Pelko ja vahvistus ; Tragedian synti

Meillä on töissä yksi muslimi. Islamissa ja juutalaisuudessa on yksi sellainen puoli joka minua viehättää. Joka tekee siitä paremman kuin kristinuskosta. Ne eivät ole julistususkontoja. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että he eivät töni minua joten minun ei tarvitse töniä heitä.

Tämä työpaikan muslimi on oikeastaan työpaikan ainut tyyppi jonka kanssa oikeastaan kaveeraan. Selvää on että hänelle uskonasiat ovat ilmeisen tärkeitä. Ja hänellä oli vaikeuksia ymmärtää että miten ihmisellä voi olla sellainen vakaumus ja siihen liittyvä asenne kuin minulla. Toisaalta itselläni oli hänen kohdallaan tiettyjä vaikeuksia ymmärtää asioita kuin älyllisellä tasolla. Ja tätä kautta tavallaan kokonaan. Mutta on syytä muistaa että ihmisissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Uskonnot erottavat, mutta on jotain yliesmaailmallista joka yhdistää. Uusi "Punisher".

Olen huomannut että supersankarisarjat ja elokuvat toimivat usein sosiaalisena liimana hyvin erilaisten ideologioiden välillä noin laajemminkin. Ne ovat helppoja, tarinamuotoisia ja niihin tarttuminen on helppoa. Ne ovat jaettua pinnallista kulttuuria joka muistuttaa siitä miksi monet taiteelliset, poliittiset ja älylliset asiat ovat ensin muhineet kahviloissa ja baareissa. Näissä paikoissa on ollut hedelmällisyyttä koska niissä eri uskonnot ovat voineet kohdata ja vaihtaa ajatuksia. ; Kahvila on nykyäänkin paikka jossa ateisti ja muslimi voivat keskustella keskenään – ja mikä Isisin kannalta järkyttävintä, tulla toimeen. Ei ihme että ISIS on iskenyt kahviloihin. Se on siitä fiksu järjestelmä että se tietää mikä heitä pahiten uhkaa. Pilapiirtäjät, kahvilat ja neutraalit ihmismassat. Sen sijaan ISIKSELLÄ ei ole ollut tarvetta iskeä äärioikeistolaisiin ja uusnatsistisiin mekastuskerhoihin tai puolustautua naisia urheasti kuviteltujakin vihollisia vastaan puolustavien katupartiolaisia vastaan erilaisin taktisin iskuin.

Syynä on varmasti se, että uskonnot eivät ole esimerkiksi niinsanotusti yhdistäneet kansaa pitkään aikaan. Jopa vahviten yhtenäisyyttä tukevat konservatiivit erottautuvat uskonnolla liberaaleista, ovat ikään kuin se ajatuspoliisi joka paitsi luo eriarvoisuuksia jossa laki ei ole sama kaikille, niin myös määrää että he ovat niitä joille laki tarjoaa parhaat privileegiot.

Viihteessäkin oli vaihe jolloin kadotettiin yhtenäiskulttuuri. Mutta kiitos kaupallisuuden ihmeiden, viihde on monopolistunut ja näin suosutuimpien ohjelmatallennepaikkojen tarjonta-algoritmit ja mainokset tuottavat kulttuurisia hyperilmiöitä. Ja nämä ovat niitä jotka yhdistävät vahvastikin.

Ne itse asiassa ovat hieman samantapaisia kuin uskonnot. Paitsi että niitä ei oteta samalla tavalla turhan vakavasti. Ja tämä on tärkeää. Ilmapiirieron voi aistia vaikkapa ”Shadiversityn” käydessä läpi Mormoneille pyhää Labanin miekkaa. Paikassa on usein läpikäyty erilaisia miekkoja ja esimerkiksi elokuvien fantasiahahmojen aseiden autenttisuutta on käyty läpi. Niiden kohdalla ei ole samanlaista efektiä kuin silloin kun hän esittelee mormonina oman uskontonsa miekkaa periaattessa samalla otteella ; Otetaan aika ja kulttuuripiiri ja tehdään tästä yleistyksiä jotka ovat perusteltuja ja johdetaan tästä johtopäätöksiä.

Uskonnot otetaan pömpöösisti niin mormonin kuin mormonismin vastustajien puoella ja yht’äkkiä ollaan erikoisessa disclaimerviidakossa. Jossa itsekin huomaa reagoivansa tavallisuudesta poikkeavasti. Näin siitä huolimatta että videota katsovan täytyy olla aika kovasydämienn että analysoijan into asiastaan ei jollain tavalla koskettaisi. Siis vaikka pitäisikin mormonismia harvinaisen hölmönä uskontona joka pilaa ydintään vielä sillä että on julistususkonto. Vieläpä sitä pahinta ovikellonsoittamis-lähetystyömallia. Sitä voi olla jopa hyvin vaikeaa ymmärtää mormoneja. Mutta toisaalta Shadiversityä seuraavalla saattaakin olla järkytys kun rationaalinen tyyppi sitten jossain videossa yllättäen paljastaakin olevansa vaikkapa jotain mormonin tyylistä.

Ja tämä tavallaan on se perusongelma. Thunkissa on pieni video siitä miten eletään kulttuurissa jossa ymmärtämättömyydestä on tehty argumentti. Se, että juuri sinä et kykene ymmärtämään miten joku voisi olla jotain tarkoittaa sitä että vastapuoli on jotenkin läpeensä typerä. Olen itse tottunut retoriseen lausuntoon jossa joku ei voi ymmärtää miten joku rationaalinen tyyppi voisi olla vaikkapa ateisti. Mutta toisaalta aivan yhtä paljon on heitä, jotka sitten liberaalilta puolelta eivät ymmärrä miten kukaan rationaalinen ihminen voisi uskoa rautakautiseen taikauskohömppään aka kristinuskoon. Tai miten ei voi ymmärtää ihmistä joka äänestää ja kannattaa Brexitiä tai Trumpia. Kun oma ignoranssi nostetaan tällä tavalla korskeasti hyveeksi ollaan luonnollisesti saavutettu jonkinlainen nollapiste.

Ja tässä yhteydessä Punisher on hyvä.

Sillä Frank Castle eli Punisher on hyvin erityinen sankari. Tarkalleen ottaen hän on hahmo jota osa pitää sankarina ja osa antisankarina. Hän edustaa perinteisiä sotilashyveitä ja pahaa vastaan taistleua tavalla joka ei juurikana eroa monista glorifioiduista actionsankareista. Kostamisen, sotilaallisuuden ja taistelun teemat ovat monien mieleen. Mutta kuitenkin Punisherissa on helposti muitakin puolia. Etenkin tässä modernisoidussa Punisherissa.

Hänethän laitettiin aika nokkelasti aluksi "Daredeviliin". Daredevilin vastinpariksi. Tämä oli erinomainen ratkaisu koska ketään ei kiinnostanut että oliko Wilson Fisk hyvä vai paha tai voittaako Daredevil tämän lopuksi. Kiinnostavaksi tilanne muuttui kun erilaiset oman käden oikeutta harrastajat pistettiin yhteen. Punisher oli tässä kontekstissa astetta selvemmin paha joka tekee pahaa pahoille. Ja se oli kiinnostavaa. Toki Punisheriakin tuomitaan. Punisheria pidetään mielettömänä ja suunnilleen pinnallisimpana sarjakuvahahmona mitä olla ja saa. Jos Peter Parker on edes nörttien voimaannuttamisfantasia ja murrosikäallegoria jossa teini saa lihakset ja alkaa ravistelemaan valkoista seittimäistä juttua käsistään, ei Punisher tarjoa edes tätä. Punisheria pidetään mielettömänä ja jopa mielenvikaisena.

Mutta väittäisinkin että Punisheria vihaavat eniten ne jotka eivät ole punisheria ymmärtäneet. Ne ihmiset joista on kaikista ilmiselvintä että Punisherissa ei ole mitään mitä järkevä tai tunteiltaan terve voisi ymmärtää, väheksyvät sitä kaikista eniten.

Josta päästään siihen että Punisherhan ei ole mielenvikainen. Moni kutsuu Punisheria mielisairaana koska hän juoksee ympäriinsä ampumassa ihmisiä hengiltä. Hän onkin selvästi teknisessä mielessä sarjamurhaaja sanan mitä täysimmässä mielessä. Mutta hän ei ole psykopaatti, sillä hän tuntee tiettyjä asioita joita psykopaatit eivät tee. Hän ei ole myöskään PTSD -tyyppi koska hänen väkivaltansa ei ole satunnaista ja äkillistä vaan suunnitelmallista. Punisher ei mahdu mielenvikaisten ihmisten profiileihin.

Tämä ei tietenkään sinällään olisi vielä kovin tärkeää, sillä viihteen osuvuus psykologisessa kuvauksessa nyt ei vain ole kovin laadukasta noin yleensä. Tärkeää on kuitenkin että hänet on käsikirjoitettu nimenomaan valitsijaksi joka tekee tietoisia ratkaisuja. Punisherin motiiveista onkin haluttu tehdä mahdollisimman ymmärrettäviä ja jopa samatuttavia. Viha järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan oikeutetaan tunteilla jotka ovat varsin normaaleja. Punisher vähintään yrittää olla samastuttava ja ymmärrettävä toimija.

Punisher on, kuten Aristoteles esitti. ”Tragedia on esitys sellaisesta toiminnasta, joka on vakava ja joka muodostaa kokonaisuuden ja jossa on laajuutta. Tragedia esitetään kielellä, joka on maustettu eri muodoissa kunkin osan vaatimusten mukaan. Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen”.

Vaikka Punisherin toimintaa ei hyväksyisi hänen tekojaan voisi silti ymmärtää. Jopa samastua miksi hän tekee mitä tekee vaikka se ei mukailisikaan omaa ideologiaa. Ja tämä on se ongelma; Nykyaikana on aika vaikeaa samanaikaisesti ymmärtää ja olla hyväksymättä. Joskus eroa korostetaan mutta silloin taustalla on aika vahvasti sellaista henkeä että tekoja ymmärretään ja tekojen muodon toteutustapaa ei kehdata hyväksyä. Jossa korostetaan että toimijan ideologia vastaa omaa mutta sitten halutaan irtautua itse aktiosta. ; Jossain määrin siis venkoillaan omien ajatusten ja niihin aika luontevasti sitoutuvien toimenpiteiden tuottaman kognitiivisen dissonanssin tai sosiaalisen nolouden kanssa. Ja tämä tietenkin liittyy siihen miksi ”en voi mitenkään ymmärtää miten joku” -henki ylipäätään toimii.

Itselleni Punisher on ollut jo aika kauan kohtuu tärkeä sankari. Eikä pelkästään siksi että hänellä ei ole supervoimia, hän ei käytä naamiota ja hänen kykyjensä selitys on taidoissa. Vaan siksi että Punisherin ytimessä on aina ollut ajatus siitä miten pieni töytäisy muuttaa yhteiskuntakelpoisen yksilön joksikin joka on määritelmällisesti sarjamurhaaja termin täysimmässä mielessä. Ja että itselläni ei itse asiassa ole käynyt kovin kaukana jokin vähemmän onnistunut vastaava.

Sitten kun jotain ymmärrystä haetaan se tehdään puutteellisesti.

Punisherin kaltaiset väkivaltaiset ekstremistit sidotaan helposti tiettyihin ideologioihin tai mielisairauksiin ; Karkeasti ottaen vielä niin että kuvaus kertoo kuvaajastaan enemmän kuin kuvatusta. Ne ihmiset joista kulttuuri, yleensä erityisesti heidän oma kulttuurinsa, on oleellinen pitämään ihmisiä tappamasta toisiaan, korostavat vihollisten ideologiaa. Ja sitten ne jotka uskovat ihmisten hyvyyteen yrittävät patologisoida sen ja muuttaa asian ”mielettömäksi”. Ja osa sekoittaa näitä molempia selittämällä miten itsensä vihaama ideologia on traumatisoinut ihmiset ”mielettömiksi”. Näissä sentään väitetään että ilmiötä ymmärretään, joten ne ovat kuitenkin sentään puhtaan mielivaltaisuuden ulkopuolella.

Väkivaltaisia ekstremistejä näkemyksineen on analysoitu. Siitä on tehty kunnon tutkimustakin. On selvää että jokainen militantti ekstremisti kirjoittaa asioita oman ideologiansa kautta. Toisin sanoen islamilainen ekstremisti käyttää islamia ja Breivik manifestissaan esimerkiksi ajatusta jossa sosiaalidemokratia uhkaa yhteiskuntajärjestelmää ja johtaa sen tuhoon.

Mutta eri ideologisia ekstremistejä yhdistävät tietyt yhteiset piirteet. Toisin sanoen jos kultuuri erottaa niin näiden takana on paljon keskenään yhteistä. Väkivaltainen ekstremismi nojaa seuraaviin näkemyksiin. Luettelen tunnuspiirteet ja avaan niitä hieman tutkimuksen kautta ja omin sanoin.
1: Tarve epäkonventionaalisille ja äärimmäisille toiminnoille. Ekstremismi ei siis näe pelkästään uhkia maailmassa vaan näkee myös että systeemin sisällä toimiminen ei voi ratkaista ongelmaa.
2: Ekstremistillä on perusteita joiden nojalla hänellä on vähentynyt vastuu väkivaltaisuudestaan. Väkivalta on esimerkiksi ”välttämätöntä” joko uhan vakavuuden vuoksi tai siksi että ilman spektaakkelia omalle asialle ei saa huomiota. Väkivalta ei siis ole vain nautinto jota haetaan vaan nimenomaan jokin asia joka on ikävä asia mutta on vaan tehtävä.
3: Sotilaallisen terminologian käyttö konteksteissa joissa sitä ei ole tavattu käyttää. Sotafantasioinnissa on se puoli että normaali arkinen ei-sotatilanne väritetään eräässä mielessä sellaiseksi käyttämällä siihen liittyviä sanoja. Sitä ollaan itse ”sen ja sen sotilaita” ja vastapuolella on sitten vaikkapa kansanpettureita.
4: Uskomus siitä että omalle viiteryhmälle kuuluva ansaittu paikka – yleensä tietenkin vallassaolopaikka- on jotenkin estynyt ja että tämä on traagista ja jopa uhkaavaa. Uhoava uhriutuminen on toisin sanoen varoitussignaali.
5: Menneisyyden glorifiointi. Tämä on tietenkin oleellista koska kun ekstremisti samanaikaisesti alleviivaa sitä että nykytilassa ollaan jotenkin uhattuna ja omalla ryhmällä on jokin erityinen asema, on tämän aseman oikeutuksen tapahduttava jotain kautta. Glorifioitu menneisyys on tässä hyvin käytetty teema.
6: Kun sotilaallinen terminologia korostaa aktiota ja menneisyys on glorifioitu ei ole ihme että ekstremismiryhmiä kuvaa utopia-ajattelu. Toisin sanoen heillä on mielessään ihanneyhteiskunta. Joka tietenkin mukailee tarkasti heidän ideologiaansa tavalla jossa suojaudutaan tehokkaasti ja asianmukaisesti sitä vaarantavista tahoista.
7: Katastrofiointi. Luvataan yhteiskunnan ja oman viiteryhmän tuhoa ja kokemaa välitöntä uhkaa. Maailma on kaatumassa ihan kohta pian.
8: Yliluonnollinen elementti. Usein tähän liitetään ihmeenomaisia tapahtumia. Aivan puhtaasti ateistinen väkivaltaekstremismi on tietenkin mahdollista mutta se on vaikeutunutta. Koska rohkeus lähteä taistelemaan tilanteesta joka on omassa päässä kuvattu alisteiseksi on jotain jossa ei valeta toiveikkuutta. Itse asiassa uhriutuminen voi jopa lannistaa hengettömäksi uhoajaksi jos mukana ei ole jotain yliluonnollista lupausta.
9: Tarve poistaa paha, kaikki paha, maailmasta. Ja pahaa tietenkin edustaa se ryhmä jota eksremismi itse vastustaa.
10: Asian puolesta kuolemisen glorifiointi.
11: Velvollisuus osallistua vihollisia tuhoavaan sotaan.
12: Tarkoitys pyhittää keinot -ajattelu erityisesti jos vastassa on vihollisia.
13: Sotilashyveiden yleistäminen kaiken elämän hyveiksi. Tähän liittyy myös ajatus koston hyveellisyydestä ja yliluonnollisten olentojen militanttejen ominaisuuksien korostamisesta vaikka harva armeijan käynyt niitä siihen liittisikään.
14: Vihollisten dehumanisointi. Toisin sanoen se, että vihollinen nähdään puhtaasti pahana. Ja toisaalta tätä ei nähdä ymmärrettävänä toimijana jonka lainen kukaan järkevä terve ihminen voisi olla.

Merkittävää on kuitenkin se, että nämä arvot ovat ekstremismeillä lähinnä vahvempia kuin tavallisilla ihmisillä. Ainakin omalla kohdallani muutama listan varoitusmerkki on suorastaan arkikäytössä. Ideologioiden torjuminen on ylpeilyn aihe. Mutta tosiasiassa se kertoo että ihmisillä ei ole mitään kovin hyvää käsitystä kritiikkinsä kohteesta. ; Ekstremismissä, jopa väkivaltaisessa ekstremismissä, pelottavinta on se, että se ei ole mitään vieraan ideologian ja mielipuolten juttua. Juuri sinäkin olet mitä luultavimmin joitain ripauksia vaille valmis Frank Castle. ; Asioita voi ymmärtää. Mutta ei hyväksyä. Koska jos ne hyväksyy ne saattaa hyväksyä itsessään.

---

Lähteet:
Aristoteles, ”Περὶ ποιητικῆς” (320-330eaa) [Suom. ”Runousoppi”]
Saucier, Akers, Shen-Miller, Stankov & Knezevic, ”Patterns of Thinking in Militant Extremism” (2009) 
”Shadiversity”. ”What did the Sword of Laban look like? from Book of Mormon”
”Thunk”, ”On Understanding Others”
KLyfe, ”Psychology Of THE PUNISHER - Science Behind Superheroes”

Oma kärvistely on elämän kauheinta aikaa ; Negatiivisuushaaste pv 2

Koska itse on kiinnostavin asia omassa elämässä, on arjen pienistä pulmista usein isompaa riesaa kuin sellaisista toisessa maassa tapahtuvasta sodasta jossa "hyväksi puoleksi" katsotulla on lupaa joustaa ihmisoikeuksista. Siksi on syytä hakea pulmia ja oman elämän pilaamisia omasta arjesta ja oman pään sisältä.

1: Kahvin tavallaan lyhyt kestoikä. Heräät aamulla ja keität kahvia. Muistat juoda sitä kupin. Haahuunnut ja juot toisen kupin neljä tuntia myöhemmin. Ei ole samaa kahvia vaikka onkin. Kauheaa tervaa on. Tervaantumisen estoon voisi auttaa ne keittimet jotka menisivät automaattisesti päältä parin tunnin päästä. Saisi kylmää ja kauheaa kahvia eikä kuumaa ja eri lailla kauheaa kahvia. Mutta sitten pitäisi koko ajan keittää vähäisiä määriä ja olisi vaivaannuttavaa se. Lisäksi tämä kahvin olemus pitää sisällään salaliittoteorian ytimen ; Jossain on ehkä joku joka muuttaa kahvin määritelmää, kahvin perimmäistä olemusta, lennosta. Heti kun ei katso. Tuollaisille ei pitäisi antaa noin tärkeitä vastuutehtäviä!

2: Joskus ihmisille syntyy haluamisia. Esimerkiksi minun mieleni teki yht'äkkiä homejuustoa. En syö usein homejuustoa joten kaapeissa ei voi vain varastoida kaikkea mitä voi haluta tehdä mieli. Ja kun kaupat ovat kiinni niin ei ole mahdollista saada homejuustoa. Mutta taipuuko mieli tämän edessä? Ei taivu. Haluaa yhä homejuustoa. Ei vaikka yrittäisi huijata sitä. Mitä enemmän yrittää olla ajattelematta homejuustoa sitä enemmän ajattelee homejuustoa. Homejuusto ponnistaa mieleen toistuvasti kuin joku sinisilmäinen jääkarhu!

3: Kaukosäädintaisteleminen. Kävimme debattia kaukosäätimen herruudesta. Päädyimme siihen että minulla ei ole ylivaltaa kaukosäätimeen koska käytän niin paljon pelikonetta. Eli se joka käyttää vähemmän saa erityisluvan hallita sitä vähää mitä käyttää. Yleensä maailmassa se joka tekee enemmän jotain määrää kun häneen vaikuttaa enemmän. Mutta nollasummapeleissä tämä on hyvä ratkaisu. Inhottaa hävitä tämänlaisia debatteja, kun ei voi olla erimielinen, paitsi lopputuloksesta.

Yökyöpelinvuorenpeikkotanssi tanssitaan mieli nurinpäin

Kun katsoo suurmiesten tekoja, voi syntyä sen tyylinen ajatus mitä "clickhole" on kehittänyt Benjamin Franklinin ympärille. "6:30 AM-7:00 AM: Invent bifocals." ... "7:00 AM-7:30 AM: Invent bifocals once again, for as I often say, “Anything worth inventing once is worth inventing twice.”" Kuitenkin monilla ajattelijoilla on ollut omanlaisensa rutiinit. Niissä ei kenties keksitä samoja asioita kahdesti. Mutta niissä ollaan sitäkin pedantimpia. Immanuel Kantin päivärutiiniin kuuluva kävelylenkki on kuuluisan pedantti.

Jotkut filosofit ovat olleet aamuvirkkuja. Nietzsche aloitti päivänsä aikaisin ja kylmällä suihkulla. Hän työskenteli kahdessa jaksossa, ensin aamusta ja sitten kävelylenkin jälkeen illasta. Ja kirjoitti sitten yömyöhään. Jotkut ovat sitten olleet löysempiä. Simone Beauvoir nukkui mielellään pitkään ja tiettävästi hänet veti ylös sängystä lähinnä tylsistyminen. Sen jälkeen hän teki töitä kuutisen tuntia ja lähti sen jälkeen tapaamaan ystäviään.

Kummatkin yllämainituista elämänrytmeistä eivät ole mahdollisia kenelle tahansa. Esimerkiksi minä en voi lähteä kävelylle keskellä päivää Nietzschen tapaan. Minun elämntapani on tässä mielessä vähemmän kahdehdittava, jos ei muuten niin sen vuoksi että minun elämäntapani on helpompi järjestää kuin vaikka Beauvoirin. Vapaa-ajan sijoittaminen on ylellisyyttä johon vain harvalla on mahdollisuuksia.

Tosin minua viehättäisi enemmän myöhään nukkuva tyyli. Mutta en voisi kuvitella aloittavani sosiaalista vapaata Beauvoirin tapaan varsin aikaisin. ; Minä, kuten monet muutkin ihmiset joutuvat harjoittamaan erilaista päivärytmiä. Oma päivärytmini on se, että herään liian myöhään, kulutan aamun kahvin parissa ja lueskelen samalla jotain, yleensä mitä tahansa. En oikeastaan tee kahvia vaan enemmänkin automatisoitu raatoni raahautuu hereille ja valmistaa kahvin jotta voisin herätä. Loput mielestäni herätän tietoisuuteni hereille työmatkan aikana. Tämä kaikki on yleensä ottaen hirveää. Töiden jälkeen alan yleensä kuluttamaan ajatuksenjuoksuttumista työmatkalla. Kuljen julkisilla kulkuneuvoilla joten päivääni kuuluu tältä osin pakollista istuskelua. Sitten kirjoitan illalla, mielellään mahdollisimman myöhään. Saan yleensä sairaimmat ja mielenvikaisimmat ajatukset ennen nukkumaan menoa ja saan ikään kuin purkaa päivän aikana mieleeni kasautuneet asiat ja heittää ne unohdukseen joka ei ole oikeaa unohdusta koska internetistä ei koskaan katoa yhtään mitään. Samalla varmistan että menen hieman liian myöhään nukkumaan joka takaa sen että seuraavan aamun herääminen on täsmälleen yhtä hirveää. Ja olen tehnyt jotain tämän laatuista hyvin monta vuotta.

Mikä tarkoittaa sitä että minullakin on rutiini. Monelle rutiinit ovat jotain jonka avulla he voivat ikään kuin valmistaa mielensä jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Aamurutiinit ja muut toistuvat asiat ovat heille lohdullisia, jopa meditatiivisia. Minulle ne ovat vain hirveitä. Tarvitsen kuitenkin niitä jotta säilyn toimintakykyisenä. Ilman työpaikkaa heräisin joka aamu hieman myöhempään ja menisin vielä entistäkin myöhempään nukkumaan. Ja tämä sotkisi pian elämän. Sillä jokainen yökyöpeli tietää että yöt ovat huonoa aikaa. Televisiosta ei tule mitään. Kaupat, kirjastot ja kaikki muutkin paikat ovat kiinni. Yöaikaan on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin vetää pää täyteen viinaa. Ja rehellisesti sanoen tämäkään ei onnistu kaikkina viikonpäivinä kaikkina kellonaikoina. Itse asiassa se mikä takaa että kirjoitan myöhään onkin juuri se, että maailma takaa hetken jolloin minulla ei ole mitään muuta. Se pakottaa kaltaiseni mielen tekemään jotain. Itse asiassa mitä tahansa.

Toki jotkin asiat ovat viehättäviä siksi että ne ovat tuttuja. Niiden avulla maailma toimii. Ne tekevät asiansa eivätkä jotain muuta. Ne vähentävät kitkaa. Kahvinkeittimen idea on tehdä tietty asia täsmälleen samalla tavalla joka päivä. Samoin junien olisi miellyttävää kulkea ajallaan ennalta määrättyä reittiä. Osalle ihmisistä näistä tulee jopa jotenkin persoonallisia. On kuin he jotenkin omistaisivat aamurutiininsa ja muut toimensa. Tällöin aamutoimetkin voisivat ainakin periaatteessa olla jonkinlaisia persoonan jatkeita tai tapoja joilla persoonaa ilmaistaan sitä kautta miten arkirutiineita hoidetaan. ; Tällöin rutiineiden vaatimat esineet on valittu oman tyylin, maun ja tekemisen tarpeen kautta. Niiden omistamisella ennakoidaan se abstrakti hetki kun tämän laitteen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa jotta voidaan luoda jotain joka on itselle merkityksellistä. Ja näin luodaan vaikkapa aamukahvi.

Minulle nämä ovat tarpeen koska ilman niitä en olisi toimintakykyinen. Ne ovat enemmänkin ilmentymä siitä miten heikosti ymmärrän tiettyjä elämän osa-alueita. Tarvitsen kofeiinia ja käytän kahvinkeitintä joka tekee tämän. Ne eivät ole persoonan ilmentymiskeinoja, jotain joiden avulla luon arkeni maailmaan. Vaan ne ovat jonkinlaisia vammaisuuden tunnustuksia. Ne luovat parhaimmillaan esteettömyyttä. Ja luovimmat ja kekseliäisyyttä vaativimmat asiat taas ovat yleensä juuri omien mukavuusalueen rajojemme ulkopuolella. Näin ollen rutiineilla voidaan luoda helpommin oma miellyttävä kupla jossa on vähiten tarvetta kyseenalaistaa tai muuttaa mitään. Ja tämän jälkeen minun tekee entistäkin vähemmän mieli pedata sänkyäni.

Kirkon esimodernisointi

Ylläoleva screenshot oli mielestäni ottamisen arvoinen. Siinä on seassa myös kirkollista viestintää ; On tavallaan erikoista mieten "eroakirkon" bannerilla on jännittävä tapa kerätä kommentteja. Jotka ovat lähinnä kirkon edustajien perusteluja sille miten eroamisen syyt ovat huonoja. Tämä ainakin itselläni herättää "keski-ikäistä kapinahenkeä" ja lisäisi intoa eroamiseen.

Ne ovat kuitenkin lukemisen arvoisia kommentteja. (Ne saa esille klikkaamalla kuvaa suuremmaksi. Olen jonkin ihme periaatteen vuoksi sensuroinut nimet ja kuvat, vaikka ne saa kyllä katsottua suoraan hakemalla eroakirkosta.fi:n facebookryhmän otsikkokuvien seasta helposti.) Ja jos eivät olisikaan niin on aina miellyttävää lukea miten moniääninen ja ymmärtävä kirkko ja uskovaiset käyvät haukkumassa ihmisiä heidän eettisestä ratkaisuistaan ja kuvittelevat saavansa tällä nämä ihmiset puolelleen.

Hyvää vaikenemista.

Ensiksi on hyvä katsoa mitä niissä ei moitita. (Tämä kulma unohtuu usein, se on kuitenkin tärkeä koska "kliseen kuolema" vihjaa trendeistä ja asennemuutoksista.) Köyhyysargumenttia ei selvästi väheksytä. Kirkon linjaan ei olekaan kuulunut sellainen vinoilu joissa kirkosta eronnut opiskelija tai työtön joutuisi kuulemaan siitä miten kotoa makaamalla tienaava saisi antaa rahaa (... köyhille? no joillekin). Toinen mitä ei moitita on vakaumuksen mukaan eroaminen. Tämä on nähdäkseni arvostettava seikka. Sillä itse olen hyvin väsynyt siihen että vakaumuksen vuoksi eronnut saa kuulla "mutta kun kirkko tekee humanitaarista hyvää" -selityksiä. Olen hyvin tyytyväinen siitä että tätä hevonpaskaa ei levitetä. Ja tämä on kannustettava asia. Argumenttien puutetta pahemmaksi asiaksi olisikin nostettava huonot argumentit. Ja ihmiset jotka jättävät lausumatta kliseisiä turhuuksia ansaitsevat jonkinlaisen palkkion siitä että ovat hiljaa. (Mitä hiljemmin, sitä hiljemmin.)

Lyhyys ei olekaan argumenttien harvuutta vaan fashion statement.

Sitten se mitä sanovat. Ensimmäinen kommentti edustaa Spartalaista pelottomuutta korostavaa macho bullshit soturikulttuuria, jossa tarinoiden mukaan heitettiin vammaiset lapset jyrkänteeltä. Toki modernina versiona siitä on poistettu sotilaallisuus ja macho. ""uskon enemmän ihmisoikeuksiin kuin Raamattuun" -kommenttiin huomauttaisin lakonisesti, että länsimaiset ihmisoikeutemme toki perustuvat nimenomaan Raamattuun. Tämä ei vaadi "uskoa" vaan yhteiskuntahistorian perustuntemusta."

Tämä on niitä lausuntoja jotka tullaan tulkitsemaan väärin. Lausuja on tietysti tarkoittanut että Raamattu ja kristinusko ei ole missään nimessä ihmisoikeuksia vastaan. Mutta se tulkitaan varmasti helposti liian usein tulkittuun ja esitettyyn ajatukseen jossa ei voisi ikään kuin olla hyvä ilman kristinuskoa. Että kun Jeesuksesta luopuu niin pitäisi heittää kaikki muukin pois. Rehellisesti sanoen en usko että sanoja on tarkoittanut tätä. Mutta kun hän ei huomioi sitä keskustelukulttuuria jossa ns. uskonnottomat joutuvat ns. elämään, hän ei ymmärrä mihin argumenttiperinteeseen lausunto luultavasti tulkitaan.

Toisaalta ajatus yhteiskuntahistoriasta ja "arvojemme kiistattomasta kristinuskoudesta" ei ole niin ilmiselvä yhteiskuntafilosofiaa tutkineiden seassa. Ei ole mitenkään automaattisen ilmiselvää että kristinuskolla ja ihmisoikeuksilla on sen suurempaa yhteyttä kuin siinä että ihmisoikeudet tulivat suosituksi alueella jotka sattuivat olemaan kristillisiä. Tietääkseni on hyvin paljon keskusteltu siitä miten paljon kirkko on itse asiassa reagoinut ympäristöön ja moderniuttanut itseään vallitseviin arvoihin pitkin historiaa. Humanismin, nykyisen ihmisoikeusfilosofian kannalta merkittävän liikkeen, kohdalla ainakin on jännittävää huomata miten marginaalinen määrä aikansa ateisteja on vaikuttanut tämän historian perinteeseen. Mutta tämäkin on irrelevanttia, koska suuret linjat eivät tapahdu muutaman supermiehen vaikutuksesta. Yhteiskunta kenties saa ideansa harvoilta, mutta suunnan päättää massa. Ja miten näyttää olevan niin että kun humanismi sai suosiota kansalaisten parissa niin kirkko päätti että tämä on sitten sitä mitä Jumalakin haluaa.

Kolmas, luultavasti merkittävin huomautukseni on se, että jos oletamme täytenä kiistattomana faktana sen, että kristinuskolla ja sen kirkolla on ollut ihmisoikeuksien perustan määrittelyn voima, niin se saattaa olla nimenomaan sen taakka. Sillä jos vallitsevat arvot ovat kristilliset, niin on hyvinkin todennäköistä että jokainen ihmisoikeuksien parantamiseen tehty teko onkin eikristillinen teko. Sillä kun kristinusko on määrittänyt sen mukaisen etiikan, on se kenties tehnyt erinomaista työtä. Mutta se on voinut kulkea myös tiensä päähän. Modernia arvokeskustelua seuratessa ei voi huomata kuin sen, että aina kun katsotaan ihmisoikeusasioita joiden kehittämisessä tehdään työtä, näissä näyttää aina olevan yksi ja sama taho joka pyrkii jarruttamaan näitä projekteja. Kenties juuri siksi että kun moraali on kristillistä, kaikki moraalin parantaminen on pakanallista. Väitän että tässä on takana enemmän kuin sekulaarihumanistit tai kirkon jäsenet haluavat tunnustaa.

Hautaan ja modernisoimaan

Toinen kommentti taas selittää sitä minkä katsoin heikentävän ihmisoikeusmoraalin ilmiselvää ja eikyseenalaistamatonta kristillisyyttä, absoluuttia totuutta jota ei voi löytää luonnontieteistä ja filosofiasta, vaan joita esitetään ainoastaan teologiassa ja usein koskien historiallisia kysymyksiä. (Koska historia on oppialana parhaiten kvantitifoitavissa? Jostain syystä kirkolliset tahot kehottavat kuitenkin fyysikoita varovaisuuteen, koska luonnontieteetkin ovat rajallisia. Mutta heittävät absoluutteina tämänlaisia tulkintoja, jonain joka on ilmiselvää ja varmaa tietoa. Näitä vivahteita ymmärtämään vaaditaan ilmeisesti minua enemmän tieteenfilosofiaan paneutumista. Kenties jollain sellaisella tieteenfilosofialle oleellisella käsitteellä josta en jostain syystä ole vielä lainkaan kuullut.) Se koskee kirkon modernisoimista. Ja sitä miten ruumiitamme tulee käsitellä.

"Toi "multiin pääsee kuitenkin" -argumentti on mielenkiintoinen, koska nimenomaan kirkko hoitaa hautaustointa. "Liian vanhoillinen instituutio" hoidetaan ainakin meillä päin sisältä päin nykyaikaisemmaksi, enkä itse pidä ihan tavallista evlut kirkkoa mitenkään erityisen vanhoillisena. Räsänen ei edusta kirkon yleistä kantaa. :E" 

Tämä on näitä asioita joita ei voi parantaa muulla kuin Cthulhu -hymiöllä (;,;). En tiedä mitä kirjoittaja tarkoittaa sanalla "mielenkiintoinen". Mutta meillä päin tuollaisessa yhteydessä sitä käytetään ironisesti. Ei kehuna siitä että tämä olisi erityisen tärkeä ja laadukas argumentti. Sillä hautaaminen on nimenomaan niitä kysymyksiä joiden kohdalla kirkon edustajat tuppaavat unohtamaan sen, että yhteisöverotus oikeutetaan hautauskuluilla. Kirkolla ei olisi mitään oikeutta itkeä tästä asiasta kirkosta eroamisen yhteydessä, ennen kuin se luopuu koko yhteisöveropotistaan. Uskon että se ei ole tekemässä tätä. Ja siksi korostankin että kirkosta erotessa ei nouse hautausmaksut ja säästöä saa. Hautaus maksetaan siten miten muutoinkin. Piiloverona mutkan kautta. (Koska se on paras tapa maksaa asioista hengellisissä yhteyksissä. Toki monet suosivat ns. suoraa avointa vapaaehtoista lahjoitusta, jonka summaa ei tietysti voi tarkasti mitaten laittaa kirjoihin ja kansiin ja joissa verottaja joutuukin luottamaan näiden auliiden ja hyväntahtoisten ihmisten rehellisyyteen.)

Kirkon kohdalla modernisoituminen onkin sitten kuitenkin se hautaustoimea relevantimpi ja "kovempi" paikka. Sillä nuoret, jotka eroavat kirkosta usein, eivät juuri niitä kuoppautumisasioita ajattele. Tarjottu keino on toki se tuttu ja erikoinen. Mutta kun olen itse tarjoutunut että jos todella voi sisältä päin vaikuttaa, niin mitä keinoja on. Ja pääkeinot liittyvät aika rankkaan kirkkopolitikointiin. Siis toimintaan joka vaatii verkostoja ja aikaa. Eli jotain jota nuorilla ei nimenomaan ole.

Minulle on tiedotettu asioista kun on tullut puheeksi esimerkiksi se, miten saisin muutettua tietyt asiat ensi vuodeksi, kun on kato jahkattu parikymmentä vuotta jo ja koko ajan muutos on ollut lähempänä kuin koskaan, niin kyllä sen on pakko jo tapahtua sikapian ellei huomenna. ; "Sisältä päin vaikuttaminen" on keinovalikoimaltaan hirvittävän rajattua. Ja kun katsoo ehdotettuja keinoja, niin esille nousee lähinnä se miten toivoton projekti se muuttaminen on. Ja itse asiassa syy on täysin siinä että kirkko on säätänyt politiikkansa helvetin vaikeaksi ja hitaaksi ja jurnuttavaksi. Mikä on nähdäkseni 100% kirkon oma vika kun on säätänyt päätöksenteon tälläiseksi.

Päätökset tekee kirkolliskokous, jonka edustajista kaksi kolmasosaa on maallikoita ja vain kolmannes pappeja. Se, millaisia henkilöitä siellä sitten on, riippuu siitä, keitä sinne äänestetään. Ja valitettavasti konservatiivisimmat kristityt ovat ahkerimpia äänestäjiä, joten esimerkiksi lestadiolaisia on kirkolliskokouksessa suhteettomasti.  Toisekseen kirkolliskokouksessa muutoksen syntymiseen ei riitä äänten yksinkertainen enemmistö, kuten eduskunnassa, vaan periaatteelliseen kannanottoon vaaditaan ¾ enemmistö.

"Sisältäpäin muuttaminen" onkin hieman kuten "kaikilla on mahdollisuus" täysin vapaassa markkinataloudessa (eli perimmiltään talousanarkiassa). Syntyperä, vanhempien rikkaus ja sosiaaliset kontaktit määräävät hirveän määrän siitä miten suuri tuo mahdollisuus on. Ja tunnustavat myös että tosiasiassa joka ikinen ihminen ei voi menestyä "kun vaan yrittää". En ymmärrä miten tässä pitäisi massalla lähteä liikenteeseen. Siis muualle kuin eroamaan kirkosta. Sillä ainut mikä näyttää kirkossa kannustavan edes muutoksesta puhumiseen on eropiikki. Jos "sisältä päin voidaan muuttaa", niin kirkko kyllä ilmaisee toiveensa tähän pyrintöön hieman omituisella tavalla. Palkitsemalla lähdöstä ja rankaisemalla jäämisestä. Ymmärrän toki että Herran tiet ovat mysteerisiä, mutta en ole aikaisemmin tiennyt että sama koskee Jumalan Maallista Instituutiotakin.

Ollaan jo moderneja.

Mutta toki argumentoijalla oli tämä kaikki ennakoituna. Ja siksi hän osasikin selittää että modernisoimiselle ei ole tarvetta koska kirkko on jo moderni. Tai ei argumentoinut, mutta lausumassa on järkeä likimain vain jos sen tulkitsee tässä kulmassa. Kirkko onkin jo moderni, joten systeemin kankeus ei haittaa. Eihän sitä tarvitse muuttaa kun modernius on sitä että asioita ei muuteta vaan tehdään kuten on aina tehty. Lausumani voi kuulostaa pelleltä vitsiltä. Ja se onkin sellainen. Sillä lausujan perusongelma on siinä kuka määrittää moderniuden. Modernius on itse asiassa siitä pirun kinkkinen termi että sen sisältö on hyvinkin epämääräinen. Siksi syytöstä vastaan on vaikeaa puolustautua. Ja epämääräisyys takaa myös sen että syytös on helppo tehdä. Konnotaatiot saa ilmoille varsin pienestä.

Mutta noin karkeasti voidaan sanoa että moderniutta voidaan arvioida. Helsingin sanomat otti kantaa siihen miten uskonnolla on maantiede, Suomessakin on nyt "Raamattuvyöhyke". Kaupungit maallilstuvat ja maaseutu pysyy uskonnollisena. Samoin kirkon ongelmana ei ole pelkkä eronneiden määrä vaan nimenomaan se, että eroavat ovat nuoria. Kun kirkon arvokas hautaustoimi hoitaa asiakkaita pääasiassa ihmiskunnan ikäjakauman toisesta päästä, ja kirkosta eronneiden lapsiakaan ei oikein kasteta, niin kirkon jäsenmäärälle tuppaa tapahtumaan ikävänoloista laskusuhdannetta. Väittäisin että moderniuteen liittyy jotenkin erityisen oleellisesti ns. "urbaani nuori". Joten tämä mittari vihjaa vahvasti siihen suuntaan että kirkko todellakaan ei ole moderni. Ei voi olla siten että joku kirkosta määrittelee että kirkosta vieraantuneet nuorien ja kaupunkilaisten massat eivät oikeasti olekaan moderneja vaan ollakseen moderneja heidän tulisi jotenkin hyväksyä kirkon arvot moderneiksi. Argumenttiani vahvistaa se, että kirkko on itse asiassa ottanut selvää tästä asiasta. Esille nousee että vanhemmat eroavat kirkosta yleensä henkilökohtaisesta pettymyksestä ja nuoret sen vuoksi että arvomaailmat eivät kohtaa tai kirkon arvot muutoin vain tunnu merkityksellisiltä.

I got a piffany ; Jonkinlainen ehdotus.

Jotkut saattavat hämmästyä siitä, että en aamulla herätessäni aloita päivääni miettimällä sitä miten saisin ajettua erilaisia uskonnollisia yhteisöjä konkurssiin. En mieti miten paikallinen moskeija saataisiin pankrottiin. Tai miten kirkko saataisiin täysin pois yhteiskunnasta. Jätän tämänlaiset yhteiskunnan monokultturisoimiset Intelligent Designin "Wedge" -strategian kannattajille ja muille vastaaville kalifaatteja kyhäileville idiooteille jotka islampäissään ottavat muinaisegyptiläisen Jumalan nimen.

Siksi voisinkin ottaa ihan oikeasti esille sen tyyppisen perverssin asian kuin "ehdotuksen". On jossain määrin epäreilua haukkua kirkkoa. Jos ei muuten niin sen takia että esillenostamani byrokratia omituisine enemmistövaatimuksineen ja muine vastaavineen tekevät siitä hyvin avuttoman tämänlaiselle moitteelle. Tältä osin "maanmainio laitos" onkin hämmästyttävästi jotain jonka moittiminen vertautuu lähinnä vakavasti liikuntavammaisen pieksentään. (Ei siitä saa kunniallista kilpaurheilua ja jos pidät sitä hupaisana iltapuhteena, niin päässäsi on luultavasti jotain vakavamman kerran viallista.)

Itse asiassa minulla on uskonnottomana kenties tärkein yksittäinen asia siinä että en kannata yhteiskunnan täydellistä sekularisoimista. Uskontoon osallistuttaminen on sitten toinen asia. Ja oma ratkaisuni liittyy tähän.  Satuin nimittäin lukemaan uusintakierrospuhteena Derren Brownin kevyttä "Miten mieltä hallitaan" -kirjaa. Hän kirjoitti siinä (s. 293) siitä miten Bristolissa on Cliftonin riippusilta. Sen arkkitehti Brunel oli suunnitellut sen huippuun sfinksejä jotka olisivat katsoneet toisiaan kohti sillan päissä. Mahtipontinen idea jäi toteutumatta, varojen puutteesta ja siksi että Brunel sattui kuolemaan melko nuorena. Brown kuitenkin huomautti että nykyään tämänlaisia siltoja ei enää edes suunniteltaisi. Sillä monikulttuurisessa maailmassa täytyy varoa koko ajan sitä että joku loukkaantuu.

Brownin ajatus ei ole mitenkään huono. Ensinnäkin mahtipontiset rakennelmat kertovat aina vallasta. Ja toisaalta julkisen tilan valloittaminen on jotenkin invasiivista ja törkeää. Pyhien asioiden sijasta on turvallisempaa ja herkkiä tunteita vähemmän loukkaavaa täyttää tämä tila maallisemmilla mainoksilla. (Perimmiltään kysymys on samasta asiasta. Mainonnan formaatti on vain erilaista.) Ja kenties olen tässä itse hieman surullinen esimerkki. Olen moittinut Kampin kappelia mm. kalliiksi turhakkeeksi. Kuitenkin olen käynyt siinä kolme kertaa. Itsekriittinen markkinatutkimuksesta kiinnostunut saattaisi tehdä tästä sanojen ja tekemisen välisestä erosta huomion ja ehkä nähnyt että sanat ovat halpoja mutta teot merkitsevät. Mutta minä tarvitsin tähän lisäksi Derren Brownia. Ja tästä sain sen ajatuksen että kenties nykymallinen julkinen tila on harmaa ja tylsä. Ja että voisi olla siistiä jos siinä olisi enemmän pröystäilyä ja wow -efektejä. (Kukaan ei kannata tuhlailua mutta voi pojat miten me kuitenkin seuraamme kaikenlaista viihdettä ja spektaakkeleita!)

Sekularismi johtaakin ongelmiin. Paitsi siihen että uskontopuhe tulee kaiken läpitunkevaksi vaikuttamisasioissa, kun asia saadaan yksinkertaisesti täysin pois päiväjärjestyksestä jos se saadaan osoitettua uskonnolliseksi. (Ihmiset ovat strategianäköisiä, muuten sekularismissa ei ehkä olisikaan ongemia.) Ja toinen asia on juuri julkisen tilan neutralisointi. Eri maailmankuvat taatusti aikaansaavatkin konflikteja. Ja yksi tapa on todellakin hakea sensuristista sopua jossa uskonto on privaatissa, toisin kuin työelämä ja hammastahna, wc paperi ja alusvaatteet jotka sitten kuuluvat julkiseen regimenttiin.

Mutta vaikka uskonto kenties kuuluukin privaattipaikkojen regimenttiin ja syvälle, niin asialle on kuitenkin olemassa toinenkin ratkaisu. Ja se toimi Rooman hallinnossa hirveän kauan. Se taas perustuu hyvin avoimeen tilan valtaamiseen erilaisilla uskonnollisilla symboleilla. Roomassahan oli ensinnäkin hirvittävä määrä omia jumalia. Ja vieraiden valtakuntien jumalillekin perustettiin patsaita. Tähän toki liittyi tiettyä järkyttävää, varsin New Agelaista, henkeä, jossa ihmiset olivat itse asiassa hyvin taikauskoisia. Ties mitä jumalia palvottiin "varmuuden vuoksi". (Vaikka Pascal kehitti kuuluisan vaakansa vasta paljon tämän jälkeen.) Ja Rooma oli muutenkin monijumalainen joten sekaan mahtui hyvin monia eri jumaluuksia.

Yksijumalaisissa kulttuureissa valta on enemmän keskitettyä ja siihen on vaikeampaa soluttaa vieraita kulttuureja. Näin enemmistönvallasta on tullut jotain jolla enemmistö pitää vähemmistön mielipiteet kurissa ja ilmentää valtaansa omilla uskonnollisilla symboleillaan. Tämä tietysti helpottaa sitä että jos kulttuurista tuleekin monikulttuurinen, niin uskonnottomuudessa päädytään julkisen elämän siivoamiseen uskonnoista. Mutta itse kuitenkin muistutan että nähdäkseni eri uskontojen vieminen julkiseen tilaan vaatii vain palan maata, klimpin metallia ja mahdollisesti pätkän asfalttitietä. Ratkaisu ei kenties ole yhtä ilmiselvä kuin Roomassa. But it's doable. Jos ymmärretään että voimme tulla toimeen tavalla jossa ihmisten herkkähipiäisyydestä ei tehdä hyvettä ja yritetä suojella kaikkia ärsyyntymiseltä ja vittuuntumiselta, olemme jo askeleen päässä sitä että olisi aivan luontevaa tehdä pirun hienoja siltoja joissa on leijonia ja tissejä. (Leijonat ovat siistejä, tissit ovat siistejä joten sfinksi on siisteyden jättipotti! Sen päihittää vain ... kaksi sfinksiä!)

Mutta mitä järkeä tuossa nyt on? - Tuohan rikkoo kaikkea sitä vastaan mitä kirkolta kovaan ääneen vaaditaan, uskonnottomat etunenässä!

Tämä on siis tavallaan kirkon julkisen roolin esimodernistamista. Joku voisi nähdä jopa sen, että tämä repii kaikkea sitä kohtaan mihin kirkkoa on kannustettu. Kirkolta on vaadittu lempeyttä, joten se on niin lammasmainen että haukotuttaa. Ja ihmiset eivät ole tyytyväisiä. Mutta kenties vika onkin juuri siinä että ihmisiltä kysytään. (Ja tätä ei pidä ymmärtää väärin, sen voi ymmärtää väärin.) Ja toinen virhe on siinä että sitten tämän jälkeen oletetaan että tästä kysymisestä saadaan vastaus.

Howard Moskowitz -niminen markkinatutkija on tutkinut elintarvikkeita. Hän on keskittynyt makutesteihin ja niiden perusteella saatavaan dataan. Ja tämä näkökulma on itse asiassa hyvin järkevä. Sillä jos ihmisiltä kysyy suoraan, he valehtelevat vielä suorempaan. Tai valehtelu on kenties väärä sana. Ihmiset eivät tiedosta halujaan kovin hyvin. He eivät osaa kertoa omia mieltymyksiään. Ehkä vahviten tämä näkyy kahvin kohdalla. Ihmiset arvostavat rikasta, vahvaa tummaa paahtoa. Mutta nauttivat enemmän vaaleana, melkoisen laihana ja kaikkea muuta kuin vahvana. Ihmiset eivät pidä tanniineista eivätkä juo kahvia pelkän kofeiinin vuoksi. (Tai jos juovat, tunnustavat että se kahvi on saatanan pahaa.) Tämä ei tule esiin kysymällä. Kirkko tuntuu kuitenkin kyselevän. Ja ihmiset vastaavat miten luulevat haluavansa. Mutta kenties sanoessaan että kirkko ei ole riittävän moderni, he sanovat että kirkko on haukotuttavan tylsä. Ja kun mietitään sitä määrää poliittista korrektiutta jolla kirkko on täytetty ynnä mietitään päälle sitä miten "sisältä käsin vaikuttaminen" paljastyy byrokratiaviidakoksi ja kokousperslihastylsistelyksi sen sijaan että se olisi oikeasti jotain aktiivista ja mielekästä asioiden kehittelyä.

Moskowitzin toinen korostus on siinä että klusteroiminen on usein järkevää. Vanhoilla markkinoilla pyrittiin omituiseen markkina-arvon luomiseen jossa on vain yksi tuote joka viehättäisi mahdollisimman monia. Usein on kuitenkin perustellumpaa luoda toisistaan poikkeavia muutamia tuotteita. Markkinaosuus kun kasvaa tätä kautta paremmin. ; Ja tähän ei voi sanoa oikein muuta kuin että kirkko hakee aivan selvästi yleisstrategiaa. Olen itse yrittänyt ottaa keskusteluissa esiin esimerkiksi paikallistamista. Mutta tämä idea kieltämättä sitten kohtaa yllättävän kovaa vastustusta. Kenties syynä on se, että kirkko nähdään opillisena. Ja Raamatun oppia ei voi olla montaa. Kenties paikallisolosuhteisiin eriytetyt systeemit ovat epäreiluja koska kaikki eivät saakaan identtisiä palveluita. Nämä ovat vakavasti otettavia argumentteja. Mutta jos ajatellaan aivan pelkästään kirkon jäsenmäärän maksimointia, on kenties syytä ottaa oppia eräästä helluntaiseurakunnasta joka päätyi "Helsingin Sanomiin" asti. Se ei taatusti pyri maksimaalisen ihmismäärän houkutteluun. Mutta eriyttämällä se on kuitenkin luonut toimivan konseptin. (En toki henkilökohtaisesti pidä tuollaisesta ryhmäytymisestä, saati mistään mikä liittyy helluntaiseurakuntaan. Mutta ei tämä estä ottamasta oppia, ideoita ja huomioita heiltä.)

Loppukaneetti.

Kun lähdin liikenteeseen, esillä oli tyytymättömiä lausuntoja. Nämä ovat kaikki luonnollisesti dataa jolla on merkitystä. Kun joku selittää että "kirkonmenot eivät kosketa arkielämää" tai "Liian vanhoillinen instituutio" tai "kirkko elää 1500 -luvulla ja minä 2000 -luvulla" he ilmaisevat tyytymättömyyttä. Mutta näitä ei kenties pidä nähdä niin vahvasti eksakteina argumentteina kuin epämääräisempinä tyytymättömyyden ilmaisuina. Toki on selvää että viittaukset voidaan tulkita johonkin eksaktiin asiaan. Esimerkiksi "vanhoillisuus" on varsin klassisesti tulkittavissa siihen että kirkolla on väärä kanta homoseksuaaleihin. Tämä ei ole huono tai väärä tulkinta. Mutta kenties tämän takana on muutakin, jotain enemmän.

Melko monelle kirkkokokemus koostuu tylsyydestä. Siitä ilmapiiristä joka on asennettu erikseen kirkkoon, joka rupeaa unettamaan ihan väkisin. Monet tietysti myös nauttivat rituaaleista ja ne ovat varmasti monille yhä "hittituote". (Vähän kuin Abban CD. Minun on mahdotonta ymmärtää että miksi ja miten. Mutta markkinat sanovat että jokin syy monilla on.) Kenties kirkolla on iso ja hidas ja monomaaninen systeemi. Jossa ei kenties pitäisikään pyrkiä siistimään ja olemaan loukkaamatta. Ihan sen takia että poliittinen korrektius toki vähentää konflikteja, mutta tekee sen tekemällä kaikesta mihin se koskettaa ihan käsittämättömän tylsää. Kun kirkolta pyydetään lempeyttä, voidaankin kenties valittaa sitä että se on liian tylsä ja ainut kiinnostava mikä siitä näkyy on se kun joku hupsu tuomiten kohkaa homppeleista.

Päivi Räsänen ei siis välttämättä ole mikään täystappio. Kenties kirkon ei niin tiukasti pitäisikään irrottautua hänen metodeistaan. Kenties variaatiota pitäisi luoda tuomalla eri asioista kohkaavia Räsäsiä. Ettei olisi niin että ainut kiinnostava on se monien kokemusmaailmassa ehdottoman väärä ja etäännyttävä mielipide.

Vaanivaa tekoälyä - eli dataroskan syövereistä

Puolisoni vanhojen pelien pelaamiseen tarkoitettu tietokone piti fiksailla käyttökuntoon ja pois netistä koska sen käyttöjärjestelmä (Windows XP) lopettaa päivittymisensä. Monet vanhoista peleistä eivät toimi uudemmilla järjestelmillä, joten säilöminen oli tarpeen. Siksi jouduimme muun muassa etsimään asennuslevyjä ja muuta johon voidaan tallentaa koko tietokoneen levypohja. Ja tähän liittyen tuli sitten esimerkiksi haettua erilaisia diskettejä ja muita tallenteita kotoa.

Kävin aikani kuluksi läpi omia vanhoja varmuuskopioitani ja diskettejäni. Vanhoja koulutehtäviä. Keskeneräisiä raapustuksia. Niitä oli kertynyt aika paljon. Osa oli muistoja, osaa en muistanut kirjoittaneeni vaikka tekstien sanavalinnat viittasivat vain yhteen tiettyyn tekijään. Ne olivat joskus hyviä, useammin omituisia ja mielipuolisia. (Tältäkö tuntuu lukea minun blogiani?)

Eräs, kenties mielenkiintoinen, oli Helsingin yliopiston kognitiotieteen puolella yhdelle kurssille tehty tekoälytehtävä. Siinä työn alla oli äänen avulla toimiva kahviautomaatti. Puolisoni yritti opettaa laitteelle omaa puhettaan, mutta kone ei ehkä ottanut selvää hänen korostuksestaan. (Hänen puhetapansa on painotuksiltaan ja äänneasuiltaan hieman omintakeinen.) Minäkin annoin oman äänijänteitä värisyttävän panokseni projektille. (On huolestuttavaa jos minä edustan "jotain normaalimpaa" yhdellekään data-aineistolle. Nyt todella kävi näin.)

Se ei edistynyt hirvittävän hyvin, sillä raportissa luki, että puolisoni ei saanut kahvia tilattua. Sitten minä yritin, eikä tästä tullut oppia. Aikani tuskailtuaan aloin kiroilemaan. "Saatana! Perkele! Jumalauta!". Tietokone oli heti skarppina. "One latte." Puolisoni muisti tapahtuman hyvin, itse olin sen aivan tyystin unohtanut.

---

Projekti on kuitenkin kenties sittemmin saanut tuulta alleen. Olen huomannut sittemmin saman algoritmin olevan käytössä niissä joissain kahviloissa, niissä robotinomaisissa androidipalvelijoissa.

Palveluksettaminen

Vanhoissa viikinkisaagoissa ei tunteilla. Niiden tunne-elämä koostuu lausunnoista tyyliin "olen vihainen, kostan". Tai "sitten he hautoivat kostoa kaksi viikkoa". Eräs tarina kertoo kaksintaistelusta. Ja se muistuttaa siitä minkä elokuvaväkivalta usein unohtaa. Nimittäin sen, että ihminen ei kuole haavoituttuaan heti.

Tarinassa voitettua lyötiin jalkaan ja hän nojasi kantoa vasten. Hän pyysi kaksintaisteluvihollistaan tuomaan hänelle vettä kypärässään. Toinen epäröi, koska toinen kuitenkin löisi häntä päähän. "En lyö, lupaan." Kun toinen sitten haki vettä ja tuli lyöntietäisyydelle, häntä lyötiin päähän. Tietysti lyötiin. Kyseessä oli viikinkisaaga. Se opettaa että vain idiootti ottaa kypäränsä päästään kaksintaistelussa. Sillä vaikka toinen pitäisi sanansa, on riski kova ja sitä ei tee se jolle tehdään palvelus.

Hieman samantapainen tilanne tulee vastaan uskonnollisessa julistamisessa. Esimerkiksi joskus he käyttävät apunaan kahvitarjoilua, voivat kysyä että haluaako kahvia. Ja korostavat että kyseessä on ilmainen kahvi. Jos heiltä kysyy että eihän tule raamatulla päähän lyömistä, sanovat että ei tule. Jos sitten juot kahvia, he juttelevat seuranasi. Ja vaikka kuinka yrittäisit jutella "Nalle Puhista", he pyrkivät siirtämään keskustelun Jeesukseen. Ja kun yksi väsyy kun ei pääse Nasu -teflonin ohi, he vaihtavat toiseen. Tätä voi sitten jatkua jopa useita tunteja. Tietenkin siinä julistetaan ja yritetään käännyttää ja lyödä raamatulla päähän. Kyseessä on "lähetystyötä tekevän" käännytysryhmän kahvitarjoilu. Jos tässä kohden yllättyy, on typerä.

Tästä ei pidä yllättyä. Sillä se, miten julistaminen toimii on yllättävää. Moni ajattelee että ystävyys ja luotettavuus saavutetaan hyvillä teoilla ja auttamisella. Mutta tosiasiassa tämä on kallis ja tehoton tapa. Benjamin Franklin mainitsikin siitä miten hän hankki usein luotettavuutta siten, että hän pyysi muita tekemään hänelle palveluksia. Ne olivat pieniä palveluksia, joita ei viitsinyt olla tekemättä. Ja tämän jälkeen nämä ihmiset joille Franklin oli kaiken järjen mukaan kunniavelassa, luottivat Frankliniin enemmän. Vaikka tosiasiassa Franklin ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen heidän luottamuksensa kun taas he olivat tehneet asioita jonka vuoksi Franklin tiesi että he olivat luotettavia.

Ja toki julistajakin ajattelee omassa ideologiassaan pelastavansa heikoilta jäiltä, tekevänsä palveluksen. Mutta tämä "heikkojen jäiden argumentti"  toimii vasta jos kohde olisi jo sisällä kristillisessä opissa. Ja koska kyseessä on käännyttäminen on käytännössä niin että toinen ei ole. Koska jos kristitty kääntää kristityn kristityksi kyseessä ei ole käännyttäminen sanan missään kovin oleellisessa mielessä. Tosiasiassa se, että kuuntelee julistajien paasausta on pieni palvelus joka tehdään kohteliaisuudesta tai pienestä omasta kiinnostuksesta. Julistaminen ei ole niin haluttua toimintaa että ihminen kiertäisi tuntikausia ympäri kaupunkia voidakseen kuunnella sitä. Eivät edes ne jotka lopulta kääntyvät tähän julistajan uskontoon. Kuuntelija tekee palveluksen.

Psykologia tunteekin ilmiön joka on nimetty Benjamin Franklinin mukaan Ben Franklin effectiksi. Sen mukaan ihminen joka on tehnyt toiselle palveluksen luottaa toiseen ja on valmiimpi tekemään samalle ihmiselle uuden palveluksen. Sen sijaan ihminen jolle palvelus on tehty, palauttavat palveluksen harvemmin kuin se joka on jo valmiiksi tehnyt palveluksen. Samoin jos joku on lähtenyt häiritsemään tai vahingoittamaan toista ovat todennäköisemmin tekemässä tekoa uudestaan. Ja tässäkin uhrin tekemä kosto on epätodennäköisempi tapahtuma kuin tämä tekijän vääryyteensä palaaminen.

Melko paljon voi siis oppia yhdestä kahvikupillisesta, joka ei olekaan niin ilmainen kuin voisi luulla. Yritän välttää tilanteen toistumista tulevaisuudessa.

Kutsutaan kahville tanssikaveri laihanlainen

"Kotimaassa" nostettiin esille ajatus kuolemankahveista. Tämä on sosiologeilta napattu idea, jota kokeillaan ja jos se toimii se otetaan käyttöön muissakin maissa. Kirkko siis ottaa osaa kuolemankahveihin, ja tässä tarve ja strategia ovat tulleet kirkon ulkopuolelta.

"Esimerkiksi Englannissa on ollut parin viime vuoden aikana sen verran kiinnostusta, että anglikaaninen kirkkokin kokeilee samantyyppistä toimintaa yhden hiippakunnan alueella. Idean isä, sveitsiläinen sosiologi Bernard Crettaz, on koettanut tehdä kuolemakahveja tutuksi myös Ranskassa ja Belgiassa. Brittein saarilla liikkeellä on jo omat verkkosivut, joilla neuvotaan muun muassa miten kahvit voi järjestää. Tähän mennessä niitä on ollut yli 500. Kahveilla toiset pohtivat omien hautajaistensa suunnittelua, toiset kertovat läheisen tai oman kuoleman tuomista ajatuksista."

Tarve nähdään siinä, että kulttuuri on maallistunut. Kirkko on ikään kuin hoitanut kuolemaan liittyvät asiat. Maallistuneillakin ihmisillä kuolema pitää kuitenkin käsitellä. Toki minäkin pidän tätä yhtenä merkkinä siitä miten "religion poisons everything" eli miten kuolemaan liittyvät asiat on ennen otettu uskonnon yleisomistukseksi. Ja tässä mielessä maallistumisselityksessä on järkeä. Mutta jos hyväksyy tämän premissin, on sitten astetta vaikeampi käsittää että miksi kirkko tunkee kuolemankahveihin jotka ovat maallistunutta kulttuuria joka täyttää kirkon ulkopuolelle jääneiden eksistentiaalisia aukkoja. Se voidaan nähdä peräti yrityksenä "myrkyttää kaikki taas kirkolla".

Tuo hentusia kanssa.

Mutta en ole näin vastahankainen. Sillä näen enemmän syyn siinä että kulttuurissa kuolema on sekä medikalisoitu että siirretty piiloon. Tämä on johtanut siihen että (a) kuolemaa ei käsitellä asiallisesti ja paatunut naturalisti se on se jos joku joka tietää että hän kuolee oikeasti, lopullisesti ja täydellisesti ja (b) kuolemaa ei ole käsitetty niin että siitä on tullut kiinnostavaa sosiaalipornoa jolla on hauskaa mässäillä ; Eikä tätä tasoa ainakaan paranna se, että moni ajattelee että aihe tekee syvällisyyden, joten omaa toimintaa ei edes suostuta näkemään pinnallisena.

Ja hyvässä ja pahassa tarve syntyy. Ja tarpeen kautta syntyy myös suosiota. On ihan positiivista että uskonnonkin puolella tehdään sellaisia asioita, kuin yritetään elää muita kuunnellen yhteiskunnassa. Se on mukavaa vaihtelua sille, että katsotaan että klassisesti uskonnollistetut aihepiirit, kuten esimerkiksi kuolema, on omaa erityisosaamisaluetta jonne muilla ei ole asiaa ja että uskontojen parissa tämäkin tehdään ilmiselvästi paremmin. Kyky ja halu oppia muilta asenteita ja käytänteitä on siis jopa jossain määrin kaunista. (Kunhan ensin katsoo sen tietyn laskelmoinninmakuisuuden läpi.)

Kahville mennessä on kuitenkin kenties asiallista tiedostaa, että kuolemasta puhuttaessa puhutaan kuitenkin yleensä myös - ja kenties varsinkin - elämästä. Esimerkiksi aborttikysymyksessä pro-liferille kysymys on elämän lopettamisesta ja abortin kannattajalle elämän alkamisen määrittelystä. Uskovaiselle kuolemassa on kysymys elämän jatkumisesta, ja muille sen päättymisestä. Samoin eutanasiassa, jopa lasten eutanasiassa, on sen kannattajien mukaan kysymys elämän laadusta ja sen vastustajien mukaan kysymys on vain elämän loppumisesta jossa edeltävä tila on melkoisen irrelevantti oikeutuksen kannalta.

Eikä tässä voida aina sanoa että uskovainen olisi delusionaalinen, sillä kun mietitään ihmisten käsityksiä kuolemasta, vastaan voi tulla yllättäviä seikkoja. Esimerkiksi itsemurhan tuomittavuutta käsitellyt psykologinen tutkimus paljasti tuoreesti, että itsemurhan tuomittavuus on liitoksissa uskonnollisuuteen. Mutta että silloinkin kun eiuskonnollinen käsittelee itsemurhaa, asiaa ei tuomita pelkästään omaisten kautta. Tuomittavuus on tätä suurempi ja vaatii selitykseksi ajatuksen siitä että itsemurhan tekijä jotenkin tahraa itsensä itsemurhan jälkeen. Jopa isolla määrällä ateisteilla itsemurhassa ja sen tuomittavuudessa on osittain kysymys kuolleiden itsemurhantekijöiden elämän jatkumisesta.

Minä lähden elämäkahveille. Ja suosittelen samaa muillekin. Sillä siitähän kuolemankahveilla tietysti haetaankin. Ajatusta siitä että on elämää kuoleman jälkeen. Ei ehkä kuolleella ole elämää kuoleman jälkeen, mutta heidän omaisillaan on. Heillä elämää on kuoleman jälkeen edessä tallattavana, joskus jopa liikaa.

Polakki

Lontoon briteillä oli erikoislaatuinen taipumus luokitella minut puolalaiseksi. Esimerkiksi Westminster Abbeyssä kuuntelulaitteita jakanut henkilö sanoi että "You must be Polish". Yleensä hän enemmänkin kysyi ihmisiltä että mistä he ovat.

Samaa toistui myös Starbuckseissa joissa kävin toistuvasti. Siellä on tapana laittaa nimi ja muita merkintöjä kuppiin. Näin tilaukset saadaan ohjattua sopivasti. Tätä varten he kysyvät nimen ja kirjoittavat sen kuppiin. (Asiakas ei kirjoita.) Oma nimeni kirjoitettiin aina väärin, mutta aina eri tavalla väärin. Sain esimerkiksi seuraavat "Toma", "Tuoma", "Tuomba", "Dowma", "Dowama" ja jopa "Tuoßa". Kirjoittaminen niin kuin lausutaan on ilmeisen vaikeaa. Syynä on luultavasti se, että minut liitettiin johonkin hieman itäeurooppalaisempaan kulttuuriin. (Mikä ei ole teknisesti ottaen huono arvaus. Olen Suomesta, ja jos täällä menee idempään euroopassa astuu Venäjälle.) Puolalaisuus kummitteli jälleen taustapiruna. Nimeni yritettiin kirjoittaa siinä muodossa mikä mielikuva ihmisillä on itä-eurooppalaisitsa tahi puolalaisista kirjoitusmuodoista.

On kuitenkin hieman mysteeristä että mistä tämä johtuu. Yksi vastaus tulee jo siitä että Lontoossa on paljon puolalaisia maahanmuuttajia. Minun korostuksestani kuulee varsin keveästi että en ole englantilainen. (Itse sanon suoraan että lausun väärin, Windsor taas sanoo englantilaisen kohteliaasti että minulla on aksentti.) Vihjeitä tulee itäiseen suuntaan. Puola ei ole huono arvaus. Toinen vastaus taas tulee siitä että tosiasiassa suvussani on hyvin kaukaisia linjoja Puolaan. Tarkalleen ottaen Puolan ortodokseihin jotka ovat aikanaan karanneet katolisten uskonvainoja. On periaatteessa mahdollista että minulla on puolalaista rotunäköä sen verran että tarkka osaisi huomata ne. (Itse en osaa sanoa tähän mitään, en tiedä miltä puolalaiset näyttävät. Mutta jos todellakin minulta näyttävät, niin voi rassukoita.)

Nimi ja asuinmaa ovat tietysti jonkinlaisia identiteettejä ja sen vuoksi tämänlaisilla asioilla on suhteeton merkitys aivoissa tapahtuvalle sepeämiselle. Sitä jotenkin haluaisi tietää että mistä "pohjimmiltaan" on kysymys. Haluaa, vaikka todennäköisesti pohjaa ei edes ole.

Tämä on ihmeellistä. Jostain syystä turisteilta kysytään että mistä he ovat. Ja turistit ovat tyytyväisiä. Kuitenkin tämä on tavallaan huomautus siitä että "kuka ei kuulu joukkoon" että on samalla kliseinen, mielikuvitukseton tapa olla mukakontaktissa mukakiinnostunut toisesta. Tämä ei voi oikeastaan tehdä muuta kuin vetää minun mietteet kohti Jean Baudrillardia, joka esitteli "viettelyn teoriaa" jossa seducere on enemmänkin huomion sivuun vetämistä. Tavallisesti viettely nähdään paljastamisen kautta, mutta Baudrilladrin näkemys on eri. (Ei sama.). Viettely on juuri sitä että jonkun vihjataan olevan enemmän, mutta ei paljasteta tämän ydintä. Baudrillardin maailmassa tavallista on jopa se, että tämä huomion siirtäminen on hämäystä ; Paljastuksessa ei oikeasti ole mitään paljastettavaa, se vain on lähinnä viittaavinaan itsensä ulkopuolelle. Kun tuntematon haluaa korjata tuntemattomuutta ja viittaa "olen Suomalainen" hän sanoo pohjimmiltaan jotain sellaista kuin "Olen tavallinen tylsä ihminen mutta olen peräisin tavallisesta tylsästä paikasta." (Hän kuuluu johonkin, mutta ei tänne?)

Äärimmillään sitä päätyy pyörittämään itseidentiteettimyllyä jossa pyöritellään banaalia yksityiskohtaa ja mitättömiä detaljeja, jotta voitaisiin väistää se, että tosiasiassa ei ollut mitään kohtaamista vaan korkeintaan asiakassuhde. Tälläisiä pyörittelevä ihminen on äärimmäisen ontto, hän joutuu itsepettämään itseään ja viettelemään itsensä. Se taas on vähän kuin masturbointia ilman seksiä, jotain jossa ensin vonkaa itseään ja sitten kieltäytyy selittämällä että ei voi kun on pää niin kipeänä.

---

Yläkuva on Lontoon "Science Museumin" robotin hiekkaan piirtämä kuva bloggaajasta. Alakuva on korkeintaan osoitus terveistä käsistä.

Pieni ajatus: Huonosti käyttäytyvät miehet

"Preaches about equality of sexes - believes all men are dumb and perverts."
(Nettimeemi)

Usein toistettu slogan on, että feminismi ei aja naisten asiaa, vaan on tasa-arvon puolella. Tällöin korostetaan että jokaisen miehen tulee tukea feminismiä ja tasa-arvoa nimittäytymällä profeministiksi, koska siinä vain määritellään ja haetaan tasa-arvoa josta on erilaisia näkemyksiä. Korostus on, että feminismi ei ole käänteistä sovinismia. Ei miesvihaa.

Kuitenkaan juuri näin ei usein ole ; Itse koen suorastaan välttämättömäksi jakaa feminismin "tavalliseen feminismiin" ja "telaketjufeminismiin". Jaottelu on hyvin tarpeellinen. Tästä saa kenties yllättävän mutta kuitenkin samalla hyvin valottavan kulman katsomalla "Tämä päivä" -blogin kommentoijaa. Kommentti on mielenkiintoinen, koska se on miehen kirjoittama ja nimenomaan korostaa että tosiasiassa miehet eivät vihaa naisia. - koko jutun "punainen lanka" on juuri se, että olisi syytä vaihtaa nimi "5 Ways Modern Men Are Trained to Hate Women" muotoon "5 ways that are or are not products of culture how a small percentage of men dislike women or consider them inferior." Vastustuksen syyksi nousee esimerkiksi stereotypistäminen - joka on hyvin useimmiten feminismin pääkritiikinkohteena ; Sukupuoliroolit kuten kotiäitiyshän nähdään kulttuurisina stereotypioina jotka eivät kuvaa oikeita ihmisiä ja heidän mieltymyksiään. Että vaikka kulttuuri ajaa ja kannustaa johonkin, niin se ei tarkoita että naiset haluaisivat.

Tämä herätti vastareaktion. Reaktioketju menee seuraavasti : "Eivät kai miehet sentään ihan vihaa naisia. Halveksivat vain. Ihan jokainen mies. Tähän uskon, vaikka kuka väittäisi mitä. Korostetaakoon, että tämä on vakaa uskomus, ei virallinen fakta." ... "En lue ajatuksia. Tulkitsen itseeni kohdistuvaa käyttäytymistä. Koska en halua ajatella olevani yksilönä halveksittava, oletan miesten halveksivan myös kaikkia muita naisia eikä vain minua. Vähemmän kurja olo näin." Huomiotaherättävää tässä on tietysti se, että jos mies halveksii naista, se on kammottavaa. Mutta kuitenkin juuri tästä lausunnosta itsestään kumpuavaa syvä ja kaikenkattava halveksunta miehiä kohtaan. Peräti sellaisella tavalla, että mikään todisteaineisto ei saisi häntä uskomaan muutoin. ; Yksinkertaisesti sellainen episteemis-argumentatiivinen konsepti kuin "epävirallinen fakta" kuvaa sitä että kyseessä on asenteellinen arvolauselma. Tämänlaiset keinot syntyvät helposti niillä ihmisillä jotka tarvitsevat vihanluontia voidakseen olla "better than thou" -ihmisiä. Feministmi vetoaa niihin ihmisiin joista vaihtoehtoiset ja tavallisemmat lähteet, kuten uskonto, ei ole imagoltaan riittävän rationaalista ja "modernia".

Se, että tätä ei väitetä totuudeksi on kätevä strategia, koska nyky-yhteiskunnassa mielipiteestä on tullut argumentaation korvike. Se, että saa olla jotain mieltä vääntyy siihen muotoon että tämä mielipide on järkevä, oikeutettu ja perusteltu. Tällä taikatempulla fenomenologisesta kokemuksesta tulee tosiasiaa kuvaavat tila, olipa sen lähde ulkoinen (kiusaava syrjintä) vai sisäinen (ennakkoluuloista kumpuavat pelot). ~ Ihminen itse asiassa helposti lähtee jopa lietsomaan tämänlaista. Jos vaikkapa minä olisin lihaksi tullut klassinen perussuomalaisstereotypia joka pelkäisin vaikka mustaihosiia, ilmeilisin heille taatusti eri tavalla tai joskus jopa lausun jotain harkitsematonta jolloin he vihaavat minua helposti koska näkevät asiattomuuden. Ja tämä heidän ymmärrettävä suutahtamisensa olisi todiste siitä että ennakkoluuloni olisivat perusteltuja.
1: Tämän pelossa olen esimerkiksi uskontokeskusteluissa reaktiivinen. Eli "ilmestyn paikalle" vasta kun joku "uskis" ensin itse käy lausumassa jotain jota he itse voivat kuvata "reteänä" mutta jolle oikea termi on pilkallisuus ja vittuilu. Näin teen siksi, että tiedostan että tässä aihepiirissä minulla on varmasti paikkoja joiden kohdalla aggressio kääntyisi helposti liiallisuuksiin. Se, että elämänhistoriani ja kokemukseni ovat tässä painottamassa eivät muuta sitä tosiasiaa, että yleistäminen joka ikiseen kristittyyn tai uskovaiseen olisi vakavaa liioittelua.

Itse kuitenkin suhtaudun näihin asioihin vakavasti. Syytös on vakava ja sen korjaamiseksi olisi tehtävä kaikki mahdollinen. Aito kiusaaminen on aina konkreettista. Ja sen pystyy todellakin yksilöimään ja kuvailemaan jotenkin. Esimerkiksi koulukiusaamisessa kiusaamista ei vielä ole "musta tuntuu että". Siihen liittyy jotain, kuten tönimistä, nimittelyä tai seurasta eristämistä. Siitä joka pikkumaisesti tulkitsee jotain epämääräisiä kokemuksia yksinkertaisesti loukkaa niitä joita kiusataan oikeasti. ~ Se, että jokin olematon ja omista asenteista ja peloista kumpuava laitettaisiin samaan luokkaan aidon kiusaamisen kanssa on yksinkertaisesti vääristävää ja vähättelevää.

Toki kiusaaminen voi olla vaikeasti havaittavaa ; Joskus ulkopuolisen voi olla vaikeaa huomata asiaa. Tästä hauskana esimerkkinä olkoot se, että olen huomannut että minua kohdellaan huomattavasti eri tavoin jos liikun helsingissä porukoissa joissa on homoseksuaaleja. Ihmsiet osaavat lukea tiettyjä konsepteja ja liittää tiettyyn ryhmään. Mukanaoloni antaa minulle mahdollisuuden "kurkistaa". Ja ero on yllättävän konkreettinen. Samoin en olisi vielä viime viikolla osanut kuvitellakaan että ihmiset olisivat jotenkin dramaattisesti ulkonäkörasisteja. Mutta kun leikkasin tukkani nörttitukasta kaljuksi, huomasin valtavan muutoksen ihmisten käyttäytymisestä ; Ennen ihmiset suorastaan kävelivät päin. He ilmeisesti näkivät että tuonnäköinen ihminen ei voi olla kiireinen tai että hänestä ei ole mitään riskiä vaikka vähän ohittelee jonossa, tönäisee kiireessä tai valloittaa penkkiä. Kaljuna ihmiset väistivät minua, sain tilaa junassa ja niin edespäin. ~ Tässä vaiheessa on tietysti vaikeaa sanoa onko tässä pahempi ennakkoluulo kaljuja vai nörttejä vastaan. Mutta tällä ei oikesti ole kovin paljoa merkitystä.

Sen tiedän, että itse en halveksi naisia. Eikä "tämän päivän" kirjoittajakaan halveksi. Itse asiassa tuonlaisten kommenttien esittäminen on loukkaavaa ja suorastaan vihjaa että kommentoija pitää tekstiä valheellisena, jonain miehen valehtelevana tosiasioiden vääristelynä. Tämänlaista toimintaa toki tapahtuu, eikä ihmiskunta ole ainakaan valehtelun, kaksoisstandardien tai tekopyhyyden puutteesta kärsinyt. Mutta silloin tilanne on voitava yksilöidä johonkin konkreettiseen.

Miehet heikkoina halusta ja pelosta.

Itse asiassa en ole ymmärtänyt edes sitä asiallisempien feministien tulkintaa jota esimerkiksi Lenita Airisto näyttää kannattavan. Hänhän television "feel good" -ohjelmassa näytti klassista maalausta ja kysyi joltain tummatukkaiselta jannulta (ilmeisesti joku julkkis jota en kuitenkaan tunne) että eikö vain olekin niin että häntä pelottaa tuossa maalauksessa olevan naisen eroottinen valta. ; Rehellisesti sanoen ainakaan minua ei pelota. Airisto näyttää ajattelevan asiaa kahdessa vaiheessa (a) että miehen seksuaalinen halu on sisäinen pakko joka tekee hänestä ohjattavan, jokin joka pakottaa tietoisuutta tiettyyn suuntaan (b) tämä heikkous ja kontrollinpuute pelottaa kaikkia.

Sen sijaan että puhuisin "uskalla olla heikko" -asenteesta en lähde tuolle linjalle. Sillä olen tunnetusti tietoisuuskeskeinen "empiristi-rationalisti" jolle tunteet ovat monesti taistelunkohde ja jolle itsekontrollintarve on niin suuri, että esimerkiksi alkoholin kittaaminen ja huumeidenkäyttö on jäänyt rutiineista siksi että niihin liittyvä itsekontrollin heikkeneminen on "terveessä perusepäluottamuksessa" elävälle se kaikista pahin vaihtoehto. - Sen sijaan otan toisen linjan ja sanon vain, että en pelkää aamukahvikuppiani, vaikka minut ajaakin sen pariin varsin pakkomielteinen joka-aamuinen heräämisen jälkeinen tila. Olen heikko (sanan kaikissa merkityksessä) kun menen aamulla kahvinkeittimelle. Ja tosiasia on, että minulla on riippuvuus kofeiiniin. Peräti erityisen paha sellainen. Kuitenkin juuri aamukahvikuppi saa minut tuntemaan itseni vahvaksi.

Täsmälleen sama tapahtuu myös "naisen kanssa". Tai oikeastaan "naisen kanssa" tilanne muuttuu vielä astetta eteenpäin, koska kyseessä on kuitenkin vastavuoroinen tilanne. On helppoa kestää oma heikkous jos kykenee samalla näkemään toisessa heikkoutta. Kysymys on toki tällöinkin epäterveellisestä luottamuksentunteesta. Mutta ollakseen halveksimatta aivan jokaista ihmistä, on toki oltava luottamuskonsepti. Sen on vain kenties oltava ansaittava sellainen ; Luottamuksen kanssa heikkous ei muutu peloksi, vaan kunnioitukseksi. Ja tämä ero on yhtä oleellinen ja suuri kuin ero perversioiden ja erotiikan välillä.

---

Kirjoittaja tosin on sekä tyhmä että perverssi. Hänellä on myös stereotypioita ja ennakkoluuloja esimerkiksi MMORPG -peleissä maageja pelaavia kohtaan. (Rogues rules!) Mutta ei pidä yleistää!

Challenged

Päätin omalakisuudessani ottaa osaa nettimeemiin. (Koska lasken kuuluvani joukkoon " ja muut myös".) Teen näin siitä huolimatta että kyseessä on "randomlistameemi" jotka edustavat yleisesti ottaen mitäänsanomattominta meemistön luonnetta. "Seitsemän kohtaa" -tyyppiset listat ovat tavallisesti jotain joiden pohja ei salli oikeastaan muuta kuin mielivaltaisuuden, pinnallisuuden ja numerologian sekametelisoppaa. Kaikesta huolimatta tämän meemin optimistisuus raivostuttaa kaltaistani kyynikkoa sydänveriin asti. Otankin tämän siksi äärimmäisenä "Niezscheläisenä haasteena" ; Toivon että panostamani kärsimys tuottaa siihen nuoralla sidottua tyytyväisyyttä.

Luettelo alkaa "lemppareilla".

lempiväri: Mielestäni väreillä on konteksti ; Esimerkiksi mädänvihreä vieraileville Jehovan todistajille tarjotussa pullassa on varsin miellyttävä ja hykerryttävä. Mielivärini noin yleisesti ottaen on mikä tahansa, kunhan se on musta. Ja etenkin jos tausta on musta ja teksti vaaleammalla. Se näyttää todellisuuden sellaisena kuin se on. Onni on kätkettynä pieneen tekstiosaan ja siihen on syytä kiinnittää huomio elämässä. Suuri pimeä on kaikenkattavaa mutta samalla sitä irrelevanttia ja epäkiinnostavaa. Kuitenkin sitä mustaa on samalla ihan helvetisti.

lempieläin: oravat. Oravat ovat täydellisiä eläimiä, koska ne ovat söpöjä mutta kammottavia olentoja. Ne ovat siis hieman kuten koaloja, jotka ovat luonteeltaan aivan hirvittäviä vaikka näyttävätkin suloisilta. Oravat ovat kuitenkin koaloita kovempi juttu, koska niitä on kaikkialla. Niillä ei ole harvinaisuutta tai eksoottisuutta tekosyinään. Lisäksi aina kun viikonloppuna lapset metelöivät rukoilen shamanistista oravatoteemia hoitamaan ongelman puolestani. (Mutta jostain syystä en tee samaa koirille, vaikka tämä toimisi niidenkin kanssa.) Teen näin siitä huolimatta, että en usko henkiolentoihin sillä minulle on kerrottu että se toimii siitä huolimatta. Asia on toki valitettavasti vähän sama kuin sen kristinuskon rukoilun kanssa ; Kokeilujen pohjalta voi sanoa että "Ei toimi", joten teen siis luultavasti jotain väärin. - Ja voi olla että molemmissa tapauksissa se "väärin" tarkoittaa sitä että edes yrittää!

lempijuoma: Kahvi. En maista juuri mitään, mutta käytännössä ainut mikä pitää heiveröisen sydämeni lyömässä on kofeiini. Sitä paitsi ilman kahvia olen järkyttävän pahalla tuulella. Kun miettii miten pahalla tuulella olen usein vaikka juon kahvia, voi ymmärtää että kyseessä on kamala asia.

antaa vai saada lahjoja: saada. Suurin osa ihmisistä on irrelevantteja. Ja niillä jotka eivät ole, ovat siitä hankalia että heillä on pahanta tapana joko pettää tai kuolla. Omaisuus sen sijaan pysyy. Ja vaikka voisin periaatteessa olla kranttu lahjojen suhteen ja pettyä saamisiini, muistan kuitenkin aina "jälleenmyyntiarvo" -sanan merkityksen.

lempikukka: Tässä kohden minun on pakko myöntää esteettiset taipumukseni. Pidän likimain kaikista kukista, koska ne ovat kauniita ja hauraita. - Kuitenkin pidän myös niistä kukista jotka ovat läpikuultavia, kiteisiä, kauniita ja harvinaisia mineraaleja.

lempikuvio: Esteetikkona olen herkkä muotojen symmetrialle. Siksi esimerkiksi saatananpalvojien käyttämä pentagrammi on varsin esteettinen. Samoin mieltäni viehättää palavien ristien muotokieli. Ja taalanmerkki.

intohimo: Kaikki mikä turmelee.

lempinumero: Mikä tahansa sellainen jossa on taalanmerkki perässä.

"seitsemän satunnaista faktaa itsestäni"

1: En usko että ihminen osaa kovinkaan hyvin tuottaa satunnaisuutta. Ja samalla ihminen on kuitenkin erittäin hyvä keksimään mielivaltaisiakin selityksiä. Tässä mielessä hän ei voi koskaan onnistua siinä että hän tuottaisi vaikka kasan satunnaisia faktoja. Faktat heijastuvat aina jostain ja yllättävän usein jokin tietoinen tai esitietoinen (ja yllättävän usein ilmiselvä) yhdistävä teema muokkaa niitä. Näin ollen jos tuottaa satunnaisia faktoja, tuottaakin jotain jolla muut voivat profiloida sinua. Suurin osa näistä profiileista on kuitenkin sepitelmiä koska ihminen keksii yhteyksiä myös sinne missä niitä ei ole.

2: Mikään ei ole niin kaunista kuin se, että sadistia lyödään.

3: Paitsi se, että masokisti lyö.

4: Vaikka olenkin roskaruoka-nakkikioskiruuan suurkuluttaja, osaan arvostaa hyvin tehtyä kasvisruokalan menua.

5: Hyvin tehty kasvisruokavalio ei pidä sisällään tofua tai soijaa. Ne eivät ole tarkoitettu ihmisravinnoksi. En ymmärrä miten Jumalan hyvistä aineksista voidaankin aikaansaada tämänlaista sotkua!

6: Uskon, että ihmiset unohtavat kunnioittaa riittävästi unohdettuja polkuja, halveksittuja tietoja ja keskeytettyjä teknologioita.

7: Elämäni ei oikeasti koostu kaikesta destruktiivisesta, rumasta ja irvokkaasta. Kuitenkin nykykulttuuri pitää tämänlaista jostain syystä mielenkiintoisempana. Ilman tämänlaista kyynisyyttä esimerkiksi "seitsemän satunnaista asiaa itsestä" muuttuu pinnallisuudeksi. Mutta jos valehtelee olevansa pahempi kuin on, tätä pidetään nöyränä ja rehellisenä eikä ollenkaan valheellisena psykopatismina. Ja tätä pidetään originellina vaikka näin toimiikin vain likimain kaikki!

"vähintään kymmenen hyvää mieltä tuovaa asiaa:"

1: Se, että tänään, kaljuksi itseni ajelemisen kanssa ensimmäistä kertaa ulkona ollessani osallistuin sosiologiseen ulkonäköä koskevaan kokeeseen ; En joutunut väistelemään ihmisiä, vaan ihmiset väistelivät minua. Sitten sanotaan että sisäinen kauneus ja kohteliaisuus ratkaisevat.

2: Se, että nykyään yleisesti pahalla silmällä katsomani postmodernismi on vapauttanut filsofiaa sen verran, että on yhtä perusteltua kuvata teoriaansa siteeraamalla Shakespearen tuotantoa kuin "South Parkia".

3: Maailmassa on ihmisiä jotka kilvoittelevat itseään päähän potkimisen jalossa taidossa. Siinä on jopa maailmanennätyskilpailua ; Nämä ensinnäkin näyttävät että ihminen voi kilvoitella ja harjoitella mitä erikoisempia asioita ja saada tästä iloa ja riemua elämäänsä. Lisäksi he näyttävät että maailmassa on jotain asioita joihin voin itsekin petrata ja joissa voin kehittyä - ja näin elämälläni tulee olemaan sisältöä myös niinä päivinä kun aamumasennuksissani mietin että onko elämässä mitään enää tarjottavaa. Ja ennen kaikkea he antavat minulle ihmisryhmän joita kohtaan voin kokea ylemmyyttä ; Tätä puolta ei osata yleensä arvostaa esimerkiksi tositv -tähdissä ja muissa "turhissa julkkiksissa". Samalla muistuu mieleen, että on aina eettistä olla päähänpotkittujen puolella.

4: Oletteko koskaan nähneet vuohta? Ne pureksivat ruohoa niin että niiden parta heiluu. Lisäksi etenkin aikuisilla pukeilla (miesvuohi) on tapa haista erittäin omituiselta, mikä lisää niihin huvittavia piirteitä. Erityisen mukavaa isoissa vähän vajaat 50 kiloa painavissa pukeissa on se, että ne tykkäävät puskea. Vietin erään iltapäivän siten, että tarjosin käsisyötössä isolle pukille ruohoa ja rapsutin sitä päälaelta. Se pukki sitten aina välistä nousi puskemaan leikkimielisesti sitä kättä joka sitä rapsutti. Silloin oli kiva napauttaa nyrkillä sitä vuohta - siihen vahvaan puskuriin joka niillä on, siihen sarvienjuureen niiden sarvien välistä - juuri sen verran että se pukki juuri ja juuri pysähtyi mutta ei kaatunut. Sitten sitä vuohta piti taas rapsuttaa. Me molemmat olisimme voineet jatkaa tätä vaikka ikuisesti. Tämänlaisen muiston voimalla jaksaa pitkään.

5: Miekkailu tuo elämään aina iloa. Se on parasta mitä ihminen voi tehdä housut jalassa ja toiseksi parasta mitä voi tehdä siten että pitää käsillä jostain kiinni.

6: "Roope Setä" (5/09) on kohta jossa mustakaapu kuvastaa Hessua, Simo Sisua ja Mikki Hiirtä sanoilla "Jaha! Äänestä päätellen sieltä tulevat paksukainen, ohukainen ja lyhytikäinen." ... "Ups! Anteeksi, piti sanomani "lyhykäinen"." Tämä on ensivilkaisulla alluusio ja sinällään huvittava. Lisäksi siihen tiivistyy valtavan paljon syvällistä ymmärrystä hahmojen perimmäisestä luonteesta ja niiden suhteesta Mustakaapuun itseensä. Tämä on vähän kuin tunnustettu vanhojen kaverusten tapaaminen, tosin sillä erolla että kukaan ei ole vanha eikä kyseessä ole kaveruus. Tämänlaisia reflektoituja letkautuksia olisi mukavaa lausua omille vihamiehilleen. Mutta ne tulevat oikeasti mieleen "vasta portaikossa". On lohdullista että epäonnisuudestaan huolimatta Mustakaapu onnistuu edes jossain, jota jokainen haluaisi osata.

7: Kun on jonossa, on odottaminen inhottavaa ja tylsää. Tylsyys ja inhotus unohtuvat, kun valikoitte satunnaisen kohteen, josta sitten kuvittelette vaikkapa että hän saisi satunnaisia sähköiskuja ahteriinsa tai että hän yht'äkkiä alkaisi pullanhimon vallassa tunkemaan pullaa suuhunsa ja miltä tämä näyttäisi sitten. Tämän johdosta ihminen hyvin helposti huvittuu itse. Ja kun tuijotuksen tekee vaivihkaisesti, toinen kuitenkin huomaa sen ja sitten on syytä katsoa muualle. Pian tunnet olosi pahaksi kun mielessäni teet pahaa toiselle ja sitten tajuat että toisella on vaikkapa unelma saada se jonotusasia koska sillä on suuri muutos. Ehkä liput elokuviin pelastavat tämän parisuhteen. Ehkä kauppaostoksilla ruokitaan sairas koira niin että tämä pelastuu ja toipuu. Samalla tunnet olosi hyväksi ja pahaksi kun se irvokaskin asia huvittaa sinua vielä - ja samalla kun se toinen ihan satunnainen ihmettelee että mitä helvettiä päässäsi liikkuu ja mikä hullu oikein olet. Näin se, että nöyryytät toista nöyrryttää itseäsi ja osaat nauraa paitsi muille, myös itsellesikin joskus vähän. Teen tätä aivan liian harvoin (en koskaan) mutta kannattaisi!

8: Timo Soinin anagrammeja ovat esimerkiksi "osin toimi", "nimi sitoo" ja "sotiin, moi". Tässä voi nähdä jotain syvempää merkitystä. (Vähän kuin siinä että "kukka -asetelman" sananmuunnos on "akka kusetelma".) Tälläisten huomioiden ja niistä huvittumisen tiedostaminen ei kenties ole tiedettä, mutta kuitenkin arvokasta reflektiota joka muokkaa ja ilmituo puoliviattomalla tavalla omia huomioita ja asennevammoja.

9: On aina mukavaa ajatella itseään realistisesti. Koska tarvitsemme samalla kokemuksia ylivoipaisuudesta, on hyvä kuitenkin rakentaa itsestään realistinen supersankarihahmo. Esimerkiksi jos pitää itseään ripeänä, voisi ottaa itselleen ideaaliksi pikanopean "Flash Gordonin - maailman nopeimman miehen". Koska pitää kuitenkin olla realisti, tulee ottaa realistisempi supersankarinimike. Esimerkiksi sellaisen kuin "melkein maailman nopein K-kaupan kassa." Kun tämän ottaa itselleen supersankariroolina ja keksii itselleen salaisen identiteetin ja kuvittelee sen kaupan puvun olevan salainen univormu joka kätkee todellisen minän, huomaa pian että suuri voima tuo suunnattoman vastuun. Eivätkä ne voimatkaan ole niin kuviteltuja.

10: On aina ilahduttavaa ottaa asia, miltei mikä tahansa asia. Ja sitten yrittää liittää se toiseen asiaan, miltei mihinkään asiaan. Koska ihminen on huono sattumassa ja hyvä keksimään tekosyitä, saat aina mielenpuuhaa. Tämä on yllättävän antoisaa ja tekee hyvälle tuulelle.

11: Oikeasti oikeita ilonaiheitakin olisi. Mutta ne olisivat tylsiä. Minulla on perhe, johon en pidä yhteyttä. Minulla on ystäviä joiden kanssa en käy missään. Minulla on vaikka mitä konkreettisia asioita, joita sitten laiminlyön. Tässä suhteessa ongelmana on vain se, että tämänlaiset eivät ole kiinnostavia, koska yllättävän monet näyttävät tekevän juuri samalla tavalla. Eli listaavan epäoleellisia hyvän mielen aiheita "kiinnostavina" ja laiminlyövän niitä oikeita asioita arkielämässään koska pitää olla "kiinnostava" eikä "onnellinen". Tämän vuoksi ihmiset myös kyynistelevät enemmän kuin oikeasti uskovat. - Ja tätä tekevät etenkin ne jotka kyynistelevät aivan helvetisti ja valehtelevat päin naamaa väittäen esimerkiksi että lahjan saaminen on ihanampaa kuin lahjan antaminen.

Vääristä syistä

Ensimmäinen osallistumishenkinen kontaktini "filosofiaan filosofian nimellä" tapahtui yläasteella. Koulussamme oli valinnaisten aineiden joukossa vapaaehtoinen kurssi (1kpl) filosofiasta. En oikeastaan tiennyt mistä asiassa on kysymys. Filosofialla oli hieman etäinen rooli ; Sanan olin toki kuullut ja että se on jotenkin ovelaa ja viisasta.

Valitsin kurssin pääasiassa siksi, että kurssiin kuului ulos koulurakennuksesta menemistä, filosofisia retkiä lähikahviloihin. Lisäksi pidin kurssin opettajaa, Timo Laulajaa, huumorintajuisena opettajana, joten päädyin kurssille kahvinhimon ja huvituksenhaku mielessäni. Joku voisi sanoa että olin kurssilla ns. totaalisen vääristä syistä. Mutta sen ajan koulunkäyntini oli yleisesti ottaen tätä. ~ Kouluaineet siihen aikaan kun olivat kahdenlaisia. Niitä joissa pärjäsin hyvin ja joiden eteen minun ei tarvinnut tehdä työtä ; Matemaattiset ja humanistiset aineet olivat minulle äärimmäisen helppoja, jopa tylsistymiseen asti ; Tuntui että läsnäolo riittää ja saa sopivan hyvän numeron pelkästään sillä. Ja niitä joiden kanssa pärjäsin huonosti ja oikein mikään määrä työtä ei tuntunut tekevän muutosta, esimerkiksi kaikki kieliaineet ja liikunta olivat minulle totaalisen vaikeita. Koulu oli yleisesti ottaen rooliltaan minulle "jotain". Asennevammaa minulla ei opettajien mukaan ollut, halusin vain päästä kohtuu hyvään tulokseen minimaalisella määrällä työtä. ~ Ajattelin että filosofia olisi minulle helppoa, ainakin verrattuna siihen että ottaisin vaikkapa ranskan kielen. Valintana filosofiankurssi ei ollut ilmiselvä, mutta se oli kuitenkin varsin johdonmukaista laiskan laskelmoivaa minua.

Kun kävimme kahviloissa, ei minussa tapahtunut mitään erityistä viisauden kasvua. Filosofisimmat kysymykset mielessäni pyörivät enimmäkseen sellaisten kysymysten kuten "Saako samaan hintaan santsikupin?" ja "Onko jälkiruokia X viellä jäljellä?" Suosikkireissuni oli filosofinen retki "Kahvila Maireaan" (sittemmin konkurssissa), jossa oli erikoistarjous jonka mukaan tietyllä rahamäärällä sai juoda kahvia niin monta kuppia kuin halusi. (Join 12 kuppia, kisasimme erään toisen filosofian kurssilaisen kanssa.)

Lukiossa tilanne ei ollut hirveän paljon parempi. Siellä tarjolla oli yksi pakollinen kurssi filosofiaa. Kävin sen, enkä ottanut edes jatkokurssia. Tämän kurssin aikana olin sentään kypsynyt sen verran että älysin pysyä aiheessa - valitettavasti tärkeänä roolinani oli myös kysyä arkielämän pohjalta provokatiivisia kysymyksiä aiheisiin. Opettajamme Seija Aarto - jonka vaikutus minulle on suuri, mutta samalla tavalla hajanainen, epämääräine, omituinen, pelottava ja kaksijakoinen kuin opettaja Severus Kalkaroksen rooli "Harry Potter" -sarjassa - joutui kohtaamaan minulta esimerkiksi sellaisia kuin "Mikä on filosofian merkitys kun filosofiaa ei voi syödä eikä myydä?". Tämä kysely oli asianmukaista, koska filosofia jonka olin oppinut näytti varsin omituiselta, filosofian arvon tuhoavalta ; Miksi ihmeessä pitäisi ottaa huomioon joku Humen ajatus induktion ongelmasta, jossa henkenä näyttää olevan äärimmäinen paranoija ; Kenties menenkin aamulla jääkaapille jossa kananmuna näyttää kananmunalta, mutta elämänkokemukseni mukainen oletus sen ravitsevasta voimasta onkin katkennut ja se onkin verrannollinen arsenikkiin, tappavaan myrkkyyn. Ihmettelin että miksi tämänlaista saivartelua pitäisi ottaa mitenkään vakavasti.

Joku voisi jopa sanoa että tuohon aikaan kävin koko lukiota vääristä syistä. Lukio oli vain jotain "joka kuului käydä kun olin aika hyvä koulussa" ja koska siitä sai ylioppilaslakin. Ja lukio oli tietysti myös kätevä ihmisten kokoontumispaikka. Joten siellä oli paljon (a) kavereita (b) tyttöjä (c) tyttökavereita.

Varsinainen akatteemisen saivartelun, filosofian, arvostus "kasvoi minulle" vasta melko pitkästi lukiota pääsemisen jälkeen. Voidaankin sanoa että osasin kontekstoida osaamani, Humen saivartelun lokeroiminen kysymykseen "mikä on tietoa" muutti koko suhtautumistapaani ; Induktion ongelman kysymys ei enää ollut leikkiä vaihtoehtoisilla fantasiamaailmoilla vaan siinä oli kysymys perustelun metodiikasta, ehdottomuudesta ja ehdoista. Oikeastaan vasta tämän jälkeen olin tiellä josta minulla ei ollut paluuta.

Kuitenkin voidaan sanoa että alkulähtökohtani olivat monella tavalla parempia kuin se, mitä nyt voidaan pitää kypsänä. Sillä eräässä mielessä filosofia on aluksi ponnistanut elämästä. Ihmiset ovat jo ennen Sokratesta kysyneet ja ihmetelleet asioita. Vastauksia (edes vääriä sellaisia) saadakseen he ovat joutuneet turvautumaan jonkinlaiseen filosofiaan. Näille ihmisille filosofia oli väline ja välineenä tarpeellinen. Filosofia on ollut "elävää". Nykyään filosofia taas on helposti "erkaantunut arkitodellisuudesta" jonka vuoksi se ei enää ole samalla tavalla "elossa ja elävää", se kuvataan nykyään jonain jota akateemiset ihmiset kirjoittavat akateemisille ihmisille. "Filosofian filosofian nimellä" kulkeva vaikutusaluekin on tässä vaihtunut ; Filosofia ei enää ole tieteiden äiti, vaan teologian pikkupiika ja tiedemaailman silloin tällöin liikaa viinaa juova renki.

Ennen filosofia oli sitä, että kysyttiin "onko kuoleman jälkeen elämää?" nyttemmin se on sitä että kysytään "onko filosofian jälkeen elämää?" ; Kokemusmaailmallisesti filosofian rooli on muuttunut sen veran paljon, että on syytä rinnastaa filosofiaa elämäntapana elävään ihmiseen ja akateemista filosofiaa muumioon. Ne näyttävät yllättävän paljon samalta, mutta niissä on tästä analogisuudestaan huolimatta valtava ero ; Jos vaikkapa Sokrateelta - tai tarkemmin "etenkin häneltä" - oltaisiin kysytty, että mihn tarvitaan filosofiaa joka on irtautunut arjesta ja elämästä, hän olisi ihmetellyt, koska filosofian koko oikeutus tuli hänelle siitä että se oli mukana arjessa ja elämässä. ~ Jos hänelle oltaisiin esitetty että tulevaisuudessa filosofiksi kutsutaan ihmistä, joka on ulkolukuna opetellut sokraattisen metodin tunnuspiirteet, hän olisi kenties jopa ihmetellyt että mikä ihmeen metodi se on. Ja tämän jälkeen hän olisi mahdollisesti piinannut vastaajaa erilaisilla horjuttavilla kysymyksillä ja naureskellut ajatukselle tätä kautta.

Tässä mielessä olin kenties filosofisesti kypsimmilläni yläasteella ja filosofisesti luovimmillani lukiossa. Nyt minulla on tarjota vain "kypsyneitä ajatuksia" jotka mitä ilmeisemmin "kypsyttävät" ties keiden ihmisten mieliä, yleensä ei tosin sivistymiseen vaan ärsyyntymiseen.

---

Kirjoittaja on epävarma siitä, missä määrin hän harjoittelee (ei harjoita) yhä filosofiaa vääristä syistä ; Ehkä filosofia ei kiinnostaisi minua, jos filosofeille ei sallittaisi omituisuuksia, nimenomaan sellaisia omituisuuksia joita tavallinen ihminen - ja etenkin skientisti - joutuisi vakavasti puolustelemaan erikseen.

Eksistentialistin orjuutusansa

Eräässä vitsissä Sartre menee kahvilaan ja tilaa kahvin. Hän haluaa sokeria mutta ei kermaa. Pian tarjoilija tulee kertomaan että tilauksen kanssa oli ongelma ; Kerma oli loppunut. Heillä kuitenkin oli maitoa, joten tarjoilija kysyi kelpaisiko Sartrelle, että kahvi tarjottaisiin maidotta. Sen he voivat jättää laittamatta kahviin.¹Tämä on kuitenkin pienin paradoksi Sartren kahvilatuokiossa. Jean-Paul Sartre oli nimittäin suuri vapauden ystävä. Hän vastusti ihmisen itsensä ulkopuolelta annettuja kahleita, ja kannatti ajatusta että ihminen itse valitsee kahleensa. Hän otti tästä esimerkikseen kahvilan tarjoilijat. He ovat nopeita ja päämääräsuuntautuneita. He ovat ripeitä, yltiötäsmällisiä suorituksissaan - ja hieman liian kärkkäitä laskua kohtaan. Sartresta tämä tilanne oli huolestuttava. Se, että joku leikkii tarjoilijaa vaikka onkin ihminen, osoittaa että hän ei ole autenttinen. Eksistentialistissa tämä herättää jopa halua kysyä, että miksi ihminen huijaa itseään ja muita ihmisiä.

Eksistentialistilla on hyvät aikomukset. Hän haluaisi että tarjoilija kohdattaisiin ihmisenä.

Tässä on kuitenkin uusi ja suurempi ongelma. Ongelma alkaa itse asiassa jo siinä vaiheessa kun eksistentialisti astuu kahvilaan. Tämä on tekona kannanotto siihen, että hän haluaa tulla palvelluksi. Sartren mukaan juuri tämänlaisissa valintatilanteissa on merkitystä. Hänestä valintoihin tulisi suhtautua sisäisen pakon kautta yhtä tiiviisti kuin valinta olisi Jumalan normi. Sartre on kuluttaja jonka oikkujen varassa yrittäjä pomppaa. Boikotti on hallintakeino, joka näyttää valinnan. Sartre on omalla valinnallaan välineellistämässä tarjoilijaa.

Onkin hyvä huomata, että Sartre ei itse asiassa kritisoi kahvilan olemassaoloa. Hän moittii sitä että tarjoilijassa paistaa teeskentely. Ja se, että tarjoilija näyttää tekevän työtä. Häntä näyttääkin ärsyttävän ennen kaikkea se, että työ on näkyvissä. Tarjoilija muistuttaa olemassaolollaan välineellistämisketjusta. Sartre näkee kahlehdinnan, muttei omaa osuuttaan siinä. Ja ahdistuu siitä että tarjoilija joutuu teeskentelemään. Sartre olisi onnellinen jos tarjoilija näyttäisi spontaanilta. Sartre olisi ollut onnellinen myös vanhan ajan hienostopiireissä jossa työväki hoiti asiat valmiiksi. Kun gentleman aamulla heräsi, aamupala oli valmiina ja lehti silitettynä. Kaikki näytti tapahtuvan itsestään. Tästä ei synny gentlemannille välineellistämisen kokemusta. Tosiasiassa välineellistäminen on kuitenkin kovempaa, haastavampaa ja läpitunkevampaa. ~ Käytännössä Sartresta tulisi onnellinen jos tarjoilija teeskentelisi enemmän. Jos tarjoilija laahustaisi laskun ja hymyilisi aidonoloisesti koska se on toimenkuvassa, hän näyttäisi spontaanilta.

Sartren tapaisilla ihmisillä on ongelma. Joku voisi sanoa että he ovat liian rikkaita ja etääntyneet tosimaailmasta. He ovat kuitenkin vain liian snobeja. Nykyäänkään ei ole vaikeaa löytää ihmisiä joilla ei olisi tätä Sartren ongelmaa. He ovat fiksuja, kohtuullisen varakkaita. He ovat huolissaan välineellistämisestä ja puhuvat mukavia vastavuoroisuudesta ja sosiaalisesta kohtaamisesta. Mutta se, mitä heidän paheksuntansa ja pelkonsa tekee, on korkeintaan se, että välineellistäminen vahvistuu. Enää ei riitä että tarjoilija on eksakti ja laskuttaa oikein. Hänen täytyy lisäksi hymyillä vakuuttavasti. Ja noutaa lasku huomiotaherättämättömästi, niin ettei asiakas ahdistu siitä että toinen joutuu tekemään töitä. Tämä huomaamattomuus ja hienotunteisuus vaatii lisää teatteria.

Näiden ihmisten analyysissä reflektoidaan omia tunteita ja tuntemuksia joita tilanteesta tulee. Siksi välineellistäminen muuttuu kahvila-asiakkaan kokemuskeskeiseksi ; Kysymys ei ole vastavuoroisuudesta ja toisen tunteiden kanssa koetusta yhteydestä, vaan pelkästään analysoijan saamista tuntemuksista. Tässä tilanteessa ei asiakaspalvelijan tunne-elämä tai tosiasiat paljoa paina.

---

1 Anteeksi että pilasin vitsin kirjoittamalla sen. Tämän vitsin rytmiikka vaatii sen, että se kerrotaan suullisesti. Mieleni tekisi kertoa lukijalle, että olen pahoillani tapahtuneesta katastrofista. Mutta en ole. Tämä ei toki estä sanomista - asiantilahan tekisi sanomisesta vain teeskentelyä ja valehtelua - mutta en sano silti. Paitsi sen, mitä tuossa edellä jo sanoin..