus ja jotka korostavat valinnanvapautta ja elämänlaatua. ; Autonomia ja elämän laatu kiinnostavat.

Samalla voidaan selittää miksi eutanasian vastustus on sitä että (1) Jollakulla on uskonnollinen vakaumus jonka perusteella he haluavat päättää toisen puolesta : Se, että onko eutanasia hyvää tai pahaa moraalisesti tarkoittaa heille myös sitä että maailma saa kontrolloida tätä asiaa juridisesti. Eli jollakulla on voimaa autonomian yli ja autonomialla ei ole väliä. (2) Tai sitten niitä joista eutanasiaan suostuvat on jotenkin manipuloitu ja aivopesty siten että he haluavat "kuolla pois toisten taakkana olemisesta". Eli heidän vapaa tahtonsa kyseenalaistetaan. Jos vapaa tahto ei ole valinnan takana se ei tietenkään ole autonominen. Eli eutanasian vastustamisessa autonomian läsnäolo tai relevanssi mitätöidään ja elämää katsotaan pelkästään sen pituuden kautta.

Populismin kahdet kasvot

Jukka Hankamäki on mielestäni kiinnostava. Kysymys ei ole siitä että hän ei tekisi virheitä tai olisi edes erityisen usein oikeassa. Kyse on enemmänkin siitä, että jopa epäonnistuessaan hän tekee älyllisesti kiinnostavampia virheitä kuin moni tylsempi tekee onnistumisia. (Hieman kuten moni sano Einsteinistä että hänen virheensäkin olivat sellaisia, että moni fyysikko kadehtii niitäkin. Perustelu ja argumentaatio ja ajattelun kompleksisuuden taso ja vastaavat painavat aika paljon. Sofistikoitunut epäonnistuja ja väärässäolija on parempi kuin tylsimys joka ei osaa perustella oikeassaoloaan vaan on oikeassa pelkästään sillä että hänellä on käynyt tuuri..)

Tässä jännitteessä tartunkin hänen tekstiinsä siitä mitä populismi on (otsikko "Mitä on populismi?"). Hänen lähestymistapansa suorastaan kutsuu luokseen sokraattista metodia. Tai laajempaakin sokraattista otetaa. Sokrateshan tavallisesti kysyi ihmisiltä mitä mieltä he olivat jostain asiasta. Ja sitten hän esitti vastaesimerkkejä jotka kyseenalaistivat tätä määritelmää. Esimerkiksi jos joku esitti että rohkeutta oli se, että ei perääntynyt taitelussa, Sokrates kysyi että eikö peräytyminen voi olla ovela sotataktiikkaveto johon rohkea taipuu menettämättä rohkeuttaan. Sokrateen vastaesimerkki näyttää että annettu teoria ei ole yleispätevä, ja vaikka se olisi intuitiivisesti tosi ja kansalaisten paljon toistama se ei kuitenkaan ole totta. Ja sen luominen kaavaksi johtaa mahdollisesti ongelmiin vaikka sodankäynnissä. Toisin sanoen tämän ohje ei olisi totta eikä sen seuraaminen olisi aina viisasta.

Jukka Hankamäki lähestyy populismia melko viisaasti.

Hankamäellä yleinen toistuvampi teema onkin se, että populismia käytetään pelkästään negatiivisissa yhteydessä. Ja ilmiö on nähtävissä tässäkin tekstissä. Tartun tässä vain osaan kohdista. (Koska ongelmat putkahtavat lähinnä niiden kohdalla. Sokrateskaan ei tarttunut niihin kohtiin joissa teoria oli oikea ja perääntymättömyys oli yhteensopiva rohkeuden kanssa.)

Hankamäki määrittelee asian ja hyväksyttävät näkökulmat seuraavalla tavalla
1: Hän sanoo mikä määritelmä on oikea; "Mitä on populismi? Populismilla tarkoitetaan poliittisessa retoriikassa ensinnäkin (1) argumentaatiota, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa, kunhan se tuo kannatusta. Ilmiö on tällöin määritelty funktionalistisesti: tehtävän kautta. Toinen (2) populismin kriteeri on, että poliittiset ehdokkaat ovat poppareita. Heillä joko on populaarijulkisuuteen liittyvä tausta tai heidän hankkimansa julkisuus on epäpoliittista, pelkästään pinnallista kuvalehtijulkisuutta vailla ohjelmallista sisältöä ja asiantuntemusta."
2: Hän sanoo mikä määritelmä on väärä. "”Wikipediaan kirjattu populismin määritelmä on yksipuolinen, puolueellinen ja ylenkatseellinen, koska se pitää populismina kansankiihotuksellisin keinoin poliittista valtaa hankkivaa toimintaa, joka pilkkaa vastustajiaan ja vetoaa yksinkertaisiin tunnuksiin." ... "mikä tahansa poliittisen kannatuksen hankintayritys voidaan lavastaa vastapuolelta ”kansankiihotukseksi”."
3: Kolmanneksi hän esittää populismin tarkoittavan valtamekaniikkaa "Kansalaisten suosiota on nimittäin mahdotonta saavuttaa ilman, että äänestäjillä on vahva motiivi, johon poliitikoksi pyrkivän ankkuri voi tarttua. Syy populismiksi sanotun ilmiön nousuun ei siis ole kansankiihotus vaan ihmisten oma ja alkuperäinen halu muuttaa poliittista todellisuutta." ... "Minä sanon tätä demokratiaksi." ... "Populismista syytetyt tahot ovat itse asiassa toimineet megafoneina, jotka ovat vahvistaneet kansalaisten äänen kuuluviin. Populistisina pidetyt kansanjohtajat eivät ole käyttäneet pakkovaltaa ylhäältä alaspäin vaan päinvastoin: kuunnelleet kansalaisia ja johtaneet alhaalta ylöspäin."

Hankamäki tekee tässä sinänsä osuvia huomioita. Esimerkiksi hänen kuvauksensa näyttää että populismi ei välttämättä ole millään tavalla ristiriidassa demokratian tai kansanvallan kanssa vain siksi että  se on populistista. Tämä on ehdottomasti tärkeä ja arvokas huomio. Populismi onkin hyvin sidotusti kontaktissa ns. valittavuus (electability)-ajattelun kanssa ; Eli ei pyritä valitsemaan ehdokasta joka on lahjakkain tai taitavin vaan joka on "potentiaalinen voittaja". Ja tämä suosion priorisoiminen kompetenssin yli on todellakin jotain joka ylittää puoluerajat. Ja tämä on, kuten Hankamäki huomauttaa, anti-autoritääristä.

Mutta sitten tulee se Sokrates -kulma.

Kun katsotaan Hankamäkeä hänellä on toisaalta populismiin kulma jossa korostetaan sitä yhtäällä funtionalistisesti ja toisaalta metodina. Ja ensimmäinen kysymys onkin se, että ovatko nämä todella aina yksi ja sama? Tämän ongelman voi tuoda esiin korottamalla kohdan kaksi torjuttuja ongelmia.
1: Tämänlaiset "poissiivoukset ovat itse asiassa oireellisia. Jos sanotaan vaikka Jack Chick sanoo sarjakuvissaan että gluonit eivät voi selittää atomien yhdessäoloa se johtuu siitä että gluoneilla on jotain oleellista tekemistä asian selittämisen kanssa ja Chick on kuullut tästä. Nämä kuitenkin lähinnä torjutaan suoralta kädeltä eli tehdään ns argumentum ad ridicule, eli argumentti ohitetaan ei-argumentatiivisesti pitämällä sitä naurettavana. Kun Jukka Hankamäki torjuu kansankiihotuskulman sanomalla että mitä tahansa voi säätää kansankiihotukseksi jollain argumenteilla, niin tosiasiassa tätä ei pidä sekoittaa siihen että jokin asia ei olisi kansankiihotusta varsin hyvillä argumenteilla. Se, että joskus on vaikeaa sanoa onko jokin kansankiihotusta ja joskus kansankiihotusta voidaan tukea heppoisin argumentein ei ole sama kuin että missään koskaan missään ei tapahdu minkäänlaista kansankiihotusta ketään vastaan.

Sokrates kysyisikin että entä jos joku saisi kansalaiset taakseen lietsomalla heitä epätotuuksilla tavalla joka ei olekaan sitä että hän tarkasti kuuntelisi mitä mieltä ihmiset ovat vaan sen sijaan yrittäisi ylhäältä päin luoda perustelurakenteita ja saada ihmiset muuttamaan mieltään? Tämähän on by definition ylhäältä alas -argumentaatiota. Sellaiset termit kuin manipulaatio ovat olemassa sen vuoksi että on käytännöllinen ilmiö jossa ihmisiä houkutellaan tekemään jotain vasten heidän tahtoaan. Tämänlainen manipulatiivisuus liitetään enemmän psykopatiaan kuin siihen että kuuntelisi tai osallistuisi maailmaan Jukka Hankamäen suosimalla dialogisella otteella.

Toisin sanoen vaikka populismi voi olla sopusoinnussa Hankamäen kannattaman keskustelevan ja kuuntelevan otteen kanssa, niin joskus se selvästi on jotain muuta. (Tässä mielessä nimenomaan tarjoamani rohkeuden ja taistelussa pakenemattomuuden välinen suhde on aika vahva analogia.)

Tästä on seurauksia.

Kun Hankamäki puhuu kaikista poliittisista puolueista, syntyy helposti asenteellista tilaa ns. tu quoque -argumenttivirheelle. Tässä ajatellaan että jos muutkin tekevät vastaavia rikkeitä niin sitten ongelma ei olisi vakava ja relevantti. Kun esimerkiksi "Matti Vanhanen lähetti curling-mitalisti Markku Uusipaavalniemelle kutsun ehdokkaaksi heti olympialaisten jälkeen ja poseerasi (niin ikään ehdokkaaksi haalimansa) rap-muusikko Pikku G:n (oikealta nimeltään Henri Vähäkainu) kanssa näyttääkseen trendikkäältä." on kyseessä selvästi populismi. Ja peräti sellainen populismi joka tässä yhteydessä on hankamäellä erikoinen. Se nimittäin näyttää alleviivaavan tätä antamaani asenneristiriitaa. Jos populismi on samaa kuin demokratia, niin tässä yhteydessä Hankamäki korostaa sitä miten muut puolueet kuin perussuomalaiset ovat populistisia. Asenne on sellainen, että muutkin on populisteja, ja enemmän.

Tu quoqueta käytetään usein jotta itse päästäisiin pälkähästä. (Vastapuolen kiemurrellessa omien kelmiyksiensä kanssa heitä ei tueta selittämällä miten itse on tehnyt ihan vastaavia asioita, ei tuoda vaikka oltaisiinkin..) Itse olisin tässä valmis tuomitsemaan useampia enemmän kuin päästämään ketään pälkähästä. Olen tosin tässä yhteydessä ollutkin monta kertaa napit vastakkain. Esimerkiksi aivan sivistyneissä kontekstetissa käsiteanalyysiä on pidetty täysin vääränä keinona tarttua vaikka Päivi Räsäsen puheisiin. Asenteena oli se, että Päivi Räsänen varmasti osaisi luoda loogisesti virheettömiä puheita. Mutta että minä unohdan käytännöllisyyden. Käytännöllisyys tarkoittaa tässä tietenkin juuri sitä Hankamäen mainitsemaa vaikutusvallan saamista. Eli puheen funktio ei ole totuus vaan kansalaisten saaminen puolelle. (On itse asiassa aika ikävää elää maailmassa jossa tätä kutsutaan "käytännöllisyydeksi". Maailma jossa analyyttisyys ei ole samaa kuin paras mahdollinen tapa houkutella ihmisiä mukaan ei ole paras mahdollinen maailma kyllä.)

Ja tämä on liitoksissa siihen että populismi on huono asia jos ihmiset ovat taipuvaisia manipuloiduksi tulemiseen. Tässä kohden voidaan huomata että jos kansalaiset ovat taipuvaisia olemaan ns. hyödyllisiä idiootteja, he antavat paljonkin tilaa populismille joka on hyvinkin ei-demokraattista. Tässä kohden onneksi löytyy hyviä esimerkkejä, jotka valaisevat mitä tämä "hyödyllinen idioottius" tarkoittaa. Ja niitä löytyy eri puolueiden kannattamista suuntauksista joten jokin niistä on varmasti sisäistettävissäkin;
1: Monet konservatiivit käyttävät "hyödyllinen idiootti" -käsitettä (vaikka se onkin lainaa kommunistisilta manipulaattoreilta) puhuessaan vaikka siitä miten hyväntahtoiset ihmiset luulevat vääriä islamista ja halaavat "maahantunkeutujia". Pahuuden voimat tietenkin tietävät että nämä tahot ovat väärässä mutta eivät puutu heidän tekemisiinsä koska ne hyödyttävät omaa itseä.
2: Vastaavasti joku voi ajatella että MV -lehti ja suuri osa modernista valtamediasta on Putin -trollien luomusta. Ja tässä kohden näihin lähteisiin uskova on tietenkin vilpitön mutta väärässä sellaisella tavalla jonka Putin -trollit todella tietävät olevan väärä. Ja että Putin -trollit eivät käännytä tai muuta näiden ihmisten käsityksiä koska tämä epätoteen nojaaminen yhdessä vilpittömyyden kanssa on poliittisesti kätevää.

Tätä kautta voidaankin nähdä että populismilla ei ole suoraa tai väistämätäntä yhteyttä viisauteen, totuuteen tai hyvyyteen. Sen sijaan populistina pärjää jos kykenee luomaan ns. poliittisia vihollisia. Ne tekevät politiikan kiinnostavaksi ja lataavat sen täyteen merkitystä. Ja väärässolevista tulee pelottava uhka omalle turvallisuudelle joten ollaan sitten varmuuden vuoksi jengin mukana samoinajattelemassa.

Tässä mielessä Hankamäenkin lienee pakko huomata että kun muut puhuvat populismista on katsottava mitä he tarkoittavat populismilla jotta heidän sanomisensa sisältö voidaan ymmärtää. Eli kun Hankamäki tarkastelee mitä muut ihmiset tarkoittavat hän ei voi leimata omaa määritelmäänsä näihin yhteyksiin. Tai jos hän tekee niin hän tekee straw man -argumenttivirheen. Kun ihmiset puhuvat populismista, he alleviivaavat enemmän tätä manipulatiivisuutta kuin niitä Hankamäen esilletuomia, unohdettuja, kulmia. Uinuvat kulmat on hyvä tuoda tietoisuuteen mutta se ei tarkoita että ne vanhat näkemykset lakkaisivat olemasta olemassa. Ei niistä tarvitse tehdä uinuvia kulmia vain sillä että on toisiakin.

Kaksi ongelmaa lisää

Kun katsotaan populismia, suosio on suosiota ja suosiota. Mutta se ei ole välttämättä sidoksissa käytäntöön tai realismiin. Voidaan jopa nähdä että populistista suosiota voisi saada kahdella epäviisaalla tavalla, vaikka kyseessä ei olisi manipulaatio;
1: Voidaan luvat paljon sellaista mitä ei voida toteuttaa. Eli luodaan erilaisia utopioita. Nämä utooppiset ajatukset ovat olleet erityisesti vasemmistolle tyypillisiä. Mutta optimismi ja usko vallan romahtamiseen ja sitä seuraavaan hyvinvointiin ja oikeudenmukaisuuteen viittaavat siihen että utooppisuus on myös perussuomalaisissa ja maahanmuuttokriitikoissa hyvinkin suosittu. Odotukset tulevaisuudessa ovat jotain jota halutaan ja populisti voi kuunnella näitä todellisia haluja ja luvata jotain jota ei kykene antamaan.
2: Voidaan toisaalta pettää lupauksia. Kun esimerkiksi Sipilä otti osaa "koulutuslupaukseen", hän viittasi taatusti todelliseen ihmisten arvostukseen. Koulutusta ja tieteitä arvostetaan. (Kts. tuore tiedebarometri.) Siihen halutaan mahdollisuus muillekin kuin rikkaille. Ja tämän vuoksi tarvitaan rahaa ja laadukasta koulutusta joka on muuta kuin yksityisiä kouluja jonne vain varakkaimmilla on yleisesti ja tilastoenemmistöisesti rahaa ja vain joku harva köyhä pääsee ehkä stipendiaattina jos on tilastopoikkeus. Sipilä sai valtaa kuuntelemalla ja lupaamalla mutta tahallaan jättämättä antamatta. Petoksella saa kansanryhmiä taakseen.

Näkisinkin että Hankamäen lausunto vaatisi täsmennystä.

Täsmennystä johon saattaa löytää apuja lukemalla Timo Soinin gradua. (Gradua jonka aiheena on populismi.) Siinä sävynä on että ei populismi ei usein saakaan tukea suuresta massasta. Populismin ydin ei ole se että on suurin massa ihmisiä jotka elävät maailmassa jossa he ovat enemmistö ja normi ja yleisin ja näkyvin idea. Päin vastoin. "Populismi on perinteisesti erilaisten itsensä syrjäytyneiksi tuntevien ihmisten aate." Ja että "Vähäväkiset ovat vain muuttaneet maaseudulta kaupunkilähiöiden pubikansaksi. Siellä ovat nyky-Suomen passiiviset itseensäsulkeutuneet jurnuttajat." Ja "Populismi on tavallisesti korostetun kansallista ja se heijastaa kunkin yhteiskunnan ominaispiirteitä. Populismi on kansan aate, mutta se vaatii lähes aina karismaattisen johtajan tai intelektuelliryhmän johtajakseen." Tosin sieltä löytyy seuraavakin helmi; "Tiedon taso ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset."

Ei siis kuunnella massaa. Sen sijaan sillä voimautetaan vähemmistöjä. Sellaisia jotka ovat monien silmissä luusereita. Tämä palauttaa mukaan Hankamäen halveksiman wikipedian joka kertoo että "Populismia on Peter Wilesin määritelmän mukaan jokainen uskonkappale tai liike, joka perustuu seuraavalle pääpremissille: "Hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan."" Tässä mielessä alleviivaankin voimauttavaa optimismia esimerkiksi Trumpin voitossa. Tässä asenteessa itse asiassa demokratia helposti hukkuu. Demokratian ydinhän on se että ei äänestä väärin. Populismissa massa on voittaja joka helposti jyrää valtaa ja oikeuksia niiltä jotka eivät näihin kollektiivisiin traditioihin ja vastaaviin kuulu.

Loppuyhteenveto;

Populismissa keskustelussa on hyvä huomata että se ei noudata Sokrateen esimerkkiä. Jos Sokrates oli poliittisesti epäkorrekti hahmo joka kulki hyvyys, totuus ja kauneus ja viisaus edellä ja oli valmis kyseenalaistamaan yleisesti hyväksytyt tavat näihin vähempiarvoisena ja oli tässä mielessä yhteiskunnan paarma joka herätteli ihmisiä ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, on populisti enemmänkin yhteiskunnan kusiainen joka houkuttelee massoja puoleensa sokerilla ja sanoo sitten että miljoona muurahaista ei voi olla väärässä, ja että tässä ajatteluun heräämisen sijaan on parasta vain kuunnella mitä kansa sanoo "ja pulinat pois".

Tätä voi lähestyä klassisella "hauskalla mutta ei-niin-historiallisella" tarinalla, jossa Platon kohtaa oppilaansa Ksenokrateen. Ksenokrateella on maukas juoru. Platon haluaa testata kolmiosaisella testillä.
1: Ensin Platon tiedustelee onko Ksenokrates itse varmistanut asian vai onko se vain huhupuhe. (Juoru on epätosi mutta sillä saa suosiota ja sillä voi ohjata ihmiten näkemyksiä.) Ksenokrates toteaa että on vain aivan juuri itse kuullut asiasta ja se oli vain liian maukas jotta sitä ei viitsisi olla jakamatta. Häntä hävettää. Platon toteaa että asia voi olla epätotta.
2: Seuraavaksi Platon kysyy että onko juorun kodhe siinä edukseen, elähdyttäen mieltämme ihailtavuudella. Mutta juoru on tietenkin nolo ja häpeällinen. Platon moittii oppilastaan joka haluaa puhua pahaa toisista. (Puhumalla pahaa voi luoda poliittisia vihollisia, joskus pelkän juorupuheen varassa.)
3: Platon tiedustelee että onko hänelle hyötyä siitä että hän tietää tämän asian. Tulenko onnelliseksi tai rikkaaksi?", Platon toteaa sormeaan heristellen. Ksenokrates toteaa että juorusta tulisi vain pettymys ja paha mieli. Kenties jopa taloudellisia kulueriä. Ja mahdollisesti syviä ja ikäviä mullistuksia perhe-elämään. Platon ajaa Ksenokrateen pois. (Uhkapuheet ja pelottelu ja epävarmuuden lietsonta ovat sen sijaan populismissa tehokkaita.)

Tämä tarina opetti akateemikoille miten Platon oli suuri ja arvostettava filosofi ja viisas ja hyveellinen mies jolla oli kaunis sielu. Tarina oli syytä kertoa koska Ksenokrates tiesi että se oli todella tapahtunut, koska se esitti Platonin hyvän ja kauniin kautta, ja koska kuulijat hyötyisivät koska voisivat ottaa opikseen ja kasvaa ihmisinä ja filosofeina.

Toisaalta olen myös sen verran populisti että hyväksyn Hankamäen huomion siitä että populismi ei usein tosiasiassa elä yleisiksi koetuista totuuksista vaan nimenomaan joskus kyseenalaistaa totuuksia. (Joka on siitä jännittävä että tämäkin vaatii sen että esilletuomani jännite pitää paikkaansa. Eli populismissa ei ole kysymys kansan kuuntelusta mekanismina vaan nimenomaan siitä että mukaan saadaan niitä pettyneitä joiden näkemykset ovat marginaalissa.) Tämän valossa kaunis tarina paljasti myös syyn siihen miksi Platon ei koskaan saanut tietää että Aristoteles oli tosiasiassa salassa Platonin vaimon rakastaja.

Autonomiasta ja rehellisyydestä

Yksilöiden autonomisuus liitetään ennen kaikkea vapauteen ja riippumattomuuteen. Yleisesti ottaen autonomisuus ei kuitenkaan ole täysin sama kuin nämä. ; Autonomisuus on usein liitetty enemmänkin "itsen pitoon". Eli persoona on autonominen jos hänellä on (1) jonkinlaisia valinnan vaihtoehtoja (2) hänen valintansa ei tule olla manipuloinnin synnyttämää ja (3) hänen on jotenkin kyettävä luomaan ja ymmärtämään valintojen seurauksia ja muovata niistä oman itsen intentioiden mukaisia tavoitteita. ; Tästä lähestymistavasta seuraa esimerkiksi se, että ihminen voi olla vapaa mutta ei-autonominen ; Hänellä voi olla valintoja eikä kukaan manipuloi häntä, mutta hän on "syyntakeettomuuden tilassa".

Manipulointipuoli on kuitenkin kiinnostava. Sillä siihen voidaan laittaa kannanottoja avoimuudesta ja rehellisyydestä. ; Tässä mielessä autonomia ei ole vain sitä että edessä on valintoja ja joista voi itse valita. Vaan jotain sellaista jota Seneca on kuvannut seuraavalla tavalla ; "As to yourself, although you should live in such a way that you trust your own self with nothing which you could not entrust even to your own enemy, yet, since certain matters occur which convention keeps secret, you should share with a friend at least all your worries and reflections." Eli ihanteena olisi elää elämää joka on niin avointa että siitä voisi kertoa pahimmille vihamiehilleenkin. Kuitenkin monesti konventiot suosivat salailua. Ja siksi salailussa on kyse muustakin kuin siitä saako kukaan muu tietoja. Kysymys on myös siitä keiden kanssa jaetaan myös niitä vähemmän tunnettuja tietoja eli salaisuuksia.

Näkemys on siitä oleellinen että salailua tarvitaan usein sen vuoksi että se vähentää vaihtoehtoja. Jos asian kertominen vähentää valinnanvaihtoehtoja ja tuo vaikka kiristyksen tai muun vastaavan tilanteen luomaa manipulointia, salaisuuden kertominen voi poistaa autonomisuuden. Toisaalta jo se että on jotain salaisuuksia kertoo että ihmistä koskee jotain rajoitteita. Esimerkiksi sellaisia että hän voi valita salailun tai kertomisen välillä ja molemmista seuraa jotain. Näin ollen tarve salailuun kertoo siitä että joko ympäristö ei ole täysin ei-manipulatiivinen tai sitten ihminen ei kykene seisomaan omien tekojensa takana.

Molemmissa tapauksissa salailu kertoo jonkinlaisesta autonomisuuden puutteesta. Tämä on varmasti omalta osaltaan mukana siinä miksi moni ei halua että isoveli katsoo sähköposteja. Kyseessä ei ole pelkästään se, että henkilö pelkäisi pornokokoelmansa julkituloa tai että vain terroristillä olisi jotain salattavaa. Mutta kuitenkin on selvää että ideaalitilanteessa ja ideaalimaailmassa tilanne olisi juuri niin. Autonomisen ihmisen ei tarvitsisi pelätä valintojensa seurauksia. Hän itse ja muu yhteiskunta kykenisi elämään niiden kanssa...

Mainosten torjunnasta

Perinteisen postin kohdalla on tavallista nähdä "Ei mainoksia" -kylttejä. Tätä ei pidetä epäeettisenä. Itse asiassa mainosten torjuntaa voidaan tehdä ekologisin syin, ja tätä voidaan pitää etiikka edellä menemisenä. Sama asenne on tuttu myös "digimaailmassa" ; Sähköposteihin laitetaan mainosfilttereitä. Koska mainoksia on oikein torjua.

Tähän on kuitenkin muutamia poikkeuksia. Jossa mainosten torjuntaa halutaan kontrolloida. Tärkeimmät esimerkit tästä ovat erilaiset televisio-ohjelmia tallettavat talletustilat joissa mainokset pikakelataan ohi. Ja tietenkin erilaiset adblockerit erilaisille nettisivuille, jotka sitten torjuvat erilaisia pop-up -ikkunoita ja vastaavia.

Ja tämä asenne-ero on melko ymmärrettävä. Sillä niissä itse välitystoiminta rahoitetaan mainoksilla. Jos meillä olisi ilmainen kirjepostinkulku sen vuoksi että meille tulisi mainoksia, "ei mainoksia" -kyltti olisi hyvin erilainen. Näin on ymmärrettävä AdAgen tuomionpäivän skenaariot. Kun "maksuseinät" eivät tuota maksuja vaan jäävät ilman suosiota koska saman saa toisaalta maksamatta. Ja toisaalta ne rahaa tuottavat mainokset torjutaan,on mainostorjunta nähtävissä jonkinlaisena "petoksena" tai "varkautena". Ilmoille saadaan asenteita joissa mainosten katselemattomuus on jollain tavalla "katsomissopimuksen rikkomista".

Monesti tätä vastaan voidaan puolustautua selittämällä että jos mainokset olisivat kiinnostavia eivätkä häiritseviä ja ärsyttäviä, niin ihmiset katsoisivat niitä mielellään. Näin ollen mainostajien tulisikin korjata mainonnan sisäiset ongelmat. ; Argumentissa on hieman voimaa pikakelauksen kohdalla. Mutta vähemmän ad blockereissa jotka eivät valikoi mainoksia vaan torjuvat ne kaikki indiskriminoimatta ja katsojalta tarkemmin kysymättä.

Itse pikakelaan mainokset katsoessani tallenteita. (Tosin oltuani viikon luuserina olen huomannut, että minulla on katsomattomia tallenteita neljän vuoden takaa. Tuskin sen ajan turbokauppaketjun lähikaupaksi naamioituneiden leasingyritysten erikoistarjoukset ovat enää edes mainostajasta relevanttia tietoa.) En kuitenkaan käytä mainostorjuntaa nettiselailussa. Puolisoni sen sijaan käyttää. Eikä hän pidä sitä epäeettisenä.

Tässä näkemyksessä on se, että mitä tässä itse asiassa ollaan myymässä ja mikä itse asiassa on resurssi. Usein nähdään että mainostajalla on resurssi. Kuitenkin voidaan nähdä että se, joka itse asiassa myy jotain resurssia on katsoja. ; Tässä asenteena on se, mitä Herbert Simon korosti ; Informaatiovyöryssä huomiosta tulee resurssi. Materiaalia on paljon, joten se ei enää ole "kysynnän ja tarjonnan" kautta oikeastaan tarjoamassa mitään. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi tämän lauseen lukeminen on jotain jonka voisit käyttää johonkin muuhun. (Todennäköisesti hyödyllisempään.) Tämä tarkoittaa sitä että sitä joka myy resurssinsa on myös jotenkin tentattava. Jos ihmiset eivät suostu myymään huomiotaan vaadittuun hintaan "ilmainen lukuoikeus internetsisältöön", niin täytyy keksiä että miten olisimme. (Joka ei teknisesti pidä paikkaansa. Maksamme internetyhteydestämme kuukausimaksuja palveluntarjoajalle, joten olenko minä tämän päälle velvoitettu maksamaan sisällöntuottajalle mainoksia katsomalla? Kenties. Onhan minulla postiluukku mutta maksan esimerkiksi "Tieteen kuvalehdestä".) Kysynnässä ja tarjonnassa on kysymys sopimisesta eikä asiaa voida tehdä niin että toinen osapuoli yksin sanelee ehdot. Näin käy jos pop-up -mainoksia saa floodata ruutuun ties miten. Ja näin käy jos joku vain katsoo internetsisältöjä välittämättä siitä saako sisällöntuottaja mitään vaivansa palkaksi. (Moni tekee työtä pro bono, minäkään en saa tästä blogaamisesta mitään rahaa. Mutta ei tästä voi tehdä velvollisuuttakaan..)

Suuressa linjoissa mainostajat ovat käyttäneet pääasiassa manipulatiivisia keinoja. He käyttävät esimerkiksi kognitiotieteilijöiden tietoja huomion herättämisestä. Silmänliikekameratutkimukset mainonnan analysoinnissa ovat yleisiä. Niissä ei kysytä mistä mainoksen katsoja on kiinnostunut, vaan hänen silmiensä nykäykset kertovat saman informaation, toisella tavalla. Tavalla jossa ei kenties voida valehdella. Mutta joka toisaalta ei kysy että "mitä haluat nähdä" vaan "mitä aivosi panevat sinut katsomaan". (Jotka eivät ole välttämättä sama asia.) Impulsiivisiin aivojen osiin tarttumalla saadaan kikkailtua tilanne niin että mainokset vievät mahdollisimman tehokkaasti huomiota. Ja juuri tämä on monista ärsyttävää. Kun mainos nimenomaan "hyppää silmille" siitä tulee ärsyttävä. Kun "kysynnässä ja tarjonnassa" huomaa tällä tavalla tulleensa huijatuksi, on aivan asiallista palauttaa potut pottuina. Eli hommata mainosblockeri. Tekisivät mainoksia joita haluaa nähdä sen sijaan että kiusaisi. Tämä vastaa sitä että jos joku mainostaa vaikka pizzaa tai Jumalaa liikaa tai ärsyttävästi, niin sitten laitetaan tämä mainospaikka boikottiin. Hankkisivat eri mainostoimiston ja viestintästrategian. (Tosin ad block olisi silti jotain jossa silti syötäisiin pizza, mutta ei suostuttaisi jotenkin maksamaan siitä.)

Ongelma on kuitenkin jossain määrin siinä että mainonnan suunnittelussa etiikka koskee lähinnä sitä että kehitetään teknologioita. Teknologioita joilla hallitaan yksityisyyttä, tarkkailua ja sensuuria. Teknologioiden tärkein keino on myös kiertää näitä koskevia esteitä. Tai luoda uusia sellaisia. Perussyynä onkin itse asiassa konflikti. Konflikti siitä että internetin käyttäjän motiivit risteävät mainostajien kanssa. Katsoja haluaa tietoa tai viihdettä, yleensä nopeasti jotta aikaa jäisi vaikka perheen kanssa olemiseen (tai vielä olennaisempaan, kissavideoihin) kun taas mainostajaa kiinnostaa klikkien kokonaismäärä ja mainosten katsomiseen käytetty aika. Yleensä kauppa on kuitenkin perustunut vaihtoon, ei konfliktiin. Ja siksi clickbait -asenne ja ad block -vastareaktio ovat luonnollinen joskin hostiili muistutus siitä että tosiasiassa vaikka mainosten näyttämistä ja katsomista verrataan kaupankäyntiin, se ei tosiasiassa ole sitä sanan perinteisessä mielessä. Pitäisi olla jokin "vaihdon väline" jossa selaaja saa haluamansa ja mainostaja rahansa. ; Syynä on tavallaan itse internet. Ja niin kauan kuin "huomiotalous" toimii sen sisällä, mainostorjunta on oikeastaan ainut keino torjua sitä että mainostajat käyttävät manipulatiivisia menetelmiä ja vaativat yksisuuntaisesti että "sisällön katsominen maksetaan sillä että saamme kiusata sinua, ja me sanelemme ehdot tavoilla joihin et voi puuttua". ; Kun on paljon huomiohuoravia mainostajatahoja, on sensuuri lähes ainut tapa suhtautua niihin.

Tämä voidaan karkeasti sanoen nähdä niin että mainonnan katsomista ei voida pitää velvollisuutena. Internetsivuille kirjautuessa ei tosiasiassa edes tehdä mitään sopimusta että "suostun klikkaamaan sisältöön kunhan saan katsoa niin ja niin monta mainosta". Ei varmisteta "kyllä" -boksilla ja vasta sitten päästetä sivulle. (Toisin kuin joissain pornosivuissa joissa on se olen yli 18 -vuotias -nappi jota 17 -vuotiaskin osaa klikata.) Oikeastaan argumentti mainoskatsomisvaatimuksesta on tosiasiassa markkinataloudellinen eikä velvollisuuseettinen. On toki selvää että internetyrittäjien jne. pitäisi voida saada rahaa työstään. Ilmainen työ kun ei ole työtä, vaan orjuutta. Tai jonkin tipitiidigidigidigidii -konkurssipesän rakentamista.

Romanttinen?

"I feel the color in my cheeks rising again. I must be the colour of the communist manifesto."
("Fifty Shades of Grey")

"Fifty Shades of Grey" -elokuva on melko karu. Sitä levitetään sadomasokistisena, mutta se on seksipuolellaan yllättävän mieto. Itse asiassa hämmentävän mieto. Niin mieto että siitä voidaan aivan täysin laskea leikkiä. Elokuva on nimittäin täynnä manipuloinnissa käytettyjä keinoja. Elokuvan Christian Gray soveltaa uskonnollisten kulttien aivopesumenetelmiä.

Ymmärrettävää olisi, että joku pitää sadomasokismista. Tälläinen tiedostava nainen voisi käsittää manipuloinnin ja pitää siitä. (Tosin en tiedä mitä hän saa tuon elokuvan ... käytännössä jostain muusta kuin sadomasokismista.) Mutta ei. Jostain syystä löytyy sellainen pääasiassa naisista koostuva ihmisryhmä, jonka mielestä elokuva on romanttinen. Elokuva on suosittu naisten parissa jotka ovat varttuneemmille kuin teinit. Ja sitä pidetään jostain syystä romanttisena. Tämä on hämmentävää. Kenties syynä on se, että ihmisiä ei koulita manipulointimenetelmiin. Manipulointi toimii juuri sen takia että sen voi sekoittaa johonkin muuhun. Tämä muistuttaa siitä että kultteihin tai aivopesuun astuakseen ei tarvitse olla tyhmä.

Tämä varomattomuus voi olla kenties jopa kulttuurissa. Ja miksipä ei olisi ; "Fifty Shades of Grey" alkoi "Twilight" -sarjan fanitekstinä ja sittemmin se muutti lähinnä nimet ja miljöön. Myös Twilightissä oli havaittavissa hyväksikäyttävän miehen ideaali. Ja moni piti sitäkin romanttisena, erittäin romanttisena. Ja se oli myös suosittu, teinitytöt pitivät tätä jotenkin ihanana. Kenties siksi että he kiinnittivät huomiota detaljeihin eivätkä kokonaisuuteen.

Ja itse asiassa tarkemmin ajatellen monissa romanttisissa komedioissa on melko kauheita mieshahmoja. ; Esimerkiksi häihin hyppääminen dramaattisen puheen kanssa viittaa että nainen nähdään jonain päättämättömänä olentona joka sitten voidaan manipuloida puolelle periaatteessa tempulla. Ikään kuin häihin mentäisiin hyvin pienellä harkinnalla ja tunteella.

Tämä yhteys saattaa kertoa siitä miksi moni mies ei pidä romanttisista elokuvista. Nainen voi ajatella että nämä miehet on kasvatettu siihen että voisi olla herkkä, lälly ja epämiehekäs mies. Ja siksi kenties miestä pitää kouluttaa elämään maailmassa jossa herkkyys ei olekaan epämiehekästä. Mutta luultavasti moni mies kokee vain että nämä temput ovat feikkiä. Romanttinen ja manipuloiva sosiopaatti kun ei oikeassa elämässä kulje monienkaan mielessä kovin lähellä toisiaan.

Mutta kenties kulttuurimme opettaakin naisia olemaan "herkkiä" siten että heitä kannustetaan olemaan varomattomia ja kiinnittämään paljon huomiota detaljeihin ja niiden estetiikkaan ilman tätä laajempaa kokonaisuutta. Kenties heille ei kouluteta varovaisuutta. Miehille sen sijaan opetetaan että heidän täytyy olla machomiehiä joista sorretaan internetin keskustelupalstoja myöten. Elämässä pitää siksi varoa ja taistella. Maailmassa olevien vaarojen ja seikkailun ja pärjäämisen korostaminen johtaa siihen että manipulointi ja epäily ja epäluottamus ovat vahvemmin päähän taottuja.

Kenties tässä on yhteys siihenkin että naiset ovat harvemmin ateisteja ja korostavat miehiä useammin hengellisyyttä. Kenties moni mies on koulittu maailmaan jossa korostetaan sitä että kulttiin joutuminen on riski.

---

Mutta toisaalta. Ovathan monet romanttiset elokuvat romantiikkaa. Jos ei goottiromantiikkaa niin ainakin kauhua.

Pitäisikö kristityt päästää ystäväalueelle?

Usein kristittyjen suhde ateisteihin, uskonnottomiin, homoseksuaaleihin ja ties mihin muihin alaryhmiin on skismaattinen. Tätä skismaa kuvataan esimerkiksi siten että se kuvaa sitä miten kristityt vihaavat ateisteja.

Koska kristityt itse eivät yleisesti ottaen tunnusta tätä, on peruskäsitteenä se, että he valehtelisivat jotenkin. Ajatus varmasti pitää jossain määrin paikkaansa. Mutta ongelma on hieman sama kuin perussuomalaisilla ja natseilla. Joka ikinen natsi taatusti seuraa maahanmuuttokriittistä linjaa koska se on ainut tapa saada oma vihapuhe läpi. Mutta kaikki maahanmuuttokritiikki ei näytä kumpuavan rasismista. Eli natsit piilottavat vihansa ja valehtelevat, muut ovat rehellisesti sitä mieltä mitä natsit valehtelevat olevansa.

Tämä vihalla selittäminen on toki siitä kuvaavaa että on hyvin vaikeaa kuvitella miten moni ihminen voi päätyä niin absurdeihin argumentteihin kuin että tasa-arvoinen avioliittolaki on kammottava koska se sortaa esimerkiksi lastenhoitajia jotka joutuvat hoitamaan lesbojen lasta tai saavat työpaikkatietoihin miinuksen, lääkäreitä jotka joutuvat hoitamaan tätä lasta tai menettämään ansioita ... Jos puhutaan rakkaudesta ja siitä että halutaan paljon negatiivisia vapauksia, eli sitä että ei olla missään tekemisissä koko ilmiön kanssa, on yhtälö hyvin vaikea. Se on sama kuin jos minä selittäisin että minä rakastan niin pirun kovasti kristinuskoa ja kristittyjä koska vain kaikkialla haluan että he menisivät pois läheltäni.

Asiaa voi tietenkin pehmentää sillä, että kristityt pahastuvat koska he sekoittavat vihapuheen raivopuheeseen. Eli kun he eivät tunne itseään raivoisiksi, he eivät voisi harjoittaa syrjivää ja kiusaavaa toimintaa. Mutta kenties tämän takana on kuitenkin vielä enemmän.

Viha, saati raivo, tuskin on yksinään ja pelkästään hyväkään selitys.

Kuitenkin jotain selvästi tarvitaan. Viha -argumentti on tarpeen. Sillä jostain kertoo se, että kun Hannu Karpo kuvasi Helsingin Sanomien haastattelussa (23. 5. 2007) uraansa hän mainitsi ohjelman joka oli hänelle "mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana". Karpo teki pitkän tutkivan journalistin uran ja kohtasi ties mitä tapauksia. Ja tämän arvosanan sai ohjelma jonka hän oli tehnyt siitä miten lestadiolaiset kohtelevat omia uskonveljiään hoitokokouksissa. Samanaikaisesti lestadiolaiset mainostavat että he ovat rakkaudellinen hyvien ja ystävällisten ihmisten joukko joka ei ole mikään lahko vaan osa evankelisluterilaista kansankirkkoa ja osallinen sen kirkollisverotuloista. Tämä kontrasti on pakko selittää. Ja jos tätä ei selitetä, ei uskontokeskustelusta ole täyttä kuvaa.

Valehtelu on helppo selitys. Mutta entä jos se ei olekaan kokototuus, vaan esimerkiksi vain fragmenttia koskeva osuus? Itse olen jopa halukas uskomaan näin. Mieleeni nimittäin tuli että mitä jos kristittyjen kokemus rakkaudesta uskonnottomia kohtaan on tosi?

Näkisin että juuri näin voi olla.

Mieleeni nimittäin tuli se, että jos kristityt rakastavat, he viittaavat tietenkin agape -rakkauteen joka kestää riippumatta siitä mitä toinen tekee. Se on ominaisuuksista riippumatonta rakkautta. Tällä on syvä arvo teologiassa. Valitettavasti kun katsotaan ihmisten keskistä rakkautta, tälle on lähisukuinen ilmiöjoukko. Silloin puhutaan erilaisesta patologioista, erotomanioista ja stalkeroinnista.

Ja viattomin versio tästä on ollut itselleni hyvinkin tuttu ongelma. Ns. friend zone. Se on siinä mielessä agape -rakkautta että tässä ei ole kysymys klassisesta vastavuoroisesta rakkaudesta. Sellaisesta joka kattaa filia -ystävyyden ja eros -henkisen rakkauden josta "Moulin Rouge" -elokuva loi sloganin "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return." Valitettavasti yksisuuntainen platoninen rakkaus - saati sen jalostuneempi versio, ritarinrakkaus (fin amour) - ovat vaativia.
1: Fin amour on kokijalleen parhaimmillaan hienoa, mutta luopuminen, vallattomuus ja puutteenalaisuus tuovat mukanaan sen tyylisen eksistentiaalisen kriisin, että suurin osa nykyajan uskomiseen uskomista korostavista evankeelisista kristityistä ei voi sitä hyväksyä ; Koska uskomiseen uskomista myydään elämän merkityksen täyttävällä onnellisuudella ja muulla pohjimmiltaan hedonistisella. Eikä sillä että on itse asiassa pirun vaikeaa olla välineellistämättä toista ihmistä vain siksi että haluaa tätä kovasti. Etenkin jos sen voi maalata hyväksi antamalla sille yleisesti eettiseksi luokitellun nimen.

Hyvin monelle se ei riitä. Yksisuuntainen yritetään muuttaa vastavuoroiseksi. Ja tässä valitettavan usein käytetään manipulatiivisia kikkoja. Agape on ihmiselle hyvin vierasta. Halu pelastaa johtaa sellaisiin käsitteisiin kuin "lying for Jesus". Ei siksi että valehdeltaisiin rakkaudesta ateistia kohtaan. Vaan koska tämä rakkaus mutiloituu joksikin joka ei ole kovin arvostettavaa.

Ja jos katsotaan ihmisiä, harvalla on minun ritarihyveitäni tässä asiassa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten friend zonesta poistumiseen on vain yksi eettisesti hyväksyttävä keino, ja useita jotka ovat halveksuttavaa manipulointia. Se on kuitenkin samalla myös se kaikista vaikein. Samalla on hyvä huomata että friend zonessa oleva syyttää yllättävän usein yksisuuntaisen rakkautensa kohdetta erilaisilla tavoilla. Kuitenkin friend zone on jotain johon kohde ei laita ihmistä. Friend zonesta syntyykin helposti rakkauden rosvosektori. Ja siinä oleva ikään kuin ajattelee ansainneensa toisen olemalla ystävällinen. Samoin kristitty voi ajatella että hän on ansainnut sen että ateisti vakuuttuu siitä että hän on kertonut hänelle statementinomaisesti uskonnollisia dogmejaan. Ja jos ateisti ei suostu, hän on järjetön, tyhmä, idiootti. Ja jos hän pistää vastaan ja argumentoi erimielisyyttään hän "savustaa" tai on muuten "militantti."
1: Yllättävän moni oikeasti selittää että heidän sananvapauttaan rajoitetaan sillä että he saavat paskaa niskaan. Paska on mielipiteitä ja sanomista, jota siis halutaan sensuroida. Ajatus on jossain määrin huvittava.

Tämä varmasti selittää avantovertauksen. Miksi kristityt pitävät sitä hyvänä vertauksena samalla kun vastapuoli kokee sen vastenmielisimpänä asiana ikinä. Kristitty selittää että ei hän uhkaile väkivallalla ja helvetillä vaan enemmänkin varoittaa heikoista jäistä. Ateisti ihmettelee että aikamoinen jumala. Ja kristityn käytös ja huutelukaan ei usein ole asianmukaisinta. Samoin tämä selittää miksi kristinuskossa tunnetaan rakkauspommitus (love bombing). Ja tämä ilmiö on sen laatuinen että se on koettu riittävän arvokkaaksi siihen että se on laitettu melko korkeatasoiseen aivopesua koskevaan Streatfeildin "Brainwash" -kirjaan omaksi osiokseen. Tämä usein yhdistyy erilaisiin tunkeilumenettelyihin, joissa toisen henkilökohtaisiin asioihin meneminen nähdään ystävällisyytenä ja sosiaalisuutena. Kysyminen ja henkilökohtainen läheisyys toki kuvaakin intiimejä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Mutta ilman luottamusta ja lähelle päästämistä kyseessä on imitaatio eikä aito asia. Ja mikä pahinta, tämä imitaatio ei pidä yllä yhtään tämän itse aidon asian hyveellisyydestä. (Se on kaunis kuin eräs langennut Lucifer, joka paitsi näyttää enkeliltä myös tavallaan on sellainen. Vertauskuva uponnee kristittyjen käsitysmaailmaan.)

Ateistinen tai uskonnoton puoli näkee tämän retorisena kääreenä, jossa väkivalta kätketään paketoimalla se ystävällisesti. Kristitystä kyse ei ole kääreestä vaan ytimestä. Se väkivalta on tavallaan se kääre. Kenties jopa harhautumisen merkki jos tästä tulee kristityn egolle inhottavaa arvokeskustelua.

Friend zone on hankala asia ja siinä oleminen on viheliäistä. Tästä ei kuitenkaan saa syyttää kohdetta. Jos kristinusko lähetyskäskyllään käskee julistamaan ja kutsuu tätä rakkaudeksi, se on ideologian eikä ateistejen vika. Jos kristinusko kehottaa rakastamaan ärsyttäviä erimielisiä, ei voi olla niin että kun kristittyjen käytös ei sovi rakkaudellisuuden malleihin niin sitten vain muutetaan rakkauden määritelmää niin että kristityt voivat edelleen leikkiä olevansa rakkaudellisia vaikka he ovat ties mitä kumisevia vaskia. (Kenties vaskitynnyreitä jotka ovat tyhjiä ja kumisevat siksi koviten.) Vika on tällöinkin kristityn ei ateistien. Jos kristinusko kertoo ateistejen kohtaloksi jotain ja oma lapsi tai läheinen sattuu olemaan sellainen, eikä hän sitten suostu kääntymään kristinuskoon, niin vika ei ole sen joka kävelee näille määritellyille heikoille jäille. Sillä hän ei ole siihen sellaista heikkoa jäätä määritellyt. Vika on jälleen vain ja ainoastaan kristityn.

Eikä siksi että hän olisi ilkeä ja vihaava. Vaan juuri siksi että ei. Tämän tiedostaminen herättää ainakin minussa sen tyylisen hengen että asennevammoja on kenties helpompi ymmärtää. Itse asiassa ymmärrän tätä kautta varsin hyvin miten mielisairaat ylilyönnit ja muu vastaava kohtuuttomuus ovat varsin luontevia seurauksia. Mutta toisaalta sitä tietää että on, kaikesta vaikeudesta huolimatta, sitten itse kyennyt kiipimään parempaan. Tuosta lähtökohdasta kristityt tuskin ovat kovin korkealla statuksella opettamaan minulle eettisyydestä noin suunnilleen mitään. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä pitäisikö antaa kristittyjen päästä ystäväksi, vaan siitä miten ystäväalueongelma hoidetaan. Sillä jos siihen mennään niin pirulaiset kuitenkin ensi töikseen pyrkivät sieltä pois. Eivätkä pois sillä hyvällä tavalla jossa katsotaan poistuvaa selkää ja arvataan että ei murehdit sitä eroa. Vaan juuri niillä väärillä.

Pieni ajatus : Miksi ateistit puhuvat uskonnollisesta julistuksesta indoktrinaationa?

Marjaana Lindeman hermostutti muutama vuosi sitten uskovaisia sen vuoksi että hänen psykologisten tutkimustensa mukaan uskonnollisuus johtuu psykologisten ajattelutasojen sekaantumisesta. Nyt hän on innostuttanut uskovaisia, ja suututtanut monia ateisteja. Aihe on ... suoraan sanoen juuri täsmälleen sama. Asiasisältö on muuttunut vähän, mutta reaktiot vaikuttavat olevan peilikuvia.

Lindemanin kokeessa oli testattu ateisteja. Heitä pyydettiin esittämään pyyntöjä joissa Jumala uhkaisi ja tekisi pahaa heidän läheisilleen. Ateisteissa oli näkynyt lisääntyvää ahdistusta. Kognitiivinen dissonanssi viittasi siihen että ateistit eivät vain hermostuneet siitä että läheisille pahan tekeminen ajatuksena haittaisi, tai että Jumala -sanan mainitseminen tuottaisi allergiaa, vaan että Jumala omaisia uhkaamassa tekisi asiasta astetta hermostuttavamman.

Kristityt luonnollisesti puhuvat tämänlaisissa tilanteissa homo religiosus -ihmiskuvan puolesta. Idea on arkijärjellä ajatellen luonteva. Mutta jos tämä todella laskettaisiin mukaan, suuri osa ihmisistä määritettäisiin itsetuhoisiksi. Psykologiassa tunnetaan ilmiö jossa korkealla paikalla oleminen aikaansaa hyppäämishalua. Tämä ns. high place phenomenon, jossa ajatus joko itsen syöksymisestä tai ystävän työntämisestä johtuu sekin peruskäsitetason sekaantumisesta. Ihminen ajattelee että hän voisi vain hypätä ja hän voisi vain työntää. Tämä impulssi ei kuitenkaan ole reaalinen, eli on äärimmäisen epätodennäköistä että alas todella hypättäisiin.

Mutta Lindemanin selitys on nähdäkseni tarpeen toisaalla. Nimittäin kun katsotaan miten uskonnolliset ihmiset ja ateistit suhtautuvat julistukseen ja käännyttämiseen, voidaan huomata että ateistit puhuvat manipuloinnista, indoktrinoinnista ja vastaavasta. Uskovaiset vain kokevat keskustelevansa ja kertovansa vakaumuksestaan. Tämä epäsymmetria kattaa hyvin suuren osan uskontokeskustelusta. Ja se johtuu luutavasti juuri siitä että järkitasolla uskovaisen sanat eivät vakuuta ateistia. Mutta tunnetasolla tapahtuu vetoja suuntaan jonka he tietävät typeräksi. Tämä tuntuu indoktrinoinnilta. Tämä tuntuu siltä että omia ajatuksia yritetään harhauttaa valheeseen irrelevanteilla seikoilla. Tämä vaikuttaa tempulta josta on jääty kiinni. ; Tässä ajatuksessa on vain yksi vika. Todellinen ja tehokas aivopesu nimenomaan ei tunnu tämänlaiselta.

"Friend zonen" kiertäjät

"Friend Zone" on todellinen tila. Se on myös tila johon on epämiellyttävää joutua. Ja kun katsotaan, voidaan huomata että etenkin miehille näyttää olevan tarjolla paljonkin materiaalia jossa keskitytään (a) jonkinlaisen kaunaisen lohdun tuottamiseen (b) tarjotaan keinoja joilla tämä tilanne voidaan kiertää.

"Tämä päivä" -blogissa korostettiin että naisteniskentäpuolella oleva Red Pill -liike muuttaa parisuhteen epäeettiseksi peliksi, jossa naisia pitää kontrolloida että nämä eivät livahda käyttämään valtaa parisuhteessa. Ja jossa miehen oma itse pitää uhrata ja teeskennellä olevansa toisenlainen kuin on. Näkisin että tämä on hyvin lähellä. "Friend zone" on eräässä mielessä vain erikoistapaus siitä miten sekä naisten kaatamiseen että parisuhteeseen liittyvät suuremmat teemat kytkeytyvät.
1: Itse tosin lisäisin tähän itselleni huvitusta synnyttäneen prostituoimisajattelun. Friend zonessa korostetaan että mies olisi ystävällisyydellä ja drinkkejä ostamalla tehnyt pohjatyötä, ja siksi ansaitsisi parisuhteen eri tavalla kuin spontaani baarissa juuri tavattu tuttavuus. Että olisi reilua ja asiallista jos tähän vastattaisiin ansaitulla romanttisella suhteella ja kenties jopa seksillä. ; Tässä ajattelussa on jotenkin luontevaa prostituoida drinkkien antaminen ostotapahtumaksi. Mikä on tietysti erikoista, koska vastavuoroisuuden ja palkallisen palvelualan välillä on ero. Juuri siinä että onko velvollisuus vastata tietyllä tavalla...

"Friend zoneen" liittyvä kaunaisuus on toki helppo ymmärtää. Onhan tilanne kova ja epämiellyttävä kokemus. Mutta jos tilannetta alkaa käsittelemään väärin, voidaan huomata muutamanlaisia syviä ongelmia:
1: Ensinnäkin "Friend zonessa" oleva voi asettaa itsensä passiiviseksi kohteeksi. Karkeasti ottaen "friend zone" on tila jossa pyytäjällä ei ole juurikaan valtaa. Kun on tunteita jotakuta kohtaan, on oma kohtalo riippuvainen toisen ihmisen vastauksesta. Kuitenkin tilanne lähtee liikenteeseen siitä että itse yrittää olla enemmän kuin ystävä. Ystävyyteen on saatu molemminpuolinen suostumus ja tätä oikeutta halutaan sitten laajentaa uusille alueille. Ja tältä osin ketään ei tavallaan "vain laiteta friend zoneen". Friend zoneen joutuminen vaatii ystävyyssopimuksen laajentamisyrityksen. Ja alkutilanne lähtee kyllä yleensä siitä joka sitten on friend zonessa.
2: Ansaitsemislogiikka tuottaa toisenlaisia ongelmia ; Ja tämä on ajallemme jotenkin oleellista. Romanttisissa elokuvissa ja jopa saduissa korostuu se, miten parisuhde jotenkin ansaitaan. Näin ollen "naiset eivät halua kilttejä miehiä vaan antavat kusipäille" on osittain uhripuhetta jossa korostuisi se, että toisella olisi jonkinlainen velvollisuus parisuhteeseen tai seurusteluun. Immanuel Kantilta voisi tähän ottaa mainion prinsiipin "ought implies can". Eli jos sanotaan että jotain pitäisi voida tehdä sen täytyisi olla myös mahdollista tehdä. Eli ajatus siitä että meillä olisi velvollisuus rakastaa jotakuta jollain ehdoilla vaatisi sitä että ihmiset hallitsisivat tunteitaan ja voisivat rakastua tai eirakastua tahdonalaisesti. ; Tämä ei ole kuitenkaan helppoa. Ja itse asiassa tämä rakkauden eitahdonalaisuus on se joka tekee friend zonessa räytymisestä inhottavan tilanteen. Ja tämän vuoksi parisuhteesta kieltäytyvä puolikaan ei suinkaan vain "päätä laittaa jotakuta friend zoneen". Näin ollen tilanne palautuu siihen että on ikävää jos tunteet eivät saa vastakaikua, mutta ei tästä voi ketään syyttääkään. Ihminen kun ei voi valita. (Jos asiaa selitetään edelleen naisten genetiikalla, niin eivät he genetiikkaansakaan valitse.)
3: Toisaalta voidaan ajatella että moraalisuudessa valinnalla on paljon väliä. Tässä yleensä korostetaan sitä että ihmiset ovat rationaalisia olentoja. Ja tämän vuoksi ihmisillä on autonomisuus. Me tunnistamme syitä ja me toimimme sen mukaisesti. Tässä tunteet voivat toimia suuntaavina voimina. Yleisesti on kuitenkin ajateltu että se, että sinulla on hyvät syyt oikeuttaa itsellesi jokin aktio ei johda siihen että muiden ihmisten tulisi reagoida tähän pyrkimykseesi positiivisesti ja kannustavasti. Sillä usein nämä pyrinnöt vaikuttavat muihin ihmisiin. Ja tällöin kysymys on siitä että pyytäjä astuu toisen autonomian yli jos esittää että toinen tekee oleellisesti väärin tai epämoraalisesti jos ei suostukaan vastaamaan kyllä. Tämänlaisessa tilanteessa kiistetään että valinta olisi oikeutettu joten sanotaan että henkilö ei ole rationaalinen eikä hänellä saisi olla valtaa päättää omista asioistaan. Tiukassa mielessä tämä voi tarkoittaa sitä että toisen persoona tai oleellinen osa tästä persoonasta kielletään ja hänestä tehdään jonkinlainen objekti. Tämänlaisen toiminnan jälkeen ei tietysti ole kovin eettistä hypätä valittamaan siitä miten epäeettinen toinen on. Tilanne on korkeintaan pata-kattila -sanontaan sopiva.
4: Creepyin puoli ilmiötä liittyy kuitenkin nimenomaan "escaping from friend zone" -teemaisiin artikkeleihin. Niitä on liikkeellä runsaasti. Ja vaikka osa niistä onkin asiallisia. Eli ne korostavat lähinnä sitä, että kannattaa yrittää ja kertovat miten itseä voi ilmaista paremmin. Mutta yllättävän useassa opetetaan enemmänkin kieroilun henkeä. Niiden ongelmat ovat hyvin samanlaisia kuin mitä "Tämä päivä" -blogissa alussa antamani linkin takana käsiteltiin. Nämä voivat jopa olla strategisesti toimivia kikkoja, mutta eettisesti tarkastellen niissä on ajatuksena juuri se, että toisen autonomiaa yritetään halveerata ja rikkoa tempuilla jotka ovat manipulatiivisia ja sellaisia että niissä joudutaan teeskentelemään ja valehtelemaan itsestä.

Ylläoleva tematiikka on Kantilaisen ajattelun läpitunkemaa. Ja otin tämän esille siksi että se on itse asiassa jotain jota valtaosa kristityistä ja humanisteista hyväksyy. Kant oli itse kristitty ja tätä kautta tämä ei herätä antipatioita. Ja autonomiaa korostaessa vastaan tulee humanistien kannattaman tyylinen vapaus ja itsellisyys. Se on nähdäkseni neutraali ja asiallisen tuntuinen - joskaan ei ehkä ihan 100% täysin oma kantani - asiaan.

Friend zone on siitä jännittävä, että kun katsotaan uskonnollisia julistajia, heissä on yllättävän usein samoja eettisiä ongelmia kuin mitä friend zonessa tulee vastaan. Sen sijaan että he antaisivat ihmisille syitä ja luottaisivat näiden rationaalisuuteen, he yrittävät tunkea nämä säännöt toisen päälle. Autonomiasta ei tässä ole hajuakaan. ; Sävy on usein nimenomaan se, että ensin tungetaan ja haastetaan. Ja sitten jos kieltäydytään, koetaan tämä poistyöntäminen ikävänä ja epäkohteliaana ja törkeänä. Sitten keskusteluun tungetaan omia Raamatusta lainattuja sääntöjä joita toinen ei tietenkään kannata koska muuten käännyttämiselle ei olisi edes tarvetta. Ja sitten jos toinen ei hyväksy niitä tätä pidetään törkeänä. Ja kaiken aikaa argumentteja vaihdetaan. Jos yksi jumalatodistus ei innosta, vedetään hihasta toinen. Teemana on se, että jos vastaus on "ei", niin tämä on jotain johon suhtaudutaan lähinnä siten että mitä voitaisiin tehdä jotta tästä päästäisiin ympäri ja saataisiin toinen sanomaan "kyllä". Autonomian kunnioittamisesta ei ole tietoakaan. Uskonnonvapaus joka tarkoittaa sitä että "on lupa kertoa omasta uskonnosta" ja jossa vapaus uskonnosta tai kieltäytyminen eivät ole relevantteja vaan ovat kauheaa pakkosensuuria.

On selvää että friend zone tietysti paljastaakin jotain oleellista. Onhan Jumala rakkaus ja tästä kieltäytyvä asettaa Jumalan vähintään friend zoneen ellei peräti lähestymiskieltoon. Toki julistajalla on yleensä itselleen annettu motiivi, uein jopa järkeilty motiivi, jossa julistaminen ja käännyttäminen on pelastamista. Ja käännytysstrategiat ovat vain ovela keino pelastaa enemmän ihmisiä. Niiden oikeudellisuus tuntuu yhtä sopivalta kuin kaunaantuneen pakit saaneen friend zonelaisen valitus siitä miten naiset eivät halua hänen laisiaan ystävällisiä miehiä jotka ovat kilttejä ja jotka tekevät pohjatyöt.

---

Siksi minä ryhdynkin tästä homoseksuaaliksi. Jokainen uskovainen josta minun on velvollisuus kuunnella tavunkaan verran Jeesuksesta tai että minun olisi ikään kuin kulttuurin ja uskonnonvapauden nimissä pakko laulaa virsi on ihminen joka joutuu minun friend zoneeni. Hänen velvollisuutensa on olla ottavana osapuolena anaaliseksissä. Periaatteet ovat samat joilla uskonnonvapauttani tallataan. Kiitos rajusta anaalipanosta jo etukäteen.

Hämäys

Derren Brownin "Miten mieltä hallitaan" kertoo erilaisia vippaskonsteja joilla toisia voi hallita ja hämätä. Muun muassa kysymisen voimasta. Esimerkiksi itsepuolustustilanteessa voi olla kannattavaa kysyä toiselta. Ei oikeastaan ole mitään väliä mitä kysyy. Ei ole merkitystä kysyykö sitten äidin nimeä taikka pihapuun lajia. Ihmisen mielessä kysyminen on sen verran merkittävä teko, että siihen reagoidaan automaattisesti. Tätä kautta saadaan lyhyt hämmentymisen hetki, jona voi vaikka lähteä pakoon tai tehdä mitä sitten aikookin tilanteen ratkaisemiseksi.

Miekkailukoulullani olen päädyin kokeilemaan tämän periaatteen tehoa. Harjoittelimme "puolistrukturoitua" harjoittelua, jossa harjoiteltiin tekniikkaa mutta ei siten että olisi tietty tekniikka jota pitäisi harjoitella. Ideana oli se, että lähtöasennot oli määrätty ja tästä lähtökohdasta sai sitten jatkaa. Tässä tietysti yritetään sovittaa tilanteeseen sopivaa vastatekniikkaa.

Suunnittelin lähteväni lyömään aivan tavallisesti. Valmistautumiseni johti tiettyihin pieniin asennonmuutoksiin jotka vastapuoli pyrkii lukemaan. Näin hänen liikkeistään miten hän valmistautui torjumaan sen, joten arvasin että hän sulkee linjan. Olin kuitenkin mielessäni jo sitoutunut iskuun. Siksi kysyin "Ootko sä lapista?" ja lähdin iskemään juuri siten kuin tiesin toisen tietävän minun iskevän.

Kysymys - joka sinänsä on myös osuva koska hänellä on samanlaisia intonaatioita kuin lappitaustaisella ystävälläni ja josta olen sitten vetänyt rohkeita induktiivisia arvauksia - sotki hänen ajoituksensa ja tekniikkani meni läpi. Harvoin saa sellaista lystiä, että suoraan yhdellä liikkeellä tullaan päätökseen ilman minkäänlaisen vastatekniikan läsnäoloa.

Peliohjelmoija on kuollut?

Tietokonepelaaminen on luokiteltu viihteeksi eikä taiteeksi. Käsitteenä viihde ja taide ovatkin lähellä toisiaan ja niiden eroksi nähdään jonkinlainen syvällisyys. Jos se on pinnallista, se on viihdettä. Ja jos se on syvällistä, se on taidetta. Tai jopa uskontoa. ~ Ja tämä erottelu on hyvin subjektiivinen jako. Esimerkiksi näen kaikki uskomiseen uskomiseen liittyvät aiheet joksikin jossa uskoa perustellaan viihteenä ; Toivo, kuolemanpelon hellittäminen ja muu vastaava ovat hyötyajattelua jossa aiheena on elämän helpottaminen. Toiset taas näkevät että viihde on profaania ja usko pyhää. Heitä jaotteluni jopa loukkaa.

Tietokonepelien kohdalla pelikritiikki perustuu usein (a) ajatukseen pelien kaupallisuudesta (b) näkemykseen pelaamisen passiivisesta ja laiskasta puolesta (c) peleissä oleviin epämoraalisiin tekoihin joiden pelätään ikään kuin opettavan ja kannustavan epäeettisiksi myös muussa elämässä. ; Ja tässä mielessä tietokonepelikritiikin voidaan todella huomata mukailevan sitä mitä myös kirjallisuus ja taidemaalarit ovat kohdanneet.

Kysymys voi todellakin olla siitä onko tietokonepelaaminen nähtävissä taiteelliseksi aktioksi. Tekniikan kehitys kun on tuonut peleihin muutakin kuin erikoistehosteita. Välidemoja voidaan toteuttaa ja juonen etenemistä ohjelmoida itse pelaamiseen. Tässä mielessä tietokonepeli on taidetta kuten maalaustaiteen seuraaminen tai elokuvien tarkkailu. ; Peliohjelmoijat ovat tehneet teoksen aivan kuten kirjailija on kirjoittanut kirjan tai elokuvaohjaaja näyttelijäkaartin ja muun elokuvaryhmän kanssa ohjannut elokuvan.
1: Katsominen nähdään helposti passiivisena ja tämä saatetaan nähdä ikään kuin epätaiteellisena. ; Maalaustaiteen kohdalla sitä ei tunnusteta, elokuvien kohdalla vain tuotoksen töllöttäminen passiivisena saa jo jonkin verran suosiota. Ja tietokonepelien kohdalla se hyväksytään melko usein.
     1.1: Tällä ajatuksella jossa tekijä on aktiivinen ja taiteenostaja on vain passiivinen mesenaatti on jonkin verran historiallista taustaa jopa maalaustaiteen puolella. On ajateltu että taiteilija on ikään kuin nero joka tuo näkemänsä muiden tarkkailtavaksi. Syntyy "neromyytti".
     1.2: Passiivisuutta korostetaan myös manipulaationäkökulmassa jossa ajatellaan että vastaanottaja on ikään kuin opetettavana ja ohjattavana ja vain nielee hänelle syötetyt ajatukset.
2: Näiden lisäksi on tietysti Derridan tyyppinen näkemys jossa taiteilija etääntyy tuotoksesta. Taiteilija analysoimassa omaa teostaan on vain katsoja muiden joukossa. Näin ollen "kirjailija on kuollut". Aktiivinen tulkitsija itse asiassa luo perimmäisen teoksen merkityksen.

Se, mikä tietokonepeleissä on erilaista kuin vaikka maalaustaiteessa on interaktio teoksen kanssa. Tämä vaikuttaa luonnollisesti siihen miten tietokonepelit sovitetaan. Karkeasti voidaan sanoa että vaikeutena on erottaa:
1: Onko pelaaminen jonkinlaiseen urheilusuoritteeseen vertautuva sorminäppäryys-reaktionopeustaito. Monissa peleissä onkin hyvin vaikeita kohtia. Ja jokainen pelaaja tietää, mitä tarkoittaa jäädä jumiin johonkin yhteen tiettyyn tehtävään kenties pitkäksikin aikaa. Tietty mekaaninen suorite täytyy tehdä ennen kuin juoni etenee. (Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot "Assassins Creed : Brotherhoodin" sivutehtävä jossa pitää lentää Leonardo da Vincin keksimillä siivillä, ja ampua vihollisia ja sytytellä nuotioita joiden lämpimiä ilmavirtoja käyttäen pitää pysyä lennossa. Tehtävän voi pelata parissa minuutissa, mutta itse varaan siihen epäonnistumisten vuoksi useita tunteja.)
     1.1: Urheilun sovittaminen taiteeseen taas tuo mutkia. Monesta jääkiekko ei ole taidetta vaikka se vaatii taitoa. (Minusta se on tekosyy ostaa olutta, mutta minä olenkin niitä ihmisiä jotka menevät tappeluun ja sitten siellä puhkeaakin jääkiekko-ottelu.) Baletti taas on suurimmasta osasta taideta. Ja minusta itsepuolustuslajit ovat ehdottomasti taidetta, mutta moni pitää niitä kaikesta banaaleimpana ja vähiten taiteellisena urheiluna jota ihminen on koskaan kehittänyt. Osasta ne eivät oikeastaan edes ole urheilua lainkaan, vaan väkivallan oikeuttamista.
2: Onko peli jotain joka harhauttaa. Ajatus voi olla jopa sellainen että on syy miksi tietokonepelejä kohdellaan eri tavalla kuin elokuvia ja miksi elokuvia kohdellaan eri tavalla kuin veistostaidetta. Ajatus on siinä, että aktiivisuutta on monenlaista. Maalaustaiteessa ei ole mitään harhauttavaa. On teos jonka ääreen on pakko hiljentyä. Elokuvissa liike taas harhauttaa ihmisen katsetta ja ajatuksia pysymään mukana. Ja näin se on vähemmän omaa luomusta ja enemmän manipulointia. Ja tietokonepelit ovat sitten maksimoineet tämän häiritsemisen.
3: Luoko pelaaja pelitapahtumat. Jos taiteilija antaakin vain viitekehyksen, ja jopa teos muuttuu joka kerran hieman erilaiseksi, niin eikö tämä tarkoita sitä että tietokonepelit ovat lähempänä sitä että pelaaja on paitsi pelin tulkitsija, myös pelin tarinan tekijä ikään kuin yksi "kirjoittajista muiden kirjoittajien joukossa". (Pelaamisessa tappio ja kuolemakin ovat läsnä omina tarinoinaan, toisin kuin elokuvissa joissa sankari ei koskaan kuole samalla tavalla kuin minun assassiinini siipiensä kanssa.)

Itse näkisin että peliteollisuutta on kuitenkin katsottava kokonaisuutena. Olisi erikoista olettaa, että tämän blogin tulkinta kertoisi vain lukijasta. (On aivan järkevää tulkita minut aika kusipäiseksi ja änkyräksi kaveriksi.) Samoin tulkinnalla on luonnollisesti merkitystä. ; Ja tämän vuoksi pelikulttuuria pitää jossain määrin rinnastaa elokuviin. Ja nimenomaan elokuvan ongelmatapauksiin. Jos mietimme "hollywood" -elokuvia, niitä moititaan kaupallisiksi ja pinnallisiksi. Ne eivät ole hyviä vain siksi että elokuva on taidemuoto. - Kaikki elokuvat eivät muutu hyviksi sillä, että elokuvan kerrotaan olevan validi taiteen tekemisen väline. Tässä ongelmana on toistuvat kliseemäiset ideat ja juonet ja juonenkäänteet. Taiteellisia riskejä ei uskalleta ottaa. Elokuvan tekeminen on kallista ja niistä voidaan saada omat pois - ja hirveät tulot päälle - vetoamalla yleisöön ja matalimpaan yleisöön.

Tämä on tietokonepelien kohdalla relevanttia, sillä nykyään tietokonepelien tekeminen on hirvittävän kallista. Suuret työryhmät, valtavat työtuntimäärät, ja suuret riskit pakottavat pelaamaan varman päälle. Pienet indie-talot ja yksittäiset koodarit taas eivät saa aikaan riittävästi työtunteja voidakseen tehdä jotain todella hienostunutta. (Vähintään grafiikassa joudutaan antamaan periksi siitä mitä voisi olla ja tekemään sitä mitä voidaan.) Näin Hollywood -elokuvien pahimmat ongelmat kasautuvat pelien päälle. Ja siksi pelit ovat todellakin keskimäärin heikompilaatuinen taidemuoto kuin moni muu. (Tosin myös roskakirjallisuutta voidaan tehdä siksi että sen tuotanto ja julkaiseminen vaikka nettikirjana on melko halpaa ja näin ollen kovin suuria riskejä ei ole.)

Ei silti, pelaan yhä pelejä ja pidän niitä ongelmista huolimatta taidesuuntana. Pelaamista on kuitenkin helppo pitää taitona mutta hieman vaikeampi urheiluna. Pahimmillaan syytteet siitä että pelaaminen ei olisi taidemuodon parissa oleminen muistuttaa maailmasta jossa taiteen välttämätön tehtävä ei ole olla nautittavaa. Ja vielä enemmän, se ei edes voi olla nautittavaa. Hienostunutta on tylsistyttävä, kuten taidenäyttelyt ja uskonnolliset tapahtumat, joissa tavallinen harjaantumaton ihminen lähinnä haukottelee. Ja tietokonepeli ei voi olla syvällistä koska siitä nautitaan.

Ymmärrän toki että kulttuuriin joutuu usein totuttautumaan, eikä ole ilmiselvää että taiteen olisi oltava helppoa tai ihastuttavaa. Usein näyttää että taide on karseaa ja vaikeaa! Mutta jos mukavuusaspekti torjuu ja kieltää ilmiön taideluonteen, luulen että taiteenharrastaja ja kultturelli ihminen menettää jotain suurempaa ja hyvälle elämälle relevantimpaa kuin kulttuurin suosiessaan hienostuneen kultturellia elämäntapaansa. Ja mikä kauheampaa ; mahdollisesti tämän lisäksi myös hänen taidekäsityksensäkin on premissoitu päin persettä.

Häpykaarti panoutuu ongelmiin

Suhteeni ihmisiin on kenties turhankin suoraviivainen, kuitenkin tämän suhtautumisen suhde feminismiin on tietyllä tasolla mysteeri. ; Syynä on koko feminismi -sanan epämääräisyys. Esimerkiksi Rosa Meriläinen korostaa että feminismi ajaa tasa-arvoa ; Sen kriteerinä on se, että miesten ja naisten tulisi olla tasa -arvoisia. Tässä mielessä olen feministi. Toisaalta "Laasasen kritisoima feminismimalli" noudattaa joidenkin feministienkin, kuten Emer O'Toolen, kannattamaa näkemystä jossa feminismille on useampia kriteeriattribuuteja ; Tasa-arvon lisäksi tulee olettaa että tasa-arvo ei toteudu. Ja että se ei toteudu sillä tavalla että toisissa asioissa miehet ovat epätasa-arvoisia ja toisissa naisilla on vaikeuksia. Ja vieläpä että tiedostaminen ei riitä, vaan pitää ryhtyä aktiiviseksi. Ja tässä mielessä en ole feministi.

Kuitenkin jossain määrin olen leimallisesti "miesasian kautta asioita katsova". (Sovinistiksi ei ole sentään koskaan sanottu, joka vihjannee jostain.) Silti en voi oikeastaan tehdä muuta kuin ihmetellä ns. pelimiehiä.

Olen toki jossain määrin tympäytynyt siihen, että moni ei tunnusta että yhteiskunta-asema, ulkonäkö ja muut vastaavat ovat vakavastiotettavia tilastollisia esteitä pariutumismarkkinoilla. Yhtä paljon olen turhautunut väniseviin vässyköihin joiden puheista paistaa pelkkä uhriutuminen ; He katsovat ansioitaan ja valittavat että naiset valikoivat vääränlaisia miehiä. Heidät voi luokitella kolmeen alatyyppiin jotka koen kaikki jotenkin omituisina (Kaikki Laasaslaiset eivät ole sellaisia. Mutta listaan ne ärsyttävät tyypit koska olen "sellainen ärsyttävä tyyppi".):
1: Selvä lannistunut, kiltti ja selvästi yrityksen puutteessa oleva mies. "Naiset eivät ole tulleet kotiini harrastamaan kanssani seksiä vaikka poistin vuokra-asuntoni oven lukon ja olen odottanut täällä 24/7"
2: Omista, illusionaarisista tai todellisista, erinomaisista puolistaan egoutuneet tyypit joiden nettihistoria paljastaa heidän olevan aikamoisia kusipäitä. Ja valittavat että naisilla on väärät preferenssit.
3: Niitä tyyppejä joilla on hyvin tarkat kriteerit siitä minkälaisia naisia pitää olla että kelpaa. Samalla he valittavat että naisetkin pitävät kriteereitä.

Pelimieskulttuurissa hyvänä puolena on se, että uhriutumisen sijaan tilanne nähdään jonain jossa selvitään. Kun maailmaa ei voi muuttaa utopiansa mukaiseksi edes isolla internettiin valittamisella - naisia ei ala kaatumaan solkenaan sillä että käyttää naissukupuolen negatiiviseksi kuvauksiksi tunnistamia asioita (olivatpa tosiasioita tai eivät) foorumeilla ja blogissaan ihan sikana - he päättävät yrittää olla miellyttäviä. Tämä on positiivinen piirre, koska kysymys ei ole passiivisesta uhriutumista ; Realiteetteja ei kuitenkaan kiistetä.

Pelimiehen "ymmärrettävä mutta hieman likainen puoli" on sitten hyvin yleisinhimillistä. Ideaksi tulee joko maksimaalinen kaataminen tai sitten se, että haetaan jotenkin niin haluttavia naisia kuin vain voidaan. Toinen hakee määrää, toinen laatua. Tämä asenne heijastuu "Metron" pelimieskolumnista. Siinä on ymmärretty että uhriasema naisten preferenssejä haukkumalla (olivatpa nämä illusionaarisia herjoja, biologiaa jota on vaikeaa muuttaa tai kulttuurista valtaa josta ei haluta luopua) ei tehdä mitään, vaan sen sijaan pitää miellyttää. "Nykyaikana itsevarmuus, esiintyminen ja oman persoonan esiintuonti on tärkeä taito. Korostan sanaa taito, sillä pelimieskulttuurissa naisten pokaamista pidettiin taitona: sitä voitiin opiskella, harjoitella ja kehitellä. Tytöt jopa tykkäsivät siitä." Siinä on kuitenkin selvästi kysymys taistelusta resursseista. "Mitään arvokasta – kuten laadukkaita naisia – ei saa ilmaiseksi, niiden eteen on tehtävä töitä ja niiden takia on tapeltava. Mitä vahvempi mies on ja mitä enemmän hän saa niitä asioita elämäänsä, joita oikeasti siihen haluaa, sitä vahvemmaksi tämä yhteiskunta tulee."

Se likainen puoli asiassa onkin sitten se, että perimmiltään pelimieskulttuuri ei rakennukaan sosiaalisuuden vaan resurssipelin varaan. En ole niitä joiden suusta kaikuvat huudot "reduktionismia" ja "materialismia" ovat suoraan tuomittavia. Mutta resurssipeli ja jo genren nimittäminen "pelin" kautta korostaa sitä että kysymys olisi jonkinlaisesta illusionaarisesta suoritteesta. Se onkin sitä. Ja kyseessä on manipulaatio.

Pelimiesten on jostain syystä hyvin vaikeaa ymmärtää miksi heitä pidetään jotenkin vastenmielisinä. Ainakaan minun vastemielisyyttäni ei nosta se, että korostetaan että sosiaalisuus on taito. Se on taito - ja pirun vaikea sellainen. Se, että ihminen osaa esiintyä ja on luova ja kiinnostava ja miellyttävä ovat ansiokkaita tekoja. Mutta kyseessä on kuitenkin manipulaatio eikä aito sosiaalisuus. Pelimiehet tulkitsevat ennakkokäsityksensä mukaan vastenmielisyyden perimmäisen syyn ja siksi toimintaa voi olla vaikeaa korjata.

Asenne on kuitenkin tuttu muualta ja sitä kautta asia voi kenties valaista jotain. Vastaavaa nimittäin löytyy uskovaisilta käännyttäjiltä. Heidänkin tyypillinen piirteensä on se, että heitä opetetaan erilaisiin sosiaalisiin temppuihin. Ja kuten pelimiestenkin parissa, osa niistä on harhaisia, osa taikauskoa ja vain osa on psykologian mukaan todella toimivaa. Kuitenkin näitä temppuja harjoitellaan ja niistä löytyy esimerkiksi korneja koulutusvideoita malliin "miten käännytät juutalaisen". Myös uskovaiset korostavat näitä sosiaalisina taitoina vaikka ne ovat sosiaalisia samalla tavalla kuin joku psykopaatti on sosiaalinen ; Psykopaatti osaa vetää naruista joilla ihminen saadaan ikään kuin ohjattua tekemään tiettyjä asioita. Ihmisen vapaan tahdon manipuloiminen erilaisilla tempuilla on jotain joka koetaan vastemielisenä. Uskovaisenkaan on vaikeaa korjata tilannetta koska he tulkitsevat että vastahankaiset ihmiset vihaavat Jumalaa. He kuitenkin vihaavat sitä saatanan julistajaa joka yrittää käännyttää manipuloimalla ja venkoilemalla jotain kikkakutosia joiden läpi ennen pitkää väkisinkin näkee läpi.

Kehystämisvaikutus ; Onko normaali kristillisyys äärikristillisyyttä?

"Kotimaan" äärikristillisyysartikkelin saamat kommentit ovat erikoista luettavaa. Ne jäävät veivaamaan sitä mitä "ääri" oikeastaan tarkoittaa. "Aika useissa konteksteissa etuliite "ääri-" on semanttisesti vuotava tai jo tyhjentynyt. Se toimittaa lähinnä kirjoittajan sille sälyttämää tulkinnallisen vihjeindikaattorin tehtävää. Se kuuluu toiseuttavan kielen välineistöön; ei me, mutta nuo muut." ... "Ongelman ydinhän on että meillä on kirkon rinnalla, ei sisällä, herätysliikkeitä jotka pitävät oikeutenaan sanella tulkinnat. VL ei hyväksy piispan antamaa synninpäästöä, SLEY:n virkakäsitys papista Kristuksen henkilökohtaisena edustajana, Kansanlähetyksen vaatimus rikkoa lakeja ja evlut kantaa vähemmistökysymyksessä. Kaikki nämä de fakto kävelevät kirkon yli." ... "Kaikki kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet on hyväksytty myös kirkon lähetysjärjestöiksi. Miksi joidenkuiden on niin vaikea heitä suvaita? Olen sitä mieltä, että kirkon sisällä ei toimi yhtään lahkoa. Yipäätänsä lahko on halventava nimitys, jota luterilaiset ovat käyttäneet vapaista suunnista." ... ""Ääri" on tilastollinen ilmiö. Ihmisjoukon enemmistön mielipide muodostaa aina keskiönä pidettävän vertailunormin ja mitä enemmän vertailun kohteeksi valittu mielipide poikkeaa keskiöstä, sitä "ääremmästä" mielipiteesta on kyse. Jos etsii yhtymäkohtaa viimeviikkojen tapahtumiin, voisin olla 100% varma, että vitoslaisten näkemys kristillisyydestä ei edusta suomalaisten kristittyjen konsensusta vaan on siitä aika kaukana." ... "Mikä siis on se oppi, johon uskonnon harjoittajien enemmistö on sitoutunut, jos se ei ole tuo Särkiön mainitsema evlut kirkon oppi. Ja mitä tarkoitat tässä "uskonnon harjoittajilla"? Minulle tuo tarkoittaa aktiivista harjoitusta."

Tässä kohden taustalla tulee täsmälleen samantapaista mietintää mitä on pakko käsitellä silloin kun aiheena on objektiiivinen moraali jota oikeutetaan luonnollisuuteen vedoten. Esimerkiksi voidaan nähdä että homoseksuaalit ovat tilastollisesti vähemmistö, mutta onko se sama asia kuin "luonnottomuus"? Missä vaiheessa tilastopoikkeama ja asian vakavuus ovat sellaisia että voidaan kutsua "luonnonoikuksi" eikä pelkästään "omalaatuiseksi" tai "poikkeavaksi". ; Asiaa tietysti vaikeuttaa se, että tosiasiassa käsitteet elävät.

Tässä kohden itse korostan sitä että "ääri" on järkevälle/maltilliselle uskontokriitikoilla käytännön sanelema. Puheenparressa jossa ei eritellä "äärikristillisyyttä" kohdistuu yleensä koko kristillisyyteen ja tämä se vasta koetaankin pahana. Toisaalta tässä on ongelmana sekin, että kaikki uskontokritiikkikään ei ole maltillitsa. Ja sekin tykkää käyttää näitä "sallittuja puheenparsia". Ja tällöin merkitykset voivat muuttua häijymmiksi. Itselläni meni melko kauan aikaa naureskellessa sille että Jehovan Todstajat täyttävät paljon sivutilaa sen todistamiseen että he eivät ole lahko. Sosiologisessa mielessä heidän oppinsa kuitenkin nimen omaan täyttää lahkon määritelmän. Lahko on vallitsevista suuntauksista eronnutta, yleensä kooltaan pienempää ja kannattajamäärältään marginaalisempaa, uskonsuuntausta. Syynä on kuitenkin se, että käytännössä juuri kukaan ei mielikuvissaan tee lahkosta tämänlaista. Lahko -nimi on jotain jolla voidaan salakuljettaa negatiivisia konnotaatioita. Siksi Jehovan Todistajat irtautuvat sosiologisesti heihin aivan osuvasta "lahko" -nimityksestä. Lahko ei ole niin paha asia, mutta se käsitetään varsin karusti.

Karkeasti ottaen tässä vaikeutta herätääkin se, että kun toimijoita kritisoidaan äärikristityiksi, niin sanoja itse asiassa tarkoittaa eri asiaa kuin vastaanottaja. Ja tässä tapauksessa tilanne ei ole edes se, että ääri -nimen takana olisi välttämättä salakuljetettuja negatiivisia konnotaatioita. On vain korostettu sitä että vain harva kirkkoon kuuluva uskovainen jakaa tuollaisen näkemyksen jota vaikkapa Päivi Räsänen edustaa. Lukija tulkitsee ääri -termin negatiivisemmin. Ja näin ollen syntyy uskontokriitikon silmiin aivan pelleltä näyttävä tilanne jossa henkilöt ensin selittävät että Räsänen ei edusta kirkon kantaa ja jotka ovat seuraavalla viikolla korostamassa miten hänen sanomansa asiat ovat maltillisia eli nimenomaan kirkon kantoihin hyvin sopivia eivätkä mitenkään marginaalisia. Huvittavuus johtuu kuitenkin pääasiassa samasta mistä se hupi mikä syntyy kun tuijottaa uskonnon sosiologian "lahko" -määritelmää ja katsoo miten Jehovan todistajat kiistävät olevansa lahko. Syynä on se, että Jehovan Todistajia ei herjata lahkoksi sosiologiaan vaan arkipuheeseen viitaten. Käytössä on yhteensopimaton termistö ja huvittavuus on ero saman sanan kahden eri merkityksen välillä.

Puhtaasti dekonstruktiivisessa postmodernissa mielessä voidaan sanoa että "äärikristillisyyspuheessa" on kysymys epäonnistuneesta viestinnästä:
1: Äärikristillisyys -termiä käyttävä uskontokriitikko tekee viestintävirheen koska vastaanottajalla on käytössä eri sisältö samalle sanalle. Hän ei ota tätä huomioon ja siksi se, mitä hän tarkoittaa ja mitä muut kokevat hänen tarkoittavan ovat eri asioita.
2: Sanasta loukkaantuva kristitty taas tekee tulkintavirheen, koska hän ei ymmärrä sanojan kielipeliä yhtään sen sovittaa sen omiin sanomisiinsa. Ja värittää sanat oman maailmankuvansa mukaan. Heidän tulisi ymmärtää että sanoja käyttää omaa kielipeliään ja että tosiasiassa jos oma sanasto on erilainen, sen laittaminen viestiin on suoraa olkiukottamista ekvivokaatiota soveltaen.

Molemmat virheet ovat aivan luonnollinen osa vähänkin filosofisempaa "monikulttuurista" - tai ainakin "monialakulttuurista" - keskustelua. Mutta en haluaisi jättää tätä pelkästään tähän. Sillä se olisi aivan liian postmodernia. Sen sijaan haluan korostaa, että kysymyksessä on psykologinen ilmiö. Ilmiö nimeltä kehystämisvaikutus.

Ylläoleva kuva on klassinen illluusio. Siinä punaiset ympyrät ovat samankokoiset. Mutta ne koetaan eri tavoin koska niitä ympäröivät mustat ympyrät ovat erikokoiset. Kehystymisvaikutus on siitä erikoinen illuusio, että se toimii hyvin monissa erilaisissa konteksteissa. Se onkin sateenvarjotermi jonka takana on muutakin kuin pelkästään visuaalisia illuusioita joissa esineiden koko hämärretään kontekstilla. Oleellista on, että viitekehys voi olla myös kielellisessä keskustelussa. Ja niiden avulla voidaan vaihtaa kontekstia niin että viestin tulkinta ohjautuu hyvinkin tarkasti viestin välittäjän haluamalla tavalla.

Kehystämisvaikutuksen jännittävyys onkin se, että se esiintyy monitasoisesti, jopa hierarkisesti; Voidaan jakaa karkeasti niin että (1) Asioilla on ulkoinen viitekehys, se missä asiat esitetään. Tälle tasolle retorinen kielenkäyttö asettuu. Taitava manipuloija voi vaikuttaa toisten tekemiin tulkintoihin hyvinkin suuresti. Tämä tapahtuu kontekstin valinnalla ja korostamisella. (2) Toinen viitekehys on ihmisen sisällä oleva, yleensä maailmankuvan ja henkilökohtaisen kokemuspiirin sävyttämä. Tässä oma elämyspiiri ja oletusket säätävät sen mikä on normaalia, mikä suurta ja mikä pientä. (+) Lopullinen näkemys syntyy näiden vuorovaikutuksesta.

Esimerkiksi itse tunnen hyvin lintuja tavalliseen ihmiseen rinnastettuna. Mutta ornitologian harrastajat ovat paljon minua pätevämpiä. Olen siis hyvä ja huono aina kontekstin mukaan. Kysymys on tavallaan vain siitä onnistunko ällistämään yleisön". Viitekehys on ratkaisevaa. Eikä tosiasioita edes tarvitse vääntää mihinkään poikkeavaan muotoon.

Esimerkiksi äärikristillisyydestä puhuttaessa voidaan:
1: Tehdä ääriliikkeiden konteksti terrorismiin. Tällöin äärikristillisyys olisi hyvin harvinainen eikä yhteiskunnallisesti kovin relevantti asia. Uskovaisen kannattaa käyttää tätä, etenkin jos muu uskontokritiikki haukutaan lyttyyn siksi että korostetaan että valtaosa uskovaisista on leppeitä. Tällä estetään laajamittainen moite. Ja sitten jos kohdentaa kritiikkiään muualle, tämä nihiloidaan korostamalla että eihän ne mitään terroristeja ole. Tämä toimii taatusti uskonveljiin, sillä perspektiiviharhalla on helppoa manipuloida muita ja itseäkin. Tässä ei vain pidä sitten ihmetellä jos vastapuoli loukkaantuu tai ei ota sinua vakavasti. Sillä tämä vaatii hyvin suuren muutoksen kielipelin tulkintaan. Juuri sillä tavalla jossa korostetaan tulkintavirhettä, jolloin uskova kertoo uskontokriitikolle lähinnä sen että hän on kritiikkiä vastaanottamaan kykenemätön ääliö joka ei osaa kuunnella mitä toinen sanoo vaan vääntää niistä ihme juttuja.
2: Ääriliikkeitä voidaan verrata kansan keskiarvoon. Vain hyvin harva käy kirkossa vaikkapa kerran viikossa. Tällöin aktiivinen kirkossakävijyys leimautuu helposti "hihhuliksi". Tällöin ääriliikkeet ovat hyvin relevantti ja suuri asia. Sen ainut ongelma on siinä, että se jättää uskovaiset aika ikävään puolustuskyvyttömään tilanteeseen. Sillä heillä ei oikeastaan ole keinoja kiemurrella millään tosiasioilla pois tästä statuksesta näinä maallistuneina aikoina. Ei siis pidä ihmetellä jos he loukkaantuvat.
3: Toisaalta ääriliikkeitä voidaan kontekstoida kirkon aktiivikävijöihin, jolloin se on melko marginaalinen mutta toisaalta myös mukanaoleva ja kritiikiltä varsin suojassa oleva ilmiöpiiri.

Joku voisi ajatella että kolmas vaihtoehto on asiallisin. (Ja itse kannustan sen käyttämiseen.) Mutta tosiasiassa se, että jumiutuu mihin tahansa näistä on virheen tekemistä. ; On toki selvää että uskovan kokemuspiiri on uskovaisten keskuudesta. Ja koska aktiivisia uskovaisia on vain vähemmistö ihmisistä, kokemusmaailma keskimääräisestä on aivan erilainen kuin jos elettäisiin tapauskovaisten kirkkoon kuuluvien kanssa. ;  Äärikristillisyydessä kysymys on tavallaan pohjimmiltaan siinä että mitä on normaali kristillisyys : Onko se sitä että passiivisesti "uskoo omalla tavallaan" ja käy konfirmaation ja häät ja kirkossa alle kerran vuodessa. Vai onko uskonnossa vyötasot jotka pitää ansaita suorittein kuten kirkossakäymisin. ; Molemmat tulkintakehyket ovat mahdollisia. Mutta jumittaminen vain omaan kenttään estää vastapuolen ymmärtämisen täysin. Ja oikeasti. Asiallinen keskustelu vaatii sitä. Ja itse asiassa jopa astetta repivämpi ja kilpailuhenkisempi debatti perustuu sille jännittävälle asialle että asiallisen kritiikin tekeminen vaatii vastapuolen argumenttisisällön hahmottamista ; Vastapuolen olkiukottaminen ja mustamaalaaminen retorisin keinoin on jotain jota käytetään vasta kun parempia keinoja ei ole. Eli se on "häviäjän tie".

Sillä se, mikä pitää tajuta on se, että eri intressit värittävät termejä. Ja jos et huomioi sitä mitä sanoja tarkoittaa käyttäessään termiä, et voi ymmärtää mitä hän tarkoittaa. ; Karkeasti sanoen linjama näyttääkin olevan se, että asiallisen uskontokritiikin piiri joutuu tuottamaan uusia termejä, koska aiemmat asialliset termit muuttuvat uskonbashaaijien käsiin, ja ne sävyttyvät negativiisesti ja alkavat käsittelemään koko uskontoa ilmiönä. Näin onkin niin että aluksi termi käsittelee "irrelevanttia marginaalista uskonosaa" ja pian se onkin sitä että "kaikki uskovaiset niputetaan kätevästi yhden herjaavan termin alle". Ja sanan muoto ei ole muuttunut matkan varrella pätkääkään, ainoastaan sen sisällöt ovat.

Jokainen ohipuhuja on hävinnyt. Siksi on terveellistä muistaa eräs asia ; Ihminen on keskimäärin häviöllä 50% käymistään kinasteluista. Jokainen tietysti ajattelee että hän on oikeassa, mutta tosiasiassa miten voi ottaa opiksi virheistään jos ei myönnä niitä joten ihminen joka ei myönnä virheitään on häviöllä keskimäärin useammin kuin ne toiset. Ja sitten jos tapahtuu erimielisyyttä kehystämisvaikutuksen ja kielipelien ymmärtämättömyyden kautta, niin kaikki ovat väärässä joten tosiasiassa keskimäärin ihmiset ovat keskimäärin väärässä useammin kuin 50% ajasta. Tämä on se lohdullinen oppi jonka haluan sanoa ratkaisuksi riitelyyn siitä mikä on äärikristillisyyttä. Olette ihan kaikki ihan täysin väärässä kunnes tajuatte missä merkityksessä ja kenelle "äärikristillisyys" -sanaa käytetään.

Tahdon enemmän peliminuutteja! (Ja vähemmän psyykellä kikkailua!)

Olen yleisesti ottaen huono teknologian, etenkin koneiden, kanssa. Asiat pitää tehdä mahdollisimman vähällä mekaanisella pörinällä. Tietokoneet ovat tässä äänetön poikkeus - ehkä siksi että niissä ei ole kovin paljoa mekaanista pörinää. Olen myös intoutunut monista peleistä vaikka niissä onkin tarjolla pörinää yli tarpeen.

Pelikulttuuri on sen sijaan muuttunut elämäni aikana hirveästi. Kun olin nuorempi, oli maailmassa paljon sellaisia pelejä joita oli selvästi tehty vain yksi ajatus mielessä. Kysymys oli "Paljon on peliminuutteja". Tämä johti joihinkin raivostuttaviin piirteisiin. Esimerkiksi "Star Ocean - till the end of time" on täynnä aivan absurdeja pähkinöitä. Ja sellaisia yksityiskohtia joissa pitää klikata tietyssä paikassa tiettyä nappia ja tästä ei vinkata mitenkään. Tämä johtaa siihen että peli ei etene kun pitää nuohota kaikkia paikkoja ja klikata niitä. Aikaa tuhrautuu hillittömästi tälläiseen sepeämiseen kun itse tarina voitaisiin muuten pelata läpi varsin nopeasti. "Final Fantasy" -pelisarja hoiti peliminuuttinsa lisäämällä vaikeustasoa. Joka johti siihen että tasopohjaisessa pelissä piti tappaa joka välissä hirvittävästi niitä samoja hirviöitä. Ja kun siihen aikaan ei ollut muistitilaa ja laskentatehoa peleille, oli peleisä paljon tekstiä.

Nykyisin peleissä on vähän tekstiä ja paljon demoja. Ja osa peleistä on muuttunut ärsyttävällä tavalla semipelillisiä elementtejä sisältäviksi. Esimerkiksi ne tarjoavat demoja jotka pysähtyvät jossain kohdassa jotta painaisit nappia jotta peli etenisi ja demo vaihtuisi pelin sijasta jatkodemoon. Peli oikein kertoo mitä nappia pitää painaa. Jopa muuten rakastamani "Assassins Creed III" käyttää tätä efektiä pelin alkupuolella. Jumalauta, peli on eideterministinen systeemi ja tälläinen katkouttaminen on vain ärsyttävää. Etenkin kun harva pelaa pelejä pelkästään katsoakseen demoja. Peliminuutit ratkaisevat. Kun pistän masiinan päälle en halua katsoa elokuvaa vaan pelata. Tässä mielessä ennen oli paremmin.

Nykymaailmassa pelit ovat itse asiassa yhä vähemmän sitä että ostat yhden pelin jossa on tietty tarina ja tietty määrä peliminuutteja. Niissä on keskitytty siihen että ne peliminuutit eivät olisi tylsiä. Tämä on ehdoton parannus menneisyyteen nähden. Sillä muistan sen turhautumisen joka syntyi kun pitää junnata. - Muistan esimerkiksi siksi että yritän paraikaa pelata "StarOceania". Ja haluaisin että joka välissä ei tarvitsisi konsultoida ohjeita - joita aiemmin ei edes ollut, ihmiset ostivat pelilehtiä joissa oli juoruja ja ohjeita, koska ei ollut internettiä joka tarjoaisi täydet ohjeistukset siten että esimerkiksi kun "Assassins Creed III" tuli markkinoille, sen ilmestymispäivänä hakkasin peliä koko ajan ja etenemistäni auttoi - ja minä autoin muiden etenemistä - internetin välityksellä. Läpipeluuohjeet ynnä iso kasa oleellisia kuriositeetteja pelin eri paikoista syntyivät tässä prosessissa yllättävän nopeasti.

Tämä on vielä hyvä asia. Mutta tosiasiassa moni peli on siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen. Siinä ei makseta yhtä peliä jossa on tietty juoni. Sen sijaan ostat peliaikaa. Oivallus on ymmärrettävä. Pelaaja haluaa peliminuutteja, joten hän maksaa peliminuuteista. Tai kuukausimaksua vähintään. Tästä on syntynyt hyvin erikoinen pelikulttuuri joka eroaa nuoruuteni nörtteilystä jossa haasteena saattoi olla se, että keräsit kaikki hahmot ja suoritit kaikki sivuquestit. Niitä piti pelata ja uudelleenpelata ja niiden keksiminen vaati aikaa. Nykyään henki on se, että asiaa yritetään hoitaa mahdollisimman paljon ns. pienmaksuin. Eli pelaaja kirjaimellisesti ostaa itselleen parhaat aseet, salahahmot ja avaa salatehtävätkin pelin nuohoamisen ja pelinsisöisen tutkimusmatkailun sijasta lompakollaan. ; Toki vanhat pelitkin myivät erikoislaitoksia joissa isompi hinta tarkoitti sitä että mukaan oli ympätty joku lisätehtävä jota ei normaalissa pelissä ollut. Mutta tästä on ikään kuin tullut standardi, eikä jotain premiumia josta tiukimmat fanit ostavat fan service -masturbaatiofantasioissaan.

Näissä peleissä maailma on sellainen että peli ei koskaan ole hirveän vaikea. Epäonnistuminen turhauttaa. Ymmärrän toki että joskus pelit ovat aivan järkyttävän vaikeita. Itse esimerkiksi jätin erään pelin aikanani kesken koska en koskaan läpäissyt edes sen ensimmäistä tasoa. Paljon pelannut kaverini pääsi tason kaksi puoliväliin. Jossain on turhautumisraja. On vain yllättävää miten matalalla se näyttää useimmissa peleissä nykyään olevan. Olen jo alkanut miettimään joidenkin pelien kohdalla että niiden vaikeustaso on niin matala, että ne voivat itse asiassa olla kokonaan joku demo joka etenee pikkuriikkisen aina kun vaan painaa jotain nappia. Vaikeustason laskeminen tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että pelit tavallaan lähestyvätkin juuri tätä. Peli on yhä enemmän väliprosessi jonka tehtävänä on siirtää demosta toiseen. Ja tätä pidän huonona.

Lisäksi useat pelit eivät ole niinkään hauskoja. Peliminuuttilaatu ei ole mukavuutta vaan addiktoivuutta. Tätä tehdään esimerkiksi tarjoamalla pieniä palkkioita koko ajan. Pelaaja sitoutuu esimerkiksi MMORPG -pelimaailmassa kulkemaan ympäriinsä koko ajan koska hän saa tällä vähän parempaa tavaraa. Ja esineitä tietysti päivitetään koko ajan niin että puolen vuoden päästä parhaatkin tämän hetken lelut ovat arvotonta yleisroskaa. Ideana on se, että koko ajan pitää kiipiä pysyäkseen paikallaan. Peliminuuttejen kerryttämistä haetaan myös yhdistämällä pelikonsoli muihin systeemeihin. Älypuhelinominaisuuksien liittämistä ja vastaavia halutaan innokkaasti.

Karkeasti sanoen peliminuutit ovat aina olleet oleellisia, nykyään ne eivät vain pyydä huomiota. Nykyään ne olisivatkin kenties enemmän huonosta omastatunnosta muistuttavia. ; Ennen ne merkittiin ja peliminuutteja käytettiin oleellisena pelien ilmaistavana ominaisuutena, koska rahalle piti saada vastinetta. Kymmenen minuutin pelistä ei halua maksaa aitoa setelirahaa. Nykyään peliminuutteja on kaikissa peleissä paljon. Mutta niitä ei merkitä. Sillä oletuksena on että niitä on aivan helvetisti. ; Toki nykyään vanhakantainen pelitapa on relevantti esimerkiksi "Assassins Creed" -pelisarjassa, jossa pelitunteja huolellisesti nuohottua peliä kohden on jotain satakunta. En edes uskalla arvioida montako peliminuuttia puolisoni on pelannut "Final Fantasy" MMORPG:tä avoimessa ja eijuonikeskeisessä maailmassa internetissä.

Tämä taas muistuttaa sitä mitä tehdään joidenkin rahapelikoneiden kanssa. Niissä ihmisen palkkiosysteemiä huijataan. Voitto ja ääni ovat liittyneet toisiinsa jo kauan. Ja tätä efektiä käyttäen pelaaja ikään kuin saadaan kuolaamaan kuin Pavlovin koira. Tosin (mahdollisesti) ilman kuolaa. "Canadian researchers published a study showing that some modern slot machines ‘trick’ players - by way of their physiology - into feeling like they are winning when in fact they are losing. The researchers describe the phenomenon of ‘losses disguised as wins’, in which net losses involving some winning lines are experienced in the same way as net wins due to physiological responses to the accompanying sounds and lights. The obvious worry is that players who are tricked into thinking they’re winning will keep playing longer and motivate them to come back to try again." Ihminen tietysti voittaa yhtä vähän mutta tuntee voittavansa enemmän kun asiaankuuluvat ääniefektit hänelle niin kertovat. Vaikka pelaaja osaa laskea yhteenlaskua ja tietää/estimoi lompakkonsa rahamäärän ennen ja jälkeen pelaamisen, ihmisen mielikuvia voi huijata varsin helposti näinkin yksinkertaisessa asiassa.

Katsoisin että uusin pelitapa yrittää yhdistää kaikki laitteet yhdeksi koko elämän kattavaksi addiktoimisympäristöksi jossa tavoitteena on innostaa ihminen antamaan maksimaalinen määrä euron-parin suuruisia etenemismaksuja. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä jotka kauhistelisivat sitä että väkivaltapelit tekevät murhaajia tai että se tuottaa väkivaltaisia nuoria. Olen kuitenkin itse huomannut itsessäni jonkinlaisia teknoparanoijan merkkejä. En pelkää että nuoriso ryhtyy räyhäämään pelin kannustamana, enkä usko että taipumukseni ihmisten assassinoimiseen aktivoituisivat "Assassins Creed" -pelisarjasta pitämisen vuoksi. En pelkää edes että peli addiktoisi pysymään kotona rappeutumassa. Sen sijaan pelkään sitä miten helposti mikromaksuihin perustuva peli voi imeä rahoja aikuiselta ihmiseltäkin. Sillä kysymyksessä ei teknisesti ottaen ole pakkomielle pelata, vaan se että ihmisten psyykeä palkitaan kellonkilinällä siitä että tämä suorittaa "ihan pienen" maksun jonkun tilille.

Jotenkin toivon että ne parhaat aseet ja hauskat sivuhahmot saisi rekrytoitua sillä vanhalla tavalla. Sillä vanhalla tarinakoneella jota kutsuttiin peliminuuteiksi. Niiksi joitka ennen olivat nimeltä kutsuttuja, mutta joita nykyään vain on, hiljaisesti siellä taustalla muistuttamassa syyllisyydestä ja toisaalta siitä miten pelin pelaamista ei kannata lopettaa kun siihen on jo panostettu niin paljon. Jokainen rahansiirto mitätöityy, joten on psykologisesti vaikeaa hyväksyä että "nekin eurot kuolivat turhaan". Mikrokokoinen maksu on niin pieni että sen maksaminen ei pelota. Mutta se samalla sitouttaa uusiin peliminuutteihin ja uusiin pienmaksuihin jalossa tulevaisuudessa.