Sanalla "taikausko" on vahvoja sävyjä ja sisältöjä. Sillä on hyvin moninainen historia.
1: Termiä on kauan käytetty ns. kristillisen kulttuurin ylivallan levittämiseen. Siis näkemykseen jossa ihmiset on luokiteltu eriarvoisiksi rodun ja kulttuurin mukaan. Sellaisen jossa ei ole mitään pluralismin sävyjä. Tämä kulma tiivistyy John Locken näkemykseen. Hänestä barbaariset pakanat (savages) olivat taikauskoisia koska he olivat tyhmiä. Taikausko johtui siitä että alkukantaiset primitiiviset kulttuurit asukkaineen (savages) eivät ymmärtäneet maailmanmekaniikkaa. Ja tämä tyhmyys sai heidät tekemään alkeellisia rituaaleja joilla he kuvittelivat hallitsevansa maailmaa. Mutta eivät hallinneet. Tässä maailmassa taikausko oli eikristittyjen rituaalistoa. Ja näiden välissä oli laadullinen ero. Taikauskon ja kristinuskon ero oli denotaatioissa ja tosiasioissa.
2: Sittemmin antropologiassa on otettu vahvemmin korostukseen ns. hyväntahtoisuuden periaate. Siinä korostetaan, että ihmiset ovat suunnilleen yhtä järkeviä. Tässä näkemyksessä taikausko on uskontoa johon liitetään negatiivisia konnotaatioita. Ja näin ollen jos joku kutsuu toisen uskontoa taikauskoiseksi, hän ei sano mitään sellaista joka olisi "teknisesti tosi tai epätosi". Se on synonyymien värittämistä. "Uskontosi on uskontoa" on lausesisällöltään sama kuin "uskontosi on taikauskoa". Ei siinä opita muuta kuin sanojan asenteista.
Tämä näkemyspari on tarpeen. Sillä ne vaikuttavat nykymaailmassakin. Itse asiassa maailmalla on melko voimakasta kristillistä ideologianboostausta. Tästä hyvän, demonstratiivisen, esimerkin saa siitä miten Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin "Lumous murtuu" saivat kritiikkiä jo tutkimusasenteensa pohjalta. Dennettissä loukkasi se, että uskontoa tutkittiin psykologisesti tavalla jossa mikään "aivot ovat Jumalapuhelin" ei ollutkaan keskiössä. Ja Boyerin kokemukset olivat mutkikkaampia. Hänen projektiinsa suhtauduttiin positiivisesti jos ja vain jos se kohdistui muihin uskontoihin. Katolisesta tutkijasta olikin tarpeen selittää miksi pakanat uskovat niin hupsuihin asioihin. Sävy muuttui jos samat periaatteet osuivat hänen omaan uskontoonsa. ; Tämä kertoo siitä miten kristinusko nähdään yhä laadullisesti erilaisena, jotenkin ehdottomasti järkevämpänä ja parempana ja tieteellisempänä kuin muita uskontoja.
Toinen asia koskee sitten ateismia. Sillä tosiasiassa ateistejen parissa on vahva virtauma. Ja tässä virtaumassa on siinäkin mukana Locken perinnettä. Mahdollisesti merkittävin yhtymä on Freudin kohdalla. Hän suhtautui kaikkiin uskontoihin taikauskoina. Hän oli siis nimenomaan Lockelainen kuten kaikki kristitytkin, hän meni vain yhtä Jumalaa pidemmälle. (Sallittakoon alleviivaava Dawkins -alluusio.) Freudin mukaan uskonto oli lapsellista ja neuroottista käyttäytymistä, jossa ihminen toivoo jotain, mutta tietää että toiveajattelu ei toimi. Ja laittaa siksi väliin tyhjän rituaalin, kuin torjunnaksi. Tämäntapaiset asenteet ateisteilla johtavat tietysti siihen että uskovaisilla on kaksi odotettavissa olevaa tapaa suhtautua väitelauseeseen "uskonto on taikauskoa".
1: Lockelaiset kristityt pahastuvat kategoriavirheestä joka syntyy kun mennään yhtä Jumalaa pidemmälle. He hyväksyisivät ateistien uskontokritiikin ilomielin, kunhan se vain kohdistuisi niihin pakanauskontoihin, kuten esimerkiksi islamiin. (Fatwakateuskortin suosiokin saa tässä hieman uudenlaisen selityksen.) Pinnallisesti uskovat suuttuvat siitä että Sam Harris ivaa liikaa kristittyjä eikä hauku tarpeeksi islamia. (Joka on omituinen väite. Jos on lukenut hänen kirjojaan. Islamviha oikein kuohahtelee hänen kirjoissaan. 9/11 iski Harrisin mielenterveyteen ja ihmiskuvaan ilmiselvästi varsin kovaa.) Tosiasia on että "liikaa=yhtään". (Kuten tavallista on.)
2: Humanistisemmat uskovaiset taas katsovat että taikausko -sanan käyttö on itsessään loukkaavaa. Tämän jälkeen heidän aivonsa sulkeutuvat ja he tunnistavat vain käsitteen "fundamentalismi". (Mikä selittää miksi he eivät näytä ymmärtävän mitä ateistit sanovat ja tarkoittavat, vaikka osaavat hokea "fundamentalismi" -sanaa televisiossa.)
Joku joka luottaisi viestintään voisi saada tästä jotain irti. Esimerkiksi keinoja siihen miten uskonnottomat voisivat viestiä siten että heidät ymmärretään, siis muutakin kuin se taikauskon konnotaatio. (Joka on hyvä alku kyllä.) Minä en vain usko viestintään. Viime kuukausina on nimittäin ollut monia näkyviä asioita medioissa. Niiden pääsävy on ollut siinä että aihe on siirretty syrjään ja suostuttu puhumaan vain jostain ihan muusta. Ja näin asiaa ja sen edistymistä on pyritty jarruttamaan ja saatu yleinen mielipide tiettyyn suuntaan sillä että ihmsiet luulevat että kysymys on asiasta a eikä siitä asiasta b jota ajetaan.
Tulkinnat ovat olleet aikenkattavia, niiden korjausehdotuksia ei ole otettu kuuleviin korviin, ja väitteitä on toistettu toisissa medioissa. Mukana on myös kirkko ja niiden kaltaiset tahot. (Miten uskonnolliset tilaisuudet muuttuvatkin pelkäksi suvivirreksi joka täyssensuroidaan koko suomesta? Toistamalla.) Uskon että nämä red herringit ovat sekä tietoisia että tahallisia. (Vaihtoehtona kun on, että koko suomi olisi täynnä idiootteja, sellaisia että miten sitovat kengännauhansakaan. Ja tämän uskominen johtaisi minut suoraan Lockelaisen ylemmyysasenteen ytimeen.) En siis lähde rakentamaan mitään viestintäteoriaa tästä. Sillä tehokas viestintä tarkoittaa sitä että huomio herätetään irrelevantilla provokatiivisella olkiukolla. Ja sitten suostutaan puhumaan vain siitä. En ole riittävän moraaliton ja julma kusipääpaskiainen suostuakseni pelaamaan tällä kielipelikentällä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste neuroosi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste neuroosi. Näytä kaikki tekstit
lauantai 26. huhtikuuta 2014
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Uskonnon hulluustamisesta.
"Karkeasti: Jos henkilö sanoo kuulevansa ääniä, nimitämme häntä hulluksi ja vaadimme että hänet täytyy viedä köysissä pois. Jos henkilö sanoo kuulevansa Jumalan äänen, kutsumme häntä syvän uskonnolliseksi ja vaadimme kovaäänisesti kanssaihmisiä arvostamaan häntä ja ylistämään hänen pyhyyttään. Jos Jumalan ääni käskee ihmistä lyömään metrossa kanssamatkustajaa kirveellä, pyhyys haihtuu kuin aamukaste ja hänet luokitellaan taas hulluksi."
(Kari Enqvist, "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat" s. 142-143)
Laitoin alkuun melko provosoivan sitaatin, joka kuvastaa melko hyvin sitä, miten ateistisessa keskustelussa uskonto tavanomaisesti medikalisoidaan. Tai ollakseni oikein tarkka, tämä käsittelee uskonnon sijasta nimen omaan uskoa. Itse asiassa uskon käsittely ateistisessa kirjallisuudessa näyttää pyörivän ensisijassa tämän kohdan ympärillä. Muut kohdat käsittelevät sitten uskon sijasta uskontoa, esimerkiksi (teo)loogisten ristiriitojen/luonnontiedevirheiden/sosiologisen etiikan kautta.
Näin ateismin tapa käsitellä uskoa jää "varsin tiukkalinjaiseksi".
Tämä tarkoittaa - paitsi sitä että usko yhdistetään neurologiaan joka on itse asiassa varsin perusteltua, että vaikka yliluonnollinen todellisuus olisikin, olisi se liitoksissa ihmisiin juuri neurologian kautta vaikutus aivotoimintoihin ei siis olisi tässäkään tapauksessa väärä lähestymistapa - myös sitä että uskonnosta tehdään mielenvikaisuutta. Ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä, joissa uskontoa on medikalisoitu. Uskonto voidaan liittää esimerkiksi neuroottisuuteen.
Näissä selityksissä ei mielestäni ole ongelmana se, että uskovaisissa ei olisi hulluja, ja että hulluus tuottaisi uskonnollisia yksilöitä. Sen sijaan ongelmana on se, että tämä laajennetaan. On toki mahdollista että mielenterveyden häiriö tuottaa ankedootteja jotka mieleltään terve ottaa vastaan näkijän näkynä ja uskoo sen. Hän on kenties ignorantti/hätäisiä päätelmiä tekevä tai muuten vain hömelö, mutta hänen kutsumisensa mieleltään järkkyneeksi on kuitenkin suoraan sanoen liikaa.
Itse pidän enemmän Pascal Boyerin tavasta lähestyä asiaa. Hänkin toki myöntää uskonnollisuuteen mahdollisesti liittäviä mielenterveyden ongelmia. Mutta pääasiassa hän lähestyy asiaa siten, että uskonto on ihmisaivojen varsin tavallinen ilmiö. Ei kenties rationaalinen itsessään, mutta hän ei näe uskoa vakavana häiriötilana tai sairautena, enemmänkin sivutuotteena. ~ Sanoman voi ymmärtää enemmänkin niin että usko ei ole rationaalista, mikä ei tarkoita samaa kuin että uskovainen olisi erityisen irrationaalinen. Sillä olisi idealistista nähdä ihmistä läpeensä typeränä ja irrationaalisena tai läpeensä rationaalisena. Yleensä olemme vähän sekaisin (molempia).
Toki esimerkiksi Enqvistin kirjata selviää vahvasti ja alleviivatusti että hän on Boyerinsa lukenit. Mukaan on vain hypähtänyt Dawkinsin uskon virus -käsitteistö ja ennen kaikkea tämän analogian tuomat mielikuvat värittävät loput.
(Kari Enqvist, "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat" s. 142-143)
Laitoin alkuun melko provosoivan sitaatin, joka kuvastaa melko hyvin sitä, miten ateistisessa keskustelussa uskonto tavanomaisesti medikalisoidaan. Tai ollakseni oikein tarkka, tämä käsittelee uskonnon sijasta nimen omaan uskoa. Itse asiassa uskon käsittely ateistisessa kirjallisuudessa näyttää pyörivän ensisijassa tämän kohdan ympärillä. Muut kohdat käsittelevät sitten uskon sijasta uskontoa, esimerkiksi (teo)loogisten ristiriitojen/luonnontiedevirheiden/sosiologisen etiikan kautta.
Näin ateismin tapa käsitellä uskoa jää "varsin tiukkalinjaiseksi".
Tämä tarkoittaa - paitsi sitä että usko yhdistetään neurologiaan joka on itse asiassa varsin perusteltua, että vaikka yliluonnollinen todellisuus olisikin, olisi se liitoksissa ihmisiin juuri neurologian kautta vaikutus aivotoimintoihin ei siis olisi tässäkään tapauksessa väärä lähestymistapa - myös sitä että uskonnosta tehdään mielenvikaisuutta. Ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä, joissa uskontoa on medikalisoitu. Uskonto voidaan liittää esimerkiksi neuroottisuuteen.
Näissä selityksissä ei mielestäni ole ongelmana se, että uskovaisissa ei olisi hulluja, ja että hulluus tuottaisi uskonnollisia yksilöitä. Sen sijaan ongelmana on se, että tämä laajennetaan. On toki mahdollista että mielenterveyden häiriö tuottaa ankedootteja jotka mieleltään terve ottaa vastaan näkijän näkynä ja uskoo sen. Hän on kenties ignorantti/hätäisiä päätelmiä tekevä tai muuten vain hömelö, mutta hänen kutsumisensa mieleltään järkkyneeksi on kuitenkin suoraan sanoen liikaa.
Itse pidän enemmän Pascal Boyerin tavasta lähestyä asiaa. Hänkin toki myöntää uskonnollisuuteen mahdollisesti liittäviä mielenterveyden ongelmia. Mutta pääasiassa hän lähestyy asiaa siten, että uskonto on ihmisaivojen varsin tavallinen ilmiö. Ei kenties rationaalinen itsessään, mutta hän ei näe uskoa vakavana häiriötilana tai sairautena, enemmänkin sivutuotteena. ~ Sanoman voi ymmärtää enemmänkin niin että usko ei ole rationaalista, mikä ei tarkoita samaa kuin että uskovainen olisi erityisen irrationaalinen. Sillä olisi idealistista nähdä ihmistä läpeensä typeränä ja irrationaalisena tai läpeensä rationaalisena. Yleensä olemme vähän sekaisin (molempia).
Toki esimerkiksi Enqvistin kirjata selviää vahvasti ja alleviivatusti että hän on Boyerinsa lukenit. Mukaan on vain hypähtänyt Dawkinsin uskon virus -käsitteistö ja ennen kaikkea tämän analogian tuomat mielikuvat värittävät loput.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Mielenkiintoisen eksentrismin sairastamisesta ja muita kertomuksia.
Lance Mannion on mainio mies. Hän on syventynyt aspergerin syndroomaan liittyviin asioihin. Hän on muun muassa kirjoittamassa aiheesta kirjan.
Hän ottaa kantaa hyvin yleiseen ongelmaan. Maailmassa on oikeasti ihmisiä, joista mielenterveyden häiriöt ovat mielenkiintoisia. On tietysti mahdollista että katsoo vaikka Woody Allenin elokuvia, ja saa kuvan siitä että obsessiivis-kompulsiivinen käyttäytyminen (OCD) ja neuroosit ovat lähinnä huvittavia, hauskoja. Ja että niiden kanssa eläminen olisi harmittomalla tavalla erilaista, huvittavaa. Jotain joka värittää elämästä ikään kuin mielenkiintoisempaa. Sama asia on tietysti "tietyissä wannabe-taiteilijapiireissä". Koska monilla taiteilijoilla on ollut joitain mielenterveyden ongelmia, ajatellaan että näihin ongelmiin tarttuisi jotain gloriaa.
Tämänlainen idealismi on "helppoa ja halpaa". Tosiasiassa OCD kahlitsee käyttäjänsä elämää. Maanisdeprsessiivinen saattaa yrittää itsemurhaa joka on jotain muuta kuin "taiteellinen mielenkiintoinen angst -ilmiö".
Mannionin mukaan Aspegerin syndroomassa on hieman vastaavaa. Se, miten tila ilmenee ulkopuolisille korostuu. Ja tämän seurauksena löytyy ihmisiä, jotka teeskentelevät kyseistä ongelmaa. Hän lainaa muusikkoa joka oli tunnustanut teeskentelevänsä kyseistä oireyhtymää "I just like to pretend I do. It makes me sound more interesting." Aspergerin toiminta näyttäytyy ulkopuoliselle outona käyttäytymisenä, joka on yleensä melko harmitonta. Sisäinen elämä, tilan kanssa eläminen, on sitten toinen asia. Sen kanssa eläminen ei ole sitä, että vain hyväksyy olevansa outo.
Tila ilmenee "sisäänpäin" siten, että ei kykene olemaan "samalla aaltopituudella" muiden kanssa, koskaan. "It's suspecting that you are always missing the point, that you are not quite in on the joke, that there was something that was said you should have paid closer attention to, that you said something you shouldn't have said but you have no clue what it was or why you shouldn't have said it. It’s wondering, all the time, "What did I do this time?"" Se on sitä, että kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu akrobaattitempuksi, jossa tajutaan kaikki olennaiset piirteet. Se on kuin olisi etiketti -illallisilla joissa odotetaan oikeaa käytöstä ja jotka eivät koskaan lopu. Se on sitä, että tietää että on vain ajan kysymys milloin sitä vain tekee jotain päin persettä, eikä oikein voi tehdä mitään estääkseen sitä. Eikä ole mitään oikotietä jolla tämän voisi korjata. Voit vain kovasti keskittyä ja paikata yleisimmät vuototavat, opettelemalla sen etikettikirjan ulkoa ja seuraamalla sitä koko ajan.
Se on sitä, että tietää että on vaikeuksia ymmärtää edes läheisiä ja että läheisienkin on vaikeaa ymmärtää sinua. Ja että tiedät että näin tulee aina olemaan ja että asiaan ei ole mitään ratkaisua vaikka haluaisit toisin.
Se on sitä, että saa ihan itse omalla käytöksellään valita, pidetäänkö outona ja paikoin huonotapaisena ilkiönä joka rikkoo kaiken mikä elämässä asetetaan kunnioitettavaksi vai etäisenä kylmän kovana ja tunteettomana olentona. Ja vaihtoehdot olivat suunnilleen siinä. (Ellei asiaa sitten halua hoitaa säälin keinolla, eli tiedottamalla asiasta joka fuckin vastaantulijalle jotta kaikki tietää että et ole normaali, ja voivat sopeuttaa käytöstään.)
Esimerkiksi kuten tilassa oleva nainen nimimerkillä "Ohio mom" kommentoi halaamiseen liittyen "I've never lacked for empathy. Just have a funny way of expressing it sometimes - for example, I don't enjoy touching other people, so hugging a sad person isn't an automatic reaction." Tämä vääränlainen ja etäinen toiminta sekoitetaan tunnekylmyyteen. Oikeasti on vain fiksuinta play it safe. Eli jos jossain piirteessä on riski olla yliampuvaa, tätä pitäisi karsia elämässä mahdollisimman paljon.
Varovaisuudesta taas seuraa kummallisuuksia. Se on sitä, että joutuu soittamaan kaverille, että onko hyvän yön toivottaminen eri sukupuolta olevalle vieraalle jotain johon sosiaaliset normit kannustavat vai onko se hirvittävän iljettävää vieraissakäymissodomiaa. Aivan fucking hilarious. Eisapergerit joutunevat elämään tälläisessä hupaisen eksentrisessä tilassa lähinnä silloin, kun he heräävät pahaan krapulaan kovan kännäysyön jälkeen ja huomaavat parin tunnin päästä että heidän naamaansa on piirretty viikset. Ja hieman aikaisemmin sen, että heidät on riisuttu, haidän sukuelinkarvansa on ajettu ja heidät on puettu tutuhameeseen. Sekin näyttää hauskalta kaikista muista.
Hän ottaa kantaa hyvin yleiseen ongelmaan. Maailmassa on oikeasti ihmisiä, joista mielenterveyden häiriöt ovat mielenkiintoisia. On tietysti mahdollista että katsoo vaikka Woody Allenin elokuvia, ja saa kuvan siitä että obsessiivis-kompulsiivinen käyttäytyminen (OCD) ja neuroosit ovat lähinnä huvittavia, hauskoja. Ja että niiden kanssa eläminen olisi harmittomalla tavalla erilaista, huvittavaa. Jotain joka värittää elämästä ikään kuin mielenkiintoisempaa. Sama asia on tietysti "tietyissä wannabe-taiteilijapiireissä". Koska monilla taiteilijoilla on ollut joitain mielenterveyden ongelmia, ajatellaan että näihin ongelmiin tarttuisi jotain gloriaa.
Tämänlainen idealismi on "helppoa ja halpaa". Tosiasiassa OCD kahlitsee käyttäjänsä elämää. Maanisdeprsessiivinen saattaa yrittää itsemurhaa joka on jotain muuta kuin "taiteellinen mielenkiintoinen angst -ilmiö".
Mannionin mukaan Aspegerin syndroomassa on hieman vastaavaa. Se, miten tila ilmenee ulkopuolisille korostuu. Ja tämän seurauksena löytyy ihmisiä, jotka teeskentelevät kyseistä ongelmaa. Hän lainaa muusikkoa joka oli tunnustanut teeskentelevänsä kyseistä oireyhtymää "I just like to pretend I do. It makes me sound more interesting." Aspergerin toiminta näyttäytyy ulkopuoliselle outona käyttäytymisenä, joka on yleensä melko harmitonta. Sisäinen elämä, tilan kanssa eläminen, on sitten toinen asia. Sen kanssa eläminen ei ole sitä, että vain hyväksyy olevansa outo.
Tila ilmenee "sisäänpäin" siten, että ei kykene olemaan "samalla aaltopituudella" muiden kanssa, koskaan. "It's suspecting that you are always missing the point, that you are not quite in on the joke, that there was something that was said you should have paid closer attention to, that you said something you shouldn't have said but you have no clue what it was or why you shouldn't have said it. It’s wondering, all the time, "What did I do this time?"" Se on sitä, että kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu akrobaattitempuksi, jossa tajutaan kaikki olennaiset piirteet. Se on kuin olisi etiketti -illallisilla joissa odotetaan oikeaa käytöstä ja jotka eivät koskaan lopu. Se on sitä, että tietää että on vain ajan kysymys milloin sitä vain tekee jotain päin persettä, eikä oikein voi tehdä mitään estääkseen sitä. Eikä ole mitään oikotietä jolla tämän voisi korjata. Voit vain kovasti keskittyä ja paikata yleisimmät vuototavat, opettelemalla sen etikettikirjan ulkoa ja seuraamalla sitä koko ajan.
Se on sitä, että tietää että on vaikeuksia ymmärtää edes läheisiä ja että läheisienkin on vaikeaa ymmärtää sinua. Ja että tiedät että näin tulee aina olemaan ja että asiaan ei ole mitään ratkaisua vaikka haluaisit toisin.
Se on sitä, että saa ihan itse omalla käytöksellään valita, pidetäänkö outona ja paikoin huonotapaisena ilkiönä joka rikkoo kaiken mikä elämässä asetetaan kunnioitettavaksi vai etäisenä kylmän kovana ja tunteettomana olentona. Ja vaihtoehdot olivat suunnilleen siinä. (Ellei asiaa sitten halua hoitaa säälin keinolla, eli tiedottamalla asiasta joka fuckin vastaantulijalle jotta kaikki tietää että et ole normaali, ja voivat sopeuttaa käytöstään.)
Esimerkiksi kuten tilassa oleva nainen nimimerkillä "Ohio mom" kommentoi halaamiseen liittyen "I've never lacked for empathy. Just have a funny way of expressing it sometimes - for example, I don't enjoy touching other people, so hugging a sad person isn't an automatic reaction." Tämä vääränlainen ja etäinen toiminta sekoitetaan tunnekylmyyteen. Oikeasti on vain fiksuinta play it safe. Eli jos jossain piirteessä on riski olla yliampuvaa, tätä pitäisi karsia elämässä mahdollisimman paljon.
Varovaisuudesta taas seuraa kummallisuuksia. Se on sitä, että joutuu soittamaan kaverille, että onko hyvän yön toivottaminen eri sukupuolta olevalle vieraalle jotain johon sosiaaliset normit kannustavat vai onko se hirvittävän iljettävää vieraissakäymissodomiaa. Aivan fucking hilarious. Eisapergerit joutunevat elämään tälläisessä hupaisen eksentrisessä tilassa lähinnä silloin, kun he heräävät pahaan krapulaan kovan kännäysyön jälkeen ja huomaavat parin tunnin päästä että heidän naamaansa on piirretty viikset. Ja hieman aikaisemmin sen, että heidät on riisuttu, haidän sukuelinkarvansa on ajettu ja heidät on puettu tutuhameeseen. Sekin näyttää hauskalta kaikista muista.
torstai 6. tammikuuta 2011
Epäromanttinen komedia ~ Se on totaalisen Queer.
Woody Allenin "Whatever works" -elokuva kertoo sattumuksista, joiden ytimeen kietoutuu pessimistinen ja neuroottinen New Yorkilainen. Elokuvan sanoma on siinä, että asiat ovat väliaikaisia, joten niistä on saatava hyvä irti. Koska pian sen taas menettää. Sen varrella opitaan, miten pessimisti tajuaa helposti asioiden arvon vasta kun ne menettää. Siihen asti sitä vain moititaan.
Elokuva on siis tavallaan asennetta opettava elokuva kyynisestä optimismista. Ei missään tapauksessa pörröinen feelgood -elokuva, vaan jotain joka on kauttaaltaan yhtä kärttyinen kuin Schopenhauer aikanaan. Mutta kuitenkin jotain josta tulee hyvä mieli. Voitaisiin sanoe että elokuva edustaa romanttista komediaa. Paitsi että kyseinen elokuva ei ole romanttinen, koska se kertoo rakkaudesta.
Se kohta, jonka nostan esiin on kuitenkin toinen. Kohtauksessa konservatiivi kristitty mies keskustelee homoseksuaalin kanssa baarissa. Konservatiivi on jätetty (tai oikeastaan hän on jättänyt ja muuttanut mielensä.) Hän kertoilee vaimostaan. Homoseksuaali kertoo omasta puolisostaan. Aluksi keskustelussa ei huomaa, että homoseksuaali puhuu miehestä. Sanavalinnat ovat sellaisia, että ne sopisivat jätetyn heteroseksuaalin suuhun. Sitten paljastuu, että hän on homoseksuaali. Konservatiivi järkyttyy ja yllättyy - Tulkinnassa on siis mukana heteronormatiivinen oletus, jossa mies oletetaan heteroseksuaaliksi ellei toisin sanota. - Tämä onkin toki induktiivisesti ja tilastojen valossa ihan fiksu tapa olettaa.
Mutta pian keskustelu siirtyy pian takaisin siihen, mitä homoseksuaali ja heteroseksuaali ovat nähneet parisuhteessaan, joka on sittemmin kariutunut. Keskustelussa on voimakas samanlaisten piirteiden sävy. Samastumiskokemus on konservatiiville melkoisen voimakas, koska hän päätyy laukomaan onelinerin siitä miten naiset pettävät, olivatpa he sitten kumpaa sukupuolta tahansa.
Tämä tapaus on itse asiassa hyvä ja opettavainen esimerkki siitä, mistä queer -katsantokannassa on kysymys. Siinä on kysymys siitä että naiset voivat olla "kumpaa sukupuolta tahansa", ja konservatiivin lause on järkevä ja ymmärrettävä. Muutoin sukupuolikysymys katsoo esimerkiksi niitä värkkejä jalkojen välissä, jolloin homomies naisena ei ole kovin järkevä lausunto.
Ongelmallista onkin se, että nämä kaksi tasoa tuntuvat sekoittuvan usein keskenään. Tästä syntyy koominen olo. Allenin elokuvakin rakentui osittain juuri tämänkaltaisen komiikan ymmärtämiseen. Siksi elokuvaa voisi kuvata sellaisilla sanoilla kuin "draama". Mutta eniten sitä kuitenkin kuvaa sana "komedia".
Elokuva on siis tavallaan asennetta opettava elokuva kyynisestä optimismista. Ei missään tapauksessa pörröinen feelgood -elokuva, vaan jotain joka on kauttaaltaan yhtä kärttyinen kuin Schopenhauer aikanaan. Mutta kuitenkin jotain josta tulee hyvä mieli. Voitaisiin sanoe että elokuva edustaa romanttista komediaa. Paitsi että kyseinen elokuva ei ole romanttinen, koska se kertoo rakkaudesta.
Se kohta, jonka nostan esiin on kuitenkin toinen. Kohtauksessa konservatiivi kristitty mies keskustelee homoseksuaalin kanssa baarissa. Konservatiivi on jätetty (tai oikeastaan hän on jättänyt ja muuttanut mielensä.) Hän kertoilee vaimostaan. Homoseksuaali kertoo omasta puolisostaan. Aluksi keskustelussa ei huomaa, että homoseksuaali puhuu miehestä. Sanavalinnat ovat sellaisia, että ne sopisivat jätetyn heteroseksuaalin suuhun. Sitten paljastuu, että hän on homoseksuaali. Konservatiivi järkyttyy ja yllättyy - Tulkinnassa on siis mukana heteronormatiivinen oletus, jossa mies oletetaan heteroseksuaaliksi ellei toisin sanota. - Tämä onkin toki induktiivisesti ja tilastojen valossa ihan fiksu tapa olettaa.
Mutta pian keskustelu siirtyy pian takaisin siihen, mitä homoseksuaali ja heteroseksuaali ovat nähneet parisuhteessaan, joka on sittemmin kariutunut. Keskustelussa on voimakas samanlaisten piirteiden sävy. Samastumiskokemus on konservatiiville melkoisen voimakas, koska hän päätyy laukomaan onelinerin siitä miten naiset pettävät, olivatpa he sitten kumpaa sukupuolta tahansa.
Tämä tapaus on itse asiassa hyvä ja opettavainen esimerkki siitä, mistä queer -katsantokannassa on kysymys. Siinä on kysymys siitä että naiset voivat olla "kumpaa sukupuolta tahansa", ja konservatiivin lause on järkevä ja ymmärrettävä. Muutoin sukupuolikysymys katsoo esimerkiksi niitä värkkejä jalkojen välissä, jolloin homomies naisena ei ole kovin järkevä lausunto.
Ongelmallista onkin se, että nämä kaksi tasoa tuntuvat sekoittuvan usein keskenään. Tästä syntyy koominen olo. Allenin elokuvakin rakentui osittain juuri tämänkaltaisen komiikan ymmärtämiseen. Siksi elokuvaa voisi kuvata sellaisilla sanoilla kuin "draama". Mutta eniten sitä kuitenkin kuvaa sana "komedia".
maanantai 15. marraskuuta 2010
I know you .. Or at least you know me.
Me kaikki otamme toisistamme selvää. Keskustelut, käytös ja muu ilmaisu kertoo meistä aika paljon. Esimerkiksi toisten blogeja lukiessa löytyy monenlaisia piirteitä. Jopa poliitikkoja arvioidessamme voimme tarkkailla heidän liikkumistapojaan luokittelu mielessämme. Kuitenkin monesti ihmiset teeskentelevät.1 He esittävät jotain muuta, kuin ovat.
Internetin käyttökin tietysti heijastelee omaa persoonallisuutta. Mutta ihmiset voivat periaatteessa teeskennellä, joten rehellisyydenkin selvittämiseen luulisi olevan kiinnostusta. Blogejen kirjoittamista onkin tutkittu tämä asia mielessä vakavastikin. Tutkimuksessa oli käyty läpi 694 blogia, ja niiden kirjoittajia oltiin luokiteltu kyselyn avulla. Huomattiin, että vaikka ihmiset voisivat periaatteessa antaa itsestään idealisoidun kuvan, heidän sanavalintansa kertovat heidän luonteestaan.
Otan pari, mielestäni omaan blogikielenkäyttöön sopivaa luokitelmaa ; Esimerkiksi neuroottiset bloggerit kirjoittavat negatiiviseen sävyyn. Avoimuus taas yhdistyi siihen, että ihmiset käyttivät formaalimpaa kieltä ja pidempiä lauseita. Tutkimus ei vastannut perinteiseen kielen ja persoonallisuuden väliseen ongelmaan : Yhteys ei suoraan kerro vaikutuksen suunnasta. Kenties neuroottiset ihmiset näkevät maailman toisin ja alkavat siksi käyttämään negatiivista kieltä. Tai sitten negatiivinen kielenkäyttö muuttaa ihmisen suhtautumisen maailmaan vähemmän neuroottisesti.
Ratkaisu on sinällään olennainen, koska jos kieli johtuu neuroosista, on kielen korjaaminen pintasilausta, jolla teeskentelyllä peitetään ongelmaa ja se voi jopa pahentaa tilannetta, negatiivinen kielihän ja kirjoittaminen inhottavista asioista voi olla vaikkapa terapeuttista tilanteen käsittelyä. Jos suunta on toinen, kielenkäyttö voikin muuttaa ihmisen suhtautumistapaa ja se on täysin oikea ratkaisu ongelmaan.
Suunnasta ja parantamisen halusta voidaan johtaa erikoisia mietteitä, koska on havaittu että neuroottiset ihmiset ovat taipuvaisempia bloggailemaan kuin muut. Senkään kohdalla ei välttämättä tiedetä, mikä on syy ja seuraus. Kuitenkin, kaikesta epävarmuudesta huolimatta, neurootikon jättämät sanat kertovat vallitsevan tilan.
1 Lause on ihan lähellä poliitikkojen mainintaa, mikä ihmeellinen yhteensattuma, joka ei kuvasta järjestön eikä sen jäsenten mielipiteitä.
Internetin käyttökin tietysti heijastelee omaa persoonallisuutta. Mutta ihmiset voivat periaatteessa teeskennellä, joten rehellisyydenkin selvittämiseen luulisi olevan kiinnostusta. Blogejen kirjoittamista onkin tutkittu tämä asia mielessä vakavastikin. Tutkimuksessa oli käyty läpi 694 blogia, ja niiden kirjoittajia oltiin luokiteltu kyselyn avulla. Huomattiin, että vaikka ihmiset voisivat periaatteessa antaa itsestään idealisoidun kuvan, heidän sanavalintansa kertovat heidän luonteestaan.
Otan pari, mielestäni omaan blogikielenkäyttöön sopivaa luokitelmaa ; Esimerkiksi neuroottiset bloggerit kirjoittavat negatiiviseen sävyyn. Avoimuus taas yhdistyi siihen, että ihmiset käyttivät formaalimpaa kieltä ja pidempiä lauseita. Tutkimus ei vastannut perinteiseen kielen ja persoonallisuuden väliseen ongelmaan : Yhteys ei suoraan kerro vaikutuksen suunnasta. Kenties neuroottiset ihmiset näkevät maailman toisin ja alkavat siksi käyttämään negatiivista kieltä. Tai sitten negatiivinen kielenkäyttö muuttaa ihmisen suhtautumisen maailmaan vähemmän neuroottisesti.
Ratkaisu on sinällään olennainen, koska jos kieli johtuu neuroosista, on kielen korjaaminen pintasilausta, jolla teeskentelyllä peitetään ongelmaa ja se voi jopa pahentaa tilannetta, negatiivinen kielihän ja kirjoittaminen inhottavista asioista voi olla vaikkapa terapeuttista tilanteen käsittelyä. Jos suunta on toinen, kielenkäyttö voikin muuttaa ihmisen suhtautumistapaa ja se on täysin oikea ratkaisu ongelmaan.
Suunnasta ja parantamisen halusta voidaan johtaa erikoisia mietteitä, koska on havaittu että neuroottiset ihmiset ovat taipuvaisempia bloggailemaan kuin muut. Senkään kohdalla ei välttämättä tiedetä, mikä on syy ja seuraus. Kuitenkin, kaikesta epävarmuudesta huolimatta, neurootikon jättämät sanat kertovat vallitsevan tilan.1 Lause on ihan lähellä poliitikkojen mainintaa, mikä ihmeellinen yhteensattuma, joka ei kuvasta järjestön eikä sen jäsenten mielipiteitä.
torstai 6. toukokuuta 2010
Nöyröösiä kulutusjuhlaa.
Ateismikeskustelua tuntuu tällä hetkellä värittävän se, että ateistejen sanomaa ei vastusteta, mutta sen sijaan isketään psykologisoimalla tämä vakaumus ikään kuin tautitilaksi. Ateismi määritetään rahanhimoiseksi materialismiksi (jossa vaihdetaan materialismien täysin eri määritelmät keskenään) ja hedonismiksi. Sen toistetaan olevan neuroottista toimintaa. Tätä keskustelua käydään monella tasolla.
1: "Kovempaa kamaa" saa esimerkiksi "Paahtoleivästä". Ateismi on siis mielellinen vaiva. Tämä on vain askeleen päästä siitä että tästä parannutaan terapialla. Säälittävää hulluutta.
2: Kevyempää ja asiallisempaa linjaa tästä saadaan Oljenkortta veistämässä -blogista.
Minua tämä ei tietysti koskisi muutoin, mutta "edellä oleva rintama" on jaotellut linjansa varsin tiukasti. Esimerkiksi jokaisessa vierailemassani kreationistien tapahtumassa on esitetty että ateismi ja agnostismi on täysin sama asia. Minusta ero on valtava, mutta vallalla on ajatus siitä että agnostismi on vain kohteliasta ateismia. Ja toisen linkin kohdalla ongelmana on se, että siellä käytetään kysymyksiä johdattelevasti ja se on muutenkin sellainen että "ykköstyypin veikot" toistuvasti linkittävät minulle "haasteena" jotain sen tapaisia. Niitä esitetään toki kärjistetysti, sellaisessa muodossa että kirjoittaja on tuskin tarkoittanut tai halunnut niin. Mutta tätä tapahtuu yhtä kaikki.
Yleisesti ottaen neuroosi viittaa sanana siihen että luottaa psykoanalyyttiseen systeemiin. Tässä taas suositun syyn mukaan neuroosit tulevat kun on liian tiukat säännöt. Siksi esimerkiksi Freud näki uskonnot tiukkoine (etenkin seksuaalisine) moraalinormeineen neuroosiin ajavina voimina. Kukaan uskovainen tuskin ajaa sitä että ateisteilla olisi seksuaalimoraalikoodi. (Vaikka eroja löytyy ja tutkimukset ovatkin jännittäviä.) Itse asiassa ateismin ongelma näyttää minusta olevan enemmänkin eksistentiaalinen ahdistus kuin neuroottisuus. Ateismissa kun ei ole "kirjasääntöjä". (Kulttuurillisesti ateistit ovat käytännössä humanisteja, mutta pakko ei ole.) Ideologiansa kannalta ateistit ensi sijassa vapautuvat. Heidän mainospuheensa on vapautumispuhetta, jossa kahleita edustaa kirkko ja uskonto määräyksineen. Jos ongelmia tulee, se ei ole "neuroosi" vaan käänteisneuroosi.
"Oljenkorren" kaupallisuus ja hedonismi ovat jotain jota en käyttäisi lyömäaseena. Siksi että se ei osu maaliinsa, ja toisaalta se että se osuu "hengellisyyden nilkkaan".
Syy on se, että ateismi ei yleisesti ottaen ole kaupallisuutta. Kaupallisia hedonistiateisteja on tietysti olemassa, mutta niissä on iso ero. Kaupallisuudessa halutaan kuluttaa. Taikauskoilla saa hyviä markkinoita. Itse asiassa hyvin moni ateisti on myös leimallinen skeptikko. Tätä kautta voi katsoa vaikkapa Paholaisen Asianajajan blogia. Se on huonoksi kaupallisuudelle, koska skeptikkona hän toistuvasti vaatii esimerkiksi vaihtoehtohoidoille todisteita. Homeopatia ja muu on kritiikin alla lujasti. Homeopatia taas on maailmanlaajuista bisnestä, jossa pyörii raha. Tätä kautta ateismi näkyy pääasiassa kaupallisuuden vastaisuutena. On paljon asioita, joita skeptikoiden mukaan ei kannattaisi tai pitäisi ostaa. Ja myymisellekin halutaan rajoitteita ja valvontaa. Pitipä homeopatiasta tai ei, on selvää että tässä halutaan yhtä asiaa: Kaupallisuudelle halutaan rajoitteita. Kaikki ei saisi myydä mitä tahansa kelle tahansa.
Uskonto ja siitä ilmoittelu = välineellisyyttä, hedonismia, itsekkyyttä.
Uskontoa myydään koko ajan kaupallisella yrittämisellä että hedonistisiin nautintoihin vedoten. Uskontoa myydään välineellisesti esimerkiksi kun puhutaan käsillä parantamisesta, paremmasta mielenterveydestä, onnellisuudesta. Ja tietenkin siitä porkkanasta suurimmalla, Taivaalla. Helvettipuhe ei ole tällä hetkellä suosittua PR:ää kuin äätiryhmissä, mutta porkkanoita tarjotaan innolla.
Tässä koskettelen kuitenkin ennen kaikkea meditointibisnestä. Sen kohdalla parodiahorisontti on ylittynyt - kauan aikaa sitten. Lukiessa on hyvä muistaa että minä en vastusta kaupallisuutta sinällään. Enkä meditaatiota tai hengellisyyttä sinänsä. Mutta niiden kohtaamisessa on suosiostaan huolimatta jotain varsin outoa. Tuotteistettu hengellisyys on aina jotenkin viistoa.
Ja meditointiryhmissä mainostus on mielenkiintoista. Meditatiossa korsotetaan että aistimaailma merkitsee yhä vähemmän, sitä filosofisesti sidotaan irtautumisena. Kuitenkin kun katselee, niin Transsendenttista meditaatiota myydään terapiakeinoina, eli parantamaan neurootikkojen oloa. "Transsendenttisen Meditaation harjoituksen aikana saavutettava ainutlaatuinen valpas lepotila edistää terveyttä rauhoittamalla sympaattisen hermoston toimintaa, minkä ansiosta verisuonet laajenevat ja stressihormonit, kuten adrenaliini, noradrenaliini ja kortisoli, vähenevät elimistössä" Sivu mainostaa välineellistä mielenterveyden ja terveyden parantamista. Ei maailmasta irtautumisesta tietoakaan. Samaan aikaan Joogaa ja meditaatiota tarjotaan "Jooga ja meditaatio sopivat käytännöllisyydessään ja monipuolisuudessaan kaikille: nenänhuuhtelu, kehonharjoitukset, hengitysharjoitukset, mudra-energiapidätykset, levollinen asenne, rentoutus, keskittyminen, meditaatio."
Kun katsoo mitä käy meditointikeskuksissa, niin niitä ihmisiä joilla asiat eivät ole OK. Ihminen hakee vain sitä mitä hän kokee että hänellä ei ole. Rauhaa etsivät ne joilla rauhaa ei ole, eli rauhattomat. Joogan harjoittamista kannustetaan myös pirteiden "naisten ja muiden tehoilijoiden mielestä", jotka ovat sitä mieltä että työn stessin vuoksi pitää ladata patterit jotta voidaan taas suorittaa. Harrastuksena meditaatio on suorittamista. Hikipedian tapaan voisi sanoa että "Meditaatio on kuin omiaan niille rikkaille ihmisille, joilla on niin kiire, että he eivät ehdi levätä tarpeeksi. Meditoimalla he saavat mahdollisuuden levätä tehokkaammin, jolloin he voivat suorittaa enemmän ja nopeammin. Tämän vuoksi meditoivan ihmisen ei koskaan tarvitse luopua tohottavasta elämäntavastaan ja pysähtyä miettimään asioita."
Meditoija tarkastelee yhä vähemmän maailmaa, mutta yhä enemmän itseään. Tässä korostetaan huippukokemusta, nirvanaa. Puheet ovat kuin tarjottaisiin huumekokemusta ilman riskejä. Käytännön ilmenemistasolla meditaatio ilmenee itsekkyytenä, itseen käpertymisenä, ja huippukokemusten hakemisena. Ja minusta ne ovat ne sen hyvät puolet. Nirvanakokemusta myydään. "Minä katson sisääni. Esittäkää minulle vahvasti vaikuttavia ärsykkeitä!"
Ja moni sanoo että meditaatiossa tulevat asiat ovat subjektiviisia, joten niitä ei voi jakaa. Kuitenkin jo lapsia opetetaan rukoilemaan, ja joogassakin on meditaatioharjoituksia. Keinot myydään, ja ne ovat olennaisesti välineelliessä yhteydessä niiden aikaansaamaan kokemukseen. Tätä hedonismia ei poista edes "ilmaisuus". Kauppamiehet tietävät sanan "ilmainen" kaupallisen arvon. Meditointibisnes on maailmanlaajuinen bisnes, kaupallisuutta jossa raha kyllä ehdottomasti pyörii.
Toki tässä voidaan sanoa argumenttivirhepohjaisena vastaväitteenä että ylläolevaan tilanteeseen sopii "ei yksikään aito skotti". Ja muistuttaa mystiikan filosofiasta, ja että se, mitä tarjotaan mystiikkana ei ole "aitoa sellaista".
Tätä kautta voidaan miettiä että ateismihan ei esiinny mystiikan vastaisena. Esimerkiksi "Paholaisen asianajajaa" ja muita aktiiviateisteja lukiessa on itse asiassa melko helppoa huomata, että hän ei kritisoi mystiikkaa. Kreationismia ja järjestäytyneitä uskontoja jotka esittävät todellisuusväitteitä, ne vastustavat paljon. Tämä on määriteltyä uskontoa, ei mystiikan edustama linjausta, jossa määritelmistä(kin) pyritään vapautumaan.
Ateistejen kampanjat keskittyvät kirkon, eli instituution, moittimiseen. Tärkein linjaus näyttää olevan että kirkosta pitää erota. Entäpä jos tätä kautta voitaisiin vetää jopa sellaista, että vapautiminen oman itsen tutkimisen kautta on perinteiden vuoksi liitetty uskontoon ja sen edustamaan hengellisyyteen. Käytännössä tätä korvataan kaupallisella "näennäisuskonnolla", jossa tarjotaan tuote, jonka väitetään johtavan terveyteen, onnellisuuteen ja niin edes päin.
Eli paradoksihorisontti on vääntynyt niin vahvasti että voidaan jopa sanoa että ateismi täyttää meditatiivisen perinteen sisällön uskonnollis-hengellisiä linjoja paremmin. Meditointiin liittyy haluista vapautuminen. Haluista vapautumisen ja välineellistämisen sijasta siitä on tullut halun kohde ja välineellistämisen maksimoija. Ateismi taas näkyykin tuonpuoleistoiveiden ja halujen vapautumisena. Uskova toivoo ikuista elämää kuoleman jälkeen, ja vaihtoehto on pelottava. Ateisti vapautuu tästä halun tunteesta. Tämä on toki juuri se asia, jonka uskovat katsovat "onnellisuuden katoamiseksi" - ja johon he liittävät sanan "neuroosi". Tämänkaltainen omaan itseen liittyvästä hedonistisesta halusta vapautuminen on meditointiperinteen ihanne.
Vapautuminen uskonnollisesta maailmasta ja uskontopuheesta ei kuitenkaan selvästi ole samanarvoinen kuin vapautuminen mistä tahansa muusta järjestöstä tai aatejärjestelmästä. Ideologioiden tuotokset nähdään mystikon silmin helposti "sanoiksi jotka vääristävät ja hämmentävät". Vapautumien aineellisista järjestöistä ja uskonnoista ovat tässä kuitenkin selvästi eriarvoisia. Uskontoja tulee kunnioittaa, ateismia ei.
Toisaalta myös tapa hakea vastaukset itsereflektion kautta on varsin meditatiivissävyinen tapa. Ja ateisti on pakotettu tähän, koska Dawkins ei tarjoa ateismipläjäyksissään mitään etiikkanormistoa jota pitäisi seurata. Hän ei komenna elämään tietyllä tavalla, eikä ohjeitsa tähän muutenkaan. Tätä kautta individualismi värittää sekä "meditatiivista" että "ateistista" henkilöä. (Ja tässä on hyvä täsmentää että individualismi ei tarkoita samaa kuin itsekkyys.)
Eli tiivistetysti voidaan sanoa että esiintymisillään ateistit hakevat onnellisuutta ja hyvää elämää jota sävyttää vapautuminen. Uskovainen taas myy itsekkyyteen vetoavia asioita, kuten huippukokemuksia, ja hakee tarpeilleen tyydytystä sen sijaan että vapautuisi niistä.
Toisalta tekisi mieli vetää pari lausetta yhteiskunnastakin.
Sodat vaativat investointeja, taloudellista hyvinvointia, mutta on tosiasia että Suomessakin köyhillä alueilla on enemmän rikollisuutta kuin muualla. Minä kerään asuinpaikkani vuoksi tätä satoa aina silloin tällöin, pakosta. Samaa ei tapahdu Espoon rikkaistoalueilla vastaavalla frekvenssillä.
Myöskään hengellisiä asioita miettivä ei ole vapaa materiasta. Maslown tarvehierarkia saa ensin hankkimaan perusasiat kuntoon, sitten sen uran ja siinä vaiheessa ruvetaan miettimään itsen toteuttamisia ja vaikkapa uskonasioita. Ja ateismikin näyttää vaativan joko ateistivaltion - tai onnellisen lapsuuden. Ateismi ja uskonasioiden miettiminen liittyvät samaan asiaan. Elämän syntyjä syviä penkova ja materiaalisuudesta irtautuva on jollain taolla "sellainen joka kiistää ruuan arvon koska lautanen on aina niin täysi että nälkäkuolemaa ei tarvitse pelätä". (Minäkin.) Mieleen tulee tässä kohden pakosti korkeasaaren apinoita seuratessa tullut ilmiö: Kun apina oli kylläinen, se puree ja heittää lopun hedelmästä pois. Sillä hetkellä tähän kohdistuu "ei kiinnosta", "turhaa" -henki. Tätä voi tietysti lieventää sillä että toisille ihan eri määrät ovat "riittävästi". Osa tyytyy vähään, osa ei tyydy paljostakaan.
Tyypillinen uskovaisen kertomus - silloin kun ei ole "olin juoppotappajanarkomaanimieshuora" - jotenkin tälläisen paljastaminen tekee uskonkokouksiin menemisen pelottavaksi. Että minkälaisen flashbackin tuokin exLSD -narkkari saa - onkin "vietin juhlaelämää ja sitten alkoi tuntumaan ontolta", tai "kävin töissä, tein uraa, hommasin kaksi omakotitaloa. Elämä tuntui kuitenkin suorittamiselta ja kuivalta". Ja sitten tähän määrittelemättömään onnettomuuteen löytyy välineellinen keino. He ovat kääntyneet uskoon.
Enpä usko että kaupallisuudesta vapautuneita löytyy yhtäkään. Mutta toisaalta, minä en pidä sitä välttämättä kauttaaltaan pahana asiana. Olisi vain hyvä miettiä että missä kontekstissa sitä käyttää - etenkin jos käyttää sitä syytöksenä.
Kuitenkin haluan muistuttaa ehdottomasti että en sinällään vastusta sitä että joku on hengellinen ja saa siitä iloa tai onnea elämäänsä. Vaikka tekisi näin uraputken, merkkivaatteiden ja omakotitalon ja sen sisustuksen kolminaisuudessa. Asiat on vain sanottava niinä itsenään. Itsekkyyden sävyttämänä hedonismina jossa on välineellinen sävy. Minusta nuo eivät ovat hyvä asia. Tosin vain pienessä määrin.
1: "Kovempaa kamaa" saa esimerkiksi "Paahtoleivästä". Ateismi on siis mielellinen vaiva. Tämä on vain askeleen päästä siitä että tästä parannutaan terapialla. Säälittävää hulluutta.
2: Kevyempää ja asiallisempaa linjaa tästä saadaan Oljenkortta veistämässä -blogista.
Minua tämä ei tietysti koskisi muutoin, mutta "edellä oleva rintama" on jaotellut linjansa varsin tiukasti. Esimerkiksi jokaisessa vierailemassani kreationistien tapahtumassa on esitetty että ateismi ja agnostismi on täysin sama asia. Minusta ero on valtava, mutta vallalla on ajatus siitä että agnostismi on vain kohteliasta ateismia. Ja toisen linkin kohdalla ongelmana on se, että siellä käytetään kysymyksiä johdattelevasti ja se on muutenkin sellainen että "ykköstyypin veikot" toistuvasti linkittävät minulle "haasteena" jotain sen tapaisia. Niitä esitetään toki kärjistetysti, sellaisessa muodossa että kirjoittaja on tuskin tarkoittanut tai halunnut niin. Mutta tätä tapahtuu yhtä kaikki.
Yleisesti ottaen neuroosi viittaa sanana siihen että luottaa psykoanalyyttiseen systeemiin. Tässä taas suositun syyn mukaan neuroosit tulevat kun on liian tiukat säännöt. Siksi esimerkiksi Freud näki uskonnot tiukkoine (etenkin seksuaalisine) moraalinormeineen neuroosiin ajavina voimina. Kukaan uskovainen tuskin ajaa sitä että ateisteilla olisi seksuaalimoraalikoodi. (Vaikka eroja löytyy ja tutkimukset ovatkin jännittäviä.) Itse asiassa ateismin ongelma näyttää minusta olevan enemmänkin eksistentiaalinen ahdistus kuin neuroottisuus. Ateismissa kun ei ole "kirjasääntöjä". (Kulttuurillisesti ateistit ovat käytännössä humanisteja, mutta pakko ei ole.) Ideologiansa kannalta ateistit ensi sijassa vapautuvat. Heidän mainospuheensa on vapautumispuhetta, jossa kahleita edustaa kirkko ja uskonto määräyksineen. Jos ongelmia tulee, se ei ole "neuroosi" vaan käänteisneuroosi.
"Oljenkorren" kaupallisuus ja hedonismi ovat jotain jota en käyttäisi lyömäaseena. Siksi että se ei osu maaliinsa, ja toisaalta se että se osuu "hengellisyyden nilkkaan".
Syy on se, että ateismi ei yleisesti ottaen ole kaupallisuutta. Kaupallisia hedonistiateisteja on tietysti olemassa, mutta niissä on iso ero. Kaupallisuudessa halutaan kuluttaa. Taikauskoilla saa hyviä markkinoita. Itse asiassa hyvin moni ateisti on myös leimallinen skeptikko. Tätä kautta voi katsoa vaikkapa Paholaisen Asianajajan blogia. Se on huonoksi kaupallisuudelle, koska skeptikkona hän toistuvasti vaatii esimerkiksi vaihtoehtohoidoille todisteita. Homeopatia ja muu on kritiikin alla lujasti. Homeopatia taas on maailmanlaajuista bisnestä, jossa pyörii raha. Tätä kautta ateismi näkyy pääasiassa kaupallisuuden vastaisuutena. On paljon asioita, joita skeptikoiden mukaan ei kannattaisi tai pitäisi ostaa. Ja myymisellekin halutaan rajoitteita ja valvontaa. Pitipä homeopatiasta tai ei, on selvää että tässä halutaan yhtä asiaa: Kaupallisuudelle halutaan rajoitteita. Kaikki ei saisi myydä mitä tahansa kelle tahansa.
Uskonto ja siitä ilmoittelu = välineellisyyttä, hedonismia, itsekkyyttä.
Uskontoa myydään koko ajan kaupallisella yrittämisellä että hedonistisiin nautintoihin vedoten. Uskontoa myydään välineellisesti esimerkiksi kun puhutaan käsillä parantamisesta, paremmasta mielenterveydestä, onnellisuudesta. Ja tietenkin siitä porkkanasta suurimmalla, Taivaalla. Helvettipuhe ei ole tällä hetkellä suosittua PR:ää kuin äätiryhmissä, mutta porkkanoita tarjotaan innolla.
Tässä koskettelen kuitenkin ennen kaikkea meditointibisnestä. Sen kohdalla parodiahorisontti on ylittynyt - kauan aikaa sitten. Lukiessa on hyvä muistaa että minä en vastusta kaupallisuutta sinällään. Enkä meditaatiota tai hengellisyyttä sinänsä. Mutta niiden kohtaamisessa on suosiostaan huolimatta jotain varsin outoa. Tuotteistettu hengellisyys on aina jotenkin viistoa.
Ja meditointiryhmissä mainostus on mielenkiintoista. Meditatiossa korsotetaan että aistimaailma merkitsee yhä vähemmän, sitä filosofisesti sidotaan irtautumisena. Kuitenkin kun katselee, niin Transsendenttista meditaatiota myydään terapiakeinoina, eli parantamaan neurootikkojen oloa. "Transsendenttisen Meditaation harjoituksen aikana saavutettava ainutlaatuinen valpas lepotila edistää terveyttä rauhoittamalla sympaattisen hermoston toimintaa, minkä ansiosta verisuonet laajenevat ja stressihormonit, kuten adrenaliini, noradrenaliini ja kortisoli, vähenevät elimistössä" Sivu mainostaa välineellistä mielenterveyden ja terveyden parantamista. Ei maailmasta irtautumisesta tietoakaan. Samaan aikaan Joogaa ja meditaatiota tarjotaan "Jooga ja meditaatio sopivat käytännöllisyydessään ja monipuolisuudessaan kaikille: nenänhuuhtelu, kehonharjoitukset, hengitysharjoitukset, mudra-energiapidätykset, levollinen asenne, rentoutus, keskittyminen, meditaatio."
Kun katsoo mitä käy meditointikeskuksissa, niin niitä ihmisiä joilla asiat eivät ole OK. Ihminen hakee vain sitä mitä hän kokee että hänellä ei ole. Rauhaa etsivät ne joilla rauhaa ei ole, eli rauhattomat. Joogan harjoittamista kannustetaan myös pirteiden "naisten ja muiden tehoilijoiden mielestä", jotka ovat sitä mieltä että työn stessin vuoksi pitää ladata patterit jotta voidaan taas suorittaa. Harrastuksena meditaatio on suorittamista. Hikipedian tapaan voisi sanoa että "Meditaatio on kuin omiaan niille rikkaille ihmisille, joilla on niin kiire, että he eivät ehdi levätä tarpeeksi. Meditoimalla he saavat mahdollisuuden levätä tehokkaammin, jolloin he voivat suorittaa enemmän ja nopeammin. Tämän vuoksi meditoivan ihmisen ei koskaan tarvitse luopua tohottavasta elämäntavastaan ja pysähtyä miettimään asioita."
Meditoija tarkastelee yhä vähemmän maailmaa, mutta yhä enemmän itseään. Tässä korostetaan huippukokemusta, nirvanaa. Puheet ovat kuin tarjottaisiin huumekokemusta ilman riskejä. Käytännön ilmenemistasolla meditaatio ilmenee itsekkyytenä, itseen käpertymisenä, ja huippukokemusten hakemisena. Ja minusta ne ovat ne sen hyvät puolet. Nirvanakokemusta myydään. "Minä katson sisääni. Esittäkää minulle vahvasti vaikuttavia ärsykkeitä!"
Ja moni sanoo että meditaatiossa tulevat asiat ovat subjektiviisia, joten niitä ei voi jakaa. Kuitenkin jo lapsia opetetaan rukoilemaan, ja joogassakin on meditaatioharjoituksia. Keinot myydään, ja ne ovat olennaisesti välineelliessä yhteydessä niiden aikaansaamaan kokemukseen. Tätä hedonismia ei poista edes "ilmaisuus". Kauppamiehet tietävät sanan "ilmainen" kaupallisen arvon. Meditointibisnes on maailmanlaajuinen bisnes, kaupallisuutta jossa raha kyllä ehdottomasti pyörii.
Toki tässä voidaan sanoa argumenttivirhepohjaisena vastaväitteenä että ylläolevaan tilanteeseen sopii "ei yksikään aito skotti". Ja muistuttaa mystiikan filosofiasta, ja että se, mitä tarjotaan mystiikkana ei ole "aitoa sellaista".
Tätä kautta voidaan miettiä että ateismihan ei esiinny mystiikan vastaisena. Esimerkiksi "Paholaisen asianajajaa" ja muita aktiiviateisteja lukiessa on itse asiassa melko helppoa huomata, että hän ei kritisoi mystiikkaa. Kreationismia ja järjestäytyneitä uskontoja jotka esittävät todellisuusväitteitä, ne vastustavat paljon. Tämä on määriteltyä uskontoa, ei mystiikan edustama linjausta, jossa määritelmistä(kin) pyritään vapautumaan.
Ateistejen kampanjat keskittyvät kirkon, eli instituution, moittimiseen. Tärkein linjaus näyttää olevan että kirkosta pitää erota. Entäpä jos tätä kautta voitaisiin vetää jopa sellaista, että vapautiminen oman itsen tutkimisen kautta on perinteiden vuoksi liitetty uskontoon ja sen edustamaan hengellisyyteen. Käytännössä tätä korvataan kaupallisella "näennäisuskonnolla", jossa tarjotaan tuote, jonka väitetään johtavan terveyteen, onnellisuuteen ja niin edes päin.
Eli paradoksihorisontti on vääntynyt niin vahvasti että voidaan jopa sanoa että ateismi täyttää meditatiivisen perinteen sisällön uskonnollis-hengellisiä linjoja paremmin. Meditointiin liittyy haluista vapautuminen. Haluista vapautumisen ja välineellistämisen sijasta siitä on tullut halun kohde ja välineellistämisen maksimoija. Ateismi taas näkyykin tuonpuoleistoiveiden ja halujen vapautumisena. Uskova toivoo ikuista elämää kuoleman jälkeen, ja vaihtoehto on pelottava. Ateisti vapautuu tästä halun tunteesta. Tämä on toki juuri se asia, jonka uskovat katsovat "onnellisuuden katoamiseksi" - ja johon he liittävät sanan "neuroosi". Tämänkaltainen omaan itseen liittyvästä hedonistisesta halusta vapautuminen on meditointiperinteen ihanne.
Vapautuminen uskonnollisesta maailmasta ja uskontopuheesta ei kuitenkaan selvästi ole samanarvoinen kuin vapautuminen mistä tahansa muusta järjestöstä tai aatejärjestelmästä. Ideologioiden tuotokset nähdään mystikon silmin helposti "sanoiksi jotka vääristävät ja hämmentävät". Vapautumien aineellisista järjestöistä ja uskonnoista ovat tässä kuitenkin selvästi eriarvoisia. Uskontoja tulee kunnioittaa, ateismia ei.
Toisaalta myös tapa hakea vastaukset itsereflektion kautta on varsin meditatiivissävyinen tapa. Ja ateisti on pakotettu tähän, koska Dawkins ei tarjoa ateismipläjäyksissään mitään etiikkanormistoa jota pitäisi seurata. Hän ei komenna elämään tietyllä tavalla, eikä ohjeitsa tähän muutenkaan. Tätä kautta individualismi värittää sekä "meditatiivista" että "ateistista" henkilöä. (Ja tässä on hyvä täsmentää että individualismi ei tarkoita samaa kuin itsekkyys.)
Eli tiivistetysti voidaan sanoa että esiintymisillään ateistit hakevat onnellisuutta ja hyvää elämää jota sävyttää vapautuminen. Uskovainen taas myy itsekkyyteen vetoavia asioita, kuten huippukokemuksia, ja hakee tarpeilleen tyydytystä sen sijaan että vapautuisi niistä.
Toisalta tekisi mieli vetää pari lausetta yhteiskunnastakin.
Sodat vaativat investointeja, taloudellista hyvinvointia, mutta on tosiasia että Suomessakin köyhillä alueilla on enemmän rikollisuutta kuin muualla. Minä kerään asuinpaikkani vuoksi tätä satoa aina silloin tällöin, pakosta. Samaa ei tapahdu Espoon rikkaistoalueilla vastaavalla frekvenssillä.
Myöskään hengellisiä asioita miettivä ei ole vapaa materiasta. Maslown tarvehierarkia saa ensin hankkimaan perusasiat kuntoon, sitten sen uran ja siinä vaiheessa ruvetaan miettimään itsen toteuttamisia ja vaikkapa uskonasioita. Ja ateismikin näyttää vaativan joko ateistivaltion - tai onnellisen lapsuuden. Ateismi ja uskonasioiden miettiminen liittyvät samaan asiaan. Elämän syntyjä syviä penkova ja materiaalisuudesta irtautuva on jollain taolla "sellainen joka kiistää ruuan arvon koska lautanen on aina niin täysi että nälkäkuolemaa ei tarvitse pelätä". (Minäkin.) Mieleen tulee tässä kohden pakosti korkeasaaren apinoita seuratessa tullut ilmiö: Kun apina oli kylläinen, se puree ja heittää lopun hedelmästä pois. Sillä hetkellä tähän kohdistuu "ei kiinnosta", "turhaa" -henki. Tätä voi tietysti lieventää sillä että toisille ihan eri määrät ovat "riittävästi". Osa tyytyy vähään, osa ei tyydy paljostakaan.
Tyypillinen uskovaisen kertomus - silloin kun ei ole "olin juoppotappajanarkomaanimieshuora" - jotenkin tälläisen paljastaminen tekee uskonkokouksiin menemisen pelottavaksi. Että minkälaisen flashbackin tuokin exLSD -narkkari saa - onkin "vietin juhlaelämää ja sitten alkoi tuntumaan ontolta", tai "kävin töissä, tein uraa, hommasin kaksi omakotitaloa. Elämä tuntui kuitenkin suorittamiselta ja kuivalta". Ja sitten tähän määrittelemättömään onnettomuuteen löytyy välineellinen keino. He ovat kääntyneet uskoon.
Enpä usko että kaupallisuudesta vapautuneita löytyy yhtäkään. Mutta toisaalta, minä en pidä sitä välttämättä kauttaaltaan pahana asiana. Olisi vain hyvä miettiä että missä kontekstissa sitä käyttää - etenkin jos käyttää sitä syytöksenä.
Kuitenkin haluan muistuttaa ehdottomasti että en sinällään vastusta sitä että joku on hengellinen ja saa siitä iloa tai onnea elämäänsä. Vaikka tekisi näin uraputken, merkkivaatteiden ja omakotitalon ja sen sisustuksen kolminaisuudessa. Asiat on vain sanottava niinä itsenään. Itsekkyyden sävyttämänä hedonismina jossa on välineellinen sävy. Minusta nuo eivät ovat hyvä asia. Tosin vain pienessä määrin.
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Ritarirituaalit.
Aikaisempaan kirjoittamaani viitaten muistutan että rituaalithan voidaan nähdä melko laajasti. (Kuten muistanette, jopa jalkapallossa voitiin nähdä rituaalinomaista toimintaa.) Tässä nähden esimerkiksi suuri osa miekkailutreeneistä saamastani hyvästä mielestä on ymmärrettävissä. (Linkin takainen juttu lienee pakko lukea jotta tästä saisi tolkkua, sori.)
1: Miekkailusalilla tilanne on ennustettavaa, ja sitä hallitaan ja opitaan hallitsemaan paremmin. Windsorin salia kuvaa hyvin turvallisuuden henki. Rituaalin ei tarvitse ratkaista ulkoisia asioita, mutta ne vaikuttavat rituaaliin osallistuvien tunteisiin paljon.
2: Treeneissä on melko pieni yhteisö, johon on sitouduttava. Monet asiat ovat yllättävän vaikeita, ja siksi ryhmään on tavallaan vaikeaa päästä. Kaikilla jäsenillä voi olla erimielisyyksiä esimerkiksi uskonnosta, mutta heillä on yhteinen konventio. "Sisäpiiriläiset" joko ovat sotureita tai tulossa sellaisiksi, joten he erottautuvat ulkopuolisista. Ryhmän suhteellisen pienen koon vuoksi tunnelma on ihmisläheinen.
3: Rituaalissa vaaditaan uhraus. Tämäkin on löydettävissä. Harjoittelussa oleva aika ja raha ja treenin määrä on uhraus. Tämä sitoo yhteisöön ja tuottaa hyvää mieltä itsessään.
4: Harjoittelusali on erillinen tila, jonne saavutaan ulkopuolelta ja sitoudutaan tähän yhteen asiaan. Tämä erottaa arkitodellisuuden toisesta todellisuudesta. Miekkailutreenien tilanne on kontrolloitu, eikä se sisällä "arkielämän" eikä "arkiväkivallan" olennaisia elementtejä.
5: Harjoittelua johtaa erityisen taitava - vihkiytyneeseen pappiin rinnastettavissa oleva - Windsor.
6: Harjoittelu aloitetaan lämmittelyllä, jossa on muun muassa venyttelyä ja harjoittelua. Jos tähän saapuu myöhässä, on rangaistuksena punnerruksia. Jos verryttelyn jälkeen tulee saliin, on tervetullut seuraamaan mutta ei osallistumaan. Tätä kautta verryttely rinnastuu hyvin voimakkaasti rituaalin aloittamiseen, jonka aikana tila ikään kuin pyhitetään varsinaiselle harjoittelulle. Sinänsä pienet "penaltyt" liittyvät olennaisena osana uskonnollistakin elämää.
7: Yhdessä tekemisen meininki liittyy yleisempäänkin teemaan. Moni harjoittelee ja miettii näitä asioita salin ulkopuolellakin, ja tätä kautta heillä on miekkailijan maailmankuva. Aivan samoin on tietysti uskovaisten kohdalla joilla on esimerkiksi kirkossa käynnin rituaali, jonka jälkeen he vapaallakin antavat ajatuksen tai pari Jeesukselle.
8: Kursseilla on erilaisia tasoja. Beginnersit saavat tehdä tiettyjä asioita. Ja kehittyneemmille on toisia, vaikeampia, tunteja. Ja vasta kun ollaan harjoiteltu turvallisesti tekniikoita muutoin, voidaan jossain vaiheessa päästä freeplayeriksi. Silloin Windsor arvioi että on riittävän hyvä ja tämä on tavallaan "vihkiytyminen". Tämän jälkeen tämä erikoislaatuinen status antaa erikoisoikeuden taistella miekoilla vapaasti tekniikat valiten, kilpailuhengessä, sen sijaan että käytäisiin läpi ennalta ohjattuja tekniikoita tai drillejä. Sama on usein uskonnollisten rituaalejenkin kohdalla. Vihkiytymisellä voi olla eri tasoja.
Rituaalit, kuten joulujuhlat ja uskonnolliset juhlat, ovat uskovaisista tärkeitä. Tämän usein katsotaan puuttuvan uskonnottomilta, koska rituaalit nähdään ensisijassa uskontoon liitetyiltä. Ateistien joulunvietto voi tuntua turhalta, jos jouluun liitetään rituaalinen tarina Jeesuslapsesta. Ateisti ei jaa tätä konventiota, joten heidän joulunsa nähdään pelleilynä - he ovat ulkopiiriä joka apinoi sisäpiiriä. Vaihtoehtoja kuitenkin selvästi on. Itse asiassa esimerkiksi tämän viikon lauantaina koululla vietetään sen perustamisen juhlapäivää. Tämä on perinne, johon liittyy hauskoja leikkejä, kuten "jabbingia". Kutsussa on jonkin verran sisäpiirihuumoria, joka sekin erottanee "meitä" ja "muita.
Se, mikä tässä on tietysti mielenkiintoista, on se että rituaali on tavallaan hallinnan halua, ja usein jopa harhaista sellaista - itse asiassa rituaali on hyvin lähellä sitä mitä toistoista kärsivät neurootikot tekevät. Jos pitää vaikka nakuttaa kengällä kolmesti ennen kuin astuu sisään, kyseessä on eräänlainen yhden ihmisen rituaali.
Siksi pitäisi voida ihmetellä miksi uskonnoton edes haluaisi sellaista, tai että sen pitäisi olla jotenkin olennaista. Mutta sitten jos sitä miettii oman kokemusmaailman kautta, on helppoa ymmärtää miksi halu saada muut saman ilon lähteelle voi syntyä. (Sääli vain, että kaikista ei ole uskovaisiksi tai miekkamiehiksi. En usko että rituaaleihin pitäisi olla monopolia)
1: Miekkailusalilla tilanne on ennustettavaa, ja sitä hallitaan ja opitaan hallitsemaan paremmin. Windsorin salia kuvaa hyvin turvallisuuden henki. Rituaalin ei tarvitse ratkaista ulkoisia asioita, mutta ne vaikuttavat rituaaliin osallistuvien tunteisiin paljon.
2: Treeneissä on melko pieni yhteisö, johon on sitouduttava. Monet asiat ovat yllättävän vaikeita, ja siksi ryhmään on tavallaan vaikeaa päästä. Kaikilla jäsenillä voi olla erimielisyyksiä esimerkiksi uskonnosta, mutta heillä on yhteinen konventio. "Sisäpiiriläiset" joko ovat sotureita tai tulossa sellaisiksi, joten he erottautuvat ulkopuolisista. Ryhmän suhteellisen pienen koon vuoksi tunnelma on ihmisläheinen.
3: Rituaalissa vaaditaan uhraus. Tämäkin on löydettävissä. Harjoittelussa oleva aika ja raha ja treenin määrä on uhraus. Tämä sitoo yhteisöön ja tuottaa hyvää mieltä itsessään.
4: Harjoittelusali on erillinen tila, jonne saavutaan ulkopuolelta ja sitoudutaan tähän yhteen asiaan. Tämä erottaa arkitodellisuuden toisesta todellisuudesta. Miekkailutreenien tilanne on kontrolloitu, eikä se sisällä "arkielämän" eikä "arkiväkivallan" olennaisia elementtejä.
5: Harjoittelua johtaa erityisen taitava - vihkiytyneeseen pappiin rinnastettavissa oleva - Windsor.
6: Harjoittelu aloitetaan lämmittelyllä, jossa on muun muassa venyttelyä ja harjoittelua. Jos tähän saapuu myöhässä, on rangaistuksena punnerruksia. Jos verryttelyn jälkeen tulee saliin, on tervetullut seuraamaan mutta ei osallistumaan. Tätä kautta verryttely rinnastuu hyvin voimakkaasti rituaalin aloittamiseen, jonka aikana tila ikään kuin pyhitetään varsinaiselle harjoittelulle. Sinänsä pienet "penaltyt" liittyvät olennaisena osana uskonnollistakin elämää.
7: Yhdessä tekemisen meininki liittyy yleisempäänkin teemaan. Moni harjoittelee ja miettii näitä asioita salin ulkopuolellakin, ja tätä kautta heillä on miekkailijan maailmankuva. Aivan samoin on tietysti uskovaisten kohdalla joilla on esimerkiksi kirkossa käynnin rituaali, jonka jälkeen he vapaallakin antavat ajatuksen tai pari Jeesukselle.
8: Kursseilla on erilaisia tasoja. Beginnersit saavat tehdä tiettyjä asioita. Ja kehittyneemmille on toisia, vaikeampia, tunteja. Ja vasta kun ollaan harjoiteltu turvallisesti tekniikoita muutoin, voidaan jossain vaiheessa päästä freeplayeriksi. Silloin Windsor arvioi että on riittävän hyvä ja tämä on tavallaan "vihkiytyminen". Tämän jälkeen tämä erikoislaatuinen status antaa erikoisoikeuden taistella miekoilla vapaasti tekniikat valiten, kilpailuhengessä, sen sijaan että käytäisiin läpi ennalta ohjattuja tekniikoita tai drillejä. Sama on usein uskonnollisten rituaalejenkin kohdalla. Vihkiytymisellä voi olla eri tasoja.
Rituaalit, kuten joulujuhlat ja uskonnolliset juhlat, ovat uskovaisista tärkeitä. Tämän usein katsotaan puuttuvan uskonnottomilta, koska rituaalit nähdään ensisijassa uskontoon liitetyiltä. Ateistien joulunvietto voi tuntua turhalta, jos jouluun liitetään rituaalinen tarina Jeesuslapsesta. Ateisti ei jaa tätä konventiota, joten heidän joulunsa nähdään pelleilynä - he ovat ulkopiiriä joka apinoi sisäpiiriä. Vaihtoehtoja kuitenkin selvästi on. Itse asiassa esimerkiksi tämän viikon lauantaina koululla vietetään sen perustamisen juhlapäivää. Tämä on perinne, johon liittyy hauskoja leikkejä, kuten "jabbingia". Kutsussa on jonkin verran sisäpiirihuumoria, joka sekin erottanee "meitä" ja "muita.
Se, mikä tässä on tietysti mielenkiintoista, on se että rituaali on tavallaan hallinnan halua, ja usein jopa harhaista sellaista - itse asiassa rituaali on hyvin lähellä sitä mitä toistoista kärsivät neurootikot tekevät. Jos pitää vaikka nakuttaa kengällä kolmesti ennen kuin astuu sisään, kyseessä on eräänlainen yhden ihmisen rituaali.Siksi pitäisi voida ihmetellä miksi uskonnoton edes haluaisi sellaista, tai että sen pitäisi olla jotenkin olennaista. Mutta sitten jos sitä miettii oman kokemusmaailman kautta, on helppoa ymmärtää miksi halu saada muut saman ilon lähteelle voi syntyä. (Sääli vain, että kaikista ei ole uskovaisiksi tai miekkamiehiksi. En usko että rituaaleihin pitäisi olla monopolia)
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Hahmon kuvaus.
"The principal task of civilization, its actual raison d´être, is to defend us against nature."
(Sigmund Freud)
Psykoanalyyttisen teorian näkemys on minusta yhdellä tavalla olennaisesti parempi kuin pelkkä puhdas valtapelitulkinta jossa persoona ja tavoitteet jätetään ulkopuolelle. Se nimittäin ottaa tunteet ja mielen rakenteet huomioon. Näitä taas tarvitaan jotta voidaan tarkastella kunnolla esimerkiksi manipulaatiota. Juuri tunnemaailma nimittäin vaikuttaa siihen mitä hyväksymme ja mitä emme. Ja haluista ja vaistoista kumpuaa moni toiminta. Siksi on tiedettävä mitä tapahtuu. Välineellisesti katsoen tästä on paljon hyötyä: Milloin siitä on hyötyä ja milloin haittaa.
Osa tuntuu kuitenkin hieman ongelmalliselta. Se on traumojen suhde asioihin. Tässä on nimittäin otettava huomioon se, mitä muistista tiedetään.
Usein tavattava psykoanalyyttinen tulkintatapa korostaa torjuntaa, jossa trauma pistetään alitajuntaan. Se unohtuu. Tärkeänä pidetään sitä että asia tuodaan tietoisuuteen ja käsitellään. Kuitenkin tosiasiassa tilanne näyttää päinvastaiselta: Ihmiset unohtavat asioita, mutta ne ovat neutraaleja. Ihmisellä on ikävissä asioissa kuitenkin norsun muisti. Ainakin omalla kohdallani on selvää että ongelma ei ole niinkään se että asiat painuisivat unohduksiin, vaan se että ne eivät pirulauta painu mihinkään. Niihin enemmänkin totutaan.
1: Tosin psykoanalyysin kannalta on mielenkiintoista, että en ole oireiltani "neurootikko". Ongelmani ei siis johdu misään muistojen torjunnasta, vaan muusta. Vaikkapa siitä että muistan.
Toisaalta valemuistoja on tulkittu muistinpalautukseksi. Ihmiset on saatu muistamaan tapahtumia joita ei oikeasti ole tapahtunut. Tällöin traumakokemus syntyykin terapeutilla. Tietenkään läheskään kaikki terapeutit eivät ole tälläisiä. Mutta näitäkin tunnetaan, varsinkin lähihistoriassa, kun ilmiö oli uusi. Tämän ei pitäisi yllättää. Tässä kohden voisi sanoa että valemuisto on torjuntateorioiden DDT. DDT:täkin pidettiin ihmeaineena, jota ylistettiin. Sitten kävi hups. Jälkiviisaus on helppoa.
Kuitenkin tätä kautta on selvää että ihmisen alitajunnan muistivaranto on siis vähintään herkkä, jos sellaista on. Ja sinne päätyminen on yllättävän vaikeaa. (Vihjeitä kellään tähän? Kaikki varmasti haluavat minut ennemmin neurootikkona kuin nykyisessä tilassa. Hitto, minä haluan itseni mieluummin...)
Toki psykoanalyytikot tuntevat ilmiön nykyään. Esimerkiksi Lauerman "Huijaus" käsittelee niitä paljon. Olennaista on se, että valemuistojen on uskottu olevan aitoja, ja yksi vahva syy tälle on (ollut ja yhä vähenevässä määrin) ollut se, että valemuistojen kuvaus sopii kuitenkin hyvin (moniin) psykoanalyysin teorioiden odottamiin asioihin. Ulospäinhän tilanne näyttää siltä että aluksi ei muisteta mitään ja sitten pulpahtaa paha ja traumaattinen tapahtuma. Koska apua on haettu, on ollut jokin ongelma. Joten todisteet saatu kasaan. Ongelmanahan on tietysti se, että terapeutti ei voi tietää asiakkaansa elämästä, ja moni kysymys on sellainen että rikosteknikko suoraan CSI -televisiosrajastakaan ei välttämättä kykenisi kaivamaan tapahtuman totuusarvoa esiin.
1: Tässä on siis taustateoria jonka ympärille rakennetaan systeemi. Tämä on tietysti luonnontieteissäkin usein tapahtuva asia. Mutta luonnontieteen teorian yhteys voidaan testata helpommin. Tietynlainen pallo vajoaa tietyllä vauhdilla tietynlaiseen veteen tietyssä lämpötilassa. Koska käytännön syistä vastaavaa ei voida tehdä ihmisten kanssa, ei ole yllätys että "alussa oli potilas". Tämän kanssa oleilu antaa seuraavan kuvauksen: "Potilaalla toistuvat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Hän saa yllykkeitä, mielikuvia tai ajatuksia, jotka kaavamaisina palaavat yhä uudelleen mieleen. Tästä seuraa potilasta häiritsevää toistuvaa toimintaa. Potilaan on pakko avata ja sulkea ylintä nappia. Hän tarkastaa koko ajan terapiahuoneen kahvinkeittimen katkaisijan asentoa." Tälle annetaan nimi, vaikkapa "neurootikko". Ja selitetään että tämä johtuu vaikkapa halujen ylenmääräisestä hillitsemisestä, halusta kontrolloida kaikkea, tai vaikkapa vain pelkästään taikauskoisuudesta. Selitys on usein intuitiomainen. Esimerkiksi vaikkapa ajatus siitä että potilaalla on liian vähän virikkeitä, eli hän haluaisi askarrella mielellä mutta lukee tai puuhailee liian vähän, voisi selittää tälläisen turhan sepeämisen. Olennaista on se, että kun tälläinen selitys on annettu, ilmestyy helposti joku johon annettu potilaan kuvaus sopii jollakin tavoin. Tämä potilas ei valitettavasti todista että taustateoria on tosi. Tosin iso määrä neurootikkoja kertoo että ilmiö on järkevästi tarkasteltava, eli tietyt oireet kuuluvat yhteen. Se ei vielä suoraan kerro taustateorian oikeudesta - joka on siitä olennainen että sillä perustellaan terapian rakenne - toimivuudesta.
Tosin osa terapioista ei ole kiinnostunut taustateorioista, ne ovat "ongelman ratkaisukeskeisiä" eivätkä "ongelman syntykeskeisiä". Kiniini auttaa kuumeeseen, uskoitpa siihen että kaarnamuorilla on taikakykyjä tai tiedätkö aspiriinin kemian.
Terapian toimivuus toki voidaan testata kaksoissokkojärjestelyllä. Ja terapian hyödyllisyyttä voitaisiin periaatteessa arvioida tähän liittyen sillä kuinka tarkasti samanlaisen diagnoosin ja hoidon eri psykoanalyytikot samalla antavat.
1: Satunnaishoito sen mukaan mihin praktiikkaan menee, vaikka kyltti ja virkanimike olisikin samanlainen, takaa sen että tulokset ovat sidottuja tähän umpimähkäisyyteen. Standardi ei toki ole sama asia kuin hyvyys. Onhan astrologeillakin koulukuntia joiden sisällä on periaatteessa "tietty tapa tulkita". Eli kaikille on opetettu mitä vaikkapa "laskeva mars kauriin merkissä symbolisoi". Tarkkuus ja oleellisuus kuuluvat yhteen. "Astrologia on tarkkaa mutta epäoleellista".
Terapian toimivuudessa on kuitenkin se vaikeus että on vaikeaa miettiä miten se liittyy siihen taustateoriaan. Testauspuoli on sosiaalitieteissä paljon vaikeampaa. Tämä ei ole mikään syy heittää lekkeriksi, vaan sen pitäisi kehottaa suurempaan tarkkuuteen ja huolellisuuteen. Ja varmasti moni fiksu mieli näiden kanssa työskenteleekin.
Torjunnan kohdalla tilanne on kuitenkin astetta mutkikkaampi. Hannu Lauerma esitti "Huijaus" -kirjassa sen, miten torjunnasta voi olla evolutiivista hyötyä. Tämä kertoisi siitä että torjunta pelastaa hengen ainakin joskus. Itse asiassa jos se leviää evolutiivisesti, siitä on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Tästä herää automaattinen kysymys riskeistä. Jos torjunta pelastaa, sen negaatio voi olla oikeasti vaarallista. Tämä kannustaa varovaisuuteen.
1: Tähän on olemassa potentiaalinen ratkaisu, joka liittyy ekologiseen loukkuun. Kun evoluutio on sopeuttanut ihmiset elämään luonnossa, se on ollut tietynlainen ympäristö. Moderni maailma taas on rakenteeltaan erilainen ja uusi. Adaptaatioita ei ole modernin kulttuurin aikana ehtinyt tapahtua "ihan hirveästi". Joka tapauksessa selvää on että riski ei ole valtava. Esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai helposti havaittavan itsemurhaepidemian. Psykoterapian kohdalla vastaavaa ei ole nähty, vaikka on varsin turvallista uskoa että kun masennuspotilaita menee hoitoon keskimäärin enemmän, riskit tälle olisivat olemassa.
Tämä juttu on sepeämistä asian tiimoilla. Eikä oikein mikään kannanotto minkään jutun totuusarvoon liittyen.
(Sigmund Freud)
Psykoanalyyttisen teorian näkemys on minusta yhdellä tavalla olennaisesti parempi kuin pelkkä puhdas valtapelitulkinta jossa persoona ja tavoitteet jätetään ulkopuolelle. Se nimittäin ottaa tunteet ja mielen rakenteet huomioon. Näitä taas tarvitaan jotta voidaan tarkastella kunnolla esimerkiksi manipulaatiota. Juuri tunnemaailma nimittäin vaikuttaa siihen mitä hyväksymme ja mitä emme. Ja haluista ja vaistoista kumpuaa moni toiminta. Siksi on tiedettävä mitä tapahtuu. Välineellisesti katsoen tästä on paljon hyötyä: Milloin siitä on hyötyä ja milloin haittaa.
Osa tuntuu kuitenkin hieman ongelmalliselta. Se on traumojen suhde asioihin. Tässä on nimittäin otettava huomioon se, mitä muistista tiedetään.
Usein tavattava psykoanalyyttinen tulkintatapa korostaa torjuntaa, jossa trauma pistetään alitajuntaan. Se unohtuu. Tärkeänä pidetään sitä että asia tuodaan tietoisuuteen ja käsitellään. Kuitenkin tosiasiassa tilanne näyttää päinvastaiselta: Ihmiset unohtavat asioita, mutta ne ovat neutraaleja. Ihmisellä on ikävissä asioissa kuitenkin norsun muisti. Ainakin omalla kohdallani on selvää että ongelma ei ole niinkään se että asiat painuisivat unohduksiin, vaan se että ne eivät pirulauta painu mihinkään. Niihin enemmänkin totutaan.
1: Tosin psykoanalyysin kannalta on mielenkiintoista, että en ole oireiltani "neurootikko". Ongelmani ei siis johdu misään muistojen torjunnasta, vaan muusta. Vaikkapa siitä että muistan.
Toisaalta valemuistoja on tulkittu muistinpalautukseksi. Ihmiset on saatu muistamaan tapahtumia joita ei oikeasti ole tapahtunut. Tällöin traumakokemus syntyykin terapeutilla. Tietenkään läheskään kaikki terapeutit eivät ole tälläisiä. Mutta näitäkin tunnetaan, varsinkin lähihistoriassa, kun ilmiö oli uusi. Tämän ei pitäisi yllättää. Tässä kohden voisi sanoa että valemuisto on torjuntateorioiden DDT. DDT:täkin pidettiin ihmeaineena, jota ylistettiin. Sitten kävi hups. Jälkiviisaus on helppoa.
Kuitenkin tätä kautta on selvää että ihmisen alitajunnan muistivaranto on siis vähintään herkkä, jos sellaista on. Ja sinne päätyminen on yllättävän vaikeaa. (Vihjeitä kellään tähän? Kaikki varmasti haluavat minut ennemmin neurootikkona kuin nykyisessä tilassa. Hitto, minä haluan itseni mieluummin...)
Toki psykoanalyytikot tuntevat ilmiön nykyään. Esimerkiksi Lauerman "Huijaus" käsittelee niitä paljon. Olennaista on se, että valemuistojen on uskottu olevan aitoja, ja yksi vahva syy tälle on (ollut ja yhä vähenevässä määrin) ollut se, että valemuistojen kuvaus sopii kuitenkin hyvin (moniin) psykoanalyysin teorioiden odottamiin asioihin. Ulospäinhän tilanne näyttää siltä että aluksi ei muisteta mitään ja sitten pulpahtaa paha ja traumaattinen tapahtuma. Koska apua on haettu, on ollut jokin ongelma. Joten todisteet saatu kasaan. Ongelmanahan on tietysti se, että terapeutti ei voi tietää asiakkaansa elämästä, ja moni kysymys on sellainen että rikosteknikko suoraan CSI -televisiosrajastakaan ei välttämättä kykenisi kaivamaan tapahtuman totuusarvoa esiin.
1: Tässä on siis taustateoria jonka ympärille rakennetaan systeemi. Tämä on tietysti luonnontieteissäkin usein tapahtuva asia. Mutta luonnontieteen teorian yhteys voidaan testata helpommin. Tietynlainen pallo vajoaa tietyllä vauhdilla tietynlaiseen veteen tietyssä lämpötilassa. Koska käytännön syistä vastaavaa ei voida tehdä ihmisten kanssa, ei ole yllätys että "alussa oli potilas". Tämän kanssa oleilu antaa seuraavan kuvauksen: "Potilaalla toistuvat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Hän saa yllykkeitä, mielikuvia tai ajatuksia, jotka kaavamaisina palaavat yhä uudelleen mieleen. Tästä seuraa potilasta häiritsevää toistuvaa toimintaa. Potilaan on pakko avata ja sulkea ylintä nappia. Hän tarkastaa koko ajan terapiahuoneen kahvinkeittimen katkaisijan asentoa." Tälle annetaan nimi, vaikkapa "neurootikko". Ja selitetään että tämä johtuu vaikkapa halujen ylenmääräisestä hillitsemisestä, halusta kontrolloida kaikkea, tai vaikkapa vain pelkästään taikauskoisuudesta. Selitys on usein intuitiomainen. Esimerkiksi vaikkapa ajatus siitä että potilaalla on liian vähän virikkeitä, eli hän haluaisi askarrella mielellä mutta lukee tai puuhailee liian vähän, voisi selittää tälläisen turhan sepeämisen. Olennaista on se, että kun tälläinen selitys on annettu, ilmestyy helposti joku johon annettu potilaan kuvaus sopii jollakin tavoin. Tämä potilas ei valitettavasti todista että taustateoria on tosi. Tosin iso määrä neurootikkoja kertoo että ilmiö on järkevästi tarkasteltava, eli tietyt oireet kuuluvat yhteen. Se ei vielä suoraan kerro taustateorian oikeudesta - joka on siitä olennainen että sillä perustellaan terapian rakenne - toimivuudesta.
Tosin osa terapioista ei ole kiinnostunut taustateorioista, ne ovat "ongelman ratkaisukeskeisiä" eivätkä "ongelman syntykeskeisiä". Kiniini auttaa kuumeeseen, uskoitpa siihen että kaarnamuorilla on taikakykyjä tai tiedätkö aspiriinin kemian.
Terapian toimivuus toki voidaan testata kaksoissokkojärjestelyllä. Ja terapian hyödyllisyyttä voitaisiin periaatteessa arvioida tähän liittyen sillä kuinka tarkasti samanlaisen diagnoosin ja hoidon eri psykoanalyytikot samalla antavat.
1: Satunnaishoito sen mukaan mihin praktiikkaan menee, vaikka kyltti ja virkanimike olisikin samanlainen, takaa sen että tulokset ovat sidottuja tähän umpimähkäisyyteen. Standardi ei toki ole sama asia kuin hyvyys. Onhan astrologeillakin koulukuntia joiden sisällä on periaatteessa "tietty tapa tulkita". Eli kaikille on opetettu mitä vaikkapa "laskeva mars kauriin merkissä symbolisoi". Tarkkuus ja oleellisuus kuuluvat yhteen. "Astrologia on tarkkaa mutta epäoleellista".
Terapian toimivuudessa on kuitenkin se vaikeus että on vaikeaa miettiä miten se liittyy siihen taustateoriaan. Testauspuoli on sosiaalitieteissä paljon vaikeampaa. Tämä ei ole mikään syy heittää lekkeriksi, vaan sen pitäisi kehottaa suurempaan tarkkuuteen ja huolellisuuteen. Ja varmasti moni fiksu mieli näiden kanssa työskenteleekin.
Torjunnan kohdalla tilanne on kuitenkin astetta mutkikkaampi. Hannu Lauerma esitti "Huijaus" -kirjassa sen, miten torjunnasta voi olla evolutiivista hyötyä. Tämä kertoisi siitä että torjunta pelastaa hengen ainakin joskus. Itse asiassa jos se leviää evolutiivisesti, siitä on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Tästä herää automaattinen kysymys riskeistä. Jos torjunta pelastaa, sen negaatio voi olla oikeasti vaarallista. Tämä kannustaa varovaisuuteen.
1: Tähän on olemassa potentiaalinen ratkaisu, joka liittyy ekologiseen loukkuun. Kun evoluutio on sopeuttanut ihmiset elämään luonnossa, se on ollut tietynlainen ympäristö. Moderni maailma taas on rakenteeltaan erilainen ja uusi. Adaptaatioita ei ole modernin kulttuurin aikana ehtinyt tapahtua "ihan hirveästi". Joka tapauksessa selvää on että riski ei ole valtava. Esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai helposti havaittavan itsemurhaepidemian. Psykoterapian kohdalla vastaavaa ei ole nähty, vaikka on varsin turvallista uskoa että kun masennuspotilaita menee hoitoon keskimäärin enemmän, riskit tälle olisivat olemassa.
Tämä juttu on sepeämistä asian tiimoilla. Eikä oikein mikään kannanotto minkään jutun totuusarvoon liittyen.
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
Tohtori Jekyll ja Poliisimestari Hydestä.
"My name is Sam Tyler. I had an accident, and I woke up in 1973. Am I mad, in a coma, or back in time? Whatever's happened, it's like I've landed on a different planet. Now, maybe if I can work out the reason, I can get home."
("Life on Mars", alkutekstit)
"Life on Mars" on kahden tuotantokauden mittainen televisiosarja, joka kertoo Sam Tylerista, joka auto -onnettomuuden jälkeen kokee outoja. Hän kokee olevansa nykyajasta, mutta hän on kuitenkin maailmassa vuonna 1973. Omsta mielestään hän on tulevaisuudesta. Mutta muut kokevat että hän on saanut siirron Hydestä, eli hän on poliisina siirrossa muualta.
Sarjaa voi, etenkin aluksi, katsoa monelta tasolta. Se tuo esiin jännitteitä esimerkiksi moraalikäsitysten muuttumisesta. Maailma 70 -luvulla on arvoiltaan ja normeiltaan hyvin erilainen. Ja vanhaan menneeseen eivät välttämättä huomaakaan sitä miten paljon eettisempi nykyinen järjestelmä on. Tämä tulee esiin siinä, miten paljon Tyler parantaa vangittujen oikeuksia ja kohtelua asioilla jotka ovat nykyään "arkipäivää" ja 1970 -luvullakin teknisesti toteutettavissa.
Toisaalta sitä voi lukea myös psykoaanalyyttisen symboliikan kautta. Televisiosarjan kohdalla tämä on hyvin turvallista, koska se ei vaadi taustaoletusta siitä että psykoanalyysi olisi oikein, vaan riittää että sarjan käsikirjoittaja uskoo siihen. Tämän tavan voi oikeuttaa tarinankerronnan kautta. Tylerin mielessä tapahtumista korostaa se, miten tapahtumat ja kertomukset kuvaavat aina hyvin läheisesti Samin omaa tilannetta sairaalassa. Esimerkiksi väärä lääkitys sairaalassa selitetään tarinassa flunssaepidemialla ja lopulta sillä että Sam on saanut baarissa huumeita. Koska kyseessä oli virhe yksityiskohdissa, koko jakso käsittelee sitä miten "God is in Details". Näin Samin ruumis ja mieli liittyvät toisiinsa, ja on varsin kevyt tulkita että tapahtumat 1973 ovat koomaa, ja oikeasti mitään aikamatkustusta ei ole tapahtunut.
Ajallisesti seuraten Sam oppii elämään uudessa elämässään. Hän saa luottamusta ja hyväksyntää 1973 -vuoden poliiseilta. Myös sarjan aikana ulkomaailmasta tulevat viestit muuttuvat yhä selkeämmiksi ja vähemmän symbolisiksi. Toki alusta lähtien Sam näkee näkyjä ja esimerkiksi televisio näyttää vain hänelle asioita hänen omasta maailmastaan. Alkupuolella äiti vain voi näyttää sukkanukelta, kun lopulta vieraileva poliisimestari saa kirurgin kasvonpiirteet.
Sarjan teema jakautuu tuotantokausien mukana kahteen. Ensimmäisessä laajana teemana on Samin irrallisuus ja sopeutuminen maailmaan. Ja toisessa osassa taas Sam on osana ryhmää, joka hänen pitäisi jättää - viimeisessä jaksossa jopa pettää. Ensimmäisessä ollaan ulkopuolisia ja toisessa ollaan osa ryhmää.
Sarjassa on koko ajan valtataistelua. Poliisipäällikkö Gene Hunt on intuition ja tunteiden kautta toimiva. Hän rikkoo sääntöjä. Roolipelaaja sanoisi että hän on "aligmentiltaan Chaotic Good". Suomeksi ja vähemmän nörtisti sanoen hänellä on hyvät tavoitteet, mutta hän rikkoo sääntöjä saavuttaakseen ne. Päämäärä oikeuttaa keinot, säännöt ovat korkeintaan ohjenuora joka toimii yleensä - jos sitäkään.
Tätä kautta sarjan alkupuolella Sam toimii korostetusti lain ja sääntöjen esittäjänä. Hän parantaa poliisiasemaa ja toimii ylimaallisena toimintatavan parantajana - hänhän tuo esimerkiksi uutta tietotaitoa modernin rikostutkinnan keinoista mukanaan, ja osa siitä on toteutettavissa vanhemmallakin tekniikalla.
Sarjan jatkuessa Tyler muuttuu kuitenkin yhä enemmän kohti Gene Huntin tapaa. Tilanne huipentuu siihen että kun lopussa Hydestä tulee sääntöjä pilkulleen noudattava Frank Morgan, jonka juonikkuus lopussa osoittaa hänen olevan roolipelitermeillä "Lawful Evil", hän noudattaa sääntöjä mutta unohtaa hyvyyden. Tämä selviää kun hän haluaa saada järjestetyn poliisilaitoksen, ja noudattaa lakia pilkulleen, vaikka sen kiertäminen pelastaisi monen poliisin hengen. Vain jotta hänen pointtinsa tulisi selväksi, moni saa kuolla.
Tästä päästään siihen psykoanalyysin tavalla tulkitsemiseen.
Tätä kautta voidaan sanoa että Genen ja Samin suhde on alusta lähtien erimielisyys toimintatavoissa mutta heillä on pohjimmaisista tavoista yksimielisyys. Modus operandi (vallitseva toimintatapa) on erilainen, ja tästä seuraa modus vivendi (Eli erimieliset ovat yksimielisiä jostain asiasta) Tässä toimintatavat ovat erilaisia mutta tavoite ja tahtotila muuten ovat hyvin samoja. Tämä kuvaa sitä miten Sam ja Gene ovat ikään kuin saman ihmisen eri puolia. Tälle taistelulle on psykoanalyysin mukaan syy, mielen rakenne.
1: Käytännössä sarjassa kaikki mihin liittyy sana "Hyde" on sellaista että se sopii hyvin siihen mitä psykoanalyysissä sanotaan superegoksi. Se tarjoaa sääntöjä joita tulee seurata, ja se pyrkii pitämään viettejä ja haluja kurissa. Tämän keulakuvaksi huipentuu soluttautumisoperaatiota johtava Morgan.
2: Gene Hunt poliisiasemineen taas edustaa kaikessa suuruudessaan tuota vastustettavaa idiä, viettipohjaa. Tässä poliisiasemassa on hyvin erilaisia toimijoita, joiden moraalisuuskin vaihtelee, hyvin paljonkin. Koko asema kuitenkin personoituu melko hyvin johtajaansa.
3: Sam Tyler taas on itseoikeutetusti ego, "minä". Se toimii näiden välissä.
Koko sarja voidaan siis nähdä sitäkin kautta, että Sam harjoittaa eräänlaista itsereflektioon perustuvaa terapiaa. Aluksi hän vastustaa ja torjuu viettipohjan, mitä pidetään freudilaisuudessa usein ongelmana. Tämän vuoksi Genen barbaarisuus näyttää korostetulta. Rakenne on "minä vastaan vietit". "Hydeläiselle superegolle" "Genen viettipohja" on haittaava ja merkittävä vastavoima, jonka kahlitseminen on tärkeää. Terapian edetessä Sam tekee rauhan viettipohjansa kanssa, ja lopulta paljastuu että koko hänen siirtonsa Hydestä on ollut vain soluttautumisoperaatio, jonka tehtävänä on tuhota koko poliisilaitos ja korvata se uudella. Hän on kuitenkin kasvanut, hyväksynyt Genen poliisilaitoksen väen. Tyler lopulta palaa normaaliin aikaan onnistuneen aivoleikkauksen jälkeen, mutta hän ei halua elää, koska ei tunne siinä mitään, edes kipua. Maailma ilman viettipohjaa on niin valju, että hän painuu tarkoituksellisesti uudestaan koomaan, koska hän elää harhoissaan täydempää elämää kuin normaalimaailmassa.
Tämä sarja onkin tätä kautta eräänlainen toimiva malliesimerkki perinteisestä ja klassisesti freudilaisuudesta. Tähän ei tarvita edes hirveän paljon tulkintaa. Tylerillä on "(head) trauma", jonka paranemista edeltää viettipohjan tiedostamisen ja hyväksymisen. Tämän jälkeen moni superegon toiminta, joka ennen koettiin normaaliksi, tuntuukin pinnalliselta ja pikkusieluiselta, ellei peräti neuroottiselta.
1 Otsikossa viitataan tietysti tunnettuun Robert Louis Stevensonin teokseen. Kuitenkin tämän sarjan "Hyde" on tavallaan negaatio Tuon kirjan "Hydestä". Tohtori Jekyllhän oli kirjassa "hyvä", enemmän superegon ihminen. Ja Hyde oli se hirviö, jonka toimintaa puhdas viettipohja näyttää kovasti hallitsevan. Tätä kautta pitää muistuttaa että tässä "ja" ei ole erottavalla tavalla toimiva sana, kuten tuon kirjan otsikossa se on dualistinen voima joka erottaa "lain ja järjen ohjaaman Jekyllin" "viettien ohjaamasta Hydestä" ja korostaa heidän erillisyyttään. Tässä otsikossa se enemmänkin yhdistää ja rinnastaa, joskin sarjan edetessä se muuttuu erottavan luonteisemmaksi. Me itseironisia tulkintoja höperehtivät filosofian harrastajat pidämme näitä asioita aika "mielenkiintoisina". Ehkä meidän päässämme on jotain vikaa?
2 Toinen asia, josta minun tekisi mieleni huomauttaa on "Wizard of Oz". Sillä Ozin velhoon on sarjan aikana muutamia viittauksia. Esimerkiksi Gene Hunt soittaa yhdessä jaksossa tyhjän puhelun Ozin velholle osoittaakseen että siirtoon vaadittaisiin ihmettä. Ja kirurgin nimi on sattumalta juuri sama, kuin sen joka näytteli Ozin velhoa. Näille ei kuitenkaan jäänyt sujuvaa paikkaa tekstin sisään, joten ne saivat muodostaa erillisen ja orvon osan "tekstin jälkeen".
("Life on Mars", alkutekstit)
"Life on Mars" on kahden tuotantokauden mittainen televisiosarja, joka kertoo Sam Tylerista, joka auto -onnettomuuden jälkeen kokee outoja. Hän kokee olevansa nykyajasta, mutta hän on kuitenkin maailmassa vuonna 1973. Omsta mielestään hän on tulevaisuudesta. Mutta muut kokevat että hän on saanut siirron Hydestä, eli hän on poliisina siirrossa muualta.
Sarjaa voi, etenkin aluksi, katsoa monelta tasolta. Se tuo esiin jännitteitä esimerkiksi moraalikäsitysten muuttumisesta. Maailma 70 -luvulla on arvoiltaan ja normeiltaan hyvin erilainen. Ja vanhaan menneeseen eivät välttämättä huomaakaan sitä miten paljon eettisempi nykyinen järjestelmä on. Tämä tulee esiin siinä, miten paljon Tyler parantaa vangittujen oikeuksia ja kohtelua asioilla jotka ovat nykyään "arkipäivää" ja 1970 -luvullakin teknisesti toteutettavissa.
Toisaalta sitä voi lukea myös psykoaanalyyttisen symboliikan kautta. Televisiosarjan kohdalla tämä on hyvin turvallista, koska se ei vaadi taustaoletusta siitä että psykoanalyysi olisi oikein, vaan riittää että sarjan käsikirjoittaja uskoo siihen. Tämän tavan voi oikeuttaa tarinankerronnan kautta. Tylerin mielessä tapahtumista korostaa se, miten tapahtumat ja kertomukset kuvaavat aina hyvin läheisesti Samin omaa tilannetta sairaalassa. Esimerkiksi väärä lääkitys sairaalassa selitetään tarinassa flunssaepidemialla ja lopulta sillä että Sam on saanut baarissa huumeita. Koska kyseessä oli virhe yksityiskohdissa, koko jakso käsittelee sitä miten "God is in Details". Näin Samin ruumis ja mieli liittyvät toisiinsa, ja on varsin kevyt tulkita että tapahtumat 1973 ovat koomaa, ja oikeasti mitään aikamatkustusta ei ole tapahtunut.
Ajallisesti seuraten Sam oppii elämään uudessa elämässään. Hän saa luottamusta ja hyväksyntää 1973 -vuoden poliiseilta. Myös sarjan aikana ulkomaailmasta tulevat viestit muuttuvat yhä selkeämmiksi ja vähemmän symbolisiksi. Toki alusta lähtien Sam näkee näkyjä ja esimerkiksi televisio näyttää vain hänelle asioita hänen omasta maailmastaan. Alkupuolella äiti vain voi näyttää sukkanukelta, kun lopulta vieraileva poliisimestari saa kirurgin kasvonpiirteet.
Sarjan teema jakautuu tuotantokausien mukana kahteen. Ensimmäisessä laajana teemana on Samin irrallisuus ja sopeutuminen maailmaan. Ja toisessa osassa taas Sam on osana ryhmää, joka hänen pitäisi jättää - viimeisessä jaksossa jopa pettää. Ensimmäisessä ollaan ulkopuolisia ja toisessa ollaan osa ryhmää.
Sarjassa on koko ajan valtataistelua. Poliisipäällikkö Gene Hunt on intuition ja tunteiden kautta toimiva. Hän rikkoo sääntöjä. Roolipelaaja sanoisi että hän on "aligmentiltaan Chaotic Good". Suomeksi ja vähemmän nörtisti sanoen hänellä on hyvät tavoitteet, mutta hän rikkoo sääntöjä saavuttaakseen ne. Päämäärä oikeuttaa keinot, säännöt ovat korkeintaan ohjenuora joka toimii yleensä - jos sitäkään.
Tätä kautta sarjan alkupuolella Sam toimii korostetusti lain ja sääntöjen esittäjänä. Hän parantaa poliisiasemaa ja toimii ylimaallisena toimintatavan parantajana - hänhän tuo esimerkiksi uutta tietotaitoa modernin rikostutkinnan keinoista mukanaan, ja osa siitä on toteutettavissa vanhemmallakin tekniikalla.
Sarjan jatkuessa Tyler muuttuu kuitenkin yhä enemmän kohti Gene Huntin tapaa. Tilanne huipentuu siihen että kun lopussa Hydestä tulee sääntöjä pilkulleen noudattava Frank Morgan, jonka juonikkuus lopussa osoittaa hänen olevan roolipelitermeillä "Lawful Evil", hän noudattaa sääntöjä mutta unohtaa hyvyyden. Tämä selviää kun hän haluaa saada järjestetyn poliisilaitoksen, ja noudattaa lakia pilkulleen, vaikka sen kiertäminen pelastaisi monen poliisin hengen. Vain jotta hänen pointtinsa tulisi selväksi, moni saa kuolla.
Tästä päästään siihen psykoanalyysin tavalla tulkitsemiseen.
Tätä kautta voidaan sanoa että Genen ja Samin suhde on alusta lähtien erimielisyys toimintatavoissa mutta heillä on pohjimmaisista tavoista yksimielisyys. Modus operandi (vallitseva toimintatapa) on erilainen, ja tästä seuraa modus vivendi (Eli erimieliset ovat yksimielisiä jostain asiasta) Tässä toimintatavat ovat erilaisia mutta tavoite ja tahtotila muuten ovat hyvin samoja. Tämä kuvaa sitä miten Sam ja Gene ovat ikään kuin saman ihmisen eri puolia. Tälle taistelulle on psykoanalyysin mukaan syy, mielen rakenne.
1: Käytännössä sarjassa kaikki mihin liittyy sana "Hyde" on sellaista että se sopii hyvin siihen mitä psykoanalyysissä sanotaan superegoksi. Se tarjoaa sääntöjä joita tulee seurata, ja se pyrkii pitämään viettejä ja haluja kurissa. Tämän keulakuvaksi huipentuu soluttautumisoperaatiota johtava Morgan.
2: Gene Hunt poliisiasemineen taas edustaa kaikessa suuruudessaan tuota vastustettavaa idiä, viettipohjaa. Tässä poliisiasemassa on hyvin erilaisia toimijoita, joiden moraalisuuskin vaihtelee, hyvin paljonkin. Koko asema kuitenkin personoituu melko hyvin johtajaansa.
3: Sam Tyler taas on itseoikeutetusti ego, "minä". Se toimii näiden välissä.
Koko sarja voidaan siis nähdä sitäkin kautta, että Sam harjoittaa eräänlaista itsereflektioon perustuvaa terapiaa. Aluksi hän vastustaa ja torjuu viettipohjan, mitä pidetään freudilaisuudessa usein ongelmana. Tämän vuoksi Genen barbaarisuus näyttää korostetulta. Rakenne on "minä vastaan vietit". "Hydeläiselle superegolle" "Genen viettipohja" on haittaava ja merkittävä vastavoima, jonka kahlitseminen on tärkeää. Terapian edetessä Sam tekee rauhan viettipohjansa kanssa, ja lopulta paljastuu että koko hänen siirtonsa Hydestä on ollut vain soluttautumisoperaatio, jonka tehtävänä on tuhota koko poliisilaitos ja korvata se uudella. Hän on kuitenkin kasvanut, hyväksynyt Genen poliisilaitoksen väen. Tyler lopulta palaa normaaliin aikaan onnistuneen aivoleikkauksen jälkeen, mutta hän ei halua elää, koska ei tunne siinä mitään, edes kipua. Maailma ilman viettipohjaa on niin valju, että hän painuu tarkoituksellisesti uudestaan koomaan, koska hän elää harhoissaan täydempää elämää kuin normaalimaailmassa.
Tämä sarja onkin tätä kautta eräänlainen toimiva malliesimerkki perinteisestä ja klassisesti freudilaisuudesta. Tähän ei tarvita edes hirveän paljon tulkintaa. Tylerillä on "(head) trauma", jonka paranemista edeltää viettipohjan tiedostamisen ja hyväksymisen. Tämän jälkeen moni superegon toiminta, joka ennen koettiin normaaliksi, tuntuukin pinnalliselta ja pikkusieluiselta, ellei peräti neuroottiselta.
1 Otsikossa viitataan tietysti tunnettuun Robert Louis Stevensonin teokseen. Kuitenkin tämän sarjan "Hyde" on tavallaan negaatio Tuon kirjan "Hydestä". Tohtori Jekyllhän oli kirjassa "hyvä", enemmän superegon ihminen. Ja Hyde oli se hirviö, jonka toimintaa puhdas viettipohja näyttää kovasti hallitsevan. Tätä kautta pitää muistuttaa että tässä "ja" ei ole erottavalla tavalla toimiva sana, kuten tuon kirjan otsikossa se on dualistinen voima joka erottaa "lain ja järjen ohjaaman Jekyllin" "viettien ohjaamasta Hydestä" ja korostaa heidän erillisyyttään. Tässä otsikossa se enemmänkin yhdistää ja rinnastaa, joskin sarjan edetessä se muuttuu erottavan luonteisemmaksi. Me itseironisia tulkintoja höperehtivät filosofian harrastajat pidämme näitä asioita aika "mielenkiintoisina". Ehkä meidän päässämme on jotain vikaa?
2 Toinen asia, josta minun tekisi mieleni huomauttaa on "Wizard of Oz". Sillä Ozin velhoon on sarjan aikana muutamia viittauksia. Esimerkiksi Gene Hunt soittaa yhdessä jaksossa tyhjän puhelun Ozin velholle osoittaakseen että siirtoon vaadittaisiin ihmettä. Ja kirurgin nimi on sattumalta juuri sama, kuin sen joka näytteli Ozin velhoa. Näille ei kuitenkaan jäänyt sujuvaa paikkaa tekstin sisään, joten ne saivat muodostaa erillisen ja orvon osan "tekstin jälkeen".
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Erään Hoppelin matka "Sinne" ja "takaisin".
Sigmund Freudin psykoanalyysi on merkittävä - jos ei muuten, niin vaikutustensa sosiologisen laajuuden ja maineen vuoksi. Siihen liittyy myös symbolien tulkintaa. Tämä on tärkeää, koska hän jakoi tietoisuuden kolmeen osaan:
1: Id, Se, viettipohja, joka sisälsi synnynnäiset ja primitiiviset vietit ja vaistot.
2: Ego ,Minä, joka syntyy kun lapsi tajuaa olevansa äidistä erillinen olento. Tämä osa toimii sovittelijana tietoisuuden välillä.
3: Superego, yliminä. Tämä sisältää opetetut, kulttuurisidonnaiset, normit. Lapsi oppii nämä vanhemmiltaan. Superego hallitsee kaikkia tasoja, ongelmatilanteissa se luo defenssimekanismeja ja torjuntoja. Lopputuloksena voi olla neuroosi, mielenhäiriö.
Psykoanalyysissä symboleja, kuten unia, tulkitaan jotta superegon vaikutus saataisiin pyyhittyä pois: Se kun suojaa ja kätkee varsinaisen ongelman ja naamioi sen. Näin psykoanalyysin mukaan päästään käsittelemään varsinaisia ongelmia. Jotka ovat aika usein seksuaalisia (ikäryhmästä riippuen joko oraalista eli suukeskeistä, anaalista eli peräsuolikeskeistä tai fallista eli sukuelimiin keskittyvää.)
Tästä päästäänkin tulkitsemaan John Ronald Reuel Tolkienin "Tarua Sormusten Herrasta". Sekin on merkittävä, jos ei muuten niin sosiologisen laajuuden ja maineen vuoksi. Lopputulos on humoristinen, ja sen syyksi voidaan tulkita kolme eri syytä:
1: Superiority theoryn mukaan asettaudun ylempään asemaan ja nauran ikään kuin ylemmyydentuntoista, halveksivaa, naurua.
2: Relief theoryn mukaan taas tilanne on juuri päin vastoin: Juttu naurattaa koska se vetoaa aitoihin takana oleviin pelkoihin ja käsittelee sitä. Tämä teksti on silloin tavallaan tekstiä, jota voidaan psykoanalysoida ja kaivaa takaa ongelmiani.
3: Incongruity theoryn mukaan tilanne on neutraalimpi. Huvitus syntyy siitä kuinka teksti mukailee, mutta ei aivan ole, filosofisen tekstintuoton kontekstissa.
Siksi onkin olennaista, että katsot kantasi huumorin rakenteeseen: Se ratkaisee tulkinnan sisällön. Mutta asiaan.
Kirjat jaottuvat neljään osaan, joista ensimmäinen on Hobitti, ja sitten on kolmiosainen Taru Sormusten Herrasta. Hobitti toimii eräänlaisena alustuksena itse TSH:hon. Tolkien on itse kiistänyt kirjansa allegorisuuden, eli hän on itse sanonut että siinä ei ole symboliikkaa. Tämä on hyvä asia psykoanalyyttiselle tulkinnalle, koska nyt kaikki allegoriat tulevat esitietoisesta mielestä.
Toinen merkittävä henkilö on Aragorn. Kun hänet kohdataan aluksi, hänellä on nysä miekka. (fallossymboli) Se on "murtunut". Kun he menevät haltioiden luo, jossa hän kohtaa rakastettunsa Arwenin. Tässä vaiheessa hänen miekkansa on jälleen ehjä. Freudilaisittain tulkittuna tämä tarkoittaa sittä että hän tuli tietoiseksi erektiostaan. Tässäkin isä liittyy voimakkaasti, miekka on perintökalu, ja siihen liittyy suvun arvoasema. Aragornista tulee mies, ja mukana tulee miehiset vastuut. (Joku voisi argumentoida että Aragorn oli kirjassa jo melko iäkäs, mutta tässä vaiheessa on syytä tajuta, että "pojat ovat poikia, mutta niin ovat monet keski-ikäiset miehetkin.") Myöhemmin kirjassa hän kohtaa Éowynin, joka on nainen jolla on miekka. Hän edustaa joko emansipoitunutta naista, tai sitten vihjaa homoseksuaalisuuden suuntaan. Pääasia on kuitenkin se, että lopulta perinteisen feminiininen Arwen saa Aragornin sydämen. Kirja voi tässä kohden korostaa perinteisiä arvoja koska Tolkienilla oli joitain herkkiä tuntemuksia asian tiimoilta.
Kirjasta löytyy myös tärkeä kohta, kun joukkue tavoittelee Moriaa. Gandalf yrittää sauvallaan ja muilla taikakonsteillaan avata porttia, mutta ei siinä onnistu. Portti aukeaa lopuksi puhumalla ystävyyden sanoja. (Kirjaimellisesti.) Tämä viittaa siihen, että Tolkien todella tiesi, mitkä kikat tehoavat. Morian portista sisään mentyä sokea hirviö, jonka nimi on "Watcher" (W.t.F.) sulkee portin niin että ulospääsy estyy. Tämä voi kuvata sokeaa viettipohjaa, joka vie vallan superegolta. Kun astut sisään, ei enää seuratakaan järkeä, vaan on seurattava tuntemuksia. (Mikä korostuu siinä että älyllä ja mustilla ja kontrollilla tunneleissa(joka viittaa tietenkin naisten...) suunnistava Gandalf eksyy kunnes tajuaa seurata tuntemuksiaan.
Kokonaisuutena voisi sanoa, että TSH edustaa tämän tulkinnan mukaan konservatiivista seksuaalinäkökulmaa, jossa kuitenkin taustapiruna häärii oidipuskompleksi ja jonkinlainen seksuaalisuuden pelko.
1: Id, Se, viettipohja, joka sisälsi synnynnäiset ja primitiiviset vietit ja vaistot.
2: Ego ,Minä, joka syntyy kun lapsi tajuaa olevansa äidistä erillinen olento. Tämä osa toimii sovittelijana tietoisuuden välillä.
3: Superego, yliminä. Tämä sisältää opetetut, kulttuurisidonnaiset, normit. Lapsi oppii nämä vanhemmiltaan. Superego hallitsee kaikkia tasoja, ongelmatilanteissa se luo defenssimekanismeja ja torjuntoja. Lopputuloksena voi olla neuroosi, mielenhäiriö.
Psykoanalyysissä symboleja, kuten unia, tulkitaan jotta superegon vaikutus saataisiin pyyhittyä pois: Se kun suojaa ja kätkee varsinaisen ongelman ja naamioi sen. Näin psykoanalyysin mukaan päästään käsittelemään varsinaisia ongelmia. Jotka ovat aika usein seksuaalisia (ikäryhmästä riippuen joko oraalista eli suukeskeistä, anaalista eli peräsuolikeskeistä tai fallista eli sukuelimiin keskittyvää.)
Tästä päästäänkin tulkitsemaan John Ronald Reuel Tolkienin "Tarua Sormusten Herrasta". Sekin on merkittävä, jos ei muuten niin sosiologisen laajuuden ja maineen vuoksi. Lopputulos on humoristinen, ja sen syyksi voidaan tulkita kolme eri syytä:
1: Superiority theoryn mukaan asettaudun ylempään asemaan ja nauran ikään kuin ylemmyydentuntoista, halveksivaa, naurua.
2: Relief theoryn mukaan taas tilanne on juuri päin vastoin: Juttu naurattaa koska se vetoaa aitoihin takana oleviin pelkoihin ja käsittelee sitä. Tämä teksti on silloin tavallaan tekstiä, jota voidaan psykoanalysoida ja kaivaa takaa ongelmiani.
3: Incongruity theoryn mukaan tilanne on neutraalimpi. Huvitus syntyy siitä kuinka teksti mukailee, mutta ei aivan ole, filosofisen tekstintuoton kontekstissa.
Siksi onkin olennaista, että katsot kantasi huumorin rakenteeseen: Se ratkaisee tulkinnan sisällön. Mutta asiaan.
Kirjat jaottuvat neljään osaan, joista ensimmäinen on Hobitti, ja sitten on kolmiosainen Taru Sormusten Herrasta. Hobitti toimii eräänlaisena alustuksena itse TSH:hon. Tolkien on itse kiistänyt kirjansa allegorisuuden, eli hän on itse sanonut että siinä ei ole symboliikkaa. Tämä on hyvä asia psykoanalyyttiselle tulkinnalle, koska nyt kaikki allegoriat tulevat esitietoisesta mielestä.
Hobitti alkaa sillä, kuinka hobittikylään saapuu velho Gandalf. Velholla on sauva. Hän kolkuttaa sauvallaan Bilbon oveen, jota kuvataan pyöreäksi. Perinteisessä psykoanalyysissä sauva on fallokseksi, miehen sukupuolielimeksi, symbolisoitu merkki. Portti taas kuvaa perinteisesti naisen emätintä. Tämän kolkuttelun jälkeen kääpiöitä alkaa pukkaamaan taloon, joten selvästi Tolkienilla on käsitys siitä miten lapset syntyvät maailmaan. Samalla Gandalfin miehisyys tulee todistettua. Muutoin hobitissa ei ole mainittavia, mutta tämä esittelee Gandalfin perusluonteen, joka jatkuu läpi koko kirjasarjan: Gandalf kolkuttelee aina oville sauvalla. Normaalisti ihmiset kolkuttavat oveen kädellä, mutta Gandalf on selvästi sauvamiehiä.
Varsinaisessa Taru Sormusten Herrasta kirjassa alussa esitetään paha. Paha on kuvattu "yksisilmäiseksi" (Sauron : "the one eye that sees all".) Hän asustaa tornin (fallossymboli) huipulla. Yksisilmäinen hirviö on tunnettu kiertoilmaus miehen penikselle. Lisäksi Sauron on selvästi myös feminiinisiä voimia omistava: Se tiivistyy kehän muotoiseen sormukseen. Elokuvasarjassa tämä suorastaan korostuu. Kun katsoo ohessa olevaa kuvaa, huomaa siihen liitettäviä sanoja ("suuri, punainen, sykkivä, kehä") alkaa psykoanalyysin ystävä hokemaan lausetta "ei voi olla sattumaa". Viestejä löytyy yhtä helposti kuin fundamentalistikristittyjen takaperin soittamista heavylevyistä. Sormuksen voima on valtava, ja sitä kantamaan tarvitaan selvästi oraalivaiheeseen jäänyt hobitti, joiden elämän keskeinen ilon lähde on syöminen, laulaminen ja muu suun kautta tapahtuva nautinto : Sormus edustaa siis selvästi naisellista seksuaalista voimaa, joka falliseen vaiheeseen siirtyneelle edustaa vastustamattonta ja vaarallista voimaa, kirjan kuvauksen mukaan. Tämä on valtasormus, ja esimerkiksi Galadriel saa jumalilta anteeksi kun ei ota sormusta ja sen tuomaa valtaa. Tässä kuvataan selvästi neitsytkultin näkökulmasta: Tämä onkin eurooppalaisessa ajattelussa keskeisellä sijalla, ja se nojautuu kristilliseen perinteeseen ja sitä korostettiin ritariperinteessä. Ritarillinen ihailu on tavoittamattomuudessa ja naisen itsekontrollissa. Ihailu kohdistuu siis kykyyn piilottaa himonsa niin että pinnalle näkyy vain aseksuaalisuus. Tästä seuraa se, että naista ei ihailtu ajattelevana ja järkevänä olentona vaan neitsenä, joka on pystynyt osoittamaan itsekontrollikykyä "puhtaimmillaan". Ja vain tälläisenä tämä kelpaa ihailtavaksi idoliksi. Nainen on tässä näkemyksessä ensi sijassa suojeltava, ja hän saa sädekehänsä seksuaalisen pidättyväisyyden kautta. Miehen tehtävä on suojella naista, koska tämä on suhteessa mieheen heikompi. (Tosin eräiden ajattelijoiden mukaan tälläinen seksuaalisuuden piilottaminen itse asiassa johtaa eräänlaiseen "siitä puhe mistä puute" -ketjun tapaisen kautta siihen että seksuaalinen halukkuus itse asiassa kasvaa. Heistä nykyinen tabuton seksuaalisuuskuva on tuonut keskusteluun myös aiheen "haluttomuus/kyvyttömyys". Toiset ovat tosin sitä mieltä että vasta nyt tämä on tuotu esiin: Diagnoosi ei välttämättä ole yleistynyt tai alkanut vasta nyt olemaan, vaan on sen sijaan vasta nyt ylipäätään voitu diagnosoida, kun aikaisemmin ollaan oltu hiljaa, vaiettu ja "suljettu silmät ja ajateltu isänmaata.")
Gandalf itsessään taas edustaa selvästi perinteistä Oidipusmyyttiä: Psykoanalyysissä keskeistä on ajatus siitä että mies haluaa tarun Oidipuksen tavoin vastustaa isäänsä ja voittaa äitinsä. Tähän liittyy isäkapina ja halu yhtyä äitiin (seksuaalisvireitteisesti, kuinkas muutoin.) Saruman viisas on hänen isänsä, ja toinen osa "kaksi tornia" (kuinkas muutoin?) käsittelee oidipusmyytin sitä vaihetta, kun hän tappaa isänsä. Tämä kulminoituu siihen, kun Gandalf Valkoinen kohtaa Sarumanin ja päihittää tämän. Otan lainauksen "kahdesta tornista", sivu 511.
"Hän kohotti kätensä ja puhui hitaasti kirkkaalla kylmällä äänellä. 'Saruman, sauvasi on poikki.' Kuului rusahdus ja sauva särkyi kappaleiksi Sarumanin kädessä ja sen pää putosi Gandalfin jalkoihin."
Psykoanalyyttisen symboliikan tulkinnan mukaan kastraatioon ei voi paljoa suoremmin viitata. Gandalfin matka lopuksi harmaisiin satamiin on lähtö takaisin veden taa, jossa hän kohtaa äitinsä. Oidipusmyytti on kohdannut kliimaksinsa.Toinen merkittävä henkilö on Aragorn. Kun hänet kohdataan aluksi, hänellä on nysä miekka. (fallossymboli) Se on "murtunut". Kun he menevät haltioiden luo, jossa hän kohtaa rakastettunsa Arwenin. Tässä vaiheessa hänen miekkansa on jälleen ehjä. Freudilaisittain tulkittuna tämä tarkoittaa sittä että hän tuli tietoiseksi erektiostaan. Tässäkin isä liittyy voimakkaasti, miekka on perintökalu, ja siihen liittyy suvun arvoasema. Aragornista tulee mies, ja mukana tulee miehiset vastuut. (Joku voisi argumentoida että Aragorn oli kirjassa jo melko iäkäs, mutta tässä vaiheessa on syytä tajuta, että "pojat ovat poikia, mutta niin ovat monet keski-ikäiset miehetkin.") Myöhemmin kirjassa hän kohtaa Éowynin, joka on nainen jolla on miekka. Hän edustaa joko emansipoitunutta naista, tai sitten vihjaa homoseksuaalisuuden suuntaan. Pääasia on kuitenkin se, että lopulta perinteisen feminiininen Arwen saa Aragornin sydämen. Kirja voi tässä kohden korostaa perinteisiä arvoja koska Tolkienilla oli joitain herkkiä tuntemuksia asian tiimoilta.
Kirjasta löytyy myös tärkeä kohta, kun joukkue tavoittelee Moriaa. Gandalf yrittää sauvallaan ja muilla taikakonsteillaan avata porttia, mutta ei siinä onnistu. Portti aukeaa lopuksi puhumalla ystävyyden sanoja. (Kirjaimellisesti.) Tämä viittaa siihen, että Tolkien todella tiesi, mitkä kikat tehoavat. Morian portista sisään mentyä sokea hirviö, jonka nimi on "Watcher" (W.t.F.) sulkee portin niin että ulospääsy estyy. Tämä voi kuvata sokeaa viettipohjaa, joka vie vallan superegolta. Kun astut sisään, ei enää seuratakaan järkeä, vaan on seurattava tuntemuksia. (Mikä korostuu siinä että älyllä ja mustilla ja kontrollilla tunneleissa(joka viittaa tietenkin naisten...) suunnistava Gandalf eksyy kunnes tajuaa seurata tuntemuksiaan.
Kokonaisuutena voisi sanoa, että TSH edustaa tämän tulkinnan mukaan konservatiivista seksuaalinäkökulmaa, jossa kuitenkin taustapiruna häärii oidipuskompleksi ja jonkinlainen seksuaalisuuden pelko.
sunnuntai 13. heinäkuuta 2008
Märehtimistä: rumin antia
"En etsi valtaa loistoa / En kaipaa toistoa, toistoa, toistoa..."
MTT:n leivissä - oikein "toimihenkilö" -leiman alle asetettuna lapiointikoneena - on tärkeätä seurata rutiinia. Kun sitä seuraa, koko ajan on hoppu, mutta ei ikinä kiire. Rutiinista poikkeminen taas johtaa koko "ruoki, punnitse, leimaa" -rakennelman romahtamiseen. Elämäni on siis hieman kuten keskiaikaisten munkkien elämää, jossa ruokailut, kopioinnit ja rukoukset oli tarkasti ajoitettua.
Toistoa esiintyykin monessa asiassa:
1: Hengellisyys ; mietiskely: Munkeille tärkeä asia oli ruminaatio. Sillä tarkoitettiin päivän mietelauseen tai Raamatunkohdan miettimistä. Kun lausetta mietiskellään hiljaa omassa mielessä, kliseinenkin hokema saa joskus uusia näkökulmia. Ruminaatio tuli märehtimistä tarkoittavasta sanasta, naudathan ensin jauhavat ruohon pötsiin, jossa bakteerit hajottavat kuituja, joka palaa takaisin suuhun pureksittavaksi, jonka jälkeen hienoksi jauhautunut rehu mahtuu eteen päin. Munkkienkin ruminaatiossa tärkeää oli se, että lause osattiin jo valmiiksi, sen mietiskely toi jo syötyyn uutta pontta. Hieman samanlainen ilmiö on tietenkin itämaiset mantrat. Kun mantraa hokee, saavuttaa valaistuneen tilan. Kuitenkin itämainen hoettu mantra ei ole tavoite syvempiin uusiin ideoihin ja näkökulmiin, vaan ylemmän henkisen mielentilan saavuttamisen välineenä. Siksi mantroja ruminaationkaltaisempia ovatkin japanilaiseen ZEN -filosofiaan kuuluvat koanit. Koan on kysymys, jonka mestari esittää oppipojalle. Se voi olla esimerkiksi "Minkälaiset kasvosi olivat ennen äitisi syntymää." Kun oppilas pohti, hän saattoi keksiä erilaisia vastauksia, kunnes lopulta hän tajusi kenties sen että kysymys oli mieletön. Toisin sanoen tässäkin on eroja länsimaisuuteen nähden: Länsimaissa arvostettiin analyyttistä tietoa, kun koaneissa keskitytään olemisen taitoon, jossa tärkeällä sijalla on se, että erilaisiin analyyttisiin luokitteluihin sitoutuminen johtuu elämän pelosta; Siksi ZEN -filosofit saattavat esimerkiksi tarjoilla viuhkoilla tai käyttää sitä muuten "ei perinteisillä tavoilla". Ja siksi he saattavat kysyä tulitikkuaskia ravistaen että "Mikä tämä on?" Kun joku vastaa että "tulitikkuaski", Zen -mestari voi vaikka heittää tulitikkuaskilla päähän ja sanoa että se ei ole mikään äännerykelmä. Länsimaissa tälläistä analyysiä pidetään tietona, joka taas on valtaa tai ainakin tavoittelemisen arvoista.
2: Opiskelu ja taitojen hankinta: Länsimaissa "Kertaus on opintojen äiti". Tämä taas viittaa siihen kuinka asia tulee ensin opetella ulkoa, ja sitten se pitää vielä tämän lisäksi sisäistää. Muistamiseen ja ymmärrykseen tarvitaan kertausta. Näin koulutus on länsimaissa erittäin toistokeskeistä. Opiskelijat asettuvat pakotettuun ruminaatioon, ensin tieto "päntätään", ja sitten se sisäistetään siten että se ei enää ole mekaanista muistamista, vaan ymmärrystä. Tietenkin toistoja tarvitaan myös taitojen opiskelussa. Miekkatekniikoissa mekaaninen taito tulee vasta toistojen kautta. Eikä minkä tahansa toistojen, vaan nimen omaan sellaisten toistojen, joissa tilannetta mietitään ja siihen asennoidutaan oikein.
3: Aivopesu, Ruminaatio on munkkien mietiskelymetodin lisäksi myös vauvojen vaiva, jossa he pulauttavat syömäänsä ruokaa pihalle. Tämä ei ole niin positiivista, ja toistokin on joskus myös oppimista - tai muutoin - haittaava asia. Esimerkiksi monien uskonnollisten kulttien sisällä tiettyjen asioiden jatkuva toistaminen yhdessä on loistava keino, joka johtaa siihen että käytännössä kulttiin kuuluva assimiloi minkä tahansa asian. Maailmankuva ei enää voi kehittyä ja muuttua, ainut mikä voi tapahtua, on syvempi sitoutuminen kulttiin. Samoja elementtejä on tietenkin myös aivopesussa ja populistisissa poliittisissa puolueissa. Iskulauseet lujittavat näkemykseen, ja kun niitä toistetaan monen voimin ja usein, siitä tulee kuin totuus.
4: Päähänpinttymissä: Erilaiset pakkoajatukset ja toiminnat liittyvät lujasti neurooseihin. Esimerkiksi jos henkilön täytyy tarkistaa 10 kertaa, että hellan levyt ovat pois päältä, on kyse toistosta, joka voi haitata elämää pahasti. Pahimmillaan näistä tulee eräänlaisia pakkomielteitä, obsessioita. Tällöin henkilö käytännössä sitoo elämänsä yhteen asiaan, ja se hallitsee yksilöä, sen sijaan että yksilö hallitsisi sitä. Toisaalta tälläistä negatiivista asian kierämistä voi liittyä esimerkiksi kaunaisuuteen ja pitkävihaisuuteen, ilman mielenterveyden häiriötäkin. Vaikka itse olenkin, joskin vaikeasti suuttuva ja helposti unohtava, sille päälle tullessani erittäin pitkävihainen, voisin sanoa että tässä tilanteessa märehtimisvertaus sopii hyvin: Se sopii ehkä naudoilla, joilla on monta mahaa, mutta kun ihminen on yksimahainen, tuloksena on vain mahahaava.
5: Rituaalit, joita ovat esimerkiksi joulukirkossa käynti tai lampaan uhraaminen kuulle. Rituaalit ovat joko uskontoihin liittyviä, tai sitten ne liittyvät muuten taikauskoon. Monella urheilijallahan on esimerkiksi "onnensukat", ja näyttämöllä viheltäminen tuo monien teatterilaisten mukaan huonoa onnea. Samoin John Wayne käytti koko uransa ajan samaa kuudesti laukeavaa revolveria, koska uskoi että se tuotti onnea. Rituaalit ovat tehokkaita mielenrauhan tuojia - ne ovat tavallaan mantroja jotka toteutetaan sanojen sijasta teoissa. Ne antavat käsityksen ympäristön hallinnasta : Kun rituaali on tehty joka kerta samaan aikaan, ja aurinko on sen jälkeen alkanut paistamaan, niiden välille nähdään helposti yhteys - etenkin taikauskoisessa mielessä.
6: Toistettavuuden periaate : Ihmisten rituaaleissa näkemä yhteys todellisuuteen ei le ihan läpseensä naurettavaa: Siitä on kehitetty - ehdottomasti kehitetty - tieteellinen "toistettavuuden" periaate, jossa tarkoitetaan sitä että koejärjestelyn ja sen lopputuloksen on toimittava jos joku muu toistaa kokeen jossain muualla johonkin muuhun aikaan samojen teoriaan sidottujen reunaehtojen täyttyessä. (Viimeinen kohta on tärkeä, joskin se usein popularisoinneissa unohdetaan : Eli jos joku tutkii revontulia Lapissa yöllä, hänen tutkimuksensa ei kumoudu jos joku Tanskassa päivänvaloissa ei saa samoja tuloksia eri auringonpilkkujen vaiheessa.)
7: Informaatioteoriassa toisteisuus liittyy olennaisesti sellaiseen tärkeään käsitteeseen, kuin redundanssi, joka on ajatus "tyhjistä/toistetuista biteistä". Jos systeemissä on informaatioylijäämää, jonka poistaminen tai muokkaaminen ei muuta informaatiosisältöä, tämä on redundanssia. Jos redundanssia vähentää { esim AAAAAAAAAA → 10A } tilannetta kutsutaan pakkaamiseksi, ja sitä käytetään esimerkiksi tietokoneella erilaisissa musiikkiformaateissa : Biisi halutaan saada mahdollisimman pieneen tilaan, jotta sen levittämiseen tarvittaisiin vähemmän CD -levyjä tai diskettejä tai mitä muuta tallennustapaa sitten käytetäänkään. Pakkaamisessa tavoitellaan sitä että informaatiolla olisi mahdollisimman suuri Kolmogorov kompleksisuus. Informaatiokäsitteessä voidaan käsittää myös pelkästään informaatiketjun pituutta on ratkaiseva, ja pakkaaminen taas lyhentää informaatioketjuja, eli nämä kaksi käsittelytavat ovat tavallaan vastakkaisia - ja osittain siksi ne ovat molemmat hyödyllisiä vertailun välineinä. Tähän tarkoitukseen, vertailuun käytetään algoritmisen kompleksisuuden käsitettä. Redundanssin määrä vaikuttaa informaation ominaisuuksiin jotakuinkin seuraavan karkeistetun kaavion mukaisesti:
8: Sijaistoiminnoissa : Toisto voi olla jotain suoritetta, jota tehdään vaikka se ei suoraan liity asiaan mitenkään. Charles Darwin tuli tunnetuksi tavastaan kävellä "sandwalkia". Sitä käyskennellessään hän pohti evoluutioteoriansa yksityiskohtia, ja mietti vastauksia kriitikoille. Itselläni on taipumusta juuri tälläiseen. Jo ala -asteella opettajani valitti "nypläämisestä" tai "nypeltämisestä", joka oli typerää härväämistä jota tein käsillä ja sormilla koulussa. Ne jäsentivät ajattelua, jos en suoraan keksinyt vastausta muutoin. Minulla on tämä vaiva yhä, aivot ikään kuin "lyövät tyhjää", jos aivot ja kädet eivät molemmat ole saman aikaan puuhaamassa. Tämä muu toiminta on sijaistoimintoa, joka itsessään on tyhmää, mutta jolla on minulle tärkeä käytännön syy. - Jo kouluaikana minua komennettiin irrottautumaan tästä, etenkin äitini oli huolestunut, koska se oli jokin neuroottisuuden syy ja vihjasi siihen että asiat ei ole kotona ihan hyvin - mikä ei toki ollut aina täysin väärässä, vaikka en mitään aivan erityisen onnetonta lapsuutta elänytkään. Ongelmana oli vain se, että tämä sitoi voimavarat, ja vaihtoehdoiksi tuli joko oppia tai olla härveltämättä. Härvelsin koko koulun, härvellän yhä. Nykyisin käyn suihkussa tai käyn kävelylenkillä. (Miekkailua en voi käyttää välineenä, koska siihen on keskityttävä täysin, jolloin esimerkiksi filosofian mietiskely ei onnistu, kun mieli on sidottuna siihen muuhun asiaan.)
9: Kierrätyksessä, jossa materiaalit ja esineet käytetään uudestaan, jolloin niitä ei tarvitse louhia luonnosta ja kuluttaa voimavaroja niiden kokonaan rakentamiseen. Tässä taas tavallaan imitoidaan eliöyhteisön toimintaa; Eliökunnassahan aines kiertää, ja (auringon vaöpsta fotosynteesillä sidottu) energia virtaa systeemin läpi. Hajottajat → Tuottajat → Kuluttajat → Hajottajat... Vaikka ikiliikkuja ei olekaan, riittävän hyvin on toiminut koko maan elämän olemassaoloajan. Vaikea on kuvitella, että ilman kierrätystä oltaisiin onnistuttu.
MTT:n leivissä - oikein "toimihenkilö" -leiman alle asetettuna lapiointikoneena - on tärkeätä seurata rutiinia. Kun sitä seuraa, koko ajan on hoppu, mutta ei ikinä kiire. Rutiinista poikkeminen taas johtaa koko "ruoki, punnitse, leimaa" -rakennelman romahtamiseen. Elämäni on siis hieman kuten keskiaikaisten munkkien elämää, jossa ruokailut, kopioinnit ja rukoukset oli tarkasti ajoitettua.
Toistoa esiintyykin monessa asiassa:
1: Hengellisyys ; mietiskely: Munkeille tärkeä asia oli ruminaatio. Sillä tarkoitettiin päivän mietelauseen tai Raamatunkohdan miettimistä. Kun lausetta mietiskellään hiljaa omassa mielessä, kliseinenkin hokema saa joskus uusia näkökulmia. Ruminaatio tuli märehtimistä tarkoittavasta sanasta, naudathan ensin jauhavat ruohon pötsiin, jossa bakteerit hajottavat kuituja, joka palaa takaisin suuhun pureksittavaksi, jonka jälkeen hienoksi jauhautunut rehu mahtuu eteen päin. Munkkienkin ruminaatiossa tärkeää oli se, että lause osattiin jo valmiiksi, sen mietiskely toi jo syötyyn uutta pontta. Hieman samanlainen ilmiö on tietenkin itämaiset mantrat. Kun mantraa hokee, saavuttaa valaistuneen tilan. Kuitenkin itämainen hoettu mantra ei ole tavoite syvempiin uusiin ideoihin ja näkökulmiin, vaan ylemmän henkisen mielentilan saavuttamisen välineenä. Siksi mantroja ruminaationkaltaisempia ovatkin japanilaiseen ZEN -filosofiaan kuuluvat koanit. Koan on kysymys, jonka mestari esittää oppipojalle. Se voi olla esimerkiksi "Minkälaiset kasvosi olivat ennen äitisi syntymää." Kun oppilas pohti, hän saattoi keksiä erilaisia vastauksia, kunnes lopulta hän tajusi kenties sen että kysymys oli mieletön. Toisin sanoen tässäkin on eroja länsimaisuuteen nähden: Länsimaissa arvostettiin analyyttistä tietoa, kun koaneissa keskitytään olemisen taitoon, jossa tärkeällä sijalla on se, että erilaisiin analyyttisiin luokitteluihin sitoutuminen johtuu elämän pelosta; Siksi ZEN -filosofit saattavat esimerkiksi tarjoilla viuhkoilla tai käyttää sitä muuten "ei perinteisillä tavoilla". Ja siksi he saattavat kysyä tulitikkuaskia ravistaen että "Mikä tämä on?" Kun joku vastaa että "tulitikkuaski", Zen -mestari voi vaikka heittää tulitikkuaskilla päähän ja sanoa että se ei ole mikään äännerykelmä. Länsimaissa tälläistä analyysiä pidetään tietona, joka taas on valtaa tai ainakin tavoittelemisen arvoista.
2: Opiskelu ja taitojen hankinta: Länsimaissa "Kertaus on opintojen äiti". Tämä taas viittaa siihen kuinka asia tulee ensin opetella ulkoa, ja sitten se pitää vielä tämän lisäksi sisäistää. Muistamiseen ja ymmärrykseen tarvitaan kertausta. Näin koulutus on länsimaissa erittäin toistokeskeistä. Opiskelijat asettuvat pakotettuun ruminaatioon, ensin tieto "päntätään", ja sitten se sisäistetään siten että se ei enää ole mekaanista muistamista, vaan ymmärrystä. Tietenkin toistoja tarvitaan myös taitojen opiskelussa. Miekkatekniikoissa mekaaninen taito tulee vasta toistojen kautta. Eikä minkä tahansa toistojen, vaan nimen omaan sellaisten toistojen, joissa tilannetta mietitään ja siihen asennoidutaan oikein.
3: Aivopesu, Ruminaatio on munkkien mietiskelymetodin lisäksi myös vauvojen vaiva, jossa he pulauttavat syömäänsä ruokaa pihalle. Tämä ei ole niin positiivista, ja toistokin on joskus myös oppimista - tai muutoin - haittaava asia. Esimerkiksi monien uskonnollisten kulttien sisällä tiettyjen asioiden jatkuva toistaminen yhdessä on loistava keino, joka johtaa siihen että käytännössä kulttiin kuuluva assimiloi minkä tahansa asian. Maailmankuva ei enää voi kehittyä ja muuttua, ainut mikä voi tapahtua, on syvempi sitoutuminen kulttiin. Samoja elementtejä on tietenkin myös aivopesussa ja populistisissa poliittisissa puolueissa. Iskulauseet lujittavat näkemykseen, ja kun niitä toistetaan monen voimin ja usein, siitä tulee kuin totuus.
4: Päähänpinttymissä: Erilaiset pakkoajatukset ja toiminnat liittyvät lujasti neurooseihin. Esimerkiksi jos henkilön täytyy tarkistaa 10 kertaa, että hellan levyt ovat pois päältä, on kyse toistosta, joka voi haitata elämää pahasti. Pahimmillaan näistä tulee eräänlaisia pakkomielteitä, obsessioita. Tällöin henkilö käytännössä sitoo elämänsä yhteen asiaan, ja se hallitsee yksilöä, sen sijaan että yksilö hallitsisi sitä. Toisaalta tälläistä negatiivista asian kierämistä voi liittyä esimerkiksi kaunaisuuteen ja pitkävihaisuuteen, ilman mielenterveyden häiriötäkin. Vaikka itse olenkin, joskin vaikeasti suuttuva ja helposti unohtava, sille päälle tullessani erittäin pitkävihainen, voisin sanoa että tässä tilanteessa märehtimisvertaus sopii hyvin: Se sopii ehkä naudoilla, joilla on monta mahaa, mutta kun ihminen on yksimahainen, tuloksena on vain mahahaava.
5: Rituaalit, joita ovat esimerkiksi joulukirkossa käynti tai lampaan uhraaminen kuulle. Rituaalit ovat joko uskontoihin liittyviä, tai sitten ne liittyvät muuten taikauskoon. Monella urheilijallahan on esimerkiksi "onnensukat", ja näyttämöllä viheltäminen tuo monien teatterilaisten mukaan huonoa onnea. Samoin John Wayne käytti koko uransa ajan samaa kuudesti laukeavaa revolveria, koska uskoi että se tuotti onnea. Rituaalit ovat tehokkaita mielenrauhan tuojia - ne ovat tavallaan mantroja jotka toteutetaan sanojen sijasta teoissa. Ne antavat käsityksen ympäristön hallinnasta : Kun rituaali on tehty joka kerta samaan aikaan, ja aurinko on sen jälkeen alkanut paistamaan, niiden välille nähdään helposti yhteys - etenkin taikauskoisessa mielessä.
6: Toistettavuuden periaate : Ihmisten rituaaleissa näkemä yhteys todellisuuteen ei le ihan läpseensä naurettavaa: Siitä on kehitetty - ehdottomasti kehitetty - tieteellinen "toistettavuuden" periaate, jossa tarkoitetaan sitä että koejärjestelyn ja sen lopputuloksen on toimittava jos joku muu toistaa kokeen jossain muualla johonkin muuhun aikaan samojen teoriaan sidottujen reunaehtojen täyttyessä. (Viimeinen kohta on tärkeä, joskin se usein popularisoinneissa unohdetaan : Eli jos joku tutkii revontulia Lapissa yöllä, hänen tutkimuksensa ei kumoudu jos joku Tanskassa päivänvaloissa ei saa samoja tuloksia eri auringonpilkkujen vaiheessa.)
7: Informaatioteoriassa toisteisuus liittyy olennaisesti sellaiseen tärkeään käsitteeseen, kuin redundanssi, joka on ajatus "tyhjistä/toistetuista biteistä". Jos systeemissä on informaatioylijäämää, jonka poistaminen tai muokkaaminen ei muuta informaatiosisältöä, tämä on redundanssia. Jos redundanssia vähentää { esim AAAAAAAAAA → 10A } tilannetta kutsutaan pakkaamiseksi, ja sitä käytetään esimerkiksi tietokoneella erilaisissa musiikkiformaateissa : Biisi halutaan saada mahdollisimman pieneen tilaan, jotta sen levittämiseen tarvittaisiin vähemmän CD -levyjä tai diskettejä tai mitä muuta tallennustapaa sitten käytetäänkään. Pakkaamisessa tavoitellaan sitä että informaatiolla olisi mahdollisimman suuri Kolmogorov kompleksisuus. Informaatiokäsitteessä voidaan käsittää myös pelkästään informaatiketjun pituutta on ratkaiseva, ja pakkaaminen taas lyhentää informaatioketjuja, eli nämä kaksi käsittelytavat ovat tavallaan vastakkaisia - ja osittain siksi ne ovat molemmat hyödyllisiä vertailun välineinä. Tähän tarkoitukseen, vertailuun käytetään algoritmisen kompleksisuuden käsitettä. Redundanssin määrä vaikuttaa informaation ominaisuuksiin jotakuinkin seuraavan karkeistetun kaavion mukaisesti:
8: Sijaistoiminnoissa : Toisto voi olla jotain suoritetta, jota tehdään vaikka se ei suoraan liity asiaan mitenkään. Charles Darwin tuli tunnetuksi tavastaan kävellä "sandwalkia". Sitä käyskennellessään hän pohti evoluutioteoriansa yksityiskohtia, ja mietti vastauksia kriitikoille. Itselläni on taipumusta juuri tälläiseen. Jo ala -asteella opettajani valitti "nypläämisestä" tai "nypeltämisestä", joka oli typerää härväämistä jota tein käsillä ja sormilla koulussa. Ne jäsentivät ajattelua, jos en suoraan keksinyt vastausta muutoin. Minulla on tämä vaiva yhä, aivot ikään kuin "lyövät tyhjää", jos aivot ja kädet eivät molemmat ole saman aikaan puuhaamassa. Tämä muu toiminta on sijaistoimintoa, joka itsessään on tyhmää, mutta jolla on minulle tärkeä käytännön syy. - Jo kouluaikana minua komennettiin irrottautumaan tästä, etenkin äitini oli huolestunut, koska se oli jokin neuroottisuuden syy ja vihjasi siihen että asiat ei ole kotona ihan hyvin - mikä ei toki ollut aina täysin väärässä, vaikka en mitään aivan erityisen onnetonta lapsuutta elänytkään. Ongelmana oli vain se, että tämä sitoi voimavarat, ja vaihtoehdoiksi tuli joko oppia tai olla härveltämättä. Härvelsin koko koulun, härvellän yhä. Nykyisin käyn suihkussa tai käyn kävelylenkillä. (Miekkailua en voi käyttää välineenä, koska siihen on keskityttävä täysin, jolloin esimerkiksi filosofian mietiskely ei onnistu, kun mieli on sidottuna siihen muuhun asiaan.)
9: Kierrätyksessä, jossa materiaalit ja esineet käytetään uudestaan, jolloin niitä ei tarvitse louhia luonnosta ja kuluttaa voimavaroja niiden kokonaan rakentamiseen. Tässä taas tavallaan imitoidaan eliöyhteisön toimintaa; Eliökunnassahan aines kiertää, ja (auringon vaöpsta fotosynteesillä sidottu) energia virtaa systeemin läpi. Hajottajat → Tuottajat → Kuluttajat → Hajottajat... Vaikka ikiliikkuja ei olekaan, riittävän hyvin on toiminut koko maan elämän olemassaoloajan. Vaikea on kuvitella, että ilman kierrätystä oltaisiin onnistuttu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)