Nuorempana kun työskentelin bingossa, käsittelimme käteistä rahaa kassavastuulla. Laskimia ei ollut ja työt kannatti tehdä vähintään kohtuullisen ripeästi. Tämä hioi päässälaskutaitoja sen verran että normaaleimmat yhteen-vähennyslaskut ja muut vastaavat sujuivat melko hyvin. Nykyään lasken yksinkertaisetkin laskutoimitukset laskimella. Jos minulle annetaan ihmisen syntymävuosi, tarkistan tarvittavan miinuslaskun laskimella. Toisaalta nykyään hallitsen huomattavasti mutkikkaampia matemaattisia ideoita ja konsepteja kuin nuorena. Jossain määrin perinteinen laskutaito on minulle vain "suorittavaa työtä" kun taas aito ja puhdas "ideoiden matematiikka" tehdään ennen tätä suorittavaa työtä. ; Minulle on myös palkitsevampaa keksiä miten ongelma ratkaistaan kuin oikeasti ratkaista tätä.
Nähdäkseni tämä on kaikki mitä tarvitaan kun mietitään teknologian rappeuttavuutta. Jos mietitään vaikka Nicholas Carrin ajatuksia rappeutumisesta, hän esittää että automaatio tekee meistä tyhmiä. Toisaalta Alfred Whitehead voidaan nähdä henkilönä joka näkee että teknologia itse asiassa vapauttaa meidät miettimään relevantimpia asioita. Tästä debatista voi sitten lukea vaikka ihan kiinnostavaa analyysiä "Philosophical Disquisitions" -blogissa. Jossa argumentisto asetetaan toisiaan vastaan. Siinä nähdään että Carr esittää argumentin ja Whiteheadia voidaan käyttää heikentämään tai jopa kumoamaan tätä argumenttia.
Kuitenkin tuo matematiikkakulma on siitä kiinnostava että jossain määrin se näyttää että molemmat voivat olla oikeassa. Kysymys on siitä mikä nähdään relevantiksi. Jos päässälaskutaitoa pidetään relevanttina niin taskulaskin todellakin rappeuttaa.
Itse näen että Wikipedia ja kirjahyllyni voidaan nähdä rappeuttavana voimana aivan kuten taskulaskinkin. Tosiasia on, että minulla ei ole kovin hyvää muistia. Sen sijaan olen lukenut paljon kirjoja ja minulla on yleisnäkemys mistä löydän mitäkin. Minulla on kirjahylly jossa jokaisen kirjan välissä töröttää kirjanmerkkejä. Kun samassa kirjassa voi olla kymmenenkin merkkiä on selvää että ne eivät näytä kohtaa jossa olen kirjassa vaan jotain johon on kätevää palata. Se mitä teen on että tarkistan yksityiskohtia kirjoista tilanteen mukaan. Vaeltelen karkkipaperista revityillä siivuilla tuettua ulkoistettua muistia.
Tämä on oleellisesti erilaista tietoa ja taitoa kuin sen tyylinen viisaus jota kunnioitetaan islamilaisissa maissa. Sellaista jossa opitaan "Koraani" ulkoa. Myös Suomessa voidaan korostaa miten vanha kansa osasi "Kalevalan" runoja hirveitä määriä ulkoa. Nämä ovat kieltämättä upeita kognitiivisia saavutuksia. Jotain sellaista joka vaatii joko syvää harjaantumista tai jonkinlaisen idiot savant -autistin. Minä taas näen että tarkistaminen on jopa hyve. Sillä sitä kautta lähteen sisältö tulee vielä viime hetken tarkistettua. Tämä johtaa sellaiseen itsekriittisyyteen johon omaan muistiinsa ja itseensä täysin luottava voi helposti unohtaa. Mutta joka on silti tarpeellista.
Toisaalta on hyvä huomata että ihmiset eivät nykyäänkään ole keskimäärin kovin viisaita tai hyviä. Eivät edes ei-diginatiivia edustavat ihmiset. Kun olen keskustellut internetissä voidaan huomata että täällä on vanhempaa ja nuorempaa keskustelijaa. On kenties hyväkin huomata että nykyajan nuoret ovat idiootteja. Mutta niin ovat aikuiset, vanhat ja keski-ikäisetkin. Suurin osa ihmisistä on. Sen sijaan ei ole havaittavissa että ne aikuiset jotka internetissä peuhaavat että tiki-tiki eivät selkeästi osaa esimerkiksi perustelurakenteita sen paremmin kuin nuoremmatkaan. Koulutus ja harrastuneisuus painaa, ei se mihin ikäryhmään kuuluu. Mielestäni tämä vihjaa siihen että "rappeutumisesta" on kenties liiallista puhua. Suuri osa ihmisistä on unohtanut valtaosan yleissivistyksestään lukion jälkeen. Taidot on hankittu ylioppilaskirjoituksia varten. (Ja jollain ikäryhmillä tämäkin koulutustaso on voinut olla harvinainen. Eikä sitä ole oltu motivoituneita hankkimaan myöhemmälläkään iällä.)
On selvää että jotkin taidot ovat heikkoja. Ja tämä voi vaikuttaa. Esimerkiksi asioiden yhdisteleminen todellakin vaatii sitä että myös on jonkinlainen käsitys näistä tosiasioista. Ja tätä kasaumaa ei helposti hanki jos tiedon vain helposti lataa internetistä. Tämänlainen kaavamainen tiedon hakeminen voi kankeuttaa. Mutta toisaalta mukana voi tulla uudenlaisia taitoja.
Perimmiltään teknologian rappeutumisasia liittyykin vahvemmin siihen että elämmekö sellaista aikaa jona teknologia voi hoitaa kaikki ihmisen tehtävät. On mahdollista että jossain vaiheessa teknologinen kyvykkyys on niin hyvä että ihmiselle ei jää toimea. Ja silloin on hyvinkin mahdollista että meidän ei tarvitse harjoitella mitään. Ja silloin kaikelle voi käydä kuten minun yhteenlaskutaidolle. Toisaalta onko tällä relevanssia kun koneet jo hoitavat nämä asiat. Se on sitten toinen kysymys. Ja sillä on oikeastaan relevanttia tämän keskustelun kannalta vain siksi että kun Carr ja Whitehead käsittelevät rappeutumista, he itse asiassa arvottavat taitoja toisten yli tai alle perimmiltään eettisesti. Se että jotain nähdään "aitona sivistyksenä" ja toista taitoa "turhanpäiväisenä ajanhaaskuuna" koostuu muustakin kuin taidosta, suoriintumisesta ja onnistumisprosenteista. Siksipä teknologiafobiaa onkin niin helppoa liittää moralismiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Whitehead. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Whitehead. Näytä kaikki tekstit
lauantai 9. toukokuuta 2015
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
ħ -moilasena
Vain hyvin harva lienee sitä mieltä että nykyajan tiede olisi huonompaa verrattuna vanhoihin myyttisiin kertomuksiin maailman luonteesta. Vahva enemmistö esittääkin että nykytiede on parempaa kuin esimerkiksi esisokraatikkojen teoretisoinnit maailman luonteesta.Tämä viittaa siihen että ihmiset katsovat filosofoinnin, keskustelun ja tutkimuksen olevan muuta kuin turhaa sepeämistä. He katsovat että kysymyksessä on jonkinlainen oppimisprosessi. Onkin hauskaa miettiä sitä miten esisokraatikot kehittivät esimerkiksi elementteihin perustuvia spekulaatioita maailman luonteesta. Ja kun niiden epävarmuus paljastui, pompahti "muinaisessa kreikassa" esiin sofisteja ja tiedon kiistäviä skeptikoita. Ja näitä taas painotti Platonin kaltaiset ajattelijat jotka korostivat että näkeminen on kenties erehtyväistä mutta objektiivisuus on silti mahdollista koska ideat ovat ikuisia. Ja tätä heijaamista on sitten jatkettu vuosituhansia.
Moni tuntuu näkevän tämän syklisyytenä, eli he näkevät esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen keskittyvien sofistejen ja nykyisten valtapeliä korostavien kulttuurirelativistien välille suuria yhteyksiä. Kuitenkin oppiminen voidaan nähdä myös "spiraalimaista kehää kiertävänä", jolloin näkemykset ovat hieman erilaisia koska matkan varrella ollaan opittu kuitenkin jotain. Oppimista korostavassa näkemyksessä voidaan esiin nostaa esimerkiksi R. C. Collingwood, joka on jakanut "tietämisen sävyisen" ajattelun historian kolmeen murrosvaiheeseen (eli tavallaan neljään vaiheeseen).
1: Antiikin kreikassa filosofia haastoi myytit. Vaihtoehdoksi esitettiin organistista teoriaa, jossa korostettiin järkeä ja luontoa. Tätä kautta rakentui organistinen maailmankuva. Luonto oli henkinen ja sisältäohjattu ; Maailma seurasi sisäistä telostaan, sisäistä tavoitettaan ja luonnettaan.
2: 1500-1600 -lukujen taitteessa taas uudelleenarvioitiin maailmaa. Syntyi moderni maailmankuva kun luonnontieteen konkreettiset vaikutukset haastoivat organistisen maailmankuvan ja näkemisen tapa vaihtui mekanistiseen ajatukseen pysyvästä koneistosta jossa ihminen on ulkopuolinen tarkkailija joka etsii siitä sääntöjä. Luonto oli ikään kuin ulkoaohjattu ja tämä sama asentelma ohjasi tutkijan rooliakin, hän ohjasi ulkoa koejärjestelmää.
3: Prosessiajattelu taas on hyvinkin uusi ajattelutapa, joka on tällä hetkellä tunkeutumassa esiin ja jonka vuoksi elämme Collingwoodin mukaan murrosaikaa. Siinä ollaan keskitytty tilannekohtaisuuteen. Hän nostaa tässä esiairueeksi evoluutiokäsityksen, joka asettaa ihmisen osaksi luontoa ja joksikin jonka luonne ei ole pysyvä ja muuttumaton. Jopa ihmisyys on muuttuva asia, jossa on esimerkiksi ajallinen tarkasteluperspektiivi - sekä rajanvetokysymys apinoihin. Lisäksi esimerkiksi fysiikassa ollaan keskitytty subjektin ja objektiivisen maailman yhteyteen ; Suhteellisuusteoriassa mukaan tulevat valonnopeuden tuomat rajoitukset sekä Planckin vakio. Näiden vaikutuksesta havainnoitsija ei kommunikoi "valokartionsa" ulkopuolella. Tämän vuoksi seurauksena onkin ollut se, että perinteinen "ulkopuolisen tarkkailijan" objektiivisuuskuva on vaihtunut. Suhteellisuusteorian suhteellisuus on "perspektiivivalintakysymys" ; Maailma toki toimii kaikkialla samoja kaavoja totellen ja tässä mielessä objektiivisesti. Mutta tarkkailijaa ei enää voida pitää todellisuudesta irrallaan olevana kohteena. Sama on mukana korostetusti kvanttifysiikassa, jossa mittaustuloksen mukanaantuomat häiriöt ovat olennaisessa osassa. Siinä kokeentekijän vuorovaikutus koeaineiston kanssa onkin hyvin keskeisessä roolissa. Myös kaaosteorian kaltaiset näkemykset ovat selvästi jotain jossa maailman objektiivisuus näyttäytyy varsin "mekanistista mieltä herjaavassa" valossa.
Collingwoodin mukaan murroskaudet johtivat jonkinlaisiin ajattelullisiin skismoihin ja kiistoihin. Ja että niiden kautta saavutettiin myös jotain tietoa ja ymmärrystä. Tämä kulma auttaakin ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten moni pseudotiede näyttää nojautuvan yllättävänkin mekanistiseen tiedekuvaan.
1: Ne vastustavat monia teorioita viitaten mekanistisen tiedekuvan normeihin ja toisaalta vastustavat teorioita koska ne ovat mekanistisia. Minua ei lakkaa huvittamasta esimerkiksi kreationismille tyypillinen "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" ja "skientismi on mekanistista ja rajoittavaa" -kulmien samanaikainen kannattaminen. Tämä viharakkaussuhde mekanistiseen tiedekuvaan onkin sille hyvin leimallinen. Se tasapainoilee postmodernismin relativismin ja ääriskientismin välillä ; Relativismi antaa omalle maailmankuvalle oikeutusta samalla kun loogisen positivismin "mahdottomat vaatimukset" ovat kätevä kumouskeino kun pitää vastustaa evoluutiota.
Näin nykyisen skientismin maailmankuva eroaakin vahvasti siitä kuvasta jona sitä usein näytetään moittivan. Skientismikritiikeissä näyttääkin ylikorostuvan ajatus jossa deterministinen luonnosta ulkopuolinen tutkija lähestyy kohdettaan loogisen positivismin ajattelusetillä. Esimerkiksi Jensenin luonnonsuojelufilosofiassa tämäntyyppinen ajatus näyttää olevan hyvin vahvana. Hänestä skientismi on monoteististä ja dogmaattista, ja että se kiistää ihmisen olevan osa luontoa ja antaa siksi vallan välineellistää luontoa ja hallita sitä ja samalla kuvitella että sen minkä tekee luonnolle ei iskisi takaisin.
1: Jos ajatellaan että Jensenin kritiikin kohteena on (vaiheen 2) mekanistinen maailmankuva, on helppoa huomata että Jensenin näkemyksessä on jotain perääkin ; Siinähän kokeentarkkailija voidaan nähdä vahvasti analogisena perinteisen Jumalan kanssa ; Ulkopuolinen tarkkailija, liikkumaton liikuttaja, joka manipuloi koeaineistoa tuhoamatta objektiivisuutta koska noudattaa säännönmukaista järjestelmällistä ajattelua. (Tämä selittää myös miksi monet kristityt korostavat että tieteellinen maailmankuva on "kristillinen". He näkevät samaa analogisuutta kuin Jensen. Ja kenties heidän auktoriteeteikseen antamansa tiedemiehetkin ovat napanneet tämänlaisia ajatuksia.)
___1.1: Tämänlaisessa kritiikissä ei siis oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on likimain "sata vuotta jäljessä". Minun on vaikeaa kuvitella skientistiä joka kannattaisi nykyään objektiiviista ulkopuolisen objektiivisuuden näkökulmaa. Esimerkiksi ajatuksessa jossa ihminen on osana luontoa, on selvää että resurssit ovat rajalliset ja että ihminen muuttaa infrastruktuuria eläessään siinä. Ja että ihmisen populaation kasvua rajaavat samat asiat kuin eläimilläkin. (Kukaan evoluutiota kunnolla ymmärtävä tuskin väittää että ihminen olisi vapautunut luonnonvalinnasta, seksuaalivalinnasta ja karsinnasta.)
Positivismia seurasikin fallibilismi. Eli teorioiden virheellisyyden mahdollisuus otettiin vakavasti huomioon ja ajateltiin että virheenhuomaaminen on olennaista ja johtaa tiedon paranemiseen. Tästä eteenpäinvietynä voidaan asettaa Quinen ajattelu, jossa maailmasta saatava tieto on tietoa suhteessa muuhun tietoon. Tästä seurauksena onkin se, että periaatteessa minkä tahansa kohdan käsiteverkosta voidaan asettaa haastetuksi ja kumottavaksi.
Tämä tarkoittaa sitä että siinä missä ennen filosofiassa tavattiin tehdä - esimerkiksi Kantin tapaan - ehdottomia rajoja siitä mikä voidaan tietää ja mikä ei voida tietää, Quinelaisessa maailmassa nämä konseptit voidaan kyseenalaistaa tietyillä ehdoilla. Metafyysiseksi määritelty tieto voikin muuttua ja rajat ovat enemmänkin "väliaikaisia" - joku voisi sanoa että ne ovat toistaiseksi voimassa olevia keinotekoisia rajoja ja kategorioita jotka ollaan valmiita hylkäämään jos tilanne niin vaatii. Näin tiedettä ei tehdä määrittelemällä tietyt aiheet tieteelliseksi ja epätieteelliseksi. Tämä ei tietysti estä sitä että käytännön edessä jotkin asiat eivät määrittyisi a posteriori epätieteelliseksi "ainakin toistaiseksi".
Skientismi on luonnollisesti seurannut perässä luonnontieteiden havaintoja ja tieteenfilosofian antamia oppeja koska koko maailmankuvan määritelmä perustuu luonnontieteiden tulosten, tietojen ja rajoitusten, seuraamiseen. - Näin nykyisen skientismin voisikin kuvata olevan lähinnä teesi "metafysiikan on jollain tavalla perustuttava parhaaseen olemassa olevaan (luonnon)tieteeseen" ja "metafysiikan tulisi jollain tavalla edistettävä (luonnon)tieteellisen tutkimuksen prosessia". Positivistisen projektin epäonnistuminen on yksinkertaisesti muistuttanut siitä että metafysiikkaa on aina mukana. Tämä on nostanut esiin uusia puolia. Luultavasti tärkein niistä on se, että viimeinkin on tajuttu että ihmisen on aina ikään kuin "pakko mokata". Edes tieteessä ei tarvitse pelätä täydellisyyttä koska sitä ei koskaan tavoiteta. Tämä taas ei tarkoita sitä että asioita ei voisi pelkistää, ja että tieto olisi kaikki yhtä laadutonta tai laadukasta tai samanarvoista. Pikemminkin ajatellaan että tiedon laatu on harmaasävyistä. Tällöin tummuusarvokysymykset ja rajanvetokysymykset nousevat keskiöön ilman että ajatus tiedon olemassaolosta katoaisi.
Uskallan sanoa että tässä maailmankuvassa sankareiksi nousee enemmänkin Whitehead kuin Plantinga. Plantingan näkemyksessä voidaan nähdä äärimmäisenä mekanistisen luonnontiedekuvan henki. Jokin jossa objektiivisuus ja virheetön kokemus asetetaan keskiöön, koska epäily ja epävarmuus ja keskenoleminen olisi kammottavaa. Whitehead taas piti naivina lähtökohtaa jossa teoreettinen kuvailu vastaisi automaattisesti todellisuutta.
(Backup fuckup) Uskon itseäni pienemmän kokemuksen olemassaoloon.
Kvanttifysiikan tulkintaongelma on itse asiassa jotain joka voi kuvastaa "tämän hetken murrosta" kenties paremmin kuin mikään muu. Kvanttifysiikan tuloksien tulkinnalle asetetaan nimittäin hyvinkin erilaisia vaatimuksia ja odotuksia.
1: Toiset kannattavat hyvinkin runsaita spekulaatioita koska heidän mielestään tieteen tehtävänä on ottaa myös kantaa metafyysisiin ongelmiin - ja että tieteen tärkein tehtävä on rakentaa ihmisille maailmankuva, Tosi Maailmankuva. Näin kvanttifysiikan puolella sallitaan erilaisia ajatuksia ja niitä oikeutetaan sillä että niistä on kenties apua tiedeprojektin etenemiselle. Tässä voidaan viitata jopa Platonin ajattelutapaan jossa havainnot antavat transsendentin kokemuksen ja kohtaamisen itseä suuremman kanssa.
2: Toisten mielestä kvanttifysiikan havainnoista tehdyt spekulaatiot eivät ole tietoa - ja yllättävän harvoin edes hypoteesejä tai tutkimusohjelmia. Näin ollen niiden määrää tulisi karsia. Tämän näkemyksen edustajien mukaan esimerkiksi monimaailmatulkinta on turha koska se arvaa - mahdollisesti epätodennäköisen - ulottuvuuksien ketjun. He uskovat ihmistä pienempien kokemusten olemassaoloon, eli he voivat myöntää hartaan olon ja oivaltamisen nautinnon jonka saa tutkimuksesta ja vaikkapa uuden teorian luomisesta. Mutta he eivät pidä tätä sisäistä kokemusta ja varmuutta objektiivisuudessa onnistumisena.
+ Näiden ääripäiden välissä on kuitenkin paljon tilaa - ja siellä on luultavasti jopa järkevintä mellastaa. Tällöin voidaan sanoa että asioita on tulkittava, mutta ei tehtävä liian laajoja tulkintoja. Kohtuudessa pysyminen tarkoittaa liikojen spekulaatioiden välttämistä.
Jos lähtökohdaksi katsotaan se, että tiede voi ratkaista paitsi tietokysymyksiä, myös vastata tietämisen rajoista, voidaan huomata että kvanttifysiikan tulokset ovat toki jo sinällään epävarmuudessaan olennaisia keskustelunmuutosteemoja. Tällöin voidaan ottaa vaikkapa "klassinen mekanistinen näkemys" mittausvirheistä. Tässä virheet olivat vältettävissä ja tarkemmalla representaatiolla ongelmia voitaisiin kiertää niin että tulkinnanvaraisuus vähenisi. Näin voitaisiin lopulta saavuttaa Tosi Maailmankuva jossa inhimillinen tulkinta olisi minimissään. Tämänlainen näkemys voidaan asettaa tietojemme pohjalta äärimmäisen epätodennäköiseksi ; Kun fysiikka opetti että energia siirtyy kvanttien suuruisina "minimipaketteina" ja että mittaaminen on aina fysikaalinen vuorovaikutus, tajuttiin että mittauksessa siirtyy aina vähintään yhden kvantin suuruinen vaikutus. Tästä päädyttiin esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen jonka mukaan tiettyjen observaatioparien mittaus samanaikaisesti ei ole mahdollista. Kvanttifysiikan ongelmana on se, että aineen pienimpiä osasia tutkiessa vaikutukset ovat koeaineistoon nähden suuria, joten mittaajan vaikutusta ei voida käsitellä pois. Perinteiseen objektiivisuuskuvaan tämä on lähinnä lausunto "jokainen mittaus menee pieleen" tai "scientist is forced to screw up with test material."
Tämän tunnustaminen ei ole samaa kuin luonnontieteen hylkääminen, vaan se lähinnä pakottaa uudelleenarvioimaan mekanistista objektiivisuuskäsitystä ja uudistamaan sitä. "Kunnon skientisti" tajuaa että tämä ei ole "jokin joka kiistetään relativismin pelossa". Vaan joka on episteeminen rajoite jonka luonnontieteet meille opettavat. Quinelaisessa mielessä tämä voidaan toki kiertää kvanttikäsityksen kumoamisella. Se on kuitenkin aika olennainen osa nykyistä luonnontiedettä, joten tämänlainen rajoite on paljon todennäköisempi kuin sen vastakohta. Tämän arvion tekemisen voiminen on tietoa ja tietämistä. Se on samalla myös maailmankuvaa jäsentävä tieto.
Näin ollen meillä ei ole välttämättä mitään mahdollisuutta erottaa kokeellisesti toisistaan sitä onko monimaailmatulkinta parempi kuin ajatus vaikkapa Jumalan vaikutuksesta kvanttifysiikan takana. Kaavat kertovat tilastollisesti minkälaisia tuloksia tulee. Näissä metafyysinen taakka on mukana, esimerkiksi niissä oletetaan ulkopuolisen maailman olemassaolo, mutta nämä ovat "hyödyllisiä työhypoteeseja". Niiden avulla tutkimusprosessi voi edetä. Monet spekulaatiot sen sijaan tuntuvat hyvinkin mieltä kiihottavilta, mutta niiden perusta ei edistä tutkimusta.
Uskallankin sanoa että tässä on kenties suurin asia, jonka nykyinen murroskausi on tuottanut. Ennen tieteen merkitys on nähty "inhimillisesti" -ellei peräti "egoistisesti". On ajateltu että tieteen tärkänä tehtävänä on antaa ihmiselle merkityksentunne. Eli että tieteellisen maailmankuvan rakentaminen on samaa kuin oikeutusten saaminen tietyille ajattleutavoille ja toisten näkemysten hylkääminen. Kvanttifysiikan rajoittavat tulos olisi tälle näkemykselle destruktiivista. Tai olisi ellei "eiskientistisyys" olisi niin syvässä kuin se on. Maailmankuvanjäsennystehtävään keskíttyessä spekulaatiot luonnollisesti korostuvat. Havainnot ja tutkimuksethan ovat vain kehys jonka sisällä tulkitaan asioita. -Eli samoista havainnoista saadaan eri tulkintoja.
Olenkin hyvin huvittunut siitä että kun tieteen tai tieteenfilosofian kohdalla opitaan jokin rajoite sille mitä voidaan tietää tai tutkia, jostain aina pompahtaa tyyppi joka ei hyväksy tilaa jossa ihmisen tietämättömyydentila olisi hyväksyttävää, vaan ajattelee että epävarmuus ja rajoitukset ovat vain sitä varten että niiden ulkopuolella saa sanoa ihan mitä tahansa ilman että menettää kasvojaan "tieteellisesti ajattelevana rationaalisena olentona ja ihmisenä". Usein he esittävätkin jotain sellaista jota sanovat sellaisella kokemuksen rintaäänellä, että se on ikään kuin se olisi todellakin Lopullista Tietoa. He selvästi aika usein haluaisivat että tiede lopullisesti todistaisi tämän, mutta kun epätietoa tarjotaan he nappaavat heti sen "luulemisen" joka on ilmeisesti heidän mielissään heti siinä "tietämisen" vieressä. - Jostain (vähemmän tuntemattomasta) syystä moni ajattelee että jos tiede ei voi ratkaista jotain kysymystä, on perusteltua ja järkevää luulla ihan mitä tahansa. Ja että jos metafyysistä taakkaa on yhtään, niin saa heittäytyä relativistiksi ja uskoa ihan mihin lystää menettämättä "järkevän ihmisen statustaan".
Kuvassa auto ajaa kohdassa jossa ei ole porttia, vaan jossa on ennen ollut muuri joka on syystä tai toisesta sortunut.
tiistai 22. marraskuuta 2011
Lakkaa auttamasta!
Doverin oikeudenkäynnissä Behe lausui itse oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta melko pienen, mutta silti kovaksi PR -iskuksi muodostuneen lausunnon. Kun häneltä ensin kysyttiin minkälaista tiede on luonteeltaan, hän kieltäytyi antamasta kovin tarkkaa kuvausta - tämä kuuluu olennaisena osana ID -maailmaa, he eivät ole tarkkoja metodologiasta, joka nähdään rajoittavana ja luonnontieteiden kohdalla "naturalistisena", "pathetic level of details." Kuvaus sattui sopimaan astrologiaan (taikauskoinen horoskooppikyhäelmä) ja Beheltä kysyttiin eikö näin olekin. Hän myönsi asian. Jälkikäteen asiaa on lievennetty esittämällä että Behe olisi erehtynyt hieman ja luullut että kysyjä tarkoitti astronomiaa (tähtitiedettä). Kuitenkin tässä ohitetaan se, että astronomialla on kiistämättä rakenne, joka täyttää Behen antaman tutkimusohjelman muodon.
Tämänlaista ajattelua tarvitaan. Sillä kun eilen moitin sitä miten teologiaa haluttiin ulos yliopistosta on nyt tullut esille jotain joka näyttää mistä tämänlainen teologian luonteen vääristymä on lähtöisin. Rintamalle astui Tapio Puolimatka. Hän esitti että teologia on tieteiden ydin. Hänen näkemyksensä rakentuu perinteisiin vetoamiseen, jossa on vahva "maailmankuvan vihjeellisyyskulma". Eli taikauskoille tyypillinen näkemys, jossa rakastetaan "ideaa luonnontieteistä" samalla kun itse luonnontieteitä halveksitaan ja sen metodiikkaa pidetään rajoittavana.
Hän esittää esimerkiksi että "Matemaatikko ja filosofi Alfred North Whitehead (1861-1947) korostaa, että tiede ei ole mahdollinen ilman syvää intuitiivista vakaumusta, että maailmankaikkeus on järjestynyt. Vakaumus luonnon yksityiskohtaisesta järjestyksestä on puolestaan historiallisesti peräisin vakaumuksesta, että maailmankaikkeuden Luoja on järjellinen Olento." Puolimatka näyttää unohtavan että mekanistinen maailmankuva on nimen omaan naturalistista "pathetic level of details". Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Puolimatkan suosikki Plantinga esittää että evoluutio ei taa warrantia, eli erehtymättömiä aisteja. Hän esittää adaptaation, joka vaatii sekin säännönmukaisen mekanistisen maailma ; Adaptaatiohan on mahdollista vain jos maailmassa on jotain säännönmukaista tai pysyvää. Jos maailma on mielivaltainen, ilman säännönmukaisuuksia, ei siihen saa adaptaatiota.
1: Puolimatkan perusargumentaatio on se, että naturalisti ei saa olettaa että maailma ei vain ole luonnonlakien mukainen. Mutta teisti saa mielivaltaisesti olettaa että Jumala on juuri tietynlainen, eikä missään tapauksessa minkään muunlainen. Tämän huomaaminen tuhoaa Puolimatkan peruslaskelman ja tekisi Teismistä naturalismia epätodennäköisemmän ja epärationaalisemman vaihtoehdon. Teistillä on tarjota vain kehäpäätelmä ja mielivaltainen Jumalavalinta joka on epärationaalisempi kuin se, että vain suoraan olettaisi että maailmassa on luonnonlait ja niiden varassa toimii evoluutio.
2: On hauskaa miten Puolimatka pitää warrantia tärkeänä. Tässä näkemyksessä aisteja pidetään erehtymättöminä. Ilman varmuutta empiria kuulemma romahtaisi. Kuitenkin tässä Aamulehden jutussa hän selittää miten aistien epäily on nimenomaan hedelmällistä "Teologiset keskustelut ihmisen syntiinlankeemuksesta painoivat leimansa luonnontutkimuksen uusiin lähestymistapoihin 1500- ja 1600-luvuilla. Näissä keskusteluissa pohdittiin, miten ihmisen järki ja aistit olivat vaurioituneet syntiinlankeemuksen seurauksena ja miten tätä vauriota voitaisiin korjata kehittämällä tieteen metodia." Ei ole vaikeaa nähdä tässä sisäistä ristiriitaisuutta. Onkin sanottu että kaikki ne puolustukset joita teologit käyttävät pahan ongelman ratkaisemiseen johtavat siihen että kristinuskolta katoaa tae.
3: Puolimatkan suhde metodologiaan on ID -tyyppien vakiotapaan hyvin kaksijakoinen. Kun sama metodi ja tarkkuus on naturalistilla, kyseessä on kauhea rajoittuneisuus, väkivalta, toisinajattelijoiden lokerointi, ja mielivaltainen "naturalistien sisäinen peli". Eli metodiikka on vallankäyttöä kuten kunnon relativistiset postmodernistit uskovatkin. Kuitenkin kun hypähdetään teistien puolelle, metodologia muuttuu vain tarkkuudeksi ja laaduksi - vaikka kyseessä olisivat samat kriteeritkin. Näin Puolimatka voi kirjoittaa esimerkiksi seuraavaa "Tieteenhistorioitsija Floris H. Cohen toteaa, että kristillinen realismi johti "tunnolliseen uskollisuuteen kovia tosiasioita kohtaan", minkä seurauksena kiinnitettiin paljon huomiota tarkkojen havaintojen tekemiseen ja niiden systemaattiseen kirjaamiseen." Metodologia ei tällöin olekaan mielivaltaa. Tämä ei tietysti yllätä kun muistaa että Puolimatka esittää hyvin usein postmodernistista tiedekritiikkiä ja kohdistaa sen "skientismiin" jonka katsoo tarkoittavan ateisteja. Samalla hän kuitenkin lainaa Plantingan warrantia joka taas on nimenomaan ääriskientistinen näkemys jonka mukaan ihminen voi tietää varmasti ja hyvin laajalti - joka taas on juuri sitä mitä postmodernistit kiistävät.
Toki tässä on hauskaa huomata, miten Puolimatka nappaa lainauksia. Kun joku sanoo jotain, se muuttuu todeksi. Tieteenhistorian värittäminen tällä tavalla on varsin tavanomaista apologetiikkatoimintaa. Vastakkaista mieltä oleva voi valita toiset auktoriteetit. Sellaiset jotka muistuttavat esimerkiksi siitä, että euroopassa on muutakin eroa muuhun maailmaan nähden kuin uskonto. Kuten esimerkiksi maantieto ja ilmasto ja metallivarat. Ja tietynlainen kulttuurinen infrastruktuuri joka on vanhempaa perua kuin kristinusko.
1: Kristinuskohan marssi "valmiiseen maailmaan", jossa oli kreikkalaisia ja roomalaisia. Ja kreikkalaiset Aristoteles ja Platon taas värittävät kristinuskon teologian. Puolimatka ei kuitenkaan mene historiassa taaksepäin tänne asti, vaikka hänen alkuperien ajattelutapansa tätä itse asiassa vaatisikin ; Ja jos tätä hylätään ja katsotaan yksityiskohtia, on helppoa huomata että Puolimatka selittää muutosta jollain joka on pysynyt paikallaan. Kristinusko vaikutti satoja vuosia ennen empiiristä vallankumousta.
___1.1: Tämän huomion jälkeen herää miete siitä että kristinuskon väkivaltaisuus - esimerkiksi toisinajattelija Brunon kohtalo - selitti miksi kulttuuri oli vahvasti kristillinen. (Erimielinen ei voinut olla, uskonto näytteli yhteiskunnassa niin suurta roolia.) Ja mietteet alkavat kiinnittymään siihen miten empiriinen vallankumous sattuikin ajoittumaan hetkeen kun teologinen valta alkoi vähentymää nopeasti ja radikaalisti. Erilaiset "lievennetyt" ja aiemmin syntisenä pidettävät deistiset ja jopa ateistiset sävyt astuivat näyttämölle juuri tuolloin.
Tämä on väsyttävää, enkä siksi tartu tähän sen enempää.
Sen sijaan on hyvä huomata minkä varaan Puolimatka rakentaa nykyteologian puolustuksensa. Hän hakee puolustusta syvemmin historiasta ja alkuperästä. "kristilliselle luomisopille ominainen luonnonlain käsite tarjosi länsimaiselle kristilliselle kulttuurille älyllisen ilmapiirin, joka teki modernin luonnontieteen synnyn mahdolliseksi." Toki tässä ongelmana on se, että tässä idean syntytapaa pidetään ikään kuin oikeutuksena sille että maailmankuva on oikea. Tämähän ei pidä paikkaansa. Luonnontieteen historiassa on ollut tärkeässä osassa monenlaisia harhapolkuja. Emmekä voi esimerkiksi nykyään hyväksyä elementtiajattelua vaikka siinäkin oli matemaattisesti mallinnettava maailma, johon uskottiin pitkään ja josta kehittyi alkemia, jonka tuloksista ponnistaen nykykemiaa on kehittynyt. Emme silti arvosta alkemiaa.
Samoin lääketieteen kehittymiselle oli olennaista vanhakantainan humoraalioppi. Tässä ajateltiin nesteiden tasapainoa ruumiissa. Näitä vääristäviksi voimiksi ajateltiin esimerkiksi erilaisia eielollisia huuruja, eikä elollisia taudinaiheuttajia. Nämä näkemykset olivat tärkeitä koska ne sisälsivät ajatuksen siitä että ihmisruumis oli ikään kuin hallittavissa ja manipuloitavissa kemiallisesti. Mutta sillä ei silti ole mitään osaa eikä arpaa tai arvoa nykyisessä lääketieteessä.
Puolimatkan logiikka onkin itse asiassa "jälkiviisastelua", kuten vihheellisyysloogikoilla usein näyttää olevan ; Koska olemme havainnoineet että maailmankaikkeudessa löytyvän säännönmukaisuuksia, niin intuitiivista vakaumusta ei enää tarvita. Empiriaperiaate on vahvistanut itseään, joten mitään intuitiota ei enää nykyään tälläiseen tarvita. Jumalahypoteesia ei ole testattu pätkääkään, luonnonlakiperiaatetta sen sijaan on. Meillä on siis täysi oikeus "hyväksyä yksi ja hylätä toinen". Keksijän maailmankuva ei takaa että keksijän maailmankuva on oikea. Ja siksi emme voi vahvistaa alkemiaakaan Newtonilla ja muilla tiedettä ja filosofiaa kehittäneillä fiksuilla miehillä. Koska heidän tutkimuksensa ovat vakuuttavia vain toisilla alueilla ja toisissa ollaan jääty hedelmättömän spekulatiivisen sepeämisen asteelle.
Puolimatka ei ymmärrä että vaikka joku ajatus on kenties ollut tärkeä välivaihe, se ei tarkoita sitä että sitä ei voitaisi potkaista pois myöhemmin ; Kun ideoiden tikkaita on kiivetty ei niitä välttämättä enää tarvita. Samoin hän ylikorostaa maailmankuvan roolia hypoteesinmuodostuksessa - kuten "vihjeellisyysajattelussa" aina tietysti tehdäänkin. Samalla nämä "maailmankuvansa viisastaneet" ovat harvoin tekemässä yhtään mitään järkevää.
1: Puolimatka näyttää toteen omaa vihjeettömyyttään ja näkemyskyvyttömyydenpuutettaan. Tästä voisi toki olla esimerkkinä jo se, että hän arvostaa Intelligent Designiä kovasti. Mutta tästä näkemyksettömyydestään varmin osoitus on se, miten hän nieli petollis-valheellisen "Uncommon Descentin" Piankan kiusakampanjan. Hänestä asia ei vaatinut varmistamista tai tarkistamista vaan piti sitä uskottavana ja laittoi sen kirjoihin ja kansiin. Kun kriittisyyskyky on sitä rataa että mainitsemani kaksi asiaa niellään uskottavina ja järkevinä (~ perustelu on mikä tahansa jossa sanotaan jossain välissä sana "koska"), ei ole ihme jos "keksijän maailmankuva, keksinnön kulttuuriympäristö ja keksinnön kannalta olennainen ajatusasenne = ikuinen oikeutus joka ei koskaan voi osoittautua vääräksi" menee läpi ja tämänlaisia tekstejä ilmestyy Aamulehden toimitukseen.
Jos Puolimatkan näkemys teologian roolista olisi oikea, teologia olisi juuri siinä asemassa mihin Myllykangas sen asettaa. Myllykankaan virhe taas oli oletta se, että Puolimatkan kaltaiset teologianäkemykset olisivat koko teologia ja hän laajentaa "ei kuulu yliopistoon" -lausumat siksi liian pitkälle. Jos olisin teologi, huutaisinkin Puolimatkalle vihaisena siitä että hänenlaistensa pitäisi "lakata auttamasta".
Tämänlaista ajattelua tarvitaan. Sillä kun eilen moitin sitä miten teologiaa haluttiin ulos yliopistosta on nyt tullut esille jotain joka näyttää mistä tämänlainen teologian luonteen vääristymä on lähtöisin. Rintamalle astui Tapio Puolimatka. Hän esitti että teologia on tieteiden ydin. Hänen näkemyksensä rakentuu perinteisiin vetoamiseen, jossa on vahva "maailmankuvan vihjeellisyyskulma". Eli taikauskoille tyypillinen näkemys, jossa rakastetaan "ideaa luonnontieteistä" samalla kun itse luonnontieteitä halveksitaan ja sen metodiikkaa pidetään rajoittavana.
Hän esittää esimerkiksi että "Matemaatikko ja filosofi Alfred North Whitehead (1861-1947) korostaa, että tiede ei ole mahdollinen ilman syvää intuitiivista vakaumusta, että maailmankaikkeus on järjestynyt. Vakaumus luonnon yksityiskohtaisesta järjestyksestä on puolestaan historiallisesti peräisin vakaumuksesta, että maailmankaikkeuden Luoja on järjellinen Olento." Puolimatka näyttää unohtavan että mekanistinen maailmankuva on nimen omaan naturalistista "pathetic level of details". Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Puolimatkan suosikki Plantinga esittää että evoluutio ei taa warrantia, eli erehtymättömiä aisteja. Hän esittää adaptaation, joka vaatii sekin säännönmukaisen mekanistisen maailma ; Adaptaatiohan on mahdollista vain jos maailmassa on jotain säännönmukaista tai pysyvää. Jos maailma on mielivaltainen, ilman säännönmukaisuuksia, ei siihen saa adaptaatiota.
1: Puolimatkan perusargumentaatio on se, että naturalisti ei saa olettaa että maailma ei vain ole luonnonlakien mukainen. Mutta teisti saa mielivaltaisesti olettaa että Jumala on juuri tietynlainen, eikä missään tapauksessa minkään muunlainen. Tämän huomaaminen tuhoaa Puolimatkan peruslaskelman ja tekisi Teismistä naturalismia epätodennäköisemmän ja epärationaalisemman vaihtoehdon. Teistillä on tarjota vain kehäpäätelmä ja mielivaltainen Jumalavalinta joka on epärationaalisempi kuin se, että vain suoraan olettaisi että maailmassa on luonnonlait ja niiden varassa toimii evoluutio.
2: On hauskaa miten Puolimatka pitää warrantia tärkeänä. Tässä näkemyksessä aisteja pidetään erehtymättöminä. Ilman varmuutta empiria kuulemma romahtaisi. Kuitenkin tässä Aamulehden jutussa hän selittää miten aistien epäily on nimenomaan hedelmällistä "Teologiset keskustelut ihmisen syntiinlankeemuksesta painoivat leimansa luonnontutkimuksen uusiin lähestymistapoihin 1500- ja 1600-luvuilla. Näissä keskusteluissa pohdittiin, miten ihmisen järki ja aistit olivat vaurioituneet syntiinlankeemuksen seurauksena ja miten tätä vauriota voitaisiin korjata kehittämällä tieteen metodia." Ei ole vaikeaa nähdä tässä sisäistä ristiriitaisuutta. Onkin sanottu että kaikki ne puolustukset joita teologit käyttävät pahan ongelman ratkaisemiseen johtavat siihen että kristinuskolta katoaa tae.
3: Puolimatkan suhde metodologiaan on ID -tyyppien vakiotapaan hyvin kaksijakoinen. Kun sama metodi ja tarkkuus on naturalistilla, kyseessä on kauhea rajoittuneisuus, väkivalta, toisinajattelijoiden lokerointi, ja mielivaltainen "naturalistien sisäinen peli". Eli metodiikka on vallankäyttöä kuten kunnon relativistiset postmodernistit uskovatkin. Kuitenkin kun hypähdetään teistien puolelle, metodologia muuttuu vain tarkkuudeksi ja laaduksi - vaikka kyseessä olisivat samat kriteeritkin. Näin Puolimatka voi kirjoittaa esimerkiksi seuraavaa "Tieteenhistorioitsija Floris H. Cohen toteaa, että kristillinen realismi johti "tunnolliseen uskollisuuteen kovia tosiasioita kohtaan", minkä seurauksena kiinnitettiin paljon huomiota tarkkojen havaintojen tekemiseen ja niiden systemaattiseen kirjaamiseen." Metodologia ei tällöin olekaan mielivaltaa. Tämä ei tietysti yllätä kun muistaa että Puolimatka esittää hyvin usein postmodernistista tiedekritiikkiä ja kohdistaa sen "skientismiin" jonka katsoo tarkoittavan ateisteja. Samalla hän kuitenkin lainaa Plantingan warrantia joka taas on nimenomaan ääriskientistinen näkemys jonka mukaan ihminen voi tietää varmasti ja hyvin laajalti - joka taas on juuri sitä mitä postmodernistit kiistävät.
Toki tässä on hauskaa huomata, miten Puolimatka nappaa lainauksia. Kun joku sanoo jotain, se muuttuu todeksi. Tieteenhistorian värittäminen tällä tavalla on varsin tavanomaista apologetiikkatoimintaa. Vastakkaista mieltä oleva voi valita toiset auktoriteetit. Sellaiset jotka muistuttavat esimerkiksi siitä, että euroopassa on muutakin eroa muuhun maailmaan nähden kuin uskonto. Kuten esimerkiksi maantieto ja ilmasto ja metallivarat. Ja tietynlainen kulttuurinen infrastruktuuri joka on vanhempaa perua kuin kristinusko.
1: Kristinuskohan marssi "valmiiseen maailmaan", jossa oli kreikkalaisia ja roomalaisia. Ja kreikkalaiset Aristoteles ja Platon taas värittävät kristinuskon teologian. Puolimatka ei kuitenkaan mene historiassa taaksepäin tänne asti, vaikka hänen alkuperien ajattelutapansa tätä itse asiassa vaatisikin ; Ja jos tätä hylätään ja katsotaan yksityiskohtia, on helppoa huomata että Puolimatka selittää muutosta jollain joka on pysynyt paikallaan. Kristinusko vaikutti satoja vuosia ennen empiiristä vallankumousta.
___1.1: Tämän huomion jälkeen herää miete siitä että kristinuskon väkivaltaisuus - esimerkiksi toisinajattelija Brunon kohtalo - selitti miksi kulttuuri oli vahvasti kristillinen. (Erimielinen ei voinut olla, uskonto näytteli yhteiskunnassa niin suurta roolia.) Ja mietteet alkavat kiinnittymään siihen miten empiriinen vallankumous sattuikin ajoittumaan hetkeen kun teologinen valta alkoi vähentymää nopeasti ja radikaalisti. Erilaiset "lievennetyt" ja aiemmin syntisenä pidettävät deistiset ja jopa ateistiset sävyt astuivat näyttämölle juuri tuolloin.
Tämä on väsyttävää, enkä siksi tartu tähän sen enempää.
Sen sijaan on hyvä huomata minkä varaan Puolimatka rakentaa nykyteologian puolustuksensa. Hän hakee puolustusta syvemmin historiasta ja alkuperästä. "kristilliselle luomisopille ominainen luonnonlain käsite tarjosi länsimaiselle kristilliselle kulttuurille älyllisen ilmapiirin, joka teki modernin luonnontieteen synnyn mahdolliseksi." Toki tässä ongelmana on se, että tässä idean syntytapaa pidetään ikään kuin oikeutuksena sille että maailmankuva on oikea. Tämähän ei pidä paikkaansa. Luonnontieteen historiassa on ollut tärkeässä osassa monenlaisia harhapolkuja. Emmekä voi esimerkiksi nykyään hyväksyä elementtiajattelua vaikka siinäkin oli matemaattisesti mallinnettava maailma, johon uskottiin pitkään ja josta kehittyi alkemia, jonka tuloksista ponnistaen nykykemiaa on kehittynyt. Emme silti arvosta alkemiaa.
Samoin lääketieteen kehittymiselle oli olennaista vanhakantainan humoraalioppi. Tässä ajateltiin nesteiden tasapainoa ruumiissa. Näitä vääristäviksi voimiksi ajateltiin esimerkiksi erilaisia eielollisia huuruja, eikä elollisia taudinaiheuttajia. Nämä näkemykset olivat tärkeitä koska ne sisälsivät ajatuksen siitä että ihmisruumis oli ikään kuin hallittavissa ja manipuloitavissa kemiallisesti. Mutta sillä ei silti ole mitään osaa eikä arpaa tai arvoa nykyisessä lääketieteessä.
Puolimatkan logiikka onkin itse asiassa "jälkiviisastelua", kuten vihheellisyysloogikoilla usein näyttää olevan ; Koska olemme havainnoineet että maailmankaikkeudessa löytyvän säännönmukaisuuksia, niin intuitiivista vakaumusta ei enää tarvita. Empiriaperiaate on vahvistanut itseään, joten mitään intuitiota ei enää nykyään tälläiseen tarvita. Jumalahypoteesia ei ole testattu pätkääkään, luonnonlakiperiaatetta sen sijaan on. Meillä on siis täysi oikeus "hyväksyä yksi ja hylätä toinen". Keksijän maailmankuva ei takaa että keksijän maailmankuva on oikea. Ja siksi emme voi vahvistaa alkemiaakaan Newtonilla ja muilla tiedettä ja filosofiaa kehittäneillä fiksuilla miehillä. Koska heidän tutkimuksensa ovat vakuuttavia vain toisilla alueilla ja toisissa ollaan jääty hedelmättömän spekulatiivisen sepeämisen asteelle.
Puolimatka ei ymmärrä että vaikka joku ajatus on kenties ollut tärkeä välivaihe, se ei tarkoita sitä että sitä ei voitaisi potkaista pois myöhemmin ; Kun ideoiden tikkaita on kiivetty ei niitä välttämättä enää tarvita. Samoin hän ylikorostaa maailmankuvan roolia hypoteesinmuodostuksessa - kuten "vihjeellisyysajattelussa" aina tietysti tehdäänkin. Samalla nämä "maailmankuvansa viisastaneet" ovat harvoin tekemässä yhtään mitään järkevää.
1: Puolimatka näyttää toteen omaa vihjeettömyyttään ja näkemyskyvyttömyydenpuutettaan. Tästä voisi toki olla esimerkkinä jo se, että hän arvostaa Intelligent Designiä kovasti. Mutta tästä näkemyksettömyydestään varmin osoitus on se, miten hän nieli petollis-valheellisen "Uncommon Descentin" Piankan kiusakampanjan. Hänestä asia ei vaatinut varmistamista tai tarkistamista vaan piti sitä uskottavana ja laittoi sen kirjoihin ja kansiin. Kun kriittisyyskyky on sitä rataa että mainitsemani kaksi asiaa niellään uskottavina ja järkevinä (~ perustelu on mikä tahansa jossa sanotaan jossain välissä sana "koska"), ei ole ihme jos "keksijän maailmankuva, keksinnön kulttuuriympäristö ja keksinnön kannalta olennainen ajatusasenne = ikuinen oikeutus joka ei koskaan voi osoittautua vääräksi" menee läpi ja tämänlaisia tekstejä ilmestyy Aamulehden toimitukseen.
Jos Puolimatkan näkemys teologian roolista olisi oikea, teologia olisi juuri siinä asemassa mihin Myllykangas sen asettaa. Myllykankaan virhe taas oli oletta se, että Puolimatkan kaltaiset teologianäkemykset olisivat koko teologia ja hän laajentaa "ei kuulu yliopistoon" -lausumat siksi liian pitkälle. Jos olisin teologi, huutaisinkin Puolimatkalle vihaisena siitä että hänenlaistensa pitäisi "lakata auttamasta".
perjantai 3. huhtikuuta 2009
Alaviitteitä Platoniin.
Alfred North Whitehead1 muistetaan kaikkialla lauseesta, jossa hän kertoo että kaikki se filosofia, mitä nykyään tehdään, on vain alaviitteitä Platoniin2.
Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Platon olisi ollut erityisen oikeassa kannanotoissaan3. Sen sijaan jos filosofia ymmärretään sarjana keskusteluja ja kysymyksiä, niin tilanne muuttuu. Hän kun kysyi tärkeitä kysymyksiä monilta eri alueilta4. Esimerkiksi hän otti kantaa havaintojen ja todellisuuden suhteessa luolavertauksessaan. Hän teki metafyysisen teorian ideoiden maailmasta, käsitteli deduktion ja induktion ongelmia ja mietti lähes kaikkea politiikasta seksin kautta kaikkeen muuhun5.
Tämä tuokin sen mikä filosofiassa on tärkeää. Kysyminen on tärkeää. Hyvä kysymys saa monta vastausta. Osa vastauksista hylätään. Mutta on silti tärkeää yrittää myös vastata. Ilman vastauksia meillä on vain hämmennys, jossa mikään ei salli eteenpäin menoa. Ilman kysymyksiä meillä ei ole mihin vastata. Ja ilman rohkeutta kysyä onko annetut vastaukset oikeita, meillä on vain hallinnan harha.
Platon oli sen verran väärässä monissa kannanotoissaan todellisuudesta, että hänen tietojensa pohjalta "Harry Potter" sisältää monin paikoin enemmän tietoa todellisuudesta6. Kuitenkin hänen kysymyksensä olivat niin hyviä ja hänen alueensa kysellä olivat sen verran laajoja, että voidaan sanoa että keskitymme niihin osa -alueisiin, etsimme vastauksia ja omistammekin niitä, juuri niissä kysymyksissä joista hän oli kiinnostunut.
1. Joka oli hienostunut filosofi, joka muun muassa teki Bertrand Russellin kanssa yhteistyötä "Principia Mathematica" -teoksessa. Kirja yhdistetään melko suoraan Russelliin, kun Whitehead on jäänyt tuntemattomammaksi. Reilua?
2. Joka oli kuuluisa myös painijana, mutta joka muistetaan lähinnä urastaan filosofina. Reilua?
3. Hän muun muassa kannatti harvainvaltaa ja sensuuria. Reilua?
4. Hän oli ensimmäisten joukossa, ja tunki nokkaansa kaikkeen mahdolliseen ja sen vuoksi hänet muistetaan. Reilua?
5. Joka mainitaan vain epätäsmällisesti, kun osasta kerrotaan sisältö. Reilua?
6. Rinnastan filosofian ja fantasiakirjallisuuden, ja tässä ilmeisesti pilkaan jollain tavalla Platonia, vaikka fantasiakirjailija eli erinäisiä vuosia ja tieteen kehitystä myöhemmin. Tottakai Rowlingilla on etulyöntiasema! Reilua?
Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Platon olisi ollut erityisen oikeassa kannanotoissaan3. Sen sijaan jos filosofia ymmärretään sarjana keskusteluja ja kysymyksiä, niin tilanne muuttuu. Hän kun kysyi tärkeitä kysymyksiä monilta eri alueilta4. Esimerkiksi hän otti kantaa havaintojen ja todellisuuden suhteessa luolavertauksessaan. Hän teki metafyysisen teorian ideoiden maailmasta, käsitteli deduktion ja induktion ongelmia ja mietti lähes kaikkea politiikasta seksin kautta kaikkeen muuhun5.
Tämä tuokin sen mikä filosofiassa on tärkeää. Kysyminen on tärkeää. Hyvä kysymys saa monta vastausta. Osa vastauksista hylätään. Mutta on silti tärkeää yrittää myös vastata. Ilman vastauksia meillä on vain hämmennys, jossa mikään ei salli eteenpäin menoa. Ilman kysymyksiä meillä ei ole mihin vastata. Ja ilman rohkeutta kysyä onko annetut vastaukset oikeita, meillä on vain hallinnan harha.
Platon oli sen verran väärässä monissa kannanotoissaan todellisuudesta, että hänen tietojensa pohjalta "Harry Potter" sisältää monin paikoin enemmän tietoa todellisuudesta6. Kuitenkin hänen kysymyksensä olivat niin hyviä ja hänen alueensa kysellä olivat sen verran laajoja, että voidaan sanoa että keskitymme niihin osa -alueisiin, etsimme vastauksia ja omistammekin niitä, juuri niissä kysymyksissä joista hän oli kiinnostunut.
1. Joka oli hienostunut filosofi, joka muun muassa teki Bertrand Russellin kanssa yhteistyötä "Principia Mathematica" -teoksessa. Kirja yhdistetään melko suoraan Russelliin, kun Whitehead on jäänyt tuntemattomammaksi. Reilua?
2. Joka oli kuuluisa myös painijana, mutta joka muistetaan lähinnä urastaan filosofina. Reilua?
3. Hän muun muassa kannatti harvainvaltaa ja sensuuria. Reilua?
4. Hän oli ensimmäisten joukossa, ja tunki nokkaansa kaikkeen mahdolliseen ja sen vuoksi hänet muistetaan. Reilua?
5. Joka mainitaan vain epätäsmällisesti, kun osasta kerrotaan sisältö. Reilua?
6. Rinnastan filosofian ja fantasiakirjallisuuden, ja tässä ilmeisesti pilkaan jollain tavalla Platonia, vaikka fantasiakirjailija eli erinäisiä vuosia ja tieteen kehitystä myöhemmin. Tottakai Rowlingilla on etulyöntiasema! Reilua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)