"Myytinmurtajat" ja asiakastutkimus

"Myytinmurtajissa" testattiin lentokoneiden täyttämisstrategioita. Tätä varten he rakensivat keinotekoisen lentokoneen johon jaettiin lippuja ja paikat piti sitten hakea tietyn strategian mukaisesti. Osa täyttöstrategioista oli mutkikkaita mutta ne oli tehty asiakkaille mahdollisimman helpoiksi lippuihin kirjoitetuilla merkinnöillä.

Mielenkiintoista oli, että menetelmän tehokkuutta mitattiin kahdella tavalla. Kellolla. Ja kysymällä jonottaneiden kantaa. Mielenkiintoista oli, että satunnainen "ryysistely" itse asiassa oli hyvin nopea verrattuna vallitsevaan käytänteeseen, eli yleisimmin käytettyyn strategiaan. Mutta se oli myös hyvin stressaava. Toisaalta moni muu täyttöstrategia oli sekä yleisintä nopeampi että miellyttävämpi. Tämä myytti opetti tavallaan hyvin monta asiaa markkinatutkimuksesta.

Markkinatutkimusta tarvitaan.

Ensimmäinen ja tärkein on havaita, että sekä asiakkailta kysyminen että käytettävyyden arviointi nopeudella ovat molemmat oleellisen tärkeitä. Vaikka innovaatioiden kehittämistä koskeekin konservatiiviselta vaikuttava nyrkkisääntö -  nyrkkisääntö jota on kuvannut innovaatioiden käytännön menestystä ja vaikutusta tutkinut Peter Morgan - menee seuraavalla tavalla ; "As a rule of thumb, it is generally far better to take an existing technology, well established in a particular country and build on that and develop it rather than introduce something foreign." Mutta pelkästään se, että katsoo miten muut pystyssä pysyneet lentoyhtiöt hoitavat asiakkaiden lentokoneeseen "pakkaamisen", saa ratkaisun joka toimii riittävän hyvin. Mutta joka kuitenkin voi olla varsin huono, epämiellyttävä ja tehoton verrattuna muihin menetelmiin. Siksi markkinatutkimusta, käytettävyystestausta ja muuta ylipäätään tarvitaan.

Ei voida luottaa pelkkiin asiakkaan mielipiteisiin ja kokemuksiin.

Ja ne eivät usein ole yhteneviä. Se, mikä on nopeaa voi tuntua jonottavalta ja ikävältä. Toisaalta hitaampi menetelmä saattaa tuntua miellyttävämmältä vaikka odottelu ei olekaan ihmisten mieleen. Tämä muistuttaa siitä, että Barry Schwartz Ja Kenneth Sharpe ovat kuvanneet "Practical Wisdomissa" sitä miten ihmisten puheet ja toiveet eivät ole sama kuin heidän käyttäytymisensä. Heidän huomionsa on se, että mielipidekuvauksessa ihmiset kuvaavat asioita jotka ovat helposti verbalisoitavissa. Kun asia menee intuitiivisiin kategorioihin joiden kuvaaminen on helppoa, niitä kuvataan mielipiteissä tärkeänä. Mutta nämä eivät välttämättä ole sama asia kuin relevantit asiat silloin kun vaikka mennään asioimaan kauppakeskukseen tai lentokoneeseen. Ja temppuna on tietenkin antaa asiakkaalle se mitä hän haluaa eikä se mitä hän toivoo.

Tarvitaan toisin sanoen erikseen perinteistä mielipiteiden kysymistä että käyttäytymisen tutkimista. Näin ollen on syytä kiinnittää huomiota niin kvalitatiiviseen fokusryhmätutkimukseen jossa kysytään kokemuksia ja mielipiteitä, että antropologisemmalla otteella tehtyihin testikäyttöihin. On huomattava käytettävyys että mitä toiveita ihmisillä on.

Jos eroa ei hyväksy, saattaa tulla syviä ongelmia. Tästä Mark Hurst ja Phil Terry antavat hyvän esimerkin kirjassaan "Customers Included". He antavat esimerkiksi sen miten WallMart -kauppakeskus joutui laman kourissa reagoimaan myyntikäyrien laskuun. He kysyivät mitä asiakkaat halusivat. Ja asiakastyytyväisyyteen vaikutti muun muassa sekavaksi koettu asemointi. Kuitenkin kun tähän kiinnitettiin huomiota, niin asiakkaiden asiointityytyväisyys kasvoi mutta myyntimäärät ja asiakaskäyntimäärät kuitenkin laskivat. Asiakkaat menivät sen sijaan kilpailija Targetin puolelle. Koska kaupassakäyntipuoleen ei oltu kiinnitetty huomiota, tarjottiin mitä asiakkaat toivoivat ja missä he viihtyivät. Mutta joka kuitenkin pakotti heidät hakemaan esimerkiksi jotain tuotteita toisesta liikkeestä. WalMart palasikin tämän jälkeen "laajempi valikoima-mahdollisimman halvat hinnat" -strategiaan joka johti vaikeammin muistettavaan kauppaan jossa oli hankalampi löytää asioita.
1: Tosin kaupat tosiasiassa usein tekevät myynnin kasvattamiseksi asioita jotka eivät ole asiakkaista miellyttäviä. Esimerkiksi jos mietit miksi maito on aina kaukana siitä mistä kauppaan mennään sisälle ja miksi karkit ovat aina kassan vieressä, syynä on se että moni menisi kauppaan ostamaan maitoa ja pidempi kävelymatka luo kuitenkin mahdollisuuden heräteostoksille. Samoin jonottaminen voi olla tylsää ja tässä voi nälkäisenä ja vihaisena tehdä mieli karkkia.

Pelkkä käytettävyys ei riitä.

Myytinmurtajat pakottaakin ottamaan kantaa Steve Jobsiin. Jobsista on tehty kuolemansa jälkeen "jonkinlainen myytti". Jossa hänellä olisi ikään kuin vain yksi asiakas. Hän itse. Ja hän keksisi jotain ratkaisuja joilla asiat saadaan helppokäyttöisiksi. Tätä myyttiä on rakennettu vahvasti korostamalla hänen kiistämättä hankalaa luonnettaan. Ja sitä että Jobs vihasi fokusryhmätutkimusta eikä pitänyt sitä relevanttina.

Tämä varmasti pitääkin paikkaansa siinä mielessä että hänen tuotteensa oli hyvin teknologinen. Käytettävyys on oleellinen. Ja itse asiassa vaikka usein ajatellaan että teknologiaa parannetaan siten että tekniset bugit katoavat niin tosiasiassa käytettävyys on myös sitä, että käyttäjän virheet, inhimilliset virheet, minimoidaan.

Edellä mainitsemani "Customers Included" -kirja kertookin siitä että ilmavoimissa asiaa jouduttiin opettelemaan kovimman kautta. Sillä Paul Fitts ja R.E.Jones analysoivat hävittäjälentokoneiden onnettomuuksia ja "läheltä piti" -tilanteita 40 -luvulla. He havaitsivat että lentäjän virheiksi laskettavien onnettomuuksien määrä oli suurempi tietyillä hävittäjillä kuin toisilla. Syynä olivat vierekkäin olevat samanlaiset vivut jotka tekivät aivan eri asioita. Kun hävittäjien vipuja muutettiin erilaisiksi, onnettomuuksien määrä aleni huomattavasti. Toisin sanoen inhimillinen virhe vaatikin kouluttamisen sijasta teknologisen ratkaisun.

Tästä voi syntyä ajatus että kannattaa vain mitata käytön sujuvuutta. Mutta "Myytinmurtajien" lentokoneiden täyttäminen kuvasi sitä että osa menetelmistä oli sekä nopeita että asiakkaille hirvittäviä. Sellaiseen ei mielellään mene toista kertaa asiakkaaksi. Jos tilanne tuntuu kaaoottiselta, hallitsemattomalta tai ihmisrahtaamiselta, ei tee mieli mennä uudestaan lentämään sen tyylisellä yrityksellä. Siksi on varmasti kannattavaa, että esimerkiksi mainosten hienoutta, ravintoloiden ruokien maukkuutta ja vastaavia kysymyksiä lähestytään kysymällä asiakkaiden mielipiteitä. Sen sijaan jos pitää miettiä kännykän käyttämistä ei pidä kysyä ihmisiltä mitä he haluavat, vaan on sen sijaan annettava heille tuote leikittäväksi jotta he kädettömällä amatööriydellään paljastavat ne kohdat jotka systeemissä eivät toimi.

Oikea menetelmä oikeaan paikkaan. Ja kokonaisuus, yhteistulos, on merkittävämpi kuin osansa erikseen. (Vaikka ne osat erikseen ovatkin tärkeitä myös yksinään.)

Nälkään kuolevat taiteilijat ~ eli designin läpitunkeva maailma

Ylläoleva video vaikutti minuun syvästi. Se nosti esiin asian, jota olin jossain määrin aivan tyystin ohittanut. Se käsittelee "Comic Sans" -fontin hyviä ja huonoja puolia. Ja se avasi minulle maailman jossa design on nykyajan retoriikkaa. Siinä missä ennen on keskitytty sanavalintoihin ja vastaaviin, elämme maailmassa jossa on ehdottomasti osattava valita myös oikeanlaisia fontteja.

Monen mukaan Comic Sans -fontin käyttö vie uskottavuutta. (Syy jonka vuoksi harkitsin sitä blogini viralliseksi ja ainoaksi käytetyksi fontiksi hetken aikaa.) Tästä on jopa varoiteltu kirjan muodossa "Thou Shall Not Use Comic Sans: A Designer's Almanac of Dos and Don'ts". Ajatus ei varmasti ole kovin monelle hirvittävän uusi. Mutta itselleni fontit ja vastaavat ovat olleet estetiikkaa, taiteilijoiden hommia. En ole panostanut. Kuitenkin designissä on valtavasti valtaa.

Tiedostus kuitenkin johti toiseen huomioon. Nimittäin siihen, että elämme kulttuurissa jossa kerrotaan tarinaa siitä missä humanisti taiteilijahippi ei menesty. Pitäisi olla dynaaminen ja menestyvä ja mennä designeriksi. Ja nykyaikana design on vain kaikkialla. Steve Jobs menestyi designillä ja sen alaosioilla kuten käytettävyydellä. ; Emme vain näe Jobsia taiteilijana.

Tässä voi olla monia syitä. Kenties designin ja taiteen välillä on jokin syvä ero. Näitä eroja voidaan hakea sitten vaikka mistä:
* Designin kaupallisuus voidaan nähdä ongelmana.
* Design on myös jotain joka ikään kuin laitetaan johonkin asiaan kun taide voidaan nähdä olemaan itsessään. Design olisi siis välinearvoistettua taidetta.
* Design liittyy vahvasti käytettävyyteen ja tätä kautta siitä tulee myös funktionalistettua taidetta.

Tämänkaltaisia syitä voidaan varmasti listata hyvinkin pitkästi. Ja jokainen niistä on tavallaan argumentti sen puolesta että design ei ole taidetta. Niiden hengen voisi tiivistää David Hockneyn lausumaan, jossa puhutaan tunteista, liikutuksista ja liikkeistä "Art has to move you and design does not, unless it's a good design for bus." Tässä mielessä design liittyy vahvasti käytettävyyteen kun taas taide liittyy myyntiargumentteihin. Sillä hyvän käytettävyyden nyrkkisääntönä on se, että se ei kiinnitä huomiota. Se on kuin hovimestari joka ei kiinnitä huomiota siihen että miten ahkera hän on, vaan pitää paikat siistinä niin että et koskaan näe häntä ja sen sijaan tuolisi edessä odottavat lämmitetyt tohvelit.

Toinen syy voi kuitenkin olla se, että design ja taide ovat lähempänä toisiaan kuin designerit tai taiteilijat oikein haluaisivat myöntää. Syynä on se, että ihmiset eivät arvosta satunnaisia asioita. Joku voi sanoa että taide ei välttämättä liity esteettisiin kokemuksiin. Mutta silti voidaan sanoa että sillä on varmasti jotain väliä. Ja tämän voi tiivistää suuntaukseen jonka George Birkhoff aloitti. Matemaatikkona hän halusi mitata ja mallintaa esteettisiä kokemuksia. Ajatus tuntuu postmodernikosta hirvittävältä, ja moni pitää tätä subjektiivisen ja objektiivisen rajapintana, jonain joka on a priorisesti mahdotonta.

Estetiikan objektisointi - naurrettavus.

Onkin ihan järkevää muistuttaa kvalioiden mielenfilosofiasta ja explanatory gapista. En vain pidä niitä niin ylitsepursuavan ylitsepääsemättöminä kuin mitä niiden väitetään olevan. Klassinen esimerkki siitä että mikään määrä puhetta ei saa sokeaa tiedostamaan miltä punainen aistimus tuntuu, korostan että puhe ei ole ainut datan muoto ja välitystapa. Ja että datan määrän sijasta korostan että vaikeudet ovat datan käsittelynopeudessa (bandwith). ; Itse edustan likimain kaikessa muussakin kantaa, jossa vain melko harvat asiat ovat a priorisesti mahdottomia. (Esimerkiksi vastustan Intelligent Designiä a posteriorisesti ja sitä kautta että sen metodit ja argumentit eivät tee mitä ne väittävät tekevänsä. Joka on eri asia kuin väittää että sitä ei voisi tehdä jollain muulla menetelmällä.) A priorisesti ilmiselviä asioita ovat lähinnä sen kaltaiset asiat kuin että keskimäärin pojilla on enemmän sisaria kuin tytöillä. (Ja tytöillä on keskimäärin enemmän veljiä kuin pojilla. Koska ovat itse otoksessa.) Ja näin olisi a priori mahdotonta että keskimäärin pojilla olisi vähemmän sisaria kuin tytöillä. Lisäksi on a priorisesti mahdotonta, että minä en olisi elossa nyt. (Mikä on väliaikaista. Mikäli aikaa on.)

Mielestäni ihmisen peräti erottaa apinoista tietoisuus, eikä mikä tahansa tietoisuus vaan ns. mielen teoria. Siinä ytimessä on se, että viittomakieltä oppinut Koko tai muutkaan apinat eivät ole koskaan kysyneet yhtään kysymystä. Ja ne vastaavat Sally Anne testissä samoin kuin aivan pienet ihmislapset. Tässä on kysymys testissä jossa koehenkilö näkee Sallyn, Annen ja piparin. (Nyt ei eksytä niille sivuille joita varten internet on tehty.) Sally laittaa piparin koriin. Ja poistuu sitten paikalta. Anne käy sillä aikaa hakemassa piparin korista ja laittaa sen laatikkoon. Sally palaa. Ja koehenkilöltä kysytään, että mistä hän hakee piparin. Apinat, pienet lapset ja autistit ovat objektiivisia ja ajattelevat että piparia haetaan laatikosta. Muut tietävät että Sally ei tiedä kaikkea ja siksi he ajattelevat että Sallylla on hyvä syy hakea piparia sieltä missä sitä ei ole, korista. Tämä vaatii sitä että tiedetään mitä toinen tietää (subjektiivista) ja vasta kun on tiedostettu että muilla on tietoinen mieli joka on samanlainen kuin omasi, ja jolla voi olla tietoja joita sinulla itselläsi ei ole, on järkevää siirtyä tiedottajasta tiedustelijaksi.

Estetiikkaa onkin kehitelty sen ajatuksen pohjalta että subjektiivisuueste ei olisi ainakaan aivan täydellinen. Eli ongelmaa voisi vähintään kiertää, kenties jopa ratkaista. Ihan sen takia, että ne ihmiset jotka uskovat että subjektiivisuus on piilossa eivät nimenomaan ole autisteja. (Autistit, jotka eivät aidosti ymmärrä muita ihmisiä, eivät edes käsitä tuota erottelua subjektiin ja objektiin, tässä on siis maailmaan syväkoodattua ironisuutta.) Valtaosalle ihmisistä rakkaus ilman todisteita on stalkerointia. Sillä jos emme voi suoraan lukea ajatuksia, monesti ihmisilla on yllättävän hyvä käsitys siitä mitä toisten päässä liikkuu ja ei.

Ja siksi estetiikkaprojektia voi yrittää lähestyä;

Ja näin em. Birkhoff havaitsi jotain siitä miten havaitsemme maailman. "Aestethic Measure" pitää sisällään kulttuuria, maalauksia, musiikkia ... monesta eri kulttuurista. Birkhoff tiivisti esteettisen kokemuksen kaavaksi. Aestethig Measure = Order/Complexity. Kaava on itsessään, tietysti, melko ympäripyöreä, tendenssimäinen ja väitteenomainen. Kuitenkin jos eri kulttuurissa olevilta ihmisiltä kysytään esteettisiä arvostuksia, niistä syntyy viitearvo esteettiselle arvolel. Ja voidaan katsoa onko se todella korreloimassa mainittujen ominaisuuksien kanssa. Birkhoff ottikin ylös erilaisia symmetrioita, ja näiden määritelmien kautta järjestys ja kompleksisuus eivät olleet kovin moniselitteisiä. ; Ajatus on sitten myöhemmin nostanut päätään esimerkiksi bioestetiikassa jossa mietimme minkälaisten piirteiden vuoksi jotkut ihmiset tulkitaan kauniiksi kun toiset harvemmin.

Birkhoffin ajatus on jotain jonka voisi kuvitella tulevan designin suunnittelijan kynästä. Sillä designin toisiksi tärkein asia (tärkein on huomaamattomuus) on viehättää jollain tavalla. Ja ainakin itse pidän monia funktionaalisia esineitä hyvinkin kauniina. Krumeluurit tuppaavat jopa pilaamaan tunnelmaa. (Tämänlainen funktionaalinen estetiikka saattaa toki liittyä siihen, että minulla on monin paikoin varsin rujo kauneuskäsitys.) Tässä kohden taiteellinen näkökulma, estetiikka ja design ovat kaikki yhdessä. Jotain oleellista samanlaisuuttakin taiteen ja designin väliin voidaan siis nähdä. Yksinkertainen mutta funktionaalisuus, joka oli myös Steve Jobsin designtyön menestystekijöitä, on monesti aivan itsessään esteettisyyttä lisäävää ; Etenkin kulhojen kohdalla asia näyttää olevan niin, että kun asian tekee taidolla, toimivaksi ja oikein, on hyvin vaikeaa että se ei olisi myös kaunis. 
1: Evolutiivisesti ajatellen se, että meitä miellyttäisi funktionaalisuus -  olipa keino analyyttinen, esteettinen tai reaktiivinen, ei ole evoluution kannalta merkityksellinen erottelija - ei olisi ollenkaan mahdotonta. Näin ei olisi mahdotonta että minä pidän yksinkertaista vuoltua kulhoa kauniina ei olisi sen omituisempaa kuin se, että tykkään syödä sokeria ja rasvaa. Ne ovat olleet aikanaan hyödyllisiä. Käyttöesineet ovat apuvälineitä ja niiden arvostaminen ja huoltaminen on varmasti jotain joka on pidentänyt silloin tällöin elämää..

Kenties tämä johtaa siihen, että vaikka nuotteja voidaan läimiä aivan hirvittävän monella eri tavalla kasaan, niin kuitenkin näyttää siltä että suuri osa kappaleista kuulostaa samalta. Ja tämä ei ole vitsi. Musiikkihittien toistuvat rakenteet ovat tuottaneet esimerkiksi sellaisia musiikkikappaleita kuin "Axis of Awesome 4 Chords" joka soittaa hirveän määrän hittikappaleita neljällä soinnulla. Samoilla neljällä soinnulla ja samassa järjestyksessä. Tämä on Väkevää!

Se, että musiikkimieltymykset näyttävät keskittyvän äärimmäisen marginaaliseen osaan "kaikkien mahdollisten nuottien joukossa" kertoo siitä että Birkhoff ei ole kovin tuuliajolla. Ja tästä päästään siihen hauskaan kohtaan joka voi ilahduttaa postmodernistia, sitä joka on muuten pahastunut tästä tekstistä. Sillä populaarimusiikki on otettu heidän parissaan vakavasti juuri siksi, että se ei ole elitististä. Mielikuvissa Birkhoff voi tuoda mieleen jonkun sinfonioita säveltävän elitistisen nirppanokan joka etäännyttää musiikkikokemuksen matemaattiseksi ja kutsuu tätä sivistykseksi. Mutta tosiasiassa hänen mallinsa muistuttaa siitä miksi me pidämme "niistä typeristä kappaleista".

Kenties designin ja taiteen väli onkin lähinnä siitä kuka on vallassa, ja onko lopputulos populistista vai elitististä.

Fiksut ihmiset

Usein kun kuulee että joku on "fiksu ihminen" se tarkoittaa että hän on oikeasti lähinnä mukava. Tämä ei sinällään ole erikoinen asia. Mutta kulttuurissamme on olemassa toinenkin hyvin yleinen oletus. Sen mukaan älykkyys on "kirous". Älykkäät ihmiset nähdään ikään kuin kyvyttöminä onnellisuuteen tai asialliseen käytökseen.

Tästä malliesimerkin saa esimerkiksi "House" -sarjasta. Sen toistuva teema on että älykkyys liittyisi sosiaalisiin huonouksiin. Esimerkiksi jaksossa "Ignorance is Bliss" on huippuälykäs tutkija joka tuhoaa aivonsa huumeilla koska muutoin hänen elämänsä olisi onnetonta ; Hän ei kykene kokemaan "samalla aaltopituudella olemista" vaimonsa kanssa. Koska 91 pisteen ero älykkyysosamäärässä tekee tilanteen sellaiseksi että vaimon olisi helpompi ymmärtää gibbonia kuin miestään. Perustelu aivojen tuhoamiselle oli siis sosiaalinen ja hyvään elämään liittyvä ; "No matter what I did, it really wasn't good enough. Then I met Dora. She didn't care how smart I was, or what I might accomplish in the future. It was the first time in my life that I was *really* happy. So I decided I'd rather be happy than smart." Toisessa jaksossa nimeltä "Private Lives" voimakkaasti ateistiseksi leimautunut House lukee uskonnollista saarnakirjaa, koska se on hänen biologisen isänsä kirjoittama. Housen ystävä Wilson ymmärtää että syy tähän on se, että kukaan ei ymmärrä Housea, esimerkiksi hän itse ei ymmärrä Housea puolta ajasta. Ja että tämä ajaa yksinäisyyteen. Ja että silloin on luontevaa miettiä että miksi on yksin ja asiaa voi auttaa jos esimerkiksi isänsä saarnoista saa pinnan alta jonkinlaisen ajattelutavan tai kuvion joka yhdistäisi.

Voidaan toki nähdä että älykkyyden ja ymmärrettävyyden välillä on esteitä. Ei ole välttämättä tarpeen että puoliso on astrofyysikko jos itse on, mutta suuri älykkyysero vaikeuttaa elämistä. Toinen on "vähintään altavastaajana" ja toinen joutuu jarruttamaan ja "selittämään tarpeettomasti". On selvää että tämä vaikuttaa suhteeseen ja elämiseen. Tämä on kuitenkin relevantti jos ja vain jos erot ovat hyvin suuria. Sillä ymmärtämisvaikeuksia eivät rakenna älykkyys itsessään, vaan vaikeuksia tulee jos on runsasti eroa. Ja kun älykkyysosamäärät solahtavat gaussin käyrälle, on selvää että eroista tulee keskimäärin yllättävän pieniä ; Kun arvotaan kaksi henkilöä, on epätodennäköistä että toinen olisi matalasta marginaalista ja toinen korkeasta marginaalista. (Jos olet huippuälykäs tai laaksotyperä, laskelmat ovat tietysti erilaiset koska vain toisen täytyy osua marginaalisen huonoon päähän. Tilanne on sidottu. Suurin osa ihmisistä kuitenkin solahtaa keskelle tai sinne tienoille.)

Toisaalta älykkyys saattaa vaikuttaa myös siihen että ihminen miettii erilaisia asioita myös sellaisiin aiheisiin jotka ovat muille tärkeitä ja rakkaita. Näin käy "vahingossa" etenkin jos älykkään ihmisen kiinnostus on monialaista. Silloin hän prosessoi monia eri aiheita ja nämä tabuaiheet sitten nostavat vastareaktioita. On toki selvää että esimerkiksi maailmankuvaan, kuten uskontoon, liittyvät kysymykset ovat sellaisia että niihin kantaa ottaminen ja niiden prosessointi muuna kuin "kulttuurisina itsestäänselvyyksinä" on jotain joka etäännyttää sosiaalisesti, rakentaa vaikutelmaa siitä että miettijä on epäkohtelias ja kammottava ihminen. - Mutta toisaalta tässä kohden ei välttämättä tarvita älykkyyttä ; Ongelmat ovat näissä kohden yleensä aiheissa. Näihin taktisiin aiheisiin keskittyminen on helppoa tyhmältäkin. Ja sitten jos älykäs on yksialaisesti innostunut näistä hankalista aiheista, on selvää että kysymys ei enää ole pelkästä älystä vaan myös mielenkiinnon keskittämisestä. Fiksoituminen sosiaalisesti hankaliin aiheisiin kertoo jotain siitä miten paljon älykäskin aihetta pohtiva ihminen välittää muista ihmisistä tunteineen. (On todellakin hyvä huomata että ihminen voi olla oikeassa ja kusipää samanaikaisesti. Tabuaiheissa aina mahdollisuus että "älykäs ja totuudenmukainen" kannanotto on "kusipäinen ja provosoiva" koska ympäristö on sattunut valitsemaan "epätoden muodikkaaksi maailmankuvaksi". Näin ollen kysymys on monesti valinnasta, siitä kumman priorisoi. Vaikka yhteenkin asiat tietysti solahtavat joskus.)

Tämä kaikki on kuitenkin pääosin tarina.

Hyvin usein "älykäs ärtsy" on luonnehdinta jossa ihmiset "ajattelevat asiat väärin päin." He ajattelevat että luonne liittyy älykkyyteen sen sijaan että katsoisivat johtaako älykkyys luonteeseen. Tämä on ymmärrettävää. Ihmiset eivät usein kulje älykkyysosamäärätestit taskussaan. Sen sijaan he arvioivat muita ihmisiä muuta kautta. Älyn loiston voi aina korvata perslihaksilla. Ja viisaan toisenajattelijan rooli on helppo rakentaa olemalla erimielinen jostain "taktisesta sosiaalisesti arasta tabuaiheesta". Usein ihmiset sekoittavat uuden näkökulman tai marginaalissa olemisen samaksi kuin älykkyys.  - Ja osittain tämä on jopa järkevämpi priorisointi kuin pelkkä älykkyyteen keskittyminen. Itse arvostan taitoa älykkyyden yli. Kunnollinen taito taas tulee aina ja väistämättä harjoittelulla. Älyllä pääsee kenties paremmin alkuun, mutta se on sitten siinä. Järkevyys tosin kyseenalaistuu kun tajutaan että moni ihminen on saanut älykkään maineen lähinnä olemalla ärtynyt ja ärsyttävän nokkava tietyissä taktisissa tunneherkissä aiheissa. (Blogini lukijat eivät varmasti etsi tämänlaisia esimerkiksi tämän tummasävyisen sivun ulkopuolelta.)

Kuitenkin kaiken kaikkiaan tässä "älykkään ihmisen heikkoudessa" on usein takana lähinnä lohdullisuus. Tätä voisi sanoa kompensationariseksi teoriaksi ihmisyydestä. Tähän malliin menee itse asiassa kaksi hieman erilaista tilannetta:

Ensimmäinen on valistusajan peruja. Oli aikoja jolloin tunne ja järki erotettiin lujasti toisistaan. Tunteet nähtiin eläimellisyytenä jota äly suitsi. Väärin päin ihmisistä tuli tässä ihmiskuvassa lähinnä hillittömiä. Tämä johtaa luonnollisesti siihen että ihminen joutuu valitsemaan onnellisuuden ja älykkyyden väliltä. Tosielämässä tilanne ei onneksi ole näin mustavalkoinen.

Toinen on varsin moderni ja pääasiassa ajatuksen lohdullisuuteen perustuva väite siitä, että koska jokainen ihminen on määritelty samanarvoinen, heillä täytyisi olla saman verran myös positiivisiksi luonnehdittavia ominaisuuksia. Tässä unohdetaan siis se, että ihmisten samanarvoisuus on itseisarvo ja kuvitellaan että ihminen ikään kuin oikeuttaa olemassaolonsa ominaisuuksillaan, eli ihminen olisi sittenkin jotenkin arvioitavissa ominaisuuksiensa kautta välinearvoina. On siis ajatus että jollain omituisella tavalla jokainen ihminen saisi suunnilleen saman verran hyviä asioita.

Maailma ei kuitenkaan toimi näin. Vammaisten kanssa puhutaan aina sisäisestä kauneudesta ja tämä on tietysti ymmärrettävää koska se vie huomion selvistä puutteista kohti niitä asioita joita vammaisella ihmisellä voi todella olla. Mutta samalla tuntuu unohtuvan se, että vammaisuus voi myös katkeroittaa.  Valitettavasti jos tämä unohtuu, jossain on joku sisäisesti ruma ihminen joka rakentaa itselleen sisäisen kuvitelman siitä että hän on sisäisesti kaunis ja monisyinen ihminen jos hän olisi vammainen tai hänellä olisi ollut traaginen menneisyys. Ja tämänlainen traaginen menneisyys on helppo rakentaa itselle, kunhan vain pelaa tulevaisuudensuunnitelmansa pieleen. Ruma sielu auttaa ongelmien hankinnassa. Ja niin tulevaisuuden itselle saadaan traaginen menneisyys jonka voidaan sitten kuvitella manaavan siitä rumasta sielusta kauniin.

Traumaattisessa menneisyydessäkin on sellainen omituinen piirre, että ne nähdään ikään kuin kasvattavina ja elämänkokemusta antavina. Jonain joka kertoo että olet oppinut. Kuitenkin juuri nämä voivat myös rikkoa. Ja tämä ei tarkoita että ihminen tulisi jotenkin sinummaksi tai hauraammaksi tai muuten kauniimmaksi. Rikki meneminen tarkoittaa joskus vain rikki menemistä. Silloin ei enää "toimi niin hyvin kuin ennen". Menetettyä attribuuttia ei saada "reiluuspisteinä" jonnekin muualle. (Ei tässä eikä seuraavassa elämässä.)

It just don't work like that. On olemassa kaunissieluisia missejä ja luonteeltaan kammottavia vammaisia. Samoin kun on olemassa luonteeltaan aivan herttaisia superälyköitä (Kuten Richard Feynman oli). Ja se junan spanielin älykkyyksinen ihminen voi olla pohjimmiltaan ja syvimmiltään melkoisen hirvittävä ja monialaisesti epämiellyttävä. Kaunis ja älykäs voi olla vieläpä onnellinen. Kun joku taas ihmettelee että miksi kohtalo ei ole suonut hänelle edes yhtä näistä. (Koska kohtaloa ei ole ei tule mieleen, vaan Jumala ja universumin tasapaino kirotaan ennemmin kuin kiistetään sen oleamassaolo. Mikä on omituista koska kohtaloajattelun tuhoaminen  tässä tilanteessa on hemmetin rauhoittavaa ja lohdullista.)

Sillä tilanne menee hieman kuten noppapelissä jossa yhden nopan tulos ei vaikuta toisen nopan tulokseen. Maailma ei ole reilu. Toiset saavat paljon hyvää ja toisilla tulee "huonompi käsi". Huonojen korttien ja epäonnisten sattumusten takana ei ole se, että nurkan takana odottaisi jokin palkinto tästä huonosta. Joskus siellä on lisää sitä huonoa kun se onnekas kerää lisäpotteja. Ainut lohtu on se, että onni ei painotu. Todennäköisyys on siitä reilu että kenelläkään ei ole "tuleviin arvontoihin" automaattivoittoja. Paljon saanut Steve Jobs kuoli nuorena syöpään. (Mutta toisaalta niin kuolee moni laiton afrikan pakolainen Espanjan appensiininpomintahelvetissäkin.) Tilasto ei välitä, eikä onnellisten tähtien hannuhanhia ja epäonnisia akuankkoja ole kuin "jälkikäteen tulkiten". (Tilastot valitettavasti tuomitsevat että jos otetaan tuhannen otos, on 1 niistä odotettavasti niin epäonnekas että vain 1/1000 on niin huono -onninen ; Taikauskoiset ihmiset uskovat tätä onnenpeleissä. Ja heitä pidetään taikauskoisina ja hieman hassahtaneina. Muutkin ihmiset ajattelevat tilastollisista asioista yhtä taikauskoisesti muilla aiheilla. Mutta tätä pidetään normaalina ja jonain jonka kritisoiminen olisi sosiaalisesti ärsyttävää tabunmurskaamista.)

Asiaa voi toki kiertää hieman sillä että monia asioita voi harjoitella. Näin ihminen voi keskittyä ja oppia jotain. Valitettavasti tätä helpotusta haittaa se, että ihmiset ovat keskimäärin yllättävänkin laiskoja. Tai ainakin haluttomia muuttumaan.

Krediitit ja Destinerrance

"Applen" vetävän hahmon, Steve Jobsin kuolema on nostanut miehen tapetille muuallakin kuin käytettävyyspiireissä. Hän on oikeastaan näyttänyt miten nimenomaan kuolema tekee taiteilijan. Elävä Jobs oli liian inhimillinen ollakseen käsite. Tämänlaisessa vasta kuoleman jälkeen annetussa arvontunnustuksessa on tietysti voimakkaasti antiikin kreikassa vallinnut ajatus jossa hyvä elämä voidaan arvioida vain katsomalla elämää kokonaisuutena. Tämän arvion voivat siksi luonnollisesti tehdä vain ulkopuoliset ihmiset. Koska elämä kokonaisuutena on kasassa vasta kuoleman hetkellä.

Jobsin paino näkyy jopa hänen kriitikoissaan. Ihmiset ovat huvittuneet esimerkiksi Westboron Baptistikirkosta, joka ilmoittaa vihaavansa Jobsia ja tekevänsä mielenosoituksen tämän hautajaisissa muistuttaakseen hänen syntisyydestään. Viesti on twiitattu iPhonella. Applen tuotteella. Näin jopa moittijat omalla osaltaan osoittavat Jobsin työn merkitystä ja painoarvoa.

Usein suurmiehien arvioinneissa nostetaan esiin jokin, jota he itse pitävät hyvin tärkeänä. Näin esimerkiksi monet uskovaiset muistuttavat miten Newton, kiistatta tiedenero, oli uskonnollinen. Tämän uskotaan antavan luotettavuutta ja uskottavuutta itse uskonnollekin. Näin tehdään korostetusti jos henkilö itse esittää että kyseinen asia on ollut tärkeä. Minun on aina ollut vaikeaa uskoa tämänlaiseen. Ja Jobs ei ole poikkeus. Hän ei toki kertonut sekoittavansa päänsisäistä puhetta erilliseen persoonaansa. Sen sijaan hän luotti LSD:hen. Hän oli kokeillut hallusinoivia huumeita eikä suinkaan katunut niiden käyttöä. Sen sijaan hän antoi krediitit luovuudestaan ja menestyksestään tälle kemikaalille. Hän ei itse asiassa ole tässä asiassa yksin, kuten suomalaisetkin kommentoijat tietävät. Tällä hetkellä ei-edesmennyt toinen datanörttien kuningas Bill Gateskin on kokeillut LSD:tä.

On kuitenkin melko vaikeaa sanoa oliko LSD "mato Jobsin omenassa". Ihmisen itsereflektio ei nimittäin ole mikään kaikkivoipa väline - vaikka monet mystikot ja postmodernistit niin näyttävät uskovankin. On nimittäin mahdollista että mielikuvituksellisuus, kokeilunhalu ja uteliaisuus ovat asioita jotka ajavat sekä menestyksekkyyteen koska ihminen kokeilee epäkonventionalaisia asioita. Ja että tämä asia on jokin joka alentaa todennäköisyyttä myös huumekokeiluissa.

Moni tietämäni shamaani on tietysti ollut innoissaan. Heistä tämä on osoitus siitä että hallusinogeenit avaavat kokeilevan mielen. On vaikeaa sanoa mikä on alkusyy.

Näiden ihmisten kohdalla pelkään kuitenkin että tässä tehdään silti vähän samaa kuin mitä tehdään bipolaarisuuden ja taiteellisuuden... kanssa. Se, että monet taiteilijat ovat niinsanotusti "maanisdepressiivisiä" edes merkittävä osuus "bipoista" olisi taiteilijoita. Tai mitä apergerin syndrooman kanssa tehdään. On toki uskottavaa että Einstein ja monet tiedemiehet ovat olleet "asseja". Mutta silti Suomen arviolta 20 000 assista ei silti löydy montaa tiedemiestä.

Ihminen idealisoi helposti. Jobsin kaltainen supermenestyjä ja fiksu henkilö on jotain johon on vaikeaa liittää mielikuvaa typerästä käyttäytymisestä. Näin on vaikeaa nähdä että jokin piirre olisi typerä ja huono. Ihminen liittää erikoisen piirteen helpommin kokonaisuuteen kuin näkee ihmisen monisäikeisenä olentona. Jonain jossa on hyviä ja huonoja puolia. Tämä idealisointi saa meidät maalaamaan sankareita ja konnia. Ilman sitä on vain ihmisiä jotka menestyvät ja epäonnistuvat joissain tietyissä elämänsä asioissa ja tavoitteissaan.

Ihmisen on jostain syystä liian helppoa tuijottaa jotain yhtä piirrettä, etenkin jos ominaisuus kreditoitu piirre jota ihminen itse kiittää. Ja jos se jotenkin hivelee ihmisen omia mielipiteitä, ja juuri niitä joiden varaan hän itse on rakentanut oman identiteettinsä. Kun muuttujia on paljon, on tämänlainen toiminta tietysti virhe. Tosin tätä virhettä ei pidä viedä liian pitkälle. On toki mahdollista, että hypoteesinmuodostus helpottuu jos käyttää hallusinogeenejä, koska ne toimintansa vuoksi sekoittavat asioita. Nehän luovat uusia havainto- ja kokemuskombinaatioita joita ei muuten tulisi lainkaan mieleen. Näitä hyvien osien erottelu taas vaatii työtä ja vaivaa. Eikä Jobs taatusti tätäkään osiota vältellyt. (Nimi ei välttämättä ole enne, mutta Jobsiin ne osuvat. On varmaa että hänellä oli alallaan se legendarinen 10 000 aktiivista mietittyä työtuntia takana.)

Olen tässä kohden, kenties yllättäen, halukas viittaamaan Derridaan. Hän nimittäin esitti että matkan tekeminen tarkoittaa sitä että heittäydyt matkaan. Kuitenkin matkaan voi tulla mutkia ja vaikeuksia. Näin matkalle lähteminen tarkoittaa heittäytymistä tilaan jossa riski perillepääsemättömyydestä on väkisinkin läsnä. Jos ihminen on joustamaton, hän pääsee perille vain hyvällä onnella sillä matkaan ei saa tulla yhtään yllättävää seikkaa tai mutkaa. Jos ihmnen heittäytyy seikkailuun, hänen täytyy siksi olla valmis luovimaan. Ja tarvittaessa jopa kääntää suunta takaisinpäin. Derrida rakensikin tästä paradoksin jonka hän nimesi destinerranceksi ; Ellei sinun ole mahdollista luopua suunnastasi on mahdotonta saapua päämäärään.

Kreditoitu ennakkonäkemys on siksi vaara ja riski. Siitä tulee käsitys josta ei olla valmiita luopumaan. Ja siihen sitoutuminenkin vääristää helposti havainnointia. Shamaanien silmiin hallusinogeeni näyttää aina mystiseltä, tuottipa se sitten maallista menestystä tai ei, ja heitä ei saa uskomaan että jokin asia on saavutettu huumeista huolimatta eikä niiden avulla. Uskovainen ei voi sulattaa että kenties Newton menestyi uskonnostaan huolimatta eikä sen ansiosta. Tämänlainen jarru estää suunnanvaihdon, jolloin henkilö ei voi oppia tässä kyseisessä asiassa mitään. Hän päätyy vain perustelemaan asiaa jonka jo valmiiksi on päättänyt oikeaksi. Logiikkakin alistuu tällöin oppimisen sijasta paikalleenjämähtämiseen. Matkavertausta loppuun asti käydäkseni : Kaasusta tuleekin jarru.