Miksi rakentaa ateistinen yhteiskunta?

Ylläoleva nettimeemi liittyy hyvin yleiseen diskurssiin. Siinä uskontoa tai ateismia pidetään yhteiskunnan rakentimena. Tuossa meemissä on itse asiassa asiavirheitä ja liioittelua. Islanti kuuluu niihin maihin joihin Suomikin kuuluu. Väestö on hyvin vahvasti luterilaista. Toki katolisuudella ja muillakin uskonnoilla on jonkin verran kannatusta. Islannissa on mielipidemittausten mukaan 57% on "a religious person", 31% "a non religious" ja 10% on ateisteja. Islannissa kirkkojärjestelmä on astetta vahvempi kuin Suomessa. Siellä on suoranainen valtionkirkko johon liitetään heti jos vanhemmat kuuluvat kirkkoon. Moni ei mieti asiaa. Tosin viime aikoina vastasyntyneitä on irrotettu aika paljon kirkosta joten lasten liittämisluvut jotka aiemmin olivat 80% ovat tällä hetkellä 59%. 62% ihmisistä vastustaa tätä järjestelmää vaikka 72% kuuluu valtionkirkkoon.

Itseäni tässä näkökulmassa ihmetyttää kuitenkin ihan toinen asia. Nimittäin se, että miksi ateismin pitäisi olla ydin yhteiskunnassa? Tämän taustalla olevia ajatuksia on helppoa sitoa tiettyihin yhteiskuntafilosofioihin. Sellaisiin, joissa tarkastellaan asiaa ikään kuin Hobbesin kannalta. (Tai Hobbes kuvaa tilannetta helpoiten tajuttavasti.) Hobbesilla tarvitaan yhteiskuntasopimus koska sen ulkopuolella on kauhea väkivaltainen luonnontila jossa kuka tahansa voi tappaa ketä tahansa. Näin ollen sopimukseen tulee eettisiä rajoitteita. Ja tässä on maailmankuva. Syntyy sinällään varsin yksinkertainen ajatus siitä että ideologia tekee näköisensä maailman. Tästä syntyy yleensä vahva ajatus yhdestä oikeasta valtionjärjestyksestä.

Ensimmäinen asia tässä koskee muuttujia.

Yhteiskunnat ovat hyvin mutkikkaita. On syytä miettiä mitkä ovat relevantteja ja mitkä ovat ei-relevantteja muuttujia. Olen itse Jared Diamondin ajatusten kannattaja, joten näen että tosiasiassa myös "maantieteellä" on väliä. Ympäristö luo olot joihin on sopeuduttava jotta niissä voi elää. Tästä syntyy rajoitteita ja tätä kautta rakentuu ns. elämäntapoja jotka toimivat tässä ympäristössä. Tätä kautta ajatus siitä että uskonto olisi ainut ja tärkein mittari kyseenalaistuu.
1: Toki on selvää että esimerkiksi islam on tietyillä alueilla ja sitoutunut tietynlaiseen infrastruktuuriin. Joten se on "aavikkouskonto" siinä mielessä että sen perinteissä on varmasti niitä aavikkoelämisen piirteitä. Näin ollen ideologiaan tulee maantietoa joten ideologian tarkastelu ei välttämättä ole niin virheellistä. (Se on siis oikovaa, älyllistä laiskuutta ja typistävää mutta ei läpeensä typistävää.)

Toinen asia on sitten katsoa, että mitkä muuttujat ovat relevantteja. Tämä on erityisen tärkeää kun katsotaan vaikka uusateismia. Useinhan sitä korostetaan, että ateismin historia yhteiskuntajärjestyksissä on ollut ongelmallinen. Tämä onkin helppoa demonstroida katsomalla Ranskan ja Venäjän vallankumouksia.

Tässä kohden oleellinen asia on kuitenkin huomata se, että ateismi tarvitsee lisämääreitä. Se ei ontologisena "Jumalaa ei ole" -kannanottona rajaa mitään yhteiskunnasta. (Kuten ei teismikään.) Tämä on tuttua jopa kristikunnan kohdalla. Modernina aikana kristityt usein taistelevat kaupallistumista ja pinnallistumista vastaan ja puolustavat heikoimpien asemaa vaatien sosiaalitukea ja huoltoa köyhimmille. Toisaalta fundamentalistinen oikeistokristillisyys nojaa asenteeseen jossa asiotia yksityistetään ja tärkeä ohjenuora on "no tax". Tätä voidaan sitoa Weberin kuvaamaan prosessiin jossa moderni kaupallinen kilpailuyhteiskunta on "kristillistä perua". Kun kristinuskoon sidotaan näinkin suuri näkemysero, voidaan huomata että se että uskonto taipuu yhteiskuntajärjestykseksi, prosessissa on mukana jonkinlaisia täsmentimiä.

Venäjällä vaikutti kommunistinen ateismi. Joku voisi sanoa että tässä ongelmallisena kohtana on ollut enemmänkin se kommunismi kuin se ateismi. Tämä ajatus on tärkeä sillä jos katsotaan uusateisteja, heistä jopa heidän kriitikkonsa tunnistavat seuraavia piirteitä;

He ovat yleensä skientistejä. Postmodernit humanistit eivät pidä heistä tämä n vuoksi ja uskovaiset ovat tässä "vanhojen ateistejen" kanssa yhtä mieltä. Tiedekeskeiset valtiot ovat yleens menestyneet. Heillä on yleensä hyvin liberaalit, humanistiset ja sekulaarit arvot. Tapa joilla näitä puolustetaan vaihtelee Richard Dawkins korostaa lempeyttä sitä kautta että humen giljotiini on pätevä. Sam Harris taas myy omaa etiikkaansa "moraalisena maisemana" joka on objektiivinen, luonnontieteellinen. Voidaan sanoa että kenties humanistisiin ihmisarvoihin sitoutunut luonnontiedemenettely vaatiikin rinnastukset niihin humanistisiin ja tiedesitoutuneisiin maihin.
1: Tämä selittää trendin jossa Islanti on hyvä esimerkki. Sosiaalisesti hyvinvoivissa maissa uskonnottomuus on yleistä verrattuna muihin maihin. Jos ateismi on turmelevaa ja tuhoisaa, niin korrelaatiot menisivät niin että Islannissa olisi Ranskan vallankumousolot. Tai se olisi Pohjois-Korea. (Toki voi olla vähäisesti mahdollista, että joku puolustaisi ateismia ideologianäkökulmalla psykologiamaustein ja selittäisi kristillinen Pohjois-Korea muuten samalla rakenteella olisi vielä nykyistäkin kauheampi. Sillä ateismilla on tiettyjä seurauksia käyttäytymiseen ja muiden kohteluun, ihan sitä kautta että uskonnoissa ajatellaan että Jumala viime kädessä vastaa oikeudenmukaisuudesta kun taas ateistit eivät voi katsoa taivaalle. Kommunistisessa ateismissa kommunismi voi vetää maailmaa tiettyyn suuntaan ja ateismi aivan toiseen.)

Asiaa pahentaa tavallaan se, että uusateismi on enemmän aktivointi-ideologia kuin poliittinen ideologia. Siinä missä "vanhassa ateismissa" on ollut tapana luoda hyvin kyseenalaisia fantasioita joissa "viimeinen kuningas hirtetään viimeisen papin suoliin" ja joissa jopa Sigmund Freud uskoi että uskonto tulee loppumaan kun ihmiset oppivat ja viisastuvat. Jos katsotaan Richard Dawkinsin "kissojen paimentamista" hän suorastaan korostaa sitä että ateistit ovat suuri ihmisryhmä jolla tulee olla lupa sanoa mielipiteensä ääneen. Oletuksena ei ole että uskovaiset kääntyvät tai uskonto tulee loppumaan. Tavoitteena ei ole ateistivaltio tai edes ateismin yleisimmäksi näkemykseksi ajaminen. Kääntymistä ateismiin toivotaan mutta ei vaadita tai odoteta. Vaatimuksena on vain saada sama oikeus näkemysten poliittiseen esittämiseen kuin muillakin ideologioilla.
1: En kykene näkemään tätä "vapaamatkustamisena". Ei voi olla niin että ideologiaa ja sen poliittisia näkemyksiä arvostetaan vain jos ne perustuvat siihen että on rakennettava öykkäröivä keskusjärjestelmä joka komentaa kaikkia. Ideologia edellä puuhun menevät toki mielellään puhuvat että tämän vastakohtana olisi arvotyhjiö. Kuitenkin tosiasiassa mielipiteenvapaus ja vastaavat ovat juuri "rajoitteita vastaan" ja ne ovat silti poliittisesti arvokkaita tavoitteita. Vapaus lisää vaihtoehtoja eikä niitä kutsuta arvotyhjiöksi. Tämä sanaleikki viittaakin siihen että tosiasiassa halutaan kätkeä valtarakenteet, dominanssi ja öykkäröinti jne. vapauden puutteet nimeämällä ne niin kivasti ett niiden kanssa erimielisyys on "arvotyhjiötä". Ja kuten näkyy, asian filosofinen tarkastelu edes alkeellisella tasolla puhkaisee tämän kuplan yksikertaisella ja järkeenkäyvällä tempulla.

Tästä lähtökohdasta pitäisi tavallaan ihmetelläkin sitä miksi moni ateisti korostaa että maat joissa on paljon ateisteja ovat monesti hyviä maita. (Mikä pitää paikkaansa. Kenties syynä on se, että kun maassa on olot riittävän hyvät niin tarve uskonnolle on hyvin vähäistä. Tämä voi kertoa siitä, että hyvinvoivissa maissa uskonto ei tarjoa paljoa mutta asettaa jarruja elämälle. Sukupuolinen suuntautuminen ja identiteettiongelmat ovat jossain määrin first world problemeita joihin mennään vasta kun Maslown tarvehierarkian perustavammat tarpeet on pääosin täytetty. Tämä voi johtaa siihen että hyvinvoivassa maailmassa uskonto on este, mutta toisaalta kriisitilanteissa uskonnosta voi olla apua niin että ateistinen valtio kestäisi vähemmän "tällejä" ja "häiriöitä". Tosin tämä häiriö ja tälli voi johtaa siihen että uskonnollisuus nousee suosioon uudestaan eikä siihen että valtakunta romahtaa.)

Kristityt selittävät toistuvasti että ateistejen pitäisi tuottaa kristittyjä parempi ideologinen keskusjärjestelmä ihmisille. Tämä varmasti liittyy osittain siihen että teologit ovat tunnustaneet erilaisten jumalatodistusten heikkouden siinä määrin, että puhe on siirtynyt siihen että uskonto oikeutetaan uskomiseen uskomisella. Eli sillä että uskonnosta on hyötyä uskovien mielenterveydelle tai yhteiskunnalle. Ateistien näkökulma on kuitenkin skientistinen eli heitä kiinnostaa Jumalan olemassaolo. Kenties siksi että ateismi on määritelmällisesti sitä että ei uskota Jumalan olemassaoloon. Kenties ateisteja kiinnostaa Totuus kun taas uskovaiset vaativat ateisteilta Hyötyä. Kun maailmanvalloitushaaveita ei ole, on tämä hyvin erikoista.

Toisaalta ateismi on hyvin vahvasti "lähinnä mielipide" tai "kannanotto". Ymmärrän jos yhteiskuntajärjestelmän kannalta oleellisia olisivat sellaiset kysymykset kuin "mikä on vapauden määritelmä" ja "mikä on suhde vapauteen". Olen tottunut siihen että jos minulta kysytään mielipidettä tekoälyn määrittelyyn ja tekoälyn rajoihin, niin minulta ei kysytä että miten rakennan yhteiskunnan tämän uskomuksen varaan. Näkemys ei sellaisenaan sitoudu suoraan yhteiskunnan toimintaan. On suorastaan ihmeellistä että mielipide ja näkemys ja maailmankuva olisivat arvokkaita ja merkityksellisiä jos ja vain jos ne ovat se perusnormi jonka ympärille rakennetaan yhteiskunta.
1: Esimerkiksi kristitty Martti Muukkosen mukaan ateismi on "vapaamatkustamista" jos se ei perusta valtionjärjestystä joka on parempi kuin kristittyjen. Lausunto on minusta aika erikoinen. Se kuitenkin demonstroi aika vahvasti sitä että nykyään ateisti ei saa puolustaa yksilöoikeuksiaan ilman että häneltä vaaditaan paljon toivottua laajempaa yhteiskunnan uudelleenrakentamisutopiaa. Ilman tätä utopiaa ei ilmeisesti saa puuttua ongelmakohtiin, sellaisiin jotka ilmenevät ateistien "masinoimin" eksaktein lainmuutosehdotuksien jne. kuvattavin sisältöjen, kautta. Yleisenä asenteena yhteiskunnassa onkin se, että uskonnoton, etenkään ateisti, ei saa puhua mielipiteistään. Häneltä vaaditaan yhteiskuntajärjestystä ja näyttöjä. Tätä ei kuitenkaan sitten anneta tehdä. Kun yrittää, vastustetaan Pohjois-Korean ja arvotyhjiön voimin. Ja sitten vaaditaan tuloksia. Kokonaisuus on se, että ilman näyttöä ei saa yrittää ja näyttöä ei saa antaa koska se on riskaabelia. Tilanne on "työelämässä tutussa nuoruusloukussa" jossa ilman töitä ei saa työkokemusta ja ilman työkokemusta ei saa töitä.

Josta päästään toiseen asiaan; Entä jos asiaa ei pidäkään katsoa keskusideologiana vaan prosessina.

Kun kristinuskon hienoutta puolustetaan puhutaan usein yhteiskunnan kestävyydestä. Eli siitä että yhteiskunta ei "romahda" ja pysyy samanlaisena pitkän aikaa. Tämä on siitä kiinnostava kannanotto että pitkäikäisyys ja eettisyys tässä menevät helposti sekaisin.

Siksi onkin helppoa huomata että monet vastenmieliset teokratiat joissa tehdään ihmisoikeusrikkomuksia ovat hyvin pysyviä. Teokratioissa on usein sisällerakennettu järjestelmä jossa ongelmien ja kriisien keskellä kritiikki nihiloidaan. Jos menee huonosti syynä ei ole se että valtaosa ihmisistä seuraa keskususkontoa, vaan siitä että enemmistöä uhkaava paha vähemmistö ei noudata tätä keskususkontoa riittävästi. Jos tapahtumin liitetään juhanistarczewskiläisiä ajatuksia siitä että ihmisten kuolema ja luonnononnettomuudet ja talouskriisit ovat Jumalan kostoja, ongelmien "mekaaninen selittäminen" ja niiden syiden analyysi unohtuu. Tästä syntyy helposti itseään ruokkiva kriisi. Ja tämä johtaa siihen että yhteiskunta on valitettavankin pitkäikäinen ja kestävä.

Itse asiassa kun "tietyt piirit" - joita "tietyt toiset piirit" kutsuvat "äärivasemmistoksi" - kritisoivat sitä miten islam tulee ja tuhoaa, he itse asiassa viittaavat siihen että kristillinen yhteiskunta on hauras ja tätä vahvempi, kestävämpi ja pysyvämpi ja muutenkin voitokkaampi ja vahvempi islamilainen kulttuuri tulee tilalle. Ja että tämä on eettisesti ongelmallisempi yhteiskunta. Tämä jää helposti huomaamatta kun nämä samat ihmiset puhuvat kulttuurievoluutiosta ja yhteiskunnan säilyvyydestä. Ja ateismista.

Tämä näkökulma on tarpeen sillä kenties yhteiskuntien muutos onkin jotain jota pitää kuvata kulttuurievoluutiona - "jonkinlaisena prosessina". Tässä ajatus yhdestä oikeasta keskusideologiasta on itse asiassa unohdettava. Huomio on keskityttävä ihmisten hyvinvointiin. Michael Stevensin tuore juvenoijaa (nuorison epäilemistä) koskeva video piti sisällään viittauksen Neil Straussin ja Neil Howen näkemyksiin. Kuvauksen siitä miten yhteiskunnassa pitääkin seurata erilaisia vaiheita. Ja että muutosvastarinta nuorisoa ja yhteiskuntaideologioita kohtaan voidaan kenties nähdä samankaltaisina prosesseina.

Prosessina joka olisi referoitavissa vaikka seuraavalla tavalla:
* Tässä prosessissa perinteistä "on olemassa keskusideologia" kuvataan vaiheena HIGH. Tässä on yksimielisyys perusideologiasta. Joka sitten on "malli yhteiskunnasta" eli kuvaus siitä miten yhteiskunta toimii että "malli yhteiskunnalle" siinä mielessä miten sen pitääkin toimia. Sitä tuetaan koska se on voinut vaikka tukea jossain kriisissä. Tätä kuvaa konformismi, joka kuvaa sitä että on vahva keskusorganisaatio.
* Ihmiset kuitenkin kyllästyvät tähän. Kun kaikkia pakotetaan samaan muottiin, seuraa ongelmia. Ja näiden ongelmien tiedostaminen on AWAKENING -vaihe. Tämä johtuu siitä että jos yhteiskunnan suojelu on kaiken keskuksena ja tämä sidotaan joihinkin tiettyihin perusnäkemyksiin, toisinajattelijat ovat helposti riskejä. Ja vieläpä riskejä joissa heitä voidaan tallata koska he ovat uhka vallitsevalle järjestelmälle. Status quo tallaa tätä kautta yksilöllisyyttä ja siksi yksilöiden oikeuksien korostaminen ja ongelmakeskeisyys tulevat esiin. Ihan siitä että ihmiset kokevat niitä elämässään. Epäluulo järjestelmää vastaan ei tässä ole vielä mitään uuden rakentamista. Mutta se sisältää tärkeitä huomioita ongelmista eikä ole tätä kautta pelkkää "kakan heittelyä". (Jona Martti Muukkonen esimerkiksi kutsuu kaikkea ateistejen harrastamaa uskontokritiikkiä.) Se, että tiedostaa ongelman on ensimmäinen askel ongelmien ratkaisemiselle.
* Seuraava vaihe on UNRAVELING, jota kuvaa järjestelmän murtuminen. Systeemiä ei hyväksytä ja sitä halutaan korjata. Tässä ei vielä ole kovin suurta keskusideologiaa. Tämä on tarpeen jotta järjestelmää saadaan korjatuksi.
* Tästä seuraa helposti kriisivaihe CRISIS, josta sitten seuraa muuntunut uusi järjestelmä joka johtaa siihen että kaikki alkaa alusta.

Kyseessä ei ole "yhteiskunnan romahtaminen" siinä mielessä että tätä nähdään tapahtuvaksi noin parinkymmenen vuoden välein. Mutta on selvää että jossain määrin yhteiskunnan voidaan nähdä "romahtavan" siinä mielessä että näkemyksissä tapahtuu suuria muutoksia. Ja tätä kautta kulttuuri on hyvin uudenlainen. Tässä mielessä muuntuvuus tarkoittaa isoissa linjoissa sitä että kulttuuri kestää kauemmin. Ja pienissä linjoissa sitä että oikeaoppinen tietty maailmankuva ja näkemys on itse asiassa tuhottu hyvinkin nopeassa temmossa. (Seksuaaliset vallankumoukset ja muut ovat muuttaneet maailmaa ja elämäntapojamme hyvinkin paljon. Nykyään ei juurikaan debatoida vanhoista kriiseistä. Ei orjuudesta tai e -pillereistä. Sen sijaan jostain muusta. Ilmeisesti vielä muutaman vuoden ajan homoista. Sitten varmaan jostain muusta.)

Tämä on ymmärrettävää. Esimerkiksi keisarillisessa kiinassa oltiin hyvin pysyviä. Korostettiin menneisyyttä. Opittiin historiasta ja esi-isiltä. Ja kun ennen on selvitty niin jotain on tehty oleellisesti oikein. Tai ainakaan ei oleellisesti väärin. Tästä syntyi mahtava, byrokratisoituva ja joustamaton yhteiskunta. Kiina joka menestyi yritteliäisyydellä ja innovoinnilla kuihtui kasaan. Koska tehtiin asiat niin kuin oli opittu tekemään. Eikä konetta saanut korjata jos se ei ollut rikki. Anarkialle, kokeilulle ja idän viisaiden auktoriteettien kyseenalaistamiselle ei nähty tarvetta. (Osittain siksi että nämä auktoriteetit tavallaan sanoivat niin itse vaatiessaan kunnioitusta menneelle, perinnäistavoille, viisaille ja auktoriteeteille.) Sitten kokeilevammat yhteiskunnat tulivat ja rikkoivat koko mahtavan koneiston. Sillä se mikä pätee biologiassa näyttää toimivan myös yhteiskunnissa ; Se, mikä toimii tietyssä ympäristössä ja tietyissä olosuhteissa voi olla hyvin letaalia muuttuvissa tai muuttuneissa olosuhteissa. (Siksi darwininsirkkujen evoluutio heilahtelee esimerkiksi El Niño ilmiön mukana edes takaisin, sen hetken optimia hakien. Ja siksi vahvat ja menestyksekkäät Jääkarhut kuolevat Saharassa.)

Eli kenties jokainen ideologia tekee yhteiskunnasta itsensä näköisen. Ja tämä tarkoittaa yleensä tuhoisuutta. Siksi täysanarkistista Hobbesin kuvaamaa luonnontilalle niukasti kauheudessa häviävät kulttuurit nojaavatkin perinteeseen ja pysyvyyteen. Heille yhteiskunta on jokin megaentiteetti joka on keskeisempi ja tärkeämpi kuin kansalaisensa. Ja tämä instituutio on se jonka pysyvyyttä ja samanlaisena pysymistä suojellaan sitten omilta kansalaisilta. Itse taas olen halukkaampi uskomaan että yhteiskunta koostuu ihmisistä. Instituutiot ovat siinä ne loiset, ne jotka kenties pitäisi tuhota (toisin kuin kuninkaat ja pastorit jotka ovat ihmisiä kun viimeksi katsoin).

---

Tiesitkö että ihminen ei ole rationaalinen homo economicus? Tutkimusten mukaan on sen sijaan niin, että Simpanssit ovat älykkyysosamäärältään pienempiä mutta osaavat sen puitteissa pelata strategisemmin kuin ihminen. Teknisesti siis tarkoittaa että simpanssit pelaavat yksinkertaisia strategisia pelejä lähempänä pelin Nash tasapainotilaa kuin ihminen, joka hyvin helposti alkaa imitoida muiden peliä silloinkin kun se ei ole optimaalista.

Harrastajien ukkoutumisesta/akkautumisesta

"Takkiraudassa" otettiin esille näkemys jonka mukaan nykynuoriso ei harrasta. "me samat vanhat ämmät ja äijät, jotka pistimme seuran pystyyn silloin 20+ vee sitten, olemme siellä yhä. Samoin kaikki myöhemmin mukaan tulleet ovat about ikäisiämme. Sellaisia nuoria, mitä me olimme silloin kauan sitten, ei ole tullut kymmeneen vuoteen mukaan. Historianelävöittäminen ukkoutuu ja akkautuu, ja nuoret jäsenet ovat omia lapsiamme." ... "Ja tämä kaikki näkyy about kaikessa mahdollisessa harrastustoiminnassa. Kun liityimme pursiseuraamme ostettuamme ensimmäisen oman purjeveneemme vuonna 1995, olimme seuramme nuorimmat jäsenet. Me olemme yhä pursiseuramme nuorimmat jäsenet. Veneily ukkoutuu ja akkautuu. Sama juttu kalastuskerhossamme. Eikä ketään varmaan yllätä, jos hyppykurssillaan ruukinmatruuna oli nuorin oppilas. Ja ikää on jo 40+. Sama juttu pätee kaikkeen harrasteilmailuun. Harrasteilmailijoiden keski-ikä on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä." ... "Ruukinmatruuna on havaitsevinaan, että X-sukupolvi on viimeinen sukupolvi, joka harrastaa eli joka käyttää vapaa-aikansa erilaisiin mielenkiinnon kohteisiin ja harrasteisiin. Ja tämä ei vaivaa ainoastaan purjehdusta ja harrasteilmailua tai historianelävöittämistä. Pienoisrautatiet, pienoismallinrakennus, käsityöt, perhosharrastus, lintuharrastus, you name it - kaikk kärsivät ukkoutumisesta ja akkautumisesta."

Perusteluiksi mainittiin nuorison ADD, ADHD ja muut hermostohäiriöt. Ja se, että työmarkkinat ovat entistä epävarmempia.Aina kun minä kuulen "nuoriso on turmeltunut", tiedän että kyseessä on tärkeä ja ikiaikainen perinne. Siitä huolimatta voi olla kiinnostavaa katsoa perustelua. On selvää että perustelun pohjalla oleva aineisto koostuu "omista kokemuksista". Otosmäärä on tuskin riittävä. Ja vaikka olisikin, se ei ole satunnaisotanta.

Subjektiivisesti katsellen itse en ole huomannut vastaavaa ainakaan miekkailukoululla;  Kaikkien aikojen toisiksi nuorin miekkailija aloitti tänä vuonna. Olin kohtuu vanha kun aloitin. Ja olen kohtuu vanha nykyään.

Joitain esiajatuksia

"Ruukinmatruuna" puhuu melko paljon keskiaikaharrastamisesta. On täysin mahdollista että keskiaika ei ole enää samalla tavalla muotia. Elokuvissakin pyörii esimerkiksi "supersankareita". Tämä heijastelee enemmän nuorisokulttuurin muutosta. Tietyssä määrin keskiaikaharrastamisessa kyseessä onkin samasta kuin nykymummot selittäisivät että minun sukupolveni ihmiset eivät liikkuisi koska eivät suosi latotansseja! On selvää että tietyt harrastukset ovat yksinkertaisesti vanhoillisia.
1: Ja vaikka niitä myisi ekstreemin nimissä niin käy helposti hieman kuten moottoripyöräily jota harratavat "nuorekkaasti" sellaiset monet miehet jotka haluavat teeskennellä nuorekkuuttaan. Reikäpäinen toiminta vanhenemisdenialismin osalla tuntuu olevan erityinen ongelma monille. Eikä ihme. Nykymaailma kunnioittaa nuoruutta ja luovuutta. Ja vanhemmiten itse kukin jähmettyy ties mihin.

Toisaalta keskiaikaharrastuksessa unohtuu usein myös aika. Jos on aloittanut toimintaa niin silloin alkuun on kenties päässyt vähällä. Itse olen huomannut että historian elävöittämisessä on mukaanpääsy nykyään helposti aivan eri asia kuin ennen. Sillä suhteellinen ero on suuri. Osa harrastajista on voinut vuosikymmenten ajan ommella tai ostaa tai teettää ties mitä. Näin ollen se, että väkerrät oman ensimmäisen asusi johtaa suuriin ns. suhteellisiin eroihin. Ja vaikka seura olisi miellyttävää, niin pelkkä kontrasti omien tuotosten ja muiden välillä on sen verran suuri että jo tämä yksinään voi hävettää. Kenties sen vuoksi historiallisessa miekkailussa on melko paljon nuoria ; Mukaan pääsee maksamalla kurssimaksut. Ja jos oikein haluaa panostaa niin muutamalla satasella saa tavarat ja sitten on edes materiaalisesti samalla tasolla. Eroja pienennetään myös alkeiskursseilla. Historianelävöityksessä vastaavaa ei ole ollut. Tämä on helppoa unohtaa jos on ollut "perustamassa järjestöä" eli on puskenut esiin silloin kun itseä flashympää ei ole ollut. Pioneeri ei periaatteessa oikein ymmärrä tätä tilannetta. Sitä että kenties hän itse on ollut osaltaan tekemässä muutosta. Ja että tällä muutoksella on, vaikka se on perusolemukseltaan hyvä, sivutuotteena asioita joita ei haluta.

Toisaalta veneily ja muu ovat rahaa vaativia. Ja voidaan nähdä että työelämä ja perinnönjako ja ihmisten elinikä muuttavat asioita. Veneily on kallista. Nuoret eivät samasta syystä ostele golfosakkeita kovin usein. Heillä on se jos he ovat saaneet lahjaksi tai perineet sellaisen. (Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos on jostain vakavaraisesta suvusta. Itselläni tätä onnea ei ole ollut. En ole osannut tehdä tärkeintä, eli sitä että olisin valinnut isovanhempani.)

Toisaalta tämä on ristiriidassa monen muun signaalin kanssa.

Kun on seurannut viime vuosien uutisointia näkyy että nuoriso harrastaa enemmän esimerkiksi kulttuuria. "Takkiraudan" kommenttiosastoista nousee hieman esiin sellaistakin että nuoriso harrastaa vähemmän kunhan ensin halveksitaan tiettyjä nuorten harrastuksia. (Vain latotanssit ovat oikeaa harrastamista! Mitään roolileikkejä hassuissa puvuissa metsässä. Hyh! Oppisivat olemaan aikuisia!) Tietokonepelejä vihjataan jonkinlaiseksi epäharrastukseksi. Toki nuoret eivät harrasta jos heidän harrastuksensa määritellään ulos, etenkin jos tätä tehdään piilo-oletuksin.
1: Tämä tosin voi johtaa siihen että kenties isku onkin enemmän perinteisiä kerhoja. Eli harrastuksia joissa on tietyt varatut tilat jne. Digimaailmassa voi olla paljonkin erilaisia kerhoja joissa jaetaan ja tehdään erilaisia asioita. Jos voidaan kuvitella perinteisten urheilulajien urheiluseurojen fuusoita, niin HEMA ei tee muuta kuin branchaa. Ja internetissä voi harrastaa vaikka hikipediaa. Jota ei tiettävästi ollut olemassakaan kun minä olin lapsi.

Sen verran voidaan kuitenkin melko turvallisesti sanoa että nuoret harrastavat vähemmän liikuntaa. Kenties siksi että hauskempaa tekemistä on niin paljon ; Erikoista on se, että vaikka minun lapsuuden ja nuoruuden aikana korostettiin sitä että toiset olivat urheilijoita ja toiset älyköitä, näyttää olevan niin että ammattikoululaiset harrastavat vähemmän liikuntaa kuin lukiolaiset. Muutenkin matala kouluttautuminen korreloi huonon liikkumisen kanssa. Trendi ei kuitenkaan toisaalta kerro kaikkea. Kun katsotaan lukumääriä joilla liikuntaa harrastetaan, jos katsotaan miten moni nuori harrastaa jotain liikuntaa, luku oli 2009-2010 92%, on syytä muistaa että 2013 luku oli edelleen 86%. Trendi on olemassa, mutta se ei ole koko totuus. ; Onkin luultavaa että jos liikunnallinen harrastus ei kerää uusia jäseniä, kannattaa miettiä enemmän sitä että onko se omassa nuoruudessa "hip ja hot" harrastus muuttunut jossain välissä "kalkkisten jutuksi". Ihan vaikka siinä välissä kun sitä on tehnyt intensiivisesti parikymmentä vuotta, you know.

Tämä on itse asiassa sinänsä jännittävä asia, että minun puolisoni on opettajana. Ja lasten kohdalla huolena näyttää olevan enemmänkin se että lasten ei nimenomaan anneta olla lapsia. Eli lapset pistetään harrastamaan hyvinkin aktiivisesti. Muutenkin yhteiskunnan pyrinnöt ovat sitä että pitäisi valmistua nopeammin tekemään töitä pienemmällä palkalla. Ja tämä asenne on kattanut myös harrastamisen. Pitäisi suorittaa ja onnistua. Tässä hengessä sitä kenties jopa toivoisi että nuoret voisivat kenties harrastaa vähän vähemmänkin. Tai ainakin aktiivisimmat. Tai ainakin vähemmän tavoitekeskeisesti.

Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)

Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.

Ei olemassa?

YLE uutisoi siitä miten rippikoulun suosio Suomessa vähenee hurjaa vauhtia. Tämä on hyvin erikoista. Kun minä olin nuori (ei niin kauan aikaa sitten) oli melko lailla ilmiselvää että rippikoulu käytiin. Kirkko myös piti tätä yhteyttävänä kokemuksena. Eli kun koko kansakunta kävi rippikoulun niin koettiin jotain syvää yhteyttä. Tämä oli ikään kuin argumentti kirkkoon kuulumisen puolestakin. Kirkko oikeutti itsensä ilmiselvästi koska se oli suosittu.

Sittemmin kristinuskosta on tullut eriyttävä identiteetti. Eli sen primaaritehtävänä ei näytä olevan yhteys vaan se että "ei olla noita". (Mitälie liberaaleja ateisteja ja vastaavia kommareita sitten ovatkaan.) Ja on selvää että tämä aggressiivis-luterilainen ilmapiiri on vaikuttanut. (Riippumatta siitä onko se kirkon virallinen kanta asiaan vai ei. Sen tahon liturginen värikin on tosin harmaa ja tosielämä ja ihmisten uskontosuhteet setvitään aivan muualla.)

Mielenkiintoista on kuitenkin kiinnittää huomiota detaljiin. Jouko Porkka ei ajattele että kirkko olisi huono. Kuten pitäisi jos suosio todella antaa syyn hymyillä maireasti. (Jos jokin todella testaa että jokin asia on tärkeä ja arvokas, tämän saman muuttujan puute tarkoittaa että tämä asia on kaikkea muuta. Tai sitten mittari on huono. Väitän että suosio ei ole syy kannattaa tai olla kannattamatta jotain instituutiota tai ideologiaa. Joten nuoruusaikani hymyilevä kirkko oli väärässä.)

"Silloin, kun rippikoulu lakkaa olemasta osa nuorisokulttuuria, silloin sen asema heikkenee vääjäämättä. Ne, jotka eivät ole vahvasti motivoituneita tulemaan mukaan, jäävät hyvin helposti pois. Nämä tutkimustulokset, kun olemme haastatelleet samoja nuoria ennen ja jälkeen rippikoulun, osoittaa hyvin kategorisesti, miltei poikkeuksetta, että myös niille, jotka tulevat hyvin epäilevällä mielellä rippikouluun, on rippikoulu ollut hyvin positiivinen kasvun aika. He ovat olleet hyvin tyytyväisiä, että tulivat lähteneeksi." ... "Jos tällainen porukka jää pois, on se vahinko yhteiskunnan kehityksen kannalta: meillä ei ole vaihtoehtoista mallia rippikoululle, tämän tyyppiselle nuoruuden siirtymäriitille, jossa tehdään merkittävä askel kohti aikuisuutta."

Hän ei ole ilmeisesti kuullut protuleiristä. Se ei kenties ole nyt suosittu, mutta sen suosio on kasvussa. Ja varmasti liitoksissa tähän muutokseen jossa rippikoulua ei pidetä itselle sopivana. (Tämän puutteen lisäksi ei ole kovin kiinnostavaa kuunnella kun joku hokee tautologiaa "jos asialla ei ole asemaa nuorisolle sillä ei ole heille merkitystä" -tyylisiä lauseita osaa tuottaa kuka vain. Osaan kertoa myös että "jos kirkon jäsenmäärä kasvaa, sillä ei ole yhtä paljoa jäseniä". Mutta ei YLE silti minua haastattele ja sano että halutaan tämä sinun arvokas kannanotto tallettaa kansakunnan muistiin.) Ja tämänlainen mahdollisuus osoittaa että rippikoululle oleva vaihtoehto on, paitsi mahdollinen niin jo nyt tällä hetkellä olemassa ja toiminnassa.